X.

Elokuun ensimmäinen sunnuntai oli määrätty inventoimispäiväksi, työ oli

suoritettava päivässä. Niinkuin arkenakin tavaratalon koko henkilökunta

oli paikoillaan jo aamusta alkaen, ja työ alkoi ostajista tyhjässä

myymälässä suljettujen ovien takana.

Denise ei tullut kahdeksalta niinkuin muut myyjättäret. Hän oli

nyrjäyttänyt perjantaina jalkansa noustessaan ompeluhuoneiston

portaita, ja hänen oli täytynyt pysyä liikkumatta huoneessaan. Nyt

jalka alkoi jo parantua, mutta kun hän tiesi Aurélie rouvan

ystäväkseen, hän ei pitänyt kiirettä, vaan viivytteli kenkien panossa

aikoen kumminkin käydä osastolla. Myyjättärien huoneet sijaitsivat nyt

uuden rakennuksen viidennessä kerroksessa Monsignynkadun varrella.

Niitä oli kuusikymmentä, sijoitettuina kahteen riviin käytävän

kummallekin puolelle, ja ne olivat mukavammat kuin entiset, vaikka

kalustuksessa ei ollut eroa entisiin: sama suuri kaappi, rautasänky ja

pieni pähkinäpuinen pesupöytä. Myyjättärien kotielämä alkoi muodostua

upeammaksi ja ylellisemmäksi. Kilpailtiin jopa, kuka käytti kalliimpia

saippuoita ja hienompia alusvaatteita. Luonnollisen kehityksen pakosta

he yhä enemmän muistuttivat porvariston naisia, sitä myöten kuin heidän

elämänehtonsa paranivat, vaikka eivät vielä tietysti kiireisessä

kotielämässään voineet kokonaan luopua oven paiskaamisesta ja rumien

sanojen käyttämisestä. Alajohtajattaren huone, jossa Denise nyt asui,

oli suurin, ja katon taitteessa olevat ikkunat olivat kadulle päin.

Denise oli rikastunut ja hankkinut itselleen punaisen höyhenpatjan,

joka kuulsi pitsikuteisen päällyspeitteen alta. Kaapin edessä oli pieni

matto ja pöydällä kuihtui ruusuja sinisissä lasimaljakoissa.

Saatuaan kengät jalkaan Denise koetti kävellä huoneessaan. Hänen täytyi

nojautua huonekaluihin, sillä jalka petti vielä. Mutta vähitellen hän

alkoi tottua. Onneksi hän ei ollut luvannut mennä setä Baudun luo

päivälliselle ja oli pyytänyt tätiä käymään rouva Gras'n luona

hakemassa Pépén kävelemään. Jean, joka oli pistäytynyt hänen luonaan

illalla, oli sanonut aikovansa syödä päivällistä sedän luona. Denise

jatkoi hiljalleen jalkansa totuttamista, ajatellen että piti mennä

illalla ajoissa nukkumaan, jotta saisi kunnollisesti levätyksi, kun

makuuhuoneiden hoitaja rouva Cabin koputettuaan ovelle astui

salaperäisen näköisenä sisään ja toi hänelle kirjeen.

Jäätyään yksin Denise ihmetellen naisen outoa hymyä avasi kirjeen.

Mutta hänen täytyi istuutua nähdessään mitä se sisälsi. Kirje oli

Mouret'lta, joka onnitteli häntä hänen paranemisestaan ja pyysi häntä

illalla luokseen syömään päivällistä, koska vielä oli varomatonta mennä

ulos. Näissä tuttavallisissa ja isällistä huolenpitoa ilmaisevissa

sanoissa ei ollut mitään loukkaavaa, mutta Denise ei voinut erehtyä

niiden merkityksestä. Mouret'n päivälliskutsut olivat tarpeeksi

tunnetut Aarreaitassa, niin että ne olivat käyneet sananparreksi. Clara

oli ollut päivällisillä, muut myös, kaikki, joita isäntä suosi.

Päivällisiä seurasi jälkiruoka, niinkuin miesmyyjät ilvehtien sanoivat.

Denisen posket peittyivät hehkuvaan punaan. Kirje putosi hänen syliinsä

ja sykkivin sydämin hän istui kauan katsellen ylös ikkunan häikäisevää

valoa. Tässä samassa huoneessa tarkatessaan unettomina öinä sydäntään

hän oli tunnustanut itselleen, että jos hän vieläkin vavahti Mouret'n

ohikulkiessa, niin se ei ollut pelkoa. Ahdistava kauhu, joka oli ennen

hänet vallannut Mouret'n läsnäollessa, ei voinut olla muuta kuin

alkavaa rakkautta, josta hän oli ollut tietämätön ja jota hän

lapsellisessa arkuudessaan säikähti. Hän ei etsinyt verukkeita; hän

myönsi suoraan rakastaneensa häntä aina, siitä hetkestä asti, jolloin

ensi kerran oli seisonut hänen edessään vavisten ja sammaltaen,

änkyttäen kun pelkäsi häntä kuollakseen, ja silloinkin kun hänen

sydämensä hellyydentarpeessaan turvautui epätoivoisesti Hutiniin. Hän

olisi kenties voinut antautua toiselle, mutta hän ei olisi koskaan

voinut rakastaa toista niin suurella rakkaudella kuin tuota miestä,

jonka katse pelotti häntä. Koko hänen menneisyytensä kuvastui hänelle

ikkunan kirkkautta vasten: ensi aikojen kovat kokemukset, suloinen

kävelymatka Tuileries'n puiston siimeksessä, himoitseva hellyys, jonka

kohteena hän tunsi olleensa siitä hetkestä asti kun oli palannut tänne.

Kirje luisui hänen sylistään lattialle, mutta Denise katsoi yhä

ikkunaan, jonka kirkkaus sokaisi hänet.

Äkkiä hänen ovelleen kolkutettiin. Hän korjasi kirjeen lattialta ja

kätkien sen taskuunsa meni aukaisemaan. Se oli Pauline, joka oli

paennut osastoltaan jollakin tekosyyllä tullakseen hetkeksi juttelemaan

hänen kanssaan.

-- Joko alatte parantua, ystäväni? sanoi hän. -- Eihän teitä enää

nykyään näekään.

Mutta koska ohjesääntö kielsi käymästä huoneissa työn aikana ja

varsinkin kahden, Denise vei vieraansa käytävän päässä sijaitsevaan

seurusteluhuoneeseen, jonka johtaja hyväntahtoisesti oli sisustuttanut

myyjättärilleen ja jossa heidän oli lupa tehdä käsitöitä ja puhella

yhteentoista asti illalla. Huone, jonka seinät olivat valkeat ja

kultakoristeiset, muistutti alastomuudessaan hotellin salia. Yhdellä

seinällä oli piano ja keskellä huonetta pyöreä pöytä, jonka ympärillä

oli valkeilla irtopäällyksillä peitettyjä nojatuoleja ja sohvia.

Vietettyään siellä muutamia iltoja, niin kauan kun huoneella vielä oli

uutuuden viehätystä, tytöt lakkasivat käymästä siellä tai jos kävivät

niin joutuivat heti riitaan. Tämä pieni yhteisasuntoinen yhdyskunta

kaipasi vielä sopua, ja toistaiseksi ei seurusteluhuoneessa iltaisin

käynyt muita kuin kureliiviosaston alajohtajatar, miss Powell, joka

soitti kuivasti Chopinia. Tämä hänen kadehdittu taitonsa sai

viimeisetkin pakenemaan.

-- Jalka paranee, näettehän, vastasi Denise. -- Aioin juuri mennä

osastolleni.

-- No älkää nyt joutavia, Pauline huudahti. -- Pääseehän sitä

vähemmälläkin. Olisinpa minä teidän sijassanne, niin kyllä osaisin

itseäni hoitaa.

He istuivat rinnakkain sohvalla. Pauline oli hiukan muuttunut,

vaatimattoman Denisen päästyä alajohtajattareksi; hänen suoraan ja

tuttavalliseen ystävyyteensä oli sekaantunut hiukan juhlallisuutta, ja

hän ihmetteli salaa toverinsa muuttunutta onnea. Mutta Denise piti

hänestä yhä paljon, ja talon kahdestasadasta myyjättärestä Pauline oli

ainoa, jolle hän uskoi salaisuutensa.

-- Mikä teitä vaivaa? Pauline kysyi huomatessaan Denisen liikutuksen.

-- Ei mikään, vastasi tämä hämillään.

-- Vaivaapahan, aivan varmaan... Ette siis enää luota minuun, koska

ette kerro minulle huolianne.

Silloin Denise ei enää jaksanut pidättää liikutusta, joka paisutti

hänen sydäntään. Hän ojensi kirjeen ystävättärelleen ja kuiskasi:

-- Katsokaa mitä hän kirjoittaa.

He eivät olleet koskaan puhuneet suoraan Mouret'sta, mutta se juuri

osoitti, että asia oli heistä kummastakin arkaluontoinen. Pauline tiesi

kaiken. Luettuaan kirjeen hän syleili Deniseä kuiskaten hellästi:

-- Ystäväni, jos tahdotte, että puhun teille suoraan, niin minä luulin,

että se oli jo tapahtunut... Älkää panko pahaksenne, vakuutan teille,

että tavaratalossa kaikki uskovat samaa kuin minä. Ajatelkaapa, hän

valitsi teidät alajohtajattareksi, vaikka olette palvellut niin vähän

aikaa, ja ainahan hän on teidän kintereillänne. Ei sitä voi olla

huomaamatta.

Hän suuteli Deniseä poskelle ja jatkoi sitten:

-- Menettehän tietysti illalla?

Denise katsoi häneen vastaamatta. Äkkiä hän purskahti itkuun pää

nojautuneena ystävän olkapäähän. Pauline oli aivan ihmeissään.

-- Rauhoittukaa toki. Ei siinä ole mitään itkemistä.

-- Ei, ei, antakaa minun olla! nyyhkytti Denise. -- Jos tietäisitte

kuinka minun on paha olla. Kun tuo kirje saapui... Antakaa minun itkeä,

se auttaa.

Suuresti säälien, vaikka ei mitään ymmärtänyt, Pauline koetti

lohduttaa. Eihän Mouret Claraa enää nähnytkään. Sanottiin hänen käyvän

kaupungilla erään rouvan luona, mutta siitä ei ollut mitään todisteita.

Eikä kannattanut olla mustasukkainen, kun oli sellaisesta miehestä

kysymys, jolla oli niin paljon rahaa. Ja sanalla sanoen, olihan hän

johtaja.

Denise kuunteli, ja jos hän olisi vielä ollut rakkaudestaan tietämätön,

niin olisi kai tuo tuska, joka Claran ja rouva Desforges'in nimeä

mainittaessa kouristi hänen sydäntänsä, opettanut sen hänelle. Hän

luuli kuulevansa Claran epämiellyttävän äänen ja näki rouva

Desforges'in astuvan tavaratalossa rikkaan naisen ylpein elein.

-- Menisittekö te? kysyi Denise.

Pauline ajattelematta sen pitemmälle vastasi heti:

-- Tietysti. Mitenkä muuten!

Sitten hetken aikaa mietittyään hän lisäsi:

-- En nyt, mutta ennen olisin kyllä mennyt, sillä nyt aion mennä

naimisiin Baugén kanssa, ja sehän olisi väärin häntä kohtaan.

