IX.

Maanantaina maaliskuun 14:ntenä, Naisten Aarreaitta avasi suuren

kesäuutuuksien näyttelyn, jonka piti kestää kolme päivää, viettäen

siten uusien myymälöittensä avajaisjuhlaa. Kolea tuuli puhalsi.

Kadullakävijät kiirehtivät eteenpäin ihmetellen takatalvea, käärien

päällysvaatteitaan paremmin ympärilleen. Mutta kaikki naapuriston

pikkupuodit olivat kuohuksissa. Niiden omistajat laskivat jännityksestä

kalpeina ensimmäisiä Neuve-Saint-Augustininkadun ovelle pysähtyviä

vaunuja. Suuri markiisi, jonka uudet kultaukset tuntuivat kirkastavan

katua kuin päivänpaiste, suojasi kirkonovea muistuttavaa holvikattoista

sisäänkäytävää, jonka yläpuolella oli veistokuvaryhmä, missä nähtiin

Teollisuuden ojentavan kättä Kaupalle. Oikealla ja vasemmalla talon

julkisivut kohosivat räikeän valkeina ulottuen toisella puolella

Michodièren-, toisella puolella Monsignynkadun kulmaan, jossa ne

kääntyivät seuratakseen näitä reunustaen siten koko neliömäisen alueen

lukuunottamatta Dix-Décembrenkadun laitaa, johon Kiinteistöpankki aikoi

rakentaa. Naapurien tarvitsi vain nostaa päätään nähdäkseen tämän

laajan, kasarmimaisen rakennuksen tavarapaljouden, sillä alakerrasta

toiseen kerrokseen asti seinä oli täynnä suuria peililasi-ikkunoita,

joiden takana talon koko komeus oli näytteillä. Mahtava kuutiomainen

myymälä peitti heiltä taivaan ja auringon ja tuntui tavallaan

aiheuttavan pakkasenkin, joka värisytti heitä heidän pimeiden puotiensa

perällä.

Jo kuudesta alkaen Mouret oli ollut antamassa viimeisiä määräyksiä.

Keskellä rakennusta, pääovesta alkaen, kulki leveä käytävä ja sen

kummallakin puolella, Michodièren- ja Monsignynkatua pitkin, kaksi

kapeampaa käytävää. Pihoista oli tehty suuria lasikattoisia halleja,

joista rautaportaita myöten pääsi ylempiin kerroksiin ja joiden yli

kulki rautasiltoja hallien laidasta toiseen. Arkkitehti oli terävä ja

lahjakas mies, uuden ajan suunnan ihailija, joka käytti kiveä

ainoastaan kellarikerroksen ja nurkkapatsaiden rakentamiseen; muu runko

oli valettu kokonaan raudasta ja pylväitä oli pystytetty katto- ja

lattiapalkkien liitoksia kannattamaan. Väliseinät olivat tiilestä.

Kaikkialla oli tarpeeksi tilaa, ilmaa ja valoa, ja yleisön oli mukava

liikkua laajoissa pylväskäytävissä. Se oli uudenaikaisen kaupankäynnin

temppeli, luja ja kevyt, pystytetty lukuisien ostajajoukkojen

käytettäväksi. Alhaalla keskuskäytävässä oli ovikäytävän

jäännöserämyymälöiden jälkeen solmio-osasto, käsineosasto ja

silkkiosasto. Monsignyn käytävässä oli valkeiden kankaiden ja

pumpulikankaiden osastot ja Michodièren käytävässä lyhyttavaroiden ja

trikootavaroiden osastot sekä verka- ja villakangasosastot.

Ensimmäisessä kerroksessa oli valmiiden vaatteiden, valkotavaroiden,

huivien ja pitsien osastot sekä uusia vastaperustettuja osastoja.

Toiseen kerrokseen oli sijoitettu makuuvaate-, matto- ja

huonekalukangasosasto, sanalla sanoen kaikki tilaa vaativat osastot.

Nyt osastojen lukumäärä nousi jo kolmeenkymmeneenyhdeksään ja

henkilökunnan tuhanteenkahdeksaansataan, joista kaksisataa naisia.

Kokonainen pieni yhdyskunta eli ja liikkui kaikuvien holvien suojassa.

Mouret pyrki kaikessa miellyttämään naista. Nainen oli hänen talossaan

kuningatar, naiselle hän oli rakentanut tämän temppelin saadakseen

hänet kokonaan valtaansa. Kaikki hänen pyrkimyksensä tarkoittivat

samaa: mielistellä naista hyötyäkseen hänen halujensa kiihtymisestä ja

rikastuakseen hänen kuumeensa yltymisestä. Yötä päivää hän vaivasi

päätään keksiäkseen uusia syöttejä. Hän oli laitattanut muun

muassa kaksi sametilla verhottua hissiä säästääkseen heikoilta

ostajattariltaan portaitten tuottaman väsymyksen. Hän oli

järjestänyt tarjoiluhuoneen, jossa asiakkaille tarjottiin ilmaiseksi

virvoitusjuomia ja leivoksia, ja lukusalin, muhkean, komeasti

sisustetun gallerian, johon hän joskus järjesti taidenäyttelyjäkin.

Mutta hänen nerokkain keksintönsä oli kumminkin äidin valloittaminen

lapsen kautta, jos turhamaisuuden syötit eivät riittäneet. Mouret tiesi

käyttää hyväkseen kaikkia naisen sydämessä piileviä tunteita ja

heikkouksia. Hän perusti erityisiä osastoja pikkupoikien ja -tyttöjen

tarpeita varten ja viivytti äitejä tarjoten lapsille kuvia ja punaisia

ilmapalloja, joiden kylkeen tavaratalon nimi oli painettu suurin

loistavin kirjaimin. Nämä ilmapallot, joita annettiin jokaiselle

asiakkaalle, tekivät varsinkin hänen nerolleen kunniaa, sillä

asiakkaiden mennessä koteihinsa ne langan päässä liehuen liikkuivat

pitkin katuja tavaratalon mainoksina.

Mouret tiesi, että mainostaminen on tehokkaimpia keinoja maineen

saavuttamiseksi, ja hänen hintaluetteloihin, ilmoituksiin ja

julisteisiin kuluttamansa varat nousivat pian kolmeensataantuhanteen

frangiin vuodessa. Kesäuutuuksien näyttelyä varten hän oli

painattanut ja lähettänyt kaikkiin maailman ääriin kaksisataatuhatta

hintaluetteloa, joista viisikymmentätuhatta meni ulkomaille vieraille

kielille käännettyinä. Hän varusti ne kuvilla ja liitti niihin lehtiin

liimattuja kangasmalleja. Joka paikassa oli Naisten Aarreaitan nimi

luettavissa, talojen seinissä, sanomalehdissä, jopa teatterien

esiripuissakin; sitä ei voinut olla näkemättä. Mouret väitti, ettei

nainen kykene vastustamaan mainosta. Ennemmin tai myöhemmin hän menee

sinne, minne huhu houkuttelee. Sitä paitsi Mouret osasi virittää

taitavasti satimia naissielun tarkkana tuntijana. Hän oli huomannut,

ettei nainen voinut voittaa kiusausta sekä että hän ostaa

tarpeetontakin, kun luulee tekevänsä edullisen kaupan, ja tälle

havainnolleen hän perusti hinnanalennusjärjestelmänsä. Hän myönsi yhä

suuremmat hinnanalennukset, kuta kauemmin tavara oli ollut menemättä

kaupaksi, vaikka siitä olisi koitunut tappiotakin, noudattaen joka

suhteessa periaatettaan tavaran nopean rahaksimuuton tärkeydestä.

Tunkien vielä syvemmälle naisen sydämen sokkeloihin hän oli keksinyt

tavaroiden palauttamismahdollisuuden, jesuiittamaisen viettelyksen

sukkelimman kepposen. "Ottakaa vain, rouva; tuokaa takaisin, jos se ei

enää kotiin tultua miellytä." Nainen, joka vielä koetti pitää puoliaan

kiusausta vastaan, sai syyn millä puolustautua.. Kauppa oli

korjattavissa. Ja hän osti puhtaalla omallatunnolla. Siten

palauttamisoikeus ja hinnanalennus saivat vakiintuneen sijansa

uudenaikaisen kaupankäynnin mallikelpoisessa toiminnassa.

Tavaratalon järjestämisessä Mouret osoittautui verrattomaksi

mestariksi. Hän piti lakinaan, ettei yksikään nurkka Naisten

Aarreaitassa saanut jäädä tyhjäksi. Joka paikkaan hän vaati elämää,

ääntä ja liikettä, sillä hänen sanojensa mukaan elämä vetää puoleensa

elämää, luo ja leviää. Tätä lakia hän koetti noudattaa jos millä

tavalla. Ovelle hän tahtoi tungosta uskotellakseen kadullakävijöille,

että talossa oli oikea kahakka. Tungoksen hän sai aikaan sijoittamalla

ovikäytävään jäännöstavaroiden myymälät. Siinä oli hyllyjä ja koreja

täynnä kaikenlaista arvotonta tavaraa, jota myytiin polkuhinnasta ja

joka houkutteli niin paljon vähävaraista kansaa, ettei ovesta tahtonut

päästä sisälle ja että luuli tavaratalon olevan tulvillaan, vaikka se

usein ei ollut kuin puolillaan väkeä. Sitten hän osasi kätkeä ne

osastot, joissa kauppa väliin taukosi, esimerkiksi huivi- ja

pumpulikangasosastot, joista edellinen kesällä, jälkimmäinen talvella

oli kuollut; hän sijoitti niiden ympäri vilkasliikkeisiä osastoja, niin

että ne hukkuivat yleiseen touhuun. Hänen keksintönsä oli myös

matto- ja huonekaluosaston sijoittaminen toiseen kerrokseen; niissä

kävi vähemmän väkeä ja alakerrassa nämä avarat ja tyhjät tilat olisivat

tehneet ikävän vaikutuksen. Jos hänen olisi ollut mahdollista johtaa

katu myymälänsä läpi, hän olisi ollut mielissään.

Mouret oli parhaalla keksimistuulellaan. Lauantai-iltana, kun hän oli

mennyt luomaan viimeisen silmäyksen maanantaina avattavan suuren

näyttelyn valmistuksiin, hänen oli tullut äkkiä mieleen, etteivät

osastot olleetkaan tarkoituksenmukaisessa järjestyksessä. Ja kumminkin

hän oli noudattanut tarkkaa johdonmukaisuutta asettaessaan

kangasosastot toiselle puolelle ja valmiit vaatteet toiselle,

selvä järjestys, joka teki mahdolliseksi ostajien itse löytää mitä

hakivat. Tarkka luokitus oli ollut hänen unelmansa, kun hän aikanaan

koetti selvitä rouva Hédouinin ahtaan myymälän sekasorrosta,

ja nyt kun tämä unelma oli toteutumaisillaan, hän tunsi horjuvansa.

Äkkiä hänelle selvisi, että kaikki oli järjestettävä uudestaan.

Kolmessakymmenessäkuudessa tunnissa täytyi osassa tavarataloa suorittaa

täydellinen osastojen muutto. Henkilökunnan oli täytynyt hääriä

hikipäissään kaksi yötä ja sunnuntaipäivä kokonaan keskellä hirvittävää

sekamelskaa. Tavarat eivät vielä maanantai-aamunakaan tuntia ennen

avaamista olleet kaikki paikoillaan. Hulluksi isäntä kai oli tullut,

hänen aikeistaan ei päässyt selville. Hämmennys oli yleinen.

-- Kas niin, kiirehtikää! Mouret huusi neron luottamuksella. -- Tuossa

on vielä pukuja, joita pitää kantaa yläkertaan. Ja ovatko japanilaiset

tavarat paikoillaan keskusportaiden lavalla?... Viimeinen ponnistus,

lapset, niin saatte nähdä mitä tuloksia myynti tuottaa!

Myös Bourdoncle oli ollut paikalla varhaisesta aamusta alkaen. Hän ei

ymmärtänyt enemmän kuin muutkaan, mitä mullistus tarkoitti, ja seurasi

johtajaansa katseillaan levottoman näköisenä. Hän ei uskaltanut kysyä,

sillä hän tiesi mitä hänen kysymyksiinsä vastattiin tällaisina

murroshetkinä. Kuitenkaan hän ei voinut lopuksi pidättää itseään, vaan

kysyi hiljaisesti:

-- Oliko välttämätöntä panna kaikki ylösalaisin juuri näyttelyn

avaamispäivän aattona?

Mouret kohautti olkapäitään vastaamatta. Kun Bourdoncle uskalsi toistaa

kysymyksen, hän puhkesi puhumaan:

-- Olisipa todellakin ollut viisasta koota kaikki ostajat yhteen

nurkkaan, vai mitä? Mistä lieneekään päähäni pälkähtänyt sellainen?

Olisin ikäni katunut... Ettekö toki ymmärrä, että opastin joukkoja

suoraan sinne, minne heillä oli asiaa. Kun ostaja olisi tullut sisään,

hän olisi heti tiennyt minne mennä ostaakseen hameen tai puvun tai

päällysvaatteen, ja tämän tehtyään hän olisi mennyt tiehensä,

eksymättäkään edes!... Yksikään ei olisi käynyt koko taloa katsomassa.

