XII.

Oli syyskuun kahdeskymmenesviides päivä, kun Aarreaitan uutta

julkisivua alettiin rakentaa. Paroni Hartmann oli lupauksensa mukaan

ottanut asian ajaakseen, ja tulos oli, että Kiinteistöpankin

viimeisessä kokouksessa oli päästy lopulliseen päätökseen. Mouret'n

unelma oli nyt vihdoinkin toteutumaisillaan ja hänen onnensa

puhkeamaisillaan täyteen kukoistukseen. Sentähden hän tahtoikin viettää

peruskiven laskemista suurenmoisesti noudattaen kaikkia sellaisissa

tilaisuuksissa tavallisia juhlamenoja. Hän jakeli lahjapalkkioita

myyjilleen ja päivälliseksi tarjottiin koko palvelijakunnalle

metsänriistaa ja samppanjaa. Kun hän kiinnitti peruskiven

laastilapiolla, hänen ilosta säteilevät kasvonsa ja hänen

voittajanryhtinsä herättivät suurta huomiota, sillä hän oli edellisinä

viikkoina ollut ärtyisällä tuulella ja kykenemätön hillitsemään

hermostuneita mielenpurkauksiaan. Juhlapäivä tuntui kumminkin

aiheuttavan hetkellisen lievennyksen hänen huoliinsa, ja osan päivää,

aina päivälliseen asti, hänen mielialansa oli hilpeä ja tasainen

niinkuin ainakin terveluontoisella miehellä. Mutta siitä lähtien, kun

hän samppanjalasi kädessä astui ruokasaliin juodakseen henkilökuntansa

onneksi, hänen salaa kalvava alakuloisuutensa tuntui taas pääsevän

valloilleen ja näkyi hänen kasvonpiirteittensä pinnistymisessä.

Seuraavana päivänä valmiiden vaatteiden osastolla Clara Prunaire koetti

tehdä Deniselle kiusaa. Hän oli vihdoinkin huomannut Colombanin

rakastuneet katseet ja sai siitä aihetta pilkata Baudun perhettä. Kun

Marguerite, joka vuoli lyijykynäänsä, sattui olemaan hänen vieressään,

hän sanoi tälle ääneen:

-- Minun alkaa käydä sääliksi ihailijaani kadun toiselta puolen,

tiedättehän. Hänen ei taida olla kovinkaan mukava mustassa puodissaan,

jossa ei käy koskaan ketään.

-- Lieneekö hän niin onnetonkaan, vastasi Marguerite. -- Hänhän menee

naimisiin isäntänsä tyttären kanssa.

-- Vai niin, Clara jatkoi, -- siinä tapauksessa olisi hauska koettaa,

eikö häntä saisi ryöstetyksi. Tekeepä oikein mieli ryhtyä siihen.

Hän jatkoi samaan suuntaan, kun huomasi minkä vaikutuksen hänen

uhkauksensa tekivät Deniseen. Tämä kyllä antoi hänelle anteeksi kaikki

rettelöt, joiden kohteena hän itse oli, mutta hän ei voinut kestää

kuolevaa Genevièveä vastaan tähdättyjä ilkeyksiä. Kun samassa eräs

ostaja saapui, Denise, joka Aurélie rouvan hetkeksi poistuttua oli

ottanut osaston johdon käsiinsä, kutsui Claran luokseen ja sanoi:

-- Neiti Prunaire, älkää loruilko tyhjiä, vaan tulkaa palvelemaan.

-- Enhän minä loruillut, väitti Clara vastaan.

-- Älkää vastatko, olkaa niin hyvä. Ja menkää heti tiedustelemaan

rouvalta hänen asiaansa.

Claran täytyi totella. Kun Denise antoi käskynsä hiljaisella ja

vakavalla äänellään, ei yksikään myyjättäristä uskaltanut panna

vastaan. Kaikki olivat nytkin käyneet vakaviksi. Marguerite oli jälleen

ryhtynyt teroittamaan kynäänsä, joka alinomaa katkeili. Hän oli

ainoa, joka hyväksyi alajohtajattaren käytöksen Mouret'ta kohtaan;

tunnustamatta kuitenkaan omaa erehdystään hän sanoi tietävänsä mihin se

johtaisi.

-- Taidatte olla vihoissanne, sanoi Denisen takana Pauline, joka kulki

osaston poikki.

Hän oli sattunut tulemaan äskeisen kohtauksen aikana ja hymyili hiljaa.

-- Täytyyhän sitä. En pysty muuten hallitsemaan tilannetta.

Valkotavaroiden myyjätär kohautti olkapäitään:

-- Itsestänne riippuu pääseminen koko valtakunnan hallitsijattareksi

milloin vain haluatte.

Hän ei kyennyt vieläkään ymmärtämään, minkä tähden ystävätär

kieltäytyi. Hän oli itse elokuun loppupäivinä viettänyt häitään Baugén

kanssa, tehnyt senkin hulluuden, kuten hän nauraen sanoi. Bourdoncle

kohteli häntä nyt hukkaan joutuneena hylkiönä, josta ei ollut enää

kauppa-alalla mihinkään. Ja hyvä oli, ettei häntä ajettu Baugén kanssa

tavaratalosta nauttimaan muualla rakkauden iloja, sillä johtokunnan

jäsenet väittivät, ettei rakkaudesta ollut kaupankäynnille muuta kuin

haittaa ja vahinkoa. Pauline koettikin käyttäytyä niin tasaisesti,

ettei ollut tuntevinaankaan Baugéta, kun he sattuivat päiväsaikaan

vastakkain. Äsken juuri hän oli joutua järjestystä valvovan isä Jouven

käsiin, kun hän pyyheliinapinon takana puheli miehensä kanssa.

-- Tuossa hän on, hän sanoi kerrottuaan tapahtuman Deniselle. -- Hän

ajaa minua takaa. Katsokaa kuinka hän nostaa suuren nokkansa pystyyn.

Varmaankin hän on saanut minusta vihiä.

Ja todellakin Jouve, valkea solmuke kaulassa, tuli juhlallisesti

pitsiosastolta vainuten rikkomusta. Mutta kun hän huomasi Denisen, hän

kyyristi huulet hymyssä selkäänsä ja jatkoi pysähtymättä matkaansa.

-- Pelastettu! kuiskasi Pauline. -- Kiitos, että panitte häneltä suun

tukkoon... Kuulkaa, jos joutuisin onnettomuuteen, niin lupaattehan,

että puhutte minun puolestani! Älkää näyttäkö nyt taas noin

kummastuneelta, tietäähän sen jokainen, että voisitte yhdellä sanalla

kääntää koko talon nurin.

Pauline palasi kiireesti takaisin osastolleen. Denise oli punastunut

noiden ystävällisten viittausten johdosta. Mutta hän aavisti jo itsekin

hämärästi valtansa. Toverien liehakoiva nöyryys oli opettanut sen

hänelle. Kun Aurélie rouva palasi ja huomasi osastossa alajohtajattaren

valvoessa vallitsevan järjestyksen ja hiljaisuuden, hän hymyili

ystävällisesti Deniselle. Hän ei kumartanut Mouret'takaan enää niin

nöyrästi kuin tätä tyttöä, joka kenties kerran oli pyrkivä hänen,

johtajattaren, paikalle. Denisen hallitusaika oli alkanut.

Bourdoncle yksin ei laskenut aseitaan. Hänen vihamielisyyteensä oli

suureksi osaksi syynä hänen luontainen vastenmielisyytensä Deniseä

kohtaan. Denisen viehätys ja yhtämittainen lempeys suututtivat häntä,

ja lisäksi hän pelkäsi Denisen vaikutusta Mouret'hen, mikä panisi koko

talon vaaran alaiseksi sinä päivänä, jolloin Mouret ei enää pystyisi

pitämään puoliaan. Hänen mielestään isännän kauppiasnero hämmentyi

tämän ala-arvoisen hellyyden vaikutuksesta. Minkä Mouret oli hankkinut

naisten kautta, oli tämän ainoan naisen tähden joutuva hukkaan.

Bourdoncle ei välittänyt itse ainoastakaan naisesta. Hän kohteli heitä

kaikkia kylmän ylenkatseellisesti niinkuin ainakin se, jolla on

ammattina elää heistä ja joka ei enää usko heihin nähtyään kaiken

heidän kurjuutensa alastomuudessaan. Asiakkaitten tuhannet eivät häntä

huumanneet, päinvastoin ne herättivät hänessä sietämätöntä inhoa.

Varsinkin hänessä herätti levottomuutta se, ettei hän voinut uskoa tuon

mahtavaksi tulleen pikku myyjättären kieltäytymistä epäitsekkääksi ja

vilpittömäksi. Hänen käsityksensä mukaan Denisen käytös oli vain

teeskentelyä, mitä taitavinta teeskentelyä. Jos Mouret jo ensi

hyökkäyksessä olisi päässyt tarkoitustensa perille, hän olisi

seuraavana päivänä unohtanut Denisen, kun nyt sitä vastoin hänen

intohimonsa kiihottuen vastarinnasta teki hänet hulluksi ja

taipuvaiseksi vaikka mihin mielettömyyteen. Turmion teitä kulkenut

nainen, joka harjoitti siveettömyyttä ammattinaan, ei olisi osannut

menetellä taitavammin kuin tämä viattoman näköinen tyttö. Siksi

Bourdonclea peloittivat hänen kirkkaat silmänsä, lempeät kasvonsa ja

luonteva käytöksensä, ikäänkuin tuon viehättävän valepuvun alla olisi

piillyt itse syöjätär, neitseellisen hempeyden alla kammottava kalma.

Kuinka päästä tuon tekopyhän juonista voitolle! Pitkin päivää

Bourdoncle väijyi häntä saadakseen hänet kiinni ja paljastaakseen

maailmalle hänen turmeluksensa. Joskus hänet varmasti yllättäisi

rakastajan seurassa ja saisi uudestaan ajetuksi pois. Silloin talo

toimisi taas tasaisesti niinkuin hyvin voideltu kone.

-- Valvokaa, herra Jouve, Bourdoncle muistutti ehtimiseen

järjestyksenvalvojalle. -- Minä kyllä sitten teidät palkitsen.

Mutta Jouve ei innostunut, sillä hänellä oli kokemusta naisista, ja hän

piti edullisempana solmia ystävyyden tuon lapsen kanssa, joka kenties

ennen pitkää oli kohoava talon hallitsijattareksi. Sievä hän oli,

vaikka häneen ei enää uskaltanut kajota. Ja tiesihän Jouve miten

saattoi käydä. Hänen pataljoonanpäällikkönsäkin oli tappanut itsensä

tytönheilakan takia, joka oli yhtä mitätön, hento ja vaatimaton kuin

tämäkin, mutta joka yhdellä katseella osasi lumota sydämet.

-- Valvonhan minä, hän vastasi. -- Mutta, kunniani kautta, en ole

saanut selville mitään.

Ja kumminkin paljon hävyttömiä juoruja oli liikkeellä tuon liehakoivan

kunnioituksen alla, joka Deniseä joka puolella ympäröi. Talossa

kerrottiin yleisesti, että Denise oli alussa lahjoittanut suosionsa

Hutinille. Kukaan ei uskaltanut väittää, että suhde vielä jatkui, mutta

huhu tiesi kertoa, että he tapasivat vielä aika ajoin toisiaan.

Delochenkin kanssa hän kuului olevan hyvissä väleissä. Heidät

tavattiin alinomaa nurkista, missä he työn aikana puhelivat. Oikea

häväistysjuttu!

-- Ette siis tiedä silkkiosaston johtajasta mitään? Ettekä pitsiosaston

myyjästä myöskään? toisti Bourdoncle.

-- En, herra, en kerrassaan mitään, väitti järjestyksenvalvoja.

Bourdoncle epäili varsinkin Delochea. Eräänä aamuna hän oli itse

yllättänyt tämän Denisen kanssa nauramassa kellarikerroksessa. Mutta

toistaiseksi hänen täytyi tunnustaa, että Denise oli hänen vertaisensa.

