Eräänä marraskuun aamuna Denise oli parhaillaan antamassa ensimmäisiä
käskyjä osastolla, kun Baudun perheen palvelija tuli sanomaan hänelle,
että Geneviève oli ollut hyvin huonona edellisenä yönä ja tahtoi heti
tavata serkkuaan. Geneviève oli käynyt päivä päivältä heikommaksi ja
nyt hän oli ollut kolme päivää vuoteessa.
-- Sanokaa, että tulen heti, vastasi Denise levottomana.
Sairaan tila oli saanut ratkaisevan käänteen kun Colomban oli äkkiä
kadonnut. Jouduttuaan Claran ilveilyn kohteeksi hän oli kerran jäänyt
yöksi pois, ja sitten heittäytyen suin päin intohimonsa valtaan
niinkuin umpimielisten, ankarien olojen pakosta aisoissa pysyneiden
luonteiden on tapana, hän oli eräänä maanantaina kirjoittanut
isännälleen jäähyväiskirjeen, juhlallisen ja vakavan niinkuin
itsemurhaa hautova mies, ja jäänyt sille tielleen. Kenties syy eroon ei
johtunut yksinomaan intohimosta. Verkakauppiaan asiat olivat yhtä
surkeassa tilassa kuin morsiamen terveyskin, ja mahdollisesti viekas
Colomban oli salaa hyvillään, kun rakastumisensa turvin pääsi
epäedulliseksi käynyttä avioliittoa pakoon. Mutta häntä pidettiin
yleisesti turmiollisen rakkauden surkuteltavana uhrina.
Kun Denise tuli Elbeufin vanhaan kauppaan, hän tapasi rouva Baudun
yksin. Liikkumattomana tämä valvoi kassakomerostaan puodin tyhjyyttä ja
hiljaisuutta, kasvot heikkouden hivuttamina ja kuin pienentyneinä.
Kauppa-apulaista ei enää ollut. Palvelustyttö pölytti huiskullaan
hyllyjä. Palvelustyttöäkään ei enää aiottu kauan pitää; sopihan ottaa
apulaiseukko sijaan. Katto heitti kylmän varjonsa huoneeseen, jonne
tuntikausiin ei tullut ainoataan ostajaa vilkastuttamaan synkkyyttä, ja
tavarat, joita kukaan ei enää liikuttanut, saivat seinistä yhä enemmän
salpietarin hajua.
-- Onko jotakin tapahtunut? kysyi Denise. -- Kuinka on Genevièven
laita?
Rouva Baudu ei vastannut heti. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.
Sitten hän sopersi:
-- En tiedä mitään. Eihän minulle sanota mitään... Kaikki on lopussa,
kaikki on lopussa...
Ja hänen kyynelten sumentama katseensa kiersi pimeää puotia, ikäänkuin
hän olisi nähnyt sen katoavan tyttären muassa kauas etäisyyteen.
Rambouillet'n maatilasta saatu seitsemänkymmentätuhatta frangia oli
vähemmässä kuin kahdessa vuodessa kulunut kilpailutoimenpiteisiin.
Ylläpitääkseen taistelua verkakauppias oli tehnyt suuria uhrauksia,
mutta kun Aarreaitta oli ottanut myydäkseen miestenverkoja,
metsästyspukusamettia, palvelijanpukukankaita, asiain tila oli käynyt
vielä huonommaksi, ja lopullinen tappio oli johtunut Aarreaitan
hankkimasta verrattomasta flanellivarastosta, jollaisesta Baudu ei
voinut uneksiakaan. Silloin Baudu oli viimeisenä keinona pantannut
Michodièrenkadun varrella sijaitsevan vanhan talonsa, jossa liikkeen
perustaja Finet oli kauppansa aloittanut, ja nyt oli lopullinen
luhistuminen tulossa. Talon kattokin oli murenemaisillaan tomuksi
hajotakseen sitten tuuleen kuin vanhan homehtuneen rakennuksen rauniot.
-- Isä on hänen luonaan, rouva Baudu jatkoi murtuneella äänellä. -- Me
olemme siellä vuorotellen, kaksi tuntia kerrallaan. Täytyyhän jonkun
vartioida täälläkin, näön vuoksi ainakin, sillä ei täällä muuten...
Hänen eleensä täydensi lauseen. Baudut olisivat mielellään panneet
luukut ikkunoihin, mutta heidän vanha kauppiasylpeytensä ei antanut
periksi naapurien tähden.
-- Täti, menen käymään hänen luonaan, sanoi Denise, jonka sydäntä
kouristi epätoivon kolkkous, mikä tuntui hyydyttävän jopa
kangaspakkojakin.
-- Niin, tyttäreni, mene viipymättä... Hän odottaa sinua ja on kysynyt
sinua pitkin yötä. Hänellä on jotakin sanomista sinulle.
Baudu tuli kaupan puolelle. Hänen sappiviasta keltaiset kasvonsa
alkoivat vivahtaa vihreälle, ja hänen silmänsä olivat verestävät. Hän
kulki hiljaa varpaillaan niinkuin sairaan huoneesta lähtiessäänkin, ja
hän puhui kuiskaamalla ikäänkuin hänen äänensä olisi täältäkin voinut
kuulua sairaan korviin.
-- Nukkuu, hän sanoi.
Uupuneena hän painui tuolille istumaan. Hän pyyhkäisi otsaansa niinkuin
raskaasta työstä tullut. Syntyi hetken hiljaisuus. Vihdoin hän sanoi
Deniselle:
-- Saat nähdä hänet pian. Kun hän nukkuu, meistä tuntuu, että hän
paranee.
Hiljaisuus jatkui. Isä ja äiti katsoivat toisiinsa. Sitten Baudu alkoi
puoliääneen hokea huoliaan mainitsematta ketään ja kenenkään puoleen
kääntymättä:
-- Kunniani kautta, en olisi voinut uskoa! En ainakaan hänestä olisi
uskonut sellaista. Olinhan kasvattanut häntä kuin omaa lasta. Vaikka
olisi tultu minulle sanomaan: "Vielä ne vievät hänetkin, vielä hänkin
pettää", olisin vastannut: "Jumalan nimessä, sellaista ei voi
tapahtua." Nyt hän on pettänyt meidät... Voi onnetonta! Hän, joka oli
niin perehtynyt kunnolliseen kauppatapaan, johon olin istuttanut omat
periaatteeni... Ja sellaisen marakatin tähden vielä, jonninjoutavan
mannekiinin, joka pöyhkeilee huonomaineisten liikkeiden ikkunoissa...
Se panee pääni pyörälle.
Hän pudisti päätään ja kiinnitti harhailevan katseensa ostajapolvien
kuluttamaan kosteaan kivilattiaan.
-- Tiedättekö, hän jatkoi vieläkin heikommalla äänellä, -- minusta
tuntuu joskus, että olen itse onnettomuuteemme syypää. Minun syyni on,
että poloinen tyttäremme sairastaa vuoteessaan kuumetta. Minun olisi
pitänyt naittaa heidät toisilleen heti antamatta ylpeydelleni periksi
ja pysymättä itsepintaisesti vaurastuttamistuumassani. Nyt lapsellani
olisi ketä rakastaa, ja kenties nuoret nyt yksissä tuumin saisivat
aikaan sen, mihin minä en pystynyt... Mutta vanha hölmö minä olin. En
ymmärtänyt asiasta mitään, en ymmärtänyt, että voi sairastua
sellaisesta syystä... Toden totta, sillä pojalla oli aivan erinomaiset
kyvyt. Harvinainen kunto ja rehellisyys hänellä oli, tapojen puhtaus ja
järjestysaisti, sanalla sanoen, minun oppilaani hän oli...
Hän nosti päänsä puolustaessaan vielä omaa ihannekuvaansa tuossa
miehessä, joka oli pettänyt hänet. Denise ei voinut kestää, että setä,
joka talon mahtavana hallitsijana oli ennen pitänyt perhettään kovassa
kurissa, syytti nyt nöyränä, silmät kyynelissä itseään, ja sedän
liikutuksen hellyttämänä hän kertoi minkä tiesi.
-- Pyydän, setä, älkää syyttäkö itseänne... Hän ei ole rakastanut
koskaan Genevièveä, ja hän olisi karannut aikaisemmin, jos olisitte
kiirehtänyt häitä. Olen puhunut siitä hänen kanssaan; hän tiesi kyllä,
että Geneviève parka kärsi hänen tähtensä, ja näettehän, ettei se
estänyt häntä lähtemästä... Kysykää tädiltä, eikö niin ole.
Suutaan avaamatta rouva Baudu myönsi päännyökkäyksellä. Silloin
verkakauppias kalpeana, silmät kyynelien sokaisemana änkytti:
-- Hänellä kai on se veressä, hänen isänsä kuoli viime kesänä siihen,
että oli viettänyt irstasta elämää.
Hänen himmeä katseensa kiersi pimeitä nurkkia, siirtyi tyhjältä
myyntipöydältä täysiin kaappeihin ja kiintyi vihdoin rouva Bauduun,
joka kassansa ääressä odotti turhaan menetettyä ostajakuntaa.
-- No niin, loppu on käsissä, hän jatkoi. -- He ovat tappaneet meidän
kauppamme ja nyt he tappavat meiltä tyttäremme.
Keskustelu taukosi siihen. Ohikulkevien vaunujen räminä tärisytti
aika-ajoin kivilattiaa kaikuen hautajaisrummun päristyksenä
matalakattoisen puodin liikkumattomassa ilmassa. Äkkiä kuului kumeita
kolahduksia, jotka lähtien jostakin sisähuoneesta keskeyttivät oudosti
loppua tekevän talon hiljaisuuden. Se oli Geneviève, joka herätessään
takoi kepillä lattiaan kutsuakseen apua.
-- Tule kiireesti, sanoi Baudu, joka säikähtyneenä hypähti tuoliltaan.
-- Koeta olla iloinen. Hänelle ei saa sanoa mitään.