-- Mutta, huomautti Bourdoncle, -- kun nyt olette hämmentänyt kaikki ja

heittänyt osastot sinne tänne, myyjien täytyy suotta väsyttää jalkojaan

saattamalla ostajat osastolta osastolle.

-- Vähät minä siitä, vastasi Mouret. -- He ovat nuoria, ja siitä he

vain kasvavat... Sitä parempi, jos juoksevat. Enemmän niitä vain luulee

olevan, ja lisänä ovat tuottamassa tungosta. Kuta enemmän väkeä, sitä

paremmin kaikki käy!

Hän nauroi, suvaitsipa tehdä tarkempaa selkoakin puhuen hiljemmällä

äänellä:

-- Kuulkaahan, Bourdoncle, minä selitän teille mitä tulosta siitä on...

Ensiksikin tämä asiakkaiden juokseminen edestakaisin kylvää heitä joka

paikkaan, saa uskomaan, että heitä on enemmän kuin onkaan, ja eksyttää

heidät kokonaan. Toiseksi kun heidät täytyy viedä talon päästä toiseen,

kun heidän esimerkiksi ostettuansa pukukankaan täytyy mennä tavaratalon

toiseen päähän ostamaan vuoria, talo tuntuu heistä kolme kertaa

suuremmalta. Kolmanneksi heidän on pakko matkallaan kulkea

sellaistenkin osastojen läpi, joihin he eivät olisi muuten panneet

jalkaansakaan; he jäävät katsomaan ja lankeavat kiusauksiin, joista he

eivät olisi muuten tietäneet mitään. Neljänneksi...

Bourdoncle purskahti hänkin nauruun. Silloin Mouret ihastuneena

keskeytti huutaakseen alaisilleen:

-- Hyvä on, lapset! Nyt lakaisemaan, ja sitten kaikki on kunnossa!

Kääntyessään hän huomasi Denisen. Tämä saapui ensimmäisenä osastolle,

jonka edessä Mouret ja Bourdoncle seisoivat, ja hämmästyi suuresti

huomatessaan, että kaikki oli muuttunut, sillä Mouret oli antanut viedä

valmiit vaatteet toiseen kerrokseen talon toiseen päähän. Tyttö katsoa

tuijotti ympärilleen hämmästyneenä.

-- Mitä nyt? kuiskasi hän. -- Onko täällä majanmuutto?

Hänen hämmästyksensä huvitti Mouret'ta, joka oli mieltynyt tällaisiin

teatterimaisiin yllätyksiin. Helmikuun alussa Denise oli palannut

Aarreaitan palvelukseen, jossa hän ilokseen ja ihmeekseen oli

huomannut, että kaikki olivat hänelle kohteliaita, jopa kohtelivat

kunnioittavastikin. Aurélie rouva varsinkin osoittautui ystävälliseksi.

Marguerite ja Clara tuntuivat pakosta alistuvan kohtaloonsa, ja itse

isä Jouvekin kumarsi nähtävästi häveten entistä käytöstään ja pyrkien

sovintoon. Mouret oli sanonut mahtisanansa, ja heti kaikki oli

muuttunut. Toverit väistyivät, katsoivat Deniseen ja kuiskailivat.

Tässä yleisessä ystävällisyydessä Delochen alakuloisuus ja Paulinen

salaperäinen hymy tuntuivat Denisestä loukkaukselta.

Mouret katsoi yhä häneen ihastuneen näköisenä.

-- Mitä haette, neiti? hän kysyi vihdoin. Denise, joka ei ollut

huomannut häntä, punastui vähän. Siitä lähtien kun hän palasi

Aarreaitan palvelukseen Mouret'n monet ystävyydenosoitukset olivat

liikuttaneet häntä suuresti. Pauline oli ilman nähtävää syytä kertonut

hänelle yksityiskohtia myöten isännän ja Claran lemmentarinan, missä he

toisensa tapasivat, mitä Claralle maksettiin. Pauline palasi usein

aiheeseen ja kertoi senkin, että isännällä oli toinenkin rakastajatar,

rouva Desforges, joka oli tavaratalossa hyvin tunnettu. Kertomukset

hermostuttivat Deniseä, ja tuo outo pelon-, kiitollisuuden- ja

vihansekainen tunne, joka ennen oli vallannut hänet Mouret'n

läheisyydessä, alkoi uudelleen ahdistaa häntä.

-- Muuttopuuhia ihmettelen, hän sopersi.

Mouret tuli hänen viereensä sanoakseen hänelle hiljaa:

-- Pyydän teitä tänä iltana sulkemisajan jälkeen pistäytymään

työhuoneeseeni. Minulla olisi teille puhumista.

Denise kumarsi hämillään vastaamatta. Tuskin hänellä olisi ollut siihen

aikaakaan, sillä hänen oli pakko kiirehtiä osastolleen, johon muutkin

myyjättäret alkoivat saapua. Mutta Bourdoncle oli kuullut ja katsoi

Mouret'hen hymyillen, uskalsipa vielä puhuakin siitä hänelle, kun

jäivät kahdenkesken.

-- Vieläkö tämäkin? hän sanoi. -- Varokaa, lopuksi siitä tulee totta!

Mouret puolustautui kiivaasti kätkien liikutuksensa ylpeän

välinpitämättömyyden naamioon.

-- Älkää joutavia! Ajankulua vain. Ei ole vielä se nainen syntynyt,

joka minut voittaa.

Kun tavaratalo oli avattava, hän kiirehti luomaan viimeisen silmäyksen

eri osastoihin. Bourdoncle pudisti päätään. Hiljainen ja vaatimaton

Denise teki hänet levottomaksi. Kerran hän oli päässyt hänestä voitolle

ajamalla hänet pois. Mutta tyttö oli palannut, ja häntä oli kohdeltava

nyt tosivihollisena. Bourdoncle ei puhunut mitään vaan odotti aikaansa.

Hän kiirehti Mouret'n jälkeen. Tämä oli jo saapunut alakertaan,

Saint-Augustininkadun halliin, joka oli vastapäätä sisäänkäytävää, ja

huusi kiivastuneena:

-- Narrinako minua pidätte. Enkö käskenyt teitä panemaan siniset

päivävarjot reunalle ... korjatkaa tuoja pian!

Hän ei tyyntynyt. Kokonainen lauma poikia täytyi panna korjaamaan

päivävarjonäyttelyä. Mouret käski hetkeksi sulkea ovetkin, kun huomasi

ostajia tulevan, ja väitti sulkevansa tavaratalon kokonaan, jollei

päivävarjoja saatu paikoilleen. Ne pilasivat hänen näyttelynsä. Hutin,

Mignot ja muut taitavat näyttelynjärjestäjät tulivat katsomaan ja

arvostelemaan, mutta eivät olleet ymmärtävinään isäntää, sillä he

olivat toisen makusuunnan puoltajia.

Vihdoin ovet avattiin uudestaan ja väkeä tulvi sisään. Jo ensimmäisen

tunnin aikana, ennen kuin talo vielä oli täynnäkään, syntyi

sisäänkäytävässä sellainen tungos, että poliisin täytyi hajoittaa

katuliikenteen esteenä olevia joukkoja. Mouret oli laskenut oikein.

Taaja joukko taloudenhoitajia, pikkuporvariston rouvia ja myssypäisiä

palvelijattaria hyökkäsi jäännöstavaroiden kimppuun. Kädet koholla he

tutkivat riippuvia kankaita ja tyhjensivät köyhät kukkaronsa ostaakseen

kolmenkymmenenviiden centimen pumpulikangasta, neljänkymmenenviiden

centimen harmaata silkkivillaa ja varsinkin kolmenkymmenenkahdeksan

centimen pukukangasta. Riuhtoen he tungeskelivat korien ja hyllyjen

ympärillä, joista alennustavarat, kymmenen centimen pitsit,

kahdenkymmenenviiden centimen nauhat, viidentoista centimen

sukkanauhat, käsineet, alushameet, solmiot, miesten ja naisten sukat,

katosivat kuin ahnaat joukot olisivat nielleet ne. Kylmästä säästä

huolimatta yhä uusia ostajia tuli, niin etteivät kauppa-apulaiset,

jotka myivät katukäytävällä, ennättäneet kaikkia palvella. Tungos oli

niin suuri että eräs nainen loukkaantui vaikeasti ja pari lasta oli

tukehtua joukon jalkoihin.

Pitkin päivää joukko yhä lisääntyi, yhden aikaan muodostui jonoja,

jotka sulkivat liikenteen kuin kapinan aikana. Juuri kun rouva de Boves

tyttärensä Blanchen kanssa pysähtyi epäröiden katukäytävälle, rouva

Marty saapui hänkin tyttärensä Valentinen seurassa.

-- Mikä väentungos! sanoi rouva de Boves. -- Aivanhan tähän tukehtuu.

En aikonut tullakaan, olin näet sairas, vuoteessa, mutta sitten päätin

kumminkin käydä ulkona hengittämässä raitista ilmaa.

-- Niin minäkin, sanoi rouva Marty. -- Lupasin miehelleni käydä hänen

sisarensa luona Montmartressa... Sitten ohikulkiessani tulin

ajatelleeksi, että tarvitsen vähän nyöriä. Yhdentekeväähän on mistä

ostaa, vai mitä? En tosiaankaan aio kuluttaa centimeäkään siitä yli.

Enkä sitä paitsi tarvitsekaan muuta.

Puheistaan huolimatta he eivät kumpikaan voineet kääntää silmiään pois

Naisten Aarreaitan ovesta, jota kohti voittamaton voima tuntui

työntävän joukkoja.

-- En tiedä menenkö ollenkaan, minua pelottaa, kuiskasi rouva de Boves.

-- Blanche, lähdetään pois. Voimme joutua joukon jalkoihin.

Mutta hänen pelkonsa heikkeni ja hänen halunsa mennä minne muutkin

pääsi voitolle, hän ei jaksanut vastustaa tungoksen houkuttelevaa

kiusausta. Rouva Martykin meni mukaan toistaen toistamistaan:

-- Varohan pukuani, Valentine! En tosiaankaan ole tällaista ennen

nähnyt. Aivanhan ne kantavat muassaan. Minkähänlaista sisässä lienee?

Virta oli tempaissut heidät mukaansa, ja peräytyminen kävi

mahdottomaksi. Niinkuin joki vetää uomaansa laaksossa pulppuavia vesiä,

samaten asiakkaitten virta tuntui imevän itseensä kadullakulkijat

hukuttaakseen pyörteihinsä asukkaat Pariisin kaikilta suunnilta.

Hitaasti he siirtyivät eteenpäin, ahdistettuina joka puolelta, niin

että he tuskin pääsivät hengittämään, pehmoisten olkapäiden ja pehmeän

lämpimien vatsojen kannattamina. Heidän salainen mielihyvänsä kasvoi,

sitä mukaa kun kulun hitaus kiihotti heidän uteliaisuuttaan.

Silkkipukuisia naisia, pikkuporvariston rouvia vaatimattomissa asuissa,

paljain päin tulleita tyttöjä tunkeili sekaisin, kaikki saman kuohuvan

intohimon vallassa. Muutamat naisten joukkoon eksyneet miehet

katselivat pulleiden povien saarroksista levottomina ympärilleen.

Rehentelevän pulska imettäjä kohotti korkealle ilmaan kapalovauvaansa,

joka kirkui ilosta. Toisaalla laiha ja kuiva nainen vihastui puhjeten

rumiin sanoihin ja syyttäen naapuriaan tungoksessa murhayrityksestä.

-- Pelkäänpä todellakin, että alushameeni jää minulta tänne, toisti

rouva de Boves.

Mykkänä, kasvot vielä ulkoilman raitistamina, rouva Marty kohosi

varpailleen nähdäkseen ennen muita päiden toisella puolen avautuvan

myymälän avaruuksia. Hänen harmaissa silmissään olivat terät pienet

niinkuin kissalla, kun se tulee päivänvalosta. Hän oli levänneen

näköinen, kirkaskatseinen kuin vasta unesta herännyt.

-- Oh, vihdoinkin! hän sanoi huoahtaen.

Rouvat pääsivät tungoksesta ja huomasivat joutuneensa

Saint-Augustininkadun halliin. Heidän hämmästyksensä oli suuri, kun he

näkivät, että se oli melkein tyhjä. Heistä tuntui, että täällä aukeni

kevät heidän päästyään kadulla vallitsevasta pakkasesta. Ulkona

riehuivat rakeita lennättävät, jäiset tuulet, mutta Aarreaitan

gallerioissa kesähelteen kirkasvärisyys puhkesi kankaiden vaaleisiin

vivahduksiin, kevätkuosien kepeyteen ja kirjavien päivävarjojen

paljouteen.

-- Mutta katsokaa! huudahti rouva de Boves tuijottaen kattoon.