Hän ei enää halveksinut tätä, sillä hän tiesi, että Denise oli

tarpeeksi väkevä kukistamaan hänet itsensäkin hänen kymmenestä

palvelusvuodestaan huolimatta.

-- Pitäkää tarkkaan silmällä pitsiosaston myyjää, sanoi hän joka kerta.

-- He ovat alinomaa yhdessä. Jos saatte heidät kiinni, niin kutsukaa

minut; kyllä minä pidän lopusta huolen.

Mouret eli alituisessa tuskassa. Kuinka oli mahdollista, että tyttö

saattoi vaivata näin häntä! Hänelle muistui mieleen millainen Denise

oli ollut saapuessaan, miten hän oli vastatessaan änkyttänyt ja

joutunut kaikkien pilkan alaiseksi, miten aralta ja köyhältä hän oli

näyttänyt ja miten kuluneilta hänen paksut kenkänsä ja hänen musta

pukunsa. Hän oli ollut ruma Mouret'nkin mielestä. Hän, jolla oli

sädekehä päänsä päällä, joka paljaalla katseellaan olisi saanut hänet

notkistamaan polvensa! Ja tuo raukka oli ollut talossa viimeinen,

kaikkien komentama ja murjoma. Kuukausia hän oli itse pitänyt tätä

kokeiluvälineenään nähdäkseen miten tyttö kehittyi ja ymmärtämättä,

että pani oman sydämensä vaaran alaiseksi. Kenties sekin oli jo

rakkautta. Kenties hän oli rakastanut häntä ensi hetkestä alkaen,

silloinkin, kun luuli vain tuntevansa sääliä. Mutta tietoiseksi tämä

rakkaus oli tullut vasta sinä iltana, jolloin hän käveli Denisen

rinnalla Tuileries'n puiston kastanjapuiden alla. Siitä hetkestä alkaen

hän oli tuntenut elävänsä. Hän luuli vieläkin kuulevansa pienen

vesiputouksen kohinan ja pikkutyttöjen parvesta lähtevän raikkaan

naurun, jotka olivat sinä iltana soineet hänen korvissaan Denisen

kävellessä hänen vieressään lämpöä haihduttavien puiden siimeksessä.

Sitten hän ei enää tiennyt miten asia oli edistynyt, mutta hetki

hetkeltä hänen kuumeensa oli yltynyt, hän oli antautunut ruumiineen,

sieluineen. Kuinka se oli mahdollista, sellaiselle lapselle! Ja niin

valtaisasti vielä, että tytön ohi vilahtavan hameen kepeä tuulahdus sai

hänet horjumaan.

Kerran hän oli koettanut panna vastaan, ja vieläkin hän joskus pyrki

riuhtautumaan mielettömästä orjuudestaan. Mikä häntä sitoi? Eihän

tuolla raukalla tullessaan ollut edes kunnollisia kenkiä jalassa.

Pelkästä armosta hänet oli otettu tavaratalon palvelukseen. Jos hän

olisi ollut edes noita ruhtinaallisia kaunottaria, joiden valtikkaa

joukot kilvan kumartavat. Mutta tuollainen ihan mitätön pikkutyttö!

Hänen kasvonsakin olivat oikeastaan jokapäiväiset, kasvot, joista

kenelläkään ei ole mitään sanomista. Eikä hänen älynsäkään ollut liioin

kehuttava, sillä huonosti hän oli alussa suorittanut myyjättären

tehtävät. Mutta joka kerta vihanpurkausten jälkeen intohimo oli

Mouret'ssa syttynyt uudelleen ja hänet oli vallannut pyhäinhäväisijän

kauhu. Eikö hän siis ymmärtänyt panna arvoa noille naisen sydämen

kauneimmille aarteille, jotka piilivät tuossa nuoressa tytössä,

rohkeudelle, hilpeydelle, vaatimattomuudelle ja lempeydelle, josta

levisi niin sanomattoman suloinen tuoksu. Vaikka Denise ei heti

vetänytkään katseita puoleensa, niin hänen viehätyksensä pääsi ajan

pitkään voitolle. Jos hän suvaitsi hymyillä, hän vahvisti ainiaaksi

valtansa. Hymy loi hänen kalpeille kasvoilleen häikäisevän kirkkauden;

se säteili hänen silmistään, pilkisti posken ja leuan pehmeistä

kuopista ja heijastui kultaisena päivänpaisteena hänen ruhtinaallisesta

hiuskruunustaan. Voittajaksi hänet täytyi tunnustaa niin älyn kuin

kauneudenkin puolesta. Hänen älykkyytensä ei ollut muiden myyjättärien

pintakiiltoa, joka kosketettaessa mureni ja katosi; se lähti hänen

sisimmästään. Sentähden se ei sallinut hänen eksyä tavoittelemaan

turhamaisuuden helyjä, vaan pysytti hänen olemuksessaan alkuperäisen

rakkauden ja mehun. Sentähden juuri hänen kapean ja puhdaspiirteisen,

tahdonlujuutta ja järjestysaistia ilmaisevan otsansa takana pääsivät

kaupankäynnin kauimmalle tähtäävät periaatteet juurtumaan. Mouret olisi

tahtonut ristissä käsin pyytää häneltä anteeksi, että oli sallinut

kapinoivan ylpeytensä puhjeta herjauksiin.

Mutta eihän Denisen olisi tarvinnut kieltäytyä näin itsepintaisesti!

Mouret oli rukoillut ja tarjonnut rahaa, yhä suurempia summia. Sitten,

kun luuli tyttöä kunnianhimoiseksi, hän oli luvannut johtajattaren

paikan, milloin vain sellainen joutuisi avoimeksi. Mutta Denise vain

kieltäytyi, kieltäytyi ehtimiseen. Se oli Mouret'sta käsittämätöntä, ja

hänen intohimonsa yltyi yhä kiihkeämmäksi. Täytyihän tytön kumminkin

lopuksi taipua, sillä Mouret'n mielestä naisen järkevyys ei ollut

milloinkaan ehdotonta. Kaikki hänen pyrintönsä tähtäsivät samaa

tarkoitusta kohti, tätä ainoata hän halusi: saada hänet kerran

kotiinsa, istuttaa hänet polvelleen ja suudella hänen huuliaan. Tämä

hänen mieleensä alinomaa kohoava kuva sai veren kuohumaan hänen

suonissaan ja hänen voimattomuutensa värisytti häntä.

Näin hän kulutti päivänsä päähänpiintymänsä vallassa. Denisen kuva oli

hänellä mielessä, kun hän aamulla nousi vuoteeltaan. Hän oli uneksinut

hänestä yöllä ja tyttö seurasi häntä hänen työhuoneeseensakin, missä

hän kello yhdeksästä kymmeneen kirjoituspöytänsä ääressä pani nimeään

vekseleihin ja kuittasi laskuja; kaiken hän teki koneellisesti

kuunnellen korvissaan hiljaista ääntä, Denisen ääntä, joka lakkaamatta

kuiskasi hänelle levollisen kieltonsa. Kymmeneltä, kun hän meni

neuvottelukokoukseen, jossa hänen tuli toimia ministeristönsä, talon

kahdentoista osakkaan, puheenjohtajana ja ratkaista heidän

kanssaan kaikenmoisia sisäistä järjestystä, varaston hankintaa ja

tavaranäyttelyjä koskevia kysymyksiä, tytön kuva oli hänen vieressään

hymyillen hänelle kirkasta hymyään, silloinkin, kun hänen tuli selvitä

mitä mutkallisimmista rahaa koskevista pulmista sekoittaen lempeän

äänensä laskelmiin. Kokouksen päätyttyä se lähti hänen kanssaan

toimittamaan toimistojen ja osastojen jokapäiväistä tarkastusta ja

palasi iltapäivällä hänen mukanaan johtokunnan kokoushuoneeseen, jossa

se seisoi hänen nojatuolinsa vieressä, kun hän kello kahdesta neljään

otti vastaan Ranskan kaikilta suunnilta saapuneita tehtailijoita,

pankkimiehiä, keksijöitä, kun hän välitti rikkauden ja älykkyyden

vuorovaikutusta, pani miljoonat kiertoon ja valmisteli Pariisin

suurimmat kauppayritykset. Jos hän lausuessaan mahtisanansa jonkin

teollisuudenhaaran kannattamiseksi tai lakkauttamiseksi hetkeksi unohti

tytön kuvan, niin hänen sydämensä vavahdus toi sen heti uudelleen hänen

mieleensä; silloin hänen äänensä katkesi ja intonsa sammui. Turhaa oli

rikkauksien haaliminen, kun Denise ei suostunut jakamaan niitä hänen

kanssaan. Vihdon viiden aikaan, kun hänen kätensä jälleen alkoi

toimittaa koneellista allekirjoittamistyötä, kuva kohotti vaativasti

päätään ottaakseen hänet kokonaan haltuunsa ja pitääkseen hänestä

kiinni yön yksinäisten ja intohimon hehkuttamien tuntien kestäessä.

Seuraavana päivänä sama meno alkoi uudestaan ja sama hento tyttö

raskautti mahtavaa työtaakkaa raastavalla tuskalla.

Mutta kumminkaan hänen kurjuutensa ei koskaan tuntunut niin suurelta

kuin silloin, kun hän jokapäiväisellä tarkastusmatkallaan kiersi

tavarataloa. Hän, tuon jättiläiskoneen rakentaja, koko tämän

yhdyskunnan mahtava hallitsija, oli tukehtumaisillaan tuskasta vain

sentähden, ettei tuollainen pikkutyttö huolinut hänestä. Häntä hävetti

ja harmitti tuska, josta hän ei päässyt vapaaksi. Välillä se tuntui

niin vahvana, että häntä kerrassaan inhotti suurenmoinen komeus, jonka

hänen silmänsä kohtasivat avarissa halleissa. Toisinaan hän taas olisi

tahtonut laajentaa valtaansa niin suunnattomaksi, että tyttö olisi

myöntynyt ihailun ja pelon valtaamana.

Kellarikerroksessa hän pysähtyi katsomaan liukurataa. Se oli yhä vielä

samassa paikassa Neuve-Saint-Augustininkadun varrella, mutta sitä oli

täytynyt laajentaa, niin että se nyt näytti virran uomalta, jota myöten

tavaroiden keskeytymätön tulva kohisi. Sinne saapui rikkauksia maailman

kaikista ääristä. Kuormarattaiden pitkät jonot kuljettivat niitä

kaikilta asemilta laatikoittain ja tukuttain kyllästymättömän talon

kitaan heitettäviksi. Mutta Mouret ajatteli katsoessaan tuon kuohuvan

tavarakosken rientoa, että hän, joka yhtenä maailman mahtavana hallitsi

kansansa yhteisomaisuudesta osaansa ja osoitti kädellään Ranskan

teollisuudelle suuntaa, ei ollut tarpeeksi rikas ostamaan halvan

myyjättärensä suudelmaa.

Sitten hän meni tavaroiden vastaanottotoimistoon, joka sijaitsi nykyään

Monsignynkadun puoleisessa pohjakerroksen osassa. Kaksikymmentä pöytää

seisoi rinnan kellariluukuista lähtevän kalpean päivän valossa, ja

kokonainen apulaisten paljous tunkeili niiden ympärillä tyhjentäen

laatikoita, tarkastaen lähetyksiä ja merkiten numeroita. Lakkaamatta,

muista äänistä erottuen kuului liukuradan jyrinä. Osastojen johtajat

pysähdyttivät hänet matkalla, sekavia kysymyksiä piti ratkaista,

laskuja hyväksyä. Hänen silmiensä edessä täyttyi kellariholvin pohjukka

verrattomista aarteista; hohtavat silkkikankaat, valkeat palttinat,

kirjavat kasat, missä turkikset ja pitsi yhtyivät hyllyväksi

sekasotkuksi, pariisilaiset korutarvikkeet ja itämaiset verhot

levittivät loistettaan. Hitaasti hän astui sikin sokin viruvien

rikkauksien keskellä. Kaikki nämä komeudet kannettaisiin ylös lisäämään

näyttelyjen loistoa ja lennättämään rahaa kassakomeroiden arkkuihin

kadotakseen sitten teille tietymättömille tavarataloa pyyhkäisevän

viiman mukana. Mutta Mouret ajatteli, että oli tarjonnut sydämensä

lemmitylle silkit ja sametit, kaiken, mitä nuori nainen saattoi haluta,

otettaviksi täysin käsin noista suunnattomista tavaramääristä ja että

tuo pieni, vaaleatukkainen tyttö oli sittenkin vastannut hänelle

kieltävästi.