Baugé oli Bon Marchésta muuttanut Aarreaitan palvelukseen ja aikoi

naida Paulinen elokuun keskivaiheilla. Bourdoncle ei tosin pitänyt

mielellään aviopareja palveluksessaan, mutta tällä kertaa hän oli

suostunut, ja Pauline ja Baugé toivoivat vielä saavansa kahden viikon

lomankin.

-- Näettehän, sanoi Denise, -- aina todellinen rakkaus päättyy

avioliittoon. Aikoohan Baugékin naida teidät.

Pauline purskahti nauruun.

-- Mutta, ystäväni, onhan siinä eroa. Baugé aikoo naida minut

sentähden, että hän on vain Baugé. Hän on vertaiseni, eikähän se mitään

ihmettä ole... Mutta herra Mouret! Voiko herra Mouret naida

myyjättärensä?...

-- Ei tietysti, huudahti Denise säikähtäen kysymyksensä mielettömyyttä,

-- ja juuri sentähden hänen ei olisi pitänyt kirjoittaa.

Pauline ei voinut kylliksi ihmetellä. Hänen leveät, lempeäsilmäiset

kasvonsa saivat äidillisen hellän ilmeen. Hän nousi, avasi pianon ja

alkoi soittaa yhdellä sormella laulua kuningas Dagobertista mielialan

parantamiseksi. Alastomaan saliin, jonka tyhjyyttä valkeat

irtopäällykset lisäsivät, kuuluivat kadun sekavien äänien säestäminä

vihanneskauppiaan yksitoikkoiset kauppatarjoukset. Denise oli

heittäytynyt pitkälleen sohvalle nojaten päätään puuta vasten ja

koettaen nenäliinallaan tukahduttaa nyyhkytyksiä, jotka uudelleen

puistattivat hänen ruumistaan.

-- Joko taas! sanoi Pauline kääntyen häntä kohti. -- Ette todellakaan

ole järkevä. Miksi toitte minut tänne? Parempi meidän olisi ollut

omassa huoneessanne.

Hän laskeutui polvilleen sohvan ääreen ja alkoi torua Deniseä. Moni

olisi halunnut olla Denisen sijassa. Sitä paitsi, jos asia olisi

hänelle vastenmielinen, niin eihän hänen ollut pakko suostua. Kielsi

vain, ei se sen kummempaa ollut. Kannattiko sitä sitten noin itkeä!

Mutta parasta oli kumminkin ajatella, ennenkuin meni panemaan koko

toimeentulonsa alttiiksi ilman mitään syytä, sillä eihän hän ollut

kehenkään sidottu. Niinkö hirveätä se sitten oli! Ja hänen saarnansa

päättyi naurunsekaiseen kuiskaukseen. Samassa kuului käytävässä

askelten kopinaa.

-- Hiljaa! Aurélie rouva tulee, Pauline kuiskasi. -- Nyt juoksen

tieheni. Ja te, pyyhkikää silmänne! Muiden ei tarvitse tietää...

Toverin mentyä Denise nousi istualleen hilliten itkunsa. Ja vavisten

vielä kun ajatteli, että Aurélie rouva olisi voinut tavata hänet

sellaisessa tilassa, hän meni sulkemaan pianon kantta, jonka toveri oli

jättänyt auki. Samassa hän kuuli Aurélie rouvan koputtavan hänen

ovelleen. Hän meni käytävään.

-- Mitä! Joko olette jalkeilla! huudahti johtajatar. -- Miten

varomatonta, rakas lapseni! Olin juuri tulossa kysymään terveyttänne ja

sanomaan teille, että tulemme toimeen ilman teitä.

Denise vakuutti voivansa paremmin ja sanoi vain virkistyvänsä kun pääsi

jälleen työhön.

-- Ei minua ollenkaan väsytä, väitti hän. -- Saatte antaa minulle

istumatyötä, esimerkiksi kirjoittamista.

He menivät yhdessä alas. Aurélie rouva kehotti ystävällisesti häntä

nojautumaan hänen olkapäähänsä portaita laskeuduttaessa. Hän oli

epäilemättä huomannut Denisen itkettyneet kasvot, sillä hän vilkaisi

vähän väliä salaa häneen. Hän kyllä tiesi minkä tiesi.

Denise oli nyt lopultakin täydellisesti voittanut osastonsa suosion.

Sitä hän ei enää ollut uskaltanut toivoakaan oltuaan kymmenen kuukautta

toveriensa syntipukkina ja pääsemättä heidän vihastaan voitolle. Nyt

hän oli muutamissa viikoissa saavuttanut sellaisen tilanteen, että näki

heidän kaikkien kesyinä ja nöyrinä kiertävän ympärillään. Aurélie

rouvan äkkiä saavutettu ystävyys oli ollut hänelle suureksi avuksi

toverien lepyttämisessä. Huhuiltiin hiljaa, että Aurélie rouva toimi

Mouret'n apurina arkaluontoisten asioiden järjestämisessä, ja hän oli

niin innokkaasti puolustanut Deniseä, että oli pakko epäillä hänen

toimivan annettujen käskyjen mukaan. Mutta sittenkin Denisen oli

itsensä täytynyt panna kaikki voimansa liikkeelle voittaakseen toverien

ystävyyden. Tehtävä oli sitä vaikeampi, koska hänen täytyi saada heiltä

anteeksi nimityksensä alajohtajattareksi. Muut myyjättäret väittivät,

että heille oli tehty vääryyttä, ja he sanoivat Denisen ansainneen

suosionsa syömällä jälkiruokaa isännän kanssa lisäten vielä muitakin

ilkeyksiä. Huolimatta heidän kapinallisesta mielestään alajohtajattaren

arvo kumminkin vähitellen vaikutti heihin ja antoi Deniselle

arvovallan, joka sai vihamielisimmätkin taipumaan. Ei aikaakaan, niin

osaston tulokkaat alkoivat liehakoida häntä, ja hänen lempeä ja

vaatimaton esiintymisensä saavutti vihdoin lopullisen voiton.

Marguerite liittyi häneen, ja Clara yksin pysyi vihamielisenä sanoen

häntä vieläkin Tappuratukaksi, mikä sukkeluus ei enää naurattanut

ketään. Mouret'n lyhytaikaisen suosion kestäessä Clara oli kokonaan

lakannut tekemästä työtä laiskotellen ja lörpötellen pitkin päivää.

Suhteen pian loputtua hän ei osoittanut vähintäkään kiukkua, sillä hän

oli niin tottunut kaikkeen, ettei kyennyt enää mustasukkaisuuteenkaan.

Mielissään hän vain oli, kun tästä hänen suhteestaan oli ollut sen

verran hyötyä, että hän sai jatkaa tavaratalossa tyhjäntoimittajan

elämää. Mutta hänen mielestään Denise oli varastanut häneltä

alajohtajattaren arvon, ja vaikka hän ei koskaan olisi suostunut

ottamaan sitä vastaan paikan rettelöiden tähden, häntä suututti

Mouret'n epäkohteliaisuus, sillä olihan hänellä muka yhtä paljon

oikeutta tähän kohteliaisuuteen kuin Deniselläkin, jopa etuoikeutta.

-- Kas nyt potilasta tuodaan jaloittelemaan, kuiskasi Clara, kun Denise

astui sisään nojautuen Aurélie rouvan käsivarteen.

Marguerite kohautti olkapäitään sanoen:

-- Jo nyt olette sukkela olevinanne.

Kello löi yhdeksän. Ulkona heleänsininen taivas lämmitti katuja.

Ajurinvaunut veivät juhlapukuisia huviretkeläisiä asemalle, ja katu oli

täynnä lähiseutujen metsiin vaeltavia joukkoja. Isoista ikkunoista

tulvivassa päivänpaisteessa tavaratalon henkilökunta aloitti

inventoimisen. Ovien lukoista oli poistettu rivat, ja ihmisiä pysähtyi

katukäytäville ihmettelemään, ettei päästetty sisään, vaikka siellä

kävi sellainen liike. Myyjien nähtiin juoksevan gallerioiden päästä

päähän ja kiipeävän portaita kantaen kädet koholla suuria

tavarakääröjä. He huusivat ja luettelivat numeroita ja heidän äänensä

yhtyivät myrskyiseksi, korvia särkeväksi hälinäksi. Osastot tekivät

työtä kukin erikseen vähääkään välittämättä naapuriosastosta. Kaappien

ja hyllyjen tyhjentäminen oli vasta alussa, ja lattialla ei ollut vielä

kuin muutamia pakkoja. Kovasti oli konetta pyöritettävä, jos mieli

lopettaa ennen iltaa.

-- Miksikä vaivaatte itseänne? Marguerite jatkoi kohteliaasti kääntyen

Denisen puoleen. -- Jalkanne vain kärsii, ja onhan meitä täällä

tarpeeksi monta.

-- Sen minäkin hänelle sanoin, puuttui Aurélie rouva puheeseen, --

mutta hän tahtoi välttämättä tulla auttamaan.

Tytöt rupesivat nyt häärimään Denisen ympärillä niin että työ

keskeytyi. Hänelle oltiin huomaavaisia ja kaikki tahtoivat tietää,

kuinka nyrjähtäminen oli tapahtunut, päivitellen sitä ja ihmetellen.

Vihdoin Aurélie rouva pani hänet istumaan pöydän ääreen, ja hän sai

ainoaksi työkseen kirjoittaa tavarat luetteloon, sitä myöten kuin ne

mainittiin. Luettelojen teossa oli sitä paitsi niin paljon

kirjoittamista, että siihen täytyi panna jokainen, joka vain kykeni

kynää kädessä pitämään, kassanhoitajat, kirjanpitäjät, jopa

asiapojatkin, ja kirjurit jaettiin sitten tasan osastojen kesken, jotta

työ sujuisi. Denise sattui saamaan paikkansa Lhommen ja Josephin

vieressä, jotka kumpikin olivat kumartuneet suurten paperien ylitse.

-- Viisi päällysviittaa, verasta tehtyä, nahkareunuksin koristeltua,

kolmatta kokoa, hinta kaksisataaneljäkymmentä, huusi Marguerite. --

Neljä samanlaista, ensimmäistä kokoa, hinta kaksisataakaksikymmentä!

Työ alkoi nyt uudestaan. Margueriten takana oli kolme myyjätärtä

tyhjentämässä kaappeja ja luokittelemassa tavaroita, jotka sitten

siirrettiin Margueritelle. Tämä laski ne luetteloon kirjoitettaviksi ja

pani ne sitten pöydälle kasaan, joka työn edistyessä paisui yhä

korkeammaksi. Lhomme kirjoitti ne luetteloon, ja Joseph hoiti toisen

luettelon tarkistamista varten. Rouva Aurélie luetteli kolmen

myyjättären auttamana silkkipuvut, jotka Denise merkitsi luetteloon.

Clara oli saanut työkseen järjestää vaatteet pöydälle niin vähän tilaa

ottaviksi kuin suinkin. Mutta hän ei osannut tehdä sitä oikein, sillä

pinot kaatuivat jo.

-- Kuulkaahan, hän sanoi pienelle myyjättärelle, joka ei ollut vielä

palvellut vuottakaan, -- nostetaanko teille palkkaa kohta? Tiedättehän,

että alajohtajattaren palkka aiotaan korottaa kahteentuhanteen, niin

että hänen tulonsa, myyntivoitto mukaan luettuna, nousevat kaikkiaan

seitsemääntuhanteen.