Hän ihaili päivävarjonäyttelyä. Levitettyinä, pingoitettu kangas

loistaen kuin kuperan kilven pinta, ne peittivät hallin katon

lasiruuduista aina tammiseen seinälaudoitukseen asti. Ne kulkivat

kiehkuroina pitkin yläkertojen holvikaaria, kiersivät köynnöksinä

pylväitä, seurasivat suoraviivaisina reunuksina gallerioiden kaiteita

kiiveten portaitakin keskeytymättöminä juovina; ja niiden

tasasuhtaisessa järjestyksessä puhkeavat punaiset, vihreät, keltaiset

värit peittivät joka paikassa seinät muistuttaen suuren kansanjuhlan

kunniaksi sytytettyjä suuria venetsialaisia lyhtyjä. Nurkissa oli

huokeammista päivävarjoista rakennettuja sekavia ryhmiä tai tähtiä,

joiden vaaleansiniset, kerman- tai ruusunväriset vivahdukset johtivat

mieleen yölampun himmeän valon, ja niiden yläpuolella leimusi

suunnattoman suuria japanilaisia päivävarjoja, joissa kullankarvaiset

kurjet halkoilivat purppuralta hohtavia taivaita.

Rouva Marty haki tarpeeksi kuvaavia sanoja ilmaisemaan ihastustaan,

mutta ei osannut sanoa muuta kuin:

-- Satumaista.

Sitten hän kääntyi katsoakseen minne mennä.

-- Niin, missä sitä nyt ollaan. Nyöriä kai saa lyhyttavaraosastolta...

Ostan ja lähden sitten heti tieheni.

-- Minä tulen mukaan, rouva de Boves sanoi. -- Eikö niin, Blanche,

käydään vain kerran katsomassa, ei sen enempää.

Mutta jo ovella he eksyivät. He kääntyivät vasemmalle, mutta

kun osastoissa oli tapahtunut muutos, he eivät tulleetkaan

lyhyttavaraosastoon, vaan osuivat poimukaulusosastoon ja sitten

kaulusten ja kalvosinten osastoon. Matalakattoisissa huoneissa vallitsi

painostava kuumuus, kostea ja umpinainen kuin kasvihuoneessa, ja

kankaista erittyvät miedot hajut raskauttivat ilman, niin että

kiertävien joukkojen askelten kaiku tukehtui siihen. Rouvat palasivat

ovea kohti, mutta sen edemmäksi he eivät päässeet, sillä siellä oli

edessä poistuvien naisten ja lasten joukko, jonka yläpuolella liiteli

kokonainen pilvi punaisia ilmapalloja. Neljäkymmentätuhatta palloa oli

varattu, ja poikia oli palkattu yksinomaan näiden pallojen jakamista

varten. Nähdessään asiakkaiden poistuvan olisi voinut luulla ilmassa

näkymättömien lankojen päässä kiirehtivän suunnattomia saippuakuplia,

joihin päivävarjojen valohehku kuvastui. Koko tavaratalo kirkastui.

-- Ovatpa nämä markkinat, sanoi rouva de Boves. -- Ei enää tiedä minne

mennä.

He eivät kuitenkaan voineet jäädä ovikäytävän tungokseen. Onneksi

järjestyksenvalvoja Jouve tuli heidän avukseen. Tämä oleskeli

tapansa mukaan eteisessä tarkastaen jokaista ohikulkevaa naista.

Poliisivirkansa nojalla hän vahti varkaita, ja varsinkin hän piti

silmällä raskaina olevia naisia, kun heidän silmiensä ilme herätti

hänen epäluulonsa.

-- Lyhyttavaraosasto, hyvät rouvat, on tuolla, vasemmalla, näettekö,

trikootavaraosaston takana.

Rouva de Boves kiitti. Mutta rouva Marty kääntyi säikähtyneenä, kun ei

enää nähnyt vieressään tytärtään. Lopuksi hän huomasi tämän kaukana

Saint-Augustinin hallin toisessa päässä katselemassa suurella

mielenkiinnolla frangi yhdeksänkymmenenviiden centimen naisten

solmioita. Näitä myytiin eräältä pöydältä, mistä tavarat huudettiin

kaupaksi, sillä Mouret, joka ei jättänyt ainoatakaan keinoa

käyttämättä, piti tätä myyntitapaa varsin tehokkaana asiakkaiden

huomion ja ostohalun herättämiseksi, ja hän pilkkasi muita

kumppaneitaan, joiden mielestä tavaroiden tuli itse puhua puolestaan.

Tätä myyntitapaa varten erityisesti palkatut, sukkeluuksia latelevat

pariisilaiset tyhjäntoimittajat saivat kaupaksi suuret määrät

vähäarvoista tusinatavaraa.

-- Oi äiti, Valentine kuiskasi, -- katso noita solmioita. Niihin on

ommeltu nurkkaan pieni lintu.

Kauppa-apulainen suositteli tavaraa, sanoen että se oli täyttä silkkiä,

että tehtailija oli tehnyt vararikon ja että niitä myytiin sentähden

niin halvalla, ettei toiste tällaista tilaisuutta tarjoutuisi.

-- Näinkö halvalla! Mahdotonta! rouva Marty sanoi ihastuen niinkuin

tytärkin. -- En kai köyhdy, vaikka ottaisin kaksikin.

Rouva de Boves katsoi halveksivasti häneen. Hän ei suvainnut

tyrkyttämistä, ja se kauppias, joka kutsui luokseen, sai hänet heti

pakenemaan. Rouva Marty puolestaan ei voinut ymmärtää toisen

hermostunutta vastenmielisyyttä tavaransa puolesta puhuvaa kauppiasta

kohtaan, sillä hänellä oli aivan toinen luonne, hän oli noita

onnellisia naisia, jotka eivät pelkää väkivaltaa, vaan nauttivat

julkisen tarjouksen mieltähivelevästä yllykkeestä, koska se sallii

heidän pistää kätensä joka paikkaan ja käyttää aikansa tyhjiin

puheisiin.

-- Nyt, hän jatkoi innostuneesti, -- nyöriä ostamaan!... En tahdo enää

muuta nähdäkään.

Mutta kun he saapuivat kaulaliina- ja käsineosastolle, hänen voimansa

pettivät jälleen. Siinä hohti hajavalossa iloinen näyttely, joka

ilahdutti ja hurmasi silmää. Tasasuhtaisesti järjestetyt pöydät

muistuttivat kukkasarkoja ja tekivät hallista ranskalaisen kukkatarhan.

Pöydän paljaalla puupinnalla valuivat silkkiset liinat kannettomista

ylen täysistä rasioista tarjoten silmälle milloin kurjenpolvien heleää

punaa, milloin petunian maitomaista valkeutta, milloin päivänkukkien

kultaa tai verbenan taivaansinistä. Ja kauempana loisti messinkivarsien

päissä toinen kukkamaailma, sinne tänne siroteltuja koristeliinoja,

kääröistään avattuja nauhoja, kokonainen kirjava vyö, joka kiemurteli

pöydillä, kierteli pylväitä ja lukuisiin peileihin kuvastuen kertautui

loppumattomiin. Mutta varsinkin katsojia keräsi käsineistä rakennettu

sveitsiläismaja, joka mestariteos oli Mignot'n keksimä ja jonka

pystyttämiseen oli mennyt kaksi päivää. Mustat käsineet muodostivat

alakerroksen; sitten oljenväriset, resedanvihreät sekä häränverelle

vivahtavat muodostivat seinät ja reunustivat koristeina ikkunoita ja

parvekkeita.

-- Mitä rouva haluaa? kysyi Mignot, kun näki rouva

Martyn liikkumattomana sveitsiläismajan edessä. -- Tässä on

pesunahkahansikkaita yksi frangi seitsemänkymmentäviisi, parasta lajia.

Mignot oli väsymätön tyrkyttäjä, joka pöytänsä takaa puhutteli kaikkia

ohikulkijoita imarrellen heitä kohteliaisuuksilla. Kun rouva Marty

kielsi päänpudistuksella, hän jatkoi:

-- Tyrolin hansikkaita yhteen frangiin kahteenkymmeneenviiteen, Torinon

hansikkaita lapsille kirjauksin koristettuja kaikenvärisiä...

-- Ei kiitos, en tarvitse mitään, rouva Marty julisti.

Mutta Mignot arvasi hänen äänensä vivahduksesta, ettei hänen

kiellossaan ollut tarpeeksi pontta, ja pani siekailematta hänen eteensä

parin viimeksi mainitsemiaan käsineitä. Rouva Marty ei jaksanut enää

vastustaa, vaan osti yhden parin. Huomatessaan rouva de Boves'n

katsovan häneen hymyillen hän punastui.

-- Olen hirveän lapsellinen, vai mitä! Jos en kiirehdi nyöriäni

ostamaan ja pakene sitten, olen hukassa.

Onnettomuudeksi oli lyhyttavaraosastolla sellainen tungos, ettei hän

voinut heti toimittaa asiaansa. Rouvat odottivat kymmenen minuuttia ja

alkoivat jo tuskastua, kun saivat muuta ajattelemista nähdessään rouva

Bourdelais'n, joka kolmen lapsensa kanssa sattui heidän viereensä. Tämä

selitteli käytännölliseen elämään perehtyneen naisen tyyneydellä, että

oli tahtonut näyttää näyttelyn lapsilleen. Madeleine oli kymmenen,

Edmond kahdeksan ja Lucien neljän vuoden vanha, ja he nauroivat ilosta.

Käynti oli heille huviretki, joka ei paljoa maksanut ja joka jo aikoja

sitten oli luvattu.

-- Mutta nuo punaiset päivävarjot ovat mukavia, sanoi äkkiä rouva

Marty, joka väsyneenä pitkään odottamiseen polki jalkaansa

kärsimättömästi. -- Mitä jos ostaisin yhden.

Hän valitsi yhden, neljäntoista frangin viidenkymmenen centimen

hintaisen. Rouva Bourdelais sanoi hänelle ystävällisesti seurattuaan

kauppaa moittivin katsein:

-- Teidän ei olisi pitänyt kiirehtiä. Kuukauden kuluttua olisitte

voinut saada sen kymmenellä frangilla... Minua he eivät ainakaan petä.

Hän alkoi tehdä selkoa havainnoista, joita hän säästäväisenä

perheenemäntänä oli tehnyt. Koska tavaratalot säännöllisesti alensivat

hintaa, tarvitsi vain odottaa ostaakseen halvalla. Hän ei ainakaan

suostunut niiden nylkemisjärjestelmään, päinvastoin hän osasi käyttää

hyväkseen todella hyviä tilaisuuksia. Ja hän kerskasi menettelevänsä

niin taitavasti, etteivät he saaneet häneltä vähääkään voittoa,

väittipä vielä tuntevansa vain iloa heidän vahingostaan.

-- Kuulkaahan, sanoi hän lopuksi, -- olen luvannut lapsille mennä

heidän kanssaan yläkerran lukusaliin kuvia katsomaan... Tulkaa tekin

mukaan, onhan teillä aikaa.

Rouva Marty unohti nyörinsä ja suostui heti, mutta rouva de Boves

kieltäytyi sanoen kiertävänsä mieluummin alakertaa. Ja voisivathan he

sitä paitsi myöhemmin tavata yläkerrassa. Rouva Bourdelais etsi

portaita, mutta samassa hän huomasi hissin ja työnsi lapsensa siihen

suodakseen heille vielä senkin huvin. Rouva Marty ja Valentine menivät

hekin pieneen häkkiin, joka kävi sangen ahtaaksi, mutta he katselivat

niin hartaasti peilejä, samettisia istuimia ja sirotekoisia kupariovia,

että saapuivat toiseen kerrokseen huomaamattakaan tasaisesti liukuvaa

nousua. Siellä odotti heitä uusi yllätys. Pitsiosaston ohi kuljettuaan

he saapuivat tarjoiluhuoneeseen, jossa rouva Bourdelais juotti

lapsilaumalleen limonaadia. Tarjoiluhuone oli neliömäinen sali, jossa

oli leveä marmorinen pöytä. Kummassakin päässä hopeiset suihkukaivot

heittivät ilmaan hienon suihkun, ja takana oli hyllyt täynnä pulloja.

Kolmella pojalla oli täysi työ lasien pyyhkimisessä ja täyttämisessä.

Janoisen ostajakunnan hillitsemiseksi oli pöytä täytynyt ympäröidä

sametilla päällystetyllä kaiteella, jonka takana asiakkaat jonossa

odottivat vuoroaan, niinkuin teatterien lippumyymälässä. Täällä oli

alituinen tungos, ja moni nautti niin innokkaasti ilmaiseksi tarjottuja

herkkuja, että tuli pahoinvoivaksi.

-- Kas, minne he nyt hävisivät, sanoi rouva Bourdelais päästyään

tungoksesta ja pyyhittyään lasten suut.

Rouva Marty tyttärineen oli jo kaukana hallin toisessa päässä. Rouva

Bourdelais näki heidän koettavan hameita ja ostavan yhden. Heidän

vastustusvoimansa oli nähtävästi lopussa, ja äiti ja tytär katosivat

näkyvistä ostamiskiihkon valtaamina.

Kun rouva Bourdelais tuli luku- ja kirjoitussaliin, hän asetti lapset

istumaan ison pöydän ääreen ja meni hakemaan heille valokuva-albumeja.