Hän meni pohjakerroksen toiseen päähän luomaan silmäyksen lähettämöön.

Hänen täytyi vaeltaa loppumattomia kaasun valaisemia käytäviä, joiden

oikealla ja vasemmalla puolen kohosi varastosuojukset, kokonainen

maanalainen liikekortteli, moniosastoinen niinkuin ylhäälläkin oleva.

Kauempana hän kulki lämpöuunin ohitse ja vielä kauempana hän sivuutti

palovartijan, joka valvoi rautahäkkiin suljettua mittaria. Lähettämössä

lajittelupöydät olivat tavaralähetyksiä täynnä, ja yhä lisää tuli

hisseillä laatikoita, kääröjä ja rasioita. Campion, toimiston

päällikkö, teki hänelle selkoa henkilökuntansa toiminnasta, ja hänen

kaksikymmentä alaistaan lajittelivat lähetyksiä Pariisin eri

kaupunginosien mukaan merkittyihin komeroihin, joista miehet

toimittivat ne kadulla odottaviin vaunuihin. Sielläkin oli sietämätön

melu. Kadunnimiä huudeltiin, käskyjä lennätettiin, muistutettiin

varovaisuudesta, meluttiin ja riehuttiin kuin ankkuria nostavassa

laivassa. Mouret katseli hetken aikaa kuinka tavaratalo työnsi kadulle

tavarat, joita hän käytävien toisessa päässä oli nähnyt sen nielevän ja

joita se ei enää tarvinnut, kun oli saanut niistä kaipaamansa kullan.

Mutta katse hänen silmissään oli eloton ja tyhjä. Mitä tuossa

suunnattomassa lähettämisessä enää oli sille, joka olisi halunnut

jättää kaiken ja lähteä kauas vieraille maille vähäisen tyttösen

itsepintaista kieltoa pakoon?

Sitten hän nousi portaat yläkerrokseen ja jatkoi kiertokulkuaan

liikkuen ja puhellen rajusti, hakien turhaan lievennystä. Toisessa

kerroksessa hän tarkasti tilaustoimiston, tuskastui, haki syytä riitaan

ja pauhasi koneensa tasaista ja säntillistä käyntiä vastaan, vaikka

juuri tämä säntillisyys oli hänen itsensä suunnittelema. Tilaustoimisto

kävi päivä päivältä tärkeämmäksi. Se tarvitsi jo kaksisataa henkilöä,

joista toiset avasivat, lukivat ja lajittelivat kotimaasta ja

ulkomailta saapuneet kirjeet ja toiset keräsivät kirjeiden numeroilla

merkittyihin lokeroihin tilatut tavarat. Kirjeiden luku oli

lisääntynyt, niin ettei niitä enää jaksettu laskea. Nyt ne punnittiin,

ja oli päiviä, jolloin niiden paino nousi sataan naulaan. Kiireisesti,

kuumeen ajamana hän kulki toimiston kolmen huoneen läpi ja kyseli

Levasseurilta kirjeiden painoa. Milloin niitä oli kahdeksankymmentä

naulaa, milloin yhdeksänkymmentä, maanantaisin sata, mutta aina luku

oli kohoamaan päin, ja Mouret'n olisi pitänyt olla siitä mielissään.

Mutta hän tuskin kuuntelikaan hermostuen melusta, joka kantautui

viereisestä huoneesta, missä naulattiin pakkilaatikoita. Hän meni pois,

jatkoi matkaansa osastolta osastolle voimatta riistäytyä irti

piintyneestä mielikuvasta, joka tuntui kaivautuvan yhä syvemmälle hänen

tajuntaansa, ja sitä myöten kun hänen ulkonainen mahtavuutensa ilmeni

hänen tavaratalonsa järjestelmällisyydessä ja henkilökuntansa

lukuisuudessa, hänen sisäinen hervottomuutensa kävi hänelle

yhä sietämättömämmäksi. Koko Eurooppa tilasi häneltä, hänen

kirjeenvaihtonsa kuljettamiseen tarvittiin erityiset postivaunut, mutta

Denise vastasi kieltävästi, aina vain kieltävästi.

Mouret palasi jälleen alas, pistäytyi keskuskassaan, missä neljä

kassanhoitajaa piti huolta kahdesta jättiläismäisestä kassakaapista,

joihin edellisenä vuonna oli kertynyt kahdeksankymmentäkahdeksan

miljoonaa. Hän vilkaisi laskujen tarkistustoimistoon, jossa

kaksikymmentäviisi tunnollisimpien joukosta valittua virkailijaa teki

työtään. Hän kävi toimistossa, jossa kolmekymmentäviisi nuorta,

kirjanpidon alokkaita, tarkasti kuitteja ja laski myyjille tulevia

prosentteja. Hän palasi takaisin keskuskassaan, hermostui

kassakaapeista ja miljoonista, joiden hyödyttömyys oli tehdä hänet

hulluksi. Denise vastasi kieltävästi, aina vain kieltävästi.

Tuo horjumaton kielto vainosi Mouret'ta joka paikassa, toimistoissa,

myyntiosastoilla ja saleissa, koko talossa. Hän kiiruhti

silkkiosastolta verkaosastolle, valkeiden kankaiden osastolta

pitsiosastolle; hän kiipesi portaita, harppoi riippusiltoja, tarkasti

ja tutki yksityiskohtia, kiihkoilijan tuskaisella levottomuudella.

Arvaamattomasti hän oli laajentanut taloa; hän oli luonut uusia

osastoja, anastanut uusia alueita, vetänyt uusia teollisuuden haaroja

hallituspiiriinsä, mutta hänen voimansa pysähtyivät tuohon

järkähtämättömään kieltoon. Hänen henkilökuntansa olisi voinut asuttaa

pienen kaupungin. Myyjien luku nousi tuhanteenviiteensataan ja

virkailijain tuhanteen, joista oli tarkastajia neljäkymmentä

ja seitsemänkymmentä kassanhoitajaa; keittiöt yksin antoivat

työtä kolmellekymmenellekahdelle miehelle ja sanomalehti- ja

muut ilmoitukset kymmenelle; livreepukuisia asiapoikia oli

kolmesataaviisikymmentä ja palokuntalaisia kaksikymmentäneljä.

Monsignynkadun varrella sijaitsevissa suurenmoisissa tallirakennuksissa

oli sataneljäkymmentäviisi hevosta, jotka komeutensa puolesta olivat

kuuluisia kaupungissa. Tavaravaunuja, jotka tavaratalon alkuaikoina

olivat herättäneet suurta huomiota naapuristossa, oli nyt

kuusikymmentäkaksi. Niitä oli pieniä ja suuria, yhden ja kahden hevosen

vetämiä. Ne kiersivät jatkuvasti Pariisin katuja säntillisten,

mustapukuisten kuskien ajamina. Kautta kaupungin ne kuljettivat Naisten

Aarreaitan kullalta ja purppuralta hohtavaa kilpeä. Ne kävivät jopa

linnoitusten ulkopuolella, kiersivät maaseutua; niitä tapasi Bicètren

rotkoteillä ja pitkin Marnen jyrkkiä rantoja aina Saint-Germainin

metsäisiin seutuihin saakka. Keskelle asumattomia ketoja, missä luonnon

rauha ja hiljaisuus vallitsi, ne ilmestyivät päivänpaisteisille teille

komeiden hevosien vetäminä. Mouret oli unelmoinut lähettää ne vielä

kauemmas, naapuridepartementteihin, hän oli halunnut niiden vierivän

Ranskan kaikkia teitä maan toiselta rajalta toiselle. Mutta hänen

intonsa oli laimennut. Hän ei käynyt enää katsomassa hevosiaankaan,

joista hän oli ollut niin ylpeä. Mitä hän välitti maailman

valloittamisesta, kun tuo kielto sulki häneltä tien.

Kun hän saapui illalla Lhommen kassalle ja tapansa mukaan

loi silmäyksen rautakärkeen pistettyyn lehteen, missä päivän

rahallinen tulos oli luettavana, niin tuo luku, joka vähintään

nousi yhteen- ja usein, suurina näyttelypäivinä kahdeksaan- tai

yhdeksäänsataantuhanteen, ei enää liehunut ilonviirinä hänen

silmissään; hän katui päinvastoin, että oli vilkaissut siihen, sillä se

nostatti hänessä katkeruutta, vihaa ja inhoa rahaa kohtaan.

Mutta Mouret'n kärsimys oli käyvä vielä suuremmaksi, kun hän tuli

mustasukkaiseksi. Eräänä aamuna ennen kokousta Bourdoncle uskalsi

huomauttaa hänelle, että valmiiden vaatteiden osaston alajohtajatar

piti häntä pilkkanaan.

-- Kuinka niin? Mouret kysyi mennen aivan kalpeaksi.

-- Vielä kysytte. Ei häneltä ihailijoita puutu.

Mouret pakottautui hymyilemään.

-- En minä hänestä välitä enää. Voitte kertoa mitä tiedätte...

Ihailijoitako?

-- Niin kyllä, muun muassa Hutin, ja sitten Deloche pitsiosastolta, tuo

pitkä tolvana... Niin ainakin sanotaan, enhän minä ole nähnyt. Mutta

päivänselvää kuuluu olevan.

Syntyi hiljaisuus. Mouret oli järjestävinään papereitaan, jottei

Bourdoncle huomaisi miten hänen kätensä vapisivat. Sitten päätään

nostamatta hän sanoi:

-- Täytyy saada todisteita... Hankkikaa minulle todisteita... Toistan

sen vielä, minä en välitä hänestä. Minua suututtaa jo koko tyttö. Mutta

emmehän voi hyväksyä sellaista käytöstä talossamme.

Bourdoncle vastasi:

-- Olkaa huoleti, kyllä minä hankin todisteita. Ei aikaakaan niin

saatte. Pidän häntä silmällä.

Mouret menetti viimeisenkin malttinsa. Hän ei uskaltanut enää ottaa

asiaa puheeksi, vaan eli alituisessa ratkaisevan käänteen pelossa.

Sydäntä kouristavan tuskan vaikutuksesta hän muuttui julmaksi. Hän ei

yllyttänyt enää Bourdonclea syyllisten kimppuun; hän julisti itse

rangaistuksensa tietämättä armosta vain päästääkseen vihansa ilmoille

ja käyttääkseen valtaansa johonkin, kun hänellä ei ollut siitä apua

ainoan toiveensa tyydyttämiseksi. Jokainen hänen tarkastuskiertonsa

tuotti joukoittain uhreja. Kun hän näyttäytyi, niin pelon väristys

kulki osastolta osastolle. Talven kuollut aika oli juuri alkamassa ja

osastot oli lakaistava puhtaiksi, liika väki työnnettävä kadulle.

Mouret oli ensin aikonut erottaa Hutinin ja Delochenkin; mutta sitten

hän muutti mieltään ja päätti viivytellä kostonsa toimeenpanemisessa,

kunnes oli saanut todisteensa. Mutta hän pani muut maksamaan heidän

puolestaan ja piti niin kovaa kuria, että henkilökunta oli aivan

kauhuissaan. Ja illalla, jäätyään yksin, kyyneleet turvottivat hänen

silmäluomensa.