Nuori tyttö vastasi keskeyttämättä työtään, että jollei hänelle annettu

palkkaa kahdeksaasataa, hän luopui koko hommasta. Palkankorotukset

myönnettiin aina inventoimispäivän jälkeisenä päivänä. Siihen aikaan

olivat jo vuoden tilitkin selvillä ja osastojen johtajat saivat nostaa

prosenttinsa. Sentähden työn kohinasta huolimatta, palkat olivat

jokaisen suussa ja niistä juoruttiin, milloin vain vähänkin riitti

aikaa. Aurélie rouvan palkan sanottiin nousevan kahteenkymmeneenviiteen

tuhanteen ja siitä ylikin, ja neidit olivat aivan ihmeissään.

Marguerite, joka Denisen jälkeen oli taitavin myyjätär, ansaitsi

neljätuhattaviisisataa frangia, josta tuhatviisisataa kiinteää palkkaa

ja noin kolmetuhatta myyntiprosentteja, Clara pääsi kaikkiaan tuskin

kahteentuhanteenviiteensataan.

-- Minä vähät heidän palkankorotuksistaan, sanoi Clara äskeiselle pikku

myyjättärelle. -- Jos isä olisi kuollut, en minä kauan tässä olisi!...

Mutta tuon Tappuratukan palkka minua kiusaa. Seitsemäntuhatta,

ajatelkaa!

Aurélie rouva lopetti heidän keskustelunsa huutaen mahtavan näköisenä:

-- Hiljaa! Niinhän te meluatte, ettei täällä kuule omaa ääntänsäkään.

Sitten hän jatkoi luettelemistaan:

-- Seitsemän vaippaa, sisilialaista mallia, ensimmäistä kokoa, hinta

satakolmekymmentä!... Kolme turkkia, silkillä vuorattua, toista kokoa,

hinta sataviisikymmentä!... Pystyttekö seuraamaan, neiti Baudu!

-- Kyllä, rouva.

Claran täytyi hiukan järjestää vaatekasojaan raivatakseen uusille

sijaa. Hän työnsi ne läjään ja sai siten vähän pöydän päätä tyhjäksi.

Mutta pian hän taas laski kaikki käsistään vastatakseen eräälle

myyjälle, joka tuli hänen luokseen. Se oli Mignot, joka oli hetkeksi

paennut osastoltaan tullakseen pyytämään Claralta lainaksi

kahtakymmentä frangia. Hän oli tälle jo entistä velkaa kolmekymmentä

frangia, minkä summan hän oli lainannut kerran lyötyään kilpa-ajoissa

vetoa ja jouduttuaan tappiolle menettäen siten koko viikon ansiot.

Tällä kertaa hän oli jo edeltäpäin kuluttanut nostamansa ostovoiton,

eikä hänellä ollut sunnuntaipäivänsä vietoksi centimeäkään

kukkarossaan. Claralla ei ollut kuin kymmenen frangia taskussaan, mutta

hän antoi ne epäröimättä, ja sitten he puhelivat eräästä huviretkestä

Bougivaliin, jolla heitä oli ollut kuusi osanottajaa ja jossa naiset

olivat itse maksaneet osansa. Se oli mukavaa, sillä siten jokainen sai

huvitella oman mielensä mukaan. Sitten Mignot, joka välttämättä

tarvitsi kaksikymmentä frangia, meni kuiskuttelemaan Lhommen korvaan.

Tämä joutui suuresti hämilleen, mutta kieltää hän ei kuitenkaan

uskaltanut. Hän keskeytti kirjoittamisensa hakeakseen kukkarostaan

kymmenen frangin rahan ja pakottaen siten Margueriten odottamaan.

Aurélie rouva, joka ei enää kuullut tämän ääntä, kääntyi nähdäkseen

mitä oli tekeillä, ja huomattuaan Mignot'n hän ymmärsi heti.

Kursailematta hän lähetti miehen takaisin osastolleen väittäen, että

neideillä oli muuta ajattelemista ja ettei häntä siellä tarvittu. Oikea

syy hänen kiukkuunsa oli, että Mignot oli hänen poikansa Albertin

ystävä ja ainainen toveri kaikessa hullutuksessa ja että hän pelkäsi

poikansa joutuvan tämän juomaveikkonsa avulla turmioon. Sentähden, kun

Mignot oli saanut rahansa ja mennyt tiehensä, Aurélie rouva ei voinut

olla tiuskaisematta miehelleen:

-- Olet sinäkin koko hölmö!

-- Mutta, ystäväni, mahdotonta minun oli kieltää tuolta pojalta...

Aurélie rouva tukki häneltä suun kohauttamalla mahtavia olkapäitään.

Huomatessaan tyttöjen salaa nauravan perhekohtaukselle hän jatkoi

ankarasti:

-- Kas niin, neiti Vadon! Tässä ei ole nyt aikaa nukkua.

-- Kaksikymmentä nuttua kasmiria, neljättä kokoa, hinta kahdeksantoista

frangia viisikymmentä, kaiutteli Marguerite. Lhomme tarttui nolona

jälleen kynäänsä. Hänen palkkansa oli vähitellen kohonnut

yhdeksääntuhanteen, mutta Aurélie rouva ansaitsi lähes kolme vertaa

enemmän, ja hänen täytyi nöyrästi tunnustaa vaimonsa etevämmyys.

Työ jatkui vähän aikaa keskeytymättä. Numeroita lueteltiin ja

vaatetukkuja satoi pöydälle. Mutta Clara oli keksinyt uuden

ajanvietteen. Hän oli ruvennut härnäämään Josephia, joka muka oli

rakastunut erääseen mallitilkkutoimistossa palvelevaan tyttöön. Tämä

neiti, kaksikymmentäyhdeksän vuotta vanha, laiha ja kalpea tyttö, oli

otettu palvelukseen rouva Desforges'in pyynnöstä. Saadakseen hänelle

myyjättären paikan rouva Desforges oli kertonut Mouret'lle koko tämän

onnettoman tytön elämäkerran, kuinka hän, de Fontenailles nimeltään,

vanhan poitoulaisen aatelisperheen perillinen, oli saapunut Pariisiin

juopon isänsä kanssa, kuinka hän oli suuresta kurjuudestaan huolimatta

pysynyt kunniallisena ja kuinka hänen kasvatuksensa valitettavasti oli

ollut niin puutteellinen, ettei hän kelvannut kotiopettajattareksi eikä

osannut antaa soittotuntejakaan. Mouret suuttui tavallisesti kun

hänelle ehdotettiin palvelukseen otettaviksi köyhiä säätyläistyttöjä,

sillä hänen mielestään ei ollut olemassa taitamattomampia,

kelvottomampia ja ylpeäluontoisempia olentoja, ja eihän sitä paitsi

myyjättäreksi voinut muuttua noin vain tuokiossa ilman oppiaikaa.

Opittava sekin ammatti oli, sillä siihen vaadittiin sekä taitoa että

arvostelukykyä. Hän suostui kumminkin ottamaan rouva Desforges'in

suosikin taloonsa, mutta pani hänet vain mallitilkkutoimistoon, johon

hän miellyttääkseen ystäviään oli jo ottanut kaksi kreivitärtä ja yhden

vapaaherrattaren. Siellä neiti de Fontenailles ansaitsi valmistamalla

kirjekuoria ja päällyspaperia kolme frangia päivässä, sen verran

siis, että tuli juuri ja juuri toimeen pienessä huoneessaan

Argenteuil'inkadun varrella. Joseph, jolla sotilaallisen jäykästä

ryhdistään ja harvapuheisuudestaan huolimatta oli herkkä sydän, oli

huomannut tytön alakuloisuuden ja köyhän puvun ja tuntenut sääliä.

Valmiiden vaatteiden osaston tytöt näkivät hänet alituisesti

mallitilkkutoimiston ovella, joka oli aivan heidän huoneistonsa

vieressä, ja kun he kiusasivat häntä siitä, hän punastui myöntämättä

kumminkaan mitään.

-- Josephilla on ajatukset toisaalla, kuiskasi Clara. -- Hänen nenänsä

tähtää valkotavaraosastoon päin.

Josephin silmät todellakin kääntyivät lakkaamatta morsiuskapioiden

osastoon, jossa neiti de Fontenailles toimi kirjurina, ja sen

huomattuaan muut rupesivat nauramaan. Joseph parka joutui aivan ymmälle

ja kätki nenänsä papereihinsa, mutta Marguerite voittaakseen kurkkuaan

kutkuttavan naurunpuuskan huusi tavattoman korkealla äänellä:

-- Neljätoista nuttua, englanninverkaa, hinta viisitoista frangia.

Aurélie rouva luetteli viittoja, kun Margueriten kaikuva ääni esti

hänen äänensä kuulumasta. Hän loukkaantui ja huomautti puhuen

majesteetillisen hitaasti:

-- Ei niin kovasti, neiti, me emme ole nyt hallissa... Ja te muut

voisitte olla nauramatta jonninjoutavia, kun aikamme on niin täpärällä.

Samassa Clara, joka ei pitänyt vaatekasoja silmällä, sai mylläkän

aikaan. Yksi vaatepino kaatui vetäen muutkin pöydältä lattialle.

-- Niin, enkö sitä sanonut! huusi johtajatar vimmoissaan. -- Pitäkää

toki silmänne auki, neiti Prunaire! Tämä on aivan sietämätöntä.

Mutta samassa Mouret ja Bourdoncle astuivat sisään, ja osasto muuttui

hiljaiseksi. Huutajien äänet tasaantuivat, kynät rapisivat ahkerasti,

ja Clara kiirehti nostamaan vaatteet lattialta. Johtaja ei keskeyttänyt

työtä. Hän katseli sitä vähän aikaa äänetönnä ja hymyilevänä. Hänen

kasvonsa olivat inventoimispäivinä iloista luottamusta täynnä; huulet

vain hiukan värähtelivät kuin sisäisestä jännityksestä. Kun hän huomasi

Denisen, hänen oli vaikea salata hämmästystään. Tyttö oli siis työssä.

Hän katsoi Aurélie rouvaan, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa.

Sitten hän hiukan epäröityään jatkoi matkaansa ja meni morsiuskapioiden

osastoon.

Denise oli myös nostanut päätään ja huomannut Mouret'n. Hän oli

kiireesti painanut päänsä uudelleen alas ja jatkanut työtään.

Koneellinen kirjoitustyö ja säännöllinen toiminta olivat rauhoittaneet

hänen mielensä. Niinhän hänen aina kävi. Ensin hän päästi rajut

tunteensa valloilleen, itki katketakseen ja kuvitteli tuskansa vielä

suuremmaksi. Sitten hän antoi järkensä voittaa, rohkaisi mielensä,

lujitti tahtonsa ja ojensi suoraksi hennon ja notkean vartalonsa.

Nytkin hänen silmänsä olivat kirkkaat, hänen kasvonsa kalpeat ja hänen

kätensä varma ja vakaa. Hän oli taas kokonaan työssään päätettyään

kukistaa sydämensä tunteet ja täyttää velvollisuutensa.

Kello löi kymmenen. Työ oli täydessä käynnissä kaikilla osastoilla, ja

talo täynnä melua ja jyskettä. Lujat äänet kaikuivat taukoamatta

suurien holvien toisesta päästä toiseen, ja keskellä risteileviä

numeroita kiersi eräs uutinen hämmästyttävän nopeasti suusta suuhun.

