XIV.

Uusi Dix-Décembrenkatu vastavalmistuneine liidunvalkeine taloineen

avasi liikenteelle helmikuun auringon kirkastaman väylänsä. Vaunujen

tulva otti rehennellen haltuunsa tämän Saint-Rochin vanhan

kaupunginosan halki puhkaistun valoisan valtatien. Michodièren- ja

Choiseulinkatujen välissä tunkeili tuhatpäinen, pitkäaikaisen

mainostuksen kiihottama joukko ihmetellen Naisten Aarreaitan uutta

julkisivua, jonka vihkiäisiä vietettiin tänä maanantaina suurella

valkotavaranäyttelyllä.

Uutuudesta loistava rakennus tarjosi joukkojen ihailtaviksi värikkäät

seinänsä ulkoasussaankin ilmaisten sisällä kohisevan kaupan komeutta ja

vangiten katseet kirkkaita värejä sädehtivillä jättiläismäisillä

näyteikkunoillaan. Alakerran ikkunoita kehystävät osat olivat

tummahkot, sillä ikkunoissa olevia kankaita ei sopinut pilata

silmiinpistävillä väreillä. Merenvihreästä marmorista tehty kivijalka

kannatti mustalla marmorilla päällystettyjä ikkunapylväitä ja

nurkkapatsaita, joiden ankaruutta kultakoristeet lievensivät. Näiden

välissä suunnattomat peili-ikkunat avasivat kadun nähtäväksi

gallerioiden ja hallien syvyydet. Mutta sitä myöten kuin kerrokset

kohosivat korkeammalle, värit yhä lisäsivät hehkuaan. Alakerran

yläreunaa ympäröi mosaiikkifriisi, missä sini- ja punakukkaista

kiehkuraa katkaisevissa marmoritauluissa oli myytävänä olevien

tavaroiden nimet. Toisen kerroksen niin ikään laajojen ikkunoiden

puhkaisema seinä oli rakennettu lasitetuista tiilistä ja päättyi sekin

friisiin, jossa kultaisten kilpien pohjalla nähtiin Ranskan kaupunkien

vaakunat heleänväristen polttosavikoristeiden ympäröiminä. Ylhäällä

katon reunamalla värit vasta oikein leimahtivat tuleen mosaiikkien ja

fajanssien pinnoissa, sirotekoisen räystäskourun kultauksissa sekä

kuvapatsaiden jalustoissa, joista lukuisat Ranskan tehdaskaupunkeja

esittävät kuvat hienopiirteisinä kohosivat sinitaivasta vastaan.

Varsinkin veti katseet puoleensa voittokaarena kohoava keskusovi, sekin

runsaiden fajanssi-, polttosavi- ja mosaiikkikoristeiden peittämä,

yläpuolella kullalle hohtava veistosryhmä esitti naista, jota telmivä

amoriiniparvi puki ja suuteli.

Kellon lähestyessä kahta poliisikomennuskunnan täytyi pakottaa joukot

liikkeelle ja järjestää jonoon liikkeen edustalla odottavat vaunut,

niin paljon oli kansaa keräytynyt tämän muotihulluudelle pystytetyn

temppelin eteen. Se hallitsi koko kaupunginosaa ja peitti sen

varjoonsa. Bourras'n talon jättämä haava sen kyljessä oli kasvanut

umpeen niin hyvin, että entisestä käsnästä tuskin oli arpeakaan

jäljellä. Aarreaitan julkisivut rajoittivat nyt neljää katua, ja tässä

muilta suljetussa piirissään se pöyhkeili yksinäisyydessään. Sitä

vastapäätä, Michodièrenkadun toisella puolella, Baudun haettua muualta

suojaa, Vanha Elbeuf kätki mykkänä kuin hauta ikkunansa suljettujen

luukkujen taa. Ajoneuvojen pyöristä räiskynyt lika tahrasi sen seiniä,

ilmoitukset, liimattuina toinen toistensa päälle, kätkivät vähitellen

verhonsa alle koko julkisivun, jonka takana vanha kaupankäynti nukkui

kuoleman unta hautakammiossaan. Keskellä tätä kadun loan saastuttamaa,

julkisuuden paperiliuskojen kirjavoittamaa seinää levisi kuin lippu

valloitetulla alueella valtava upouusi keltainen ilmoitus, jossa kahden

jalan korkuisilla kirjaimilla ilmoitettiin Naisten Aarreaitan

näyttelystä. Häveten halpaa syntyperäänsä ja murhaajamenneisyyttään

pikku katujen loassa suunnattomaksi laajennut jättiläisliike tuntui

kääntäneen niille selkänsä lähteäkseen levittämään nousukaskomeuttaan

uuden Pariisin päivänpaisteessa aukenevien väylien ihailtavaksi.

Ilmoitusten mainoskuvat vielä liioittelivat sen kokoa. Se kohosi niissä

taivaaseen asti ja puhkaisi pilviä kuin satujen noita. Rajakadut,

täynnä pieniä mustia ihmiskuvioita, olivat kuvassa laajenneet

suunnattomiksi ikäänkuin johtaakseen sinne koko maailman ostajajoukot.

Itse rakennuskin oli kuvattu mahdottoman suureksi linnunsilmällä

nähtynä, se levisi paperille katonharjoineen ja auringonpaisteessa

loistavine lasikattoisine halleineen. Sen toisella puolella näkyi

Pariisi, pienoiskoossa, hirviön nielemänä. Läheiset talot olivat sen

rinnalla mitättömän pieniä kuin maalaismajoja, kaukaisemmat hämärtyivät

sekavaksi usvaksi. Vasemmalla pari viivaa osoitti Notre-Dame kirkkoa,

oikealla vähäinen kaari Invalidikirkon kupukattoa, taustalla melkein

erottumaton nystyrä Panthéonia. Taivaanrannalta kohoavat kummut olivat

litistyneet sileäksi viivaksi, Chatillonin kukkulatkin matelivat maassa

orjuuteen langenneina, samoin maaseudun kaukaiset vuoret.

Väkeä keräytyi yhä enemmän. Yksikään tavaratalo ei ollut herättänyt

näin suurta huomiota. Eikä se ollut ihmekään, sillä Aarreaitta

kulutti jo vuosittain melkein kuusisataatuhatta frangia seinä- ja

sanomalehti-ilmoituksiin sekä muuhun mainostukseen. Se lähetti postitse

neljäsataatuhatta hintaluetteloa maailman kaikkiin ääriin, ja

näytetilkuiksi silputtiin sadantuhannen frangin edestä kangasta.

Yleisön silmät ja korvat olivat pakostakin täynnä Aarreaitan nimeä;

maailman kaikille suunnille levisi sen kaiku ikäänkuin suunnaton

messinkitorvi olisi lakkaamatta toitottanut sen mainetta. Nyt kun tämä

kirjavana loistava julkisivu oli valmistunut, oli Mouret'n

jättiläistalo saanut parhaimman mainoksensa. Sen näyteikkunat, joihin

koko naispuvun runoelma mahtui, sen lukemattomat kilvet, maalatut,

veistetyt, uurretut, alakerroksen marmoritauluista alkaen räystäskourun

leikkauksiin saakka, sen ilmassa liehuvat liput, joissa liikkeen nimi

nähtiin muotivärikirjaimin, kaikki houkutteli ja veti puoleensa. Juhlan

kunniaksi oli lippujen lukumäärää lisätty; jokaisen kerroksen kohdalla

oli runsaasti juhlaviirejä ja Ranskan tärkeimpien kaupunkien

vaakunakilpiä, ja aivan ylhäällä liehui salkojen nenissä vieraiden

maiden lippuja. Alhaalla valkotavaroiden näyttely levitti silmiä

sokaisevan lumensa. Valkeata joka paikassa; vasemmalla vuorina kohoavia

lakanapinoja, oikealla kappeliksi järjestettyjä verhoja ja pyramideina

rehenteleviä nenäliinakasoja, ovella lumivyöryinä vieriviä palttina- ja

musliinikerrostumia. Näiden keskellä ihmisenkokoiset hymyhuuliset

kuvat, silkki- ja pitsipuvut yllä, kiihottivat mieltä ja herättivät

uinuvia haluja.

Varsinkin houkutteli yleisöä Naisten Aarreaitan näyttelyyn eräs

onnettomuus, josta Pariisissa puhuttiin kiihkeästi, tulipalo, joka oli

hävittänyt Neljän Vuodenajan tavaratalon, Bouthemont'in kolme viikkoa

aikaisemmin Oopperan lähelle avaaman liikkeen. Sanomalehdet selostivat

sitä yksityiskohtaisesti, kertoivat miten tulipalo oli yöllä

aiheutunut kaasuräjähdyksestä, miten myyjättäret kauhistuneina olivat

paenneet paitasillaan kadulle ja miten Bouthemont oli osoittanut

sankarillisuutta pelastamalla palavasta talosta viisi naista. Kumminkin

yleisö jo alkoi rauhoittua, sillä tiedettiin, että talo oli vakuutettu

ja että Bouthemont oli saanut täyden korvauksen tulen hävittämästä

omaisuudestaan. Mainokseksi se vain hänelle koitui. Mutta tulipalo oli

saattanut nämä yhteiskunnalle yhä tärkeämmiksi käyneet suurmyymälät

yleiseksi puheenaiheeksi ja herättänyt uteliaisuutta yleisössä, joka

nyt kilvan riensi Naisten Aarreaitan juhlaa ihailemaan. Oli tuo Mouret

sentään koko miekkonen. Pariisi kokonaisuudessaan kantoi suitsutusta

tälle onnen suosikille, jolta tuli oli hävittänyt kilpailijan, ja

laskettiin jo paljonko hänellä oli hyötyä kilpailijaliikkeen

pakollisesta sulkemisesta. Jos hän oli horjunut, niin vakavana hän nyt

ainakin seisoi. Hetken Mouret'ta tosin oli vaivannut levottomuus, kun

hän oli huomannut tehneensä naisen vihollisekseen, rouva Desforges'in,

jota hänen tuli osaksi kiittää onnestaan. Myös paroni Hartmannin

menettely, kun hän oli kiinnittänyt rahojaan molempiin yrityksiin, oli

hermostuttanut häntä. Lopuksi häntä oli suututtanut Bouthemont'in

nerokas temppu, joka oli jäänyt häneltä itseltään keksimättä.

Bouthemont oli näet tahtonut pyhittää toimintansa luettamalla

siunauksen tavaratalossaan; Madeleinen esipappi oli papistonsa

seuraamana kiertänyt juhlakulussa talon siirtyen silkkiosastolta

hansikasosastoon ja rukoillen taivaasta siunausta kaikille naisten

vaatteille. Tosin siunaus ei ollut varjellut näitä tulelta, mutta

toimituksen vaikutus hienon maailman naisiin oli ollut niin valtava,

että se oli mainostamiseen kulutetun miljoonan arvoinen. Menestykseksi

osoittautunut siunaaminen ei antanut Mouret'lle rauhaa ja hän ajatteli

jo arkkipiispaa.

Oven yläpuolella oleva kello löi kolme. Iltapäivän kauppa eli

kuumeisimmillaan, ja lähes satatuhatta asiakasta hikoili hallien ja

gallerioiden tukahduttavassa lämmössä. Ulkona vaunujen jono ulottui

Dix-Décembrenkadun päästä päähän. Siinä oli sekaisin ajurinrattaita ja

yksityisvaunuja. Kuskit liikkuivat vaunujen keskellä, hevoset huitoivat

hännällään ja hirnuivat pudistellen auringossa kimmeltäviä suitsiaan.

Ne siirtyivät itsestään lähemmäksi toisiaan ikäänkuin tehdäkseen tilaa

jatkuvasti saapuville uusille vaunuille. Jalankulkijat heittäytyivät

henkensä kaupalla tungokseen kadun yli kulkiessaan, ja niin kauas kuin

silmä kantoi suoraa ja leveää katua olivat käytävät mustanaan väkeä.

Mahtava kohina syntyi valkeiden talojen välissä liikkuvasta

ihmisvirrasta.

Erään näyteikkunan edessä rouva de Boves tyttärineen ja rouva Guibal

katselivat puolivalmiiden pukujen näyttelyä.

-- Voi, katsokaapa noita palttinapukuja, jotka eivät maksa kuin

yhdeksäntoista frangia seitsemänkymmentäviisi! sanoi rouva de Boves.

Puvut olivat kukin omassa nelikulmaisessa pahvirasiassaan

silkkinauhoilla sidottuina ja taitettuina niin, että siniset ja

punaiset koristekirjailut tulivat näkyviin. Jokaisen rasian nurkassa

oli piirros, jossa puku nähtiin valmiina ruhtinaallisen komean

kaunottaren yllä.

-- Nuoko? kuiskasi rouva Guibal. -- Ne eivät ole minkään arvoisia.

Paljaita riepuja vain, kun purkaa rasiasta.

Rouvat olivat solmineet ystävyyden, sen jälkeen kun luuvalokohtaukset

olivat kytkeneet herra de Boves'in hänen nojatuoliinsa. Koska hänen

suhteensa rouva Guibaliin ei ollut autettavissa, oli rouva de Boves'in

mielestä parempi, että he tapasivat toisiaan kotona, sillä siten hän

sai tilaisuuden parantaa omia raha-asioitaan varastamalla miehensä

kukkarosta, ja herra de Boves, jolla itsellään oli paha omatunto, ei

ollut näistä näpistelyistä tietävinäänkään.

-- No niin, parasta on mennä sisään, rouva Guibal sanoi. -- Onhan

näyttelyssä käytävä... Ja eikö teidän pitänyt tavata siellä vävynne?

Rouva de Boves katseli niin hartaana vaunuja, jotka saapuivat pitkässä

jonossa laskien toinen toisensa jälkeen uusia ihmisiä jalkakäytävälle,

ettei muistanut vastata.

-- Pitihän meidän, sanoi Blanche vihdoin veltolla äänellä. -- Paul

sanoi tulevansa neljältä hakemaan meidät lukusalista tullessaan

virastosta.

He olivat olleet naimisissa kuukauden ja viettäneet kolme viikkoa

Etelä-Ranskassa. Loma-aikansa loputtua Paul oli jälleen astunut

virkaansa. Nuori rouva oli lihonut ja muistutti jo vartaloltaan

äitiään, kasvot olivat höllät ja pöhöttyneet niinkuin tälläkin.

-- Rouva Desforges tulee tuolta! huudahti kreivitär, joka yhä katsoi

saapuvia vaunuja.