Eräänä päivänä varsinkin riehui rajuilma. Muuan järjestyksenvalvoja oli

sanonut huomanneensa, että Mignot, käsineosaston myyjä, varasti. Hänen

pöytänsä ympärillä kuljeskeli oudonnäköisiä tyttöjä. Yksi heistä oli

vangittu, ja tutkimuksissa oli käynyt ilmi, että tällä oli vaatteitten

alla kuusikymmentä paria käsineitä. Käsineosastoa oli alettu pitää

silmällä ja nyt Mignot oli saatu kiinni verekseltä, kun hän koetti

auttaa pitkän, Louvresta erotetun myyjättären yritystä varastaa. Hän

oli koettavinaan tälle käsineitä ja viivytteli, kunnes nainen oli

saanut piiloon monta paria, minkä jälkeen hän saattoi tämän kassaan

maksamaan yhdestä parista. Mouret sattui olemaan juuri silloin

saapuvilla. Ylipäänsä hän ei sekaantunut näihin asioihin, jotka olivat

sangen tavallisia, sillä huolimatta talon säännöllisestä toiminnasta

muutamilla osastoilla vallitsi epäjärjestys, ja harvoin kului

viikkoakaan, ettei jotakin myyjää erotettu varkaudesta syytettynä.

Johtokuntakin piti niin paljon kuin mahdollista varkaudet salassa eikä

ilmoittanut niitä poliisille, sillä pidettiin tarpeettomana paljastaa

yleisölle tämä suurmyymälöiden surkea epäkohta. Mutta sinä päivänä

Mouret halusi suuttua ja kohteli ankarasti kaunista Mignot'ta, joka

vapisi pelosta, kasvot kalpeina ja jäykkinä.

-- Poliisi! hän ärjyi muiden myyjien kuullen. -- Kuka tuo nainen on?...

Vannon, että haetan poliisin, jos ette puhu totta.

Nainen oli tuotu paikalle, ja kahden myyjättären käskettiin riisua

häneltä vaatteet.

Mignot sammalsi:

-- Herra, en tunne sen enempää häntä... Itse hän on tullut...

-- Älkää valehdelko, Mouret keskeytti vielä kiivaammin. -- Eikö täällä

ole ketään, joka antaisi roistot ilmi. Tässä ollaan rosvojen pesässä;

kilvan ryöstetään ja varastetaan. Kaikki on tarkastettava kun menevät

kotiin.

Kuului hiljaista nurinaa. Ostajat, joita oli kolme tai neljä

lähettyvillä, katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.

-- Hiljaa! kiljaisi Mouret raivoissaan, -- tai heitän kaikki kadulle.

Mutta Bourdoncle oli rientänyt saapuville peläten häväistysjuttua. Hän

kuiskasi Mouret'n korvaan, että asia herätti liian suurta huomiota, ja

tämä suostui vihdoin lähettämään Mignot'n järjestyksenvalvojien

toimistoon, joka sijaitsi alakerrassa Gaillonin aukiolle avautuvan oven

vieressä. Varkaudesta kiinni saatu nainenkin oli siellä pukemassa

vaatteita päälleen. Hän oli maininnut Albert Lhommen nimen, ja Mignot,

jolta asiaa uudestaan tiukattiin, joutui aivan hämilleen, itki ja

vakuutti, ettei ollut syyllinen. Albert Lhomme lähetteli ystävättäriään

hänen luokseen; alussa hän oli vain esittänyt heille edullisia

kauppoja, ja sitten kun hän huomasi heidän varastavan hänen asiansa

näyttivät jo niin epäilyttäviltä, ettei hän uskaltanut enää kertoa

johtajille. Ja varastivathan muutkin, milloin milläkin tavalla. Toiset

salasivat luetellessaan kassalla ostoksia ja jakoivat kassanhoitajan

kanssa voiton, toiset vaativat takaisin rahat tavaroista, jotka muka

oli palautettuja, toiset varastivat suoraan tavaroita, joita he illalla

pois mennessään käärivät vyötäisilleen, kätkivät takkinsa alle tai

pistivät housunlahkeeseen. Oli olemassa oikea varasliitto, jo

neljäntoista kuukauden ajan Mignot ja muut siihen kuuluvat, joita hän

ei suostunut nimittämään, olivat tehneet Albertin kassalla arveluttavia

ilmoituksia ja hävittäneet summia, joiden määrästä ei koskaan päästy

selville.

Mutta uutinen Mignot'n ilmiannoista kiersi jo osastoja. Ne, joilla oli

huono omatunto, odottivat vavisten kuulustelun seurauksia, ja

rehellisimmätkin pelkäsivät kohtauksesta johtuvaa suursiivousta.

Albertin oli nähty menevän järjestyksenvalvojien toimistoon; sitten isä

Lhomme oli kiitänyt samaan suuntaan kasvot tulessa ja raskaasti

hengittäen kuin halvaukseen taipuvainen. Vihdoin Aurélie rouvakin oli

kutsuttu kuulusteltavaksi, mutta hän oli häväistyksestä huolimatta

astunut tietään pää pystyssä, kasvot pulleina ja kalpeina kuin

vahanaamari. Tutkimus kesti kauan, eikä kukaan saanut koskaan tietää

yksityiskohtaisesti, mitä siinä kävi ilmi. Kerrottiin, että valmiiden

vaatteiden osaston johtajatar oli antanut pojalleen sellaisen

korvapuustin, että onnettomalta oli ollut vähällä katketa niska, kun

taas isä parka itki ja voivotteli ja Mouret armonantajan tavoistaan

poiketen kiroili kuin ajurinrenki ja tahtoi välttämättä haastaa

syylliset oikeuteen. Häväistysjuttu saatiin kumminkin estetyksi ja

Mignot yksin erotettiin heti. Albert katosi vasta kaksi päivää

myöhemmin. Äiti oli epäilemättä saanut aikaan, ettei perhettä häväisty

panemalla rangaistusta toimeen välittömästi. Mutta tavaratalo oli vielä

monta päivää tämän jälkeen kuohuksissa, sillä Mouret kiersi taloa katse

täynnä uhkauksia ja karjuen jokaiselle, joka vain uskalsi nostaa

silmänsä.

-- Mitä te siellä kärpäsiä tähystelette... Käykää kassaan!

Lopulta onnettomuus kohtasi Hutiniakin. Favier, joka oli päässyt

alajohtajaksi, oli jo kauan tehnyt salaista työtä hankkiakseen

itselleen esimiehensä paikan ja noudatti siinä alempiarvoisten ainaista

menettelyä. Kaikkia keinoja oli koeteltu, ilkeämielisiä tiedotuksia oli

toimitettu johtokunnalle ja satimia viritetty osastonjohtajan

kompastuttamiseksi. Kun Mouret sitten eräänä aamuna kulki silkkiosaston

kautta, hän pysähtyi kummastuneena nähdessään Favier'n kirjoittavan

uusia hintalappuja mustiin samettipakkoihin.

-- Minkätähden alennatte hinnat? hän kysyi. -- Kuka on antanut teille

käskyn?

Alajohtaja, joka oli koettanut pitää niin suurta melua kuin suinkin

kiinnittääkseen itseensä ohikulkevan isännän huomion ja saadakseen

aikaan rettelöitä, oli ihmettelevinään kysymystä.

-- Herra Hutin tietysti.

-- Herra Hutinko?... Missä hän on?

Kun Hutin oli haettu tavaroiden vastaanottotoimistosta, rajuilma

puhkesi. Mitä, itsestäänkö hän uskalsi alentaa hinnat! Nyt oli Hutinin

vuoro hämmästyä. Eihän hän ollut käskenyt alentaa; hän oli vain

keskustellut Favier'n kanssa mahdollisesta alennuksesta antamatta

käskyä. Favier sanoi, ettei hän valitettavasti voinut olla asiasta

johtajan kanssa yhtä mieltä. Kumminkin hän suostui ottamaan virheen

syykseen, jos hän sillä saattoi pelastaa johtajan kiusallisesta

tilanteesta. Tästä asia sai vakavan käänteen.

-- Kuuletteko, herra Hutin! Mouret huusi. -- En ole koskaan suvainnut

tällaisia omavaltaisia hankkeita... Hinnoista päätämme me yksin.

Hän jatkoi katkeralla äänellä loukkaavia huomautuksiaan, mikä

hämmästytti myyjiä, sillä tavallisesti tällaisia asioita ei pohdittu

kaikkien kuullen, ja saattoihan tämä verraten vähäinen erehdys johtua

väärinkäsityksestä. Näytti siltä kuin Mouret halusi tyydyttää salaista

vihaansa Hutinia kohtaan. Nyt hän oli vihdoinkin tavannut virheestä

Hutinin, jolle Denisen sanottiin lahjoittaneen lempensä, ja oli saanut

aihetta näyttää kuka täällä oli herra. Ja hän liioitteli asiaa mennen

niin pitkälle, että syytti Hutinia epärehellisyydestä.

-- Johtaja, Hutin toisti, -- aikomukseni oli ehdottaa teille tätä

hinnanalennusta... Tiedätte itsekin, että se on välttämätön, sillä

sametilla ei ole ollut menekkiä.

-- Hyvä on, sanoi Mouret tahtoen lopuksi tuntuvasti loukata miestä. --

Otamme asian toiste puheeksi. Mutta pysykää vastedes alallanne, jos

tahdotte jäädä taloon.

Hän käänsi selkänsä. Hutin purki vimmoissaan vihaansa Favier'lle, koska

muita ei ollut saapuvilla, vannoen, että hän aikoi sinkauttaa

erohakemuksensa vasten tuon heittiön kasvoja. Sitten hän ei puhunut

enää erosta, vaan alkoi penkoa kaikkia inhoittavia juoruja, joita

myyjien kesken kerrottiin esimiehistä. Favier puolustautui silmät

kiiluen ja piti juhlallisia puheita myötätunnostaan. Hänen oli ollut

pakko vastata, eikö niin? Ja kuka olisi voinut odottaa sellaisia

seurauksia niin vähästä asiasta. Mikä isäntää nykyään vaivasi? Hänen

kanssaan oli mahdotonta tulla toimeen.

-- Mikäkö häntä vaivaa? Hutin sanoi. -- Eipä se mikään salaisuus liene.

Onko se minun syyni, että tuo valmiiden vaatteiden osaston hupakko

vetää häntä nenästä!... Siitä kaikki johtuu. Hän tietää, että minäkin

olen saanut osani tuon neitosen suosiosta, ja se ei ole hänelle

mieleen. Tai sitten neiti itse tahtoo heittää minut kadulle, siksi että

läsnäoloni on hänelle epämukavaa. Mutta totta tosiaankin, kyllä se

lörppö saa vielä katua, jos joutuu minun kynsiini.

Kaksi päivää myöhemmin, kun Hutin meni valmiiden vaatteiden osaston

ompeluhuoneeseen, joka sijaitsi ullakkokerroksessa, ehdottamaan

ompelutytön ottamista, hän hämmästyksekseen huomasi Denisen ja Delochen

avonaisen ikkunan edessä niin perin tärkeässä ja tuttavallisessa

keskustelussa, etteivät he huomanneetkaan häntä. Hänelle tuli heti

mieleen, että heidät oli ilmiannettava, kun hän ihmeekseen huomasi

Delochen itkevän. Silloin hän meni hiljaa pois. Kun hän portaissa

tapasi Bourdonclen ja Jouven, hän kertoi heille keksimänsä jutun

ullakolla olevasta tulensammutuskojeesta, josta ovi oli lähtenyt irti,

saadakseen heidät kiipeämään ylös ja yllättämään ikkunan luona

juttelevat. Suunnitelma onnistui, ja Bourdoncle huomasi heidät

ensimmäiseksi. Hän pysähtyi ja antoi Jouvelle käskyn hakea Mouret

jääden itse valvomaan. Jouven täytyi totella vastoin tahtoaan, sillä

hän olisi ollut mielellään sekaantumatta koko asiaan.

Täällä ei paljoa tiennyt Naisten Aarreaitan kuohuvasta elämästä, sillä

paikka oli niin syrjässä, että sinne harvoin eksyi ketään. Täytyi

kulkea monet portaat ja käytävät. Työhuoneet olivat ullakolla, missä

aukeni pitkä jono matalia, suurilla kattoikkunoilla varustettuja

huoneita, joissa oli vain pitkät pöydät ja raskaat rautauunit. Näissä

huoneissa alusvaatteiden ompelijat, pitsien ja mattojen kutojat,

naistenräätälit ja muut vastaavat työntekijät viettivät kesänsä ja

talvensa tukahduttavassa kuumuudessa. Ne harvalukuiset asiakkaat, jotka

saatettiin tänne jotakin tilausta varten, pysähtyivät hengästyneinä ja

eksyksissä kierreltyään mielestään tuntikausia sekavassa sokkelossa ja

jouduttuaan pelottavan kauas kadusta. Päästäkseen siihen syrjäiseen

ikkunakomeroon, missä Denise ja Deloche seisoivat, täytyi sivuuttaa

koko tämä huonejono ja sitten vielä kääntyä vasemmalle ja nousta viisi

porrasta.