Itse hän hieroi portaissa kovasti silmiään poistaakseen kyynelten
jäljet. Kun hän avasi oven, kuului huoneesta epätoivoinen heikko
kuiskaus:
-- En tahdo olla yksin... Miksi jätätte minut yksin... Minua pelottaa
yksin...
Huomatessaan Denisen Geneviève rauhoittui ja ilon hymy kirkasti hänen
kasvojaan.
-- Olette siis vihdoinkin tullut...! Olen niin hartaasti odottanut
teitä eilisestä lähtien. Luulin jo teidänkin hylkäävän.
Genevièven ahdas huone näytti surkealta pihalle antavan ikkunan
kalpeassa valaistuksessa. Vanhemmat olivat tahtoneet luovuttaa
sairaalle kadun puolella olevan huoneensa, mutta Geneviève ei sietänyt
nähdä vastapäätä loistavaa Naisten Aarreaittaa, ja hänet täytyi viedä
takaisin omaan huoneeseensa. Hän lepäsi niin riutuneena, että olisi
tuskin arvannut peiton alla olevankaan ihmisruumista. Hänen laihat
kätensä, keuhkotaudin hehkuvan kuumeen polttamat, olivat alituisessa
tuskaisessa liikkeessä, ikäänkuin hän olisi tavoitellut jotakin, josta
hän itsekään ei ollut tietoinen, kun sitä vastoin hänen raskas, musta
tukkansa tuntui lisäävän runsauttaan imemällä itseensä sen mitä vielä
oli jäljellä tässä vanhan pariisilaisen kaupankäynnin kolkossa sopessa
heikenneen sukupolven viimeisessä perillisessä.
Denise katseli häntä sydän täynnä sääliä. Hän ei uskaltanut aluksi
puhua peläten purskahtavansa itkuun. Sitten hän kuiskasi:
-- Tulin heti... Olisin niin mielelläni avuksi... Tahdotteko, että jään
luoksenne?
Geneviève läähätti kädet yhä harhaillen peiton poimuissa ja katsoi
häntä kiinteästi.
-- En, kiitos, en tarvitse mitään. Tahdoin vain suudella teitä.
Kyyneleet paisuttivat hänen silmäluomiaan. Denise kumartui hänen
ylitseen ja suuteli häntä vavahtaen, kun huulet sattuivat kuopalle
painuneiden poskien kuumeesta polttavalle iholle. Mutta sairas oli
tarttunut häneen ja puristi häntä epätoivoisesti syliinsä. Sitten hänen
silmänsä kääntyivät isään.
-- Tahdotteko, että jään luoksenne? Denise toisti. -- Olen kenties
esteenä, jos teillä on jotakin...
-- Ette ole, ette suinkaan.
Genevièven katse palasi itsepintaisesti isään, joka oli jäänyt
seisomaan neuvottoman näköisenä, itku kurkussa. Lopulta tämä ymmärsi ja
lähti sanaakaan sanomatta. Tytöt kuulivat hänen astuvan raskaasti
portaita alas.
-- Sanokaa, onko hän tuon naisen kanssa yhdessä? kyseli sairas heti
tarttuen serkkunsa käteen ja vetäen hänet vuoteen laidalle istumaan. --
Teitä minä tahdoin tavata, sillä te yksin voitte kertoa sen minulle...
Yhdessä he elävät, eikö niin?
Denise ei yllätettynä tiennyt mitä vastata; hän sopersi ja kertoi
vihdoin tavaratalossa kiertävistä huhuista. Clara kyllästyneenä
Colombaniin, joka ei jättänyt häntä rauhaan, oli jo sulkenut häneltä
ovensa, ja Colomban ajoi epätoivoissaan häntä takaa rukoillen häneltä
armoa nöyränä kuin piesty koira. Sanottiin, että hän aikoi hakea
paikkaa Louvresta.
-- Jos rakastatte häntä noin paljon, niin hän kyllä vielä palaa
luoksenne, jatkoi Denise tarjotakseen kuolevalle tämän viimeisen
lohdutuksen. -- Teidän on vain parannuttava nopeasti, niin hän katuu,
ja voitte viettää häänne.
Geneviève keskeytti hänet. Hän oli kuunnellut niin ahnaasti, että oli
jännityksessään noussut istualleen. Mutta pian hän taas kaatui
vuoteelle.
-- Älkää puhuko sellaista! Tiedänhän minä, että kaikki on lopussa... En
sano isälle mitään, sillä olen kuullut, että isä itkee, ja äiti voisi
sairastua siitä. Minulla on lähtö edessä, ja sentähden käskin teitä
niin kiireesti tulemaan, sillä pelkäsin kuolevani ennen päivän
nousua... Hyvä Jumala! Vai ei hän siis ole onnellinenkaan.
Denise koetti väittää vastaan vakuuttaen, ettei serkun tila ollut niin
vakava. Mutta sairas keskeytti vielä kerran hänet ja heittäen peitteen
päältään paljasti ruumiinsa ujostelematta niinkuin kuoleva, jonka ei
enää tarvitse kainostella surkeuttaan.
-- Katsokaa minua, hän sanoi... -- Enkö ole oikeassa?
Vavisten Denise vetäytyi vuoteen laidalta henkeä pidättäen ikäänkuin
peläten huokauksella hävittävänsä nuo elämän jätteet. Hitaasti
Geneviève veti jälleen peiton päälleen toistaen:
-- Näittehän, en ole enää nainenkaan... Väärin minun puoleltani olisi
tahtoa vielä hänet omakseni.
He vaikenivat kumpikin ja katsoivat äänettöminä toisiinsa. Vihdoin
Geneviève sanoi:
-- Kas niin, älkää nyt enää viivytelkö. Teillä on omat tehtävänne. Ja
kiitos, että tulitte. Tahdoin tietää ja nyt olen tyytyväinen. Jos
tapaatte hänet, niin sanokaa hänelle terveisiä, että annan hänelle
anteeksi. Hyvästi, Denise kulta! Suudelkaa minua vielä viimeisen
kerran.
Denise suuteli häntä väittäen vieläkin vastaan:
-- Älkää tuomitko itseänne. Hoitoa te vain tarvitsette, niin paranette.
Mutta sairas pudisti päätään itsepintaisesti. Hän oli varma asiastaan.
Kun Denise kääntyi ovea kohti, hän sanoi: Koputtakaa tuolla kepillä,
että isä tulee. Pelkään olla yksin.
Kun Baudu oli palannut pieneen, synkkään huoneeseen, jossa hän istui
tuntikausia sairaan vuoteen ääressä, Geneviève sanoi vilkkautta
teeskennellen Deniselle:
-- Älkää tulko huomenna, se on tarpeetonta, mutta ylihuomenna odotan
teitä. Viettäkää iltaa minun kanssani.
Seuraavana aamuna kuuden aikaan, päivän sarastaessa, Geneviève kuoli
neljä tuntia kestäneen kovan kamppailun jälkeen. Hautajaiset vietettiin
seuraavana lauantaina. Ilma oli kolkko, ja värjöttävää kaupunkia peitti
synkkä, pilvinen taivas. Valkealla verhottu Elbeufin vanha kauppapuoti
kuulsi kalvakkana mustaa katua vasten, ja vahakynttilät lepattaen
sumussa tuikkivat kalpeina kuin hämärtyvän illan tähdet. Helmiseppeleet
ja suuri vihko valkeita ruusuja peittivät Genevièven pientä
ruumisarkkua, joka seisoi talon synkässä porttikäytävässä niin lähellä
katuojaa, että ohiajavat vaunut jo olivat räiskyttäneet likaa
verhoille. Koko vanha kaupunginosa hukkui kosteuteen haihduttaen ilmaan
homehtunutta kellarinhajuaan, ja likaisella katukäytävällä tunkeili
niinkuin aina välinpitämättömien joukko.
Denise oli saapunut jo yhdeksältä ollakseen tätinsä seurassa. Mutta kun
saaton piti lähteä liikkeelle, rouva Baudu, jonka tulehtuneissa
silmissä ei enää riittänyt kyyneliä, pyysi Deniseä seuraamaan haudalle
setää, sillä tämä oli surusta niin murtunut, että hänen tilansa herätti
levottomuutta. Kun Denise saapui kadulle, oli siihen jo kokoontunut
paljon ihmisiä. Kaikki kaupunginosan pikkukauppiaat halusivat osoittaa
Baudun perheelle myötätuntoaan, ja samalla se oli kuin mielenosoitus
Naisten Aarreaittaa vastaan, jota pidettiin syypäänä Genevièven
kuolemaan. Kaikki tuon hirviön uhrit olivat saapuvilla, Gaillonin
aukion trikootavarakauppiaat Bédoré ja sisar, Vanpouillen
turkkuriveljekset, lelukauppias Deslignières, huonekalukauppiaat Piot
ja Rivoire. Neiti Tatinkin, entinen valkotavarain kauppias, ja
Quinette, käsinekauppias, jotka jo aikoja sitten olivat joutuneet
konkurssiin, olivat katsoneet velvollisuudekseen saapua, toinen
Batignolles'ista asti, toinen Bastillesta, jossa he nyt olivat muiden
palveluksessa. Odottaessaan myöhästyneitä ruumisvaunuja nämä mustiin
pukeutuneet ihmiset seisoivat loassa tuijottaen vihaisesti Aarreaitan
ikkunoihin, joiden kirkkaat lasiruudut ja loistavat näyttelyt tuntuivat
herjaukselta surupuvussaan itkevää Vanhaa Elbeufia kohtaan. Siellä
täällä uteliaat kauppa-apulaiset kumartuivat ikkunoihin katsomaan,
mutta hirviö itse jatkoi välinpitämättömänä hurjaa menoaan huolimatta
onnettomista, joiden kuoleman se oli aiheuttanut. Denise haki
katseellaan veljeään Jeania, ja huomattuaan hänet Bourras'n puodin
edustalla meni hänen luokseen käskeäkseen häntä auttamaan setää, jos
tämän voimat pettäisivät. Muutamia viikkoja Jean, joka oli jo mies ja
ansaitsi kahteenkymmeneen frangiin nousevan päiväpalkan, oli ollut
sangen vakava, ikäänkuin hänellä olisi ollut salaisia huolia, ja nytkin
hän oli niin arvokkaan ja alakuloisen näköinen mustassa takissaan, että
Deniseä oikein hämmästytti, sillä hän ei ollut arvannut, että veli oli
pitänyt niin paljon serkustaan. Pépé ei ollut mukana, sillä Denise,
joka tahtoi säästää lapselta tarpeettomat mielenliikutukset, oli
jättänyt hänet rouva Gras'n luo hakeakseen hänet iltapäivällä
tervehtimään tätiä ja setää.
