XI.

Bouthemont saapui ensimmäisenä rouva Desforges'in luo, joka

neljältä tarjosi teetä tuttavilleen. Kun hän astui suureen Ludvig

XVI:n tyyliseen salonkiin, jonka kirkkaat pronssikoristeet ja

kultakirjosilkit tekivät iloisen vaikutuksen, rouva Desforges nousi

kärsimättömän näköisenä ja kysyi:

-- No, mitä kuuluu?

-- Sitä, vastasi nuori mies, -- että kun sanoin aikovani käydä teitä

tervehtimässä, hänkin lupasi tulla.

-- Viittasitteko siihen, että odotan tänään paroniakin.

-- Tietysti... Se juuri näkyi häneen vaikuttavankin.

He puhuivat Mouret'sta. Tämä oli edellisenä vuonna mieltynyt äkkiä niin

suuresti Bouthemont'iin, että kaipasi hänen seuraansa huvitellessaankin

ja oli sentähden ottanut hänet mukaansa Henriettenkin luo. Siellä

toveri oli hänelle sangen tarpeen, sillä hän alkoi väsyä suhteeseensa,

eikä aika käynyt niin pitkäksi, kun oli kenen kanssa puhella.

Silkkiosaston johtajasta oli vähitellen tullut sekä isännän että

kauniin lesken uskottu. Hän toimitti heidän asioitaan, antoi toiselle

tietoja toisesta ja hieroi joskus sovintoakin, kun välit rikkoutuivat.

Hänen seurassaan Henriette, joka muuten oli niin arka maineestaan ja

niin taitava pitämään sen tahrattomana, luopui kaikesta varovaisuudesta

ja puhui mustasukkaisuutensa ahdistamana niin peittelemättömästi

salaisista suhteistaan, että Bouthemont sekä hämmästyi että häpesi.

Nytkin Henriette kiivastuen huudahti:

-- Teidän olisi pitänyt tuoda hänet mukananne. Eihän hänen lupauksiinsa

ole luottamista.

-- Minkä minä sille voin, Bouthemont sanoi nauraen, vähääkään

suuttumatta. -- Enhän minä voi syykseni ottaa, että hän nykyään juoksee

pakoon... Mutta paljon hän minusta sentään pitää. Vaikea minun olisikin

muuten tulla siellä toimeen.

Bouthemont'in asema Aarreaitassa oli todella heikko

inventoimisen jälkeen. Turhaan hän koetti puolustautua viittaamalla

sateiseen kevääseen; hänelle ei annettu anteeksi myymättä jääneen

puolisilkkivaraston suuruutta. Hutin varsinkaan ei antanut asian joutua

unohduksiin vaan muistutti siitä johtokunnalle usein panetellen, ja

Bouthemont'in asema kävi päivä päivältä tukalammaksi. Mouret oli jo

langettanut tuomionsa epäilemättä senkin tähden, että tämä hänen

lemmensuhteensa todistaja alkoi tuntua hänestä kiusalliselta hänen

tahtoessaan todella erota rouva Desforges'ista ja hän oli kyllästynyt

ystävyyteen, josta hänellä ei enää ollut hyötyä. Mutta tapansa mukaan

hän yllytti Bourdonclen toimimaan. Bourdoncle ja muut osakkaat vaativat

kokouksissa Bouthemont'in erottamista, kun Mouret muka puolestaan pani

vastaan, pitäen tarmokkaasti ystävänsä puolta huolimatta kaikista

ikävyyksistä.

-- Täytyy kai sitten odottaa, jatkoi rouva Desforges. -- Tiedättehän,

että tuo tyttö tulee viideltä. Tahdon välttämättä nähdä heidät yhdessä,

sillä minun täytyy päästä perille heidän salaisuudestaan.

Hän alkoi tehdä selkoa laatimastaan suunnitelmasta. Hän kertoi, kuinka

oli pyytänyt Aurélie rouvaa lähettämään Denisen hänen luokseen erään

Aarreaitasta ostetun päällystakin korjauttamista varten ja kuinka hän

saatuaan tytön huoneeseensa houkuttelisi sisään Mouret'nkin. Ja tottapa

sitten näki mitä tehdä.

Bouthemont istui häntä vastapäätä ja katsoi häneen kauniilla

veitikkamaisilla silmillään pakottautuen vakavaksi. Tämä iloinen,

mustapartainen ja suurisuinen vekkuli, kasvot kuuman gascognelaisen

veren tummentamat, ajatteli, että hienot naiset eivät olleet suinkaan

kilttejä ja ettei heidän matkalaukustaan tullut esiin kovinkaan

kauniita tavaroita, kun he ryhtyivät sitä purkamaan. Hänen toveriensa

ystävättäret, myyjättäret ja sellaiset eivät paljastaneet

salaisuuksiaan.

-- Kuulkaahan, hän uskalsi vihdoin huomauttaa, -- mitä hyötyä teille

siitä on, olenhan vannonut teille, ettei heillä ole mitään keskenään.

-- Ei se siitä riipu! rouva Desforges huusi. -- Mutta häntä Mouret

rakastaa... Mitä minä muista välitän, satunnaisista tuttavista, päivän

kestävistä suhteista!

Hän puhui Clarasta ylenkatseellisesti. Hänelle oli kerrottu, että

Mouret saatuaan Deniseltä rukkaset oli armahtanut uudestaan tuon

punatukkaisen hevoskaulan epäilemättä kostaakseen Deniselle, sillä hän

suosi Claraa ikäänkuin uhalla kaikkien nähden ja tuhlasi hänelle

lahjoja. Sitä paitsi hän kuului jo kolmen kuukauden ajan huvitelleen

rajusti eläen humussa ja sumussa ja kylväneen niin mielettömästi

rahoja, että se herätti huomiota. Hän oli ostanut eräälle

näyttelijättärelle talon, ja oli muitakin, kaksi tai kolme naista,

jotka elivät hänen kustannuksellaan ja kilpailivat keskenään siitä,

kuka esittäisi hänelle kalliimpia ja tyhmempiä oikkuja.

-- Kaikki on pantava tuon kurjan syyksi, toisti Henriette. -- Hänen

tähtensä, siksi että hän kieltäytyy, Mouret hävittää rahansa muiden

seurassa... Mutta vähät minä hänen rahoistaan! Olisin rakastanut häntä

enemmän, jos hän olisi ollut köyhä. Tiedättehän, kuinka suuresti häntä

rakastan, te, joka olette ystäväni.

Hänen äänensä katkesi, ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä; sitten

antautuen tunteittensa valtaan hän ojensi Bouthemont'lle molemmat

kätensä. Totta se oli, Mouret oli hänen jumalansa. Nuoruutensa,

voitonvarmuutensa voimalla Mouret oli päässyt hänen herrakseen, eikä

kukaan ennen ollut tyydyttänyt niin täydellisesti hänen rakkautensa ja

ylpeytensä vaatimuksia. Eikä siinä kaikki. Hän alkoi lähetä

neljääkymmentä, ja jos Mouret jätti hänet, hän ei todellakaan tiennyt,

miten korvata tämän suuren rakkauden.

-- Mutta kyllä minä kostan, kuiskasi hän, -- kyllä minä kostan, jos hän

käyttäytyy huonosti.

Bouthemont piteli yhä hänen käsiään. Henriette oli vielä kaunis.

Olisihan häntä voinut ajatella, mutta hänestä ei ollut helppoa päästä

irti, jos häneen kyllästyi, ja Bouthemont ei pitänyt kahleista. Asiaa

kannatti kuitenkin miettiä. Olisi siitä kenties etuakin harmien

korvaukseksi.

-- Minkätähden ette perusta omaa liikettä? Henriette sanoi äkkiä vetäen

kätensä pois.

Bouthemont katsoi häneen hämmästyneenä. Sitten hän vastasi:

-- Se kysyy suuria varoja... Minulla oli viime vuonna sellainen ajatus

mielessäni. Olen varma, että Pariisissa on vielä tarpeeksi ostajakuntaa

yhdelle tai parille suurmyymälälle, kun vain osaa valita sopivan

kaupunginosan. Bon Marché hallitsee vasempaa Seinen rantaa, Louvre

keskikaupunkia ja Naisten Aarreaitta länsikaupungin rikkaita

kortteleita. Pohjoispuoli on vielä jäljellä, ja sinne voisi perustaa

Clichyn aukion tavaratalolle kilpailijan. Olin jo löytänyt mainion

paikankin lähellä Oopperaa.

-- Entä sitten?

Bouthemont nauroi ääneen.

-- Ajatelkaahan, että olin tarpeeksi tyhmä puhuakseni siitä isälleni...