Koko talo tiesi jo, että Mouret oli lähettänyt Deniselle

päivälliskutsun. Syy oli Paulinen. Palattuaan Denisen luota aivan

kuohuksissaan hän oli tavannut Delochen pitsiosastolla ja huomaamatta

Liénard'ia, joka seisoi vieressä, hän oli kiirehtinyt purkamaan

sydäntään.

-- Nyt se on tehty... Hän on saanut kirjeen. Kutsu on täksi illaksi.

Deloche kalpeni. Hän oli heti ymmärtänyt, sillä heillä oli melkein joka

päivä puhe Denisestä, Mouret'n rakkauden suuntautumisesta häneen sekä

kuuluisista päivälliskutsuista, joiden arveltiin vievän asian

päätökseen. Pauline sitä paitsi moitti Delochea hänen rakkaudestaan,

joka ei voinut johtaa mihinkään, ja hän kohautti halveksivasti

olkapäitään, kun poika sanoi hyväksyvänsä Denisen vastarinnan.

-- Hänen jalkansa on jo parempi, ja hän aikoo tulla osastolle, jatkoi

hän. -- Älkää nyt venyttäkö naamaanne noin pitkäksi... Onneksihan se

hänelle on.

Ja hän palasi kiireesti osastolleen.

-- Vai niin, tuumi Liénard, joka oli kuullut. -- Nyrjähtänytkö tässä on

kysymyksessä. Oikeassa olitte puolustaessanne häntä eilisiltana

kahvilassa, sillä nyt olisi jo myöhäistä.

Sitten hän meni tiehensä kertoen osastolle palatessaan uutisen neljälle

tai viidelle myyjälle sanasta sanaan niinkuin oli sen kuullut;

kymmenessä minuutissa se oli jo kiertänyt tavaratalon.

Viimeinen Liénard'in lause tarkoitti Saint-Rochin kahvilassa

tapahtunutta kiistaa. Liénard ja Deloche olivat paljon yhdessä

vapaa-aikana. Deloche oli vuokrannut Smyrnan hotellista Hutinin

huoneen, kun tämä alajohtajaksi päästyään oli muuttanut pieneen kolmen

huoneen huoneistoon, ja joutunut siten Liénard'in naapuriksi. Yhdessä

miehet menivät joka aamu työhön ja yhdessä illalla palasivat. Kummankin

huoneen ikkunat olivat samalle mustalle, kaivomaiselle pihalle, josta

kohosi myrkyllinen löyhkä. He viihtyivät hyvin yhdessä, vaikka olivat

aivan eriluonteisia, toinen parantumaton tuhlari, joka katumatta söi

isänsä rahoja, toinen harjoitti mitä tarkinta säästäväisyyttä. Eräässä

asiassa he kumminkin muistuttivat toisiaan: he olivat kumpikin myyjinä

kelvottomia eivätkä edistyneet osastoillaan sen enempää palkan kuin

arvonkaan puolesta. Työpäivän loputtua he useimmiten viettivät iltansa

Saint-Rochin kahvilassa, jossa ei käynyt päivän aikaan ketään, mutta

joka täyttyi illalla laitojaan myöten tavaratalon Gailloninaukiolle

työntämistä joukoista. Illalla taloa tärisytti jatkuva rähinä.

Tupakansavun synkistämissä huoneissa naksutettiin dominolaattoja,

naurettiin täyttä kurkkua, haukuttiin esimiehiä ja pohdittiin päivän

kysymyksiä kahvia ja olutta juoden. Liénard omassa nurkassaan ahmi

kalliita herkkuja, Deloche tyytyi oluttuoppiin, josta hänellä oli

riittävästi nautintoa neljäksi tunniksi. Täällä Deloche oli kuullut

Favier'n kertovan Denisestä kaikenlaisia hävyttömyyksiä, miten tämä oli

lumonnut johtajan nostamalla hameitaan liian korkealle portaita

noustessaan. Deloche jaksoi vielä hillitä kuohuvan mielensä, vaikka

häntä poltti halu lyödä Favier'ta korvalle, mutta kun tämä yhä jatkoi

kertoen miten Denise joka yö meni tapaamaan rakastajaansa, hän ärjäisi

vimmastuneena:

-- Valehtelette, mokoma panettelija! Kuuletteko, valhetta se on alusta

loppuun asti.

Tietämättä enää mitä sanoikaan hän sopertaen ja änkyttäen puhui suunsa

puhtaaksi.

-- Minä tunnen hänet ... huusi hän. -- Hän ei ole koskaan rakastanut

kuin yhtä ainoaa miestä, niin, herra Hutinia, ja tämä ei edes sitä

huomannut, eikä ole häneen koskenut sormensa päälläkään.

Juttu oli kiertänyt muodottomaksi paisuneena taloa, ja sille naurettiin

vielä, kun Mouret'n päivälliskutsua alettiin pohtia. Ensimmäinen, jolle

Liénard oli sattunut kertomaan uutisensa, oli eräs silkkiosaston myyjä.

Tämä vei sanoman mukanaan osastolleen, jossa inventoiminen oli

parhaillaan käynnissä. Favier seisoi kahden myyjän auttamana jakkaralla

tyhjentämässä hyllyjä ja ojentamassa kangaspakkoja Hutinille, joka

pöydällä seisoen ilmoitti numerot hintalaput tarkastettuaan. Sitten hän

heitti pakat maahan, jossa kasa kohoten yhä korkeammaksi paisui kuin

syksyinen tulva. Muut myyjät kirjoittivat luetteloa, ja Albert Lhomme

oli auttamassa heitä, kasvot kalpeina valvomisesta, sillä hän oli

viettänyt yönsä Chapellen kapakassa. Hallin lasikatosta virtasi kirkas

päivänpaiste huoneeseen, ja ruutujen takaa kuulsi kappale heleän

sinistä taivasta.

-- Vetäkää uutimet eteen, huusi Bouthemont, jolle valvonta antoi

tarpeeksi tekemistä. -- Kuka tuollaista päivänpaistetta jaksaa sietää.

Favier, joka parhaillaan nousi varpailleen tyhjentääkseen viimeisen

hyllyn, jupisi ärtyisästi:

-- Ilkeävätkin sulkea ihmiset sisään näin kauniina päivänä. Sataisipa

kerrankin inventoimispäivänä, mutta ei koskaan!... Ja tässä sitä saa

hikoilla lukon takana niinkuin vankilassa.

Hän ojensi pakan Hutinille. Hintalapussa oli metrimäärä, vähennettynä

sitä myöten kuin pakka myynnistä oheni; mikä menettely säästi paljon

työtä.

Alajohtaja huusi:

-- Puolisilkkiä, pieniruutuista, kaksikymmentäyksi metriä, kuusi

frangia viisikymmentä metri.

Sitten pakka heitettiin maahan muiden lisäksi, ja Hutin jatkoi

alkamaansa keskustelua kysymällä Favier'lta:

-- Vai tahtoi hän lyödä teitä?

-- Tahtoi kyllä. Ja siinä minä kaikessa hiljaisuudessa tyhjensin

kolpakkoni... Tarpeetonta hänen oli syyttää minua valheesta. Nythän

pienokainen on saanut kirjeen ja päivälliskutsun isännältä... Kaikki

sen tietävät.

-- Tosiaanko? sanoi Hutin. -- Eikö se sitten vielä ollutkaan valmista?

Favier ojensi hänelle toisen pakan.

-- Siltähän se näytti, hän vastasi. -- Olisi voinut vannoa niin olevan.

Jo aikoja sitten he tuntuivat olevan yhtä mieltä.

-- Samaa lajia kaksikymmentäviisi metriä, Hutin huusi.

Pakka tupsahti raskaasti toisten päälle hänen hiljaa jatkaessaan:

-- Tiedätte kai, että hän on viettänyt iloista elämää Bourras'n, tuon

vanhan jörön talossa?

Nyt osasto oli saanut mistä puhua. Denisen nimi oli kaikkien suussa.

Selät paisuivat paksuiksi, nenät vainusivat herkkuja. Bouthemontkin,

jonka häväistysjutut saattoivat hyvälle tuulelle, sutkautti

sukkeluuden, jonka törkeydelle hän itse nauroi makeasti. Albert,

horroksestaan heränneenä, väitti nähneensä valmiiden vaatteiden

alajohtajattaren Gros-Cailloussa kulkemassa kahden sotamiehen välissä.

Samassa Mignot, lainaamansa rahat kädessä, tuli Albertin kanssa

sopimaan iltahuveista, jotka rahojen puutteesta olivat mennä myttyyn,

mutta jotka nyt kävivät mahdollisiksi. Kun kaunis Mignot kuuli

puhuttavan Mouret'n kirjeestä, hän päästi niin julkean sanan, että

Bouthemont'in täytyi astua väliin.

-- Tarpeeksi juttuja, hyvät herrat, hän sanoi. -- Asia ei koske meitä.

Jatkakaa, herra Hutin.

-- Puolisilkkiä, pieniruutuista, kolmekymmentäkaksi metriä, kuusi

frangia viisikymmentä metri, huusi Hutin.

Kynät lähtivät jälleen liikkeelle, pakkojen putoileminen lattiaan

muuttui säännölliseksi, ja kankaiden tulva kohosi, ikäänkuin joki olisi

purkanut vettään. Favier huomautti puoliääneen, että vuoden varasto oli

kaunis ja että johtokunta olisi tyytyväinen. Bouthemont, tuo suuri

lurjus, osasi kyllä ostaa; siinä suhteessa hän kenties oli Pariisin

etevimpiä, mutta myymisessä hän ei kelvannut mihinkään. Hutin hymähti

tyytyväisenä kiittäen toista ystävällisellä katseella; hän oli itse

houkutellut Bouthemont'in tavaratalon palvelukseen kukistaakseen

Robineaun, mutta nyt hän vehkeili salaa saadakseen hänet tieltä ja

päästäkseen itse johtajaksi. Sama sota oli käymässä kuin ennenkin;

juoruja laskettiin liikkeelle, johtokunnan jäsenissä herätettiin

epäluuloa ja oma into ja ahkeruus pantiin näytteille. Mutta Favier,

jota Hutin taas koetti lähestyä, katsoi häntä kulmainsa alta

kylmäkiskoisesti ja vihaisesti, ikäänkuin laskien montako suupalaa

tuosta pienestä, tanakasta miehestä tulisi ja odotti kunnes Hutin oli

syönyt Bouthemont'in syödäkseen sitten itse hänet suuhunsa. Favier

toivoi pääsevänsä alajohtajaksi, jos Hutin pääsi johtajaksi. Ja tottapa

sitten nähtiin. Siihen mennessä, innostuen niinkuin muutkin

odotettavista palkankorotuksista, he keskustelivat raha-asioista

jatkaen silkkivaraston inventoimista. Bouthemont'in arveltiin pääsevän

kolmeenkymmeneentuhanteen. Hutinilla oli jo yli kymmenentuhatta, ja

Favier arvioi tulonsa kaikkiaan viiteentuhanteenviiteensataan.

Tavaratalo laajeni koko ajan, myyjät kohosivat arvossa ja saivat

kaksinkertaisen palkan niinkuin upseerit sodan aikana.

-- Eikö tästä lajista, hitto vieköön, loppua tulekaan! Bouthemont sanoi

äkkiä kärsimättömästi. -- Sellainen kevätkin oli, aina vain sadetta,

niin että ainoastaan mustat silkit kävivät kaupaksi.