Ruumisvaunut viipyivät yhä. Denise katseli liikuttuneena
vahakynttilöiden häilyviä liekkejä, ja säpsähti kuullessaan takanaan
tutun äänen. Se oli Bourras. Tämä oli kutsunut viittauksella luokseen
kastanjakauppiaan, joka harjoitti liikettään kadun toisella puolella
ahtaassa, viinikauppiaalta vuokratussa kojussa, ja sanoi:
-- Kuulkaa, kunnon ystävä, tehkää minulle vähäinen palvelus. Näettehän,
että olen pannut oveni lukkoon; jos joku tulee, käskekää tulemaan
uudestaan. Mutta ei teillä taida olla siitä suurtakaan vaivaa, sillä
tuskin kukaan tulee.
Sitten vanhus seisoi katukäytävällä äänettömänä niinkuin muutkin.
Denise vilkaisi salaa puotiin. Bourras ei näkynyt enää pitävän sitä
kunnossa, ikkunassa oli vain muutamia haalistuneita sateenvarjoja ja
kaasun mustaamia keppejä. Ne kaunistukset, jotka hän oli tehnyt talon
julkisivuun, alkoivat jo turmeltua niinkuin ainakin raunioita peittävä
valeloisto. Vaaleanvihreät maalaukset, peilit, kullattu kilpi, kaikki
mureni ja likaantui. Mutta vaikka vanhat halkeamat alkoivat jälleen
näkyä ja kosteuden painamat merkit pilkistää kultauksen alta, niin talo
pysyi koossa itsepintaisesti tarttuneena Aarreaitan kylkeen kuin suuri
ruma käsnä, joka ei lähtenyt, vaikka oli naarmuja ja rosoja täynnä.
-- Voi noita konnia! Bourras mutisi. -- Eivät antaisi edes viedä häntä
pois.
Hänen sanansa tarkoittivat ruumisvaunuja, jotka vihdoinkin olivat
tulossa, mutta jotka tungoksessa olivat törmänneet Aarreaitan
kirkaspintaisiin tavaravaunuihin. Vanha kauppias heitti tuuheiden
kulmiensa alta Deniseen tuikean katseen.
Hitaasti surusaatto lähti liikkeelle vesilätäkköjen poikki. Kun
valkealla verhoiltu ruumisarkku kulki Gaillonin aukion poikki,
saattajien silmät kääntyivät vielä kerran tavaratalon ikkunoita kohti,
joista kaksi myyjätärtä katsoi kadulle hyvillään ohjelmanumerosta.
Baudu seurasi ruumisvaunuja raskaasti astuen. Hän oli kieltäytynyt, kun
Jean, joka kulki hänen vieressään, oli tarjonnut hänelle käsivartensa.
Viimeisenä saatossa tulivat kolmet suruvaunut. Kun jouduttiin
Neuve-des-Petits-Champs'inkadulle, riensi Robineau kalpeana ja
vanhenneena yhtyäkseen kulkueeseen.
Saint-Rochinkadulla oli paljon naisia odottamassa, kaupunginosan
pikkukauppojen omistajattaria, jotka olivat pelänneet tungosta vainajan
kodin edustalla. Mielenosoitus alkoi herättää huomiota. Kun
hautajaismenot oli suoritettu Saint-Honorén kirkossa, miehet seurasivat
ruumista kävellen, vaikka matka oli pitkä kirkolta Montmartren
hautausmaalle. Täytyi palata Saint-Rochinkatua pitkin ja vielä
kerran kulkea Naisten Aarreaitan ohitse. Genevièven ruumista
kuljetettiin juhlasaatossa tavaratalon ympäri, niinkuin kapinan aikana
ensimmäistä luodin kaatamaa uhria. Aarreaitan ovella liehui punaisia
flanellikankaita kuin lippuja ilmassa, ja mattojen näyttely tarjosi
silmälle verisiä ruusu- ja pionimalleja.
Denise oli noussut vaunuihin, sillä räikeiden vastakohtien herättämä
tuskainen epäilys kävi hänelle niin sietämättömäksi, ettei hän jaksanut
kävellä. Saaton oli täytynyt pysähtyä Dix-Décembrenkadulle uuden
julkisivun liikennettä häiritsevien rakennustelineiden eteen, ja Denise
huomasi Bourras'n, joka oli jäänyt jälkeen ja laahasi jäykkää jalkaansa
aivan vaunujen perässä. Vanhus olisi tuskin koskaan päässyt
hautausmaalle asti, jollei hän olisi huomannut Deniseä ja noussut
vaunuihin joissa tämä oli yksin.
-- Nuo onnettomat polvet ovat minulle kiusana, kuiskasi hän. -- Älkää
siirtykö noin syrjään!... Enhän minä teitä vihaa!
Hänen karkeapintainen ystävyytensä oli sama kuin ennenkin. Hän pauhasi
ja sadatteli ja väitti, että Baudu oli lujatekoinen mies, kun vielä
jaksoi tällaisia iskuja saatuaan kävelläkin. Oli lähdetty jälleen
liikkeelle, ja Denise näki ikkunasta Baudun joka yhä raskaasti astuen
ohjasi ruumisvaunujen takana saaton hidasta ja hankalaa kulkua. Sitten
hän painautui nurkkaansa ja kuunteli vaunujen yksitoikkoisesti
tuuditellessa vanhan sateenvarjokauppiaan loppumatonta lavertelua.
-- Poliisin asia olisi raivata esteet pois kadulta, sanoi ukko...
-- Jo puolitoista vuotta rakennustyöt ovat olleet vastuksena, ja
äskettäin eräs mies kuuluu saaneen työmaalla surmansa. Yhdentekevää!
Mutta kun seuraavan kerran tahtovat laajentua, niin heidän
täytyisi rakentaa siltoja katujen yli... Teitä kuuluu nyt olevan
kaksituhattaseitsemänsataa kauppa-apulaista, ja tänä vuonna
liikevaihtonne sanotaan nousevan sataan miljoonaan. Jumala armahtakoon!
Sataan miljoonaan.
Denisellä ei ollut siihen mitään vastaamista. Saatto kääntyi Chaussée
d'Antininkadulle, missä ajoneuvojen tungos taas viivytti sitä. Bourras
jatkoi puhettaan silmät elottomina kuin olisi puhunut unissaan. Hän ei
vieläkään käsittänyt mistä syystä Naisten Aarreaitta oli päässyt
voitolle, mutta hän myönsi, että vanha kauppa oli joutunut tappiolle.
-- Robineau parka on hukassa, hän sanoi, -- mennyttä miestä... Ja
Bédoré ja Vanpouille eivät pysy myöskään pystyssä. Heidän jalkansa
pettävät niinkuin minunkin. Deslignières kai kohta kuolee halvaukseen,
ja Piot ja Rivoire ovat sairastuneet keltatautiin. Ei ole lapsi paralla
kovinkaan kaunis saatto, pelkkiä luurankoja koko joukko. Mahtaa olla
nauramista noilla ihmisillä, jotka katselevat tätä vararikkoisten
kulkuetta... Ja samaa menoa yhä jatketaan. Nuo konnat perustavat
yhä uusia osastoja, ottavat kaupitellakseen kukkia, hattuja,
hajuvesiä, jalkineita, ja tiedänkö edes mitä kaikkea vielä. Grognet,
Graumont'inkadun hajuvesikauppias, saa hommata poismuuttoa, ja minä en
antaisi kymmentä frangiakaan Naud'n jalkinekaupasta Antininkadulla. Ja
Saint-Annenkadulle saakka tuon ruton vaikutus ulottuu, sillä sieltä
häviää kohta Lacassagne, jolla on tekokukka- ja sulkakauppa, ja rouva
Chadeuil, jonka hatut tunnettiin laajoissa piireissä... Ja näiden
jälkeen muita ja yhä muita. Kaikkiin kaupunginosamme kauppoihin tauti
tarttuu. Kun verkasaksat ottavat myydäkseen saippuoita ja kalosseja,
niin yhtä hyvin he kai osaavat myydä paistettuja perunoitakin. Kunniani
kautta, maailma on pilaantumassa!
Ruumisvaunut kulkivat Trinitén aukion poikki, ja synkästä nurkastaan
Denise, vanhan kauppiaan valituksia kuunnellen, näki arkun, joka meni
jo Blanchenkatua, ja iäkkään miehen, joka seurasi sitä mykkänä ja
sokeana kuin teurastettavaksi talutettava härkä. Teuraskarjalta
näyttivät kaikki nuo vararikkoiset, jotka kuljettivat häviötään pitkin
Pariisin likaisia katuja. Bourras'n ääni kävi kumeammaksi ja puhe
hitaammaksi niinkuin kulkukin Blanchenkadun jyrkkää vastamäkeä
noustessa.
-- Minulla on tilit selvillä... Mutta puoliani pidän enkä hellitä. Hän
oli hävinnyt oikeudessa. Minä olen saanut siitä kahden vuoden aikana
maksaakin asianajajalle ja asiamiehille, mutta yhdentekevää! Minun
puotini alta hän ei pääse kulkemaan. Tuomarit ovat päättäneet, ettei
sellaista työtä voi pitää tarpeellisena korjaustyönä. Ajatelkaa,
hänellä oli aikomus rakentaa maan alle sali, missä kankaiden
värivaikutuksia olisi arvosteltu kaasuvalaistuksessa, maanalainen
huone, joka olisi yhdistänyt trikootavaraosaston verkaosastoon.
