Koko kaupunginosa puhui suuresta liikeväylästä Dix-Décembrenkadusta,
jota ruvettiin puhkaisemaan uudelta oopperalta pörssiaukiolle.
Pakkoluovutusvaliokunta oli jo julistanut päätöksensä ja purkamistyöt
oli aloitettu. Avattavan kulkuväylän toisesta päästä revittiin
Ludviginkadun yksityisrakennukset, toisesta vanhan Vaudeville-teatterin
ohuet seinät. Rautakanget tekivät työtään, ja pauke alkoi jo kuulua
Michodièren- ja Choiseulinkadulle, joiden asukkaat surkuttelivat
revittäviksi tuomittujen talojen kohtaloa. Tuskin oli kaksi viikkoakaan
kulunut, kun uusi katu oli jo puhkaissut niiden läpi laajan halkeaman
täynnä aurinkoa ja liikettä.
Mutta vielä suurempaa huomiota herättivät kaupunginosassa Naisten
Aarreaitassa alkaneet laajentamistyöt. Puhuttiin suunnattomasta
suurentamisesta, jättiläismäisestä tavaratalosta, jolla olisi kolme
julkisivua, Michodièren-, Neuve-Saint-Augustinin- ja Monsignynkadulle
päin. Mouret kuului tehneen Kiinteistöpankin johtajan paroni Hartmannin
kanssa sopimuksen, jonka mukaan hän sai haltuunsa suurimman osan siitä
neliömäisestä alueesta, joka kolmelta puolelta oli edellämainittujen
katujen rajoittama; alueen neljännelle rajalle, vastaisen
Dix-Décembrenkadun varrelle, paroni aikoi rakentaa hotellin, joka
muhkeudessa vetäisi vertoja Grand-Hotellille. Joka taholla Aarreaitta
lunasti vuokrasopimukset; puodit suljettiin, asukkaat muuttivat pois,
ja tyhjissä taloissa vilisi joukoittain työmiehiä, jotka korjasivat
sisustusta uuden tarkoituksen mukaiseksi ja häärivät alituisessa
pölyssä. Keskellä tätä yleistä myllerrystä Bourras'n ahdas hökkeli
yksin pysyi entisellään vähääkään väistymättä halkeamastaan korkeiden
seinien välissä.
Kun Denise seuraavana päivänä meni Pépén kanssa setä Baudun luo, sulki
kadun pitkä jono tiilikuormia, joita purettiin Duvillard'in talon
edessä. Liikkeensä ovelta setä katseli niitä synkän näköisenä. Sitä
myöten kuin Naisten Aarreaitta paisui, Elbeufin vanha liike tuntui
kutistumistaan kutistuvan. Nuoren tytön silmissä liikkeen ikkunat
näyttivät entistään mustemmilta ja ahtaammilta, ikäänkuin eivät olisi
päässeet hengittämään talon vankilamaisesti painavan välikerroksen
alla. Vanha vihreä kilpi oli haalistunut kosteudesta entisestäänkin, ja
koko ikäloppu julkisivu oli surkastuneen, harmaantuneen ja kuin
laihtuneen näköinen.
-- Siinäpä olette, sanoi Baudu. -- Varokaa, etteivät aja päällenne.
Kaupassa sama ahdistava tunne valtasi Denisen. Sekin oli synkistynyt,
vaipunut toivottomuuden uneen. Nurkat olivat tyhjyyttä ja varjoa
täynnä, kaapit ja pöydät tomun peitossa. Verkapakoista, joita kukaan ei
enää liikuttanut, lähti kellarimainen haju. Kassan luona rouva Baudu ja
Geneviève istuivat liikkumattomina ja ääneti niinkuin yksinäisessä
paikassa, jossa ei tarvitse pelätä kenenkään häiritsevän. Äiti päärmäsi
pyyheliinoja, tytär, kädet hervottomina riippuen, katseli tyhjyyttä
ympärillään.
-- Iltaa, täti, sanoi Denise. -- Olen hyvin iloinen, että saan tavata
teidät jälleen, ja jos olen tuottanut teille mielipahaa, niin pyydän
teiltä anteeksi.
Rouva Baudu suuteli häntä liikuttuneena.
-- Lapsi raukka, vastasi hän, -- jos minulla ei muuta surua olisi, niin
ei tosiaankaan olisi valittamisen syytä.
-- Iltaa, serkku kulta, jatkoi Denise suudellen Genevièveä poskelle.
Tämä säpsähti kuin unesta heräten. Hän vastasi suutelemalla vuorostaan
Deniseä tietämättä mitä sanoa. Sitten he tervehtivät Pépétä, joka
ojensi pienen kätensä. Sovinto oli tehty.
-- Kas niin, kello on kuusi. Mennään nyt syömään, sanoi Baudu. -- Miksi
Jean ei ole mukana?
-- Hänen piti tulla, sopersi Denise hämillään. -- Tänä aamuna tapasin
hänet, ja hän lupasi nimenomaan tulla... Ei häntä pidä odottaa,
varmaankaan hänen mestarinsa ei ole laskenut häntä.
Hän arvasi, että Jeanilla olisi taas jotakin outoa kerrottavaa, ja
koetti jo edeltäpäin puolustella häntä.
-- Siinä tapauksessa asettukaamme pöytään, toisti setä.
Sitten kääntyen puodin synkkää takaosaa kohti Baudu sanoi:
-- Colomban, te voitte tulla syömään meidän kanssamme yhtaikaa. Ei kai
ketään tule?
Denise ei ollut tullessaan huomannut Colombania. Täti selitti hänelle,
että toinen palvelija ja neiti oli täytynyt lähettää pois. Asiat olivat
niin huonolla kannalla, että Colombanissa oli tarpeeksi, ja hänkin sai
venyä tuntikausia kädet ristissä ja nukkua silmät auki.
Ruokasalissa paloi kaasu, vaikka kesäpäivät olivat pisimmillään.
Deniseä puistatti sisään astuessa seinistä lähtevä viileys. Pyöreä
pöytä oli entisellään, vahakankaan peittämä, katettu niinkuin ennenkin,
entisellään oli myöskin avonaisen ikkunan takana löyhkäävä, pimeä
sisäpiha. Kaikki näytti Denisestä vain vielä surkeammalta, kuin
kyynelten sumentamalta.
-- Isä, Geneviève sanoi ujostellen Deniseä, -- sallitteko että suljen
ikkunan? Pihasta tulee niin paha haju.
Baudu, joka ei ollut huomannut mitään, näytti hämmästyneeltä.
-- Sulje vain, jos haluat, hän vastasi vihdoin, -- mutta silloin meiltä
loppuu ilma.