-- Olisiko mahdollista! kuiskasi rouva Guibal... -- Kaikkien näiden

juttujen jälkeen... Hän kai vielä suree Neljän Vuodenajan tulipaloa.

Mutta Henriette se oli. Hän huomasi tuttavansa ja lähestyi heitä

huolettoman ja iloisen näköisenä liikkuen vapaasti ja luontevasti,

niinkuin hän ei olisi tiennyt juoruista mitään.

-- Hyvä Jumala, tahdoin nähdä omilla silmilläni! Varminta se on, vai

mitä? Me olemme yhä herra Mouret'n kanssa hyviä ystäviä, vaikka hän

kuuluu kovasti suuttuneen, kun rupesin suosimaan tuota uutta taloa.

Yhtä asiaa vain en voi antaa hänelle anteeksi, avioliittoja,

tiedättehän. Hänen ansiotaan oli, että suosikkini, neiti de

Fontenailles, meni tuolle Josephille.

-- Mitä, tottako siitä tuli! rouva de Boves huudahti.

-- Kauheata!

-- Tuli kyllä, Henriette vastasi. -- Meitä loukatakseen hän sen teki

ikäänkuin sanoakseen, etteivät meidän tyttäremme muuhun kelpaa kuin

naimisiin hänen renkiensä kanssa.

Henriette kiivastui puhuessaan. Kaikki neljä jäivät jalkakäytävälle

keskelle tungosta. Vähitellen virta kumminkin tempasi heidätkin

mukanaan vieden heidät ovesta sisään melkein heidän huomaamattaan.

Korottaen ääntään he jatkoivat keskusteluaan puhellen nyt rouva

Martysta. Kerrottiin, että herra Marty oli myrskyisen perhekohtauksen

jälkeen menettänyt järkensä ja että hän nyt sairasti suuruudenhulluutta

kuvitellen omistavansa kaiken maailman rikkaudet, aarrevarastot ja

kultakaivokset.

-- Mies parka, sanoi rouva Guibal. -- Aina minua säälitti tuo laiha

koulumestari kuluneessa takissaan. Entä hänen vaimonsa?

-- Hänen vaimonsa syö nyt erään setänsä rahoja, kunnon vanhuksen, joka

leskimieheksi jouduttuaan on muuttanut hänen luokseen asumaan... Täällä

kai hänkin on. Luultavasti tapaamme hänet vielä.

Sisässä rouvia odotti yllätys. Heidän edessään leviävät myymälät olivat

todellakin maailman suurimmat niinkuin mainoslehdissä sanottiin.

Keskusgalleria kulki talon päästä päähän, Dix-Décembrenkadulta

Neuve-Saint-Augustininkadulle, ja sen kummallakin puolella

Monsignyn- ja Michodièrenkadun galleriat kulkivat nekin läpi talon.

Siellä täällä gallerioiden risteyksissä aukeni halleja kierreportaiden

ja riippusiltojen alla. Järjestys ei ollut enää sama kuin ennen.

Huokeahintaiset tavarat olivat nyt Dix-Décembrenkadun puolella,

silkkiosasto oli keskellä ja käsineosasto Saint-Augustinin hallin

perällä. Pääsisäänkäytävän portaikosta näki nytkin vuodevaateosaston,

joka oli muutettu toisen kerroksen toiseen päähän. Osastoja oli nyt

viisikymmentä. Niistä muutamat olivat aivan uusia ja vasta avatut,

toiset olivat käyneet niin tärkeiksi, että ne oli täytynyt jakaa kahtia

myynnin helpottamiseksi. Liikkeen laajetessa henkilökuntaakin oli

täytynyt suuresti lisätä, niin että virkailijoita oli nyt

kolmetuhattaneljäkymmentäviisi.

Rouvia hämmästytti valkotavaroiden mahtava näyttely. Heidän ympärillään

avautui eteishalli kirkkaine peileineen ja mosaiikkilattioineen, jossa

huokeahintaisten tavaroiden myynti pidätti ahnaita joukkoja. Hallista

lähtivät galleriat häikäisevän valkeina tarjoten silmälle talvisen

maiseman auringossa kimaltelevia kinoksia. Valkeus oli täällä sama kuin

näyteikkunoissakin, mutta hehkuvassa hohteessaan vielä mahtavampi.

Kirkkaus tuntui ensi hetkessä niin valtavalta, ettei silmä kyennyt

erottamaan yksityiskohtia. Mutta vähitellen siihen tottui.

Vasemmalla Monsignyn galleria kohotti kattoa kohti sertinki- ja

palttinakukkulansa, lakana-, pyyheliina- ja nenäliinavuorensa.

Oikealla, Michodièren galleriassa trikootavaroiden ja villatavaroiden

helmiäiskiiltoiset rakennukset viekoittelivat luokseen. Mutta valon

valkeudessa kylpi etenkin keskusgalleria nauhoineen, huiveineen,

silkkeineen ja käsineineen. Kuohuvat musliinikiehkurat kiersivät

patsaita sidottuina silkkikankailla; portaiden käsipuut olivat valkeaan

verhotut, ja tuo kierrellen kohoava valkeus levisi siipinä, tiivistyi

ja katosi niinkuin pilvissä liitelevä joutsenparvi. Ilmassakin risteili

kattoholvista riippuvia valkeita harsoja ja kaistaleita; ne liitelivät

kuin kepeät untuvat ja tuprusivat kuin lumihiutaleet. Valkeita peittoja

liehui lippuina, pitsien valkoperhoset lentelivät suurissa parvissa,

kuvastuivat kuin hämähäkin verkot kesäistä taivasta vasten ja täyttivät

ilman valkealla hengityksellään.

Ihmeiden ihme tässä valkeuden temppelissä oli valonpalvonnan alttari

suuressa hallissa silkkiosaston yläpuolella. Siellä kuvastui

itämaismallisten hohtoharsojen ja hopeakirjosilkkien taustaa vasten

lasikatosta riippuva kepeänä huojuva teltta, joka oli rakennettu

läpikuultavista verhoista ja lainehtivista pitsi-, harso- ja

musliinikankaista. Se muistutti tabernaakkelia. Suurena uutimien

verhoamana vuoteena se keinui, satujen suunnattomana morsiusvuoteena,

joka neitseellisessä puhtaudessaan odotti valkeaa prinsessaansa, joka

oli tuleva morsiushuntu päässä.

-- Oh, oivallista! toistelivat rouvat. -- Ennennäkemätöntä!

He eivät voineet kyllästyä tuohon taloa pyhittävän viehättävän

valkeuden katselemiseen. Siinä Mouret oli tosiaankin tehnyt

nerokkaimman keksintönsä. Näiden näennäisessä epäjärjestyksessä

lainehtivien kankaiden sekasorrossa oli johtosointuna valkeus, jonka

tuhannet vivahdukset syntyivät, hajosivat, yhtyivät ja sammuivat kuin

sävelet suuren mestarin orkesteriteoksessa. Valkeutta joka paikassa,

mutta yhä uutta valkeutta, kokonainen valkeuden väriasteikko, jonka

vastakkain törmäävien ja toisiaan täydentävien vaiheiden tuloksena oli

itse valon kirkkaus. Pumpulikankaiden ja palttinoiden laimeista

vivahduksista, flanellien ja verhojen himmeistä häiveistä, samettien,

silkkien, satiinien kiiltävistä pinnoista tuo kirkkaus heijastui

liekehtien poimujen taitteissa, lehahtaen verhojen lennoissa, kepeästi

huojuen musliinien, pitsien ja hohtoharsojen liepeissä, etenkin

hohtoharsojen, joiden haihtuva hienous hälveni ilmaan jäykän itämaisen

silkin hopeanhohtoisella pohjalla.

Valkeuden talo oli täynnä hehkuvaa elämää. Suuret joukot piirittivät

hissejä, tarjoiluhuoneissa ja lukusalissa oli tungosta, kokonainen

kansainvaellus tapahtui näissä talvisissa aloissa. Ihmiset näyttivät

mustilta niinkuin jäällä luistelevien joukko. Välikerroksessa

kuohuvasta taajasta väenpaljoudesta erotti naisten vilkkaita ja

ihastuksesta loistavia kasvoja. Siltoja ja portaita pitkin kapusi

lukematon joukko pieniä, mustina kuvastuvia ihmisolentoja ikäänkuin

eksyneinä lumenpeittämien huippujen keskellä. Ja talvisesta asusta

huolimatta vallitsi joka paikassa hämmästyttävä elämän tuntu. Mahtava

äänien kohina muistutti jäälohkareita kuljettavan virran pauhinaa. Ja

valkotavara-alppien kukkuloille katon runsaat kultaukset ja

kultatäplikkäät ikkunat ja ruusukkeet heittivät kirkasta

päivänpaistetta.

-- Kas niin, rouva de Boves sanoi, -- täytyyhän tästä kumminkin lähteä

liikkeelle. Eihän tähän voi iäksi jäädä.

Koko ajan, aina siitä lähtien kun hän oli astunut ovesta sisään,

järjestyksenvalvoja Jouve oli pitänyt häntä silmällä. Kääntyessään

rouva de Boves kohtasi hänen katseensa. Kun hän lähti liikkeelle Jouve

seurasi häntä jonkin matkan päässä hänen takanaan, välinpitämättömästi,

ikäänkuin sattumalta.

-- Malttakaapa, rouva Guibal sanoi, pysähtyen ensimmäisen kassan eteen,

-- näppärä keksintö tosiaankin tuo kukkavihkojen lahjoittaminen.

Mouret oli tuottanut Nizzasta tuhansittain valkeita orvokkeja

annettaviksi kaupanpäällisiksi asiakkaille, ja sanomalehdet olivat

jo edeltäpäin pitäneet suurta hälyä tästä hänen hienosta

kohteliaisuudestaan. Jokaisen kassan vieressä jakelivat livreepukuiset

pojat tarkastajien valvomina kukkavihkoja. Pian koko valkeiden kukkien

koristama ostajakunta muistutti suurta hääseuruetta, ja orvokkien

tuoksu täytti tavaratalon.

-- On kyllä, rouva Desforges kuiskasi kateellisena, -- sukkelasti

keksitty.

Mutta kun rouvat kääntyivät mennäkseen, he kuulivat vieressään

laskettavan leikkiä orvokkivihkoista... "Häitäänkö isäntä nyt

viettääkin valmiiden vaatteiden osaston johtajattaren kanssa", kuului

muuan pitkä ja laiha herra sanovan. "En tiedä", vastasi toinen, "mutta

onhan ainakin kukat ostettu".

-- Mitä, sanoi rouva de Boves, -- aikooko herra Mouret naimisiin?

-- Siltä kuuluu, Henriette vastasi teeskennellen välinpitämätöntä. --

Ja niinhän piti lopuksi käydäkin.

Kreivitär iski silmää uudelle ystävättärelleen. Nyt heille selveni

minkätähden rouva Desforges oli välien särkymisen harmeista huolimatta

tullut käymään Naisten Aarreaitassa. Hän kai tahtoi nähdä ja kärsiä.

-- Minä jään teidän luoksenne, sanoi rouva Guibal, jonka uteliaisuus

oli herännyt. -- Lukusalissa voimme sitten tavata rouva de Boves'in.

-- Hyvä on, vastasi tämä. -- Minulla on toiseen kerrokseen asiaa.

Tuletko, Blanche?

Hän lähti tyttärensä seuraamana, ja Jouve, joka yhä kulki hänen

takanaan, nousi hänkin toiseen kerrokseen, mutta toista porraskäytävää

myöten. Rouva Desforges ja rouva Guibal katosivat alakerran tungokseen.

Osastoilla ei kiireestä huolimatta puhuttu muusta kuin isännän

rakkausjutusta. Asia, joka kuukausmääriä oli ollut Denisen

vastarinnasta ihastuneiden kauppa-apulaisten puheenaineena, oli nyt

äkkiä saanut odottamattoman käänteen. Edellisenä iltana oli levinnyt

uutinen, että Denise oli Mouret'n rukouksista huolimatta päättänyt

erota palveluksesta sanoen syyksi väsymyksensä ja levontarpeensa. Nyt

pohdittiin yleisesti tuota jännittävää kysymystä tulisiko lähdöstä

totta vai eikö. Lyötiin vetoakin viidestä frangista, mikä summa

tappiolle joutuneen tuli maksaa seuraavana sunnuntaina. Epäilijät,

jotka eivät uskoneet lähtöhuhuja vakaviksi, väittivät, että asia

päättyisi häihin, ja tarjoutuivat lyömään aamiaiskekkereistä vetoa,

että niin kävisi. Vastapuolue esiintyi yhtä varmana väittäen että

Denise kyllä lähtisi paetakseen isännän yhä kiihkeämmiksi käyneitä

tarjouksia. Mutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että tämä pikku

myyjätär oli ajanut asiansa tottuneen juonittelijan taidolla ja että

hän kyllä tiesi mitä teki, kun pani isännän näin tiukalle. Ellet suostu

avioliittoon, lähden.

Mutta Denise itse ei tiennyt mitään. Vaatimukset niinkuin juonetkin

olivat hänestä kaukana. Hänen lähtöpäätöksensä perustui juuri siihen,

että muut otaksuivat hänellä olevan niin hämmästyttäviä aikeita. Eihän

hän tahtonut mitään mistä juoruttiin. Eihän hänestä ollut keimailijaksi

eikä kunnianhimoisten suunnitelmien sepittäjäksi. Syytön hän oli, ja

itsekin hän ihmetteli herättämänsä rakkauden kiihkeyttä. Ja mitä

juonittelua se oli, että hän aikoi erota Aarreaitan palveluksesta?

Eihän tässä päätöksessä ollut mitään hämmästyttävää. Sentähden hän

erosi, että häntä alkoivat hermostuttaa nuo alituiset rettelöt, nuo

lakkaamattomat juorut, Mouret'n itsepintaiset vaatimukset ja oman

sydämensä kehoitukset. Siksi hän lähti pois, että pelkäsi horjuvansa ja

sitten katuvansa kaiken ikänsä. Jos tässä oli valheellisuutta, niin ei

se ainakaan tahallista ollut, ja jos se oli aviomiehen onkimista, niin

ei hän enää tiennyt kuinka käyttäytyä. Hän ei tahtonut kuulla

naimisiinmenosta puhuttavankaan, ja hän oli päättänyt pysyä

kiellossaan, jos Mouret joskus menisi niin pitkälle, että pyytäisi

häntä vaimokseen. Jos sellaisesta kiellosta koitui hänelle kärsimystä,

niin kärsittävä hänen oli. Katkerasti hän oli itkenyt, kun eron

välttämättömyys oli selvinnyt hänelle, mutta yhtäkaikki hänen täytyi

rohkeasti pysyä velvollisuudessaan, sillä hän tiesi, että hänen

elämänsä rauha oli siitä riippuvainen.