Hänen laajat, nauruun taipuvaiset kasvonsa synkkenivät. Hän katseli

maassa kohoavaa kangaskasaa Hutinin luetellessa sointuvalla

voitonriemua ilmaisevalla äänellä:

-- Puolisilkkiä, pieniruutuista, kaksikymmentäkahdeksan metriä, kuusi

frangia viisikymmentä metri.

Sitä oli vielä kokonainen hylly täynnä. Favier väsyneenä nostamiseen

viivytteli tahallaan työtä. Mutta loppu siitä sittenkin vihdoin tuli,

ja ojentaessaan viimeiset pakat Hutinille hän sanoi hiljaa:

-- Kuulkaa, olin aivan unohtaa... Onko teille kerrottu, että valmiiden

vaatteiden osaston alajohtajatar on ollut teihin rakastunut?

Hutin hämmästyi suuresti.

-- Oikeinko totta? kysyi hän.

-- Niin, tuon pitkän roikaleen, Delochen, sanojen mukaan ainakin.

Muistanhan minäkin, kuinka hän ennen ajoi teitä takaa.

Päästyään alajohtajaksi Hutin oli luopunut kahvilakonserttien

laulajattarista ja ruvennut hakkailemaan kotiopettajattaria. Vaikka

toverin hänelle uskoma asia hiveli hänen ylpeyttään, hän ei ollut

välittävinään siitä, vaan vastasi ylenkatseellisesti:

-- Pulskempia minä tahdon. Isäntä joutaa seurustelemaan kenen kanssa

hyvänsä, mutta minä en ainakaan viitsi.

Hän keskeytti huutaakseen:

-- Valkeaa silkkiä, kolmekymmentäviisi metriä kahdeksan frangia

seitsemänkymmentäviisi metri.

Bouthemont päästi helpotuksen huokauksen.

-- Vihdoinkin! hän sanoi.

Samassa toinen päivällisvuoro soitettiin kokoon. Favier kuului siihen

ja astui alas jakkaraltaan, jonka päälle toinen myyjä vuorostaan

kiipesi. Hänen täytyi astua pitkin lattiaa lainehtivien kangaskasojen

ylitse. Kaikilla osastoilla oli samanlainen sekasorto. Kaapeista,

hyllyiltä, rasioista tyhjennettiin tavarat lattialle, ja joka paikka

oli niitä niin täynnä, että tuskin jalansijaa löysi. Valkeiden

kankaiden osastolta kuului kumeita mätkähdyksiä, kun sertinkipinot

kaatuivat, lyhyttavaraosastolla koteloiden kannet naksahtivat

auetessaan ja niiden sisällys kolisi; kaukaisella huonekaluosastolla

jyryytettiin raskaita huonekaluja pitkin lattiaa. Luetteloijien äänet,

niin kimeät kuin karkeatkin, yhtyivät korvia särkeväksi kiljunnaksi,

joka muistutti tuulen vinguntaa lehdettömässä metsässä.

Favier selvisi vihdoinkin kankaista ja nousi ruokasalin portaita.

Tavaratalon laajentamisen jälkeen ruokasalit sijaitsivat uuden

rakennuksen neljännessä kerroksessa. Hän kulki kiireesti ja saavutti

Delochen ja Liénard'in, jotka olivat päässeet lähtemään ennen häntä.

Mutta koska hän ei välittänyt näiden seurasta, hän jäi odottamaan

Mignot'ta, joka tuli hänen jälkeensä.

-- Helkkari! hän sanoi pysähtyen mustan taulun eteen, missä päivän

ruokalista oli luettavissa. -- Oikein juhlapäivälliset, inventoimisen

kunniaksi varmaankin! Kananpaistia tai lammaskotlettia sekä öljyssä

valmistettua artisokkaa... Tuskinpa lammas nyt saavuttaa menekkiä.

Mignot nauroi kuiskaten:

-- Mikähän vika kanassa lie?

Deloche ja Liénard olivat saaneet annoksensa ja menivät paikoilleen.

Favier sanoi kumartuen luukkua kohti vuorostaan:

-- Kananpaistia.

Mutta hänen täytyi odottaa, sillä lintua leikatessaan palvelija oli

vahingossa pistänyt veitsen sormeensa ja siitä oli syntynyt suuri

hämminki. Favier, kasvot luukulla, katseli keittiöön, missä

suunnattomalla hellalla oli niin raskaita kattiloita, että neljä miestä

tuskin olisi jaksanut niitä nostaa; ne olikin sentähden kiinnitetty

katossa juokseviin kiskoihin, joita myöten niitä tarvittaessa pyörien

ja ketjujen avulla siirreltiin. Lieden hehkuvassa valossa valkopukuiset

keittäjät valvoivat illalliskeittoa käsissä pitkien keppien päähän

sidotut kuorinkauhat. Seinillä oli halstareita, kooltaan marttyyrien

kidutuskojeiksi kelpaavia, kattiloita, joihin mahtui kokonainen lammas

kerrallaan, jättiläismäinen lautastenlämmittäjä ja marmorinen allas,

jonka läpi vesi lakkaamatta virtasi. Vasemmalla puolella oli

astiainpesuhuone laitteineen ja suunnattomine kivisine viemäreineen ja

oikealla puolella ruokakonttori missä näkyi teräskoukuissa riippuvia

verisiä lihankappaleita. Perunoidenkuorimiskone tikitti säännöllisesti

kuin mylly, ja kahdessa pienessä vaunussa vietiin puhdistettuja

salaatinlehtiä vesisäiliölle huuhdottaviksi.

-- Kananpaistia, Favier toisti kärsimättömästi. Kääntyen toverinsa

puoleen hän lisäsi hiljemmalla äänellä:

-- Kylläpä haava vuotaa! Inhottavaa! Ruokaanhan sitä tippuu.

Mignot tahtoi myös nähdä. Heidän takanaan myyjien jono yhä kasvoi.

Tyrkkien ja nauraen he kuuntelivat Favier'n ja Mignot'n huomautuksia

yhteiskeittiöstä, jossa vähimmätkin aseet, vartaat ja silavaneulat,

olivat suunnattoman isoja ja jossa valmistettiin päivällis- ja

aamiaisruoat kahdelletuhannelle hengelle. Ruokavieraiden luku sitä

paitsi kasvoi päivä päivältä. Ruoka-aineita hukkui niinkuin kaivoon,

päivässä kuusitoista hehtolitraa perunoita, satakaksikymmentä naulaa

voita, kuusisataa kiloa lihaa. Jokaista ateriaa varten avattiin kolme

viinitynnyriä.

-- Jopa vihdoinkin, mutisi Favier, kun keittäjä toi kattilan, josta

nosti linnunreiden lautaselle.

-- Kananpaistia, sanoi hänen takanaan Mignot.

He menivät yhdessä ruokasaliin haettuaan viiniannoksensa. Heidän

selkänsä takana kuului yhtä mittaa "kananpaistia", "kananpaistia"

loppumattomiin ja säännöllisesti seurasi kattilaan sukeltavan haarukan

ryhdikäs napse.

Myyjille ruokasaliksi sisustettu huone oli niin suuri, että jokaisen

vuoron viidellesadalle pöytävieraalle oli tarpeeksi tilaa.

Mahonkipöydät olivat poikittain rinnan kulkevissa riveissä, ja huoneen

kummassakin päässä oleviin pöytiin oli katettu järjestyksenvalvojille

ja osastonhoitajille. Keskellä oli tarjoilupöytä, jossa otettiin

vastaan ylimääräisten annosten tilaukset ja maksut niistä. Tämä sali,

joka sai kirkkaan valaistuksensa sen kummassakin päässä olevista

suurista ikkunoista, näytti laajuuteensa verraten matalalta vaikka

se oli neljä metriä korkea. Seinät oli maalattu öljyvärillä

vaaleankeltaisiksi, ja niissä oli ainoana koristeena ruokaliinasäiliöt.

Ensimmäisen ruokasalin vieressä oli asiapoikien ja ajomiesten

ruokasali, jossa ei syöty säännöllisinä aikoina, vaan milloin kullekin

sattui sopivaa aikaa.

-- Vai olette tekin saanut lautasellenne linnunreiden, sanoi Favier

Mignot'lle, kun hän pääsi istumaan pöytään vastapäätä toveria.

Muut myyjät tulivat hekin paikoilleen. Pöytäliinaa ei ollut, ja

lautaset kalisivat paljasta puuta vasten. Kaikki ihmettelivät

kananreisien paljoutta.

-- Paljon on niillä kanoilla ollut jalkoja, huomautti Mignot.

Ne, jotka olivat saaneet selkäluuta lautaselleen, suuttuivat. Ruoka oli

paljon parantunut, kun tavaratalo oli järjestetty uudestaan. Mouret ei

antanut enää ruoanlaittoa urakalle, vaan otti itse keittiönkin

huostaansa järjestäen erityisen toimiston, jolla oli oma päällikkönsä,

alapäällikkönsä ja tarkastajansa. Eikä hän enää harjoittanut niin

suurta säästäväisyyttäkään, sillä hän laski, että paremmin ravittu

henkilökunta teki parempaa työtä, minkä laskelman käytännölliseltä

kannalta edullista inhimillisyyttä ei Bourdoncle pitkään aikaan

pystynyt käsittämään.

-- Yhdentekevää! Sitkeätä se ei ainakaan ole, jatkoi Mignot. --

Antakaahan leipä tänne.

Leipä kiersi pöytää, ja jokaisen leikattua siitä palan viimeinen pisti

veitsen pystyyn kannikkaan. Myöhästyneet saapuivat kiireesti

yksitellen. Sali oli päästä päähän täynnä nälkäistä väkeä, jonka

ruokahalu väsyttävän aamutyön jälkeen oli tavallista kahta vertaa

kiihkeämpi. Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin haarukoiden

helskettä, pulloista juoksevan viinin pulppuamista, lasien kolahtelua

pöytää vasten ja pontevasti pureskelevien leukapielien naksutusta. Jos

kellä oli jotakin sanottavaa, niin hän tuskin sai sanoilleen sijaa

täydessä suussaan.

Deloche, jolla oli paikkansa Baugén ja Liénard'in välissä, istui

melkein vastapäätä Favier'ta. Vähän väliä hän loi riitaveljeensä

vihaisia katseita, joihin toinen myös osasi vastata. Heidän kummallakin

puolellaan kuiskittiin heidän kuuluisaksi käyneestä riidastaan. Sitten

naurettiin Delochea vainoavalle kovalle onnelle. Hän oli aina

nälkäisistä nälkäisin ja aina hän sattui saamaan lautaselleen

huonoimmat palat. Nytkin hän oli saanut kanan kaulaa ja vähän

selkäluuta. Sanaakaan sanomatta hän muiden ilvehtiessä söi leipää suun

täydeltä ja kaapi lihaa kanan kaulasta tarkkaan ja taitavasti niinkuin

ihminen, joka on oppinut antamaan lihalle arvoa.

-- Miksi ette valita? Baugé kysyi häneltä.

Deloche kohautti olkapäitään. Se ei maksanut vaivaa. Jos hän joskus

uskalsi nurista kohtalon kovuutta vastaan, niin aina hänelle kävi

hullusti.

-- Oletteko kuulleet, että rullasaksoilla on nyt oma kerhonsa? sanoi

äkkiä Mignot, -- Rullakerho... Sillä on istuntonsa joka lauantai

eräässä Saint-Honorén kapakan salissa.