Ja tukahduttavaksi ilma kävikin. Oli perhepäivällinen, sangen
yksinkertainen. Kun liemi oli syöty ja palvelijatar tarjosi liemilihan,
ei setä enää voinut olla puhumatta vastapäisistä asujista. Hän osoitti
aluksi suurta suvaitsevaisuutta. Hän ei tahtonut tyrkyttää
veljentyttärelleen omaa mielipidettään.
-- Hyvä Jumala, hän sanoi, -- minä en estä sinua kannattamasta noita
ulkokullattuja taloja... Jokaisella on oma makunsa, tyttäreni... Koska
et näytä olevan milläsikään siitä, että he ovat hävyttömästi ajaneet
sinut kadulle, niin sinulla kai on siihen omat syysi. Ja, näetkö,
vaikka palaisitkin, en minä sinulle suuttuisi ... en ollenkaan. Eikö
niin, ei kukaan meillä suuttuisi häneen?
-- Ei tietysti, kuiskasi rouva Baudu.
Denise esitti vakavasti syynsä niinkuin Robineaunkin luona. Kauppaliike
kehittyi johdonmukaisesti siihen suuntaan; vaatimukset olivat
sellaiset, ja suurenmoisia uudet yritykset olivatkin puhumattakaan
siitä, että yleisön kasvava varallisuus synnytti uusia tarpeita. Baudu
kuunteli silmät pyöreinä nähtävästi vaivaten järkeään ymmärtääkseen.
Mutta kun Denise oli lopettanut, hän pudisti päätään.
-- Tyhjiä loruja kaikki. Kauppa on kauppaa, ja siitä ei pääse
mihinkään... Onnistukoot vain, ja täytyyhän minun myöntää, että he
onnistuvat, mutta pitemmälle en anna periksi. Minä luulin, että he
taittaisivat niskansa; muistat kai sinäkin kuinka odotin ja koetin
malttaa mieltäni? Mutta niin ei käynytkään. Rosvot ne nykyään näyttävät
rikastuvan, kun sitä vastoin kunnon ihmiset saavat nuolla näppejään...
Niin pitkälle on jouduttu, ja täytyyhän minun väistää väkevämpää. Ja
väistynhän minä, hyvä Jumala, väistynhän minä.
Vähitellen viha pääsi hänessä valloilleen. Hän nosti äkkiä haarukkansa
ilmaan huutaen:
-- Mutta Vanha Elbeuf ei rupea koskaan mokomaa esimerkkiä noudattamaan!
Kuuletko, sen minä olen sanonut Bourras'llekin, kun hän alkoi töhriä
seiniään, että minua oikein hävetti vihamiehen matkiminen.
-- No, syöhän nyt, keskeytti rouva Baudu levottomana, kun näki miehensä
kiivastuvan.
-- Älähän hätäile, Baudu sanoi. -- Tahdon vain ilmoittaa veljeni
tyttärelle oman kantani... Kuulehan, lapseni, olen niinkuin tuo karahvi
tuossa, paikaltani en hievahda. Onnistukoot vain! Omaksi häpeäkseen
olkoon! Minä vain panen vastalauseeni, siinä kaikki.
Palvelijatar toi nyt pöytään pienen vasikanpaistin. Vapisevin käsin
Baudu ryhtyi leikkaamaan sitä, mutta hänen ennen niin tarkka silmänsä
petti, eikä hän osannutkaan enää yhtä täsmällisesti jakaa osia tasan.
Hänen tappionsa oli riistänyt häneltä järkähtämättömän varmuuden, joka
syntyy arvossapidetyn liikkeenisännän asemasta. Pépé oli pelästynyt
setänsä kovaa ääntä, ja häntä oli täytynyt rauhoittaa antamalla hänelle
heti jälkiruokaa, sokerileivoksia, joita oli nyt hänen lautasensa
vieressä. Setä koetti hillitä itseään ja puhua muusta. Hetkeksi hän
eksyi keskustelemaan purkamistöistä. Dix-Décembrenkadun hän myönsi
mukavaksi; varmaankin kaupunginosan kauppa vilkastuisi sen avaamisesta.
Mutta kun hän oli päässyt kauppaan, niin Naisten Aarreaitta johtui
hänelle uudestaan mieleen. Alkoipa hän mistä aineesta tahansa, niin
aina hän takertui siihen lopuksi. Se oli käynyt päähänpiintymäksi.
Tässä tukehtui rappauspölyyn. Eikä voinut päästä myymään metriäkään,
kun rakennusainekuormat lakkaamatta täyttivät kadun. Ja naurettavaa
tuollainen suurentamiskiihko oli. Johan asiakkaat eksyivät sellaiseen
laitokseen. Miksi siihen ei liitetty vielä kauppahallejakin! Ja
vaimonsa rukoilevista katseista huolimatta, omista ponnistuksistaan
huolimatta, hän siirtyi rakennustöistä arvostelemaan tavaratalon
raha-asioita. Eikö ollut käsittämätöntä, että vähemmässä kuin neljässä
vuodessa heidän liikepääomansa oli kasvanut viisinkertaiseksi. Heidän
vuotuinen vaihtonsa, joka ennen oli noussut kahdeksaan miljoonaan, oli
nyt viimeisen varastontarkastuksen jälkeen havaittu neljäksikymmeneksi
miljoonaksi. Mieletöntä se oli, sanalla sanoen, eikä hän sellaista
vastaan enää voinut taistella. Yhä se vain paisui. Nyt siinä oli jo
tuhat kauppa-apulaista ja kaksikymmentäkahdeksan eri osastoa. Osastojen
paljous varsinkin suututti häntä. Olihan muutamia osastoja jaettu
kahtia, mutta oli aivan uusiakin; oli esimerkiksi perustettu
huonekaluosasto ja vieläpä korutavaraosastokin. Se oli naurettavaa,
korutavaraosasto! Nuo ihmiset eivät todellakaan hävenneet. Ei
aikaakaan, niin vielä he ottavat kalojakin kaupitellakseen. Ja vaikka
hän oli yhä pitävinään Denisen mielipiteitä kunniassa, hän rupesi
tyrkyttämään hänelle omiaan.
-- Totta puhuaksemme, et kai sinä voi heitä puolustaa? Mitä sanoisit,
jos sinulle kerrottaisiin, että minä olisin perustanut verkakauppaani
kattilaosaston? Hulluksi kai sinä minua sanoisit... Tunnusta nyt edes,
ettet kunnioita heitä.
Denise hymyili ujosti vastaukseksi ymmärtäen, ettei perusteluista ollut
apua.