Monta kertaa Deloche jo oli odottanut Deniseä täällä. Alajohtajattarena

tämän täytyi välittää kaikki osaston ja työhuoneen väliset asiat, ja

hän kävi usein antamassa käskyjä mallipukujen korjaamisessa; muita

töitä ylhäällä ei tehtykään. Nytkin Deloche oli pitänyt silmällä

milloin Denise lähti ylös, ja päästyään tekosyyllä lähtemään

osastoltaan hän oli juossut hänen jälkeensä ollen sitten suuresti

hämmästyvinään, kun tapasi hänet ompeluhuoneen ovella. Denisen täytyi

nauraa. Olisi voinut luulla, että he olivat edeltäpäin sopineet

tapaamisesta. Käytävä, jossa he keskustelivat, rajoittui toiselta

puolen talon vesisäiliöön, äärettömän suureen, rautapellistä

rakennettuun kuutioon, joka sisälsi kuusikymmentätuhatta litraa vettä.

Sen yläpuolella oli katolla toinen yhtä suuri säiliö, jolle pääsi

nousemaan rautatikkaita myöten. Deloche jäi puhelemaan nojautuen

toisella olkapäällään vesisäiliöön, sillä hänen suuri, väsymyksen

runtelema ruumiinsa kaipasi tukea. Kuului hiljaista vedenkohinaa, joka

muistutti vienoa, salaperäistä laulua. Syvästä hiljaisuudesta

huolimatta Denisen valtasi levottomuus, sillä hän oli luullut näkevänsä

varjon vilahtavan vaaleankeltaiseksi maalatulla seinällä. Mutta kohta

pelko haihtui, ja he siirtyivät ikkunan luo, mihin nojautuen he

unohtivat ajan muistellessaan lapsuuttaan ja kotiseutuaan. Heidän

allaan levisi keskusgallerian lasinen laki kattojen reunustamana

muistuttaen vuorten ympäröimää järveä. Muuta ei sitten näkynytkään kuin

taivas, joka kiitävine hattaroineen kuvastui liikkumattomana päilyvään

lasiseen pintaan.

Deloche puhui Valognes'ista.

-- Olin kuuden vuoden vanha, hän sanoi, -- kun äitini vei minut

mukaansa Valognes'in markkinoille. Tiedättehän, että sinne on

Brinquebecistä runsaasti kolmetoista kilometriä, ja meidän täytyi

lähteä matkaan jo viideltä aamulla. Brinquebec on sangen kaunista

seutua. Oletteko käynyt siellä?

-- Olen, olen kyllä, sanoi Denise, katsellen kaukaisuuteen. -- Olen

käynyt siellä kerran aivan pienenä... Nurmikkojen reunustamia teitä,

eikö niin? Ja siellä täällä lampaita laitumella kaksittain toisiinsa

kytkettyinä...

Hän vaikeni. Sitten hän jatkoi epämääräisesti hymyillen:

-- Meidän puolellamme tiet kulkevat peninkulmittain aivan suorina ja

niiden kummallekin puolelle on istutettu puita, jotka varjostavat

tietä... Ja sitten meillä on nurmikkoja, joiden ympärillä on

pensastoja, korkeampia kuin minä, ja aitauksissa on hevosia ja lehmiä.

Pieni jokikin siellä on, ja eräässä paikassa, jonka tunnen, vesi on

sangen kylmää pensaikon suojassa.

-- Aivan niinkuin meilläkin, Deloche huudahti ihastuneena. --

Nurmikkoja joka paikassa, ja jokainen istuttaa orapihlajaa ja jalavaa

oman palstansa ympärille. Ja siellä on aivan kuin kotonaan tuossa

vihannuudessa, jonka vertaista ei Pariisissa ole. Hyvä Jumala, kuinka

hauskaa oli leikkiä vasemmanpuoleisella solatiellä, joka vei myllylle.

Kaiho katkaisi äänen, ja heidän katseensa kiintyivät päivänpaisteessa

säteileviin lasiruutuihin. Tuosta häikäisevän kirkkaasta pinnasta

kajasti heille loppumattomia vihreitä laitumia, Cotentinin laitumia,

joille valtameri hengitti kosteutta ja missä kepeän kuultava sumu

hukutti taivaanrannan sinertävän harson peittoon. Alhaalla,

suunnattoman rautaisen rungon kannattamien holvien alla,

silkkikankaiden hallissa myynti jatkui mylvien, koko talo tärisi

huohottavan koneen jyskeestä, ihmisjalkojen astunnasta, myyjien

kiireisestä häärinästä, koko tuon kolmeenkymmeneentuhanteen nousevan

joukon hehkuvasta elämästä. Ja tuntiessaan tuon kattoja tärisyttävän

melun läheisyyden Denise ja Deloche harhailivat mielikuvituksensa

kannattamina yksinäisiä polkuja, kuulivat ulapalta eksyneiden tuulien

kahisevan heinikossa ja humisevan suurten puiden latvoissa.

-- Hyvä Jumala, neiti, kuiskasi äkkiä Deloche, -- miksi ette tahdo olla

minulle kiltti!... Minähän rakastan teitä niin suuresti.

Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja kun Denise teki liikkeen

keskeyttääkseen, hän jatkoi:

-- Ei, antakaa minun vielä kerran sanoa teille miten asiat ovat. Mehän

sopisimme niin hyvin yhteen. Meillä olisi niin paljon puhumista

keskenämme, kun olemme samalta puolelta kotoisin.

Nyyhkytykset estivät häntä jatkamasta, ja Denise sai tilaisuuden puhua:

-- Te ette ole nyt järkevä, hän sanoi. -- Olitte luvannut minulle,

ettette ottaisi asiaa puheeksi... Mahdotonta se on. Pidän teistä

paljon, te olette kelpo mies, mutta en tahdo luopua vapaudestani.

-- Niin, niin, tiedän sen. Ette te voi rakastaa minua. Sanokaa pois

vain! Minä ymmärrän ettei minussa ole mitään rakastettavaa... Minulla

ei ole elämässäni ollut kuin yksi ainoa onnenhetki, sinä päivänä,

jolloin tapasin teidät Joinvillessa, muistattehan? Kulkiessani

rinnallanne puiden alla, jossa oli niin pimeä, luulin kerran tuntevani,

että kätenne vavahti. Ja olin tarpeeksi tyhmä ajatellakseni...

Mutta Denise keskeytti uudestaan. Hänen tarkka korvansa oli erottanut

käytävästä askelia.

-- Kuulkaa, hän sanoi, -- siellä liikkuu joku.

-- Eikö mitä, Deloche rauhoitti estäen häntä poistumasta. -- Säiliöstä

se kuului. Siitä lähtee aina niin outoja ääniä; luulisi melkein, että

siellä on ihmisiä.

Ja hän jatkoi hiljaisia, arkoja tunnustuksiaan. Denise ei kuunnellut

enää. Hänen ajatuksensa menivät omia teitään, ja hän katseli

hajamielisesti Naisten Aarreaitan kattoja. Lasikattoisen hallin

oikealla ja vasemmalla puolen levisi toisia gallerioita ja toisia

auringonpaisteessa hohtavia halleja, joita halkoivat suorat

ullakko-ikkunarivit, tasaiset niinkuin kasarmirakennuksessa. Kattojen

rautaiset harjat kohosivat ilmaan, tikapuiden ja siltojen ääriviivat

kuvastuivat sinitaivasta vasten, keittiöiden savutorvista tuprusi

paksua tehtaanuunin savua, ja suuri, kuutionmuotoinen vesisäiliö

valurautapylväittensä varassa kohosi oudonmuotoisena ihmisen ylpeyden

pystyttämänä raakalaisrakennuksena. Ja kauempana kohosi mahtava

Pariisi.

Kun Denisen ajatukset palasivat kehistä, joissa ne olivat yksin

liidelleet, hän huomasi, että Deloche oli tarttunut hänen käteensä, ja

kun hän näki tämän liikutuksen, hän ei hennonut vetää kättään pois.

-- Suokaa minulle anteeksi, Deloche kuiskasi. -- Olisin täysin onneton,

jos rangaistukseksi riistäisitte minulta ystävyytenne... Vannon teille,

että olin aikonut puhua aivan muusta teille. Olin päättänyt tyytyä

kohtalooni ja luopua toiveista...

Hänen kyyneleensä alkoivat juosta uudestaan, mutta hän koetti pakottaa

äänensä tasaiseksi.

-- Sillä olenhan jo aikoja ollut osastani selvillä. Mitäpä se nytkään

muuttuisi. Kotona piestiin, Pariisissa piestään, joka paikassa

piestään. Olen ollut täällä jo neljä vuotta ja viimeisenä olen vielä

nytkin osastollani... Olin aikonut sanoa teille, ettei teidän pidä

välittää minun onnettomuudestani. En tahdo kiusata teitä. Koettakaa

olla onnellinen, rakastakaa jotakin toista, olisin hyvilläni siitä.

Teidän onnenne on minun onneni...

Hän ei jaksanut jatkaa. Ikäänkuin lupauksensa vahvistamiseksi hän

painoi huulensa tytön kädelle suudellen sitä nöyrästi kuin orja. Denise

sanoi liikuttuneena säälien kuin olisi puhutellut veljeään:

-- Poika parka.

Samassa he kääntyivät säpsähtäen. Mouret oli heidän edessään.

Kymmenen minuuttia Jouve oli saanut etsiä Mouret'ta ympäri taloa,

ennenkuin löysi hänet vihdoin Dix-Décembrenkadun uuden julkisivun

rakennuspaikalta. Siellä Mouret oleskeli joka päivä tuntikausia

koettaen kiinnittää ajatuksensa rakennuspuuhiin, joista oli niin kauan

uneksinut. Siihen hän turvautui paetakseen tuskaansa, katseli kuinka

muurarit pystyttivät kivisiä nurkkapatsaita ja sepät takoivat rautojaan

hirsien päihin. Rakennus oli jo kohonnut niin korkealle, että

sisäänkäytävää ja ensimmäisen kerroksen isoja ikkunoita osoittavat

aukot alkoivat tulla näkyviin ja palatsimaisen julkisivun suunnitelma

kehittyä alkupiirteistään. Mouret nousi tikapuita, neuvotteli

arkkitehdin kanssa seinäkoristeista, joista piti tulla aivan

uudenaikaisia, astui tiili- ja rautaläjien yli ja laskeutui

kellareihin. Höyrykoneen jyske, vintturien vingunta, vasaroiden melu,

työmiesten huudot yhtyen sekavaksi hälinäksi, joka kaiullaan täytti

rakennusaitauksen, soivat hänelle hetken vapautuksen. Mutta kun hän

palasi valkeana kalkintomusta, mustana viilanpurusta, jalat märkinä

vesihanoista räiskyneestä vedestä, huumaus hälveni heti, entiset huolet

iskivät jälleen häneen ja niiden kouristus kävi yhä pakottavammaksi,

sitä myöten kuin hän loittoni rakennuspaikalta ja sen melu kävi

heikommaksi. Juuri sinä päivänä hän oli ihastunut suuresti

katsellessaan eräästä albumista kattofriiseiksi aiottujen mosaiikkien

ja terrakottakoristeiden piirustuksia, kun Jouve saapui hengästyneenä

ja pahoillaan matkalla tahraantuneesta takistaan. Mouret vihoissaan

keskeytyksestä käski odottaa, mutta kun Jouve kuiskasi hänelle

viestinsä korvaan, häntä alkoi värisyttää ja hän seurasi tätä tuntien

uudestaan joutuvansa päähänpiintymänsä valtaan. Kaikki muu katosi hänen

mielestään, julkisivu hajosi ennenkuin oli valmistunutkaan. Hänen ei

maksanut vaivaa kiivetä ikävöidyn kunniansa kukkulalle, kun hänen

korvaansa kuiskattu naisen nimi aiheutti hänessä sellaisen

hämmennyksen.