Rullasaksoilla hän tarkoitti lyhyttavaraosaston myyjiä. Uutinen herätti

yleistä naurua. Jokainen pani siihen lisää, ja sukkeluuksia laskettiin

suu täynnä, niin että kieli tuskin pääsi kääntymään. Piintyneet lukijat

vain istuivat ääneti, lukemiseen vajonneina. Mutta vaikka naurettiin,

täytyi kumminkin tunnustaa, että edistystä tällaisen seuran

perustaminen oli. Kauppa-apulaiset sivistyivät vuosi vuodelta. Useat

osasivat jo saksaa tai englantia. Eivätkä he enää katsoneet arvonsa

mukaiseksi käydä Bullier'ssa tanssimassa ja rähisemässä tai

kahvilakonserteissa viheltämässä rumille laulajattarille. He perustivat

omat kerhonsa.

-- Onko heillä piano niinkuin palttinalaisilla? kysyi Liénard.

-- Rullakerholla piano? Mignot huudahti. -- On toki, veikkoseni!

Ja he soittavat ja laulavat!... Eikä siinä kylliksi, heillä on

runonlausujansakin, tuo pieni Bavoux.

Naurettiin yhä enemmän ja tehtiin pilkkaa Bavoux'sta. Mutta naurun alta

pilkisti kunnioitus tätä edistynyttä seuraa kohtaan. Sitten puheltiin

eräästä Vaudeville teatterin näyttelemästä kappaleesta, missä

verkasaksoja pahasti pilkattiin. Moni oli suuttunut. Jotkut pelkäsivät

työn kestävän liian myöhäiseen illalla, sillä heidät oli kutsuttu

vieraisille porvariperheisiin.

Tällaisia salissa puhuttiin ruoka-astioiden yhä helistessä yhä

kovemmin. Ikkunat oli avattu ruoanhajun ja sadoista lautasista kohoavan

kuuman höyryn haihduttamiseksi. Käärekaihtimet olivat elokuun raskaasta

päivänpaisteesta tulisen kuumat. Kadulta kohosi polttavia leyhkiä, ja

katossa häilyi auringon kultaisia heijastuksia, jotka heijastuivat

pöytävieraiden hikisiin kasvoihin.

-- Ilkeävätkin sulkea ihmiset sisälle tällaisella ilmalla, sanoi Favier

toistamiseen.

Huomautus johti uudestaan mieliin inventoimisen ja palkankorotukset,

aihe, joka innostutti heitä kaikkia yhtä paljon. Kananpaistipäivinä

mielet kiihottuivat aina näin ja lopuksi rähinä kävi lähes

sietämättömäksi. Kun päästiin niin pitkälle, että tarjottiin öljyssä

valmistettua artisokkaa, pöydässä ei enää voinut kuulla omaa ääntään.

Järjestyksenvalvojalla oli päivää varten erityiset määräyksensä, eikä

hänkään häirinnyt yleistä vilkkautta.

-- Kuulkaahan, huusi Favier, -- tiedättekö... Mutta hän ei saanut

ääntänsä kuulumaan, sillä Mignot huusi:

-- Kuka ei pidä artisokasta? Vaihdan jälkiruokani artisokkaan!

Kukaan ei vastannut, sillä kaikki pitivät artisokasta. Aamiainen oli

kaikkein parhaita, sillä tiedettiin, että muun hyvän lisäksi

jälkiruoaksi oli vielä persikoita.

-- Mouret on kutsunut hänet päivälliselle, Favier sanoi

oikeanpuoleiselle naapurilleen jatkaen kertomustaan. -- Ettekö ole

vielä sitä kuullut?

Koko pöytä oli kuullut sen. Aamusta alkaenhan siitä oli puhuttu ja koko

juttuun alettiin jo väsyä. Äskeiset sukkeluudet kiersivät uudelleen

pöytää suusta suuhun. Deloche vavahti. Hänen silmänsä kiintyivät

lopuksi Favier'hen, joka itsepintaisesti kerta toisensa perästä toisti:

-- Jos hän ei ole vielä tyttöä saanut, niin nyt hän saa. Ja jos tyttö

luulee olevansa ensimmäinen, niin pettyy tyttö raukka pahasti.

Hän loi Delocheen ärsyttävän katseen ja sanoi ilkeän sukkeluuden.

Äkkiä hän painoi päänsä alas, sillä Deloche, joka ei enää voinut

hillitä kiehuvaa vihaansa, heitti viinin tähteen lasistaan vasten hänen

kasvojaan.

-- Siitä saat, kirottu valehtelija! hän sammalsi. -- Jo eilen sinut

olisi pitänyt kastella!

Nousi kova hälinä. Muutamia pisaroita räiskyi Favier'n naapurien

päälle, mutta itse tämä pääsi vähällä. Hänen hiuksensa vain hiukan

kastuivat, sillä viini oli heitetty niin rajusti, että se lensi yli.

Kaikki suuttuivat. Ei kai Deloche suotta tyttöä puolustanut,

hän oli aivan liian innokas. Senkin houkkio! Olisi ansainnut

korvilleen oppiakseen käyttäytymään. Mutta äänet hiljenivät, kun

järjestyksenvalvojan nähtiin lähestyvän. Tarpeetonta oli sekoittaa

johtokuntaa asiaan. Favier tyytyi sanomaan:

-- Olisipa vain osunut, niin kyllä olisin hänelle näyttänyt!

Sitten kaikki käännettiin pilaksi. Kun Deloche, jota vihanpurkaus vielä

vapisutti, nosti ajatuksissaan tyhjän lasinsa huulilleen, syntyi

yleinen nauru. Hän työnsi kömpelösti lasin luotaan ja rupesi

pureksimaan kuivaksi jyrsimänsä artisokan lehtiä.

-- Vesikarahvi tänne, Delochea janottaa, sanoi Mignot.

Naurettiin vielä enemmän. Syöjät ottivat itselleen puhtaat lautaset, ja

pojat tarjosivat suurista koreista persikoita jälkiruoaksi. Mignot

lisäsi:

-- Jokaisella oma makunsa. Deloche tahtoo viiniä persikkansa

särpimeksi.

Deloche istui liikkumatta pää painuksissa niinkuin kuuro. Hän ei ollut

kuulevinaan pilaa, hautoi vain samaa katkeraa ajatusta. Totta oli mitä

he sanoivat. Millä oikeudella hän puolusti Deniseä? Nyt he vasta saivat

syytä panetteluun. Hän vain saattoi tytön kieroon asemaan tahtoessaan

puolustaa. Hänen olisi tehnyt mieli piestä itseään. Tekipä mitä

tahansa, aina hän teki hullusti, silloinkin kun hänen tarkoituksensa

oli mitä jaloin. Parempi hänen olisi ollut kuolla. Kyyneleet kohosivat

hänen silmiinsä. Sekin oli hänen syynsä, että koko talo puhui Mouret'n

Deniselle lähettämästä kirjeestä. Kaikki nauroivat ja ilveilivät. Hänen

ei olisi pitänyt sallia Paulinen puhua Liénard'in kuullen. Hänen täytyi

ottaa tästäkin syy päälleen.

-- Miksi menitte kertomaan asiasta? hän kuiskasi tuskissaan

Liénard'ille. -- Teitte sangen pahasti.

-- Minäkö, vastasi Liénard. -- Enhän minä sanonut kuin kahdelle tai

kolmelle ja käskin vielä pitää salassa. Kuka sen olisi arvannut kuinka

huhu leviää!

Kun Deloche vihdoin päätti juoda vettä, koko pöytä purskahti jälleen

nauruun. Ateria oli lopussa, ja kauppa-apulaiset istuivat selkä kenossa

odottaen kellon soimista. Tarjoilupöydältä oli tällä kertaa tilattu

hyvin vähän lisäruokia, varsinkin kun päivän kunniaksi kahvitkin

tarjottiin talon puolesta. Kupista kohoavien kevyiden höyryjen alla

hohtivat hikiset kasvot. Käärekaihtimet riippuivat ikkunoissa

liikkumattomina. Yksi niistä ponnahti äkkiä auki, ja auringonpaiste

tulvi leveänä juovana saliin saaden katon loistamaan. Äänten kohina oli

salissa niin voimakas, että aluksi vain ovensuussa istuvat kuulivat

kellon soivan. Noustiin pöydästä ja hajottiin pitkin käytävää.

Deloche oli tahallaan jättäytynyt jälkeen paetakseen sukkeluuksia.

Baugékin meni pois ennen häntä, ja kumminkin Baugé oli tavallisesti

salissa viimeinen, sillä ennenkuin hän palasi osastolleen, hän tahtoi

tehdä kierroksen tavatakseen Paulinen tämän mennessä naisten

ruokasaliin. He olivat sopineet siitä keskenään käyttäen siten ainoan

tilaisuuden sanan vaihtamiseen päivän kestäessä. Tänään, kun he

suutelivat toisiaan eräässä käytävän käänteessä, Denise, joka oli

myöhästynyt jalkansa takia, sattui näkemään heidät.

-- Oi ystäväni, sopersi Pauline lentäen punaiseksi, -- ettehän sano

kenellekään, ettehän?

Baugé, suuri, harteikas mies, vapisi kuin virheestä kiinni saatu

koulupoika.

-- Jos sanotte, ajavat varmasti pois, hän sanoi. -- Tietäväthän he,

että aiomme mennä naimisiin, mutta eivät nuo hölmöt sittenkään ymmärrä,

että väliin tekee mieli suudella.

Denise väitti liikuttuneena, ettei ollut nähnyt mitään. Baugé meni

tiehensä, kun näki Delochen vuorostaan lähestyvän. Tämä oli tehnyt

pitkän kierroksen rauhoittuakseen, ja kun hän näki Denisen, hän rupesi

pyytämään anteeksi sammaltaen lauseita, joita Denise ei alussa

ymmärtänyt. Sitten hän kääntyi Paulineen nuhdellen tätä siitä, että oli

puhunut Liénard'in kuullen. Kun Pauline häpeissään ei tietänyt mitä

vastata, Denise ymmärsi vihdoin mistä oli puhe. Sitäkö siis tiesivät

nuo kuiskeet, jotka olivat aamusta asti kuuluneet hänen selkänsä

takana? Kirjejuttuko tavaratalossa kiersi? Hetkeksi häntä puistatti

sama tuska kuin aamulla kirjettä lukiessa. Hän tunsi itsensä riisutuksi

alastomaksi kaikkien noiden miesten nähden.

-- Enhän minä tietänyt, toisti Pauline. -- Ja sitä paitsi, eihän siinä

ole mitään pahaa... Antaa heidän puhua. Kateutta se vain on.

-- En ole teille vihainen, sanoi Denise vihdoin saaden jälleen järkensä

voitolle... -- Tottahan se on. Kirje on minulle, ja minun siitä on

vastattava.

Deloche meni pois epätoivoissaan, sillä hän ymmärsi asian niin, että

Denise suostui ja että hän oli päättänyt mennä illalla.

Kun myyjättäret olivat lopettaneet ateriansa suuren salin vieressä

sijaitsevassa pienessä naisten ruokasalissa, joka oli mukavampi kuin

miesten sali, Pauline auttoi Denisen takaisin osastolle. Siellä

iltapäivän kuumassa päivänpaisteessa kiire oli pahimmillaan. Oli

jouduttu siihen hetkeen, jolloin aamupäivän raukeuden jälkeen täytyi

panna kaikki voimat liikkeelle, jotta työ valmistuisi ennen iltaa.