Kun Mouret sai Denisen erohakemuksesta tiedon, hän kävi aivan kylmäksi

eikä alussa uskaltanut vastata mitään, niin vaikeaa hänen oli hallita

itseään. Sitten hän sanoi kuivasti vaativansa Deniseltä vielä viikon

miettimisaikaa, ennenkuin suostui sellaiseen mielettömyyteen. Kun

Denise viikon kuluttua otti uudestaan asian puheeksi sanoen tahtovansa

lähteä suuren myyntinäyttelyn jälkeen, Mouret ei enää kiivastunut, vaan

koetti palauttaa hänet järkiinsä. Hänhän luopui erotessaan onnestaan.

Eihän hänellä ollut missään sellaista paikkaa tarjona. Vai oliko hän jo

hakenut toista? Mouret oli valmis myöntämään hänelle yhtä hyviä etuja

kuin muutkin. Kun Denise vastasi, ettei hänellä ollut paikkaa tiedossa,

vaan että hän aluksi aikoi levätä Valognes'issa yhden kuukauden, jota

varten hänellä oli säästössä rahoja, niin Mouret tahtoi tietää mikä

häntä esti sitten palaamasta, jos hän lähti yksinomaan terveytensä

takia. Tuskastuneena kuulusteluun Denise ei vastannut mitään. Silloin

Mouret'n mieleen iski, että Denisellä oli varmaankin kotipuolessaan

sulhanen, jota hän meni tapaamaan. Olihan Denise eräänä iltana

myöntänyt rakastavansa hänkin. Ja olihan tytön tunnustus siitä lähtien

yhtä mittaa viiltänyt hänen sydäntään, ikäänkuin sitä olisi pistelty

puukolla. Jos Denise aikoi mennä naimisiin sulhasensa kanssa, niin

olihan aivan luonnollista, että hän tahtoi lähteä. Siinä kai oli syy

hänen itsepintaisuuteensa. Ei siis enää ollut mitään toivoa. Mouret

vastasi, ettei hän tahtonut pidättää Deniseä, koska tämä ei voinut

ilmoittaa minkätähden lähti. Denise oli pelännyt myrskyistä kohtausta,

mutta Mouret'n näennäinen välinpitämättömyys tuntui hänestä vielä

katkerammalta kuin vihaiset sanat.

Denisen täytyi olla vielä viikko tavaratalon palveluksessa, ja koko

viikon hänen oli kestettävä Mouret'n kylmää kohtelua. Mouret

kulkiessaan osastojen läpi ei ollut näkevinäänkään häntä; hän näytti

olevan kokonaan työhönsä keskittynyt, ikäänkuin ei olisi mistään muusta

välittänytkään. Osastoilla vedonlyönnit alkoivat uudestaan, ja vain

rohkeimmat uskalsivat enää panna aamiaiskekkereitä vetoon häitä

ennustaessaan. Mutta kylmyys, joka oli Mouret'n luonteelle aivan

vieras, kätki jäykän pintansa alle kuohuvan tuskan ja epäröimisen.

Hänen sielussaan raivosi myrsky, joka ajoi veren hänen päähänsä ja

synnytti hänen mielessään mitä hurjimpia ajatuksia. Hän olisi tahtonut

painaa vastahakoisen tytön väkisin syliinsä, ryöstää hänet omakseen

hänen kiellostaan huolimatta. Mutta sitten hän jälleen koetti

tyynnyttää mieltään järkeväksi; oli kai jokin keino löydettävissä, joka

estäisi Denisen lähtemästä. Mutta turhaan hän etsi tuota keinoa. Joka

paikassa hänen voimattomuutensa oli vastassa. Hänelle ei ollut apua

vallan suuruudesta eikä rahojen paljoudesta. Hurjien mielitekojen

joukosta alkoi kumminkin yksi ajatus vähitellen selvitä ja päästä

muista voitolle. Rouva Hédouinin kuoleman jälkeen Mouret oli vannonut,

ettei menisi koskaan uusiin naimisiin. Päästyään tämän yhden naisen

kautta alkuun hän oli päättänyt vast'edes jatkaa onnensa rakentamista

koko naissuvun suosiolla. Hän niinkuin Bourdonclekin pani

taikauskoisesti painon siihen, että suuren tavaratalon johtajan täytyi

elää naimattomana voidakseen ylläpitää miehen kuninkuutta

ostajatarlaumansa irtipäässeiden halujen vallitsemiseksi. Jos naisista

yksi sai etuoikeutetun sijan, niin hänen olosuhteisiin painamansa leima

ajoi heti muut pakosalle ja lumous hälveni. Hän melkein vihasi Deniseä,

sillä hän arvasi tämän tulleen kostamaan muiden puolesta ja hän

pelkäsi, että sinä päivänä, jolloin hän suostuisi ottamaan Denisen

vaimokseen, hän samalla iäksi suostuisi naisen orjaksi. Mutta viha ei

kestänyt kauan. Mouret tunsi pian horjuvansa ja etsi millä

puolustautua. Eihän siinä ollut mitään pelättävää. Olihan Denise niin

lempeä ja järkevä, häneen uskalsi huoletta turvautua. Uudelleen ja yhä

uudelleen hänen täytyi kestää tämä sama uuvuttava taistelu. Ja ylpeys

lisäsi vielä haavan arkuutta. Hänen järkensä hämmentyi, kun hän

ajatteli, että jos hän suostuisikin tuohon viimeiseen nöyryytykseen,

Denise saattoi sittenkin kieltäytyä -- kieltäytyä, jos rakasti toista.

Suuren näyttelypäivän aamuna hänen päätöksensä oli vielä tekemättä. Ja

Denisen oli määrä lähteä seuraavana päivänä.

Kun Bourdoncle tapansa mukaan kolmen lähestyessä tuli Mouret'n

työhuoneeseen, hän tapasi tämän syviin mietteisiin vajonneena pää

käsien varassa. Mouret nosti kyynelistä kosteat silmänsä häneen. Hetken

aikaa vanhat riitaveljet katsoivat toisiinsa; sitten heidän kätensä

yhtyivät lujaan sovinnon puserrukseen. Kuukautta aikaisemmin Bourdoncle

oli muuttanut kokonaan menettelytapaa. Hän väistyi Denisen tieltä ja

meni niinkin pitkälle, että yllytti salaa Mouret'ta menemään naimisiin.

Epäilemättä hänen käytöksensä perustui siihen, että hän tunnusti

Denisen voittajakseen ja katsoi varovaisuuden vuoksi viisaammaksi

kumartaa mahtavampaa, jonka vallassa tiesi olevansa. Mutta kun

tarkemmin tutki, oli käytökseen muutakin syytä. Vanha, kauan lamassa

ollut kunnianhimo oli jälleen herännyt hänessä eloon, arkana ja

varovaisena alussa, mutta vähitellen yhä varmistuen ja vakaantuen.

Tarpeeksi kauan hän oli palvellut Mouret'ta. Nyt oli hänen vuoronsa

hallita, ja hän valmistui talossa vallitsevan tavan mukaan syömään

suuhunsa tiellä olevan. Olemassaolon taistelun innostus oli temmannut

hänetkin mukaansa, ja hän heittäytyi tuohon kahakkaan, jonka veriset

uhrit kiihdyttivät kaupankäyntiä. Jonkinlainen taikauskoinen pelko oli

estänyt häntä tähän asti häiritsemästä tuota onnen suosikkia. Mutta

isäntä oli tulossa pehmeäksi, hän alkoi taipua mielettömän avioliiton

solmimiseen, suututtaa onnettaren ja käännyttää ostajat luotaan. Mitä

varten Bourdoncle olisi estänyt miestä joutumasta hukkaan, lankeamasta

naisen syliin, kun hänen sen jälkeen oli niin helppoa korjata ohjakset

omiin käsiinsä? Ja sentähden hän puristi vanhan toverinsa kättä melkein

säälien, ikäänkuin jäähyväisiksi, ja sanoi:

-- Kas niin, eihän tässä nyt, hitto vieköön, sovi noin lannistua...

Naikaa hänet ja sillä hyvä!

Mutta Mouret'ta hävetti jo hetkellinen heikkoutensa ja hän väitti

kiivaasti vastaan:

-- Eikö mitä! Tyhmyyksiä vain!... Lähdetään kiertämään taloa. Hyvin

näyttää onnistuvan, eikö niin? Voimme odottaa hyviä tuloksia.

He lähtivät yhdessä toimittamaan iltakiertoaan ihmisiä vilisevissä

osastoissa. Bourdoncle vilkaisi levottomasti isäntään, jonka työtarmo

tuntui heränneen uudestaan, tutkien eikö edes vähäinen tuskan väre

vavahduttaisi hänen huuliaan.

Tavaratalossa oli kaupankäynti nyt suurimmillaan, ja koko taloa

tärisytti hurja meno, niinkuin koneen käynti tärisyttää täyttä vauhtia

kulkevaa alusta. Denisen osasto oli täynnä pikkupoikia ja -tyttöjä,

joille koetettiin vaatteita äitien hikoillessa. Täällä niinkuin

muuallakin oli valkeiden tavaroiden näyttely, ja valkeita pukuja oli

niin paljon, että siinä olisi ollut millä verhota kaikki alastomuudessa

värisevät pienet enkelit. Keskellä oli näytteillä rippilasten pukuja,

koristukseksi vain, sillä rippikouluaika ei ollut vielä käsissä.

Valkeat musliinipuvut ja hunnut huojuivat viattomuutta ja puhtautta

uhkuen kuin isoksi vihkoksi sidotut kukat. Ostajien seassa rouva

Bourdelaiskin oli kolmen lapsensa kanssa katsomassa pukuja. Lucien,

pienin, ei tahtonut antaa Denisen pukea ylleen, vaan ponnisteli

vastaan.

-- Älä nyt juonittele, äiti sanoi tuskastuen... -- Eihän pusero vain

ole liian ahdas, vai mitä luulette, neiti?

Naisena, jota ei petetä, hän tutki kirkkaalla katseellaan kangasta,

arvosteli kuosia ja tarkasti saumoja.

-- Ei, hyvin se sopii, jatkoi hän sitten. -- On siinä puuhaa, kun pitää

hankkia vaatteita kaikille! Nyt minun täytyy saada päällystakki tälle

isolle tytölle.

Denisen oli täytynyt ryhtyä itsekin myymään, sillä niin paljon väkeä

oli rynnännyt osastolle. Hän haki pyydetyn päällystakin, kun häneltä

samassa pääsi hämmästyksen huudahdus:

-- Kuinka, sinäkö siinä! Mitä nyt on tapahtunut?

Jean seisoi hänen edessään iso käärö kainalossa.

Hän oli viikkoa aikaisemmin viettänyt häitään, ja edellisenä lauantaina

hänen vaimonsa, pieni mustasilmäinen kaunotar, jonka kasvot olivat

epäsäännöllisyydessään viehättävät, oli viettänyt suuren osan

päivästään Naisten Aarreaitassa. Vastanaineiden piti lähteä Denisen

seurassa Valognes'iin kuukauden häämatkalle virkistämään lapsuuden

muistoja.

-- Niin, Jean vastasi, -- Thérèseltä on jäänyt yhtä ja toista

ostamatta. Ja sitten on vielä vaihtamistakin... Kun hänellä ei ollut

itsellään aikaa, niin minä tulin tuomaan tavarat ja selittämään

sinulle...

Pépékin ilmestyi veljensä viereen.

-- Ja Pépékin täällä! Entä koulu!

-- Niin, Jean sanoi, -- eilen päivällisen jälkeen en enää raatsinutkaan

viedä häntä takaisin kouluun. Lapsi parka oli jo muutenkin niin

pahoillaan, kun hänen täytyy jäädä yksin Pariisiin meidän lähtiessä

Valognes'iin.

Denise hymyili heille suruistaan huolimatta. Hän luovutti rouva

Bourdelais'n eräälle myyjättärelle ja palasi veljiensä luo, jotka

odottivat häntä nurkkauksessa, missä onneksi ei ollut paljon väkeä.

"Lapset", joiksi Denise vielä heitä sanoi, olivat jo kasvaneet

suuriksi. Pépé oli täyttänyt kaksitoista ja oli pitempi sisartaan,

mutta hän oli yhtä hiljainen ja lempeä kuin ennenkin vaikuttaen

koululaispuvussaan siltä kuin kaipaisi hyväilyjä jatkuvasti. Jean oli

tullut hartiakkaaksi ja oli päätä pitempi kuin Denise, mutta hänen

kauneutensa oli entisellään, ja hänen pitkä, vaalea tukkansa oli

koristetaiteilijoiden tapaan kammattu. Denise oli yhtä hento kuin

ennenkin, kiurunkokoinen, kuten hän itse sanoi, mutta yhtä kaikki hän

kohteli vielä veljiään kuin levoton äiti lapsiaan, hoitaen ja

varoittaen, napitti Jeanin nuttua, jottei tämä näyttäisi kulkurilta,

tarkasti oliko Pépéllä puhdas nenäliina. Kun hän näki Pépén surullisen

katseen, hän torui lempeästi veljeään:

-- Kas niin, kultaseni, täytyy olla järkevä. Ei koulua sovi noin vain

keskeyttää. Loma-ajaksi otan sinutkin mukaan. Tahtoisitko jotain, sano!

Tai ottaisitko mieluimmin rahaa?

Sitten hän kääntyi Jeaniin sanoen:

-- Ja sinäkin, suuri poika, luulottelet hänelle, että olemme lähdössä

huviretkelle. Ei saa olla noin ajattelematon.

Hän oli antanut vanhemmalle veljelleen neljätuhatta frangia, puolet

säästöistään, kodin perustamista varten, ja Pépén kouluttamiseen meni

suuria summia. Kaikki hänen tulonsa kuluivat nyt niinkuin ennenkin

veljien tarpeisiin. Eikähän hänen elämällään muuta tarkoitusta

ollutkaan, sen jälkeen kun hän oli uudistanut valansa elää

naimattomana.

-- No niin, sanoi Jean, -- alkaaksemme, tässä on nyt ensiksikin

Thérèsen ruskea päällystakki, joka...