Raivoissaan hän on, sillä hän ei voi sulattaa, että minun kaltaiseni
vanha kuhnus sulkee häneltä tien, kun muu maailma lankeaa polvilleen
hänen helistellessään rahojaan. Mutta minä en koskaan! En suostu, siitä
olen selvillä. Mahdollista, että kaadun siihen. Nyt kun olen joutunut
ulosottomiesten kanssa tekemisiin, tiedän, että tuo konna ostaa minun
velkakirjani tehdäkseen minulle jonkin ruman kepposen. Olkoon
menneeksi! Hän käskee, ja minä panen vastaan, ja tuhat tulimmaista,
vastaan minä panen silloinkin, kun olen neljän laudan välissä niinkuin
tuo tyttö parka tuossa.
Kun saavuttiin Clichyn puistokadulle, vaunut vierivät nopeammin, ja
tietämättään ihmiset kiirehtivät kulkuaan päästäkseen perille. Bourras
jätti kertomatta sen, että oli joutumaisillaan kadulle kerjäämään,
ettei tiennyt kuinka selvitä sekavista asioistaan ja kuinka torjua
vekseliprotestien tulva viivyttääkseen vararikkoa. Denise, joka tiesi
hänen tilanteensa, luopui äänettömyydestään ja sanoi rukoilevalla
äänellä:
-- Herra Bourras, älkää nyt enää panko vastaan... Antakaa minun
selvittää asianne.
Mutta Bourras keskeytti ärjyen:
-- Olkaa vaiti! Asia ei koske teitä eikä ketään!... Olette kunnon tyttö
ja olen kuullut kerrottavan, että osaatte aika lailla kiusata tuota
miestä, joka luuli voivansa ostaa teidät niinkuin minun talonikin.
Mutta mitä te siihen vastaisitte, jos minä neuvoisin teitä suostumaan?
Sanokaapa se! Taitaisitte antaa minulle aika kyytiä... No niin! Kun
minä panen vastaan, niin älkää te pistäkö siihen nenäänne!
Kun vaunut pysähtyivät hautausmaan portille, hän astui alas Denisen
kanssa. Baudun perhehauta oli ensimmäisen käytävän varrella vasemmalla.
Muutamassa minuutissa oli toimitus haudalla suoritettu. Setä Baudu
tuijotti niin kiinteästi avonaiseen hautaan, että Jeanin täytyi vetää
hänet syrjään. Läsnäolijat seisoivat hajallaan lähihautojen ympärillä.
Kaikki nuo kellarimaisten puotien kosteudesta verettömiksi käyneet
kauppiaskasvot näyttivät pilvisen taivaan harmaassa valossa
tavallistakin kurjemmilta. Kun arkku hiljaa liukui hautaan, näppyiset
posket kalpenivat, suipenneet nenät painuivat maata kohti, ja
sappisairauden kellertämät, numeroiden lukemisesta heikenneet silmät
sumenivat.
-- Kaikkien meidän pitäisi piiloutua tuohon koloon, sanoi Bourras
Deniselle, joka oli jäänyt seisomaan hänen viereensä. -- Tuon tyttö
paran kanssa menee koko kaupunginosamme hautaan... Vanha kauppatapa
sisältyy valkeisiin ruusuihin, jotka heitetään arkulle.
Denise palasi setänsä ja veljensä vaunuissa haudalta. Päivän loppukin
tuntui sietämättömän raskaalta hänestä. Ensiksikin hän sai
levottomuuden aihetta Jeanin kalpeudesta, ja kun hän ymmärsi, että
tällä oli taas lemmenasia kysymyksessä, hän avasi kukkaronsa tehdäkseen
selonteosta lopun, mutta Jean kieltäytyi ottamasta rahoja ja väitti,
että tällä kertaa asia oli vakavampaa laatua. Kysymyksessä oli rikkaan
sokerileipurin veljentytär, joka ei suostunut ottamaan vastaan
orvokkivihkoakaan. Iltapäivällä, kun Denise meni hakemaan Pépéä rouva
Gras'n luota, tämä ilmoitti, ettei jaksanut enää pitää noin suurta
poikaa hoidossa. Poika oli siis pakko saada kouluun ja erota hänestä.
Kun hän vei Pépén sedän ja tädin luo, Vanhassa Elbeufissa vallitseva
synkkä toivottomuus kirveli hänen sydäntään. Puoti oli suljettu ja
vanhukset kyhjöttivät pilkkopimeässä pienen salinsa perällä muistamatta
sytyttää kaasua. He olivat viettäneet kahden hämärtävän päivän loppua
tyhjäksi käyneessä kodissa. Nurkkien pimeys näytti tiivistyneen
Genevièven kuoleman jälkeen, ja kosteuden syömät vanhat kattohirret
tuntuivat vain odottaneen tätä kolausta romahtaakseen alas. Setä
voimatta asettua jatkoi yhä sokeaa ja mykkää surusaattoaan kiertäen
pöytää, täti taas, äänettömänä hänkin, oli lyyhistynyt tuolilleen
kalmankalpeana kuin verenvuotoon kuolemaisillaan oleva haavoitettu. He
eivät itkeneet silloinkaan, kun Pépé suuteli heidän kylmiä poskiaan.
Denise tukahdutti kyyneleensä.
Mouret kutsutti Denisen luokseen illan suussa puhuakseen eräästä
puvusta, jonka halusi laskea kaupan. Denise, jonka sydäntä hänen äsken
näkemänsä pohjaton kurjuus vielä kuohutti, ei voinut olla kertomatta
siitä Mouret'llekin, ja hän otti puheeksi vanhan sateenvarjokauppiaan
surkean tilan. Bourras'n nimen kuullessaan Mouret kiivastui. Sekö vanha
hullu, joka myrkytti hänen elämänsä ja pilasi hänen suunnitelmansa
mielettömällä itsepintaisuudellaan. Miksi hän ei suostunut luovuttamaan
hökkeliään, joka oli suorastaan häpeäksi Naisten Aarreaitalle, ainoa
paikka, joka tavaratalon hankkimalla laajalla alueella oli vielä
vanhaa? Asia vainosi painajaisena Mouret'ta, ja olisipa joku muu tullut
puhumaan hänelle Bourras'sta, niin ero olisi seurannut. Koppi olisi
ollut potkaistava kumoon. Mitä hän sille taisi! Oli mahdotonta antaa
tuon kurjan hökötyksen seistä siinä. Pois se täytyi raivata tavaratalon
tieltä, kävipä tuolle hourailijalle miten tahansa! Mouret alkoi
luetella Bourras'n talosta tarjoamiaan rahasummia. Sataantuhanteen
frangiin hän oli nostanut. Eikö siinä kyllin! Hän ei ruvennut
tinkimään, antoi mitä vaadittiin, mutta täytyihän toisellakin olla sen
verran järkeä, että salli hänen lopettaa alkamansa työn. Tuliko
kenellekään mieleen pysähdyttää rautatieveturia! Denise kuunteli silmät
maahan luotuina, ja kaikki hänen vastaväitteensä perustuivat
tunteisiin. Bourras oli niin vanha. Eikö voinut odottaa hänen
kuolemaansa, eikä ruveta hätyyttämään. Mutta Mouret sanoi, ettei hän
voinut enää peräytyä, sillä neuvosto oli tehnyt päätöksensä ja
Bourdoncle oli saanut asian ajaakseen. Denise ei voinut sanoa siihen
mitään, vaikka hänen kävi vanhusta sääliksi.
Syntyi painostava äänettömyys. Sitten Mouret itse alkoi puhua Baudun
perheestä. Hän surkutteli heitä suuresti heidän tyttärensä kuoleman
johdosta. Hyviä ihmisiä he olivat, kaikin puolin kunnioitettavia, mutta
onni ei ollut heille suotuisa. Sitten hän taas rupesi perustelemaan
kantaansa. Olihan hän toivonut heidän häviötään, sitä hän ei voinut
kieltää. Mitä varten he niskoittelivat niin itsepintaisesti tuossa
vanhoillisen kaupankäynnin syömässä kojussa; ei ollut ihme,
jos katto romahtaisikin heidän päälleen. Hän oli varottanut sen
seitsemän kertaa, oli lähettänyt heille terveisiä Denisen kautta ja
ennustanut onnettomuutta, jos eivät ajoissa luopuisi naurettavista
ennakkoluuloistaan. Ratkaisu oli tulossa, eikä maailmassa ollut niin
voimakasta, joka olisi sitä estänyt. Eihän häneltä voitu vaatia,
että hän luopuisi omasta edustaan säästääkseen kaupunginosansa
pikkukauppiaita. Jos hän olisikin tarpeeksi hullu sulkeakseen
Aarreaitan, niin toinen tavaratalo kohoaisi heti viereen, sillä aate
oli kypsynyt ja sirottanut siemenensä kaikkiin ilmansuuntiin.
Vuosisatojen myrsky, joka oli lennättänyt ne maailmalle, oli kaatanut
samalla myös muinaisuuden lahonneen rakennuksen. Mouret oli vähitellen
innostunut puhuessaan, ja hänen sanoissaan oli lentoa ja vauhtia, kun
hän puolustautui tahtomattaan kaatamiensa uhrien vihaa vastaan, noiden
kuoleman kynsissä vääntelevien pikkukauppojen hätähuutoja vastaan.