Mouret'n ennätettyä ylös Bourdoncle ja Jouve näkivät hyväksi poistua.

Deloche pakeni, ja Denise jäi Mouret'n kanssa kahden, vielä

tavallistakin kalpeampana, mutta katsoen häntä suoraan silmiin.

-- Neiti, olkaa hyvä ja seuratkaa minua, Mouret sanoi kovalla äänellä.

Denise teki niinkuin käskettiin. He laskeutuivat portaita ja kulkivat

huonekaluosaston ja matto-osaston läpi. Kun he tulivat Mouret'n

työhuoneen edustalle, tämä avasi oven selälleen ja sanoi:

-- Käykää sisään, neiti.

Sitten hän sulki oven ja meni kirjoituspöytänsä ääreen. Talonisännän

uusi työhuone oli loisteliaampi kuin entinen. Vihreän ripsin sijasta

oli nyt vihreää samettia. Norsunluuleikkauksin koristettu iso

kirjakaappi täytti kokonaisen seinän. Mutta seinillä ei nytkään ollut

muuta kuin rouva Hédouinin hieno ja kaunis muotokuva, joka hymyili

kultakehyksessään.

-- Neiti, Mouret sanoi oltuaan jonkin aikaa vaiti ja koettaen pakottaa

äänensä ankaraksi ja kovaksi, -- on asioita, joita emme voi suvaita...

Täällä vaaditaan ehdottomasti hyvää käytöstä...

Hän keskeytti koettaen hillitä povessaan riehuvaa vihaa. Oliko

mahdollista, että Denise rakasti tuota miestä, jonninjoutavaa kurjaa

myyjää, koko osastonsa pilkkaamaa? Kaikkein huonointa, kaikkein

kömpelöintä. Denise siis piti häntä, talon isäntää parempana. Olihan

hän itse nähnyt Denisen antavan tuolle kurjalle kätensä suudeltavaksi.

-- Olen ollut teille hyvä, neiti, hän sai sanotuksi uuden yrityksen

tehtyään. -- En odottanut teiltä tällaista kiitosta.

Denisen katse oli heti hänen huoneeseen astuttuaan kiintynyt rouva

Hédouinin kuvaan, ja levottomuudestaan huolimatta hänen täytyi

ajatella sitä. Joka kerta, kun hän tuli tähän huoneeseen, kuva veti

puoleensa hänen katseensa ja pelotti häntä, vaikka se näytti niin

hyväntahtoiselta. Tällä kertaa se tuntui tarjoavan hänelle

suojeluksensa.

-- Oikeassa olette, johtaja, Denise vastasi hiljaa, -- minun ei olisi

pitänyt tuhlata aikaa juttelemiseen, ja minä pyydän teiltä anteeksi,

että olen näin laiminlyönyt velvollisuuteni... Tuo nuori mies on minun

kotipuolestani...

-- Ajan hänet ulos, huusi Mouret purkaen raivostuneeseen huutoon kaiken

tuskansa.

Aivan suunniltaan, unohtaen että hänen talon isäntänä oli nuhdeltava

ohjesääntöä vastaan rikkonutta myyjätärtä, hän puhkesi katkeriin

solvauksiin ja mielettömiin syytöksiin. Eikö Deniseä hävettänyt

antautua sellaiselle miehelle! Ja vielä muillekin, Hutinille ja hänen

kaltaisilleen! Mutta nyt talo oli puhdistettava ja roistot potkaistava

ulos ovesta. Ankarasta ja arvokkaasta nuhdesaarnasta, jota Mouret oli

Jouvea seuratessaan sepittänyt mielessään, olikin tullut myrskyinen ja

törkeä mustasukkaisuuskohtaus. Denise ei saanut hänen sanatulvaltaan

sen vertaa suunvuoroa, että olisi vastannut.

-- Niin, kadulle kaikki rakastajanne!... Sanoivathan kaikki mitä minun

tuli teistä uskoa, mutta minä mieletön en kuunnellut... Minä vain en

uskonut, minä yksin!

Denise kuunteli kauhistuneena herjauksia aivan kuin huumeessa. Hän ei

ollut alussa ymmärtänyt. Mutta kun hän huomasi, että mies kohteli häntä

turmelukseen joutuneena hylkiönä, hän kääntyi ja meni ääneti ovea

kohti. Kun Mouret teki liikkeen pysähdyttääkseen hänet, hän sanoi:

-- Antakaa minun mennä! Jos todellakin uskotte, mitä sanotte, en tahdo

hetkeksikään enää jäädä taloonne.

Mouret heittäytyi oven eteen.

-- Puolustautukaa edes! hän huusi... -- Sanokaa toki jotakin!

Denise seisoi suorana ja jäykkänä. Mouret tuskastui yhä enemmän,

kiusasi häntä kysymyksillään saamatta vastausta. Denisen arvokas

äänettömyys näytti jälleen kerran rakkausasioihin perehtyneen naisen

harkitulta menettelytavalta. Paatunein keimailija ei olisi ollut

taitavampi heittämään jalkainsa juureen epäilyn ja toivon välillä

horjuvan uhrinsa.

-- Sanoitteko, että hän on teidän kotipuolestanne? Mouret kyseli. --

Olette kenties tavanneet toisenne siellä... Vannokaa minulle, ettei

teillä ole mitään keskenänne.

Kun Denise yhä pitkitti äänettömyyttään tahtoen avata oven, Mouret

menetti kaiken malttinsa ja hänen epätoivonsa puhkesi sanoiksi.

-- Hyvä Jumala! Minähän rakastan teitä, rakastan teitä mielettömästi...

Miksi kidutatte minua? Näettehän, etteivät muut merkitse minulle enää

mitään, että ihmiset, joista puhun teille, saavat minulle merkityksensä

ainoastaan teidän kauttanne. Vain teistä minä välitän tässä maailmassa,

en mistään muusta... Luulin teitä mustasukkaiseksi, ja olen luopunut

huveistani. Teille on kerrottu, että rakastin muita; no niin, en huoli

enää heistä. En käy enää juuri missään. Enkö silloinkin rouva

Desforges'in luona luopunut hänestä teidän tähtenne? Olen rikkonut

välini hänen kanssaan ollakseni kokonaan teidän. Odotan vain, että

osoitatte minulle hiukkasen kiitollisuutta... Ja jos pelkäätte, että

palaan hänen luokseen, niin pelkäätte suotta. Hän hautoo kostoa, aikoo

perustaa Aarreaitalle kilpailijan entisen kauppa-apulaisemme kanssa...

Sanokaa, pitääkö minun langeta polvilleni saadakseni sydämenne

heltymään!

Näin pitkälle hän oli joutunut. Hän, joka vähimmästäkin virheestä,

pienimmästäkin oikusta heitti myyjättärensä kadulle, ei löytänyt nyt

kyllin nöyriä sanoja rukoillakseen apulaistaan jäämään lohdutukseksi

hänelle hänen kurjuudessaan. Hän ei päästänyt Deniseä ovesta, lupasi

antaa hänelle anteeksi, uskoa valhettakin, jos hän halusi valehdella.

Ja totta hän puhui, kun sanoi luopuneensa muista. Nuo tytöt, joita hän

oli tavannut pikkuteatterien näyttämöillä ja yökapakoissa, herättivät

hänessä nyt inhoa; hän ei nähnytkään enää Claraa, ja hän oli lakannut

kokonaan käymästä rouva Desforges'in kodissa, missä Bouthemont hallitsi

nyt yksinvaltiaana odottaen uuden tavaratalonsa, Neljän Vuodenajan

valmistumista.

-- Sanokaa, pitääkö minun langeta polvilleni, toisti hän ääni itkusta

käheänä.

Denise teki kädellään torjuvan liikkeen. Hän oli itse syvästi

liikuttunut eikä kyennyt salaamaan sitä.

-- Turhia te kuvittelette, hän vastasi vihdoin. -- Vannon teille, että

nuo rumat jutut ovat pelkkää valhetta... Deloche on viaton niinkuin

minäkin.

Hänen silmissään ei ollut vilppiä. Hänen katseensa oli suora ja kirkas.

-- Hyvä on, uskon teitä, Mouret kuiskasi. -- En erota ketään, koska te

otatte suojelukseenne nuo ihmiset... Mutta jos ette rakasta ketään,

miksi sitten eväätte minut?

Denisen valtasi äkkiä ujous, ja hän seisoi neuvottomana tietämättä mitä

vastata.

-- Kai teillä on joku jota rakastatte, vai kuinka? jatkoi Mouret

vapisevalla äänellä. -- Te voitte sanoa sen minulle, sillä eihän

minulla ole mitään oikeutta teidän rakkauteenne... Kai teillä on joku

jota rakastatte.

Denise lensi hehkuvan punaiseksi ja oli jo vähällä tunnustaa kaiken.

Vilpillisyys oli hänelle niin vastenmielistä, että jos hän joskus

pakotti suunsa valheeseen, näkyi totuus hänen silmistään. Miten hän

olisi voinut kieltää, kun kuohuvat tunteet kävivät koko hänen

olemuksestaan ilmi.

-- On, kuiskasi hän lopulta arasti. -- Pyydän teitä, jättäkää minut

rauhaan. Te tuotatte minulle surua.

Denise tunsi nyt vuorostaan kärsivänsä. Eikö siinä kyllin, että hänen

oli pakko puolustautua miestä vastaan! Vieläkö hänen täytyi

puolustautua itseäänkin vastaan, rakkautta vastaan, joka joskus riisti

häneltä kaiken rohkeuden. Kun Mouret liikutuksesta väristen puhui

hänelle näin, hän ei enää itsekään tiennyt minkätähden hän kieltäytyi.

Ja vasta jälkeenpäin, kun hänen terveessä luonnossaan järki ja ylpeys

pääsivät taas voitolle, hän ymmärsi, että hänen oli pysyttävä

neitseellisessä puhtaudessaan. Hänen sitkeä vastarintansa ei johtunut

mistään itsetietoisesta periaatteesta, se oli itsesuojeluvaistoa,

tahrattoman elämän onnen ja rauhan arkuutta. Hän olisi langennut miehen

syliin voimattomana, sydän raukeana, jos häntä ei olisi kammottanut tuo

lopullinen antautuminen toiselle, jonka rakkauden pysyväisyydestä

hänellä ei ollut mitään takeita. Ajatus rakastajasta herätti hänessä

sitä hurjaa kauhua, joka hyydyttää naisen pahan lähestyessä.

Mouret'n kasvoissa oli synkkää epätoivoa. Hän ei ymmärtänyt Deniseä.

Hän kääntyi pois mennäkseen takaisin kirjoituspöytänsä luo.

Hajamielisesti hän selaili papereitaan, sitten hän työnsi ne luotaan

sanoen:

-- Minä en estä teitä eroamasta, neiti... En voi pitää teitä täällä

vastoin tahtoanne.

-- Enhän minä tahdo lähteä, Denise vastasi hymyillen. -- Jos uskotte

minut kunnialliseksi, niin jään mielelläni. On syytä aina uskoa naista

kunnialliseksi. Vakuutan teille, ettei siinä erehdy usein.

Huomaamattaan Denise oli taas kohottanut katseensa seinällä riippuvaan

kuvaan, tuohon lempeäsilmäiseen naiseen, jonka veren sanottiin

tuottavan talolle onnea. Vavahtaen Mouret seurasi tytön katsetta, sillä

nuo sanat olivat niitä, joita hän usein oli kuullut kuolleen vaimonsa

sanovan. Ne kaikuivat hänelle kuin haudan tuolta puolen, tutun ja

lempeän äänen kannattamina ja ilmaisivat samaa tervettä järkeä ja

luonteen tasapainoa, jota hän oli vaimossaankin ihaillut. Hänen

mielensä kävi vieläkin raskaammaksi.