Ison salin holvikatto oli täynnä kultakoristeita, ja sen kummassakin

päässä oli valtavat kamiinat. Keskinkertaisia, mutta komeasti

kehystettyjä tauluja oli seinillä, kummallakin puolella avautuvat,

tavarataloa hallitsevat holvikattoiset lehterit oli erotettu salista

pylväillä, joiden välissä oli suuria, majolikamaljakoissa kasvavia

palmuja. Sanomalehdillä, aikakauskirjoilla, kirjepaperilla ja

kirjoitusneuvoilla sälytetyn laajan pöydän ympärillä istui äänetön

yleisö. Jotkut naiset riisuivat käsineensä kirjoittaakseen kirjeitä

tavaratalon nimikirjaimin varustetulle paperille, jonka painetun

alkukirjoituksen he pyyhkäisivät yli kynänvedolla. Miehiä istui

mukavissa nojatuoleissa lukemassa sanomalehtiä. Mutta useimmat

viivyttelivät tekemättä mitään: miehiä odottamassa vaimojaan, jotka

irti päästyään kiersivät osastoja; nuoria naisia odottaen rakastettunsa

tuloa; vanhoja sukulaisia, joita oli tuotu sinne pois mentäessä

haettaviksi niinkuin kepit ja sateenvarjot haetaan. Ja he lepäsivät

ylhäällä luoden silloin tällöin parvekkeilta silmäyksen alakerran

leveisiin käytäviin ja halleihin, joiden kaukaiset äänet yhtyivät

kynien rapinaan ja sanomalehtien kahinaan.

-- Kas, tekö siinä? sanoi rouva Bourdelais. -- En ollut tunteakaan.

Hän oli huomannut sanomalehden takana lasten vieressä istuvan rouva

Guibalin. Tämä ei näyttänyt olevan tapaamisesta mielissään ja teki

kärsimättömän liikkeen. Mutta hilliten itsensä hän kertoi tulleensa

lepäämään väentungoksesta. Kun rouva Bourdelais kysyi häneltä aikoiko

hän ostaa, hän vastasi pitkäveteisellä äänellään kätkien luomiensa alle

itsekkään katseensa terävyyden.

-- En, päinvastoin olen tullut tuomaan takaisin ostoksia, joihin en ole

tyytyväinen, oviverhoja. Mutta täällä on niin paljon väkeä, ettei pääse

lähellekään. Täytyy odottaa.

Rouva Guibal jatkoi puhettaan pitäen palauttamisjärjestelmää sangen

mukavana. Ennen hän ei koskaan ostanut, mutta nyt hänkin joskus

uskalsi. Viidestä ostamastaan esineestä hän palautti neljä, ja hän oli

jo melkein kaikilla osastoilla tunnettu omituisista kaupoistaan ja

iänikuisesta tyytymättömyydestään, joka sai hänet tuomaan tavarat

takaisin yksitellen pidätettyään niitä luonaan monta päivää. Mutta

puhuessaan hän ei kääntänyt katsettaan salin ovesta ja hän näytti

tuntevan huojennusta, kun rouva Bourdelais kääntyi lapsiensa puoleen

selittääkseen kuvia. Melkein samassa herra de Boves ja Paul de

Vallagnosc astuivat sisään. Kreivi, joka oli tullut muka ainoastaan

opastaakseen Vallagnoscia uudessa tavaratalossa, vaihtoi rouva Guibalin

kanssa nopean katseen; sitten tämä taas vajosi lukemiseensa ikäänkuin

ei olisi tiennyt toisen tulosta mitään.

-- Terve, Paul! kuului takaa ääni.

Se oli Mouret, joka oli tarkastamassa eri toimistojen työtä. He

kättelivät, ja Mouret kysyi heti, eikö rouva de Boveskin aikonut

kunnioittaa tavaratalon avajaisjuhlaa läsnäolollaan.

-- Ei, suureksi ikäväkseen hän ei voi, vastasi herra de Boves. -- Hän

on sairas, ei kuitenkaan mitään vaarallista.

Samassa hän erosi heistä lähestyäkseen hattu kädessä rouva Guibalia,

jonka hän nyt vasta oli huomaavinaan. Toiset jäivät paikoilleen

tervehtien häntä sieltä. Rouva Guibalkin teeskenteli hämmästystä. Mutta

Paul hymyili, sillä nyt hän ymmärsi. Hiljaa hän kertoi Mouret'lle,

miten hän oli tavannut kreivin Richelieunkadulla ja miten tämä

koetettuaan ensin turhaan päästä hänestä eroon oli vihdoin pakottamalla

pakottanut hänet tulemaan mukaansa Naisten Aarreaittaan, joka muka

välttämättä oli nähtävä. Jo kokonaisen vuoden tämä kunnon rouva oli

imenyt herra de Boves'ilta hänen rahansa ja huvitellut mielensä mukaan

hänen kustannuksellaan tavaten hänet milloin missäkin julkisessa

paikassa, kirkoissa, museoissa, myymälöissä, sopiakseen hänen kanssaan

suullisesti tapaamisista, kun ei uskaltanut kirjoittaa.

-- Luulen, etteivät he koskaan tapaa kahta kertaa samassa hotellissa,

kuiskasi nuori mies. -- Viime kuussa esimerkiksi herra de Boves oli

muka tarkastusmatkalla ja kirjoitti vaimolleen joka toinen päivä

milloin Blois'sta, milloin Libournesta tai Tarbes'ista, ja kuitenkin

voisin vannoa nähneeni hänet Batignolles'in matkustajakodin ovella...

Mutta katsohan kuinka hän kumartaa. Mikä nuhteeton virkamiesryhti! Kuin

itse vanha Ranska!

-- Ja miten avioliittosi edistyy? kysyi Mouret.

Paul vastasi kääntämättä silmiään kreivistä, että odotettiin tädin

kuolemaa. Sitten hän suuresti huvittuneena jatkoi:

-- No johan nyt! Nyt hän antaa hänelle osoitteen, näetkö? Ja toinen

ottaa vastaan sen mitä viattomimman näköisenä. Pelättävä nainen tuo

hienohipiäinen punakutri, joka näyttää kaikkeen kyllästyneeltä...

Täytyypä todella myöntää, että outoja täällä sinun luonasi tapahtuu.

-- Oh, vastasi Mouret hymyillen, -- naiset eivät täällä ole minun

luonani vieraissa, kotonaanhan he ovat.

Sitten hän rupesi laskemaan leikkiä. Niinkuin pääskyset tuottavat

kodille onnea, niin lempikin. Eivät he olleet hänelle tuntemattomia,

tytöt, jotka kiersivät osastoja, yhtä vähän kuin rouvatkaan, jotka

sattumalta tapasivat ystäviään. Ja jos he eivät ostaneetkaan, niin

olivathan ainakin lisänä tungoksessa, huoneita lämmittämässä.

Jutellessaan Mouret johti vanhan toverinsa lukusalin ovelle katsomaan

keskusgalleriaa, joka komeine halleineen levisi heidän jalkainsa alla.

Heidän takanaan sali uinui levollisuutta, huolimatta kynien rapinasta

tai kahisevista sanomalehdistä. Muuan vanha herra oli nukahtanut

Moniteur lehden ääreen. Herra de Boves katseli tauluja eksyttääkseen

tungokseen tulevan vävynsä. Ja yksin häiriten yleistä rauhaa rouva

Bourdelais liverteli ääneen lapsiensa huviksi ikäänkuin olisi ollut

kotonaan.

-- Näethän, kotonaan he ovat, Mouret toisti osoittaen kädellään

alhaalla myllertäviä naisjoukkoja.

Samassa tuli rouva Desforges sisään päästyään töin tuskin vapaaksi oven

tungoksesta, johon häneltä oli jäädä päällysvaippakin. Hän käveli

ensimmäisen hallin poikki ja saavuttuaan suureen galleriaan hän kohotti

katseensa. Kaikkialla hän näki kaiteita ja käsipuita niinkuin

asemasalissa, ilmassa notkuvia portaita ja riippusiltoja. Kierreportaat

kohosivat rohkeasti kaarrellen, rautasillat risteilivät korkealla katon

alla. Ja kaikki nämä kevyet, rautaiset rakennelmat kuvastuivat päivän

kirkastamaa lasikattoa vastaan eräänlaisena sokkelopitsinä, jonka

silmukoista päivä kiilsi. Toteutunut unelma, uudenaikainen Baabel, joka

pinosi päällekkäin monet kerroksensa, avasi laajat salinsa ja tarjosi

loppumattomia näköaloja. Rauta oli joka paikassa vallitsevana. Nuori

arkkitehti oli uskaltanut käyttää sitä sellaisenaan peittämättä sitä

kiveä tai puuta matkivan töherryksen alle. Alhaalta rakennus oli sekä

värinsä että muotonsa puolesta tehty yksinkertaiseksi, jottei se

loistollaan himmentäisi näytteille pantuja tavaroita; siellä oli suuria

sileitä seinäpintoja ja himmeitä värejä. Mutta mikäli pylväät kohosivat

korkeammalle, niiden kukka-, lehti- ja tähtikoristeet kävivät yhä

komeammiksi ja monimutkaisemmiksi, kunnes ne vihdoin kattoon kohottuaan

peittyivät leimuavien värien, punaisen, vihreän ja hohtavan kullan

peittoon, kullan varsinkin, lainehtivan, kuohuvan kullan, joka

räiskytti ikkunalasitkin kiiltäviä kultapisaroita täyteen. Siellä

gallerioidenkin holvikaaret hohtivat iloisenvärisinä. Kirjavat

mosaiikki- ja fajanssireunukset lievensivät yleisvaikutuksen

ankaruutta, kun sitä vastoin pitkin portaiden punaisella sametilla

verhottuja kaidepuita juoksi kiilloitettuja rautakiskoja, teräkseltä

loistavia.

Vaikka rouva Desforges oli jo käynyt katsomassa tavaratalon uutta osaa,

vaikutti se esiintyessään nyt hehkuvan elämän pyörteissä häneen niin

valtavasti, että hänen täytyi pysähtyä. Hänen ympärillään kuohuivat

sisään ja ulos tunkevan ihmisvirran hyökyaallot. Joukko oli vielä

sangen kirjavaa, vaikkakin säätyläisnaisten luku iltapäivän kuluessa

vähitellen lisääntyi. Surupukuisiakin naisia oli, pitkät suruhunnut

hatuissa. Siellä täällä väentungokseen eksynyt imettäjä koetti

kyynärpäät ojona suojella lastaan. Koko tämä aaltoileva ihmismeri, nämä

kirjavat hatut ja hatuttomat, vaalea- tai mustatukkaiset päät vierivät

gallerioiden päästä päähän sekavina ja himmeävärisinä keskellä heleästi

loistavia kankaita. Kaikkialla, eloisissa musliineissa, hohtavissa

silkkikankaissa ja tummissa villakudoksissa näkyi suuria hintalappuja,

joiden räikeä valkeus pisti silmään. Nauhakasojen silmukat kohosivat

oudonmuotoisina korvina ihmisten päiden takaa, flanellipino pisti

jykevän niemekkeensä lainehtivaan ihmismereen, lukuisat peilit

kuvastivat pintaansa näyttelyjen osia ja yleisön murtokappaleita,

olkapäitä, käsivarsia ja kenossa keikkuvia kasvoja. Oikealla

ja vasemmalla, poikkipäin kulkevissa gallerioissa vilahteli

milloin valkotavaroiden lumikinoksia, milloin trikootavaroiden

tummantäplikkäitä kasoja, milloin etäisyyteen hukkuvia ryhmiä, joihin

lasiruuduista lähtevä valo sattui ja joissa ei asiakkaista enää ollut

muuta jäljellä kuin sekavasti häilyvää ihmistomua. Ja kun rouva

Desforges kohotti katseensa, hän näki pitkin riippusiltoja,

kierreportaita ja eri kerrosten kaiteita kattoa kohti pyrkivää hyörivää

väkeä, kokonaisen ilmassa liikkuvan kansakunnan, joka kapusi

suunnattoman metalliverkon silmukoissa ja kuvastui mustana hiotun

kattolaen kirkkautta vastaan. Suuria kultaisia kattokruunuja riippui

laessa. Lippuina liehui kaidepuissa mattoja, silkkiliinoja,

kultakirjokankaita. Pitsiparvia lenteli, musliinipilviä, liiteli

silkkisiä siipiä, ja niiden keskellä kurottuivat puoleksi puetut

mallinuket voitollisesti taivasta kohti. Ja tämän sekasorron

yläpuolella, kaikkein korkeimmalla, missä ostajain luku väheni,

vuodevaateosaston pienet, patjojen peittämät rautasängyt pilkistivät

valkeiden päiväpeitteiden alta, niinkuin sisäoppilaitoksen

makuuhuoneessa pikkutyttöjen vuoteet, huolimatta alhaalta kohoavasta

hälinästä.

-- Haluaako rouva huokeita sukkanauhoja? sanoi eräs myyjä rouva

Desforges'ille, nähdessään hänen seisovan liikkumattomana. --

Täyssilkkiä, frangi yhdeksänkymmentäviisi.