Täytyihän kuolleet haudata. Hän teki liikkeen ikäänkuin olisi kaatanut
vanhat kauppatavat maahan, lakaissut kokoon ja työntänyt yhteiseen
hautaan jäännökset, jotka olivat häpeäksi Pariisin päivänpaisteisille
kaduille. Tunnonvaivoja hänellä ei ollut, oman aikansa työtä hän
suoritti. Sen tiesi Denisekin, joka rakasti elämää, joka piti laajalle
ulottuvasta, julkisuuden päivänvalossa elävästä kaupankäynnistä. Denise
kuunteli häntä kauan sanaakaan sanomatta. Sitten hän meni pois, mieli
arveluja täynnä.
Yöllä Denise nukkui huonosti. Hän käänteli vuoteessaan mielikuvien
vaivaamana. Hänestä tuntui, että hän oli vielä lapsi ja että hän
vanhempiensa puutarhassa Valognes'issa hyrähti itkuun nähdessään kuinka
hämähäkit söivät kärpäsiä ja pääskyset hämähäkkejä. Oliko siis totta,
että kuolema oli maailman lannoittajana välttämätön, että elämän taimen
täytyi itää hautojen mullasta? Sitten hän oli seisovinaan Genevièven
haudalla, ja hänelle muistuivat mieleen setä ja täti istumassa
kahdenkesken pimeän ruokasalinsa perällä. Äkkiä, kesken hiljaisuutta,
hän oli kuulevinaan kumean ryminän. Bourras'n talo luhistui raunioiksi,
ikäänkuin suuret vedet olisivat murtaneet siltä perustuksen. Sitten
seurasi taas ahdistava hiljaisuus, jonka vähän ajan kuluttua keskeytti
uusi ryminä, ja sen jälkeen uusi ja vieläkin. Robineau, Bédoré ja
sisar, Vanpouillet ja muut, kaikki romahtivat maahan toinen toisensa
perästä. Saint-Rochin kaupunginosan pikkukauppa katosi kuin
näkymättömän iskun kaatamana maahan vierivän kivikuorman jyrinällä.
Ääretön tuska vavahdutti hänet hereille. Hyvä Jumala, mitä kidutusta!
Itkeviä lapsia, kodittomiksi jääneitä vanhuksia, vararikon
sydäntäsärkevää kurjuutta!! Hänen oli mahdotonta pelastaa ketään! Hänen
täytyi tunnustaa tämä kaikki välttämättömäksi, myöntää että Pariisin
vastainen terveys oli näistä kurjuuden tuokioista riippuvainen! Päivän
sarastaessa hän rauhoittui. Surustaan huolimatta hän tunsi, että täytyi
alistua, mutta uni ei tullut vieläkään. Silmät auki hän tuijotti
kirkastuviin ikkunaruutuihin. Siitä ei päässyt mihinkään. Verot olivat
verellä maksettava, uudet aatteet vaativat marttyyrinsä päästäkseen
voitolle, edistyksen tie kulki hautojen yli. Hän ymmärsi, ettei hänen
tarvinnut tuomita itseään pahantekijäksi, ettei hänen työnsä
tarkoittanut lähimmäisten tuhoamista. Hänen pelkonsa haihtui ja suli
sääliksi noita uuden ajan synnyttämiselle välttämättömiä tuskia
kohtaan. Ja hän alkoi miettiä keinoja niiden lieventämiseksi. Hän olisi
tahtonut suojella ainakin omaisensa lopulliselta tuholta!
Mouret'n lempeäsilmäiset, intohimosta värähtelevät kasvot kohosivat
hänen eteensä. Mouret ei varmaankaan kieltäisi häneltä apuaan;
hän suostuisi kyllä myöntämään onnettomille kohtuullisen
vahingonkorvauksen. Denisen ajatukset saivat uuden käänteen, eksyivät
arvostelemaan Mouret'ta. Denise tunsi kyllä hänen elämänsä kirjavuuden.
Hän tiesi, että Mouret oli solminut lemmensuhteita hankkiakseen
itselleen aineellisia etuja, että hän oli teeskennellyt rakkautta
raivatakseen itselleen tietä, että rouva Desforges oli ollut hänelle
yksinomaan välikappaleena hänen tahtoessaan saada kosketuksen paroni
Hartmanniin, että hän oli huvituksensa hakenut mistä sattui, Claran ja
muiden hänen kaltaistensa seurasta, joiden ostettu suosio ei ollut
jättänyt jälkeäkään hänen mieleensä. Mutta lemmenseikkailut, joille
talossa naurettiin, eivät voineet vähentää hänen neronsa loistoa
eivätkä hänen voittajanryhtiään. Siinä oli hänen viehätyksensä.
Denise ei olisi koskaan voinut antaa hänelle anteeksi rakkauden
teeskentelemistä määrättyjen etujen saavuttamiseksi, tuota intohimon
teeskentelyssä piilevää kylmyyttä, jollei hän olisi nähnyt Mouret'n nyt
kärsivän. Kärsimys oli jalostuttanut häntä ja sillä hän sovitti entiset
rikoksensa.
Jo samana aamuna Mouret Denisen pyynnöstä lupasi antaa Baudulle ja
Bourras'lle kohtuullisen vahingonkorvauksen silloin kun näiden täytyi
antautua. Viikot vierivät. Denise pistäytyi joka ilta hetkeksi setänsä
synkkään puotiin, johon hänen naurunsa ja rohkea luottamuksensa toi
hiukan vilkkautta. Mutta tädin tila herätti hänessä levottomuutta. Aina
siitä lähtien kuin Geneviève oli kuollut, rouva Baudu oli ollut
ikäänkuin horroksissa käyden tunti tunnilta heikommaksi, ja kun häneltä
kysyttiin hänen terveyttään, hän vastasi kummastellen, ettei häntä
vaivannut mikään, häntä nukutti vain vähäsen. Naapurit pudistivat
päätään hänet nähdessään. Rouva paran ei tarvinnut kauan surra
tytärtään.
Eräänä iltana, kun Denise palasi Baudun luota, hän kuuli Gaillonin
aukiota kiertäessään hätähuudon. Kadullakulkijat riensivät paikalle
pelon ja säälin kuohuttamina niinkuin aina onnettomuuden sattuessa.
Batignolles'ista Bastilleen kulkeva ruskea linjavaunu oli ajanut miehen
yli Neuve-Saint-Augustininkadun kulmassa suihkukaivon edustalla.
Raivostunut ajaja oli noussut kiroillen seisomaan ja koetti hillitä
pystyyn kavahtaneita mustia hevosiaan.
-- Jumaliste! Eivätkö osaa katsoa eteensä, senkin tolvanat!
Hevoset saatiin pysähtymään. Ihmiset tunkeilivat loukkaantuneen
ympärillä, ja muuan poliisi osui paikalle. Ajaja kutsui todistajiksi
vaunun katolla olleet matkustajat, jotka myös olivat nousseet ja
kurkistelivat alas nähdäkseen mitä oli tapahtunut. Ajaja oli niin
vihoissaan, että sai tuskin sanaa suustaan.
-- Hullu kai hän on... Siinä seisoi kuin kotonaan. Ja kun minä
varoitin, niin hän heittäytyi pyörien alle!
Muuan työmies, joka onnettomuuden sattuessa oli ollut maalaamassa
läheisen talon seinää, juoksi vaunujen luo sivellin kädessä ja huusi
kimeällä äänellä:
-- Älä hätäile! Minä näin, että hän heittäytyi vaunujen alle... Näin
hän kyyristyi. Mahtoi olla elämään kyllästynyt...
Oli muitakin, jotka olivat nähneet, ja yleinen mielipide oli, että
kysymyksessä oli itsemurhayritys. Poliisi piti tutkintoa. Vaunuista
laskeutuneet naiset poistuivat kiireesti, taakseen katsomatta, väristen
vieläkin muistaessaan, kuinka oudosti heitä oli puistattanut pyörien
kulkiessa pehmeän ruumiin yli. Mutta Denise, jonka sääli tapaturman
sattuessa pakotti aina toimintaa, oli sitten kysymyksessä koira,
hevonen tai ihminen, lähestyi onnetonta, joka makasi maassa
tainnoksissa, takki lian tahraamana. Hän tunsi tämän heti.
-- Herra Robineau, hän huusi säikähtyneenä.
Poliisi alkoi tiedustella häneltä loukkaantuneen nimeä, ammattia,
osoitetta. Denise osasi vastata kaikkeen. Onneksi ajaja oli osannut
kääntää niin taitavasti vaunut syrjään, että pyörät olivat kulkeneet
vain jalkojen yli, mutta kummankin säären pelättiin katkenneen. Neljä
miestä kantoi uhrin Gailloninkadun apteekkiin, ja linjavaunu lähti taas
liikkeelle.
-- Jumaliste, on tämäkin päivä, mutisi ajuri lyöden piiskallaan
hevosia.
Denise oli seurannut Robineauta apteekkiin. Kun lääkäriä ei heti
löydetty ja apteekkarin mielestä mitään suoranaista vaaraa ei ollut,
päätettiin loukkaantunut kantaa kotiin ja mentiin hakemaan
poliisitoimistosta paareja. Denise päätti lähteä edeltäpäin
valmistamaan rouva Robineauta tähän hirveään iskuun. Mutta hän pääsi
töin tuskin kadulle, sillä niin paljon ihmisiä oli kokoontunut portin
eteen. Tämä pöyristyttäviä uutisia himoitseva joukko kasvoi joka
minuutti. Naiset ja lapset nousivat varpailleen nähdäkseen eivätkä
väistyneet, vaikka heitä olisi kuinka kehoitettu. Jokainen uusi ihminen
keksi oman juttunsa, ja jo tiedettiin kertoa, että onnettomuuden uhri
oli pudonnut ikkunasta kadulle vaimonsa rakastajan tyrkkäämänä.