-- No niin, olet siis heidän puolellaan, päätteli Baudu. --
Ei auta puhua siitä enää, sillä tarpeetonta on, että suutumme taas
heidän tähtensä. Joko heidän vielä pitäisi päästä rikkomaan
sukulaissopummekin. Se nyt vasta olisi! Palaa vain heidän luokseen,
jos haluat, mutta kiellän sinua toiste halkaisemasta korviani
turhanpäiväisillä jutuillasi.
Syntyi äänettömyys. Ukon kiivaus hehkui vielä näennäisen maltillisuuden
alta. Kun kuumuus kaasuliekin lämmittämässä ahtaassa huoneessa oli
käynyt sietämättömäksi, oli ikkuna täytynyt avata uudelleen, ja pihalta
kohoava pahanhajuinen kosteus laskeutui pöytään. Tarjottiin paistettuja
perunoita. Niitä syötiin sanaakaan sanomatta.
-- Kuulehan, kysypä noilta tuossa, Baudu sanoi osoittaen veitsellään
Colombania ja Genevièveä, -- niin saat kuulla, ovatko he Naisten
Aarreaittaan ihastuneita.
Vieretysten tavallisella paikallaan, jossa he olivat istuneet
kaksitoista vuotta säännöllisesti yhdessä kaksi kertaa päivässä,
Colomban ja Geneviève söivät verkalleen. He eivät olleet aterian
kestäessä sanoneet sanaakaan. Colomban tuntui liioitellen kasvojensa
suopeaa ilmettä kätkevän raukeiden silmäluomiensa taa intohimoisen
rakkautensa kalvavan tulen, kun sitä vastoin Geneviève, pää vielä
syvemmälle painuneena liian raskaiden hiuksiensa painosta, tuijotti
välinpitämättömästi salaisen tuskansa herpaisemana.
-- Tämä vuosi, näet, ei ole ollut kaupallemme eduksi, selitteli setä.
-- On täytynyt vieläkin siirtää häitä. Kysyhän nyt, ilman aikojasi
vain, mitä he sinun ystävistäsi ajattelevat.
Setänsä tahtoa totellakseen Denise kysyi niinkuin käskettiin.
-- En voi sanoa, että rakastaisin heitä, serkkuni, Geneviève vastasi.
-- Mutta älkää siitä olko millännekään. Eivät kaikki sentään heitä
vihaa.
Tätä sanoessaan hän katsoi Colombaniin, joka pyöritteli leipäpalasta.
Kun Colomban huomasi morsiamensa katseen, hän koetti kiivastua.
-- Kehno kauppa kerrassaan! morkkasi hän. -- Kaikki toinen toistaan
häijympiä!... Sanalla sanoen, talo, joka turmelee kaupunginosaa kuin
rutto.
-- Siinä sen kuulitte! huusi Baudu ihastuneena. -- Eivät he ainakaan
häntä viekoittele puolelleen!... Olen aina sanonut, että sinä ole
viimeisiä, poikaseni. Sinun kaltaisiasi ei enää kasvateta.
Mutta Genevièven ankara ja tuskainen katse ei hellittänyt. Armottomasti
se tunkeutui aina nuoren miehen sydämeen asti pakottaen hänet keksimään
yhä katkerampia herjoja. Rouva Baudu katsoi toisesta toiseen
levottomana ja ääneti kuin uutta onnettomuutta vainuten. Jo jonkin
aikaa hän oli pelännyt tyttärensä alakuloisuutta. Hän tunsi lapsensa
menehtyvän.
-- Kaupassa ei ole ketään, hän sanoi lopettaakseen tuskallisen
kohtauksen. -- Menkääpä katsomaan, Colomban, liikkuiko siellä joku?
Ateria oli lopussa ja noustiin pöydästä. Baudu ja Colomban menivät
neuvottelemaan välittäjän kanssa, joka oli tullut tilauksia varten.
Rouva Baudu vei Pépén muassaan näyttääkseen hänelle kuvia.
Palvelustyttö oli korjannut nopeasti ruoat pöydästä, ja Denise oli
unohtunut ikkunan ääreen, missä hän katseli pienen pihan liikettä, kun
hän kääntyessään huomasi Genevièven istuvan vielä pöydässä ja
tuijottavan pyyhkimisestä kosteaan vahakankaaseen.
-- Te olette pahoillanne, serkku? Denise kysyi häneltä.
Tyttö ei vastannut mitään, tutki vain itsepintaisesti katseellaan
vahavaatteen taitetta, ikäänkuin hänen olisi ollut mahdotonta
riistäytyä ajatuksistaan irti. Sitten hän vaivoin päätään kohottaen
katsoi Deniseen, joka osanottavaisesti kumartui hänen puoleensa. Muut
olivat nousseet pöydästä. Mitä hänkään tässä enää istui. Ja äkkiä hän
puhkesi nyyhkytyksiin, painoi päänsä pöydän reunaa vastaan ja itki
niin, että hiha kastui kyynelistä.
-- Hyvä Jumala, mikä teitä vaivaa? Denise huudahti hämmästyneenä. --
Tahdotteko, että haen apua.
Mutta Geneviève tarttui hermostuneesti hänen käsivarteensa ja pidätti
häntä sammaltaen:
-- En, en! Jääkää tänne... Oi, äiti ei tiedä mitään. En minä teistä
välitä, mutta muut eivät saa nähdä, muut eivät saa!... Vastoin tahtoani
se tuli, vannon sen teille. Siksi kai, että luulin olevani yksin...
Odottakaa, nyt minun on jo parempi olla, en itke enää.
Mutta yhä uudelleen hänen hentoa ruumistaan puistatti ja vavahdutti
tukahdutettu itku. Hänen liikauttaessaan pöytään nojaavien käsivarsien
varassa olevaa päätään hiusneula pääsi irti ja hänen tukkansa aukeni
raskaasta solmustaan valuen alas hänen hartioilleen ja verhoten hänet
mustiin aaltoihinsa. Hiljaa, jotteivät muut kuulisi, Denise koetti
hoitaa häntä. Avatessaan hänen vaatteitaan tehdäkseen hänen olonsa
helpommaksi hän huomasi säälien, kuinka laihaksi tyttö oli käynyt,
kuinka povi oli hintelä kuin lapsella ja koko ruumis kuihtunut. Denise
kokosi käsiinsä komeat hiukset, jotka tuntuivat imeneen itseensä
kaiken, mikä tuossa ruumiissa vielä oli elinvoimaista; sitten hän sitoi
ne lujasti kokoon.