-- Te tiedätte, että olen ikuisesti teidän omanne, kuiskasi hän

lopulta. -- Tehkää minulle mitä tahdotte.

-- Niin, Denise sanoi. -- Naista, olipa hän kuinka halpa-arvoinen

tahansa, on aina syytä kuunnella, jos hänellä on vähänkin järkeä...

Kunnon miehen teen teistä, siitä ei ole epäilystäkään, jos antaudutte

minun ohjattavakseni.

Hän laski leikkiä luontevalla ja suoralla tavallaan, joka oli niin

viehättävä. Mouretkin hymyili heikosti saattaessaan hänet ovelle

niinkuin vertaisensa.

Seuraavana päivänä Deniselle ilmoitettiin, että hänet oli määrätty

johtajattareksi. Johtokunta oli jakanut kahtia valmiiden vaatteiden

osaston muodostaen vartavasten hänelle lasten vaatetusosaston, joka

sijoitettiin valmiiden vaatteiden osaston viereen. Aurélie rouva oli,

sen jälkeen kun hänen poikansa oli erotettu palveluksesta, elänyt

alituisessa pelossa, sillä hän tunsi johtajien suhtautumisen muuttuneen

ja huomasi, että Denisen vaikutusala laajeni yhä. Aiottiinko hänet

raivata tieltä? Hänen pulleat kasvonsa tuntuivat laihtuneen ja

höltyneen Lhommein hallitsijasukua kohdanneen häpeän johdosta, ja

ymmärtäen, että onnettomuus oli seurausta kotielämän rikkinäisyydestä

hän koetti lähestyä miestään ja odotti häntä joka ilta nojatakseen

kotimatkalla hänen käsivarteensa. Lhomme parka puolestaan, joka oli

säikähtänyt vielä kovemmin, luuli joutuneensa hänkin epäluulon

alaiseksi ja peläten erehtyvänsä laski tulot kaksi kertaa, niin

meluavasti ja huomiotaherättävästi kuin suinkin tehden ihmeitä ainoalla

kädellään. Kun Aurélie rouva sai kuulla minkä ratkaisun asia oli saanut

ja että Denisestä oli tehty lasten vaatetusosaston johtajatar, hän oli

siitä niin hyvillään, ettei tiennyt kuinka osoittaa tytölle

ystävyyttään. Olisihan Denise voinut ryöstää häneltä hänen paikkansa,

jos olisi tahtonut. Hänen kiitollisuutensa ei tuntenut rajoja. Hän

kohteli Deniseä vertaisenaan ja meni usein hänen kanssaan juttelemaan

niin arvokkaan näköisenä, että häntä olisi voinut luulla kuningatar

äidiksi, joka kunnioitti käynnillään nuorta kuningatarta.

Denise oli kohonnut kunnian kukkulalle. Hänen nimityksensä

johtajattareksi sai viimeisetkin niskoittelijat taipumaan. Jos ei

voitukaan kokonaan luopua juoruamisesta, mikä viehättää niin miehiä

kuin naisiakin, osattiin kuitenkin vastaan tullessa kumartaa aina

maahan asti. Marguerite, joka oli päässyt valmiiden vaatteiden osaston

alajohtajattareksi, ei osannut kyllin kiitellä Deniseä, ja Clarakin,

jonka vastoin tahtoaan täytyi tunnustaa Denisen etevyys, oli peräytynyt

nöyrästi. Mutta miehistä Denise oli saavuttanut vielä täydellisemmän

voiton. Kaikkien täytyi väistyä, Jouven, joka ei enää uskaltanut

puhutella Deniseä taittumatta kahtia, Hutinin, joka tunsi asemansa

horjuvan ja ajatteli levottomana tulevaisuutta, Bourdonclenkin, jonka

oli pakko tunnustaa voimattomuutensa. Kun Bourdoncle oli nähnyt Denisen

poistuvan työhuoneesta hymyilevänä ja tyynenä ja kuullut seuraavana

päivänä Mouret'n johtokunnan kokouksessa vaativan uuden osaston

muodostamista, hän oli naisen pyhän herruuden voittamana painanut

päänsä alas. Aina hän oli lopuksi antanut periksi Mouret'lle, jonka hän

tunnusti voittajakseen huolimatta tämän erehdyksistä ja hurjista

oikuista. Tällä kertaa nainen oli päässyt voitolle, ja hän alistui

odottaen milloin isku sattuisi häneen.

Mutta Denisen valta oli lempeyden ja hellyyden valtaa.

Kunnioituksenosoitukset herättivät hänessä kiitollisuutta. Hänen

mielestään ne hyvittivät hänen alkuaikojensa kurjuuden, ja niissä oli

myötätuntoa hänen masentumattoman kärsivällisyytensä saavuttamaa

tulosta kohtaan. Lempeällä ystävyydellä hän palkitsi vähimmätkin

kohteliaisuuden osoitukset, ja hänen auliutensa ja hymynsä hankkivat

hänelle toverien rakkauden. Claraa yksin hän ei voinut sietää, kun oli

kuullut, että tämä oli pannut uhkauksensa toimeen ja houkutellut

luokseen Colombanin, joka päästyään vihdoinkin toiveittensa perille ei

enää viihtynyt kotona, ja että Geneviève oli kuolemaisillaan. Tästä

puhuttiin paljon Naisten Aarreaitassa ja jutulle naurettiin paljon.

Mutta tämä hänen huolensa, ainoa, joka oli lähtöisin tavaratalon

ulkopuolelta, ei pystynyt kuitenkaan häiritsemään hänen tasaista

hilpeyttään. Varsinkin osastolla, kaikenikäisten lasten seurassa hänen

parhaat ominaisuutensa tulivat näkyviin. Denise piti lapsista

äärettömästi ja oli kuin kotonaan niiden seurassa. Usein siellä oli

yhtaikaa puolisen sataa tyttöä ja yhtä monta pikkupoikaa hakemassa

tyydykettä itävälle turhamaisuudelleen. Kun äidit eivät enää jaksaneet

hallita pienokaisia, Denise astui hymyillen väliin ja pani

vastahakoiset istumaan pitkin seinää oleville tuoleille odottamaan

vuoroaan. Kun hän sitten löysi joukosta pienen, punaposkisen tytön,

jonka viattomat silmät miellyttivät häntä, hän puki tämän itse, haki

hameen ja pani sen lapsen ylle varovasti hyväillen isonsiskon tavoin.

Heleä lasten nauru kaikui hänen ympärillään, ilon ja ihastuksen huudot,

väliin kiukkuisetkin äänet, kun suuremmat, yhdeksän tai kymmenen

ikäiset pikkuneidit kääntyillessään peilin edessä eivät hyväksyneet

uuden päällysvaatteen kuosia. Kaikilla, niin suurilla kuin pienillä,

oli paljon ihmettelemistä. Pöydillä oli suuret määrät sinisiä ja

ruusunvärisiä puseroita, pikkupoikien merimiespukuja, poimuille

laskostettuja hameita, päällysvaippoja ja nuttuja, kaikenlaisia

viehättäviä vaatekappaleita, joissa oli vielä uutuuden jäykkyyttä,

osasto oli kuin kaapeista purettu ja lapsilauman pengottavaksi annettu

nukkien vaatevarasto. Denisellä oli aina taskussaan makeisia

pienokaisia varten, ja aina hän osasi kuivata pettyneen toiveen

johdosta vuotavat kyyneleet. Hän oli osastollaan kuin oman perheensä

keskellä, ammentaen itse uutta nuoruutta ympärillään lakkaamatta

pelmuavasta nuoruudesta ja viattomuudesta.

Usein Mouret keskusteli kauan ystävällisesti Denisen kanssa. Kun

Denisen täytyi käydä johtokunnassa tilauksia tai vaadittuja selityksiä

antamassa, Mouret pidätti hänet luonaan vähäksi aikaa tiedustellakseen

hänen mielipidettään. Siten Denise sai tilaisuuden tehdä hänestä kunnon

miestä, niinkuin hän itse leikillään oli sanonut. Normandilaistytön

teräväjärkisessä päässä kehittyi ja kypsyi kaikenlaista uudenaikaista

kaupankäyntiä edistäviä suunnitelmia, joita hän jo Robineaun luona

palvellessaan joskus oli esittänyt ja joista hän oli esittänyt eräitä

heidän kävellessään Tuileries'n puistossa. Hän ei voinut ryhtyä

mihinkään eikä suunnitella mitään koettamatta saada siihen järjestystä

ja yrittämättä parantaa koneistoa. Alusta asti häntä oli loukannut

Aarreaitan kauppa-apulaisten epävarma asema, ja hänen mielestään

äkilliset erottamiset olivat yhtä suureksi haitaksi talolle kuin

henkilökunnallekin. Hän ei voinut unohtaa mitä oli saanut palveluksensa

ensi aikoma kärsiä, ja kun hän näki uuden tulokkaan, joka

vaivautuneesti ja silmät itkusta punaisina liehutteli osastollaan

silkkipukuaan vanhempien katsellessa karsaasti, hänen sydämensä oli

täynnä sääliä. Sellainen koiranelämä turmeli parhaatkin. Nöyryytystä ja

kärsimystä oli heidän pitkin matkaa kestettävä, kunnes he tuskin

neljäänkymmeneenkään ikävuoteen päästyään, työstä murtuneina katosivat

mikä mihinkin. Toiset kuolivat keuhkotautiin tai heikkouteen, toiset

sairastuivat väsymyksestä ja ilman puutteesta, toiset heittäytyivät

viettämään laiskurinelämää, ja onnellisimmat menivät naimisiin ja

hautautuivat jonkin maaseutukaupungin pikkuliikkeeseen. Oliko oikein ja

kohtuullista tuo ihmisvoimien suunnaton kuluttaminen, johon

suurmyymälät syyllistyivät? Ja hän otti ajaakseen apulaisten asian

tarkastaen sitä myös liikkeenisäntien oman edun eikä ainoastaan

inhimillisyyden kannalta. Luja kone vaati hyvää rautaa. Jos rauta

katkeaa tai katkaistaan, työ keskeytyy, ja korjaukset merkitsevät ajan

ja rahan hukkaa. Innostuen aiheestaan hän teki joskus selkoa

kaupankäynnin ihannekuvasta, sellaisena kuin hän sen tajusi, jossa

jokaisella oli oma määrätty osansa voitosta, itsekullakin ansionsa

mukaan, ja sopimuksen turvaama tulevaisuus. Mouret nauroi silloin

alakuloisuudestaan huolimatta hänen ajatuksilleen, syytti häntä

sosialistisista periaatteista ja osoitti ilkamoiden mitä vaikeuksia

ajatuksen toteuttaminen kohtasi. Mutta Denise seuraten terveen järkensä

viittauksia ei masentunut, vaan turvasi rohkeasti tulevaisuuteen, kun

hänen perustelussaan tuntui olevan ristiriitaisuuksia, joita hänen

hellä sydämensä ei pystynyt sovittelemaan. Kaikesta huolimatta

Mouret tuntui horjuvan mielipiteissään kuunnellessaan tytön

ääntä, jossa oli niin paljon intoa ja joka vielä värisi hänen

kestämiensä kovien kokemuksien katkeruudesta, ja Denisen esittämät

talon lujentamista tarkoittavat parannusehdotukset pääsivät

vähitellen vaikuttamaan. Leikinlaskusta huolimatta myyjien asemaa

parannettiin, joukkoerottamisten sijaan pantiin myyjien suhteen

toimeen lomajärjestelmä hiljaisina vuodenaikoina ja lopulta

alettiin puuhata apurahaston perustamista myyjien toimeentulon

turvaamiseksi työttömyyden sattuessa. Näissä toimenpiteissä olivat jo

alkupiirteissään kahdennenkymmenennen vuosisadan työväenyhdistyksiä

innostuttavat periaatteet vaikuttamassa.