Saavuttuaan Neuve-des-Petits-Champs'inkadulle Denise näki jo kaukaa
rouva Robineaun seisovan liikkeen ovella. Näin hän sai tekosyyn
pysähtyä, ja hän jäi juttelemaan miettien kuinka kertoa hirveän
uutisensa. Myymälä tuntui autiolta, ja vallitseva epäjärjestys puhui
selvää kieltään asioiden huonosta tilasta. Pelätty ratkaisu oli tullut,
ja paris-bonheur oli päässyt kilpailijakankaasta voitolle viimeisen
viiden centimen hinnanalennuksen jälkeen. Nyt kangasta sai jo ostaa
neljästä frangista yhdeksästäkymmenestäviidestä, ja Gaujeanin silkki
oli saavuttanut Waterloonsa. Jo kaksi kuukautta Robineau oli ollut kuin
tulessa koettaessaan siirtää tuonnemmaksi uhkaavaa vararikkoa.
-- Tapasin miehenne Gaillonin aukiolla, sanoi Denise, joka oli mennyt
sisälle liikkeeseen.
Rouva Robineau, joka tietämättä syytä miksi vähän väliä katsoi
levottomasti kadulle, sanoi:
-- Äsken juuri, vai?... Odotan häntä kotiin. Gaujean kävi täällä, ja he
menivät yhdessä ulos.
Hän oli yhä kaunis, ja sama viehättävä hilpeys kuin ennenkin kirkasti
hänen kasvojaan, mutta hän oli väsynyt, sillä hän odotti lasta, ja hän
näytti vieläkin eksyneemmältä kuin ennen tässä myymälässä, jonka
monimutkaisia asioita hän ei ymmärtänyt ja josta ei ollut hänen
lempeälle luonteelleen muuta kuin harmia. Hän oli kysynyt usein
mieheltään, mitä hyötyä kaikesta tästä oli. Paljon parempi heidän olisi
ollut asua pienessä huoneessa ja syödä vain leipää.
-- Kuulkaahan, Denise, hän sanoi, ja hänen hymynsä himmeni vähän, --
minun ei tarvitse salata mitään teiltä... Asiat eivät suju, ja mieheni
ei saa enää yöllä unta. Tänäänkin Gaujean tuli taas kiusaamaan häntä
maksettavaksi langenneiden vekselien tähden. Olin aivan menehtyä
levottomuudesta, kun minun täytyi olla täällä yksin.
Hän tahtoi palata ovelle, mutta Denise astui eteen. Hän oli kuullut
lähestyvät joukon äänet, ja hän arvasi paarien olevan tulossa
saattojoukon seuraamana. Hänen täytyi siis kertoa, vaikka hänen
kurkkunsa tuntui aivan kuivalta ja ne lohduttavat sanat, jotka hän oli
aikonut lausua, olivat häipyneet hänen mielestään.
-- Älkää pelästykö! Ei ole syytä pelkoon... Herra Robineaulle on
tapahtunut onnettomuus, näin hänet äsken... He tuovat hänet kotiin.
Pyydän teitä, älkää pelästykö!
Nuori vaimo kuunteli kalpeana ymmärtämättä mistä oli kysymys. Ihmisiä
alkoi keräytyä kadulle. Ajurinvaunut eivät päässeet liikkumaan, ja
ajurit kiroilivat. Kantajat olivat asettaneet paarit kadulle avatakseen
myymälän lasioven kummankin puoliskon.
-- Tapaturma se on, jatkoi Denise, joka tahtoi pitää itsemurhayrityksen
salassa. -- Hän oli jalkakäytävällä ja luiskahti ja kaatui linjavaunun
alle... Jalat vain jäivät alle! Lääkäriä ollaan hakemassa... Älkää
pelästykö!
Rouva Robineauta puistatti. Hän päästi pari käheää huutoa; sitten hän
painui maahan paarien viereen koettaen vapisevilla käsillään vetää
verhoja syrjään. Kantajat jäivät liikkeen edustalle odottamaan lääkärin
tuloa viedäkseen paarit pois. Robineauhon ei uskallettu enää koskea,
tämä oli tullut tajuihinsa ja vähinkin liike tuotti hänelle
sietämättömiä tuskia. Kun hän näki vaimonsa, herahtivat kyyneleet hänen
silmiinsä. Vaimo suuteli häntä ja itkien tuijotti kiinteästi häneen.
Kadulla uteliaiden joukko kasvoi. Ikkunoiden takana yleisö seurasi
tapahtumia kiiluvin silmin niinkuin teatterissa. Työhuoneesta karanneet
ompelutytöt olivat vähällä särkeä lasit tunkeillessaan lähemmäksi.
Silloin Denise peittääkseen ahneilta katseilta sydäntäsärkevän
kohtauksen ja pitäen sopivimpana sulkea myymälän meni laskemaan alas
rautakaihtimet. Pyörä naukui kimeästi kääntyessään ja rautapeltiset
säleet laskeutuivat hitaasti kuin esirippu jännittävän näytöksen
loputtua teatterissa. Kun hän palasi sisään suljettuaan ovenkin, hän
näki kaihtimien reikien heikossa valossa rouva Robineaun, joka yhä
painoi miestään toivottomaan syleilyynsä. Liike tuntui näyttämöltä,
jäljellä oli tähtien tuikkeessa tapahtuva pariisilaisen katudraaman
ratkaisu. Lopulta rouva Robineau kykeni taas puhumaan.
-- Oi rakas, rakas, rakas! hän valitti.
Hän ei keksinyt muuta, ja Robineau nähdessään hänet niin heikkona ja
värisevänä paarien vieressä polvillaan ei voinut vastustaa omantuntonsa
soimauksia, vaan tunnusti hänelle kaikki. Tuskat eivät estäneet häntä
puhumasta, kun hän pysyi liikkumattomana, silloin häntä ei vaivannut
muu kuin jalkojen polttava paino.
-- Suo minulle anteeksi, hän rukoili. -- Hullu kai minä olin. Kun
asianajaja Gaujeanin kuullen sanoi minulle, että vararikkoilmoitus
olisi tehtävä huomenna, niin minusta tuntui, että koko huone
ympärilläni oli tulessa... Sitten en enää muista mitään. Kuljin pitkin
Michodièrenkatua ja olin huomaavinani, että Aarreaitassa pilkattiin
minua. Minun oli mahdoton kestää tuon kirotun talon ilkuntaa. Juuri
silloin näin vaunun kääntyvän kulmauksesta; samassa ajattelin Lhommea
ja hänen käsivarttaan ja heittäydyin alle.
Rouva Robineau oli vajonnut lattiaan kuullessaan tämän hirveän
tunnustuksen. Hyvä Jumala, tahallaanko hän oli tehnyt sen! Nähdessään
Denisen, joka kumartui hänen ylitseen, hän tarttui hänen käteensä
hakeakseen apua. Loukkaantunut, joka ei kestänyt mielenliikutusta, oli
mennyt jälleen tainnoksiin. Tohtoria vain ei kuulunut. Kaksi miestä
juoksi ympäri kaupunginosaa etsimässä lääkäriä, ja talon ovenvartijakin
oli lähtenyt liikkeelle.
-- Älkää pelätkö, toisti Denise, joka hänkin nyyhkytti.
Silloin rouva Robineau lattialla istuen ja poski painettuna paarien
laitaa vastaan alkoi purkaa sydäntään:
-- Jos kertoisin teille kaiken... Minun tähteni hän tahtoi kuolla.
Alinomaa hän sanoi minulle: "Olen varastanut sinulta. Olen hävittänyt
rahasi." Yöllä hän näki unta kuudestakymmenestätuhannesta frangista,
heräsi aivan hiessä ja kiroili taitamattomuuttaan. Koska hänellä ei
muka ollut enempää järkeä, hänen ei olisi pitänyt panna alttiiksi
toisen omaisuutta. Tiedättehän, että hänellä on aina ollut hermostunut
ja levoton luonne. Lopuksi hän houraili, niin että oikein pelkäsin. Hän
luuli näkevänsä minut kadulla kerjäämässä, minut, jota hän niin
suuresti rakasti, jonka hän olisi tahtonut tehdä rikkaaksi,
onnelliseksi...
Mutta kääntäessään päänsä sairasta kohti hän huomasi, että tällä oli
silmät auki ja hän jatkoi:
-- Oi, armaani, miksi teit näin...? Niinkö ahneeksi minua luulit? Usko
pois, minusta on yhdentekevää, teemmekö vararikon vai emmekö. Emmehän
me ole onnettomia, kun vain saamme olla yhdessä... Anna heidän viedä
kaikki, ja sitten menemme yhdessä pois jonnekin, missä sinun ei enää
tarvitse kuulla puhuttavankaan heistä. Voithan siitä huolimatta tehdä
työtä ja saat nähdä kuinka hyväksi kaikki vielä muuttuu.
Hän oli painanut otsansa miehensä kalpeiden kasvojen viereen, ja heitä
ahdisti kumpaakin niin tuskainen mielenliikutus, että he eivät
pystyneet puhumaan. Hiljaisuus oli niin rikkumaton, että kaupan olisi
voinut luulla nukkuvan harmahtavan hämärän helmassa, kun sitä vastoin
rautakaihtimien toisella puolen keskipäivän vilkas elämä rämisevine
rattaineen ja meluavine joukkoineen kuohutti katua. Denise, joka vähän
väliä pistäytyi eteiseen katsomaan lääkäriä, toi vihdoinkin ilosanoman:
-- Tohtori!
Ovenvartijan hakema lääkäri, kirkassilmäinen nuori mies, piti parhaana
tutkia sairas ennenkuin hänet nostettiin vuoteeseen. Vasen jalka vain
oli katkennut nilkan yläpuolelta. Murtuma ei ollut vakavaa laatua, eikä
tarvinnut pelätä seurauksia. Paarit aiottiin juuri kantaa huoneen
perälle, kun Gaujean saapui tehdäkseen selkoa viimeisestä
sovitteluyrityksestään, joka sekin oli mennyt myttyyn. Vararikon
julistaminen oli päätetty.
-- Mitä on tapahtunut? hän kuiskasi.