Rouva Desforges ei viitsinyt edes vastata. Hänen ympärillään kuului

yhtämittaisena surinana yhä uusia tarjouksia, toinen toistaan

kiihkeämpiä. Rouva Desforges seisoi yhä samassa paikassa miettien

minnepäin kääntyä. Vasemmalla hän huomasi Albert Lhommen

kassakomerossa. Tämä, joka tunsi hänet ulkonäöltä, uskalsi hymyillen

katsella häntä huolimatta laskuista, joita joka taholta satoi hänen

pöydälleen, yhtä vähän kuin Josephistakaan, joka hikipäissään sitoi ja

pakkasi tietämättä kuinka selvitä käärelankakeristään. Rouva Desforges

pääsi suunnastaan selville. Hän huomasi olevansa silkkiosaston edessä.

Mutta sittenkin häneltä meni kymmenen minuuttia ennenkuin hän pääsi

perille. Punaisia, näkymättömien rihmojen päässä liehuvia ilmapalloja

ilmestyi yhä enemmän; ne kokoontuivat purppurapilveksi, joka hiljakseen

liiteli ovea kohti hajotakseen Pariisin kaduille. Hänen täytyi joskus

kumartua kun pallo lensi alhaalla, jonkun lapsen pikku sormiin

sidottuna.

-- Kuinka, rouva, tekin olette uskaltanut! Bouthemont huudahti

iloisesti huomatessaan rouva Desforges'in.

Nykyään tämä osastonhoitaja, jota Mouret oli suositellut rouva

Desforges'ille, kävi joskus tämän kodissa teetä juomassa. Henrietten

mielestä Bouthemont ei tosin ollut erikoisen hieno, mutta hän oli

muuten miellyttävä mies, jonka vilkas ja hilpeä luonne huvitti ja

hämmästytti. Sitä paitsi Bouthemont oli joitakin päiviä sitten

ujostelematta kertonut hänelle Mouret'n ja Claran hyvistä väleistä

jutellen huvikseen, mitään tarkoittamatta, niinkuin tämän leikkisän

miehen oli tapana, ja nyt rouva Desforges mustasukkaisuuden pistos

rinnassa, mutta välinpitämättömän näköisenä, tuli katsomaan kuka tyttö

oli, vaikka Bouthemont oli nimeä mainitsematta vain sanonut hänet

erääksi valmiiden vaatteiden myyjättäreksi.

-- Tarvitsetteko jotakin? Bouthemont jatkoi.

-- Tietysti, en kai muuten olisi tullut... Onko teillä fulardia

aamupuvuiksi?

Mutta rouva Desforges'in käynnillä oli toinenkin tarkoitus. Hän oli

tullut kysymään Bouthemont'ilta Mouret'n myyjättären nimeä, sillä hän

tahtoi välttämättä nähdä tämän. Bouthemont kutsui Favier'n näyttämään

kankaita, mutta odottaessaan tämän tuloa hän jatkoi keskustelua rouva

Desforges'in kanssa. Favier viipyi, sillä hän palveli parhaillaan tuota

vaaleata "kaunotarta", josta osastolla usein puhuttiin, vaikka ei

tiedetty hänen oloistaan eikä hänen nimestään. Tällä kertaa "kaunotar"

oli surupuvussa. Ketä hän mahtoi surra, isäänsäkö vai miestään. Ei

varmaankaan isää, sillä hän olisi kai siinä tapauksessa näyttänyt

alakuloisemmalta. Mutta jos hän suri miestään, niin silloinhan hän oli

todellakin ollut naimisissa eikä huhuissa ollutkaan perää. Mutta jos

häneltä oli äiti kuollut. Kaikkia näitä mahdollisuuksia pohdittiin

hiljaa osastolla tulisesta kiireestä huolimatta.

-- Joutukaahan toki! Hutin huusi Favier'lle, joka palasi saatettuaan

"kaunottaren" kassalle. -- Kun tuo nainen on täällä, niin ette joudu

milloinkaan valmiiksi... Hänkö nyt teistä huolisi.

-- Yhtä paljon ainakin kuin minä hänestä, vastasi myyjä vihoissaan.

Mutta Hutin uhkasi ilmoittaa johtokunnalle, jos myyjät eivät

käyttäytyneet kunnioittavasti asiakkaita kohtaan. Hutinista oli tullut

hirviö kun hän toverinsa avulla oli saanut Robineaun kukistetuksi ja

päässyt hänen paikalleen, ja hän osoitti lupauksistaan huolimatta niin

armotonta ankaruutta alaisiaan kohtaan, että nämä kannattivat nyt salaa

Favier'ta.

-- Kas niin, älkää vastatko, jatkoi Hutin ankarasti. -- Herra

Bouthemont kysyy teiltä fulardia, vaaleampia sävyjä.

Keskellä hallia tarjosi kesäsilkkien näyttely silmälle aamuhetken

hienoimpia valonvivahduksia, läpikuultavan vaaleita, punaisia,

keltaisia, sinisiä heijastuksia, taivaankaarelta lainattuja. Siinä oli

kankaita, kirkkaampia kuin kesäisen taivaan hattarat, keveämpiä kuin

linnun pesästä lentävät untuvat, hienompia kosketukselle kuin

kiinalaisen neitsyen iho. Siinä oli japanilaisia ja intialaisia

kankaita, ruudukkaisia, kukikkaita, jotka johtivat mieleen

hienohelmaisten naisten kävelyn toukokuun aamuna suurten puiden

varjossa.

-- Otan tämän, rouva Desforges sanoi osoittaen Ludvig XIV:n tyylistä

kangasta, jonka vaalealle pohjalle oli siroteltu ruusukimppuja.

Favier'n mitatessa kangasta hän vielä kerran pyysi Bouthemont'ia

sanomaan kenestä oli kysymys.

-- Aion mennä valmiiden vaatteiden osastolle, sanoi hän, -- katsomaan

matkaviittoja... Kuulkaa, onko hän vaalea, tuo neiti, josta oli puhe?

Osastonjohtaja, joka alkoi käydä levottomaksi itsepintaisista

kysymyksistä, hymyili vastaamatta. Samassa Denise sattui kulkemaan ohi

opastaessaan Liénard'in luo merinoita ostamaan rouva Boutarelin, tuon

maaseudulta kotoisin olevan naisen, joka kävi Pariisissa kahdesti

vuodessa tuhlatakseen Naisten Aarreaitassa vaivoin säästämänsä rahat.

Kun Favier valmistautui saattamaan rouva Desforges'ia, Hutin pysähdytti

hänet tehdäkseen hänelle kiusaa.

-- Teidän ei tarvitse mennä. Pyydetään neitiä saattamaan rouva.

Denise suostui heti ottamaan sekä ostoksen että laskun. Mutta hän oli

hämillään niinkuin aina, kun kohtasi tuon miehen, jota hän ei voinut

häpeämättä nähdä, ikäänkuin tämä olisi muistuttanut häntä vakavasta

hairahduksesta. Niin suuresti unelman muisto painoi hänen

omaatuntoansa.

-- Kuulkaahan, kuiskasi rouva Desforges Bouthemont'ille, -- tuo tyttö

se kai on... Vai on hänet otettu takaisin palvelukseen?... Aivan

varmaan, hän se on, josta kerroitte.

-- Mahdollisesti, vastasi osastonhoitaja yhä vielä hymyillen ja

vältellen suoraa vastausta, sillä hän oli päättänyt lujasti pitää nimen

salassa.

Seuraten Deniseä rouva Desforges nousi hitaasti portaita. Hänen täytyi

vähän väliä pysähtyä pitääkseen puoliaan yläkerroksista laskeutuvia

joukkoja vastaan. Portaita kannattavat pylväät tärisivät huomattavasti

koko talon täyttävän elämän vaikutuksesta. Jokaisella portaalla seisoi

kummallakin puolella kaiteeseen lujasti sidottu mallinukke, jonkin

erityisen vaatekappaleen näyttämistä varten, milloin kävelypuvun,

milloin päällysvaatteen, milloin aamupuvun. Niitä olisi voinut luulla

voittokulun kunniaksi järjestetyksi kaksinkertaiseksi sotilasriviksi,

niin suorina ja vakavina ne seisoivat kohottaen ilmaan pään asemesta

kaulaan pistetyn hintalappupuikon, joka upposi flanelliin kuin tikari

veriseen haavaan.

Vihdoin rouva Desforges pääsi toiseen kerrokseen, mutta törmäsi

sellaiseen väenpaljouteen, että hänen täytyi pysähtyä hetkeksi. Hän

näki nyt allaan alakerran osastot mahtavine ostajakuntineen, jonka läpi

hän oli äsken raivannut tiensä. Näin ylhäältäpäin katsottuna se näytti

aivan erilaiselta. Ihmisten päät, toinen toisensa vieressä, alta ei

ruumista näkynyt, nousivat ja laskivat kuin valtameren aallot,

kihisivät ja kuhisivat kuin muurahaispesässä. Valkeiden hintalappujen

numerot näyttivät täältä vain hienoilta viivoilta, nauhakasat olivat

litistyneet, flanelliniemeke halkaisi galleriaa kapeana muurina,

kaidepuilla riippuvat matot ja kirjokutoiset silkit riippuivat

hänen jalkojensa alla kuin kirkon laulajalehteriin ripustetut

juhlastandaarit. Kauempana hän huomasi poikkipäin kulkevien

gallerioiden polvekkeita, niinkuin kellotornin hirsiristikolta näkee

lähikatujen kulmia, missä ohikulkijat liikkuvat mustina täplinä.

Varsinkin häntä hämmästytti se, että hän sulkiessaan kirjavien värien

sekasorrosta väsyneet silmänsä tunsi vieläkin valtavammin

ihmisjoukkojen läheisyyden oudosta, veden nousua muistuttavasta

kohinasta ja ihmisruumiiden ilmaan haihduttamasta lämmöstä. Lattiasta

kohosi hieno pöly täynnä naisesta lähteviä tuoksuja, alusvaatteista ja

niskasta, hameista ja hiuslaitteista, kirpeä, läpitunkeva tuoksu, joka

suitsutuksena häilyi tässä naisruumiin palvelukseen pystytetyssä

temppelissä.

Mouret, joka vielä seisoi Vallagnoscin seurassa lukusalin ovella veti

mielihyvällä keuhkoihinsa tätä tuoksua ja päihtyen siitä toisti

vieläkin:

-- Kotonaanhan he ovat. Tiedän naisia, jotka päiväkaudet oleskelevat

täällä, syövät leivoksia ja kirjoittavat kirjeensä. Yösija vain

puuttuu.

Tämä leikinlasku huvitti Paulia, joka pessimismin ikävystyneisyydessä

väitti mielettömäksi ihmisjoukkojen innostusta kauniisiin vaatteisiin.

Usein kun hän kävi entistä koulutoveriaan tervehtimässä, hän tunsi

lähtiessään melkein kiukkua nähtyään tämän niin ilosta uhkuvana

keimailevan asiakkaittensa keskellä. Eikö yksikään noista tyhjistä ja

sydämettömistä olennoista kyennyt opettamaan hänelle olemisen

turhuutta? Mutta tänään Octave tuntui menettäneen tavallisen

tasapainonsa. Hän, joka tavallisesti suhtautui asiakkaittensa

innostuttamiseen leikkausta toimittavan lääkärin tasaisella

tyyneydellä, näkyi nyt myös joutuneen tavaratalon polttavan intohimon

valtaan. Hän oli huomannut Denisen ja rouva Desforges'in nousevan

yhdessä portaita, ja hänen puheensa oli käynyt äänekkäämmäksi, hänen

liikkeensä rajuimmiksi, ja vaikka hän ei tahtonut kääntää päätään

sinnepäin, hän kiihtyi yhä enemmän sitä myöten kun tunsi heidän

lähestyvän. Puna kohosi hänen kasvoilleen, ja hänen silmissään paloi

kipinä sitä samaa tulta, joka pitkin päivää oli hehkunut hänen

asiakkaittensa katseissa.

-- Kyllä taitavat varastaa teiltä, kuiskasi Vallagnosc, joka huomasi

joukossa epäilyttäviä kasvoja.

Mouret levitti kätensä.

-- Varastavat kyllä, hän vastasi, -- varastavat niin, että on vallan

uskomatonta.

Hermostuneesti, hyvillään siitä, että sai tästä keskustelunaiheen, hän

luetteli loppumattomiin esimerkkejä, kertoi tapahtumia ja luokitteli

varkaat. Ensiksi hän mainitsi ammattivarkaat, jotka tekivät vähimmän

vahinkoa, sillä poliisi tunsi heidät melkein kaikki. Sitten tulivat

kleptomaanit, uudenaikaista mielisairautta potevat, joka mielisairaus

arveltiin suurmyymälöiden tuottamien kiusauksien tulokseksi. Ja lopuksi

olivat raskaana olevat naiset, joiden kiihko kohdistui johonkin

erityiseen tavaralajiin. Niinpä poliisi oli esimerkiksi eräältä

tällaiselta naiselta löytänyt kaksisataaneljäkymmentäkahdeksan paria

ruusunpunaisia käsineitä, jotka oli varastettu Pariisin eri

käsinekaupoista.

-- Sentähdenkö naisten silmissä heidän täällä käydessään on niin outo

katse? sanoi Vallagnosc. -- Häpeätä ja ahneutta niinkuin raivostuneen

eläimen katseessa. Sitä ihmettelinkin!... Kunniallisuutta täällä

todellakin opetetaan ihmisille!