Pyysin häntä lapsellisuudessani keräilemään osakkaita Toulousesta.

Hän kertoi nauraen, kuinka isäukko pienessä maaseutukaupassaan purki

vihaansa Pariisin tavarataloja kohtaan. Vanha Bouthemont oli

vastannut raivoissaan siitä, että hänen poikansa ansiot kohosivat

kolmeenkymmeneen tuhanteen, ettei hän aikonut centimelläkään kannattaa

noita tavarataloja, jotka olivat kaupankäynnille vain häpeäksi, ja että

mieluummin hän lahjoitti ystäviensä rahat ja omansa köyhäinkodeille.

-- Ja sitä paitsi, nuori mies jatkoi, -- sellainen yritys vaatii

miljoonia.

-- Jospa niitä olisi saatavissa, rouva Desforges sanoi.

Bouthemont kävi vakavaksi ja katsoi häntä tutkien. Oliko näissä

sanoissa muuta kuin mustasukkaisen naisen juonia? Mutta Henriette ei

antanut hänelle aikaa kysymyksiin, vaan lisäsi:

-- No niin, tiedättehän miten katson etuanne... Otamme asian toiste

puheeksi.

Ovikello oli soinut. Henriette nousi, ja Bouthemont siirsi

vaistomaisella liikkeellä tuolinsa edemmäksi, ikäänkuin heillä jo olisi

ollut keskenään jotakin salattavaa. Hiljaisuus vallitsi kirkkaassa

salissa, jossa oli niin paljon ruukkukasveja ryhmänä ikkunoiden

välissä, että ne muodostivat lähes metsikön. Henriette kuunteli

seisoallaan, katse eteisen oveen tähdättynä.

-- Hän se on, kuiskasi hän.

Palvelija ilmoitti:

-- Herra Mouret, herra de Vallagnosc.

Henriette ei voinut pidättää hermostunutta liikettä. Miksi hän ei

tullut yksin. Nähtävästi hän oli käynyt hakemassa ystävänsä, koska

pelkäsi kahdenkesken oloa. Sitten hän hymyillen ojensi kätensä

tervehdykseksi.

-- Harvoin teitä enää saa nähdä! ... hän sanoi. -- Ja teitäkin, herra

de Vallagnosc.

Henriette tiesi lihoneensa ja epätoivoissaan siitä hän pukeutui mustaan

silkkiin hoikentaakseen vartaloaan, mutta hänen hienopiirteiset, tumman

tukan kehystämät kasvonsa olivat viehättävät. Ja Mouret'lla oli täysi

syy, kun hän sulkien naisen katseeseensa tuttavallisen kohteliaasti

sanoi:

-- Tarpeetonta on kysyä teiltä terveytenne laitaa. Niinhän te olette

raikas kuin ruusu.

-- Terveyttä on liiaksikin, Henriette vastasi. -- Mutta vaikka olisin

kuollut, niin te ette olisi tiennyt siitä mitään.

Hänen katseensa oli tutkiva, kun se kiintyi Mouret'hen. Tämä näytti

hermostuneelta ja väsyneeltä, silmäluomet olivat raukeat ja kasvot

kalvakat.

-- Mutta, hän jatkoi koettaen taivuttaa äänensä leikkisäksi, -- en voi

sanoa samaa teidän terveydestänne, ette näytä virkeältä tänä iltana.

-- Liiaksi työtä! Vallagnosc sanoi.

Mouret teki epämääräisen liikkeen eikä vastannut mitään. Hän oli

huomannut Bouthemont'in ja tervehti ystävällisesti päännyökkäyksellä.

Heidän tuttavuutensa ollessa parhaimmillaan Mouret oli itse käynyt

hakemassa Bouthemont'in osastolta viedäkseen hänet mukanaan Henrietten

luo välittämättä iltapäivän kiireestä. Mutta ajat olivat muuttuneet ja

hän sanoi hiljaa Bouthemont'ille:

-- Olette lähtenyt sangen varhain... Ovat kaivanneet teitä osastolla ja

ovat vihoissaan.

Hän puhui Bourdonclesta ja muista liikkeen osakkaista ikäänkuin hänellä

ei olisi ollut itsellään valtaa käskeä.

-- Todellako? sanoi Bouthemont levottomasti.

-- Minulla on teille puhumista... Odottakaa minua, niin lähdemme

yhdessä pois.

Mutta Henriette oli jälleen istuutunut ja kuunnellessaan Vallagnoscia,

joka sanoi rouva de Boves'inkin olevan tulossa, hän piti Mouret'ta

silmällä. Tämä oli taas vaiennut ja katseli hajamielisesti

huonekaluja ja kattoa. Kun Henriette sitten nauraen valitti, ettei

hänen teekekkereissään käynyt enää kuin vain herroja, Mouret

hajamielisyydessään sanoi:

-- Luulin tapaavani täällä paroni Hartmannin.

Henriette kalpeni. Hän tiesi kyllä, että Mouret oli tullut yksinomaan

paronin tähden, mutta hänen ei silti olisi tarvinnut heittää

välinpitämättömyyttään vasten hänen kasvojaan. Samassa ovi aukeni.

Palvelija tuli sisään, lähestyi Henrietteä, joka kohotti kysyvästi

katseensa, ja kumartuen emäntäänsä kohti kuiskasi:

-- Rouva käski ilmoittaa, kun kysyttäisiin päällystakin johdosta. Nyt

neiti on täällä.

Silloin Henriette hakeakseen mustasukkaisuudelleen lievennystä korotti

äänensä, niin että kaikki varmasti kuulivat, ja sanoi ylenkatseellisen

kuivasti:

-- Käskekää odottamaan.

-- Pitääkö hänen odottaa rouvan huoneessa?

-- Ei, istukoon eteisessä.

Palvelijan mentyä hän jatkoi tyynesti keskusteluaan Vallagnoscin

kanssa. Mouret vajonneena uudestaan hajamielisyyteensä oli kuullut

äskeisen ymmärtämättä mistä oli kysymys, kun sitä vastoin Bouthemont,

joka tiesi mistä oli kysymys, alkoi käydä levottomaksi. Samassa rouva

Marty astui sisään rouva de Boves'in seurassa.

-- Ajatelkaa, sanoi rouva Marty, -- olin juuri laskeutumassa vaunuista,

kun näin rouva de Boves'in tulevan jalan pitkin käytävää.

-- Niin, rouva de Boves selitti, -- ilma on niin kaunis, ja kun tohtori

aina käskee minun kävellä...

Kun oli kätelty ja tervehditty, hän kysyi Henrietteltä:

-- Aiotteko ottaa uuden palvelijattaren?

-- En, vastasi tämä ihmeissään. -- Kuinka niin?

-- Ajattelin vain, kun näin tuon tytön seisovan eteisessä...

Henriette keskeytti nauraen:

-- Palvelijattariltahan nuo puotineidit kaikki näyttävät, eikö niin...

Hän on täällä erään päällystakin korjauttamisen tähden.

Mouret'ssa heräsi epäluulo, ja hän katsoi kiinteästi Henrietteen. Mutta

tämä jatkoi puhettaan vilkkaasti ja kertoi ostaneensa edellisellä

viikolla päällystakin Aarreaitasta.

-- Niinkö? Ettekö enää teetäkään vaatteitanne Sauveurilla? kysäisi

rouva Marty.

-- Teetän kyllä, mutta minun teki mieli kokeilla. Olin jokseenkin

tyytyväinen ensimmäiseen ostokseeni, matkapukuun... Mutta tällä kertaa

en onnistunut. Turhaa teidän on väittää vastaan, teidän liikkeestänne

ei saa käypiä pukuja. Niin, minä en ujostele, puhun vain suoraan herra

Mouret'n kuullen... Te ette koskaan pysty pukemaan vähänkään hienompaa

naista.

Mouret ei ryhtynyt puolustautumaan, katsoi vain tutkivasti Henrietteen.

Hän alkoi jo rauhoittua. Ei kai Henriette olisi uskaltanut.

Bouthemont'in täytyi ottaa hoitaakseen asia.

-- Jos kaikki hienot naiset, jotka ostavat meiltä, myöntäisivät

ostavansa meiltä, hän vastasi leikkisästi, -- niin varmaankin

hämmästyisitte kuullessanne, kuinka paljon meillä on heidän joukossaan

asiakkaita. Tilatkaa meiltä puku mittojen mukaan, niin saatte yhtä

hyvää työtä kuin Sauveuriltäkin ja puolta halvemmalla. Mutta siksi

juuri, että se on halvempaa, se ei miellytä.