Äänet kajahtelivat vieläkin kovemmin, kädet kohosivat hyllyjä kohti ja

tavaroita kylvettiin joka taholta lattialle, jossa kasat jo kohosivat

pöytien tasalle. Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli liikettä ja

kohinaa. Päät nousivat ja laskivat, kädet huitoivat ilmassa niinkuin

olisi ollut aika kahakka käynnissä. Tulistunut, räjähtämäisillään oleva

kone jyskytti kuin raivoissaan harvalukuisten kadullakulkijoiden

harhaillessa ulkopuolella kyllästyneinä pyhäpäivän raukeaan

hiljaisuuteen. Saint-Augustininkadun käytävällä kolme suttuista

avopäistä tyttöä litisti häpeämättä nenänsä ikkunalasia vasten

nähdäkseen mitä myllyssä jauhettiin.

Kun Denise palasi osastolle, Aurélie rouva jätti Margueriten

lopetettavaksi vaatteiden luettelemisen ja saadakseen korvilleen rauhan

vetäytyi itse näytetilkkutoimiston saliin toimittamaan tarkistustyön

vieden Denisen mukanaan.

-- Tulkaa minun kanssani, hän sanoi, -- niin vertaamme luettelot...

Sitten saatte toimittaa yhteenlaskut.

Mutta koska ovi täytyi pitää auki valvonnan vuoksi, ei täälläkään ollut

rauhallista työskennellä. Huone oli suuri, neliömäinen sali, jossa ei

ollut muita huonekaluja kuin tuoleja ja kolme pitkää pöytää. Yhdessä

nurkassa oli suuret leikkaamiskoneet, joissa näytetilkut leikattiin.

Kokonaisia vaatepakkoja, kuudenkymmenentuhannen frangin arvosta,

rikottiin niissä. Aamusta iltaan kone, sähisten kuin niityn ruohossa

kulkeva viikate, silppusi villakankaita, silkkejä ja palttinoita.

Tilkut kiinnitettiin sitten liimaamalla tai ompelemalla vihkoihin.

Ikkunoiden välissä oli pieni kirjapaino hintalehtien painamista varten.

-- Hiljaa, Aurélie rouva huusi aika-ajoin, kun ei kuullut mitä Denise

sanoi. Heidän lopetettuaan ensimmäisen luettelon vertailun Aurélie

rouva meni pois jättäen Denisen yksin toimittamaan yhteenlaskut. Vähän

ajan päästä hän palasi tuoden mukanaan neiti de Fontenailles'in, joka

oli luovutettu hänelle, koska tätä ei tarvittu enää morsiuskapioiden

osastolla. Hän sai auttaa yhteenlaskemisessa, jotta jouduttaisiin

pikemmin valmiiksi. Neiti de Fontenailles, markiisitar, joksi Clara

häntä ilkeyksissään nimitti, nostatti osaston läpi kulkiessaan suuren

naurunremakan. Sukkeluuksia laskettiin. Josephia pilkattiin eikä

lopetettu, vaikka onneton tyttö oli jo kadonnut näkyvistä, auki

jääneestä ovesta kuului yhtä mittaa pilapuheita.

-- Tulkaa lähemmäksi, tässä on tilaa meille kummallekin, Denise sanoi

säälien. -- Voitte käyttää minun mustepulloani, siitä riittää

teillekin.

Neiti de Fontenailles, häpeissään alennustilastaan, ei edes muistanut

kiittää. Hänen laihat kasvonsa olivat harmaankalpeat niinkuin liikaa

juovilla ihmisillä; valkeat ja hienot kädet vain ilmaisivat hänen

ylhäisen syntyperänsä.

Mutta äkkiä nauru viereisessä salissa taukosi ja työ tuntui jatkuvan

taas säännöllisesti. Mouret oli kiertämässä uudestaan taloa ja oli

hetkeksi pysähtynyt valmiiden vaatteiden osastolle. Hänen silmänsä

hakivat Deniseä, ja hän näytti hämmästyvän, kun tätä ei näkynyt. Hän

kutsui luokseen Aurélie rouvan ja vetäytyen hänen kanssaan syrjään jäi

hetkeksi keskustelemaan. Mouret tuntui kysyvän jotain, ja Aurélie rouva

vastasi vilkaisten näytetilkkutoimiston ovelle päin. Sitten seurasi

ilmeisesti raportinanto, sillä Aurélie rouva näkyi kuiskaavan jotakin

arvokkaan näköisenä. Epäilemättä hän kertoi tytön aamulla itkeneen.

-- Hyvä on, Mouret sanoi ääneen. -- Näyttäkää luettelot.

-- Olkaa hyvä ja tulkaa tänne, vastasi johtajatar. -- Menemme tänne

melua pakoon.

Mouret seurasi häntä viereiseen huoneeseen. Clara, joka ei ollut

millänsäkään, teki ääneen huomautuksiaan, mutta Marguerite, saadakseen

hänet vaikenemaan ja kääntääkseen hänen huomionsa toisaanne, heitti

kahta kiivaammin hänelle vaatteita. Alajohtajatar oli hyvä toveri,

kenenkään ei tarvinnut sekaantua hänen asioihinsa. Koko osasto salasi

ja peitteli yksissä tuumin. Lhomme ja Joseph istuivat selkä kumarassa

kuin kuurot. Jouve, järjestyksenvalvoja, seurattuaan Aurélie rouvan

käyttäytymistä asettui juhlallisesti vartioimaan näytetilkkutoimiston

ovelle kuin ainakin uskollinen palvelija, joka pitää huolta herransa

mukavuudesta.

-- Antakaa luettelot, johtajatar sanoi astuessaan huoneeseen.

Denise ojensi luettelot Mouret'lle ja jäi seisomaan laskematta

katsettaan. Hän oli tuntenut vavahtavansa, mutta hän osasi hillitä

itsensä ja pysyi rauhallisena. Mouret syventyi hetkeksi luettelojen

tutkimiseen katsomattakaan tyttöön. Hiiskahdustakaan ei kuulunut.

Silloin Aurélie rouva meni neiti de Fontenailles'in luo ja näyttäen

tyytymättömältä yhteenlaskuihin sanoi hänelle hiljaa:

-- Menkää auttamaan vaatteiden paikalleen panossa... Te ette näy olevan

perehtynyt laskemiseen.

Neiti de Fontenailles palasi osastolle, jossa hänet otettiin naurulla

vastaan. Joseph, joka ei jaksanut kestää veitikkamaisia katseita,

sekaantui kirjoittamisessaan. Clara mielissään odottamattomasta avusta

ei voinut kuitenkaan olla piikittelemättä tyttöä; kaikki tavaratalon

naiset olivat hänelle vihamielisiä. Näkyihän tuo pöllöpää rakastuneen

työmieheen, vaikka oli markiisitar. Ja sittenkin tämä rakkaus herätti

kateutta.

-- Hyvä on! Hyvä on! toisti Mouret ollen yhä lukevinaan.

Mutta Aurélie rouva ei tiennyt kuinka päästä vuorostaan lähtemään

säädyllisyyttä liiaksi loukkaamatta. Hän ei voinut pysyä alallaan, vaan

meni katsomaan leikkaamiskonetta vihoissaan, että hänen miehensä ei

ymmärtänyt jollakin tekosyyllä kutsua häntä luokseen. Mutta eihän se

raukka koskaan tajunnut mitä tilaisuus vaati. Olisi pystynyt lammikon

rannalla kuolemaan janoon. Marguerite osoitti vihdoin tarpeeksi älyä

kysyäkseen Aurélie rouvalta neuvoa.

-- Tulen heti, vastasi johtajatar.

Saatuaan näin tekosyyn poistua hän pääsi kunnialla asiasta

tarvitsematta hävetä osaston henkilökuntaa. Hän tuli huoneesta

kasvoillaan sellainen jalo juhlallisuus, etteivät myyjättäret

uskaltaneet hiiskahtaakaan.

Mouret laski hitaasti paperit pöydälle. Hän katsoi Deniseen, joka istui

yhä kynä kädessä. Tyttö ei kääntänyt pois katsettaan, kävi vain vielä

kalpeammaksi.

-- Tulettehan tänä iltana? Mouret kysyi puoliääneen.

-- En, johtaja, vastasi Denise, -- minun on mahdotonta tulla. Veljeni

ovat päivällisellä setäni luona, ja olen luvannut syödä heidän

kanssaan.

-- Mutta jalkanne? Teidänhän on vielä vaikea kävellä.

-- Oh, kyllä minä jaksan mennä sinne asti. Jalkani on jo paljon parempi

kuin aamulla.

Mouret vuorostaan oli käynyt kalpeaksi kuultuaan hiljaisen kiellon.

Hänen suunsa värähteli levottomasti. Mutta hän hillitsi itsensä ja

jatkoi kohteliaana liikkeen johtajana, joka ennen kaikkea oli

kiinnostunut henkilökuntansa parhaasta:

-- Ette kai pannut pahaksi kutsuani... Tiedättehän kuinka suuressa

arvossa pidän teitä?

Denise pysyi edelleen samassa kunnioittavassa asennossa.

-- Olen hyvin liikuttunut hyvyydestänne minua kohtaan ja kiitän teitä

kutsusta. Mutta, toistan sen vieläkin, minun on mahdotonta tulla.

Veljeni odottavat minua tänä iltana.

Denise ei suostunut ymmärtämään, vaikka koko tavaratalo auki olevasta

ovesta tuntui työntävän häntä takaa. Pauline, joka ystävyydessään sanoi

häntä hupsuksi, muut, joiden pilkan alaiseksi hän tiesi joutuvansa jos

kieltäytyi. Aurélie rouva, joka oli poistunut huoneesta, Marguerite,

joka korotti ääntään vetääkseen huomion hänestä, Lhomme, joka istui

selin kuin tietämättä koko asiasta, kaikki he tahtoivat heittää hänet

mahtavan pedon kitaan.

Mouret oli hetken ääneti. Sitten hän kysyi voitonriemuisen,

kuninkaallista rakkautta ylistävän jyrinän säestämänä:

-- Milloin tulette? Huomennako?

Denise joutui hämilleen tästä yksinkertaisesta kysymyksestä.

-- En tiedä... En voi ... sammalsi hän.

Mouret hymyili ja koetti tarttua hänen käteensä, mutta Denise veti

kätensä pois.

-- Mitä te pelkäätte? Mouret kysyi.

Mutta Denise oli jo nostanut päänsä ja katsoen miestä suoraan silmiin

sanoi hymyillen lempeästi ja rohkeasti:

-- En mitään, herra... Eihän meidän ole pakko tehdä muuta kuin mitä

tahdomme, eikö niin? Ja minä en tahdo, siinä kaikki.

Tämän sanoessaan hän kuuli oven narahtavan, ja kun hän hämmästyneenä

kääntyi katsomaan, näki hän sen hiljaa sulkeutuvan. Isä Jouve oli

asialla. Ovien sulkeminen kuului hänen tehtäviinsä, ja hän sulki ne

tunnollisesti kaikki. Tämän tehtyään hän jatkoi oven takana

vartioimistaan. Kukaan ei ollut huomaavinaan mitään. Clara yksin

kuiskasi ilkeyden neiti de Fontenailles'in korvaan. Mutta tämä ei

osoittanut vähintäkään ilahtumisen merkkiä, kuunteli vain kasvot

kalpeina ja liikkumattomina...