-- Minkä minä sille taidan? vastasi Mouret. -- Joskin koetammekin

kotiuttaa heidät tänne, niin emme kuitenkaan voi sallia heidän vievän

tavaroita maksamatta... Ja sangen hienojakin naisia saadaan kiinni

sellaisesta. Viime viikolla esimerkiksi meidän täytyi haastaa oikeuteen

eräs apteekkarin sisar ja erään hovioikeudenneuvoksen rouva. Teemme

mitä voimme epäkohdan poistamiseksi.

Hän keskeytti osoittaakseen toverilleen isä Jouvea, joka nauhaosastolla

parhaillaan piti silmällä erästä raskaana olevaa naista, joka liikkui

varovasti tungoksessa ystävättären seurassa.

-- Kyllä hän saa naisen kiinni, jatkoi Mouret, -- hän tietää kyllä

kaikki heidän kepposensa.

Mutta hänen äänensä vavahti eikä hänen naurussaan ollut enää

luonnollista kaikua. Denise ja Henriette, joihin hän koko ajan oli

salaa vilkuillut, olivat nyt saapuneet hänen luokseen ja kulkivat hänen

takanaan päästyään suurella vaivalla väentungoksen läpi. Hän kääntyi ja

tervehti asiakastaan hienotunteisen ystävän tavoin, joka ei tahdo

saattaa naista panettelun alaiseksi pysähdyttämällä hänet keskellä

tungosta. Mutta rouva Desforges, jonka epäluulo oli hereillä, oli

huomannut minkä katseen hän oli luonut Deniseen. Tämä oli varmaan se

tyttö, joka hänen kanssaan kilpaili Mouret'n rakkaudesta ja jonka

nähdäkseen hän oli tullut tänne.

Valmiiden vaatteiden osastolla neidit olivat pyörällä päästään. Kaksi

myyjätärtä oli sairastunut, ja rouva Frédéric, alijohtajatar, oli

muitta mutkitta ottanut eron juuri avajaisjuhlan aattona ja hakenut

palkkansa kassasta. Hän pakeni kiireisimpänä hetkenä välittämättä

Aarreaitasta sen enempää, kuin mitä tämä palvelijoistaan välitti. Tästä

keskusteltiin osastolla kiireestä huolimatta. Clara, joka sai kiittää

Mouret'n oikkua siitä, että hänet vielä pidettiin osastolla, hyväksyi

rouva Frédéricin käytöksen sanoen sitä nokkelaksi. Marguerite kertoi,

kuinka Bourdoncle lähdöstä kuullessaan oli suuttunut silmittömästi, ja

Aurélie rouva julisti, että hänen mielestään rouva Frédéric ei ollut

koskaan uskonut kenellekään salaisuuttaan, joku luuli tietävänsä, että

hän oli eronnut tavaratalosta mennäkseen naimisiin erään miehen kanssa,

joka omisti kylpylän lähellä kauppahallia.

-- Matkapuvunko rouva haluaa? Denise kysyi rouva Desforges'ilta

tarjottuaan hänelle tuolin.

-- Niin, vastasi rouva Desforges, joka halusi olla epäkohtelias.

Osaston uusi sisustus oli arvokas ja upea, korkeita, leikkauksin

koristettuja tammikaappeja ja suuria seinäpintojen levyisiä peilejä.

Paksu lattiamatto tukahdutti askelten äänen. Denisen hakiessa

matkapukuja rouva Desforges, joka katseli uutta huonetta, sattui

näkemään kuvansa peilissä ja unohtui tutkimaan sitä. Oliko hän siis

tulossa vanhaksi, koska häntä petettiin tuollaisen tyttörievun takia?

Peiliin kuvastui osasto kokonaisuudessaan kaikkine komeuksineen, mutta

Henriette ei nähnyt muuta kuin kalpeat kasvonsa eikä kuullut kuinka

Clara hänen takanaan supatteli kertoen Margueritelle rouva Frédéricin

viekkaudesta, kun tämä joka ilta ja aamu kulki Choiseulin kauppakujan

kautta uskotellakseen muille, että asui Seinen vasemmalla rannalla.

-- Tässä viimeiset mallimme, sanoi Denise. -- Meillä on niitä useita

värejä.

Hän levitteli rouva Desforges'in nähtäväksi neljä tai viisi asua. Tämä

katseli niitä halveksivasti, ja hänen kasvonsa kävivät yhä kovemmiksi,

sitä mukaa kun hän niitä tarkasteli. Toisessa oli liiaksi poimuja, ja

vaate näytti ahtaalta. Toinen oli olkapäistä jäykkä, kulmikas niinkuin

kirveellä veistetty. Jos olikin matkalle lähdettävä, niin ei kuitenkaan

tarvinnut pukeutua vahtikojuksi.

-- Näyttäkää muita, neiti!

Denise levitteli uusi vaippoja ja käänsi entiset kokoon vähääkään

tuskastumatta. Tämä leppeä kärsivällisyys vasta oikein suututti rouva

Desforges'ia. Alinomaa hänen katseensa palasi peiliin, missä hän näki

oman kuvansa Denisen kuvan vieressä, ja hän alkoi verrata niitä

toisiinsa. Oliko mahdollista, että tuollaiselle vähäpätöiselle

olennolle annettiin arvoa hänen rinnallaan. Nyt hän muisti: sehän se

oli, tuo taitamaton vasta-alkaja, joka oli näyttänyt tyhmältä ja

kömpelöltä kuin hanhipaimen. Hän osasi tietenkin nyt esiintyä

sievemmin, ja aika näppärältä hän näytti säntillisessä silkkipuvussaan.

Mutta mikä vaatimattomuus, mikä jokapäiväisyys!

-- Koetan löytää rouvalle lisää malleja, Denise sanoi tyynesti.

Hänen palattuaan sama meno alkoi uudestaan. Milloin kangas oli liian

raskasta, milloin se ei ollut minkään arvoista. Rouva Desforges

kääntyi, korotti ääntään ja koetti vetää puoleensa Aurélie rouvan

huomion aiheuttaakseen Deniselle nuhteita. Mutta palattuaan

palvelukseen Denise oli vähitellen päässyt koko osaston suosioon ja oli

kuin kotonaan. Aurélie rouvakin tunnusti hänet harvinaisen hyväksi

myyjättäreksi hänen yhtämittaisen lempeytensä ja hilpeän mielenlaatunsa

takia, ja sentähden hän nytkin vain kohautti olkapäitään asiaan enempää

sekaantumatta.

-- Voisiko rouva kenties sanoa minkä mallisen haluatte? toisti Denise

väsymättömän kohteliaasti.

-- Hyvä sanoa, kun ei ole mitään saatavana! huudahti rouva Desforges.

Mutta samassa hän hämmästyneenä vaikeni tuntien olkapäätään

kosketettavan ja huomasi vieressään rouva Martyn. Ostokiihkonsa ajamana

tämä oli matkallaan tavaratalossa päässyt näin pitkälle kuljettaen

mukanaan kokonaista tavarakuormaa, missä oli solmioita, käsineitä,

päivänvarjo, hameita, pyyheliinoja, verhoja, lamppu, kolme olkimattoa

ynnä muuta, niin että myyjä säästääkseen käsivarttansa, joka oli

vähällä katketa taakan painosta, oli asettanut koko kasan tuolille ja

laahasi sitä jäljessään.

-- Vai matkapuvun te ostatte? rouva Marty sanoi.

-- Hyvä Jumala, en toki. Niistä ei ole mihinkään.

Mutta rouva Marty oli jo sattunut näkemään raitaisen päällysvaatteen,

joka miellytti häntä. Hänen tyttärensä oli jo sitä tutkimassa. Silloin

Denise kutsui luokseen Margueriten, joka totellen toverin viittausta ei

ujostellut tyrkyttäessään ostajalle viimevuotista tavaraa edullisena

kauppana. Margueriten vannottua, että tavaran hinta oli jo kaksi kertaa

alennettu, ensin sadastaviidestäkymmenestä sataankolmeenkymmeneen ja

sitten sataankymmeneen, rouva Marty ei jaksanut enää vastustaa. Hän

osti, ja hänen seurassaan oleva myyjä luovutti tuolin tavaroineen ja

laskuineen.

Mutta rouvien takana osasto myynnin touhusta huolimatta jatkoi

juoruamista rouva Frédéricistä.

-- Vai oli hänelläkin omansa? kyseli muuan pikku myyjätär, uusi tulokas

osastolla.

-- Oli, tuo kylpylän isäntä, vastasi Clara. -- Ei ole tuollaisiin

tasaisiin leskirouviin luottamista.

Margueriten kirjoittaessa pukua laskuun rouva Marty kääntyi rouva

Desforges'in puoleen iskien merkitsevästi hänelle silmää ja osoittaen

Claraa.

-- Tiedättehän, kuiskasi hän, -- tuossa on Mouret'n viimeinen oikku.

Rouva Desforges katsoi hämmästyneenä ensin Claraan, sitten Deniseen ja

vastasi:

-- Ei toki tuo pitkä, tuo pieni kai se on.

Kun rouva Marty ei uskaltanut pysyä väitteessään, rouva Desforges

lisäsi kovemmalla äänellä, jossa oli hienon naisen ylenkatsetta

palvelijatarta kohtaan:

-- Tai kenties kumpikin, kuka sen tietää.

Denise kuuli sen. Hän loi kirkkaan ja suoran katseen tuohon

tuntemattomaan rouvaan. Äkkiä hänelle tuli mieleen, että siinä oli

isännän ystävätär, josta hänelle oli kerrottu ja jonka luona hänen

sanottiin käyvän. Hänen katseestaan kuvastui silloin niin paljon

surumielistä arvokkuutta ja viatonta suoruutta, että Henrietten täytyi

hävetä.

-- Koska teillä ei ole mitään kunnollista näytettävää, rouva Desforges

sanoi jyrkästi, -- viekää minut kävelypukuosastolle.

-- Odottakaahan, huudahti rouva Marty, -- minäkin tulen mukaan... Minun

piti katsoa Valentinelle pukua.

Marguerite tarttui tuoliin ja laahasi sitä jäljessään, kuluipa se

taikka ei kyydissä, Denisellä sitävastoin ei ollut muuta kantamista

kuin rouva Desforges'in ostama kangas. Nyt kun kävelypukuosasto

oli sijoitettu toiseen kerrokseen, talon toiseen päähän, täytyi

kulkea kokonainen matka. Marguerite kulki ensimmäisenä, tuolinsa

eteen valjastettuna, raivaten hitaasti toisille tietä. Jo

valkotavaraosastolla rouva Desforges alkoi valittaa. Naurettavia

kerrassaan tavaratalot, missä täytyi kulkea peninkulma ostaakseen

jonkun tavaran. Rouva Martykin sanoi kuolevansa uupumukseen, ja

sittenkin väsymys, raukea voimattomuus tavaraläjien keskellä tuotti

hänelle suurta nautintoa. Mouret'n nerokas keksintö ei ainakaan hänen

kohdallaan mennyt hukkaan. Matkalla hän pysähtyi jokaiselle osastolle.

Valkotavaraosastolla hän osti paitoja Paulinelta, jonka täytyi nyt

astua valjaisiin ja päästää Marguerite vapaaksi. Rouva Desforges olisi

voinut jatkaa matkaansa päästääkseen nopeammin Denisen luotaan, mutta

hän tuntui olevan mielissään, kun tiesi tämän nöyränä ja vaatimattomana

odottavan, missä hän vain suvaitsi viivytellä neuvoakseen tuttavaansa.

Kapalovaateosastolle rouvat jäivät ihmettelemään ostamatta kumminkaan

mitään, mutta sitten rouva Marty taas alkoi tuhlata rahojaan milloin

mustaan silkkikureliiviin, milloin nahkaisiin hihanreunuksiin, joita

vuodenajan tähden myytiin halvalla, milloin venäläisiin pitseihin,

joilla koristettiin pöytäliinoja. Hänen perässään seuraava tavarakuorma

kohosi yhä korkeammaksi ja kävi niin raskaaksi, että tuoli rusahteli

sen painosta. Myyjä toisensa perästä otti haltuunsa ostokset, mikä kävi

sitä vaivalloisemmaksi mitä mahtavammaksi kuorma paisui.

-- Tätä kautta, rouva, Denise sanoi jokaisen pysäyksen jälkeen, aina

yhtä kohteliaasti.

-- Mutta tämä on mieletöntä! huudahti rouva Desforges. -- Emmehän

koskaan pääse perille. Miksi ei kävelypukuosasto ole valmiiden

vaatteiden osaston vieressä?... Harmillista...

Rouva Marty, silmät suurina, päihtyen ohitse vilahtavien

kallisarvoisten tavaroiden kirjavuudesta, kuiskasi toistamiseen:

-- Hyvä Jumala, mitähän mieheni sanoo! Oikeassa olette, ei tässä

talossa ole mitään järjestystä. Aivan täällä eksyy ja joutuu

kaikenlaisiin kiusauksiin.