-- Vai ei vaate siis ole hyvä? rouva de Boves sanoi. -- Nyt muistan

tytönkin. En tuntenut heti, eteisenne on hiukan pimeä.

-- Minustakin kasvot tuntuivat tutuilta, sanoi rouva Marty. -- Menkää

vain, ystäväni! Älkää meistä välittäkö.

Henriette kohautti välinpitämättömästi olkapäitään.

-- Ei ole kiirettä.

Rouvat jatkoivat keskustelua suurten tavaratalojen puvuista. Sitten

rouva de Boves puhui miehestään, jonka piti mennä tarkastusmatkalle

Saint-Lo'hon, ja samassa Henriette kertoi, että rouva Guibal oli

lähtenyt edellisenä iltana Franche-Comté'hen hoitamaan sairasta

tätiään. Henriette ei sanonut sinä iltana odottavansa rouva

Bourdelais'takaan, joka aina kuukauden lopulla sulkeutui taloonsa

ompelijattaren kanssa tarkastaakseen lapsilaumansa vaatteet. Rouva

Marty oli silminnähtävän levoton. Hänen miehensä asema Bonaparten

lyseossa alkoi näet horjua ja häntä uhattiin erolla, sentähden että hän

oli antanut tunteja huonomaineisissa oppilaitoksissa, missä todistuksia

myytiin. Täytyihän miesparan ottaa työtä mistä vain annettiin

voidakseen suorittaa taloutensa valtavat menot. Hänen vaimonsa nähtyään

hänen itkevän eräänä iltana erottamisen pelosta oli pyytänyt Henrietteä

puhumaan hänen puolestaan eräälle opetusministeriön johtajalle.

Hätäisesti rouva Marty kuulusteli nyt Henrietteltä vastausta ja

rauhoittui, kun uutiset olivat hyvät. Herra Marty oli itsekin aikonut

tulla tiedustelemaan rouva Desforges'ilta tulevaisuuden näkymiään ja

kiittämään häntä.

-- Te ette näytä virkeältä, herra Mouret, huomautti rouva de Boves.

-- Liiaksi työtä! herra de Vallagnosc toisti ivallisesti.

Mouret säpsähti unelmistaan ja nousi seisomaan hajamielisyyttään

katuen. Hän asettui tavalliselle paikalleen keskelle naisten piiriä, ja

koko hänen viehättävä vilkkautensa palasi. Hän alkoi puhua

talviuutuuksista, joita hän parhaillaan suunnitteli, muun muassa

tulossa olevasta pitsivarastosta. Rouva de Boves kysyi häneltä

alençonin pitsien hintaa sanoen aikovansa ostaa niitä. Rouva de Bovesin

täytyi tehdä jalkaisin ostosmatkansa, koska ei voinut maksaa

ajurinvaunuja, ja hän palasi usein sairaana kotiin vietettyään

tuntikausia näyteikkunoiden edessä. Hänen päällystakkinsa oli jo

kahden vuoden vanha ja sentähden hän verhosi mielikuvituksessaan

ruhtinaalliset olkapäänsä milloin milläkin näkemällään kalliilla

kankaalla. Kun hän sitten heräsi unelmistaan vanhojen pukujensa

keskellä ja muisti, että hänen tuskin kannatti toivoakaan parempia,

hänestä tuntui kuin hänet olisi nyljetty nahattomaksi.

-- Herra paroni Hartmann, ilmoitti palvelija.

Henriette pani merkille Mouret'n mielihyvän, kun paroni tarjosi hänelle

kätensä. Tervehdittyään naisia paroni katsoi nuoreen mieheen hienoa

ivaa ilmaisevalla katseella, joka väliin vilkastutti hänen suuria

elsassilaiskasvojaan.

-- Yhä vielä kauniitten vaatteitten lumoissa, hän sanoi hymyillen.

Sitten hän talossa tunnettuna ystävänä uskalsi lisätä:

-- Eteisessä on sangen viehättävä nuori tyttö... Kuka hän on?

-- Onpahan vain ... sanoi rouva Desforges ylpeällä äänellä, -- muuan

puotineiti, joka odottaa.

Eteisen ovi oli jäänyt raolleen, sillä palvelija kulki edestakaisin

kattaen teepöytää. Hän pani kiinalaiskupit kauniiseen järjestykseen ja

toi voileipä- ja leivoslautaset. Laajassa salissa kirkas, vihreiden

palmujen lieventämä päivä kultasi pronssikoristeet ja heitti iloisia

heijastuksia huonekalujen silkkipäällyksille. Joka kerta, kun ovi

aukeni, vilahti näkyviin synkkä eteinen, jossa oli valoa sen verran

kuin himmeäksi hiottujen lasiruutujen kautta pääsi. Keskellä pimeyttä

seisoi liikkumaton varjo. Jo puoli tuntia Denise oli odottanut siellä

seisoallaan. Siellä oli kyllä nahalla verhoiltu penkki, mutta häntä ei

haluttanut istuutua. Hänen ylpeytensä pani vastaan, sillä hän tajusi,

että talon rouva antoi tahallaan hänen odottaa nöyryyttääkseen häntä.

Rouvat ja paroni olivat ohikulkiessaan vilkaisseet häneen. Sorina

kantautui hänen luokseen puuskittain vihlaisten hänen korviaan, ja

ympäristön hienostunut mukavuus tuntui hänestä loukkaukselta. Kerran

oven äkkiä avautuessa hän oli huomannut Mouret'n. Tämäkin puolestaan

oli jo arvannut.

-- Teidän myyjättäriännekö hän on? kysyi paroni.

Mouret'n oli jo onnistunut voittaa liikutuksensa.

Hänen äänessään vain oli värähdys, kun hän vastasi:

-- Luultavasti, mutta en tiedä kuka.

-- Se on se pieni, vaalea, valmiiden vaatteiden osastolta, rouva Marty

pisti kiireesti väliin. -- Luulen kuulleeni, että hän on alajohtajatar.

Henriette katsoi pitkään Mouret'hen.

-- Vai hän se on, Mouret sanoi.

Lisäämättä enempää hän otti puheeksi Preussin kuninkaan kunniaksi

pidettävät juhlat, joista ensimmäiset oli vietetty edellisenä iltana.

Mutta paronilla oli aavistuksensa, eikä häntä ollut helppo pettää. Hän

tahtoi tietää minkälaisia tavaratalojen myyjättäret todellisuudessa

olivat, ja hän kyseli, mistä he tulivat ja olivatko heidän tapansa niin

huonot kuin sanottiin. Syntyi pitkä keskustelu.

-- Todellako? Sanotte heidän olevan hyvätapaisia? hän toisti.

Mouret puolusti niin innokkaasti myyjättäriensä tapoja, että Vallagnosc

purskahti nauruun. Bouthemont tuli isäntänsä avuksi. Hyvä Jumala,

olihan heitä vähän joka lajia, oli häijyjä ja kunnon tyttöjä. Sitä

paitsi taso oli kohoamassa. Ennen muotiliikkeisiin ei saatu kuin

kauppa-alalla rappioituneita, epäilyttäviä ja köyhiä tyttöjä, kun nyt

sitä vastoin esimerkiksi Sèvres'inkadun perheet kasvattivat tyttärensä

varta vasten Bon Marchén palvelukseen kelpaaviksi. Jos he tahtoivat

käyttäytyä hyvin, ei mikään heitä siitä estänyt, sillä heidän ei

tarvinnut pitää huolta ruoastaan eikä asunnostaan, niinkuin

työläistyttöjen oli pakko tehdä, vaan heillä oli talosta ruoka ja

asunto, sanalla sanoen taattu toimeentulo, jos tosin työtäkin oli.

Pahinta oli heidän epämääräinen yhteiskunnallinen asemansa. He eivät

tarkalleen tienneet minne kuuluivat, liikeapulaisiinko vai

säätyläisluokkaan. Joutuneina näin ylellisyyden palvelukseen ilman

mitään perustavaa kasvatusta heistä oli muodostunut aivan erityinen

säätyluokka, jolla ei ollut vielä nimeä. Tästä heidän asemansa

kieroudesta kaikki epäkohdat johtuivat.

-- Minä, sanoi rouva de Boves, -- en tunne epämiellyttävämpiä ihmisiä.

Monta kertaa tekisi mieli lyödä heitä korvalle.

Kaikki rouvat ryhtyivät yhteen ääneen moittimaan! Heidän sanoissaan

ilmeni myyntipöytien ympärillä raivoavan sodan katkeruus, sodan, jota

nainen käy naista vastaan, raha kauneutta vastaan, myyjättäret

kadehtimiaan ja matkimiaan hienosti puettuja rouvia vastaan ja

pikkuporvariston naiset silkkipukuisia myyjättäriä vastaan, jotka eivät

suostuneet nöyrästi kiittämään viidenkymmenen centimen ostoksesta.