-- Kiitos, te olette hyvä, sanoi Geneviève. -- Taidan näyttää teistä
kovin huonolta. Olin kyllä verevämpi, mutta kaikki on kadonnut...
Pankaa kiinni puseroni, jottei äiti pääse näkemään olkapäitäni. Teen
parhaani kätkeäkseni ne häneltä... Hyvä Jumala, en minä voi hyvin, en
voi hyvin.
Mutta kumminkin hän alkoi rauhoittua. Uupumuksesta heikkona hän jäi
istumaan tuolilleen katsoen kauan serkkuaan. Vähän aikaa vaiti oltuaan
hän kysyi:
-- Sanokaa minulle totuus. Hän kai rakastaa häntä?
Denise tunsi punastuvansa. Hän kyllä tajusi, että Geneviève tarkoitti
Colombania ja Claraa, mutta ei ollut ymmärtävinään.
-- Kuka rakastaa?
Geneviève pudisti päätään epäilevän näköisenä.
-- Älkää valehdelko, pyydän teitä. Tekisitte minulle suuren
palveluksen, jos sanoisitte, mitä minun tulee uskoa... Te tiedätte sen.
Olette ollut naisen toverina ja olen nähnyt Colombanin ajavan teitä
takaa kuiskatakseen teille jotakin. Hän antoi teidän toimitettavaksenne
asioita tuolle kurjalle, eikö niin?... Oi, armahtakaa, sanokaa minulle
totuus. Vannon teille, että hyvää se vain minulle tekisi.
Denise ei ollut koskaan ollut tällaisessa ahdingossa. Hän laski
katseensa maahan häveten serkkua, joka äänettömänä tutki häntä ja joka
tuntui arvaavan kaikki. Kuitenkaan hän ei tahtonut kertoa totuutta.
-- Mutta teitä hän rakastaa. Geneviève teki epätoivoisen liikkeen.
-- Hyvä on. Te ette siis tahdo kertoa... Ja se on sitä paitsi minulle
yhdentekevää. Olenhan nähnyt. Colomban on alati katukäytävällä
katselemassa häntä. Ja nainen ikkunassa nauraa kuin mieletön...
Varmaankin he tapaavat toisiaan jossain.
-- Eivät tapaa, eivät toden totta, vannon sen teille! huudahti Denise
unohtaen kaiken varovaisuuden, kun huomasi voivansa suoda onnettomalle
vähäisen lohdutuksen.
Geneviève hengitti syvään vetäen suunsa hymyyn. Sitten hän toipilaan
heikolla äänellä sanoi:
-- Tahtoisin lasin vettä... Anteeksi, että vaivaan. Lasit ovat
astiakaapissa.
Kun Denise oli tuonut hänelle vesikarahvin, hän tyhjensi yhdellä
siemauksella suuren lasin. Hän työnsi pois Denisen, joka pelkäsi hänen
juovan liiaksi.
-- Älkää, hän sanoi. -- Antakaa minun olla. Minua janottaa aina.
Yölläkin minä nousen juomaan.
Hetkeksi hän vaikeni. Sitten hän jatkoi hiljaa:
-- Tiedättekö, kymmenen vuotta olen ajatellut tätä avioliittoa ja olen
niin tottunut siihen, etten enää käsitä, että toisin voisi olla. En
ollut vielä aikaihminenkään, kun Colomban jo esiintyi sulhasenani...
Enkä enää muista, miten asiat ovat kehittyneet. Olemme aina olleet
yhdessä, kodin ahtaassa piirissä viettäneet tasaista, yksitoikkoista
elämää, jossa ei mikään ole kääntänyt ajatuksiamme toisaanne, ja siitä
syystä olen kai lopuksi alkanut luulla häntä miehekseni ennen aikojaan.
En liioin tiennyt, rakastinko häntä, olin vain hänen vaimonsa, siinä
kaikki. Ja nyt hän tahtoo erota minusta seuratakseen toista. Oi hyvä
Jumala! Sydämeni särkyy. Näettekö, en tiennyt tällaista tuskaa
olevankaan. Rintaan koskee ja päähän ja joka paikkaan. Kuolen siitä.
Kyyneleet kohosivat uudestaan hänen silmiinsä, ja Denise, joka myös
tunsi silmiensä kostuvan säälistä, sanoi:
-- Aavistaako täti mitään?
-- Kyllä luulen äidin aavistavan... Mutta isällä on liian paljon
huolta. Hän ei tiedä mitä tuskaa hän tuottaa minulle viivyttämällä
häitä... Äiti kyselee minulta. Hän on levoton, kun näkee minun
heikkenevän. Hänen oma terveytensä ei ole koskaan ollut erittäin hyvä,
ja hän on usein sanonut minulle: Lapsi parka, heikkoutesi olet perinyt
minulta. Kaupassa terveys ei juuri parane. Mutta hänestäkin taidan
laihtua liiaksi... Katsokaapa käsivarsiani, se on surkeata.
Vapisevalla kädellä hän oli tarttunut uudestaan karahviin. Denise
koetti estää häntä juomasta.
-- Älkää, sanoi Geneviève, -- janottaa kovin... Antakaa minun olla.
Baudun ääni kuului toisesta huoneesta. Totellen sydämensä käskyä Denise
heittäytyi polvilleen ja syleili Genevièveä siskon tavoin. Hän suuteli
häntä vakuuttaen, että kaikki tulee käymään hyvin, että serkku viettää
vielä häitään Colombanin kanssa ja tulee terveeksi ja onnelliseksi.
Samassa setä kuului kutsuvan:
-- Jean on täällä. Tulehan Denise!
Denise nousi. Jean oli todellakin siellä. Hän oli tullut päivällisille,
ja kun hänelle sanottiin, että kello oli jo kahdeksan, hän jäi
hämmästyneenä seisomaan, suu auki. Mahdotonta se oli, hän tuli suoraan
isäntänsä luota. Hänestä tehtiin pilkkaa. Vincennes'in metsän kautta
hän oli kiertänyt, koska oli niin kauan viipynyt matkalla. Mutta kun
Jean pääsi lähelle siskoaan, hän kuiskasi hiljaa tämän korvaan:
-- Olin saattamassa pikku pesijätärtä, jonka täytyi viedä pesemänsä
vaatteet kotiin... Ajurin vaunut odottavat portilla ja minun on
maksettava tunnin matkasta. Anna minulle viisi frangia.