Mutta siihen hän keskeytti, ja kun Denise kääntyi katsomaan, mikä

siihen oli syynä, hän huomasi Mouret'n, joka seisoi heidän takanaan.

Jonkin aikaa hän oli jo katsellut siinä, kuinka Denise oli äidin tavoin

kohdellut noita suuria poikia, kuinka hän käänteli heitä ja korjaili

niinkuin pieniä lapsia, joille muutetaan paitaa. Bourdoncle, joka oli

tarkastavinaan myyntiä, tarkkaili heitä syrjästä seuraten

mielenkiinnolla kohtausta.

-- Ovatko nämä teidän veljiänne? Mouret kysyi hetken vaiti oltuaan.

Hän puhutteli Deniseä kylmästi, jäykkänä ja vakavana. Denisekin koetti

pakottaa äänensä kylmäksi ja suunsa vakavaksi, kun vastasi:

-- Kyllä... Vanhempi on juuri mennyt naimisiin, ja hänen vaimonsa on

lähettänyt hänet tänne ostoksille.

Mouret oli ääneti. Sitten hän huomautti:

-- Nuorempi on kasvanut paljon. Muistan nähneeni hänet eräänä iltana

teidän seurassanne Tuileries'n puistossa.

Hänen puheensa oli hitaampaa ja hänen äänessään oli kevyt värähdys

hänen sanoessaan tämän. Denise kumartui itku kurkussa muka korjatakseen

Pépén vyötä. Veljet olivat punastuneet ja katsoivat hymyillen johtajaa.

-- Teidän näköisenne he ovat, Mouret jatkoi.

-- Eivät toki! huudahti Denise. -- Paljon kauniimpia he ovat.

Kuinka paljon hän heistä pitikään! Mouret katseli vielä vähän aikaa

heitä ikäänkuin verratakseen heitä toisiinsa. Mutta hänen voimansa

olivat lopussa ja hän kääntyi mennäkseen. Sitten hän äkkiä palasi

kuiskatakseen Deniselle:

-- Pistäytykää myynnin loputtua työhuoneeseeni. Haluan puhua kanssanne

ennenkuin lähdette.

Tämän sanottuaan hän todella jatkoi tarkastusmatkaansa. Taistelu alkoi

hänessä uudestaan, häntä hermostutti jo, että oli pyytänyt Deniseä

tulemaan. Mikä hänen päähänsä oli mennytkään kun hän oli nähnyt tytön

veljiensä kanssa! Mieletöntä se oli, sillä eihän hän enää jaksanut

tehdä päätöstä eikä edes tiennyt mitä tahtoikaan. No niin. Sopihan

sanoa jäähyväiset, ja sillä siitä pääsi. Hän liittyi jälleen

Bourdoncleen, joka näytti jonkin verran rauhoittuneen, mutta joka

kumminkin vähän väliä heitti häneen tutkivia silmäyksiä.

Denise oli palannut rouva Bourdelais'n luo.

-- Sopiiko päällystakki? hän kysyi.

-- Sopii kyllä, hyvin... Nyt olen jo tarpeeksi ostanut. Kyllä lapset

kysyvät varoja.

Päästyään vapaaksi Denise vihdoinkin malttoi kuunnella Jeanin

selityksiä ja saattaa hänet osastolle, joista hänen olisi ollut vaikea

selviytyä yksin. Ensiksikin ruskea päällystakki oli vaihdettava

toiseen, valkeasta verasta tehtyyn, mutta samankuosiseen ja -kokoiseen.

Denise otti käärön ja meni veljiensä seuraamana valmiiden vaatteiden

osastolle.

Osasto oli pannut näytteille kaikki vaaleat pukunsa, kevyet silkkiset

ja villaiset kesäviittansa. Mutta yleisön huomio oli kääntynyt

muuanne ja ostajattaria oli täällä verraten vähän. Myyjättäret olivat

melkein kaikki uusia. Clara oli kuukausi sitten kadonnut teille

tietymättömille, talossa tunnetun asiakkaan, miehen, ryöstämänä,

sanoivat toiset, toisten mukaan katukulkurien vapaata elämää

viettämään. Margueritekin teki lähtöä, sillä hän oli nyt vihdoinkin

päättänyt mennä johtajattareksi Grenoblen pieneen muotikauppaan, missä

hänen serkkunsa odotti häntä. Aurélie rouva istui yksin muuttumatta

samassa paikassa puristettuna kuperaan silkkihaarniskaansa ja

majesteettiset kasvot yhtä juhlallisena kuin ennenkin, hiukan

kellastuneena niinkuin antiikin marmoripatsaalla. Mutta kasvojen

liikkumattomuudesta huolimatta hän oli syvästi suruissaan poikansa

Albertin huonosta käytöksestä, ja hän olisi eronnut palveluksesta ja

mennyt maalle asumaan, jolleivät hänen säästönsä olisi vähitellen

kuluneet tuon tyhjäntoimittajan tempauksiin, jotka jo uhkasivat

nielaista Rigolles'in maatilankin. Kodin rikkinäisyys tuotti siten

hedelmäänsä äidin jatkaessa yhä naistuttaviensa kanssa huviretkiään ja

isän soittaessa torvea. Bourdoncle loi Aurélie rouvaan tyytymättömiä

katseita, ihmetellen ettei tällä ollut sen verran älyä, että olisi

peräytynyt ajoissa. Lhommein hallitsijasuku oli kohta elänyt aikansa.

-- Kas, tekö siinä! Aurélie rouva sanoi liioitellun kohteliaasti,

huomatessaan Denisen. -- Tahdotte vaihtaa päällystakin? Tietysti, aivan

heti... Ja nämäkö ovat veljenne. Johan he ovat aika miehiä!

Ylpeydestään huolimatta hän olisi voinut vaikka langeta polvilleen

Denisen eteen. Valmiiden vaatteiden osastolla niinkuin muuallakin

puhuttiin vain Denisen lähdöstä, ja Aurélie rouvan oli paha olla, sillä

hän tiesi, ettei hänellä ollut muussa turvaa kuin entisen myyjättärensä

ystävyydessä.

-- Kerrotaan, että aiotte erota... Eihän siinä toki perää liene?

-- Aion kyllä, vastasi Denise.

Marguerite kuunteli. Sen jälkeen kun hänen häänsä oli määrätty

pidettäviksi, tyytymättömyys ja elämään kyllästyminen olivat

kuvastuneet vielä selvemmin kuin ennen hänen happamilla kasvoillaan.

-- Oikeassa olette, sanoi hän. -- Kunniallisuus ennen kaikkea! Onneksi

olkoon!

Ostajia saapui. Aurélie rouva suuttuneena Margueriten sanoista käski

hänen pitää myynnistä huolta sekaantumatta muiden puheisiin. Kun Denise

otti itse päällystakin kantaakseen, rouva aivan säikähti, väittäen

ettei sitä voinut mitenkään sallia ja kutsui asiatytön avuksi. Mouret

oli Denisen neuvosta palkannut osastoille kantajat säästääkseen siten

myyjiltä tämän vaivan.

-- Menkää saattamaan neitiä, johtajatar sanoi pannen päällysvaatteen

hänen käsivarrelleen.

Kääntyen uudestaan Denisen puoleen hän sanoi:

-- Pyydän teitä, miettikää vielä ennenkuin lähdette... Olemme kaikki

siitä suuresti pahoillamme.

Jean ja Pépé, jotka hymyillen odottivat tässä naisten tungoksessa,

seurasivat sisartaan. Nyt he menivät morsiuskapio-osastolle valitsemaan

puoli tusinaa paitoja samanlaisia kuin Thérèsen edellisenä lauantaina

ostamat. Mutta siellä oli niin paljon väkeä, että oli vaikeaa päästä

eteenpäin.

Täytyi pysähtyä ensiksi kureliivinäyttelyyn, sillä siellä rouva

Boutarelin käynti oli nostanut suuren melun. Tämä Etelä-Ranskan rouva

oli jälleen käymässä Pariisissa, mutta tällä kertaa hän oli saapunut

miehensä ja tyttärensä seurassa, ja oli näiden kanssa aamusta alkaen

kyntänyt osastoja ostaakseen tyttärensä kapiot. Loppumattomasti

neuvotellen perhe oli saapunut valkotavaraosastolle, ja tyttären

tutkiessa suurella mielenkiinnolla alusvaatteiden salaisuuksia äidin

oli alkanut tehdä mieli kureliiviä ja hän oli toisten huomaamatta

pujahtanut viereiseen huoneeseen koettamaan. Herra Boutarel, suuri,

kiivas mies, säikähti pahanpäiväisesti, kun ei nähnyt vaimoaan, ja

jättäen tyttärensä siihen hän lähti etsimään löytäen hänet vihdoin

koetussalista, jonka ovelle hänet kohteliaasti pyydettiin istumaan.

Koetushuoneet olivat pieniä, ahtaita kammioita, joihin ei päästetty

miehiä, ei omien vaimojensakaan vaatteita arvostelemaan. Myyjättäriä

juoksi edestakaisin, ovet aukenivat ja sulkeutuivat paljastaen joka

kerta vilahdukselta sisähuoneen salaisuuksia; naisia paitasillaan tai

muuten vähissä vaatteissa. Miehet odottivat haukotellen istuen pitkässä

jonossa. Herra Boutarel suuttui kuultuaan ettei pääsisi sisään ja vaati

vaimoaan takaisin. Turhaan häntä koetettiin rauhoittaa; hän ei

tyytynyt, ennenkuin rouva Boutarel jätti koettamisen kesken ja palasi

hänen luokseen läsnäolijoiden naurun ja ilvehtimisen tervehtimänä.

Silloin vasta Denise pääsi veljineen ohi.

Kapioille varatut huoneet seurasivat toisiaan pitkässä jonossa

levittäen ostajakunnan nähtäväksi kaikki valkeat vaatekappaleet,

joita naisen puku kätkee alleen. Kureliivit, kaikenmuotoiset

ja kaikenhintaiset, pitkävartaloiset ja lyhytvartaloiset,

palttinaiset ja silkkiset, paisuttivat upeita muotojaan silkkisten

mannekiinivartaloiden kantamina. Rasioistaan kohosivat valkeana

vaahtona kaulukset, kalvosimet, koristeliinat, poimukaulukset, solmiot

ja muut hienotekoiset vaatteiden lisät. Omassa salissaan yönutut ja

aamupuvut, liinaiset, silkkiset ja pitsiset, venyttelivät veltosti

soljuvia laskoksiaan kuin lemmenmuistojen raukaisemina. Ilmavina

liehuivat hameiden helmat, toiset lyhyet, polviin päättyvät, toiset

pitkäliepeiset, laahaten hienopoimuisina maata. Sitten seurasivat

paidat, korkeakauluksiset yöpaidat, avokaulaiset ja hihattomat

päiväpaidat, karkeammat ja hienommat, yksinkertaiset palttinaiset ja

ohuet batistiset, jotka sulavasti liukuivat povea ja lanteita myöten.

Kainostelematta nainen riisuutui täällä julkisesti, vähävarainen heitti

yltään yksinkertaiset palttinansa, rikas säätyläisnainen pitsireunaiset

batistinsa; naisen elämän ylellisyys tuli näkyviin poimutelmineen,

kirjauksineen ja nypläyksineen eksyen mitä kallisarvoisimpiin ja

aistillista turmelusta ilmaiseviin oikkuihin. Sitten nainen puki

jälleen vaatteet ylleen; valkotavarain kuohuvat aallot kätkeytyivät

hameiden salaperäisesti kahisevien poimujen alle, uutuudesta jäykkä,

ompelijattaren kädestä lähtenyt paita, rasian mukaan taitetut

alusvaatteet, kaikki nuo pöydille heitetyt palttinat ja batistit

lähtivät ammentamaan elämän lämpimästä kosketuksesta eloa,

katosivat hämärän peittoon verhoamaan rakkaudesta sykkivää sydäntä.

Morsiuskapio-osaston viimeisessä salissa oli kapalovaateosasto, jossa

naisen hekumaa uhkuva valkeus vaihtui lapsen viattomaan valkeuteen.

Puhtaus ja ilo kuvastui kaikessa, nuoren, äitinä heränneen naisen

autuus. Kapalovaatteet pehmeine aivinoineen, flanelleineen ja

villaisine peittoineen, herttaiset pienet paidat ja myssyt,

ristiäismekot ja kasmirviitat, joiden untuvareunat olivat kosketukselle

hienot kuin vastasyntyneen lapsen iho, kertoivat kehtojen lempeää

tarinaa.

-- Tiedäthän minkälaisia paitoja, sanoi Jean, joka suuresti ihastuneena

katseli alusvaatenäyttelyä.

Valkotavaraosastolla Pauline huomattuaan Denisen veljineen juoksi

tervehtimään heitä. Tiedustelemattakaan Deniseltä hänen asiaansa hän

alkoi vilkkaasti puhella kysellen liikuttuneena minkä verran perää oli

taloa kiertävissä huhuissa. Myyjättäret olivat riidelleet asiasta,

toiset olivat väittäneet uutisen todeksi, toiset perättömäksi.

-- Jäättehän toki? Minne minä joudun, jos te lähdette!

Kun Denise sanoi aikovansa lähteä seuraavana päivänä, hän huudahti:

-- Ei siitä tule mitään! Kenties itse luulette niin, mutta minä tiedän,

ettei siitä tule mitään... Hyvänen aika, nyt kun minulla on pikkuinen

poika, niin täytyyhän teidän nimittää minut alajohtajattareksi.

Baugékin on sitä mieltä, ja hän luottaa ehdottomasti teihin.

Pauline vain nauroi eikä ottanut uskoakseen. Sitten hän haki käsiinsä

pyydetyt paidat ja kuullessaan, että Denise kävisi vielä

nenäliinaosastolla, hän antoi tavarat osaston apulaisnaiselle

kannettaviksi. Tämä oli entinen neiti de Fontenailles, joka nykyään oli

naimisissa Josephin kanssa. Hänelle oli annettu armosta tämä paikka, ja

hän liikkui nyt osastolla yllään paksu musta pusero, jonka olkapäähän

oli merkitty suuri numero keltaisella villalangalla.

-- Seuratkaa neitiä, sanoi Pauline hänelle.

Sitten palattuaan Denisen luo hän toisti kuiskaten:

-- Alajohtajattareksi, eikö niin?

Denise sanoi nauraen suostuvansa laskeakseen leikkiä hänkin.