-- Jätetään jo, päätti Henriette. -- Myytävänähän nuo kurjat olivat

niinkuin heidän tavaransakin.

Mouret osasi hillitä itsensä niin, että pystyi vielä hymyilemäänkin.

Paroni tarkasteli häntä liikuttuneena hänen itsehillitsemistaidostaan.

Kääntääkseen keskustelun toisaalle hän palasi Preussin kuninkaan

kunniaksi pidettäviin juhliin. Komeat niistä kuului tulevan ja koko

Pariisin kauppa niistä hyötyi. Henriette ei sekaantunut keskusteluun,

istui vain ääneti ja epäröi mitä tehdä. Hän olisi vielä mielellään

unohtanut Denisen eteiseen, mutta hän pelkäsi, että Mouret, joka oli

saanut asiasta vihiä, lähtisi ennen aikojaan. Hän teki päätöksensä ja

nousi nojatuolistaan.

-- Sallitteko? hän kysyi.

-- Tietysti, ystäväiseni, sanoi rouva Marty. -- Kuinka muuten! Kyllä

minä hoidan emännän tehtävät teidän poissa ollessanne.

Hän nousija alkoi kaataa teetä kuppeihin. Henriette oli kääntynyt

paronin puoleen.

-- Jäätte kai vielä vähäksi aikaa?

-- Kyllä, minulla on puhumista herra Mouret'lle. Aiomme anastaa

itsellemme pienen salinne.

Henriette lähti, ja hänen kadotessaan ovesta hänen musta silkkinen

hameensa laahasi lattiaa kahisten kuin risukossa mateleva käärme.

Paroni toimi heti niin, että sai Mouret'n mukaansa pieneen saliin

jättäen Bouthemont'in ja Vallagnoscin pitämään naisille seuraa. Ikkunan

edessä seisoen he puhelivat hiljaa. Oli suuria tekeillä. Mouret oli jo

kauan hautonut ajatustaan koko Kiinteistöpankin omistaman alueen

anastamiseksi omiin tarkoituksiinsa, ja niin kauan kun hänellä ei ollut

uuden Dix-Décembrenkadun varrella olevia tontteja, hän ei ollut

tyytyväinen, sillä juuri tähän hän tahtoi pystyttää tavaratalolleen

monumentaalisen pääjulkisivun saavuttamiensa voittojen pysyväksi

muistomerkiksi. Niin kauan kun hänen talonsa pääovi oli vanhan Pariisin

ahtaalle ja pimeälle Neuve-Saint-Augustininkadulle, hänen työnsä tuntui

hänestä vajanaiselta, kaipasi johdonmukaisuutta. Hän tahtoi ulottaa

vaikutuksensa uuteenkin Pariisiin, vasta avatulle puistokadulle, joissa

pariisilaiset päivänpaisteessa parveilivat; hän halusi vallita ja

vaikuttaa jättiläismäisellä liikepalatsilla, varjostaa vielä enemmän

kaupunkia kuin vanha Louvre. Mutta tähän asti hänen aikeensa olivat

kohdanneet lujaa vastarintaa Kiinteistöpankin taholta, joka ei tahtonut

luopua hotellihankkeestaan. Mahtavan, Grand-Hotelille vertoja vetävän

matkailijahotellin piirustukset olivat jo valmiit, ja perustuksen

kaivaminen aiottiin alkaa, niin pian kuin uusi katu oli raivattu.

Mouret oli kuitenkin viimeistä hyökkäystä tehdessään melkein jo

voittanut puolelleen paroni Hartmannin.

-- No niin, alkoi paroni, -- meillä oli kokous eilen ja kun luulin

tapaavani teidät täältä, tahdoin tulla kertomaan teille miten se

päättyi... He panevat yhä vastaan.

Nuori mies teki hermostuneen liikkeen.

-- Se on vastoin kaikkea järkeä, hän sanoi... -- Mihin he perustavat

kantansa?

-- Hyvä Jumala, he sanovat samaa kuin minäkin olen sanonut ja vieläkin

melkein tahtoisin sanoa... Teidän julkisivunne on vain koristukseksi,

ja lisärakennuksista ei olisi talon tilavuuteen nähden suurtakaan

hyötyä, tuskin kymmenenneksenkään lisäystä. Olisi mieletöntä tuhlata

niin paljon rahaa pelkästään mainostamisen vuoksi.

Mouret suuttui.

-- Mainostamisen vuoksi!... Sellainen mainostaminen on ainakin

laadultaan pysyvää, koska se on kivestä tehtyä, ja ennen me häviämme

kuin se... Eivätkö he sitten pysty ymmärtämään, että liikkeemme paisuu

siitä kymmenkertaiseksi. Kahdessa vuodessa saamme rahamme takaisin. Ei

kai se ole hukkaan mennyttä alaa, joka tuottaa äärettömän suuria

korkoja! Saattepa nähdä miten ostajajoukot lisääntyvät, kun

niiden ei päästäkseen sisään meille tarvitse enää tungeskella

Neuve-Saint-Augustininkadulla, vaan ne pääsevät vapaasti niin leveää

tietä, että kuudet vaunut sopivat rinnan ajamaan.

-- Saattaa olla, paroni jatkoi nauraen. -- Mutta niinkuin olen aina

sanonut, teidän runoilijaluonteenne lennättää teidät liian korkealle.

Näiden herrojen mielestä olisi varomatonta laajentaa ylenmäärin

liikettänne. He tahtovat olla varovaisia teidän puolestanne.

-- Varovaisiako! Minkä tähden! En ymmärrä... Eivätkö selvät numerot

riitä heille todisteiksi. Alussa viidensadantuhannen pääoma

kierrettyään neljä kertaa tuotti kaksi miljoonaa liikevaroja. Sitten

saatiin neljä miljoonaa, ja kun nämä olivat kiertäneet kymmenen kertaa,

saatiin niistä neljänkymmenen miljoonan vaihto. Nyt tapahtuneiden

laajennusten jälkeen viimeinen inventoimisemme osoittaa liikevaihdon

kohonneen kahdeksaankymmeneen miljoonaan. Pääoma, joka ei ole

sanottavasti lisääntynyt, sillä se ei nykyään ole kuin kuusi miljoonaa,

on siis liikkeessämme kiertänyt enemmän kuin kaksitoista kertaa.

Hän korotti ääntään takoen oikean käden sormilla vasempaa kämmentään

naksautellen miljooniaan niinkuin olisi särkenyt pähkinöitä.

-- Niin, niin, tiedän kyllä... Mutta ette kai usko menestyvänne aina

näin hyvin.

-- Miksen uskoisi! sanoi Mouret joutumatta hämilleen. -- Ei ole mitään

syytä pysähtymiseen. Pääoma voi kiertää viisitoistakin kertaa. Siitä on

jo aikoja, kun sitä ennustin. Muutamilla osastoilla se kiertää

kaksikymmentäviisi, jopa kolmekymmentäkin kertaa. Sitten... No niin,

sitten kai tulee jokin neuvoksi. Kyllä siitäkin vielä pääsee ylöspäin.

-- Ja lopuksi kai aiotte kulauttaa kurkkuunne kaikki Pariisin

miljoonat, niinkuin tyhjennetään vesilasi?

-- Tietysti. Onhan Pariisi naisten oma ja naiset meidän.

Paroni pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häneen

isällisen hyväntahtoisesti.

-- Kuulkaa, olette kelpo nuori mies ja minä pidän teistä paljon. Teitä

ei voi vastustaa. Meidän täytyy vielä todenteolla ottaa asia

harkittavaksi, ja kenties silloin onnistumme saattamaan heidät

järkiinsä. Mitä teihin tulee, meillä ei tähän asti ole ollut

valittamisen syytä. Osinkojen suuruus hämmästyttää pörssimiehiä...

Oikeassa kai olette, ja parempi on panna rahansa teidän koneeseenne

kuin tuohon toistaiseksi epävarmaan hotelliyritykseen.

Mouret'n kiihtymys laimeni. Hän kiitti paronia, mutta panematta siihen

tavallista innostustaan. Hänen salaa kytevä levottomuutensa heräsi

uudelleen, ja hänen silmänsä kääntyivät läheisen huoneen ovea kohti.

Paroni näki sen, ja Vallagnosc, joka tuli paikalle, kun huomasi, ettei

liikeasioista enää ollut puhe, kuuli tuon vanhan paatuneen elostelijan

sanovan leikkisästi:

-- Kuulkaa, joko alkavat kostaa?