Saatuaan rahat hän pistäytyi kadulle maksamaan ja palasi sitten syömään
päivällistä, sillä rouva Baudu ei päästänyt häntä nälkäisenä. Pitihän
hänen saada edes vähän lientä. Geneviève oli palannut jälleen muiden
seuraan ja istui äänettömänä ja huomiota herättämättä kuten aina. Ilta
kului ikävästi ja hitaasti. Hiljaisuuden keskeytti vain sedän askelten
kaiku hänen kävellessään edestakaisin tyhjän myymälänsä päästä toiseen.
Yksi ainoa kaasuliekki paloi, ja matala katto heitti mustat varjonsa
huoneeseen.
Kuukausia kului. Denise kävi melkein joka ilta katsomassa Genevièveä.
Mutta Baudun koti muuttui yhä synkemmäksi. Rakennuspuuhat kadun
toisella puolen olivat perheelle alituisena kiusana muistuttaen heitä
heidän omasta onnettomuudestaan. Silloinkin kun toivo hetkeksi elpyi,
kun odottamaton ilo kohtasi heitä, niin tiilikuorman ryske, kivivasaran
kalkutus, jopa muurarien äänekäs puhekin riitti pilaamaan sen heiltä.
Kaupunginosa kokonaisuudessaan kärsi siitä. Rakennuspaikkaa ympäröivän
lauta-aidan takaa kantautui kuumeentapaisen työn melske. Vaikka
arkkitehti kyllä koetti saavuttaa tarkoitusperänsä käyttämällä entisiä
rakennuksia, niin hänen täytyi joka puolelta puhkaista seiniä,
korjailla ja sovitella. Keskelle, entisten sisäpihojen paikalle, hän
rakensi keskushallin, joka laajuudeltaan oli kuin kirkko ja josta
pääovi johti Neuve-Saint-Augustininkadulle päin aueten keskellä
julkisivua. Kellarikerrosten rakentamisessa oli suuria vaikeuksia,
sillä viemäriputket olivat alituisena vastuksena, ja usein täytyi
puhkaista maakerroksia, jotka olivat täynnä ihmisluita. Kaivon
poraaminen herätti suurta huomiota ympäristössä. Se tehtiin sata metriä
syväksi, ja se pulppusi viisisataa litraa vettä minuutissa. Nyt
nousivat jo ensimmäisen kerroksen seinät. Koko alue oli
rakennustelineiden ja rakennusainekasojen piirittämä. Lakkaamatta
kuului kiviä nostavien vintturien vinguntaa, rautakiskojen kalsketta ja
työväen rähinää vasaroiden ja rautakankien säestämänä. Mutta kaikkein
ylinnä kaikuivat höyrykoneiden kimeät vihellykset ja korvia särkevä
jyske, sillä höyryä käytettiin joka paikassa voimana. Jos vähänkin kävi
tuuli, rappauksen pöly kohosi paksuna pilvenä ilmaan laskeutuakseen
läheisten talojen katoille kuin lumi. Baudun perhe näki epätoivoissaan
pölyn tunkeutuvan joka paikkaan, vankimpienkin laudoituksien läpi,
likaavan kaupan kankaat ja laskeutuvan huonekaluille, jopa vuoteisiin.
Ja ajatus, että heidän täytyi vasten tahtoaan hengittää sitä
keuhkoihinsa ja että se oli lopuksi heidät tappava, myrkytti heidän
elämänsä.
Mutta vielä ei kaikki ollut pahimmillaan. Syyskuussa arkkitehti, joka
pelkäsi myöhästyvänsä, päätti teettää töitä yölläkin. Voimakkaita
sähkölamppuja pystytettiin rakennusalueelle, ja nyt ei hälinästä enää
loppua tullutkaan. Työryhmät vuorottelivat, vasarat eivät lakanneet
takomasta eivätkä koneet viheltämästä, ja kalkkipilvet sirottivat
taukoamatta valkeaa luntansa naapuritaloihin. Onneton Baudun perhe ei
saanut enää unta silmiinsä. Kiusaantuneina he makuuhuoneessaan
kuuntelivat seiniä tärisyttävää jyskettä, ja milloin väsymys painoi
heidän silmänsä umpeen, niin heti samat äänet ahdistivat heitä
painajaisina. Kun he sitten rauhoittuakseen nousivat vuoteistaan ja
menivät avojaloin nostamaan uudinta, heitä pelästytti Naisten
Aarreaitan pimeässä säihkyvä hirviö. Se näytti heistä hehkuvalta
pajalta, jossa taottiin heille häviötä. Keskellä puolitekoisia,
laajojen aukkojen lävistämiä seiniä levittelivät sähkölamput sinistä,
silmiä sokaisevaa valoaan. Kello kuului lyövän kaksi, sitten kolme,
sitten neljä. Mutta talojen asukkaiden taistellessa unensa puolesta
rakennuspaikka suunnattomaksi kasvaneena ja oudonmuotoiseksi
muuttuneena keinotekoisessa kuutamossa vilisi rähisevien työmiehien
mustia varjoja, jotka kiemurrellen kuvastuivat uusien seinien räikeän
valkoista taustaa vasten.
Setä Baudu oli ollut oikeassa, lähikatujen pikkukauppa oli saanut
kuolettavan iskun. Joka kerta kun Naisten Aarreaitta perusti uuden
osaston, seurasi siitä jonkin naapuriston erikoisliikkeen häviö. Yhä
kauemmas ulottui sen vaikutus. Vanhimmatkin liikkeet horjuivat. Neiti
Tatin, Choiseulin kauppakujan valkotavarakauppias, oli tehnyt
vararikon. Quinette, käsinekauppias, jaksoi tuskin puolta vuottakaan
pysyä pystyssä. Vanpouillen turkkuriliikkeen täytyi vuokrata pois osa
myymälästään. Ja Bédorén ja sisaren trikootavarakaupan pystyssä
pysyminen johtui siitä, että heillä yhä vielä riitti säästöjä. Uudet
vararikot seurasivat niitä, joita jo kauan oli odotettu ja ennustettu.
Aarreaitan korutavaraosasto uhkasi nujertaa Saint-Rochin-kadun varrella
olevan Deslignières'in omistaman lelukaupan, ja sen huonekaluosasto
kaatoi Piot & Rivoiren liikkeen, jonka myymälät uinuivat Saint-Annen
varjoisassa kauppakujassa. Pelättiin melkein, että lelukauppias, joka
oli paksu ja kiivas mies, saisi halvauksen, niin silmittömästi hän
suuttui nähdessään Aarreaitan ilmoittavan kukkaroita kolmenkymmenen
prosentin alennuksella. Huonekalukauppiaat, jotka olivat hiljaisempia
luonteeltaan, olivat pilkkaavinaan kilpailijoitaan. Oliko nyt
verkasaksoista pöytien ja kaappien myyjiksi! Mutta ostajat eivät
välittäneet siitä, vaan käänsivät heille selkänsä, ja Aarreaitan uusi
osasto saavutti suuren menestyksen. Ei auttanut taistella; täytyi
väistyä selkä kumarassa. Kohta kai muutkin seurasivat. Mikä liike olisi
voinut pystyssä pysyä. Naisten Aarreaitta korjaisi kohta koko
kaupunginosan kattonsa alle.