Kantajan seuraamana hän meni veljineen alakertaan ja osui matkallaan

villakangasosastoon, joka sijaitsi valkealla flanellilla ja veralla

verhotussa gallerian nurkassa. Liénard, joka vastoin isänsä tahtoa

oli vielä tavaratalon palveluksessa eikä suostunut palaamaan

kotikaupunkiinsa, puheli kauniin Mignot'n kanssa, joka oli ruvennut

kaupanvälittäjäksi ja joka häpeämättä kävi Aarreaitassa entisiä

tuttaviaan tapaamassa. Tietenkin heidän keskustelunsa koski Deniseä,

sillä tämän tullessa he vaikenivat kohteliaasti tervehtien. Muutkin

Denisen matkalla kohtaamat myyjät kumarsivat syvään, sillä kuka tiesi

mikä tytöstä vielä tuli. Kuiske kävi ja vetoja lyötiin kahta

kiivaammin. Voitolliselta hän näytti myyjien silmissä ja

avioliittopuolueen edustajat kävivät jo niin rohkeiksi, että uskalsivat

panna juomingit vetoon. Denise oli kääntynyt valkeiden kankaiden

galleriaan, jonka päässä nenäliinaosasto oli. Hänen ohitseen vilahtivat

valkeiden pumpulikankaiden, sertinkien, madapolamien, aivinain,

musliinien ja tarlataanien lainehtivat kasat, liinakankaiden

suunnattomat pakkapinot, kaiken maailman lakana-, pöytäliina-, pyyhe-,

esiliinakankaat. Ja tervehdykset jatkuivat. Tie aukeni Denisen edessä.

Palttinaosastolla Baugé riensi häntä vastaan tervehtiäkseen talon hyvää

haltijatarta. Kuljettuaan peitto-osaston poikki, jossa peitot liehuivat

suurina lippuina riippuen katosta, hän saapui nenäliinaosastolle, jonka

komeutta yleisö kilvan ylisti. Joka paikassa oli valkeita patsaita ja

pyramideja, kaikenmuotoisia rakennelmia, yksinomaan nenäliinoista

pystytettyjä. Irlantilaiset ja kiinalaiset nenäliinat, nimikoidut,

pitseillä reunustetut ja kirjauksilla koristetut, yhtyivät

oudonmuotoiseksi satujen kaupungiksi, joka kajastuksena kuvastui

valkohehkuvaa itämaan taivaan taustaa vasten.

-- Tusinanko tahdot? Denise kysyi veljeltään. Choletlaisia, eikö niin?

-- Niin luulen, samanlaisia kuin tämä, Jean vastasi ottaen kääröstä

nenäliinan.

Jean ja Pépé olivat koko ajan seuranneet Deniseä aivan hänen

lähellään niinkuin saapuessaan lapsina Pariisiin. Tavaratalo, jossa

Denise liikkui kuin kotonaan, herätti heissä levottomuutta, ja

vaistomaisesti he nytkin turvautuivat isoon sisareensa antautuen hänen

suojeltavikseen. Ihmiset katsoivat heihin ja naurahtivat, kun näkivät

hoikan ja vakavan nuoren tytön johtavan arvokkaana kahta suurta poikaa,

jotka ujostellen seurasivat häntä, vaikka toinen oli jo parrakas mies,

toinen puvusta päättäen koululainen. He olivat kaikki kolme niin

toistensa näköisiä, heidän tukkansa oli niin täydellisesti samaa

vaaleaa vivahdusta, että gallerioissa kuiskittiin:

-- Nuo ovat hänen veljensä... Hänen veljiään ovat...

Denisen etsiessä nenäliinaosastolla myyjää Mouret ja Bourdoncle osuivat

sinne, Mouret pysähtyi tytön eteen sanomatta kuitenkaan mitään. Samassa

rouva Desforges ja rouva Guibal kulkivat ohi. Henriette säpsähti. Hän

katsoi Mouret'hen, katsoi Deniseen. Nämä puolestaan katsoivat häneen.

Tähän sanattomaan katseeseen päättyi heidän yhteinen draamansa,

niinkuin useimmiten sydämen draamat päättyvät, väentungoksessa

välähtävään silmäykseen. Mouret poistui. Denise yhä myyjää hakien oli

veljiensä seuraamana kadonnut osaston perälle. Henriette huomattuaan

neiti de Fontenailles'in, joka seurasi Deniseä apulaisen työtä tehden,

sanoi vihaisella äänellä toverilleen:

-- Katsokaapa, minkä hän on tehnyt tuosta onnettomasta. Loukkaavaa

kerrassaan! Markiisittaresta! Hän pakottaa tämän seuraamaan koirana

tuota kadulta löytämäänsä naista.

Hän koetti tyyntyä ja sanoi välinpitämättömäksi tekeytyen:

-- Mennään katsomaan silkkinäyttelyä.

Silkkiosasto näytti lemmelle pyhitetyltä suurelta huoneelta, jonka

rakastavan naisen oikku oli verhonnut lumivalkeaksi ja joka näytti

tahtovan kilpailla valkeudessa lumenkin kanssa. Naisen ihon kaikki

maidonväriset valkeudet kuvastuivat siinä, lanteiden sametit, pohkeiden

pehmeät silkit ja poven hienopintaiset satiinit. Pylväiden välissä oli

valkeita sametteja, ja niiden kermanväristä taustaa vasten satiinit

ja silkit hohtivat posliinin- ja metallinvalkeina, kun taas

sisilialaissilkit ja fulardit huojuttelivat köynnöksinä läpikuultavia

vivahduksiaan alkaen norjattaren vaaleudesta päätyen italiattaren tai

espanjattaren auringonpaahteiseen ruskeuteen.

Favier mittasi fulardia vaalealle "kaunottarelle", jolla ei osastolla

tiedetty muuta nimeä. Monena vuonna hän oli ilmestynyt aika-ajoin

tänne, eikä kukaan vielä tietänyt hänestä mitään, ei säätyä, ei nimeä,

ei osoitetta. Eikä kukaan sitä paitsi koettanutkaan päästä niistä

selville, vaikka jokainen hänen käydessään teki arveluja aikansa

kuluksi. Hän laihtui ja hän lihoi, hän oli nukkunut yönsä hyvin tai hän

oli mennyt myöhään levolle; kaikki hänen tuntemattoman elämänsä

vaiheet, vähäiset niinkuin tärkeätkin, ulkonaiset tapahtumat ja sydämen

liikutukset, joutuivat, mikäli ne kuvastuivat hänen olemuksessaan,

pitkien keskustelujen alaisiksi. Tänään hän näytti sangen iloiselta, ja

Favier palattuaan kassalta, jonne oli saattanut kaunottaren, sanoi

Hutinille:

-- Hän menee kenties uusiin naimisiin.

-- Onko hän siis leski? kysyi Hutin.

-- En minä tiedä... Mutta muistatte kai tekin, että hän oli kerran

surupuvussa... Tai kenties hän on voittanut pörssissä.

Kukaan ei lisännyt siihen mitään. Vähän aikaa vaiti oltuaan Favier

jatkoi:

-- Oma asiansa on... Kenellä tässä olisi aikaa pitää huolta kaikkien

ostajien asioista.

Hutin näytti miettivältä. Hän oli edellisenä iltana joutunut

johtokunnan kanssa riitaan, ja hän tiesi, että hänen tuomionsa oli

langetettu. Hänet aiottiin erottaa myyntinäyttelyn jälkeen. Jo aikoja

sitten hän oli tuntenut horjuvansa. Viimeisen inventoimisen jälkeen

häntä oli nuhdeltu siitä, ettei hän ollut saavuttanut edeltä määrättyä

tulosta. Mutta syy ei ollut siinä. Koko osasto oli vähitellen työntänyt

hänet ulos totellen olemassaolon taistelun lakia, joka määräsi

alempiarvoisten sodan ylempiään vastaan ja jonka perustukselle talo oli

toimintansa rakentanut. Favier'n kavala myyräntyö oli tuottanut

hedelmää. Johtajan paikka oli luvattu jo hänelle. Hutin tiesi sen,

mutta hän ei silti vihannut vanhaa toveriaan. Päinvastoin hän kohteli

melkein kunnioittavasti tätä kylmäveristä miestä, joka oltuaan aina

nöyrä ja kuuliainen, kun Bouthemontin ja Robineaun kumoamisesta oli

ollut kysymys, oli nyt osoittanut niin suurta tarmoa oman asiansa

ajamisessa.

-- Niin, jatkoi Favier, -- tiedätte kai, ettei hän lähdekään. Hänet on

nähty isännän kanssa puhelemassa... Siinä menetin samppanjapullon.

Hän puhui Denisestä. Yhä lisääntyvästä ostajatulvasta huolimatta asia

oli kaikkien suussa, ja silkkiosasto varsinkin oli kuohuksissaan, sillä

siellä oli lyöty suuria vetoja.

-- Hitto vieköön! tiuskaisi Hutin kuin unesta heräten. -- Hullu olin

kun annoin hänen mennä... Nyt olisin koko pohatta!

Ajattelematon tunnustus sai hänet punastumaan, kun hän näki Favier'n

nauravan. Tehdäkseen sanansa tyhjiksi hänkin oli nauravinaan, väittäen

että Denise oli panetellut häntä johtokunnalle. Mutta hänen teki mieli

purkaa vihaansa jonnekin ja nähdessään, etteivät myyjät jaksaneet

hallita ostajakunnan hyökkäyksiä, hän kiivastui heille. Samassa hän

huomasi rouva Desforges'in, joka kulki hitaasti osaston poikki rouva

Guibalin seurassa, ja hän veti jälleen suunsa hymyyn.

-- Ettekö tarvitse mitään tänään, hyvä rouva? hän sanoi.

-- En, kiitos, vastasi Henriette. -- Kävelen vain huvikseni. Olen

tullut katsomaan.

Mutta saatuaan hänet pysähtymään Hutin alkoi hiljaa puhella. Hänen

mieleensä oli äkkiä johtunut uusi ajatus, ja päästäkseen tarkoitustensa

perille hän vuorotellen imarteli rouva Desforges'ia ja panetteli taloa.

Hän oli kyllästynyt nykyisiin oloihin. Sellainen epäjärjestys täällä

vallitsi, että mieluummin erosi kuin rupesi sitä kestämään. Henriette

kuunteli ihastuneena. Luullen tekevänsä Aarreaitalle vahinkoa

houkuttelemalla silkkiosaston johtajan sen palveluksesta hän tarjoutui

puhumaan hänen puolestaan Bouthemont'ille ja hankkimaan hänelle

vastaavan paikan Neljässä Vuodenajassa, kun tämä jälleen pystyi

jatkamaan toimintaansa. Asiasta päätettiin kuiskaten, sillä aikaa kun

rouva Guibal katseli näyttelyä.

-- Saanko antaa teille orvokkivihkon, Hutin jatkoi ääneen osoittaen

pöydällä olevaa paria kolmea kaupantekiäisvihkoa, jotka hän oli

hankkinut kassasta tuttavilleen annettaviksi.

-- Ei kiitos! huudahti Henriette peräytyen. -- Minä en tahdo olla

häissä mukana.

Sutkaus nauratti heitä kumpaakin, ja he erosivat hymyillen

merkitsevästi toisilleen.

Kun rouva Desforges lähti etsimään rouva Guibalia, hän huomasi äkkiä

hämmästyksekseen edessään rouva Martyn. Tämä oli tyttärensä Valentinen

kanssa jo parin tunnin ajan kiertänyt tavarataloa tavallisen

ostokiihkonsa vallassa ja kuten aina menettänyt lopuksi tasapainonsa ja

tajuntansa. Hän oli käynyt huonekaluosastolla, josta näytteillä olevat

valkeat huonekalut ja valkealla telttakankaalla verhotut seinät

muodostivat nuoren tytön huoneen, lyhyttavaraosastolla ja

punontateososastolla, joka oli koristeltu valkeilla ripsuilla ja

monimutkaisiksi kuvioiksi järjestetyillä nappi- ja neula-asetelmilla,

ja trikootavaraosastolla, jossa Naisten Aarreaitan nimi oli rakennettu

valkeista sukista kolmen metrin korkuisilla kirjaimilla punaisista

sukista muodostetulle taustalle. Mutta varsinkin rouva Marty oli

vastaperustettujen osastojen innokas ihailija. Hän oli viettänyt

kokonaisen tunnin muotitavaraosastolla, joka oli sijoitettu uuteen

halliin ensimmäiseen kerrokseen, tyhjennyttänyt kaapit ja koettanut

itselleen ja tyttärelleen kaikki hatut, reunalliset ja reunattomat,

kapotit ja baretit. Hän oli hyökännyt vasta-avatulle jalkineosastolle,

joka oli solmio-osaston takana alakerran gallerian perällä, ja siellä

hän oli penkonut lasiset näytekaapit ylösalaisin ja ihaillut

untuvareunaisia, korkeakantaisia silkkitohveleita ja valkeita,

korkeakantaisia silkkikenkiä, jotka olivat herättäneet hänessä

sairaalloisen himon.

-- Voi ystäväni, hän huokasi, -- mikä erinomainen hattuvalikoima. Olen

valinnut itselleni kapotin ja tyttärelleni toisen... Ja heidän

jalkineensa! Verrattomia, vai mitä, Valentine?

-- Erinomaisia, tyttö vastasi täysikasvuisen naisen varmuudella. --

Heillä on kenkiä kahteenkymmeneen frangiin viiteenkymmeneen, oikein

hyviä.

Apulainen seurasi heitä vetäen perässään tuolia, joka oli kuormitettu

tavaroilla.

-- Kuinka herra Marty jaksaa? rouva Desforges kysyi.

-- Hyvin, mikäli minä tiedän, rouva Marty vastasi säikähtäen toisen

ilkeätä kysymystä, joka niin odottamatta tuli keskelle hänen

innostustaan. -- Siellä hän yhä on. Setäni aikoi käydä tänään hänen

luonaan.

Mutta samassa hän keskeytti ja huudahti aivan haltioissaan:

-- Katsokaa kuinka herttaista!

Rouvat olivat kulkeneet yhdessä vähän matkaa ja saapuneet tekokukka- ja

sulkaosastolle, joka sijaitsi keskusgalleriassa silkkiosaston ja

käsineosaston välissä. Heidän edessään aukeni kirkkaassa valaistuksessa

hurmaava tekokukkanäyttely ison tammen kokoisen vihkon muotoisena.