-- Kutka? Mouret kysyi hämillään.

-- Naiset tietysti... Te olette jo tarpeeksi kauan hallinnut heitä, nyt

on heidän vuoronsa.

Paroni oli hyvällä tuulella. Hän oli kuullut puhuttavan nuoren miehen

huomiotaherättävistä lemmenseikkailuista, ja jutut näyttelijättären

talosta ja muista tuhlauksista jonninjoutavien tyttöjen hyväksi toivat

hänelle mieleen hänen oman nuoruutensa kirjavat kokemukset ja olivat

hänelle ikäänkuin puolustukseksi. Hän tunsi sydämensä heltyvän.

-- En todellakaan ymmärrä, toisti Mouret.

-- Älkäähän nyt... Ymmärrätte aivan hyvin. Aina naiset lopuksi pääsevät

voitolle. Minä ajattelinkin, että kerskaamista se vain oli, kun

sanoitte itsenne niin väkeväksi. Ja siinä nyt näette. Kiinni olette.

Semmoista se on. Käyttäkää naista hyödyksenne, kiskokaa häneltä minkä

vähänkin voitte, mutta, uskokaa minua, kyllä hän kiskoo omansa takaisin

ja täydellä mitalla vielä... Olkaa varuillanne, enemmän hän teiltä saa

verta ja rahoja, kuin mitä te olette hänestä puristanut.

Hän nauroi vielä kovemmin, ja Vallagnosc hänen vieressään yhtyi

nauruun.

-- Hyvä Jumala, täytyyhän kokea kaikki, tunnusti Mouret lopuksi ollen

hänkin nauravinaan. -- Tympäiseväksihän raha käy, jos sitä ei osaa

kuluttaa.

-- Siinä asiassa olen kanssanne yhtä mieltä. Huvitelkaa vain, ystäväni.

Minä en ole mikään siveyden saarnaaja, enkä ole levoton teille

uskomiemme tärkeiden etujen puolesta. Ilot on kaikki nautittava, siitä

pää vain selviää. Eikä ole vaarallista, vaikka rahat menisivätkin, kun

osaa hankkia uutta... Mutta jos ei rahasta välittäisikään, niin ovathan

huolet.

Hän vaikeni, ja hänen hymynsä kävi kaihoisaksi. Kaukaisten surujen

muistot kohosivat vanhan epäilijän mielessä pinnalle. Hän oli seurannut

Henrietten ja Mouret'n kaksintaistelua asiantuntijana, jonka sydämessä

muiden lemmenvaiheet vielä herättävät vastakaikua, ja hän ymmärsi, että

heidän suhteessaan ratkaisu oli nyt tullut ja että Denise, jonka hän

oli nähnyt eteisessä odottamassa, oli jouduttanut ratkaisua.

-- Mitä huoliin tulee, niin ne eivät kuulu minun erikoisalaani, Mouret

sanoi uhmailevasti. -- Hyvä sekin, että maksan.

Paroni katseli häntä vähän aikaa ääneti. Sitten tahtomatta väittää

pitemmälti vastaan hän lisäsi hiljaa:

-- Älkää tekeytykö pahemmaksi kuin olette... Teiltä jää siihen muutakin

eikä ainoastaan rahaa. Ruumistanne ja vertanne siihen jää, ystäväni...

Hän keskeytti ja kääntyi Vallagnoscin puoleen kysyen leikkisästi:

-- Eikö ole totta, että niin käy?

-- Niinhän sanotaan, herra paroni, tämä vastasi.

Juuri tällä hetkellä viereisen huoneen ovi avautui. Mouret, joka aikoi

vastata, säpsähti, ja he kääntyivät kaikki kolme. Rouva Desforges pisti

nauraen päänsä ovenraosta ja huusi kiireisellä äänellä:

-- Herra Mouret! Herra Mouret!

Huomatessaan herrat hän jatkoi:

-- Oh, anteeksi, hyvät herrat! Sallitteko, että ryöstän teiltä hetkeksi

herra Mouret'n. Ei kai ole liikaa, jos hän tulee antamaan minulle

neuvoja, kun on kerta myynyt niin huonosti istuvan takin. Tyttö on

aivan mahdoton, ei osaa kerrassaan mitään... Kas niin, tulettehan.

Mouret epäröi peläten kohtausta, jonka hän arvasi olevan tulossa. Mutta

hänen täytyi totella. Paroni sanoi isällisen käskevästi, mutta samalla

ivallisesti:

-- Kiirehtikää toki, ystävä hyvä! Rouva tarvitsee teitä.

Mouret päätti mennä. Ovi sulkeutui hänen takanaan, ja sittenkin hän

luuli vielä kuulevansa Vallagnoscin ivallisen naurun. Siitä lähtien kun

Henriette oli poistunut salista ja hän tiesi Denisen olevan tuon

mustasukkaisen naisen käsissä suljettujen ovien takana, hän oli

tuntenut yhä lisääntyvää tuskaa, hermostuneen mielen ahdistusta, joka

sai hänet kuuntelemaan ja vavahtamaan, ikäänkuin kaukainen itku olisi

kaikunut hänen korvissaan. Mitähän kidutusta nainen keksikään

uhrilleen? Ja koko hänen rakkautensa, rakkaus, jonka olemassaoloa hän

vielä itsekin hämmästyi, pyrki Denisen luo tueksi ja lohdutukseksi.

Tämä rakkaus, jonka viehätys oli niin suuri silloinkin, kun se tuotti

kärsimystä, oli hänelle aivan uusi kokemus. Naiset, joille hän oli

ennen lahjoittanut lyhyiden joutohetkiensä lemmen, olivat olleet

hänelle vain ajanvietettä, joskus aineellisten etujen saavuttamisen

välikappaleita. Henriettekään ei ollut hänelle sen enempää, vaikka tuon

hienon ja kauniin naisen omistaminen hiveli hänen ylpeyttään. Kun hän

oli palannut ystävättäriensä luota tyynenä, kaipausta tai huolta

tuntematta, hän oli mennyt nukkumaan onnellisena vapaudesta, jota hän

naimattomana miehenä nautti. Nyt sitä vastoin hänen sydämensä oli

täynnä tuskaa. Päivällä hän ei kyennyt iloitsemaan vapaudestaan, ja

yöllä uni pakeni hänen yksinäistä vuodettaan. Denise oli aina hänen

mielessään. Nytkin hän ajatteli vain tätä ja tahtoi päästä suojelemaan

häntä, vaikka hän tiesi joutuvansa ikävään kohtaukseen.

He kulkivat ensin tyhjän makuuhuoneen läpi. Sitten rouva Desforges

avasi erään oven ja astui pukuhuoneeseensa. Suuri huone oli verhoiltu

punaisella silkillä, ja siellä oli marmorinen pukeutumispöytä sekä

suurilla peiliovilla varustettu kolmiosainen kaappi. Kummallakin

puolella kaappia paloi nikkelöityjen varsien päässä kaksi kaasuliekkiä,

sillä huoneessa alkoi olla jo pimeä; ikkunat olivat pihalle päin.

-- Kas niin, Henriette sanoi, -- kenties nyt onnistun paremmin.

Mouret'n astuessa sisään Denise seisoi kaasun eloisassa valossa. Hän

oli hyvin kalpea, vaatimaton kasmirnuttu yllä ja päässä musta hattu.

Käsivarrellaan hän piteli Aarreaitasta ostettua päällystakkia. Hänen

kätensä vavahtivat hiukan, kun hän näki Mouret'n.

-- Olen pyytänyt herraa arvostelemaan, sanoi Henriette. -- Auttakaa

takki päälleni.

Denise pani vaipan hänen hartioilleen. Ensimmäisessä koetuksessa hän

oli jo nipistänyt nuppineuloilla olkapäistä sisään, sillä takki oli

liian väljä. Henriette kääntyili peilin edessä nähdäkseen miten se

istui.

-- Katsokaa nyt tekin, hän sanoi kääntyen Mouret'n puoleen, -- voiko

tätä hyväksyä?

-- Ei se ole hyvä, näkeehän sen jokainen, Mouret vastasi päästäkseen

nopeammin asiasta. -- Mutta ei se tee mitään. Neiti ottaa uuden mitan

ja me teemme toisen.

-- Ei käy! Minä tahdon tämän ja minä tarvitsen sen heti, Henriette

vastasi kiivaasti. -- Mutta se on rinnasta liian ahdas ja istuu selästä

kuin säkki.

Sitten hän kääntyi Deniseen ja sanoi kuivasti:

-- Ei se sillä parane, että katsotte. Korjatkaa, keksikää jokin keino.

Sehän on teidän asianne.