Aamuin ja illoin, Aarreaitan tuhansien virkailijoiden tullessa
ja mennessä, ihmiset jäivät katselemaan Gaillonin aukiolla
liikkuvaa pitkää ihmisjonoa, niinkuin rykmentin marssimista
katsotaan, ja liikkeenomistajat ajattelivat ovellaan ainoata
kauppa-apulaistaan, jonka vaivoin elättivät. Suuren tavaratalon
viimeisen varastontarkastuksen tulos, tuo neljäänkymmeneen miljoonaan
nouseva luku, oli saanut koko naapuriston kuohuksiin. Uutinen
kiersi talosta taloon herättäen kaikkialla hämmennystä ja vihaa.
Neljäkymmentä miljoonaa! Käsittämätöntä! Epäilemättä voitto ei voinut
nousta korkeammalle kuin neljään prosenttiin kuluihin ja talon
huokeahintaisuusjärjestelmään katsoen. Mutta kuudentoistatuhannen
frangin voitto oli jo suuri summa, ja saattoihan tyytyä neljään
prosenttiin, kun sellaiset liikepääomat olivat kysymyksessä.
Kerrottiin, että Mouret'n alkuperäinen liikepääoma, hänen ensimmäiset
viisisataatuhatta frangiaan, johon vuosittain oli lisätty voitto
kokonaisuudessaan ja joka nyt oli kasvanut neljäksi miljoonaksi, oli
kymmenen kertaa muutettu tavaroiksi. Kun Robineau teki Denisen kuullen
näitä laskelmia aterian jälkeen, hän vaipui kauaksi aikaa mietteisiin
tuijottaen tyhjään lautaseensa. Oikeassa Denise oli ollut; liikepääoman
yhtämittaisesta uudistamisesta uuden kaupan voittamaton väkevyys
johtui. Bourras yksin kieltäytyi näkemästä ja ymmärtämästä, seisoi vain
typeryydessään järkähtämättömänä kuin maantiepylväs. Rosvoja ne olivat,
siinä kaikki, ja silmänkääntäjiä! Kuuseen kurkottivat lopuksi katajaan
kapsahtaakseen.
Baudun kauppahuone, vaikka se ei missään suhteessa tahtonut luopua
vanhoista kauppatavoistaan, koetti kestää kilpailun. Kun ostajat eivät
enää tulleet kauppaan, heitä koetettiin lähestyä kaupanvälittäjien
kautta. Pariisin aukion varrella asui eräs kaupanvälittäjä, joka oli
tunnettu kaikissa Pariisin suurissa räätäliliikkeissä ja joka piti
pienet verka- ja flanellikaupat pystyssä, kun ryhtyi niiden
edustajaksi. Kaikki pyrkivät tietysti kilvan hänen suosioonsa, ja
hänestä tuli mahtava herra. Baudu uskalsi kerran tinkiä hinnasta hänen
kanssaan, ja heti tuo pikavihainen herra kääntyi Matignonin,
Croix-des-Petits-Champs'in-kadun verkakauppiaan puoleen. Kaksi
välittäjää, joiden kanssa Baudu sitten ryhtyi tekemisiin varasti
häneltä, ja kolmas ei saanut aikaan mitään. Kuolema lähestyi hitaasti,
yllätyksittä; vähitellen kauppa taukosi, ostajat katosivat yksitellen,
ja saapui päivä, jolloin maksujen suorittaminen kävi ylivoimaiseksi.
Tähän asti oli eletty vanhoilla säästöillä, nyt täytyi turvautua
velanottoon. Joulukuussa Baudu pelästyneenä allekirjoittamiensa
vekselien paljoudesta päätti tehdä suurimman uhrauksensa, myydä
Rambouillet'n maatalon, jonka alituisiin korjauksiin hän oli pannut
paljon rahaa ja josta hän ei ollut saanut rahtuakaan vuokraa,
kun hän vihdoin oli suostunut ottamaan siihen vuokralaiset.
Siten hänen elämänsä ainoa unelma särkyi, ja hänen sydämensä kärsi
niinkuin rakkaan omaisen kuollessa. Hänen täytyi luovuttaa
seitsemästäkymmenestätuhannesta frangista talo, joka hänelle itselleen
oli maksanut yli kahdensadantuhannen. Sittenkin hän sai kiittää
onneaan, että se ollenkaan meni kaupaksi, sillä ellei hänen naapurinsa
Lhomme olisi halunnut laajentaa tiluksiaan, niin hän tuskin olisi
saanut ostajaa. Mutta huonoudestaan huolimatta kauppa yllytti häntä
jatkamaan kilpailua ja elvytti hänen toivoaan, että voitto kenties
vieläkin oli saavutettavissa, jos tarkkaa järjestystä noudatettiin.
Sinä päivänä, jolloin Baudu nosti rahat maatalostaan, Lhommen perhe oli
suostunut syömään päivällistä hänen luonaan. Aurélie rouva saapui
ensimmäisenä; mutta kassanhoitaja, joka oli viettänyt päivänsä
soittamalla, myöhästyi, niin että täytyi odottaa, ja Albert ei tullut
ollenkaan, vaikka oli luvannut. Ilta kului ikävästi. Baudut, jotka
olivat tottuneet ahtaaseen ruokasaliinsa ja jotka eivät kaivanneet
ilmaa, hermostuivat vieraiden huoneeseen tuomasta erilaisuudesta ja
oudoksuivat Lhommen perheen hajanaisuutta ja sen eri jäsenten
vapaudenharrastusta. Geneviève, jota Aurélie rouvan mahtavat tavat
loukkasivat, ei koko iltana avannut suutaan, Colomban sitä vastoin
katseli häntä ihaillen väristen hartaudesta, kun ajatteli, että Clara
oli hänen käskyläisensä.
Illalla ennen nukkumaan menoa Baudu käveli edestakaisin huoneessa rouva
Baudun ollessa jo vuoteessa. Oli leuto ja kostea sää. Suljetuista
ikkunoista ja tiheistä kaihtimista huolimatta huoneeseen kuului
selvästi vastapäätä pärskyvien koneiden jyske.