Denise selitti hänelle asian. Vierasta näkyi hiukan hävettävän, ja
huomatessaan sen Robineau sanoi hänelle heikolla äänellä:
-- En ole teille vihoissani, mutta ette tekään ole tähän aivan syytön.
-- Meissä kummassakaan ei ollut miestä sellaisen taakan kantamiseen,
Gaujean vastasi. -- Minä en ole paljon paremmassa asemassa kuin tekään.
Paarit nostettiin ylös. Loukkaantunut jaksoi vielä vastata:
-- Tuskin paremmatkaan olisivat siihen kyenneet... Ymmärrän, että
vanhat jarruttajat, sellaiset kuin Baudu ja Bourras, pysyvät
itsepintaisesti vanhassa kiinni. Mutta me nuoret, jotka jo aloimme
tottua uusiin oloihin, meidän olisi pitänyt tietää, että mikä on
kuollut, se on kuollut.
Hänet vietiin pois. Rouva Robineau syleili Deniseä, ja hänen
innokkaassa jäähyväissuutelossaan oli melkein iloa. Hän oli päässyt
liikeasioista vapaaksi. Mennessään Denisen kanssa Gaujean otti vielä
asian puheeksi ja myönsi, että Robineau oli oikeassa. Mieletöntä oli
taistella Naisten Aarreaittaa vastaan. Hän kyllä puolestaan tiesi
olevansa hukassa, jos häntä ei siellä otettu armoihin. Hän oli jo
edellisenä iltana salaa tiedustellut Hutinilta, jonka piti tulla
Lyoniin, mutta hänen ei juuri kannattanut toivoa. Hän koetti voittaa
Denisen liittolaisekseen, sillä hän oli kuullut tämän vaikutusvallasta.
-- Kunniani kautta, hullu minä olisin, jos rupeaisin enää
tehtailijoiden asiaa ajamaan! Pilkan alaiseksi joutuisin, jos panisin
toimeentuloni alttiiksi niiden hyväksi, jotka kilpailevat kuka
halvemmalla kutoisi... Hyvä Jumala, niin se on kuin kerran sanoitte:
tehdasliikkeen tulee edistyä kauppaliikkeen kanssa rinnan järjestämällä
toimintansa ajanmukaiseksi ja keksimällä uusia toimintatapoja. Kaikki
kyllä selviää, kun yleisö vain on tyytyväinen.
Denise naurahti.
-- Menkää sanomaan herra Mouret'lle itselleen minkä nyt olette sanonut
minulle. Hän ottaa teidät mielellään vastaan ja armahtaa varmaankin,
jos tarjoatte hänelle centimenkin alennusta metriä kohti.
Tammikuussa rouva Baudu kuoli kirkkaana, aurinkoisena iltapäivänä.
Viimeisenä kahtena viikkona hän ei enää ollut jaksanut mennä kaupan
puolelle, jonne oli otettu apulaiseukko. Hän istui vuoteessaan
pieluksien tukemana. Silmät vain elivät hänen verettömissä kasvoissaan
ja katsoivat itsepintaisesti ikkunaa kohti, jonka uutimien läpi Naisten
Aarreaitta kuulsi. Baudu, joka itsekään ei voinut irtaantua
painajaisesta ja jota näiden katseiden epätoivoinen kiinteys vaivasi,
tahtoi välillä vetää verhot eteen. Mutta rukoilevalla liikkeellä hänen
vaimonsa pysähdytti hänen kätensä. Hän tahtoi nähdä hirviön aina
viimeiseen asti. Nythän se oli vienyt häneltä kaikki, hänen talonsa,
hänen lapsensa. Itsekin hän oli vähitellen tuntenut menehtyvänsä, sitä
myöten kun Vanhalta Elbeufilta oli kadonnut ostajakunta, ja sinä
päivänä, jolloin talon täytyi sulkea ovensa, hänkin tiesi kuolevansa.
Kun hän tunsi kuoleman lähestyvän, hän pyysi miehensä avaamaan ikkunan
kummankin puoliskon. Oli lauhkea ilma. Kirkas päivänpaiste kultasi
Aarreaitan seinän, Vanha Elbeuf värisi varjossa. Rouva Baudun katse
tuijotti jäykästi rehentelevään rakennukseen, jonka kirkkaiden
ikkunoiden takana temmelsivät miljoonat. Hitaasti hänen silmänsä
himmenivät.
Vielä kerran vararikkoisten saatto lähti liikkeelle. Siinä nähtiin
Vanpouillen veljekset, joilta joulukuun maksut olivat puristaneet
viimeisen mehun ja joilla ei enää ollut voimia tointua, Bédoré ja
sisar, joka nojautui keppiinsä, niin huolien rasittamana, että hänen
vatsatautinsa oli saanut vakavan käänteen. Deslignières, joka oli
saanut lievän halvauksen, ja Piot ja Rivoire, jotka astelivat allapäin
murtuneina miehinä. Pois jääneitä ei uskallettu mainitakaan, ei neiti
Quinetteä eikä Tatinia eikä muitakaan haaksirikkoon joutuneita,
vararikon virtaan hukkuneita, yhtä vähän kuin Robineautakaan, joka
vuoteessaan poti taittunutta jalkaansa. Tulevista uhreista sitä vastoin
keskusteltiin, niistä, joihin rutto vasta oli tarttumaisillaan.
Hajuvesikauppias Grognet, hattuverhoilija rouva Chadeuil, tekokukkien
kauppias Lacassagne ja jalkinekauppias Naud olivat vielä pystyssä,
mutta heitä alkoivat jo puistattaa kuolettavan kuumeen oireet.
Ruumisvaunujen takana Baudu astui nytkin teurastettavan härän jykevää
astuntaa niinkuin oli astunut tyttärensäkin arkkua seuratessaan, ja
ensimmäisten suruvaunujen perällä pilkistivät Bourras'n kiiluvat silmät
tuuheiden kulmakarvojen alta.
Huolet painoivat Denisen mieltä. Hänen oli täytynyt panna Pépé kouluun
ja juosta lisäksi vanhemman veljen asioita. Jeanin rakkaus
sokerileipurin veljentyttäreen oli kehittynyt niin vakavaksi, että hän
alkoi puuhata naimisiinmenoa, ja Denisen oli täytynyt luvata puhua
hänen puolestaan. Ja sitten nuo kuolemantapaukset, jotka seurasivat
toinen toistaan! Mouret oli tarjoutunut auttamaan onnettomuuteen
joutuneita, ja Denise, joka tiesi, että hän pysyisi sanassaan,
muistutti häntä lupauksesta eräänä aamuna kuultuaan että Bourras oli
heitetty kadulle ja että Baudun puoti oli suljettava. Aamiaisen jälkeen
hän lähti ulos toivoen, että ainakin näiden kahden kohtalo olisi
lievennettävissä.
Hän tapasi Bourras'n seisomassa talonsa edessä Michodièrenkadulla.
Hänet oli edellisenä iltana saatu häädetyksi nokkelan asianajajatempun
kautta. Mouret oli saanut ostamiensa velkakirjojen nojalla Bourras'n
julistetuksi vararikkoon, ja asiamiehen toimittamassa huutokaupassa hän
oli ostanut viidestäsadasta frangista vuokrasopimuksen, niin että
vanhuksen oli täytynyt luovuttaa viidestäsadasta se, mitä hän ei ollut
suostunut myymään viidestätuhannesta. Poliisiin oli täytynyt turvautua,
ennenkuin ukko saatiin kopistaan. Vaikka tavarat myytiin ja huoneet
tyhjennettiin, vanhus ei hievahtanut nurkasta, missä hänellä oli
vuoteensa, ja häntä ei raatsittu ajaa ulos. Vaikka työmiehet rupesivat
hajoittamaan kattoa hänen päänsä päältä, vaikka murentuneet tiilet
revittiin irti, laki särkyi ja seinät rusahtivat, hän pysyi
järkähtämättä alallaan pirstaleiden keskellä. Poliisin tultua hän
vihdoin lähti. Mutta seuraavana päivänä hän jo palasi käytävälle
talonsa eteen vietettyään yön matkustajakodissa.
-- Herra Bourras, Denise sanoi hiljaa.
Bourras ei kuullut, katsoi vain leimuavin silmin työmiehiä, jotka
hajoittivat kuokillaan etusivua. Tyhjistä ikkuna-aukoista näkyivät nyt
rakennuksen sisäosat, sen viheliäiset huoneet ja mustat porraskäytävät,
jotka kaksi vuosisataa olivat olleet auringon valoa vailla.
-- Kas, tekö siinä, hän sanoi huomattuaan Denisen. -- Kaunista työtä
konnat tekevät, vai mitä?
Denise ei osannut sanoa mitään, sillä vanhan asunnon surkeus vaikutti
häneen masentavasti eikä hän voinut kääntää katsettaan vierivistä
homehtuneista kivistä. Ylhäällä entisen huoneensa katon nurkassa hän
erotti kynttilän liekillä mustin, epätasaisin kirjaimin kirjoitetun
nimen Ernestine ja hän heltyi mielessään muistellessaan entisen
kurjuutensa päiviä. Työmiehet olivat päättäneet työtä jouduttaakseen
kaataa kokonaisen seinän yht'aikaa ja alkoivat sentähden purkaa sitä
alhaalta. Se horjui.
-- Jospa se kaatuisi heidän päällensä, ukko kuiskasi vihaisesti.
Kuului hirveä ryminä. Työmiehet pakenivat pelästyneinä. Seinän
kaatuessa koko rakennus luhistui. Se oli ollut niin täynnä halkeamia,
että vähäinen sysäys riitti luhistamaan sen kokonaan. Yksikään seinä ei
jäänyt pystyyn. Tuon muinaisjäännöksen lian hapattamat ja talvisateiden
pehmittämät seinät olivat romahtaneet jättämättä muuta näkyvää jälkeä
kuin maan tasalle hajonneen sekavan soraläjän.
-- Jumala armahtakoon! huusi vanhus.