Vastaamatta Denise alkoi uudestaan pistellä neuloja. Se vei paljon

aikaa. Olkasaumat oli kumpikin korjattava. Sitten hänen täytyi melkein

asettua polvilleen vetääkseen vaipan edestä pitemmäksi. Rouva Desforges

tytön nöyryytyksestä mielissään antautui vastustelematta hänen

käänneltäväkseen. Ankaran näköisenä kuin palvelijattareensa tyytymätön

emäntä hän antoi jyrkät käskynsä pitäen koko ajan Mouret'ta silmällä

havaitakseen tämän kasvoissa hermostumisen oireita.

-- Pankaa tuohon neula! Ei sinne, tuonne, hihan puolelle. Ettekö nyt

ymmärrä?... Tuo vasta on aivan hullusti. Nythän tasku näkyy... No,

varokaahan toki, ettette pistä!

Kahteen kertaan Mouret koetti astua väliin lopettaakseen kohtauksen.

Häntä tympäisi hänen rakkautensa kohteen nöyryyttäminen ja hän rakasti

Deniseä vielä enemmän, rajattomaan hellyyteen asti, tämän säilyttämän

ylvään äänettömyyden johdosta. Joskin tytön kädet vapisivatkin

tuollaisen hänen nähtensä osoitetun kohtelun tähden, hän paneutui

kuitenkin tyynesti tehtäväänsä. Rouva Desforges mietti uusia keinoja

huomatessaan, ettei tällä tavalla päässyt tarkoitustensa perille, ja

rupesi kohtelemaan Mouret'ta rakastajanaan.

-- Kuulkaahan, ystäväni, hän sanoi, kun neulat alkoivat loppua, --

antakaapa tuo pieni norsunluurasia pukeutumispöydältä... Eikö siinä

ollutkaan neuloja... No, olkaa hyvä ja hakekaa niitä makuuhuoneesta,

uunin reunalta, tiedättehän, peilin vierestä.

Ja hän kohteli Mouret'ta niinkuin kohdellaan taloon kuuluvaa, joka

viettää siellä päivänsä ja yönsä ja tietää missä kammat ja harjat

pidetään. Kun Mouret toi neulat, hän otti ne yksitellen pakottaen

miehen seisomaan vieressä, katsoen häntä silmiin ja puhuen hänelle

hiljaa.

-- Enhän toki ole kyttyräselkäinen, vai mitä... Pankaahan kätenne

tuonne ja koettakaa olkapäitäni. Sellainenko vartaloni todella on?

Denise kohotti hetkeksi katseensa vielä kalpeampana kuin ennen, sitten

hän jatkoi neulojen pistelemistä. Mouret ei voinut nähdä hänestä muuta

kuin kauniit vaaleat hiukset, jotka paksuun solmuun sidottuina

varjostivat hentoa niskaa, mutta väristys, joka niskassa näkyi, sai

hänet aavistamaan kasvoilla kuvastuvan häpeän ja inhon. Nyt ei kai enää

ollut toivoakaan, että Denise huolisi hänestä. Tyttö hylkäisi hänet nyt

varmasti ja luovuttaisi takaisin tuolle naiselle, joka ei salannut

lemmenliittojaan vieraaltakaan. Hän tunsi värisevänsä vihasta ja

puristi kätensä nyrkkiin kuin lyödäkseen. Kuinka saada hänet

vaikenemaan? Kuinka saada Deniselle selväksi hänen suuri rakkautensa,

että hän ajatteli yksin häntä, että hän uhrasi hänelle kaikki entiset,

lyhytaikaiset lempensä. Huonomaineinen tyttökään ei olisi käyttäytynyt

niin epähienosti kuin tämä säätyläisrouva. Mouret veti kätensä pois

toistaen:

-- Teidän on tarpeetonta näin itsepintaisesti pysyä oikussanne, koska

minunkaan mielestäni tämä ei ole hyvä.

Toinen kaasuliekeistä sihisi, ja huoneen raskaassa ja hikisessä ilmassa

ei kuulunut vähään aikaan muuta ääntä. Kaapin peilioviin kuvastuivat

kirkkaassa valossa kylpevät punaiset silkit ja niiden loistavaa taustaa

vastaan molempien naisten varjot. Korkitta jäänyt hajuvesipullo levitti

huoneeseen hienoa verbenan tuoksua, epämääräistä ja haihtuvaa kuin

kuihtuvasta kukkavihkosta lähtevä tuoksu.

-- Nyt, hyvä rouva, tässä kaikki, mitä voin tehdä, sanoi Denise

nousten.

Hänen voimansa olivat lopussa. Jo kaksi kertaa hän oli pistänyt

neulalla sormeensa, sillä hänen silmänsä olivat aivan hämärtyneet.

Oliko Mouret naisen kanssa samassa juonessa? Hänen tahdostaanko hänet

oli kutsuttu tänne. Kostoako se oli? Ajatus tuntui puistattavalta. Hän

ei muistanut koskaan, ei kovimman puutteensakaan päivinä, tarvinneensa

näin paljon rohkeutta pysyäkseen pystyssä. Ei se mitään, että häntä

itseään nöyryytettiin, mutta se, että hänen täytyi nähdä heidät melkein

sylitysten, että he julkesivat käyttäytyä näin hänen nähtensä,

ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan.

Henriette tarkasteli itseään peilissä. Hän puhkesi uudestaan koviin

sanoihin:

-- Leikkiä te kai laskette. Vielä huonomminhan se istuu kuin ennen!...

Katsokaa kuinka se lyö kurtuille rinnasta. Minähän näytän aivan

muodottomalta.

Silloin Denise, jonka kärsivällisyys oli lopussa, sanoi:

-- Rouva ei ole enää aivan solakka. Emmehän me voi sille mitään, että

rouva on lihonut.

-- Lihonut, niinkö sanotte! huudahti Henriette, joka vuorostaan kalpeni

vihasta. -- Rupeatte nenäkkääksi! Parasta taitaa olla, että pidätte

mielipiteenne omananne.

He katsoivat toisiinsa vihasta väristen. Säätyero oli kadonnut.

Rouvasta ja puotineidistä ei ollut jäljellä enää kuin kaksi naista,

jotka rakkaus samaan mieheen teki toistensa arvoisiksi. Toinen oli

riisunut kiivaasti vaipan yltään heittäen sen tuolille, toinen viskasi

viimeiset neulat kädestään pesupöydälle.

-- Mikä minua kummastuttaa, rouva Desforges sanoi, -- on se, että herra

Mouret hyväksyy tuollaisen julkeuden... Luulin teitä tarkemmaksikin

henkilökuntanne suhteen, herra Mouret.

Denise oli jo ennättänyt rauhoittua ja vastasi hiljaisesti.

-- Jos herra Mouret pitää minut palveluksessaan, niin se tapahtuu

siksi, ettei hänellä ole mitään muistuttamista minua vastaan... Olen

valmis pyytämään teiltä anteeksi, jos hän vaatii sen.

Mouret kuunteli heidän riitaansa tietämättä mitä vastata. Naisten

kiistat vaivasivat häntä, hän hermostui ja ne loukkasivat hänen

kauneudentajuaan. Henriette odotti häneltä Denisen tuomitsevaa sanaa,

ja kun sitä ei kuulunut, hän sinkautti heitä vastaan viimeisen

herjauksensa:

-- Hyvä on, herra Mouret. Jos minun täytyy omassa kodissani kestää

teidän rakastajattarienne hävyttömyyksiä, niin... Mistä katuojasta

lienettekään hänet löytänyt!

Kyyneleet kohosivat Denisen silmiin. Jo kauan hän oli pidättänyt niitä,

mutta tätä loukkausta hän ei jaksanut enää kestää. Kun Mouret näki

hänen itkevän palkitsematta pahaa pahalla, arvokkaana epätoivossaan,

hän ei enää epäröinyt, vaan totellen sydämensä käskyä tarttui hänen

käteensä ja sanoi:

-- Lähtekää pois, lapsi parka, ja unohtakaa tämä talo.

Henriette katseli heitä mykkänä hämmästyksestä ja vihasta.

-- Odottakaa, Mouret jatkoi käärien itse vaatteen kokoon, -- viekää

tämä mennessänne. Rouva saa ostaa toisen muualta... Älkääkä itkekö,

pyydän teitä. Tiedättehän kuinka suuresti kunnioitan teitä.

Hän saattoi Denisen ovelle ja sulki sen hänen jälkeensä. Denise ei

ollut sanonut sanaakaan. Hänen poskilleen vain oli kohonnut heleä puna

ja hänen silmiinsä uusia kyyneleitä, sanomattoman suloisia.