Denise oli noussut mennäkseen, kun Mouret sanoi hänelle hiljaa, koko

ruumis vavisten:

-- Minä rakastan teitä... Te olette tiennyt sen jo kauan; älkää

teeskennelkö, sillä se on arvotonta... Älkää pelätkö mitään. Monta

kertaa minun on tehnyt mieli kutsua teidät työhuoneeseeni. Siellä

olisimme olleet yksin. Olisin voinut panna oven salpaan. Mutta en ole

tahtonut. Kerron sen sijaan sen täällä, jonne kuka tahansa voi tulla...

Rakastan teitä, Denise...

Denise seisoi liikkumattomana hänen edessään, kasvot kalpeina ja

katsoen häntä yhä suoraan silmiin.

-- Sanokaa, miksi kieltäydytte? ... jatkoi Mouret. -- Ettekö tarvitse

mitään? Veljenne ovat teille suurena taakkana. Kaiken, mitä pyydätte

minulta, kaiken, mitä vaaditte...

Denise keskeytti sanoen:

-- Kiitos, ansaitsen jo enemmän kuin tarvitsen.

-- Mutta minä tarjoan teille vapautta, elämän iloa ja ylellisyyttä...

Minä rakennan teille kodin ja teen teidät rikkaaksi.

-- Ei kiitos, en osaa elää ilman työtä... Jo kymmenvuotiaana ansaitsin

toimeentuloni.

Mouret teki raivostuneen liikkeen. Denise oli ensimmäinen, joka ei

taipunut. Ennen hänen oli vain tarvinnut viitata saadakseen mitä

tahtoi. Kaikki kumarsivat hänen oikkujaan nöyrinä palvelijattarina.

Mutta tämä kieltäytyi ja vielä aiheetta. Hänen kauan pidätetty

intohimonsa kiihottui vastarinnasta. Kenties hän ei osannut tarjota

tarpeeksi. Hän suorastaan rukoilemalla rukoili. Mutta yhä hän törmäsi

samaan horjumattomaan kieltoon:

-- Ei, ei kiitos!

Silloin hänen sydämensä tuska puhkesi sanoihin:

-- Näettehän, että kärsin!... Niin, mieletöntä se on, mutta kärsin kuin

lapsi.

Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Syntyi uusi hiljaisuus. Suljetun

oven takaa kuului työn kohina, mutta heikenneenä kuin voittolaulun

etäisyyteen hukkuva loppusävel. Tappiolle joutunut ei kaivannut

äänekästä säestystä.

-- Mutta jos sittenkin tahtoisin, Mouret sanoi värisevällä äänellä

tarttuen Denisen käsiin.

Denise ei pannut vastaan. Hänen silmänsä himmenivät, ja hänen voimansa

alkoivat pettää. Outo lämpö kohosi miehen käsistä ja lämmön mukana

suloisesti raukaiseva tunne. Hyvä Jumala, kuinka suuresti hän rakasti

miestä ja kuinka suloista olisi ollut panna kätensä hänen kaulaansa ja

painautua hänen rintaansa vastaan!

-- Tahdon, tahdon, Mouret jatkoi aivan raivoissaan. -- Odotan teitä

tänä iltana tai ryhdyn keinoihin...

Hän tuli raa'aksi. Denise päästi huudon. Mies oli puristanut hänen

käsiään niin lujasti, että tuska sai hänet tointumaan. Hän sai

väännetyksi kätensä irti ja ojentuen suoraksi näytti kasvavan.

-- Ei, antakaa minun olla... Minä en ole mikään Clara, jonka voi

huomenna jättää. Ja sitten, rakastattehan tuota rouvaa, joka käy

täällä... Pysykää hänen kanssaan. Minä en suostu jakamaan.

Mouret hämmästyi niin, että ei osannut sanoa mitään. Mitä tuo tyttö

sanoi? Mitä hän tahtoi? Eiväthän myyjättäret, joita hän kunnioitti

suosiollaan, välittäneet rakkaudesta. Hänen olisi pitänyt nauraa, mutta

päinvastoin tytön ylpeä asento sai aikaan vielä suuremman hämmennyksen

hänen sydämessään.

-- Johtaja, sanoi Denise, -- avatkaa ovi! Ei ole sopivaa, että olemme

täällä kahden.

Mouret totteli. Hänen päässään riehui sellainen myrsky, ettei hän

tiennyt, miten salata tuskaansa. Hän kutsui Aurélie rouvan luokseen ja

kiivastui vaippavaraston suuruudesta. Hintaa olisi ollut alennettava ja

vieläkin alennettava, niin kauan kuin yksikin oli jäljellä. Talon tapa

oli sellainen. Joka vuosi lakaistiin kaikki puhtaaksi ja myytiin

kuudenkymmenenkin prosentin tappiolla, jotta vain päästiin nopeasti

vanhenneesta kuosista tai kankaasta, joka ei enää miellyttänyt. Samassa

Bourdoncle astui sisälle. Hän oli seisonut jo vähän aikaa Jouven

sulkeman oven takana tämän kuiskattua jotain hänen korvaansa. Hän oli

odottanut kärsimättömänä uskaltamatta kuitenkaan häiritä. Olihan se

kerrassaan sopimatonta, tällaisena päivänä. Ja vielä tuollaisen

tyttörievun kanssa! Kun ovi vihdoin avautui, Bourdoncle puhui kiivaasti

Mouret'lle puolisilkkien varastosta, joka oli suunnattoman suuri. Hänen

kertomuksensa oli huojennukseksi Mouret'lle, sillä se salli hänen

päästää vihansa ilmoille. Mitä Bouthemont ajattelikaan. Hän poistui

julistettuaan, ettei hänellä ollut käyttöä johtajalle, joka ei kyennyt

arvostelemaan tarvetta, vaan osti liiaksi.

-- Mikä häntä vaivaa? kuiskasi Aurélie rouva, nuhteista

loukkaantuneena.

Myyjättäret katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Kuuden aikaan

inventoiminen oli valmis. Aurinko kultasi vielä ikkunoita, kaunis

kesäaurinko, jonka heijastukset kirkastivat hallin lasiruutuja. Katujen

raskaassa ilmassa perheet palasivat jo väsyneinä kedoilta suuret

kukkavihkot käsissä, laahaten lapsia jäljessään. Osastot toinen

toisensa perästä vaikenivat. Siellä täällä vain joku myöhästynyt

virkailija tyhjensi viimeisiä kaappejaan. Vihdoin nämäkin äänet

hiljenivät, ja päivän hälinästä ei ollut muuta jäljellä kuin ilmassa

tupruava pöly luhistuneiden vaatekasojen yläpuolella. Hyllyt, kaapit,

laatikot ja rasiat ammottivat tyhjinä; yksikään tavara ei ollut

paikallaan. Laajan tavaratalon runko oli kokonaisuudessaan paljastettu,

nikkarintyöt näkyvissä niinkuin huoneiston uutena ollessa ennen

sisäänmuuttoa. Alastomuus on inventoimisen säntillisyyden näkyvä

todiste. Kuudentoista miljoonan arvoinen tavaravarasto oli lattialla

pöydät hukuttaneena, kuohuvana merenä. Myyjät alkoivat panna tavaroita

paikoilleen kahlaten olkapäitä myöten suunnattomien kasojen keskellä.

Kymmeneltä he toivoivat olevansa valmiita.

Kun Aurélie rouva, joka kuului ensimmäiseen pöytään, meni ruokasaliin,

tiesi hän jo kertoa, kuinka korkealle myyntisumma vuoden mittaan oli

kohonnut; se kävi selville heti yhteenlaskujen jälkeen. Summa nousi

kaikkiaan kahdeksaankymmeneen miljoonaan ja oli kymmenen miljoonaa

suurempi kuin edellisenä vuotena. Puolisilkissä vain oli ollut tuntuva

vajaus.

-- Jos herra Mouret ei ole tyytyväinen, hän vaatii liikoja, lisäsi

johtajatar. -- Tuollahan hän seisoo keskusportaiden lavalla vihaisen

näköisenä.

Myyjättäret pistäytyivät katsomaan. Todellakin, hän seisoi siellä

yksin, otsa rypyssä katsellen maahan kylvettyjä miljoonia.

-- Rouva, sanoi Denise, joka saapui tällä hetkellä, -- sallitteko minun

lähteä. Minusta ei ole täällä enää mihinkään työhön jalkani takia, ja

minulla oli aikomus mennä setäni luo veljieni kanssa...

Hämmästys oli yleinen. Hän ei siis ollutkaan suostunut! Aurélie rouvan

ääni oli vastatessa kuiva ja tyytymätön. Hän epäröi mitä sanoa ja oli

vähällä kieltää. Clara kohautti olkapäitään yhtä epäilevänä. Mitä

ihmettä siinä oli! Mouret ei kai huolinutkaan hänestä. Pauline oli

kapalo-osastolla Delochen seurassa, kun hänelle kerrottiin minkä

ratkaisun asia oli saanut. Deloche oli niin mielissään uutisesta, että

Paulinea suututti. Suurtako hyötyä hänellä siitä oli! Sekö häntä

ilahdutti, että Denise luopui tyhmyydessään onnestaan. Bourdoncle, joka

ei uskaltanut lähestyä julmistunutta isäntäänsä, vaelsi muiden

kuiskaillessa mykkänä, ikävissään ja levottomana.

Mutta Denise laskeutui hiljakseen portaita nojautuen käsipuihin.

Alhaalla hän kohtasi joukon myyjiä, jotka nauraa hohottivat. Hän kuuli

mainittavan nimensä ja ymmärsi, että oli kysymys tämänpäiväisestä

tapahtumasta. Häntä ei huomattu.

-- Älkäähän joutavia! Kursailemista se vain on, sanoi Favier. -- Kyllä

hän kaikki konstit tietää... Minä tunnen kyllä yhden, jonka hän olisi

väkisin ottanut.

Hän katsoi Hutiniin, joka seisoi arkana arvostaan syrjässä ottamatta

pilapuheisiin osaa. Mutta muiden kateelliset katseet saattoivat hänet

kumminkin niin hyvälle tuulelle, että hän suvaitsi mutista:

-- No jo minulla oli hänestä vastusta!

Denise tarttui lujemmin käsipuihin pysyäkseen pystyssä. Tottahan se

oli, mitä mies sanoi. Hänen oli syytä katua lapsellista käytöstään.

Mutta voi kuinka halpamaisesti mies käyttäytyi ja kuinka häntä täytyi

halveksia! Hän joutui suuren liikutuksen valtaan. Eikö ollut omituista,

että hän oli jaksanut torjua luotaan miehen, jota hän rakasti, kun hän

ennen oli ollut niin heikko tuon kurjan suhteen, jota hän vain oli

uneksinut rakastavansa. Tästä tunteittensa ristiriidasta hän ei

voinut päästä selville. Ja hän kulki kiireesti hallin poikki.

Järjestyksenvalvojan avatessa hänelle ovea, joka oli aamusta alkaen

ollut lukossa, Denise vaistomaisesti katsoi ylöspäin. Hänen silmänsä

sattuivat Mouret'hen, joka syviin mietteisiin vajonneena seisoi yhä

portaiden lavalla keskellä valtakuntaansa. Hän oli unohtanut

tavaraluettelot ja valtavat aarteet ympärillään. Kaikki oli kadonnut

hänen mielestään, menneisyyden myrskyiset voitot, tulevaisuudessa

häämöttävä rikkaus. Hänen epätoivoinen katseensa seurasi Deniseä, ja

kun tyttö katosi ovesta, talo kävi hänelle kolkoksi ja pimeäksi.