-- Tiedätkö mitä ajattelen, Elisabeth? sanoi Baudu vihdoin, -- Lhomme
perheineen ansaitsee paljon rahaa, mutta ansaitkoot vain, parempi
meidän sittenkin on olla missä olemme. Onnistuvathan he, se on totta.
Eikö vaimo sanonut ansainneensa lähes kaksikymmentätuhatta frangia tänä
vuonna, niin että he saattoivat ostaa meiltä talomme. Yhdentekevää.
Onhan minun täytynyt luopua talostani, mutta eihän minun ainakaan
tarvitse paeta kotoa torvea toitottamaan sinun juostessasi omalle
tahollesi hulluttelemaan... Usko pois, onnellisia he eivät ole.
Hänen uhrauksensa oli vielä liian tuore, ja hän kantoi salaa vihaa
noita ihmisiä vastaan, joille oli luovuttanut rahasta unelmansa. Kun
hän kävellessään tuli vaimonsa vuoteen ääreen, hän liikahteli
hermostuneesti ja puheli vilkkaasti kumartuen sitä kohti; jouduttuaan
sitten ikkunan luo hän vaikeni hetkeksi kuunnellakseen rakennuspaikalta
kohoavaa melskettä. Siitä hän sai taas aihetta palata entisiin
syytöksiinsä ja valituksiinsa uutta aikaa vastaan. Ei sellaista ennen
ollut, että kauppa-apulaisten tulot nousivat korkeammalle kuin
itsenäisten kauppiaiden ja että liikkeenomistajien täytyi myydä
kassanhoitajille omaisuutensa. Siksi kai koditkin särkyivät
liitoksistaan. Perhe-elämästä tuskin enää kannatti puhuakaan, omassa
ruokasalissa ei enää ruoka maistunut, syötiin ravintolassa ja asuttiin
hotellissa. Lopuksi hän ennusti, että nuori Albert oli vielä hävittävä
isänsä perinnön näyttelijättärien seurassa.
Rouva Baudu kuunteli pää pieluksella leväten hänen puhettaan niin
kalpeana, että hänen ihonsa tuskin erosi palttinasta.
-- He ovat maksaneet sinulle, sanoi hän lopuksi hiljaa.
Baudu hätkähti eikä vastannut aluksi mitään. Hän käveli vähän aikaa
katse maahan luotuna. Sitten hän sanoi:
-- He ovat maksaneet, totta se on; ja yhtä hyväthän heidän rahansa ovat
kuin muidenkin... Se olisi mainiota, jos nämä rahat auttaisivat meidät
jaloillemme. Jospa en vain olisi niin vanha, niin väsynyt!
He vaikenivat pitkäksi aikaa. Verkakauppias hautoi mielessään
epämääräisiä tuumia. Äkkiä hänen vaimonsa sanoi vähääkään päätään
kääntämättä ja yhä kattoon tuijottaen:
-- Oletko tarkannut tytärtämme viime aikoina?
-- En, vastasi Baudu.
-- Vai et. Olen levoton hänen puolestaan. Hän kalpenee entisestään ja
näyttää alakuloiselta.
Baudu jäi seisomaan vuoteen viereen nähtävästi hämmästyneenä.
-- Vai kalpenee, mutta miksi? Jos hän on sairas, niin hänen olisi
pitänyt sanoa. Huomenna täytyy käydä lääkärillä.
Rouva Baudu ei liikkunut vieläkään. Jonkin aikaa mietittyään hän sanoi
hitaasti:
-- Olisi kenties hyvä, jos häistä tulisi totta.
Baudu katsoi häneen, sitten hän lähti jälleen liikkeelle. Hän alkoi
muistella yhtä ja toista. Oliko mahdollista, että hänen tyttärensä oli
sairastumaisillaan Colombanin tähden! Niinkö paljon hän siis miehestä
piti, ettei voinut odottaa! Se nyt vielä puuttui! Hän ei enää tiennyt
mistä päästä alkaa, varsinkin kun hänellä oli omat suunnitelmansa
liiton suhteen. Hän ei olisi koskaan tahtonut toteuttaa sitä asioiden
ollen näin.
-- Hyvä on, hän sanoi vihdoinkin, -- puhun huomenna Colombanille.
Lisäämättä mitään hän lähti jälleen liikkeelle. Hänen vaimonsa silmät
menivät umpeen, ja hän nukkui kalmankalpeana niinkuin kuollut. Baudu
jatkoi vielä jonkin aikaa kävelyään. Ennen nukkumaan menoaan hän siirsi
uutimet syrjään katsoakseen ulos. Toisella puolen katua entisen
Duvillard'in talon ammottavat ikkunat heittivät tyhjän katseensa
rakennuspaikkaa kohti, missä työmiehet liikkuivat sähkölamppujen
valossa.
Heti seuraavana aamuna Baudu kutsui Colombanin luokseen välikerroksessa
sijaitsevan ahtaan varastohuoneen nurkkaan. Edellisenä iltana hän oli
päättänyt mitä hän sanoisi.
-- Poikani, hän alkoi, -- tiedäthän, että olen myynyt maatilani
Rambouillet'ssa ja että meillä olisi nyt tilaisuus ryhtyä viimeiseen
otteluun. Mutta sitä ennen haluan puhua kanssasi.
Nuori mies, joka näkyi pelkäävän keskustelua, odotti neuvottoman
näköisenä. Hän seisoi suu auki ja räpytteli pieniä silmiään kuten aina
milloin hämmentyi.
-- Kuuntele nyt tarkkaan mitä minulla on sinulle sanomista, jatkoi
verkakauppias. -- Kun isä Hauchecorne luovutti minulle vanhan Elbeufin
liikkeen, niin talon asiat olivat hyvällä kannalla. Itse hän oli
perinyt sen semmoisena vanhalta Finet'ltä... Tiedät mielipiteeni näissä
asioissa. Luulin tekeväni pahoin, jos luovuttaisin vähennettynä
lapsilleni tämän perheelleni uskotun talletuksen, ja sen tähden olen
siirtänyt aina sinun ja Genevièven häitä. Olen pysynyt itsepintaisesti
päätöksessäni. Toivon näet voivani palauttaa talon entiseen
kukoistukseensa. Olisin tahtonut laskea sinulle rahat käteen sanoen:
Näetkö, sinä vuonna, jolloin jouduin liikkeen haltijaksi, myytiin sen
verran verkaa, ja nyt, kun lopetan, myynti on kymmenen- tai
kaksikymmentätuhatta frangia suurempi... Ymmärräthän, että olin tehnyt
päätöksen ollakseni varma siitä, ettei talo ollut minun käsissäni
huonontunut, etten varastanut teiltä, sillä varkautta se minusta olisi
ollut.