Henriette, joka sai tuskin hengitetyksi, oli ottanut nenäliinan ja

puristi sitä suutaan vastaan. Hänen laskelmansa olivat johtaneet

väärään tulokseen, hän oli itse tarttunut virittämäänsä ansaan.

Mustasukkaisuutensa kiduttamana hän katui nyt, että oli mennyt liian

pitkälle. Hylätty sellaisen tyttörievun tähden, häväisty tämän nähden!

Loukkaus oli sattunut hänen ylpeyteensä enemmän kuin hänen

rakkauteensa.

-- Tuota tyttöäkö te siis rakastatte! hän sai vaivoin sanotuksi, kun he

olivat jääneet kahden.

Mouret ei vastannut heti. Hän käveli ikkunalta ovelle ja takaisin

koettaen voittaa liikutuksensa. Vihdoin hän pysähtyi ja vastasi

kohteliaasti pakottaen äänensä kylmäksi:

-- Kyllä, rouva.

Kaasuliekki sihisi yhä tuoksujen raskauttamassa ilmassa. Peilissä

kuvastuvien silkkien pohjalla ei häilynyt enää varjoja. Koko huone

tuntui vajonneen synkkään toivottomuuteen. Henriette heittäytyi tuoliin

istumaan vääntäen nenäliinaa vapisevissa käsissään. Nyyhkytysten

katkomalla äänellä hän huokasi kerta toisensa perästä:

-- Hyvä Jumala, kuinka olen onneton!

Mouret katsoi häntä hetkisen liikkumatta. Sitten hän kääntyi ja poistui

huoneesta. Yksin jäätyään Henriette itki hiljaa lattialle ja pöydälle

kylvettyjen nuppineulojen keskellä.

Palatessaan pieneen saliin Mouret tapasi Vallagnoscin siellä yksin,

sillä paroni oli mennyt takaisin naisten luo. Koska hän ei ollut vielä

aivan tyyntynyt, hän meni istumaan sohvaan, ja Vallagnosc, joka huomasi

hänen liikutuksensa, asettui ystävällisesti hänen eteensä kätkeäkseen

hänet uteliailta katseilta. Aluksi he katselivat toisiaan ääneti.

Sitten Vallagnosc, jota toisen mielenahdistus salaa huvitti, kysyi

ilkamoiden:

-- Taidat huvitella?

Mouret ei tuntunut heti ymmärtävän. Mutta sitten hänelle muistuivat

mieleen heidän keskustelunsa elämän tyhjyydestä ja nurinkurisesta

turhuudesta, ja hän vastasi:

-- Niin teenkin. En ole koskaan ennen tuntenut eläväni niin vahvasti

kuin tunnen nyt... Älä pilkkaa, vanha toveri! Ne hetket, jolloin kärsii

kuollakseen, ovat sittenkin lyhyimmät.

Vaikka hänen äänensä oli täynnä kyyneleitä, hän jatkoi naurusuin:

-- Sinähän tiedät kaiken, eikö niin? Kilvan he runtelivat sydäntäni.

Mutta ei se mitään. Hyviltähän heidän iskemänsä haavatkin tuntuvat,

melkein yhtä hyviltä kuin suudelmat... Olen murtunut, voimani ovat

lopussa. Yhdentekevää! Et voi uskoa, kuinka sittenkin rakastan

elämää!... Täytyyhän minun lopulta saada omakseni tuo tyttö.

-- Entä sitten? kysyi Vallagnosc.

-- Entäkö sitten?... No, ainakin olen saanut hänet omakseni, eikö siinä

kyllin?... Jos luulet itseäsi väkeväksi vain sentähden, että

tyhmyydessäsi kieltäydyt kärsimästä, niin erehdyt. Narri olet, siinä

kaikki!... Koeta kerrankin voimiesi takaa saada omaksi joku, ja kun

sitten saat hänet, olet yhdessä tuokiossa vapaa kaikista tuskistasi.

Mutta Vallagnosc ei luopunut pessimismistään. Hän sanoi työtä turhaksi,

koska rahallakaan ei voinut ostaa kaikkea. Olisipa hän ollut Mouret'in

asemassa, niin hän olisi sulkenut liikkeensä ja heittäytynyt

pitkäkseen, sormeaankaan liikuttamatta, niin pian kuin hänelle olisi

käynyt selville, ettei hän kaikilla miljoonillaan voinut ostaa

rakastettunsa lempeäkään. Mouret oli käynyt vakavaksi kuunnellessaan

hänen sanojaan. Hän ei suostunut tunnustamaan tahtoaan voimattomaksi,

kaikkivaltias se oli, ja hän jatkoi kiivaasti:

-- Tahdon hänet omakseni ja saan hänet!... Ja vaikka en saisikaan

häntä, niin työstäni en luovu. Näkisit minkä koneiston silloin

pystyttäisin parantuakseni. Suurenmoista se sittenkin olisi... Sitä

sinä et ymmärrä, sillä muuten tietäisit, että työssä on palkka

itsessään. Toimia, luoda, taistella, voittaa esteet tai joutua

tappiolle, siinä on ihmiskunnan ilo ja terveys.

-- Huumausta tuskille, ei muuta, mutisi toinen.

-- Huumausta tai ei, parempi se... Ja koska kerran on kuoltava, niin

parempi minusta on kuolla rakkaudesta kuin elämään kyllästymisestä.

He nauroivat molemmat, sillä viimeiset lauseet toivat kummankin mieleen

kouluajat. Silloinkin Vallagnosc laiskalla äänellään oli saarnannut

olemisen mitättömyyttä. Hän miltei kerskaili elämänsä tyhjyydellä ja

liikkumattomuudella. Ministeriössäkin uusi päivä oli aina edellisen

kaltainen, yhtä pitkäpiimäistä kaikki. Kolme vuotta palveltuaan hän oli

saanut palkankorotuksen, kuusisataa frangia. Nyt hän siis oli kohonnut

kolmeentuhanteenkuuteensataan. Se ei riittänyt tupakkarahaksikaan,

jos mieli polttaa kunnollisia sikareja. Kaikki tuntui yhä

ikävystyttävämmältä, ja jos ei omasta aloitteesta luopunut elämästä,

niin laiskuutta sekin oli, vaivan pelkoa vain. Kun Mouret puhui hänelle

avioliitosta neiti de Boves'in kanssa, Vallagnosc vastasi, että tädin

sitkeästä elämänlangasta huolimatta siitä kumminkin alkoi tulla totta;

ainakin vanhemmat tuntuivat suostuvan. Itse hänellä ei ollut halua

sinne eikä tänne. Tahtoipa sitä tai tätä, niin ainahan se jäi

toteutumatta; parempi siis olla kokonaan tahtomatta. Hän näki miten

kävi herra de Boves'illekin, hänen tulevalle appi-ukolleen, joka oli

luullut rouva Guibalista löytäneensä välinpitämättömän kaunottaren

hetken iloksi ja jonka piti nyt totella tämän ruoskaa kuin vanhan

pilalle ajetun hevosluuskan. Kaikki luulivat nytkin hänen menneen

tarkastusmatkalle Saint-Lo'hon, kun hän todellisuudessa kitui rouva

Guibalin kynsissä pienessä hänelle vuokraamassaan talossa

Versailles'issa.

-- Enemmän hänellä on onnea kuin sinulla, Mouret sanoi nousten.

-- On kyllä, aivan varmaan, Vallagnosc myönsi. -- Ja jos ylipäänsä

hauskuutta voi löytää, niin paheesta kai se on haettava.

Mouret oli jälleen saavuttanut tasapainonsa. Hänellä oli halu lähteä

mutta hän ei tahtonut antaa mielikuvaa että hän pakeni. Hän päättikin

sentähden ennen lähtöään juoda kupin teetä, ja meni Vallagnoscin kanssa

suureen saliin huolettomasti puhellen ja nauraen. Paroni Hartmann

kyseli häneltä, oliko vaate vihdoinkin kunnossa, ja Mouret joutumatta

hämilleen vastasi, että hän puolestaan luopui koko yrityksestä.

Todellako! Kaikki ihmettelivät. Rouva Marty kiirehti kaatamaan hänelle

teetä, ja rouva de Boves huomautti, että tavaratalot tekivät aina

pukunsa liian ahtaiksi. Vihdoinkin Mouret pääsi istumaan Bouthemont'in

viereen, joka käskyä totellen odotti häntä. Huomio kääntyi heistä pois,

ja Bouthemont levottomana kohtalostaan, vaikka ei kuitenkaan pelännyt

pahinta, sai tilaisuuden tiedustella mitä hänen tuli odottaa. Mouret,

tyhjentäen vähitellen teelusikalla kuppiaan, ilmoitti hänelle, että

neuvoston herrat olivat päättäneet lopullisesti luopua hänen

palveluksistaan. Hän itse oli siitä epätoivoissaan, ja oli innokkaasti

pitänyt toverinsa puolta. Mutta mitäpä hän sille taisi. Hän ei

kuitenkaan voinut rikkoa välejään noiden herrojen kanssa henkilökuntaa

koskevan kysymyksen tähden.