Keskusportaiden lavalla oli ehkä ahtainta. Mouret, jonka mielestä

siellä oli ollut liiaksi käyttämätöntä alaa ja joka tahtoi tungosta

joka paikkaan, oli järjestänyt sinne korutavaroiden näyttelyn, missä

tarjottiin kaupaksi kullatuita sinkkimaljakoita, matkalaukkuja,

likööripullokoteloita ja muuta sellaista. Sitä paitsi eräs myyjistä oli

saanut luvan asettaa sinne pienen pöydän, missä oli näytteillä

japanilaisia ja kiinalaisia tavaroita, joita naiset kilvan ostivat

niiden halvan hinnan tähden. Niiden menekki oli niin odottamattoman

suuri, että Mouret päätti kehittää tätä kaupanhaaraa. Rouva Martykin

odottaessaan tuoliaan jota kaksi poikaa kantoi toiseen kerrokseen, osti

kuusi norsunluunappia, silkkisiä hiiriä ja emalilla päällystetyn

tulitikkukotelon.

Toisessa kerroksessa jatkettiin matkaa. Denise, joka aamusta alkaen oli

kiertänyt taloa saattamassa asiakkaita, oli menehtymäisillään

uupumuksesta, mutta hän ei menettänyt malttiaan, vaan esiintyi

edelleen yhtä hymyilevän kohteliaana. Verhoiluosastolla tuli uusi

pysähdys, sillä siellä rouva Marty mieltyi erääseen herttaiseen

kretonkikankaaseen, ja huonekaluosastolla eräs ompelupöytä pidätti tätä

ostohaluista rouvaa. Hänen kätensä vapisivat, ja nauraen hän pyysi

rouva Desforges'ia estämään häntä ostamasta enempää, kun rouva Guibalin

tulo käänsi huomion puoleensa. Rouvat seurasivat häntä matto-osastolle,

jossa hän ilmoitti haluavansa palauttaa viisi päivää sitten ostamansa

itämaiset verhot. Myyjä, rotevakasvuinen, suunnattomien kuormien

nostamiseen tottunut mies, jota hän seisoaltaan puhutteli, oli

harmissaan palauttamisesta, joka uhkasi riistää häneltä hänen

myyntipalkkionsa. Hän koetti saattaa ostajan hämilleen vainuten jotakin

tapahtuneen, ehkä olisi ollut tanssiaiset, joissa nämä Aarreaitasta

ostetut ja nyt palautettavat verhot olivat olleet koristeina; hän oli

kuullut säästäväisien porvarirouvien toisinaan tekevän niin

välttääkseen vuokramenoja verhoilijalle. Oli kai rouvalla jokin syy

palauttamiseen; jos eivät värit tai malli miellyttäneet, niin hän

näyttäisi mielellään jotakin muuta, heillä oli sangen runsas valikoima.

Jokaiseen hänen huomautukseensa rouva Guibal, hallitsijattaren varmuus

koko olennossaan, vastasi tyynesti, etteivät verhot miellyttäneet häntä

enää, ryhtymättä sen tarkempiin selityksiin. Hän ei suostunut katsomaan

muita verhoja, ja myyjän täytyi alistua kumartaen, sillä myyjien oli

käsky ottaa takaisin palautetut tavarat silloinkin, kun selvästi näkyi,

että niitä oli käytetty.

Rouvat poistuivat yhdessä. Rouva Marty valitti katuvansa ompelupöydän

ostoa, koska ei tarvinnut sellaista, mutta rouva Guibal lohdutti häntä

levollisella äänellä:

-- Vähätpä siitä, hän sanoi, -- voitte palauttaa pöydän. Eihän se ole

sen kummempaa, näittehän... Antakaa vain tuoda se kotiinne ja asettaa

saliinne koetteeksi. Jollei se sitten miellytä, niin lähettäkää

takaisin. Sillähän siitä pääsette.

-- Niin, tosiaankin, huudahti rouva Marty. -- Jos mieheni suuttuu, niin

palautan kaikki.

Nyt hän tiesi millä puolustautua eikä sen koommin enää hillinnyt

itseään, vaan osti mitä eteen sattui ajattelemattakaan palauttamista,

sillä hän ei ollut niitä naisia, jotka luopuvat hankkimastaan hyvästä.

Vihdoinkin rouvat saapuivat kävelypukuosastolle. Denise aikoi luovuttaa

rouva Desforges'in ostaman kankaan eräälle osaston myyjättärelle, kun

Henriette äkkiä tuntui muuttavan mieltään ja sanoi, että hän päätti

sittenkin ottaa erään koettamistaan matkapuvuista, sen vaaleanharmaan.

Denisen täytyi suostua odottamaan saattaakseen hänet takaisin valmiiden

vaatteiden osastolle. Denise ei ollut vihainen; hän ymmärsi, että

toinen tahtoi nöyryyttää häntä kohtelemalla häntä käskyläisenään, mutta

hän oli vannonut täyttävänsä joka kohdassa velvollisuutensa ja pysyi

edelleen tyynenä huolimatta kapinallisen ylpeytensä vastaväitteistä.

Rouva Desforges ei ostanut mitään kävelypukuosastolta.

-- Voi, äiti, Valentine huudahti, -- katso tuota sievää pukua!

Sopisikohan se minulle?

Rouva Guibal selitti hiljaa rouva Martylle, kuinka hänen oli tapana

tehdä. Jos hän mieltyi johonkin tavaratalon pukuun, hän käski lähettää

sen kotiin, otti siitä mallin ja palautti sen sitten takaisin. Rouva

Marty ei muuta neuvoa tarvinnut, vaan osti heti puvun tyttärelleen

kuiskaten:

-- Niin tosiaankin. Olettepa te käytännöllinen, hyvä rouva.

Tuolista oli täytynyt luopua. Se oli jätetty huonekaluosastolle

ompelupöydän viereen. Taakka oli käynyt liian raskaaksi. Tavarat

koottiin erääseen kassaan toimitettaviksi sitten lähettämöön.

Taas seurue lähti harhailemaan, yhä Denisen saattamana. Heidät nähtiin

uudelleen osastoilla, portaita kiipeämässä, gallerioita vaeltamassa.

Joka paikassa he tapasivat ystäviä ja tuttavia, viivyttelivät ja

puhelivat. He sattuivat myös tapaamaan rouva Bourdelais'n lapsineen,

joka palasi lukusalista. Lapsilla oli kaikilla oma kannettavansa.

Madeleinella oli kainalossa käärö, jossa oli puku, Edmond heilutti

käsivarrellaan kokonaista kasaa pieniä kenkiä, nuorin, Lucien, ylpeili

komea sotilaslakki päässä.

-- Vai olet sinäkin täällä, rouva Desforges sanoi nauraen entiselle

koulutoverilleen.

-- No älähän muuta, vastasi rouva Bourdelais. -- Olen aivan vihoissani.

Nyt he jo käyttävät hyväkseen lapsiraukkoja langettaakseen meitä

kiusaukseen. Te tiedätte kyllä, olenko tuhlaavainen itseni tähden.

Mutta kuka voi kieltää lapsilta mitä heidän mielensä tekee. Olin tuonut

heidät tänne huvimatkalle ja nyt minä tyhjennän koko tavaratalon.

Mouret, joka käveli vielä Vallagnoscin ja herra de Boves'in kanssa,

sattui kuulemaan mitä hän sanoi ja katsoi häneen hymyillen. Rouva

Bourdelais huomasi sen ja puoleksi leikillä, puoleksi täydellä todella

valitti hänellekin noista äidin hellyydelle viritetyistä satimista.

Ajatus, ettei hänkään pystynyt pysymään lujana, kiusasi häntä, ja

Mouret, joka huomasi sen, nautti voitostaan. Herra de Boves oli

toiminut niin taitavasti, että oli päässyt jälleen rouva Guibalin

lähelle, jota hän nyt seurasi koettaen vieläkin eksyttää Vallagnoscin

luotaan; mutta tämä, joka oli väsynyt tungokseen, kiirehti seuraamaan

häntä. Denisen oli jälleen täytynyt pysähtyä odottaakseen rouvia. Hän

seisoi heihin selin, eikä Mouret puolestaan ollut häntä näkevinään.

Rouva Desforges, joka piti heitä silmällä, ei tästä lohduttautunut;

päinvastoin hänen mustasukkaisuudesta teroittunut katseensa oivalsi

heti mitä hänen tuli ajatella, ja hän mietti kuinka todistaisi Mouret'n

syylliseksi tämän kulkiessa hänen vieressään talon kohteliaana

isäntänä.

Herra de Boves ja Vallagnosc, jotka menivät edellä rouva Guibalin

kanssa, saapuivat pitsiosastolle. Tämä oli sijoitettu loisteliaasti

sisustettuun saliin, jonka kaapit olivat täynnä leikkauksin

koristettuja laatikoita. Punaisella sametilla päällystettyjen patsaiden

ympärillä kierteli valkeita pitsejä, ja pitsikiehkuroita riippui

katossa huoneen päästä päähän. Pöydät olivat kukkuroillaan

valenciennekääröjä ja kaikenlaisia sekä koneella kudottuja että käsin

nyplättyjä töitä. Perällä kaksi naista katseli pitsejä, joita Deloche

levitteli sinipunervalla silkillä päällystettyä näytetaulua vastaan. He

näkyivät epäröivän mitä ottaa.

-- Odottakaa, sanoi Vallagnosc hämmästyneenä, -- tehän sanoitte rouva

de Boves'in olevan sairas... Mutta tuossahan hän on näytetaulun edessä

neiti Blanchen kanssa.

Kreivi säpsähti vilkaisten vastoin tahtoaan rouva Guibaliin.

-- Tosiaankin, sanoi hän.

Salissa oli hyvin kuuma. Asiakkaat, jotka olivat vähällä tukehtua,

katselivat ympärilleen kiiltävin silmin, kasvot kalpeina. Kaikista

tavaratalon kiusauksista tämä osasto oli vaikein vastustaa, se oli

lankeemuksen varmin valmistaja, kadotuksen kuilu, johon väkevimmätkin

sortuivat. Kädet eksyivät väkisinkin uhkuviin pitsikasoihin, ja

hivelemisen nautinto värisytti sormia.

-- Kyllä perheenne nyt taitaa tuhlata koko omaisuutenne, jatkoi

Vallagnosc, jota kohtaus nauratti.

-- Eikö mitä, sanoi kreivi, jolla ei ollut syytä pelkoon, sillä hän

tiesi, ettei antanut vaimolleen mitä tuhlata.

Kreivitär, joka tyttärensä kanssa oli kiertänyt kaikki osastot mitään

ostamatta, oli nyt pitsiosastolle jouduttuaan sitä suuremman ostohimon

vallassa, koska hänen oli täytynyt kieltää itseltään vähimmänkin oikun

tyydyttäminen. Hän jaksoi tuskin enää pysyä pystyssäkään myyntipöydän

edessä. Hänen pitsiläjään uponnut kätensä kävi raukeaksi, ja hän tunsi

kuuman väreen kohoavan käsivarsia myöten olkapäihin saakka. Äkkiä, kun

hänen tyttärensä katsoi toisaanne ja myyjä sattui hetkeksi poistumaan,

hän tarttui nypläyskääröön pistääkseen sen päällysvaippansa alle. Mutta

hän päästi sen säpsähtäen kädestään kuullessaan samassa Vallagnoscin

sanovan hilpeästi:

-- Nytpä yllätin teidät, rouva!

Kreivitär oli käynyt aivan kalpeaksi eikä tiennyt mitä vastata. Sitten

hän selitti, että oli tuntenut itsensä paremmaksi ja tahtonut käydä

hengittämässä raitista ilmaa virkistyäkseen. Huomatessaan, että hänen

miehensä oli rouva Guibalin seurassa, hän tointui kokonaan ja katsoi

tätä niin arvokkaan näköisenä, että tämä kiirehti sanomaan:

-- Kävelin täällä rouva Desforges'in kanssa, kun nämä herrat sattuivat

tulemaan vastaan.

Samassa toisetkin rouvat saapuivat. Mouret oli saattanut heidät tänne

asti ja pidätti heitä vielä vähän aikaa osoittaakseen heille isä

Jouvea, joka yhä seurasi raskaana olevaa naista ja hänen ystävätärtään.

Merkillistä, kuinka paljon varkaita saatiin kiinni varsinkin

pitsiosastolla! Rouva de Boves kuunteli heidän puhettaan ja kuvitteli

mielessään miltä hän itse olisi näyttänyt kahden santarmin välissä

kulkemassa, hän, neljänkymmenenviiden vanha, muhkea rouva, ylhäisen

virkamiehen puoliso. Mutta omantunnon vaivoja hänellä ei ollut;

päinvastoin hän ajatteli, että hänen olisi pitänyt pistää pitsikäärö

hihaan. Sillä välin Jouve, joka ei enää jaksanut odottaa, että tapaisi

varjostamansa naisen itse teosta, ja joka luuli tämän pistäneen

taskuihinsa yhtä ja toista niin taitavasti, että se oli jäänyt häneltä

huomaamatta, päätti vihdoinkin pidättää hänet. Mutta vietyään hänet

syrjään ja tutkittuaan hänen vaatteitaan hän suuresti hämmästyi, kun ei

löytänyt mitään, ei solmiota ei edes nappiakaan. Mutta ystävätär oli

kadonnut. Äkkiä asia selveni Jouvelle. Tämän naisen tehtävä oli vain

vetää järjestyksenvalvojan huomio puoleensa toisen varastaessa.