Hän ei olisi ikinä uskonut, että talo häviäisi niin nopeasti, ja suu
auki hän tuijotti tyhjänä ammottavaa aukkoa. Aarreaittaa häpäisevä
käsnä oli kadonnut sen kyljestä. Hyttynen oli saanut surmansa, maassa
matelevien vastarinta oli voitettu, ja alue oli kokonaan Aarreaitan
huostassa. Joukoittain väkeä keräytyi katselemaan, ja he keskustelivat
työmiesten kanssa, jotka haukuskelivat vanhoja, ihmisten päälle
kaatuvia taloja.
-- Herra Bourras, Denise sanoi koettaen uudestaan vetää vanhuksen
syrjään, -- ei teitä hylätä. Kyllä teidän tarpeistanne pidetään
huolta...
Ukko ojentautui suoraksi.
-- Ei minulla mitään tarpeita ole... Tuoltahan teidät lähetettiin, vai
mitä? No niin, sanokaa heille, että isä Bourras osaa vielä tehdä työtä
ja että hän saa työtä mistä vain haluaa... Mukava tapa murhaajan olla
armelias uhrilleen!
Denise rukoili silloin ristissä käsin:
-- Pyydän teitä, herra Bourras, suostukaa toki ottamaan apua vastaan!
Ettehän tahdo tuottaa pahaa mieltä minulle.
Mutta ukko ravisti parrakasta päätään.
-- En huoli avustanne! Tähän tämä nyt päättyy ja hyvää yötä... Eläkööt
nuoret onnellisina älköötkä estäkö vanhuksia menemästä sinne minne
heidän mielensä tekee eikä ajattelemasta oman päänsä mukaan.
Hän loi viimeisen silmäyksen soraläjään ja sitten hän meni horjuen
pois. Denise näki hänen selkänsä loittonevan katukäytävän tungokseen.
Sitten selkä katosi Gaillonin aukion kulmassa.
Hetken aikaa Denise seisoi liikkumattomana paikallaan. Sitten hän
kääntyi ja meni setänsä luo. Verkakauppias oli yksin Vanhan Elbeufin
pimeässä puodissa. Apulaiseukko tuli vain iltaisin ja aamuisin
keittämään ruokaa ja panemaan luukut ikkunoihin. Ukkoa ei häirinnyt
tuntikausiin kukaan, ja jos joku ostaja vielä uskalsi tulla kauppaan,
niin Baudu näytti aivan säikähtyneeltä eikä löytänyt etsimäänsä.
Hiljaisuuden ja hämärän keskellä hän asteli pysähtymättä edestakaisin
raskasta surusaattoastuntaansa, milloin ei kuohahtavan surunsa pakosta
yltynyt kiivaampaan kävelyyn.
-- Voitteko nyt paremmin, setä? kysyi Denise.
Baudu pysähtyi hetkeksi; sitten hän lähti taas liikkeelle.
-- Hyvin minä voin, sangen hyvin. Kiitos!
Denise olisi tahtonut sanoa jotakin, josta vanhuksella olisi ollut
iloa, mutta ei keksinyt mitään.
-- Te kai kuulitte tuon ryminän. Talo on maassa, hän sanoi.
-- Niin todellakin, se kai se oli, Baudu mutisi hämmästyneen
näköisenä... -- Oikein maata tärisytti. Tänä aamuna kun näin heidät
purkamassa talon kattoa, suljin ikkunani.
Hän teki välinpitämättömän liikkeen ikäänkuin sanoakseen, etteivät nuo
asiat enää koskeneet häneen. Joka kerta kun hän palasi kassan eteen,
hän katsoi tyhjää penkkiä, jonka samettipäällys oli kulunut, ensin
hänen vaimonsa ja sitten hänen tyttärensä varttuessa. Kun hän
loppumattomalla matkallaan joutui huoneen toiseen päähän, hänen
silmänsä kiintyi varjoisan nurkan hyllyihin, missä muutamat verkapakat
vielä kasvattivat hometta. Kolkko paikka oli kuin lesken koti, josta
rakkaat ovat poistuneet; hänen kauppansa oli päättynyt häpeään; yksin
hän sammuneen lietensä ääressä viihdytti kuollutta sydäntään ja
sortunutta ylpeyttään. Hän kohotti katseensa pimeään kattoon, hän
kuunteli hiljaisuutta, joka kantautui pienen ruokasalin hämärästä,
tuosta kotoisesta nurkasta, jonka ummehtunut ilmakin oli häntä ennen
miellyttänyt. Hiiskaustakaan ei enää kuulunut tässä autiossa asunnossa.
Hänen omat säännölliset ja painavat askeleensa vain kaikuivat kumeasti
ikäänkuin hän olisi astunut kuolleen rakkautensa haudalla. Vihdoin
Denise otti asiansa puheeksi.
-- Kuulkaahan, setä, ettehän te voi jäädä tänne. Teidän on nyt
vihdoinkin tehtävä päätös.
Keskeyttämättä kulkuaan Baudu vastasi:
-- Tietysti, mutta mitä minun on päätettävä? Olen koettanut jatkaa
liikettä, mutta ei ole tullut ostajia... Hyvä Jumala, puoti kai on
suljettava ja minun lähdettävä!
Denise tiesi, ettei vararikkoa tarvinnut pelätä. Velkojat olivat
sopineet keskenään ja päättäneet jättää vanhuksen rauhaan. Mutta velat
maksettuaan ei Baudulla ollut minne mennä.
-- Mutta mitä sitten aiotte tehdä? kuiskasi Denise, joka ei tiennyt
kuinka esittää sedälle tarjouksensa.
-- En tiedä, Baudu vastasi. -- Ottaa kai joku luokseen.
Hän oli lähtenyt toiseen suuntaan kävellen ruokasalin ovelta myymälän
näyteikkunan luo ja sieltä takaisin. Kun hän saapui ikkunan luo, hänen
synkkä katseensa siirtyi surkeaan ja unohdettuun ikkunakoristeluun. Hän
ei välittänyt katsoa edes Aarreaitan rehentelevää julkisivua, jonka
ääriviivat ulottuivat kauas oikealle ja vasemmalle. Hän ei jaksanut
enää suuttuakaan.
-- Kuulkaahan, setä, Denise sanoi epäröiden, -- olisi kenties tarjona
paikka teille...
Hän ei tiennyt kuinka jatkaa. Sitten hän alkoi uudestaan:
-- Teille on paikka tarjona, tarkastajan paikka...
-- Missä? kysyi Baudu.
-- Hyvä Jumala, tuolla vastapäätä ... meillä... Kuudentuhannen palkka,
eikä työ ole rasittavaa.
Baudu oli seisahtunut hänen eteensä. Mutta hän ei kiivastunut, niinkuin
Denise oli pelännyt. Hän kävi vain aivan kalpeaksi ja liikkumattomaksi
ikäänkuin katkeran mielenliikutuksen jäykistämänä.
-- Vastapäätäkö? hän toisti moneen kertaan. -- Sinnekö minut tahtoisit?
Hänen mielenliikutuksensa tarttui Deniseenkin. Eihän se ollut
mahdollista. Liian pitkällistä taistelua nuo liikkeet olivat käyneet
keskenään, liian veres oli vainajien muisto, liian näkyvät ne haavat,
jotka Aarreaitta oli iskenyt Vanhaan Elbeufiin. Hänen sydäntään
vavahdutti sääli hänen ajatellessaan, että sedän olisi tultava
kilpailijaliikkeen palvelukseen kulkeakseen siellä juhlallisena, valkea
solmio kaulassa.
-- Kuulehan, Denise tyttäreni, voisinko tulla? Baudu sanoi vihdoin
pannen vapisevat kätensä ristiin.
-- Ette, setä! huudahti Denise purkaen huutoonsa rehellisen ja hyvän
luonteensa innostuksen. -- Väärin se olisi... Pyydän teitä, antakaa
minulle anteeksi.
Setä oli jälleen lähtenyt liikkeelle, ja hänen askeleensa tärisyttivät
uudelleen talon hautamaisen kolkkoa tyhjyyttä. Denisen mentyä hän
jatkoi kävelyään, epätoivoisten loppumatonta itsensä kiertämistä, jolle
ei ole parannusta.
Taas Deniselle tuli uneton yö. Niinkö voimaton hän siis olikin, ettei
mahtanut mitään omien sukulaistensakaan hyväksi. Loppuun astiko hänen
täytyi seurata tuota hävitystyötä, nähdä että elämä vain tappamalla voi
synnyttää uutta elämää. Hän ei pannut enää vastaan. Hän suostui
tunnustamaan tätä lakia, mutta hänen naisensydämessään pääsi hyvyys
valloilleen, säälivä rakkaus kärsivää ihmiskuntaa kohtaan. Olihan
hänkin kitunut ja vertaan vuodattanut tuon koneen rattaiden hampaissa.
Olihan häntäkin loukattu, herjattu ja paneteltu. Nytkin hän pelästyi
vielä ajatellessaan, että elämä johdonmukaisuudessaan oli valinnut
hänet välikappaleekseen. Miksi juuri hänet, heikoista heikoimman? Miksi
hänen pieni kätensä oli käynyt niin painavaksi, että se kykeni
vaikuttamaan hirviön toimintaan. Vihuri, joka pyyhkäisi kaikki
puhtaaksi, oli tempaissut hänetkin mukaansa, hänet, joka oli tullut
kostamaan muiden puolesta. Mouret oli keksinyt tämän ihmissyöjäkoneen,
jonka säälimätön toiminta loukkasi Deniseä. Mouret oli aiheuttanut
vararikkoja ympäri kaupunginosan, oli riistänyt toisilta leivän,
toisilta hengen. Sittenkin Denisen oli pakko rakastaa häntä hänen
työnsä suuruuden tähden, rakastaa häntä yhä enemmän, kuta mahtavammaksi
hänen valtansa paisui, rakastaa häntä silloinkin, kun voitettujen
kurjuus sai hänen kyyneleensä vuotamaan.