-- No, on siinä päällystakissa korjaamista, huomautti rouva Marty. --

Missä Henriette oikein viipyy?

Henriette viipyi todellakin niin kauan, että vieraista alkoi tuntua

oudolta. Sitten hän palasi.

-- Te siis luovutte? rouva de Boves huudahti iloisesti.

-- Kuinka niin?

-- Herra Mouret sanoi, ettei sitä voi korjata.

Henriette osoitti suurta hämmästystä.

-- Herra Mouret laskee leikkiä. Siitä tulee mainio päällystakki.

Hän näytti aivan rauhalliselta ja hymyilevältä. Epäilemättä hän oli

hautonut silmiään, sillä ne eivät olleet vähääkään tulehtuneet. Vaikka

koko hänen olemustaan vielä poltti ja kouristi, hän osasi kätkeä

tuskansa maailman tapoihin tottuneen naisen hilpeän kohteliaisuuden

naamioon. Tavallisella leikkisyydellään hän tarjosi Vallagnoscille

voileivän. Paroni yksin, joka tunsi hänet hyvin, huomasi hänen

huuliensa värähtelyn ja hänen silmiensä pohjalla palavan synkän

hohteen. Hän arvasi kaiken.

-- Hyvä Jumala, sanoi rouva de Boves suostuen hänkin ottamaan

voileivän, -- jokaisella on oma makunsa. Tunnen naisia, jotka eivät

ostaisi nauhanpätkääkään muualta kuin Louvresta. Toisille Bon Marché on

ainoa paikka. Se kai riippuu jokaisen luonteesta.

-- Bon Marché, sanoi rouva Marty, -- on makusuunnassaan hiukan

maalainen. Ja Louvressa on liiaksi tungosta.

Naiset olivat nyt saaneet mieliaineestaan kiinni. Mouret'n täytyi

lausua mielipiteensä tavarataloista. Hän asettui taas heidän piirinsä

keskelle ja arvosteli ollen noudattavinaan kohtuutta. Bon Marché oli

kyllä hyvä talo, kaikin puolin vankka ja luotettava. Louvrella taas oli

hienompi ostajakanta.

-- Mutta Naisten Aarreaitta kai kumminkin on teistä paras? kysyi paroni

hymyillen.

-- On, Mouret vastasi muitta mutkitta. -- Siellä rakastettiin

asiakkaita.

Kaikki läsnäolevat naiset liittyivät heti häneen. Se oli totta.

Aarreaitassa oli aina niin lämmin kuin rakastetun luona. Joka kohdasta

lähti hivelevää hyväilyä, jota eivät kunniallisimmatkaan jaksaneet

vastustaa. Siitähän juuri talon ääretön menestys johtuikin.

-- Mieleeni muistuu, sanoi Henriette, joka koetti puhella vapaasti, --

tuo suosikkini, tiedättehän, neiti de Fontenailles. Mitä hänestä on

tullut?

Hän kääntyi rouva Martyn puoleen jatkaen:

-- Hän on markiisitar, hyvä ystävä, köyhä tyttö parka, jolla ei ollut

millä elää.

-- Hänkö, sanoi Mouret, -- hän ansaitsee kolme frangia päivässä

mallitilkkutoimistossa, ja luulenpa melkein, että kohta naitamme hänet

eräälle liikkeemme palvelusmiehelle.

-- Kauheata! huudahti rouva de Boves.

-- Miksi niin, hyvä rouva? Mouret vastasi rauhallisella äänellä. --

Eikö hänen ole parempi mennä naimisiin kelpo pojan kanssa, joka jaksaa

tehdä työtä, kuin joutua kadulla kuljeskelevien tyhjäntoimittajien

käsiin?

Vallagnosc koetti kiireesti pistää pilaksi.

-- Älkää härnäilkö häntä, rouva, muuten hän kohta väittää, että kaikki

Ranskan vanhat aatelisperheet olisi pantava palttinanmyyjiksi.

-- Taitaisi siitä olla monellekin hyväksi neuvoksi, sanoi Mouret.

Naurettiin jo, sillä hän tuntui menevän liian pitkälle. Mutta Mouret ei

hellittänyt, ylisti vain kahta kiivaammin työn aateluutta. Rouva de

Boves, joka oli epätoivoissaan alituisesta rahapulastaan, punastui

heikosti, mutta rouva Marty, joka heltyi tunnossaan, koska ajatteli

onnetonta miestään, hyväksyi innokkaasti. Samassa palvelija saattoi

sisään herra Martyn, joka oli tullut hakemaan vaimoaan kotiin. Mies

parka oli kuivempi vielä kuin ennen ja kuihtuneempi työtaakastaan,

ahdas ja kiiltäväksi kulunut takki yllään. Kiitettyään rouva

Desforges'ia siitä, että tämä oli puhunut hänen puolestaan

ministeriössä, hän loi Mouret'hen pelonalaisen katseen kuin ihminen,

joka joutuu verivihollisen kanssa vastakkain. Hän säikähti, kun näki

tämän kääntyvän ja kuuli sanovan:

-- Eikö ole totta, herra Marty, että työ on tärkeintä?

-- Niin, työ ja tahdonlujuus, herra Marty vastasi väristen. -- Ja

lisätkäämme siihen vielä säästäväisyys.

Bouthemont istui hiljaa nojatuolissaan miettien Mouret'n sanoja, jotka

vielä soivat hänen korvissaan. Vihdoin hän nousi ja meni kuiskaamaan

Henriettelle:

-- Minut on erotettu. Mouret ilmoitti sen minulle äsken, sangen

kohteliaasti tietysti... Mutta, hitto vieköön! kyllä hän vielä katuu!

Perustan liikkeen lähelle Oopperaa ja panen sille nimeksi Neljä

Vuodenaikaa.

Henriette katsoi häneen, ja hänen silmänsä tummenivat.

-- Tulen mukaan, sanoi hän... -- Odottakaa ja luottakaa minuun.

Hän vei paroni Hartmannin mukanaan ikkunakomeroon, ja puhui

hänelle Bouthemont'ista, kelpo pojasta, joka myös vuorostaan tahtoi

perustaa liikkeen ja jolla oli älykkyyttä tarpeeksi koko Pariisin

mullistamiseen. Kun hän sitten ehdotti kommandiittiyhtiön perustamista

tämän nuoren miehen hyväksi, paroni, joka ei juuri enää kummastellut

mitään, hypähti säikähtyneenä. Tämä oli jo neljäs Henrietten hänelle

uskomista nuorista neroista, ja pilkan alaiseksi hän joutui, jos rupesi

kaikkien suojelijaksi. Mutta sittenkään hän ei vielä kieltänyt

ehdottomasti, sillä kilpailijan perustamista Naisten Aarreaitalle

kannatti ajatella. Edistääkseen pankkiliikettään hän oli jo keksinyt

sen, että perusti itselleen kilpailijoita estääkseen muita ryhtymästä

yritykseen. Asialla oli sitä paitsi oma viehätyksensä, ja hän lupasi

miettiä.

-- Tulkaa tuumimaan tänä iltana, Henriette kuiskasi Bouthemont'in

korvaan. -- Muistakaa, yhdeksän aikana säntilleen... Paroni on

puolellamme.

Keskustelu huoneessa kävi äänekkääksi. Mouret, joka seisoi naisten

piirissä, oli jo kokonaan entisellään; nauraen hän väitti, ettei hän

suinkaan ottanut syykseen sitä, että he tuhlasivat omaisuutensa

kauniisiin tavaroihin: päinvastoin hän tarjoutui todistamaan, että

häneltä ostamalla säästivät ainakin kolmekymmentä prosenttia. Paroni

Hartmann katsoi häneen tuntien veljellisen ihailunsa heräävän uudelleen

tuota nokkelaa veitikkaa kohtaan. Kaksintaistelu oli lopussa, ja

Henriette oli joutunut tappiolle. Hänessä ei siis ollutkaan naista

voittamaan. Ja paronin silmissä häämötti vaatimattomasti pukeutunut

tyttö, jonka hän oli eteisen poikki kulkiessaan nähnyt vilahdukselta.

Tämä oli odottanut kärsivällisenä, pelättävänä lempeydessään.