Alhaalla oli pienissä kimpuissa orvokkeja, kieloja, hyasintteja ja

päivänkukkia, kaikkia kevään valkeita vivahduksia. Niiden seasta kohosi

suurina vihkoina valkeita ruusuja, sisälehdet heikosti ihonvärisiä,

komeita valkeita pioneja, hienonhienolle punalle vivahtavia, ja

töyhtöinä rehenteleviä keltatähtisiä krysanteemeja. Yhä korkeammalle

nousivat varret kannattaen valkeita, salaperäisinä huojuvia liljoja,

kukkivan omenapuun oksia ja suuria sireeninterttuja, joiden

yläpuolella, toisen kerroksen tasalla, heilui valkeita kamelikurjen

sulkia, kevyitä ja ohuita kuin kukkien kuvuista lähtenyt henkäys. Yksi

osaston nurkka oli omistettu kokonaan oranssikiehkuroille ja

seppeleille. Lasisista kastepisaroista kimmeltävien tekokukkien

musliini-, silkki- ja samettilehtien ja kupujen keskellä lenteli

hopeisten ohdakkeiden ja tähkien ympärillä outoja, hattujen koristeiksi

tarkoitettuja tropiikin lintuja, purppuranvärisiä ja mustapyrstöisiä

tangaralintuja ja taivaankaaren kaikissa väreissä hohtavia kolibreja.

-- Ostan omenapuun oksan, rouva Marty sanoi. -- Ihanaa, vai mitä?... Ja

tuo pikkulintu, katsohan toki, Valentine! Sen minä otan!

Mutta rouva Guibalia kyllästytti jo tämä liikkumattomuus keskellä

myllertäviä joukkoja, ja hän sanoi:

-- No niin, jääkää te ostamaan. Me lähdemme liikkeelle.

-- Älkäähän toki, odottakaa minua! huudahti rouva Marty. -- Minäkin

tulen... Ylhäällä kuuluu olevan hajuvesiosastokin. Siellä minun täytyy

käydä.

Edellisenä päivänä kunnostettu hajuvesiosasto oli lukusalin vieressä.

Rouva Desforges halusi nousta sinne hissillä välttääkseen

porraskäytävien tungosta, mutta siitä ei tullut mitään, sillä hissiä

piiritti valtaisa ihmisjoukko. Yhtäläistä oli tarjoiluhuoneen

ovellakin, jossa tungos oli sellainen, että erityisen tarkastajan

täytyi valvoa nälkäistä yleisöä ja päästää sisään vain pieniä ryhmiä

kerrallaan. Hajuvesiosaston läpitunkevat tuoksut jo alkoivat tuntua.

Väiteltiin Bonheuristä, talon erikoissaippuasta. Myyntipöytien

lasikansien alla ja hyllyköiden kristallisilla lasipinnoilla oli

hiusvoidetölkkejä, tahnoja, pöydillä ihojauhe- ja ihomaalirasioita,

öljy- ja hajuvesipulloja, kun taas harjat, sakset, kammat ja

pienet taskupullot olivat suljettu omaan erityiseen kaappiinsa.

Valkotavaranäyttelyn kunniaksi myyjät olivat koristaneet osaston

valkeilla posliinitölkeillä ja lasipulloilla. Eniten herätti huomiota

huoneen keskellä oleva hopeinen suihkulähde, jonka hieno, orvokilta

tuoksuva hajuvesisuihku helisi kirkkaasti pudotessaan metallisäiliötä

vasten. Hieno lemu levisi siitä ympäriinsä, ja naiset kastelivat ohi

kulkiessaan siinä nenäliinansa.

-- Kas niin, sanoi rouva Marty ostettuaan suuren määrän hiusvesiä,

hammastahnaa ja hiusvoiteita, -- nyt olen valmis. Mennään nyt tapaamaan

rouva de Boves'ia.

Mutta hänen täytyi pysähtyä vielä pääportaiden keskuslavalle

katsomaan japanilaistavaroiden näyttelyä. Tämä osasto oli kasvanut

tavattomasti, siitä kun Mouret oli järjestänyt ensimmäisen pienen

japanilaistavaroiden näyttelypöydän arvaamatta edes itsekään kuinka

suurta huomiota se oli herättävä. Harvat osastot olivat lähteneet niin

vähäisestä alusta ja alkaneet niin vaatimattomasti. Nyt se oli täynnä

vanhanaikaisia pronssi- ja norsunluuteoksia sekä lakeerattuja

tavaroita, ja sen vuotuinen liikevaihto nousi puoleentoista miljoonaan.

Idässä kauppamatkustajat tyhjensivät temppelit ja palatsit

tyydyttääkseen yhä kasvavaa menekkiä. Tällä tavalla syntyi yhä uusia

osastoja ja tavaratalolle uusia tulolähteitä entisten lisäksi. Nyt

esimerkiksi oli kuolleen talvikauden vilkastuttamista silmällä pitäen

luotu kirjaosasto ja leluosasto, joille ennustettiin suurta

tulevaisuutta ja joista varmaankin aikaa myöten oli koituva

naapuriliikkeille häviötä. Neljässä vuodessa oli japanilaistavaroiden

osasto kasvanut niin tärkeäksi, että se houkutteli puoleensa kaikki

Pariisin taiteenharrastajat.

Rouva Desforgeskin lankesi vihastaan ja lupauksistaan huolimatta

kiusaukseen ja osti viehättävän hienon norsunluutyön.

-- Lähettäkää se minulle kotiin, hän sanoi kiireesti läheisessä

kassassa. -- Yhdeksänkymmentä frangia, eikö niin?

Nähdessään, että rouva Marty tyttärineen viivytteli taas, tällä kertaa

ala-arvoisten posliinitavaroiden pöydän ääressä, hän sanoi tälle vetäen

rouva Guibalin mukaansa:

-- Löydätte meidät lukusalista... Minua todellakin haluttaa istua vähän

aikaa.

Mutta lukusalissa rouvat eivät saaneetkaan istuinta. Ison pöydän

ympärillä ei ollut ainoatakaan tyhjää tuolia. Lihavia herroja istui

siellä lukemassa, selkä kenossa ja levitellen suurta vatsaansa,

ajattelemattakaan että heiltä olisi voitu vaatia hiukan kohteliaisuutta

näitä rouvia kohtaan, joiden oli tuolien puutteessa pakko seisoa.

Muutamat naiset kirjoittivat, nenä paperissa kiinni, ikäänkuin

kätkeäkseen kyhäelmänsä hatun kukkien alle. Rouva de Boves'ia ei

näkynyt, ja Henriette tuskastui jo, kun hän samassa huomasi herra de

Vallagnoscin, joka oli tullut hakemaan vaimoaan ja anoppiaan. Tämä

tervehti ja sanoi:

-- Varmaankin he ovat pitsiosastolla, sillä sinne he aina tarttuvat...

Täytyy käydä katsomassa sieltä.

Sitten hän meni hankittuaan sitä ennen rouville tuolit.

Pitsiosastolla ahdinko kävi tunti tunnilta yhä sietämättömämmäksi.

Suuri valkotavaroiden näyttely oli koonnut sinne mitä talossa oli

hienointa ja kalleinta virittäen ostajille vastustamattoman satimen,

josta heidän järkensä hämmentyi. Koko osasto oli järjestetty valkeaksi

kappeliksi. Hohtoharsoja ja pitsejä huojui katossa kuin taivaan laella

aamuauringon valoa lieventävät pilvenharsot. Patsaiden ympärillä

kierteli ihmeellisiä kudoksia leviten kuin pyörivän tanssijattaren

kevyet hameet. Kaikille pöydille, joka paikkaan olivat pitsien hyöteet

sirottaneet hienon lumensa. Oli espanjalaisia silkkipitsejä, kepeitä

kuin tuulessa lentävät untuvat, Brysselin leveälehtisiä ja

hienosilmuisia nypläyksiä, Venetsian raskaampimallisia kirjauksia,

Bruggen ja Alençonin kuninkaallista, miltei jumalaista rikkautta

uhkuvia kudoksia. Kauneuden jumala näkyi pystyttäneen tänne valkean

tabernaakkelinsa.

Rouva de Boves käveltyään kauan tyttärensä seurassa osastolla ja

eksytettyään kerta toisensa perästä kätensä hyllyviin kasoihin, joiden

koskettelemiseen hän antautui sairaalloisen himon pakosta, oli

vihdoinkin pyytänyt Delochelta alençonpitsejä nähdäkseen. Deloche oli

ensin näyttänyt hänelle valealençonia, mutta rouva ei tyytynyt; hän

tahtoi oikeaa eikä huolinut edes kapeammastakaan, jolla oli hintana

kolmesataa frangia metri, hän halusi kevyempää, sellaista, josta

maksettiin tuhat frangia metriltä, ja pyysipä vielä lisäksi

seitsemän- ja kahdeksan sadan frangin nenäliinoja ja viuhkoja. Pöydälle

levitettyjen tavaroiden arvo oli korkea. Eräässä osaston nurkassa

Jouve, joka yhä seurasi rouva de Boves'ia tämän harhailemisesta

huolimatta, seisoi liikkumattomana tungoksessa, välinpitämättömän

näköisenä, mutta seuraten silmillään jokaista hänen liikettään.

-- Onko teillä puseronkauluksia? kysyi kreivitär Delochelta. --

Näyttäkää niitä, olkaa hyvä!

Kauppa-apulainen, jota hän jo oli kaksikymmentä minuuttia pidättänyt,

ei uskaltanut kieltää mitään tältä muhkealta rouvalta, joka puhui

mahtavasti. Mutta hän alkoi epäröidä, sillä myyjiä oli kielletty

tyhjentämästä tiskille kallisarvoisien pitsien laatikoita ja

edellisellä viikolla häneltä oli varastettu niitä kymmenen metriä.

Rouva de Boves'in ylpeä ryhti vaikutti kumminkin häneen, hän totteli ja

käänsi hetkeksi selkänsä ottaakseen kaapista pyydettyjä kauluksia.

-- Katsohan, äiti, sanoi Blanche, joka vieressä tarkasti

huokeahintaisia valenciennespitsejä, -- noita voisi ottaa lakanoihin.

Rouva de Boves ei vastannut. Tytär käänsi hitaasti äitiä kohden pehmeät

kasvonsa, juuri kun tämä pisti päällystakkinsa hihaan pitsikäärön.

Blanche ei tuntunut hämmästyvän, vaan astui äidin eteen peittääkseen

hänet katseilta, kun samassa Jouve ilmestyi heidän väliinsä ja

kumartuen kreivitärtä kohti kuiskasi kohteliaalla äänellä hänen

korvaansa:

-- Olkaa hyvä ja seuratkaa minua!

Rouva de Boves aikoi ensin vastustella.

-- Miksi niin, herra?

-- Olkaa hyvä ja seuratkaa, toisti järjestyksenvalvoja korottamatta

ääntään.

Kasvot tuskasta värähtäen kreivitär heitti nopean silmäyksen

ympärilleen. Tehden päätöksensä hän hillitsi sitten itseänsä ja kulki

Jouven vieressä ylpeänä kuin kuningatar, joka antautuu halvan

adjutantin suojeltavaksi. Yksikään läsnäolijoista ei huomannut mitään.

Deloche, joka jälleen oli palannut tiskinsä ääreen, katseli suu auki.

Oliko mahdollista! Noin hieno rouva! Blanche seurasi kalmankalpeana

äitiään viivytellen väentungoksessa epäröiden, oliko hänen

velvollisuutensa pysyä äidin luona vai oliko hänen paettava, sillä hän

pelkäsi, että hänetkin pidätettäisiin. Kun hän näki äitinsä katoavan

Jouven kanssa Bourdonclen työhuoneeseen, hän jäi odottamaan oven

taakse.

Bourdoncle, jonka asiana oli ratkaista säätyhenkilöitä koskevia

varkausjuttuja, oli erottuaan Mouret'sta juuri tullut huoneeseensa. Jo

aikoja sitten Jouve oli ilmoittanut hänelle epäluulonsa rouva de

Boves'in suhteen, eikä Bourdoncle nyt hämmästynytkään, kun Jouve

parilla sanalla selitti hänelle asiansa. Hän oli sitä paitsi niin

tottunut tällaiseen, ettei hän enää uskonut ketään. Kun himo valtaa

naisen, hän kykenee vaikka mihin, oli hänen tapansa sanoa. Mutta

tietäen, että nyt kysymyksessä oleva varas oli isännän tuttavia, hän

kohteli tätä hyvin kohteliaasti.

-- Hyvä rouva, hän sanoi, -- tällaiset heikkouden hetket eivät

hämmästytä meitä... Pyydän teitä ajattelemaan mitä seurauksia

erehdyksestä voi olla. Jos joku muu olisi nähnyt teidän pistävän

pitsejä...

Mutta kreivitär keskeytti hänet suuresti närkästyneenä. Hänkö olisi

varastanut! Tiesikö Bourdoncle ketä puhutteli? Kreivitär de Boves hän

oli, ja hänen miehensä, kreivi de Boves, hevoshoidon tarkastaja, on

käynyt hovissakin...

-- Tiedän, tiedän kyllä, hyvä rouva, Bourdoncle sanoi rauhallisesti. --

Minulla on kunnia tuntea teidät... Suvaitkaa ensiksikin antaa takaisin

pitsit, jotka olette ottanut...

Mutta rouva de Boves ei sallinut hänen jatkaa, vaan väitti yhä vastaan

kasvot kiihtymisen kaunistamina ja kunniallisuudessaan loukatun

ylhäisen naisen katkeria kyyneliä vuodattaen. Kuka tahansa muu kuin

Bourdoncle olisi horjunut erehdystä peläten, sillä kreivitär uhkasi

haastaa hänet oikeuteen herjauksesta.

-- Varokaa, herra, mieheni voi vetää asian ministerinkin

ratkaistavaksi.

-- Kas niin, Bourdoncle sanoi kärsimättömästi, -- te ette näy olevan

sen viisaampi kuin muutkaan. Täytyy siis tehdä ruumiintarkastus.

Rouva de Boves ei vieläkään myöntänyt, vaan sanoi järkähtämättömästi.

-- Oikeassa olette, tarkastakaa vain. Mutta varoitan teitä. Siitä voi

olla talollenne ikäviä seurauksia.

Jouve meni kureliiviosastolta hakemaan kahta myyjätärtä. Palatessaan

hän ilmoitti Bourdonclelle, että rouvan tytär odotti yhä ovella, ja

kysyi pitikö hänetkin pidättää, vaikka hänen ei tiedetty varastaneen.