Mutta Denise ei tyytynyt vain niiden epäkohtien poistamiseen, joista

hän itse oli suuresti kärsinyt; hän selitti Mouret'lle kaikenlaisia

tavaratalon järjestämistä koskevia pieniä salaisuuksia, jotka

ainoastaan nainen voi keksiä ja joista ostajakunta ihastui. Lhommelle

hän tuotti suuren ilon puolustamalla tämän kauan hautomaa soittokunnan

perustamisajatusta. Tuloksena heidän yhteisistä ponnistuksistaan oli,

että Lhommella kolme kuukautta myöhemmin oli johdettavanaan

satakaksikymmentä tavaratalon henkilökunnasta valittua soittajaa. Vanha

kassanhoitaja näki elämänsä suurimman unelman toteutuvan. Tavaratalossa

pidetyssä suuressa tanssiaisiin yhdistetyssä soittojuhlassa Aarreaitan

soittokunta sai esiintyä ostajakunnalle, ja sanomalehtien kautta sen

maine levisi maailmalle. Bourdonclenkin, joka oli pitänyt näitä

uudistuksia sangen arveluttavina, täytyi tunnustaa, ettei parempaa

mainosta voitu talolle keksiä. Sitten järjestettiin myyjille kerhosali,

missä heillä oli biljardi-, shakki- ja lautapelipöytiä. Iltaisin

annettiin englannin- ja saksankielen, kieliopin, laskennon ja

maantieteen opetusta, vieläpä ratsastus- ja miekkailutuntejakin. Sitten

perustettiin henkilökunnan käytettäväksi kirjasto, jossa oli

kymmenentuhatta nidosta, tavaratalolle palkattiin oma lääkäri, joka

hoiti ilmaiseksi myyjiä ja myyjättäriä, järjestettiin kylpyhuoneita ja

tarjoiluhuoneita sekä kampaamo- ja parturisali. Talossa oli siis

tarjona myyjille kaikkea mitä elämä vaati niin aineellisessa kuin

henkisessäkin mielessä, ruoka, asunto, vaatteet, henkisiä nautintoja ja

huvituksia. Sanalla sanoen, Naisten Aarreaitasta tuli mahtavan

emäkaupungin rajojen sisällä häärivä pieni, elinvoimainen työkaupunki,

joka oltuaan syvästi juurtuneena vanhojen katujen pimentoon oli nyt

lopullisesti päässyt täyteen päivänvaloon.

Uusi mielialan käänne tapahtui Denisen eduksi. Bourdoncle oli

alakynteen jouduttuaan valittanut epätoivoissaan tuttavilleen, että

hänen tappionsa johtui Denisen taipumattomuudesta. Denise oli pitänyt

puolensa Mouret'n hyökkäyksiä vastaan, ja siitä oli seurausta hänen

kaikkivaltiutensa. Tämä tieto vaikutti valtavasti henkilökuntaan, ja

Denisen nauttima suosio johtui siitä ainakin yhtä suuressa määrässä

kuin niistä parannuksista, jotka hänen aloitteestaan oli saatu aikaan.

Olipa kerrankin yksi, joka uskalsi torjua johtajan, joka kosti muiden

puolesta ja joka sai aikaan muutakin kuin vain lupauksia. Oli siis

tullut se, joka ajoi köyhän asiaa. Kun hän pää pystyssä liikkui

osastoilla kasvojen hienoissa piirteissä päättäväisyyttä ja

lempeyttä, myyjät hymyilivät ja olivat hänestä niin ylpeitä, että

olisivat mielellään näyttäneet hänet ihmisjoukoille. Onnellisena

myötätuntoisuudesta Denise antautui vastustamatta sen kannatettavaksi.

Hyvä Jumala, kuinka se oli mahdollista! Hän joka tullessaan oli ollut

niin köyhä ja kelvoton, niin neuvoton ja arka hirveän koneen rattaiden

keskellä, mitätön pieni jyvänen suunnattoman, maailmaa musertavan

myllynkiven alla, hänestä oli tullut tämän maailman sielu ja

hallitsijatar, jonka mahtisanaa hirviö kyyristyen totteli. Tämä oli

tapahtunut hänen tahdostaan riippumatta. Hän oli vain esiintynyt ilman

edeltäpäin harkittua suunnitelmaa ja hänen vaatimaton lempeytensä oli

saavuttanut voiton. Joskus hänen valtansa herätti hänessä

levottomuutta. Mitä hänessä oli, mitä kaikki tottelivat? Eihän hän

ollut kaunis, eikä hän punonut suunnitelmia. Mutta sitten hän hymyili

ja rauha palasi hänen sydämeensä; tiesihän hän rakastavansa totuutta ja

järjestystä, ja siitä kai hänen mahtinsa johtui.

Denise oli varsinkin hyvillään siitä, että hän saattoi nyt olla

Paulinelle hyödyksi. Pauline oli raskaana ja hyvin levoton, sillä

johtokunta ei suvainnut sellaista. Jos esimiehet eivät ehdottomasti

avioliittoja vastustaneet, niin lapsista he eivät tahtoneet tietää

mitään. Bourdoncle oli saanut asiasta vihiä, ja uhkasi seuraavassa

kokouksessa vaatia Paulinen erottamista. Mutta sitä ennen Denise ehti

astua väliin, ja hän puhui Paulinen ja jokaisen samassa tilassa

naimisissa olevan naisen puolesta niin hyvällä menestyksellä, että

Bourdonclen täytyi nytkin peräytyä ja Paulinelle myönnettiin

virkavapautta, kunnes hän jälleen jaksaisi hoitaa tehtävänsä.

Seuraavana päivänä, kun Denise meni sairaalaan katsomaan Paulinea, joka

ei voinut hyvin, tämä suuteli häntä innokkaasti kummallekin poskelle.

-- Kuinka hyvä olettekaan! hän sanoi. -- Jos te ette olisi puhunut

minun puolestani, niin pois olisivat ajaneet. Älkää olko levoton,

lääkäri vakuuttaa, ettei tämä ole vaarallista.

Baugékin oli siellä. Hän oli karannut osastoltaan käydäkseen vaimonsa

luona, ja ujostellen hänkin änkytti kiitoksensa Deniselle, jota hän nyt

kohteli ylempään säätyluokkaan kuuluvana. Liikuttuneena hän vakuutti,

että hän tukkisi kyllä suun jokaiselta, joka uskaltaisi panetella

kateudesta Deniseä. Mutta Pauline sanoi kohauttaen olkapäitään

leikillisesti:

-- Kas niin, ystäväni, sinä vain puhut tyhmyyksiä... Menehän nyt ja

anna meidän puhella.

Sairaala oli pitkä, valoisa huone, missä oli kaksitoista valkein

uutimin varustettua vuodetta. Sinne sairaat apulaiset vietiin

hoidettaviksi, elleivät halunneet mennä mieluummin kotiinsa. Sinä

päivänä siellä ei ollut muita, ja Pauline sai nauttia rauhassa

mukavasta sängystään, joka oli suuren, Neuve-Saint-Augustininkadulle

antavan ikkunan vieressä. Lavendelilta tuoksuva siisti huone valkeine

uutimineen houkutteli ystävättäret kuiskaamaan toisilleen salaisuuksia.

-- Hän siis tekee kaiken minkä haluatte? ... sanoi Pauline. -- Olette

kova, kun teette hänelle niin paljon kiusaa. Kas niin, selittäkää nyt

kerrankin minulle tuo asia, koska uskallan ottaa sen puheeksi. Ettekö

siis voi sietää häntä?

Hän piteli Deniseä kädestä. Hehkuva puna peitti Denisen posket tämän

suoran ja odottamattoman kysymyksen johdosta, ja hänet valtasi niin

suuri liikutus, ettei hän voinut olla kertomatta salaisuuttaan.

Peittäen päänsä pielukseen hän kuiskasi:

-- Minä rakastan häntä.

Pauline hämmästyi.

-- Rakastatteko? Mutta silloinhan teidän ei tarvitse kieltää.

Denise vastasi kasvot yhä kätkössä päätään tarmokkaasti pudistamalla.

Siksihän hänen juuri täytyi kieltää, että rakasti. Tietysti se oli

naurettavaa, mutta siltä hänestä tuntui, ja hän ei voinut sille

mitään. Pauline yhä enemmän hämmästyen kysyi:

-- Teettekö sen pakottaaksenne hänet naimisiin?

Denise nousi äkkiä pystyyn yllättyneenä.

-- Naimisiinko, minun kanssani! Ei ikinä! Vannon teille, etten ole

koskaan tarkoittanut sitä, ettei mieleeni ole koskaan johtunut

sellainen. Ja te tiedätte, että kammoan valhetta.

-- Ei se ole kummallista, jos luulin niin, sillä siltä se

näyttää, vastasi Pauline. -- Te ette voisi käyttäytyä toisin, jos

tarkoittaisitte todellakin naimisiin menoa... Johonkin asian täytyy

johtaa, ja eihän ole muuta neuvoa kuin avioliitto, jos ette muuten

tahdo... Kuulkaa, minun täytyy sanoa teille, että kaikki ovat samaa

mieltä kuin minä. Väitetään että kiusaatte häntä tahallanne

pakottaaksenne hänet mukaanne pormestarinvirastoon... Hyvä Jumala,

kyllä te olette kummallinen!

Sitten hänen täytyi ryhtyä lohduttamaan Deniseä, sillä tämä oli

painanut uudestaan päänsä pieluksiin nyyhkyttäen surkeana. Denisen teki

mieli mennä, koska häntä aina syytettiin asioista, joita hänen ei

koskaan pistänyt päähän ajatellakaan. Tietysti miehen ja naisen välisen

rakkauden tuli päättyä avioliittoon. Mutta eihän hän vaatinut mitään

eikä hautonut suunnitelmia, tahtoi vain elää rauhassa iloineen ja

suruineen niinkuin muutkin. Hän halusi pois.

Samaan aikaan Mouret kulki tavaratalon halki mennäkseen hakemaan

jälleen lohtua rakennustöiden tarkastamisesta. Kuukausia oli kulunut

siitä kun työ oli pantu alulle. Monumentaalinen julkisivu alkoi jo

valmistua piilossaan lautakuoren takana. Kokonainen lauma

koristetaiteilijoita, marmorinveistäjiä, fajanssivalajia,

mosaiikintekijöitä oli lopettamassa koristustöitä. Ovea koristava

keskusryhmä kullattiin, ja Ranskan tehdaskaupunkeja esittävien

kuvapatsaiden jalustoja oli jo alettu rakentaa. Aamusta iltaan oli

vasta-avatulla Dix-Décembrenkadulla lukuisa joukko uteliaita, jotka

nenä pystyssä tuijottivat lautaseinään näkemättä vilahdustakaan

kaikista niistä ihmeistä, joiden seinän takana sanottiin valmistuvan.

Mutta Mouret ei saanut taiteilijoiden kuumeisista viimeistelytöistä sen

enempää lievennystä kuin muuraustöistäkään rakennuksen alkuvaiheissa.

Katkerammin kuin koskaan hänelle selveni nyt maallisten rikkauksien

turhuus. Deniseä hän ei voinut paeta. Täälläkin tuo ainainen ajatus

ahdisti hänen rintaansa polttaen häntä parantumattoman taudin tulella.

Hänen täytyi paeta kiireesti, ettei vain puhkeaisi itkuun. Hän ei

löytänyt sanaakaan kiitokseksi. Fasadi, joka vihdoinkin oli pystyssä,

näytti hänestä pieneltä, pikku poikien antamalta hiekkamuurilta. Vaikka

se olisi kohonnut taivaaseen ja ulottunut kaupungin toisesta reunasta

toiseen, ei siinä olisi ollut kyllin suuruutta täyttämään sitä

ääretöntä tyhjyyttä, joka rakastetun kiellosta oli auennut hänen

poveensa.

Kun Mouret palasi työhuoneeseensa, hän tunsi tukehtuvansa

nyyhkytyksiin. Millä Denise heltyisi? Rahantarjouksia hän ei enää

uskaltanut tehdä. Avioliiton ajatus alkoi häämöttää nuoren leskimiehen

kapinoivassa mielessä. Mutta toistaiseksi hänen voimattomuutensa

puristi kyyneleitä hänen silmistään. Hän oli onneton.