Asia huvitti suuresti rouvia. Mouret hiukan hämillään sanoi vain:

-- Eipä isä Jouve tällä kertaa onnistunutkaan... Mutta uskokaa minua,

kyllä hän toiste tietää.

-- Oh, päätteli Vallagnosc, -- ei hänestä taida olla virkaansa... Ja

sitä paitsi, kuka käski teidän levittää kaikkialle niin paljon

komeuksia? Oma syynne, jos teiltä varastetaan. Ei pidä johdattaa

turvattomia naisia sellaisiin kiusauksiin.

Tämä viimeinen huomautus oli kuin päivän loppusävel, ja se kajahti

kimeästi tavaratalon kuohuttavassa kuumeessa. Naiset erosivat

toisistaan ja kiersivät pois mennessään vielä kerran sekaisin

pengottuja osastoja. Kello oli neljä, ja auringon viistoon lankeavat

säteet tulvivat laajoista ikkunoista kirkastaen syrjästä hallien

lasiruutuja. Tähän tulipalon hohdetta muistuttavaan kirkkauteen kohosi

kultaisena höyrynä väkijoukon jalkojen nostattama paksu pöly.

Keskushallia pitkin kulki leveä valojuova, jonka leimuavaa pohjaa

vasten kuvastui kiertoportaiden ja riippusiltojen ilmassa notkuva

rautaverkko. Kattofriisien mosaiikit ja fajanssit välkähtelivät, ja

runsaat kultaukset sytyttivät tuleen seinien vihreät ja punaiset

maalaukset. Kokonaisuus näytti hehkuvalta roviolta, missä paloivat

tavaranäyttelyt, käsine- ja solmiopalatsit, nauha- ja pitsikiehkurat,

villa- ja puuvillakankaiden pinot, silkki- ja fulardikukkia kasvavat

kukkasarat. Peilit heittivät häikäiseviä heijastuksia, päivävarjojen

pingoitetut silkit hohtivat niinkuin metallikilvet, ja etäällä,

varjossa uinuvien alueiden tuolla puolen, puhkesi kaukaisia

kirkkauksia, kultaisessa loisteessa kylpeviä osastoja.

Tämän viimeisen hetken kestäessä, keskellä tätä tulista kuumuutta

naiset hallitsivat. He olivat väkirynnäköllä vallanneet tavaratalon ja

pystyttäneet leirinsä luhistuneiden tavarakasojen keskelle. Uupuneet ja

huumaantuneet myyjät olivat muuttuneet heidän orjikseen, heidän

tavaroikseen, joiden suhteen he menettelivät mielensä mukaan tyrannin

julmuudella. Suurikokoiset naiset työnsivät tyrkkien tieltään mitä

eteen sattui; pienikasvuisetkin tekeytyivät mahtaviksi vaatien

itselleen tilaa. Kaikki he liikkuivat pää pystyssä, ujostelematta,

niinkuin kotonaan, nauttien talon tarjoamista sulouksista ja keräten

huostaansa minkä voivat. Rouva Bourdelais, joka halusi menoistaan

korvausta, oli vienyt lapsensa toisenkin kerran tarjoiluhuoneeseen,

jonne muutkin ostajat nyt töytäsivät kuin nälkään nääntyvät. Äidit

niinkuin lapsetkin ahmivat. Kahdeksankymmentä litraa mehua ja

seitsemänkymmentä pulloa viiniä oli juotu siitä kun ovet avattiin.

Ostettuaan matkapukunsa oli rouva Desforges pyytänyt kassasta malleja;

sitten hän oli lähtenyt pois miettien kuinka saisi Denisen luokseen

kotiinsa nöyryyttääkseen häntä Mouret'n läsnäollessa. Heidän

käytöksestään hän sitten päättelisi millä kannalla asiat olivat. Herra

de Boves'n onnistui vihdoinkin pujahtaa seurastaan pakoon ja hän katosi

rouva Guibalin kanssa tungokseen, kun taas rouva de Boves Blanchen ja

Vallagnoscin seurassa meni omalle taholleen pyydettyään itselleen

ilmapallon, vaikka eivät olleet mitään ostaneetkaan. Olihan hänellä

ainakin se kotiin vietäväksi, niin ettei hänen tarvinnut palata tyhjin

käsin, ja saattoihan hän sitten antaa sen ovenvartijan pikku

tyttärelle. Ilmapalloja oli jaettu neljättäkymmentätuhatta, ja kaikki

olivat kelluttuaan kotvan aikaa tavaratalon kuumassa ilmassa lähteneet

Pariisin katuja kiertämään ja kohottamaan taivaaseen Naisten Aarreaitan

nimeä.

Kello löi viisi. Äskeisestä seurueesta rouva Marty tyttärineen

oli ainoa, joka viivytteli tavaratalossa päivän myrskyiseen

loppukohtaukseen asti. Hän ei voinut riistäytyä irti; hän palasi aina

takaisin, vaikka ei tarvinnut mitään, kyllästymättömän uteliaisuutensa

ajamana. Tällä hetkellä mainostamisen ruoskimat joukot menettivät

viimeisenkin järkensä. Sanomalehti- ja seinäilmoituksiin tuhlatut

tuhannet, kaikkiin maailman ääriin lähetetyt sadattuhannet

hintaluettelot kantoivat hedelmänsä ja vaikuttivat kiihottavasti

naisten hermoihin kukkaroidenkin käytyä tyhjiksi. Mouret'n kaikki

keksinnöt, hinnanalennusjärjestelmä, tavaran palauttamisoikeus ja nuo

lukemattomat ylellisyystavarat, joita lakkaamatta ilmestyi uusia,

tärisyttivät ostajien aivoja. Rouva Marty viivytteli huutokauppapöytien

edessä kuunnellen myyjien käheiksi käyneitä ääniä, kassaan vierivien

kultarahojen helinää ja pohjakerrokseen heitettyjen tavarapakettien

putoamista. Hän kiersi vieläkin kerran alakerran osastoja katsellakseen

silkki- ja villakankaita, käsineitä ja solmioita. Sitten hän kiipesi

yläkertaan notkuvia portaita ja siltoja myöten, palasi valmiiden

vaatteiden, valkotavaroiden ja pitsien osastoille ja ulotti matkansa

huonekalu- ja makuuvaateosastoihin asti. Joka paikassa myyjät ja

myyjättäret, Hutin, Favier, Liénard ja Mignot, Deloche, Pauline,

Denise, vaikka tuskin enää jaksoivat pystyssä pysyä, saavuttivat

ihmeellisiä tuloksia käyttäen hyväkseen ylimmilleen yltynyttä

ostokuumetta. Kuume oli pitkin päivää kiihtymistään kiihtynyt sitä

myöten kun kankaista lähtevät hajut olivat kohonneet naisten päähän.

Innostus oli nyt leimahtanut ilmituleen ilta-auringon paahtaessa. Rouva

Martyn kasvot olivat kiihottuneet ja hermostuneet niinkuin viinistä

juopuneen lapsen. Hänen sisääntullessa kirkkaat silmänsä ja ulkoilman

pakkasesta raitistuneet kasvonsa olivat vähitellen tylsyneet kaikkien

komeuksien, värien ja intohimoja yllyttävien tuoksujen vaikutuksesta.

Kun hän vihdoinkin päätti lähteä ilmoitettuaan kassaan, että aikoi

maksaa kotona hirvittävän korkeaksi kohonneen laskunsa, hänellä oli

sairaan kuihtuneet kasvot ja laajentuneet, elottomat silmät.

Ovikäytävässä hänen täytyi taistella henkensä kaupalla ennenkuin pääsi

irti tungoksesta. Sitten katukäytävälle jouduttuaan ja löydettyään

tyttärensä, josta oli eksynyt, häntä värisytti ilman viileys ja häntä

alkoi peloittaa suurmyymälöiden hermoja kiihottava meno.

Illalla, kun Denise palasi päivälliseltä, makasiinin poika toi hänelle

sanan:

-- Neiti, teitä odotetaan johtokunnassa.

Denise oli kokonaan unohtanut johtajan aamulla antaman käskyn ja

kiirehti nyt kutsua noudattamaan. Mouret odotti häntä seisoen pöytänsä

ääressä. Denise jätti oven auki tullessaan.

-- Olemme tyytyväisiä teihin, sanoi Mouret, -- ja olemme tahtoneet

palkita teitä... Tiedättehän miten sopimattomalla tavalla rouva

Frédéric on eronnut palveluksesta. Huomispäivästä lähtien saatte astua

hänen sijalleen alajohtajattaren paikalle.

Denise kuunteli häntä jäykkänä hämmästyksestä. Hän kuiskasi vapisevalla

äänellä:

-- Mutta, herra, onhan osastolla muita, vanhempia.

-- Olkoon vain, jatkoi Mouret, -- mitä se tekee? Te olette taitavin ja

luotettavin, ja minä valitsen teidät. Se on luonnollista... Ettekö ole

siitä mielissänne?

Denise punastui. Ensi hetken säikähdys suli siihen äärettömään autuuden

tunteeseen, joka syntyi hänen rinnassaan tuon odottamattoman yllätyksen

johdosta. Miksi olikaan hänen mieleensä ensimmäiseksi johtunut muiden

arvelut hänen onnensa johdosta, kun se joutuisi heidän tiedokseen.

Häntä alkoi hävettää suuresta kiitollisuudestaan huolimatta. Mouret

katseli hymyillen tyttöä, joka seisoi siinä yksinkertaisessa mustassa

silkkipuvussaan, komea tukka ainoana koristeenaan. Kuinka hänen

olemuksensa olikaan hienostunut, hänen ihonsa valkea ja hänen

kasvojensa ilme lempeä ja vakava! Tuo sairaalloisen näköinen pikku

tyttö, joka ei osannut herättää kenenkään huomiota, oli kehittynyt

sanomattoman viehättäväksi naiseksi.

-- Olette kovin hyvä, herra, sammalsi Denise. -- En tiedä kuinka

kiittää...

Mutta hän ei päässyt jatkamaan. Ovessa näkyi Lhomme, joka terveellä

kädellään kantoi nahkaista säkkiä, ja toisella, vaivaisella

käsivarrellaan painoi rintaansa vasten suunnatonta salkkua. Hänen

takanaan hänen poikansa Albert vapisten taakkansa painosta toi

sylissään kokonaisen kuorman muita säkkejä.

-- Viisisataakahdeksankymmentäseitsemän tuhatta kaksisataakymmenen

frangia kolmekymmentä centimea, huusi kassanhoitaja, jonka kuluneet

kasvot kirkastuivat tuloksen johdosta päivänpaisteisiksi.

Niin suuriksi eivät päivän tulot Aarreaitassa koskaan ennen olleet

kohonneet. Kaukaa tavaratalon syvyyksistä, joiden halki Lhomme oli

laahannut taakkansa, raskaasti astuen niinkuin liian suurta kuormaa

kantava härkä, kuului innokkaita hyvähuutoja henkilökunnan hämmästyksen

ja ilon ilmauksina.

-- Oivallista, huudahti Mouret. -- Jättäkää siihen ja levätkää, sillä

ettehän enää jaksa. Kyllä minä sitten toimitan rahat keskuskassaan...

Niin, niin kirjoituspöydälleni kaikki! Tahdon nähdä koko kasan.

Hän oli iloinen kuin lapsi. Kassanhoitaja ja hänen poikansa purkivat

kuormansa. Kirkas kullan helinä kuului, kun Lhommen säkki kolahti

pöytään. Yksi säkeistä aukeni heittäen veralle kirkkaan hopeajuovan, ja

salkusta näkyi setelien ja arvopaperien reunoja. Toinen puoli

kirjoituspöydästä peittyi kokonaan kymmenessä tunnissa kerättyjen

rikkauksien alle.

Kun kassanhoitaja pyyhittyään hien otsaltaan oli poistunut poikansa

kanssa, Mouret vajosi hetkeksi liikkumattomana katsomaan rahoja. Sitten

hän kohotti päätään ja huomattuaan Denisen, joka oli vetäytynyt

syrjään, rupesi uudestaan hymyilemään ja pyysi tämän luokseen. Hän

lupasi tälle leikillisesti niin paljon rahoja kuin kouraan mahtui:

-- Malttakaahan, hän sanoi, ja hänen leikkisän äänensä pohjalla värähti

lemmenleikin jännitys, ottakaa tuosta! Lyön vetoa, ettei siihen mahdu

tuhatta frangiakaan. Teidän kätenne on niin pieni.

Denise peräytyi. Oliko tuo rakkautta? Äkkiä hän ymmärsi, ja hän tajusi

Mouret'n sydämessä vähitellen kehittyneen palavan himon. Hänen oma

sydämensä alkoi takoa hurjasti, ja hän joutui siitä yhä enemmän

hämilleen. Tarvitsiko häntä loukata rahantarjouksella, kun hänen

kiitollisuutensa oli niin äärettömän suuri, että yksi ainoa ystävyyden

sana olisi riittänyt voittamaan hänet. Mouret jatkoi leikkipuheitaan,

kun samassa Bourdoncle saapui muka ilmoittaakseen hänelle, että

Aarreaitassa käyneiden ostajien luku nousi sinä päivänä

seitsemäänkymmeneentuhanteen. Denise katosi vielä kerran kiitettyään

huoneesta.