Bourdoncle, säädyllisenä kuten aina, julisti vastaukseksi, ettei

sopinut häväistä äitiä lapsensa nähden. Sitten miehet vetäytyivät

viereiseen huoneeseen myyjättärien riisuessa kreivitärtä. Paitsi hihan

alençon pitsiä, jota oli kaksitoista metriä, hinta tuhat frangia metri,

he löysivät poven lämpimästä nenäliinan, viuhkan ja kaulaliinan,

pitsejä yhteensä neljäntoistatuhannen arvosta. Jo vuoden ajan rouva de

Boves oli varastanut voimatta vastustaa valtavaa himoaan. Kohtaukset

olivat käyneet yhä arveluttavammiksi, kehittyneet hänelle elinehdoksi,

niin ettei hän enää muistanut noudattaa varovaisuuttakaan. Hän antautui

nautinnolleen sitä suuremmalla kiihkolla, kun tiesi panevansa vaaran

alaiseksi nimensä, ylpeytensä ja miehensä korkean viran. Nyt kun tämä

ei enää sulkenut häneltä rahalaatikkoaan, hän varasti, vaikka ei ollut

rahanpuutteessakaan, varasti varastamisen himosta, niinkuin voi

rakastaa rakastamisen himosta, yksinomaan suodakseen tyydytystä

sairaalle hermostolleen, joka oli turmeltunut suurmyymälöiden

suunnattomista kiusauksista.

-- Olen joutunut pahanilkisten juonien uhriksi, hän huusi. -- Joku on

pistänyt vaatteisiini pitsejä. Oh, vannon sen Jumalan kautta!

Hän oli heittäytynyt tuoliin ja itki raivoissaan, väärin napitetun

pukunsa vaivaamana. Bourdoncle lähetti myyjättäret pois ja sanoi

sitten:

-- Suostumme pitämään tämän ikävän asian salassa perheenne tähden.

Mutta ennenkuin menette täytyy teidän allekirjoittaa tunnustus: "Olen

varastanut pitsejä Naisten Aarreaitasta", ja siihen teidän tulee lisätä

pitsien laji ja hinta sekä päivämäärä... Paperin saatte takaisin heti,

kun olette tuonut minulle kaksituhatta frangia köyhiä varten.

Rouva de Boves oli noussut ja väitti kiivaasti vastaan:

-- En ikinä kirjoita! Mieluummin kuolen.

-- Ette kuole, hyvä rouva, ette ollenkaan. Mutta jos ette suostu, minun

täytyy turvautua poliisiin.

Seurasi hirveä kohtaus. Rouva de Boves puhkesi herjauksiin ja

valituksiin änkyttäen, että oli häpeällistä kiduttaa onnetonta naista.

Kauneudestaan ja ruhtinaallisesta vartalostaan huolimatta hän oli

vihanpurkauksissaan raivokkaampi kuin rahvaannainen. Sitten hän koetti

hellyttää tuomarinsa sydäntä rukoillen häntä hänen oman äitinsä

nimessä. Hän uhkasi langeta hänen jalkojensa juureen, madella maassa

hänen edessään saadakseen armon. Kun Bourdoncle ei sittenkään taipunut,

vaan pysyi kylmänä tottumuksen karkaisemana, hän istuutui ja kirjoitti

vapisevalla kädellä. Kynä viskasi paperille sanat "olen varastanut"

äkäisesti raapaisten sen hienoa pintaa, niin että oli vähällä pistää

paperin puhki rouva de Boves'in toistaessa yhä käheällä äänellä:

-- Siinä on, herra, siinä on! En kestä väkivaltaa.

Bourdoncle otti paperin, taittoi sen huolellisesti kokoon, pani sen

kreivittären nähden laatikkoon ja sanoi:

-- Te näette, ettei se ole ainoa laatuaan, sillä nuo rouvat, jotka ovat

väittäneet tahtovansa mieluummin kuolla kuin kirjoittaa, jättävät

useimmiten paperinsa lunastamatta. No niin, saatte sen takaisin milloin

haluatte. Teidän on itsenne päätettävä, onko se kahdentuhannen

arvoinen.

Rouva de Boves korjasi pukuansa, ja koko hänen entinen rohkeutensa

palasi, kun hän oli kärsinyt rangaistuksensa.

-- Sallitte nyt kai minun mennä? hän kysyi kuivasti.

Mutta Bourdoncle oli jo muuta tekemässä. Jouven raportin johdosta hän

päätti erottaa Delochen palveluksesta. Myyjä oli typerä eikä osannut

pitää varkaita silmällä. Hän ei koskaan oppisi hallitsemaan

ostajakuntaa. Rouva de Boves toisti kysymyksensä ja saatuaan luvan

lähteä hän heitti Bourdoncleen ja Jouveen murhaavan katseen. Karkeiden

sanojen tulvasta, joka pyrki kohoamaan hänen huulilleen, hän valitsi

yhden, murhenäytelmien sanavarastosta lainatun ja sinkosi sen

painokkaasti:

-- Kurjat! hän tiuskaisi paiskaten oven mennessään.

Blanche oli odottanut koko ajan ovella. Koska hän ei tiennyt mitä sen

takana tapahtui ja näki Jouven ja myyjättärien kulkevan edestakaisin,

hän joutui aivan suunniltaan ja rupesi ajattelemaan santarmeja, käräjiä

ja vankilaa. Samassa hän näki hämmästyksekseen Vallagnoscin tulevan,

miehensä, jota hän ei vielä oikein uskaltanut sinutellakaan, oltuaan

vain kuukauden naimisissa. Tämä rupesi kyselemään häneltä hänen

kalpeuttaan ihmetellen:

-- Missä on äitisi?... Oletko eksynyt hänestä? Etkö osaa vastata!

Pelkäätkö jotain.

Blanche ei keksinyt hädissään kunnollista valettakaan, vaan kertoi

kaikki kuiskaten:

-- Äiti ... äiti... Hän varasti...

-- Mitä, varasti?

Mutta lopulta hän ymmärsi, ettei ollut kysymys leikistä. Hänen vaimonsa

kalpeat, pelosta värähtelevät kasvot ilmaisivat sen.

-- Hän pisti pitsejä hihaansa, noin ... jatkoi Blanche sopertaen.

-- Näitkö siis sen! Ja katsoit vain! Vallagnosc kuiskasi kauhistuen,

kun ymmärsi, että Blanchekin oli ollut rikokseen osallinen.

Heidän täytyi vaieta, sillä ihmiset alkoivat jo kääntyä katsomaan

heitä.

Tuskainen epäröiminen sai Vallagnoscin hetkeksi liikkumattomaksi.

Sitten hän teki päätöksensä ja aikoi avata oven mennäkseen Bourdonclen

puheille, kun huomasi Mouret'n, joka kulki gallerian poikki. Hän muutti

mieltään ja käskien vaimonsa odottaa tarttui vanhan toverinsa käteen ja

kertoi hajanaisin sanoin hänelle tapahtuman. Mouret vei hänet kiireesti

työhuoneeseensa rauhoittaen häntä mahdollisten seurauksien suhteen. Hän

vakuutti Vallagnoscille, ettei tämän ollut tarpeellista sekaantua itse

asiaan, ja selitti miten tällaisissa tapauksissa meneteltiin

ihmettelemättä vähääkään varkautta, ikäänkuin olisi sitä jo kauan

ennustanut. Mutta Vallagnosc päästyään vangitsemisen pelosta ei voinut

nähdä asiaa hänen kannaltaan. Hän oli heittäytynyt nojatuoliin, ja nyt,

kun hän sai aikaa ajatella, hän rupesi valittamaan kohtalonsa kovuutta.

Oliko mahdollista! Rosvojen perheeseen hän siis oli joutunutkin. Hän

oli mennyt mielettömään avioliittoonsa yksinomaan ollakseen apelleen

mieliksi. Hämmästyen hänen lapsellisen kiivasta mielenpurkaustaan

Mouret katseli hänen itkuaan muistellen kuinka toveri oli ennen

teeskennellyt pessimistin ivallista välinpitämättömyyttä maallisia

rientoja kohtaan ja sanonut, että vain paheessa oli hiukan

mielenkiintoa. Haihduttaakseen ystävänsä huolet Mouret rupesi laskemaan

leikkiä saarnaten ystävälleen samaa välinpitämättömyyden oppia, jota

tämä itse oli kertonut tunnustavansa. Vallagnosc suuttui. Hänen oli

mahdotonta toteuttaa elämässään julistamiaan periaatteita, sillä hänen

poroporvarillisesta kasvatuksesta pilaantunut luontonsa nousi

voittamattomasti kapinaan tapojenturmelusta vastaan. Heti kun tämä

kerskaileva epäilijä joutui itse inhimillisen kurjuuden kanssa

tekemisiin, hän lakkasi nauramasta ja hänen kylmä ivansa laimeni.

Kaikki oli inhottavaa! Hänen sukunsa kunnia oli tahraantunut iäksi, ja

maailma tuntui laukeavan liitoksistaan.

-- Kas niin, rauhoituhan toki, Mouret sanoi säälien. -- Älä viitsi

saarnata enää pessimismiä, koska siitä ei näy olevan sinulle

lohdutusta. Mutta minun mielestäni sinun pitäisi mennä nyt tarjoamaan

kätesi rouva de Boves'ille. Viisaampaa se olisi kaikin puolin kuin

nostaa tästä meteli... En olisi, hitto vieköön, uskonut sinua noin

herkäksi entiset mielipiteesi muistaen!

-- Niin, Vallagnosc huudahti ajattelematta, -- eihän se mitään, jos

olisi muista kysymys!

Mutta hän nousi päättäen seurata toverinsa neuvoa. He palasivat yhdessä

galleriaan, juuri kun rouva de Boves tuli ulos Bourdonclen huoneesta.

Juhlallisesti kreivitär otti vastaan vävynsä tarjoaman käden, ja

Mouret, joka kohteliaasti kumartaen tervehti häntä ohikulkiessaan,

kuuli hänen sanovan:

-- He pyysivät anteeksi. Kauheita tuollaiset erehdykset!

Blanche seurasi heitä kävellen heidän takanaan. He katosivat

tungokseen.

Mouret lähti syviin mietteisiin vajonneena yksin eteenpäin. Hänelle

alkoi käydä selväksi, että häntä kohdannut kosto oli täydellisesti

oikeutettu. Voitollisen kiusaajan jalkoihin langennut ostajakunta,

jonka hulluus puhkesi tällaisiin rikoksiin, oli saanut Denisestä

kostajansa. Hän pysähtyi keskusportaiden ylimmälle askelmalle upottaen

katseensa alhaalla kihisevään ostajalaumaan.

Kello oli jo lyönyt kuusi. Päivän kallistuessa iltaan galleriat olivat

pimenneet vähitellen ja hallit verhoutuneet varjoihin. Hämärän keskellä

syttyivät sähkölamppujen pallot valaen osastojen pohjukkoihin kirkkaan

kuutamonsa. Niistä lähti silmiä sokaisevaa valkeutta, ja ne

karkoittivat armottomasti varjot. Kun kaikki lamput paloivat, kohosi

ihastuksen humina joukkojen keskeltä.

Valkotavaroiden näyttely tuli tässä valaistuksessa satumaisen ihanaksi.

Suunnaton valkeuden tulva tuntui syttyvän tuleen ja muuttuvan valoksi,

se heijastui Monsignyn gallerian palttinoissa ja musliineissa

loistavana kuin itäisellä taivaalla päivänkoitteen ensimmäinen

valojuova ja leimahti Michodièren gallerian punoksista ja nauhoista,

napeista ja soljista, helmistä ja hopeoiduista pronssiesineistä

päivänpaisteessa kylpevien kaukaisten vuorenhuippujen kirkkaudella.

Mutta varsinkin oli valo valloillaan keskusgallerian liekehtivässä

hohteessa, patsaita kiertävissä valkeissa harsoissa, portaita

verhoavissa valkeissa kudonnaisissa, katossa liehuvissa valkeissa

peitoissa, pitsien ilmassa parveilevissa valkoperhosissa. Unelmien

tähtitaivaana se tuikki, paratiisin häikäisevää selkeyttä se kuvasi,

valonruhtinattaren häissä riemuitsevaa paratiisia. Ja keskellä liehui

silkkihallin teltta valkeine verhoineen, pitsikankaineen ja

hohtoharsoineen kätkien valkeuteen satujen valkohipiäisen morsiamen.

Mouret katseli kansaansa, joka liikkui valkeuden keskellä. Se kuvastui

mustana valon taustaa vasten. Ihmismeren pinta kohosi kuin huumeessa

hyökyen myrskyisen myyntipäivän tyyntyessä. Ihmiset alkoivat poistua.

Myyntipöydät hukkuivat jäännöskankaiden alle, kulta helisi kassojen

raha-arkuissa ostajajoukkojen siirtyessä ovea kohti voimattomina,

tyrkittyinä, tyydytettyään halunsa ja häveten huvituksiaan moisessa

paikassa. He olivat kokonaan hänen, talon hallitsijan hallussa,

he tottelivat häntä hurmaantuneina tavaroiden runsaudesta,

huokeahintaisuusjärjestelmästä, palauttamismahdollisuudesta,

mainostuksesta ja mieltä hivelevästä kohteliaisuudesta. Äiditkin olivat

jo alistuneet hänen valtikkansa alle, hän hallitsi kaikkia itsevaltiaan

karkeaotteisesti, joka oikkunsa mukaan voi tuhota kotien onnen ja

rauhan. Hän oli luonut naisille uuden uskonnon ja pystyttänyt jumalalle

temppelin, missä heidän sielunsa kirkot hylättyään viettivät

joutoaikansa, rauhattomuuden ja tyhjyyden tunnit, jotka kirkonmenojen

puutteessa olivat jääneet täyttämättä, ja tarjosivat suitsutusta

kauneuden kuolemattomalle jumalalle. Jos Mouret olisi sulkenut heiltä

ovensa, niin kadulla olisi noussut meteli, alttariltaan ja

jumalanpalveluksestaan karkoitettujen kapina. Hän näki heidät

myöhäisestä ajankohdasta huolimatta vieläkin samoamassa suunnattoman

rautaverkon silmukoissa pitkin riippusiltoja ja kierreportaita. Rouva

Marty tyttärineen korkeimmalle kiivenneenä vaelsi huonekalujen

keskellä; lapsilaumansa pidättämä rouva Bourdelais kierteli alakerrassa

voimatta riistäytyä korutavaraosastolta; rouva de Boves riippuen

Vallagnoscin käsivarressa ja tyttärensä seuraamana kulki hiljalleen

tavaratalon poikki uskaltaen vieläkin pysähtyä tiskien eteen ihailemaan

kankaita. Mutta alhaalla tunkeilevasta taajasta joukosta, tuosta

elämästä paisuvien ja haluista sykkivien povien merestä, jonka

pinnalla orvokkivihkot keinuivat, Mouret ei nähnyt muuta kuin

rouva Desforges'in, kun tämä rouva Guibalin seurassa viivytteli

käsineosastolla ostamassa hänkin mustasukkaisesta vihastaan huolimatta.

Ja viimeisen kerran Mouret tunsi olevansa heidän herransa, näki heidät

matelemassa sähkövalossa jalkojensa juuressa, silmäili laumaansa, jolta

oli saanut rikkautensa.

Hän lähti kulkemaan gallerioihin, niin täydellisesti ajatuksiensa

vallassa, että heittäytyi pahimpaan tungokseen. Kun hän kohotti

päätään, hän huomasi olevansa uudessa muotitavaraosastossa, jonka

ikkunat olivat Dix-Décembrenkadulle. Hän pysähtyi ikkunaan katsomaan

ostajajoukkojen poistumista. Laskeva aurinko kultasi valkeiden talojen

kattoja, ja sinitaivas kalpeni viileän tuulen virkistämänä. Aarreaitan

sähkölamput heittivät hämärtyvälle kadulle valoaan, joka siellä näytti

kalpealta ja elottomalta kuin taivaanrannalle syttyvien tähtien

tuike auringon laskiessa. Oopperan ja Pörssin suunnalla hukkui

liikkumattomien vaunujen kolminkertainen jono varjoon; valjaat vain

välähtelivät paikoin lyhdyn syttyessä ja sytyttäessä kipinän

hopeoitujen kuolaimien pintaan. Yhtä mittaa kuului livreepukuisten

palveluspoikien huutoja, ja vaunujen jonosta erosi silloin tällöin

yhdet poistuakseen katua pitkin kavionkapseen kaikuessa. Jonot

supistuivat pienemmiksi, kuudet ajoneuvot lähestyivät samaan aikaan,

vaunujen ovet paiskattiin kiinni, ruoskat läjähtivät ja kävelijät

juoksivat hätäisesti kadun poikki selvitäkseen pyörien tungoksesta.

Tila väljeni sitä myöten kuin ostajakunta hajaantui kaupungin kaikille

suunnille puhdistettuaan tavaratalon tyhjäksi. Mutta Aarreaitan

katonharjat suurine kultaisine kirjaimineen ja ilmaan kohoavine

lippuineen leimusivat vielä laskevan auringon tuleen sytyttäminä, ja

tavaratalo näytti niin suunnattoman suurelta, että se muistutti

mainoskuvien hirviötä, paperille kuvattua yhdyskuntarakennusta, joka

nielaisi ympäristön talot ja litisti maan tasalle taivaanrannalla

siintävät metsäiset kummut. Pariisin henki ja elämä tuntui rauhoittuvan

ja lauhtuvan illan pimetessä, häilyi hiljaa hyväillen viimeisten katuja

vierivien vaunujen rinnalla ja nukkui sitten yön pimeään.

Mouret seisoi yhä samassa paikassa, katse kaukana. Hänessä oli

tapahtunut suuri muutos. Naisen voittaja, Pariisin kukistaja, tunsi

keskellä voitonriemuaan sydämensä heikkenevän ja tahtonsa horjuvan,

tunsi itse joutuvansa mahtavamman vallan alaiseksi. Hänessä heräsi

mieletön halu heittää aseensa, luopua voitosta ja tunnustaa toisen

herruutta ja osoittaa siinä samaa epäjohdonmukaisuutta kuin

sotasankari, joka palattuaan voittajana taistelusta taipuu noudattamaan

lapsen oikkua. Kuukausien kuluessa hän oli ponnistanut vastaan, tänä

aamuna vielä hän oli vannonut tukahduttavansa rakkautensa, ja nyt, kun

hän oli päässyt mahtavuutensa kukkulalle, hänen päätään huimasi ja hän

luopui vastarinnasta tavoitellakseen epätoivoisesti sitä, mikä ennen

oli näyttänyt hänestä mielettömyydeltä. Hänen hetkessä syntynyt

päätöksensä oli jo seuraavassa hetkessä kasvanut niin lujaksi, ettei

mikään tuntunut hänestä tärkeämmältä.

Illalla, kolmannen pöytäkunnan noustua aterioimasta, hän odotti

työhuoneessaan. Väristen kuin nuori poika, jolla on voitto tai tappio

kysymyksessä, hän käveli edestakaisin voimatta rauhoittua ja palasi

alinomaa ovelle kuuntelemaan tavaratalosta kohoavia järjestämistyötä

suorittavan henkilökunnan ääniä. Vähäisinkin askelten kopina sai hänet

säpsähtämään. Kerran hän jo riensi ovelle vastaan.

Se oli Lhomme, joka lähestyi hitaasti tekemään tiliä päivän tuloksesta.

Tänään oli keräytynyt niin paljon hopeaa ja kuparia ja kuorma oli niin

painava, että hänen oli täytynyt ottaa avukseen kaksi kantajaa. Hänen

takanaan Joseph ja eräs tämän tovereista kantoivat ähkien ja puhkien

selässään suurta säkkiä; kassanhoitaja itse käveli ensimmäisenä kantaen

paperi- ja kultarahoja, paperirahoja salkussa, kultarahoja kahdessa

pussissa, jotka riippuivat hänen kaulassaan ja joiden painosta koko

hänen ruumiinsa horjui. Hitaasti hän oli tullut tavaratalon poikki

myyjien tervehtimänä. Käsine- ja silkkiosastot olivat tarjoutuneet

nauraen auttamaan häntä, verka- ja villakangasosastot olivat katsoneet

ahnaasti hautoen toivoa, että hän kompastuisi ja kylväisi kullan ympäri

lattiaa. Ukon oli täytynyt nousta portaita ja kulkea pitkin

riippusiltoja, kuljettaa ilmojen halki tämä rikkaus, jota myyjät nenä

pystyssä ja suu auki hartaasti katselivat. Toisessa kerroksessa

valmiiden vaatteiden, hajuvesien, pitsien ja huivien osastot olivat

kumartaneet häntä niinkuin kirkossa uskovaiset kumartavat

ehtoollisleipää. Kuhina lisääntyi ja kasvoi kultaista vasikkaa palvovan

kansan mahtavaksi meluksi.

Mouret avasi oven, ja Lhomme astui sisälle kantajien seuraamana.

Hengästyneenä hän lepäsi hetken ja sanoi sitten kajahtavalla äänellä:

-- Miljoonakaksisataaneljäkymmentäseitsemän frangia

yhdeksänkymmentäviisi centimea.

Vihdoinkin oli siis päästy miljoonaan, yhdessä päivässä kerättyyn

miljoonaan, josta Mouret oli kauan uneksinut. Mutta nyt hän ei tuntenut

välittävänsä siitä. Hän teki vihaisen liikkeen ja sanoi odotuksissaan

pettyneen miehen kärsimättömyydellä:

-- Vai miljoona. Hyvä on, pankaa se tuohon.

Lhomme tiesi, että Mouret tahtoi mielellään tarkastaa tuottavimpien

päivien rahatulokset, ennenkuin ne vietiin keskuskassaan. Hän laski

kuormansa pöydälle. Säkit ja pussit täyttivät sen kokonaan rutistaen

alleen paperit ja ollen vähällä kaataa mustepullon. Pakkauksista

vierivät kullat, hopeat ja kuparit muodostivat suuren kasan, joka vasta

ostajakunnan käsistä lähteneenä oli vielä eloa ja lämpöä täynnä.

Kassanhoitaja kääntyi loukkaantuneena isännän tylyydestä lähteäkseen,

kun samassa Bourdoncle saapui iloisesti huutaen:

-- Kas niin, tällä kertaa päästiin perille; miljoona on käsissämme!

Mutta huomatessaan Mouret'n kuumeisen levottomuuden hän ymmärsi mitä

oli tekeillä ja vaikeni. Hänen silmissään välähti ilo, ja hetken aikaa

vaiti oltuaan hän jatkoi:

-- Olette siis päättänyt, eikö niin? Oikeassa olette. Olen samaa mieltä

kuin tekin.

Mouret astui hänen eteensä ja ärjyi jyrisevällä myrskyisten päiviensä

äänellä:

-- Kuulkaahan, kunnon ystävä, olette liian hyvillänne... Luulette kai,

että olen nyt mennyttä kalua, ja hiotte hampaitanne. Mutta älkää siihen

luottako. Minua ei ole niinkään helppoa syödä.

Mouret oli siis arvannut. Hämmästyneenä tästä jyrkästä hyökkäyksestä

Bourdoncle änkytti:

-- Mitä tarkoitatte? Laskette kai leikkiä. Ainahan minä olen ollut

teidän innokas ihailijanne.

-- Älkää valehdelko! Mouret huusi vielä kiivaammin. -- Typeryyttä se

oli, kun taikauskossamme pelkäsimme, että naimisiinmeno oli onnettaren

karkoittamista. Onneksemme se on meille päinvastoin, terveydeksi ja

tasapainoksi!... Niin kyllä, ystäväni, aion naida hänet, ja jos joku

uskaltaa hiiskahtaakaan, heitän hänet ulos. Tekin, Bourdoncle, saatte

kyllä käydä kassalla niinkuin muutkin.

Hän osoitti ovea, ja Bourdoncle lähti. Denise tuli häntä vastaan

ovella. Bourdoncle tervehti syvään kumartaen ja katosi.

-- Vihdoinkin tulitte! Mouret sanoi hiljaa.

Denise oli kalpea liikutuksesta. Hänen mielenahdistuksensa oli käynyt

vieläkin tuskaisemmaksi Delochea kohdanneen onnettomuuden johdosta.

Kuullessaan Delochen omasta suusta ikävän erottamisuutisen hän oli

tarjoutunut puhumaan hänen puolestaan, mutta Deloche oli kieltänyt

sanoen tahtovansa kadota onnellisten tieltä oltuaan heille vain

kiusaksi. Silloin Denise oli itkusilmin sanonut hänelle hellästi

säälivät jäähyväisensä niinkuin sisar veljelleen. Unhoon hän itsekin

tahtoi joutua. Hänen täälläolonsa oli lopussa ja hänen voimansa

alkoivat pettää. Sen verran häneltä vielä vaadittiin tahdonlujuutta,

että jaksoi kestää eron. Jos hänellä oli rohkeutta tarpeeksi murskata

sydämensä, niin tuokion kuluttua hän olisi vapaa menemään, pakenemaan

kauas itkemään.

-- Johtaja, te sanoitte tahtovanne tavata minut, hän sanoi tyynenä

niinkuin aina. -- Olisin sitä paitsi itsestänikin tullut kiittämään

teitä kaikesta hyvyydestänne.

Huoneeseen astuessaan hän oli nähnyt kirjoituspöydälle lasketun rahojen

paljouden, ja se loukkasi häntä. Rouva Hédouinin kuva tuntui katsovan

heitä ikuista hymyään hymyillen.

-- Yhäkö te siis pysytte lähtöpäätöksessänne? kysyi Mouret vapisevalla

äänellä.

-- Pysyn, herra. Pakosta.

Silloin Mouret tarttui hänen käteensä ja hänen hellyytensä puhkesi

sanoiksi murtaen pitkäaikaisen tekokylmyyden sulut.

-- Jos pyytäisin teitä vaimokseni, Denise, lähtisittekö silloin?

Mutta Denise oli vetänyt kätensä pois ja huudahti epätoivoisesti,

ikäänkuin suuren tuskan vallassa:

-- Oi, herra Mouret, pyydän teitä, älkää sanoko niin! Älkää lisätkö

tuskiani! Jumala tietää, että juuri sentähden lähden, ettei sellainen

onnettomuus tapahtuisi!

Hän jatkoi puolustuspuhettaan sopertaen hajanaisia sanoja. Hän oli

kärsinyt tarpeeksi talon juoruissa. Vieläkö hänen piti omissa

silmissään ja muiden silmissä näyttää kunniattomalta naiselta! Sekö

vielä puuttui! Ei ikinä. Sellainen hulluus oli estettävä, ja hän pystyi

estämään sen. Mouret kuunteli häntä tuskissaan toistamiseen toistaen:

-- Tahdon sitä ... tahdon sitä...

-- Se on mahdotonta... Entä veljeni! Olen vannonut eläväni naimatonna.

En toki voi tuoda teille kahta lasta, vai mitä?

-- Minäkin otan heidät veljikseni... Suostukaa, Denise!

-- En, en, antakaa minun olla! Tuotatte minulle tuskaa.

Mouret tunsi voimiensa pettävän. Tämä viimeinen este teki hänet

hulluksi. Eikö Denise siis näilläkään ehdoilla luopunut kiellostaan?

Alhaalla tuhannet apulaiset häärivät kuninkaallisten rikkauksien

keskellä, työn touhusta kohoava jyske särki hänen korviaan. Ja tuo

rahojen paljous tuossa! Hän olisi tahtonut heittää sen kadulle.

-- Menkää sitten, sanoi hän itkuun purskahtaen... -- Menkää

rakastettunne luo... Siinä on syy, eikö niin? Johan te olette sanonut

sen minulle. Minun olisi pitänyt uskoa ja jättää teidät rauhaan.

Denise ei jaksanut kestää tällaista epätoivonpuuskausta. Hänen

sydämensä suli, ja rajusti kuin lapsi hän heittäytyi Mouret'n kaulaan

nyyhkyttäen hänkin ja kuiskaten:

-- Oi, herra Mouret, teitähän minä rakastan!

Naisten Aarreaitan mahtava jyske oli kuin kaukaisten väkijoukkojen

tervehdys. Rouva Hédouin hymyili heille. Mouret oli painunut

kirjoituspöydälle istumaan keskelle rahakasoja, joita hän ei enää

nähnyt. Hän ei päästänyt Deniseä sylistään, vaan painoi hänet hurjasti

sydäntään vasten sanoen, että nyt tämä sai lähteä kuukaudeksi

Valognes'iin, jottei henkilökunnalla olisi syytä panetteluun. Sitten

hän lupasi tulla itse hakemaan morsiantaan taluttaakseen hänet kädestä

valtakuntansa porteista sisään.