Liikutus keskeytti hänet. Hän niisti nenäänsä voidakseen jatkaa. Sitten
hän kysyi:
-- Sinulla ei ole mitään sanomista?
Colombanilla ei ollut mitään sanomista. Hän pudisti päätään ja odotti
yhä enemmän hämillään, luullen ymmärtävänsä mitä isäntä tarkoitti.
Varmaankin ukko aikoi kiirehtiä häitä. Ja siinä tapauksessa, kuinka hän
kieltäytyisi? Hänellä ei ikinä riittäisi siihen voimia... Entä toinen,
se tyttö, josta hän yöllä näki unta niin palavan himon polttamana, että
hänen täytyi viiltyäkseen heittäytyä vuoteestaan paljaalle
kivilattialle.
-- Nyt, jatkoi Baudu, -- olen saanut rahasumman, joka voi pelastaa
meidät. Asemamme käy päivä päivältä tukalammaksi, mutta kenties
voimme vielä selvitä, jos panemme parastamme... No niin, luulin
velvollisuudekseni puhua sinulle asiasta. Uskaltaessamme kaikki voimme
voittaa kaikki. Mutta jos joudumme tappiolle, niin meistä ei ole enää
mihinkään... Mutta, poikani, häänne täytyy vieläkin siirtää
tuonnemmaksi, sillä en tahdo jättää teitä yksin kestämään taistelua. Se
olisi raukkamaista, eikö totta?
Colombanilta pääsi helpotuksen huokaus, ja hän istuutui
flanellipakkapinolle, sillä hänen jalkansa vapisivat vieläkin.
Kätkeäkseen mielihyvänsä hän loi silmänsä maahan hieroen polviaan.
-- Sinulla ei siis ole mitään siihen sanomista?
Ei ollut. Colomban ei tiennyt mitä sanoa. Silloin verkakauppias
hitaasti jatkoi:
-- Tiesin kyllä, että olisit pahoillasi... Mutta rohkaise mielesi,
poikani! Ei auta vajota epätoivoon. Ymmärrät kai sinäkin, etten voi
tehdä toisin. En voi ripustaa sellaista kiveä kaulaasi. Saattaisin
sinut kenties häviöön. Ja se olisi kerrassaan konnantyö. Tietysti minä
vain ajattelen onneanne, mutta en kumminkaan voi tehdä omaatuntoani
vastaan.
Kauan hän jatkoi tähän tapaan kääntäen sanansa milloin minnekin päin,
jotta toinen arvaisi hänen salaisen toiveensa ja pakottamalla
pakottaisi hänet antamaan periksi. Koska hän oli luvannut Colombanille
sekä tyttärensä että kauppaliikkeen, niin hänen tuli tietysti katsoa,
että luvattu omaisuus luovutuksen tapahtuessa oli täydessä kunnossa,
maine nuhteeton, liike velaton. Mutta hän oli väsynyt ja taakka tuntui
hänestä liian raskaalta. Hänen sanansa kävivät sekaviksi, ja hänen
sortunut äänensä oli harrasta rukousta täynnä. Eikö toisen olisi
pitänyt arvata! Mutta turhaan hän odotti Colombanilta tuota sydämestä
lähtevää huutoa, jota ei kuulunut.
-- Tiedän, hän sanoi hiljaa, -- että vanhoilta puuttuu intoa...
Nuorisossa se hehkuu. Heillä on tulta ruumiissaan. Se on
luonnollista... Mutta en, en sittenkään voi! Kunniani kautta! Jos
antaisin teille periksi, niin saisin sitä katua.
Hän vaikeni väristen liikutuksesta. Kun nuori mies ei vieläkään
vastannut mitään, vaan istui yhä allapäin, Baudu kysyi häneltä
kolmannen kerran:
-- Sinulla ei siis ole siihen mitään sanomista?
Vihdoinkin Colomban vastasi katsomatta häneen:
-- Eihän siihen ole mitään sanomista. Teillä on valta päättää mielenne
mukaan, ja viisautta teillä on enemmän kuin meillä kaikilla. Koska
vaaditte, meidän täytyy alistua ja odottaa nöyrästi.
Siihen ei ollut mitään lisättävää. Baudu toivoi vielä, että nuori mies
voimatta enää kestää heittäytyisi hänen syliinsä huudahtaen: Isä,
levätkää! Nyt on meidän vuoromme taistella. Antakaa meille liike
sellaisenaan. Jos se vain ihmeen kautta on pelastettavissa, niin
jättäkää ihme meidän tehtäväksemme! Sitten hän katsoi Colombaniin ja
häpesi. Rehellisyys pääsi uudestaan voitolle vanhan kiihkoilijan
mielessä. Väärässä hän oli ollut, ja tuo varovainen poika oli oikeassa,
sillä kaupankäynti ei välitä tunteista; numeroita se vain kysyy.
-- Kätesi, poikani! hän sanoi lopuksi. -- Se on siis päätetty. Puhumme
häistä vasta vuoden kuluttua. Ennen kaikkea täytyy ajatella
toimeentuloa.
Illalla makuuhuoneessa, kun rouva Baudu tiedusteli mieheltään
keskustelun tulosta, tämä oli jo piintynyt päätöksessään käydä sota
loppuun asti. Hän kiitti innokkaasti Colombania. Kelpo poika,
vakiintunut ja järkevä, hyvissä periaatteissa kasvatettu! Ei häntä
ainakaan haluttanut ilveillä ostajattarien kanssa niinkuin Aarreaitan
keikareilla oli tapana. Sukuunsa hän oli. Pelkkää kuntoa ja
rehellisyyttä. Eivät ne sellaiset miehet kaupassaan menetelleet
niinkuin pörssimiehet.
-- Vai niin. Ja milloin häät? kysyi rouva Baudu.
-- Myöhemmin. Sitten kun minä voin pitää lupaukseni.
Rouva Baudu ei hievahtanutkaan, sanoi vain:
-- Tyttäremme kuolee sitä ennen.
Baudu koetti hillitä itseään, vaikka viha kuohahti hänessä. Itsehän hän
kuoli, jos häntä noin ahdistettiin. Ei se hänen syynsä ollut.
Rakastihan hän tytärtään, olisi vuodattanut verensäkin lapsensa edestä.
Mutta hänen vallassaan ei ollut parantaa kauppaa, kun ei kauppa ottanut
parantuakseen. Genevièvenkin täytyi malttaa mieltään, kunnes
varastontarkastus tuottaisi parempia tuloksia. Eihän, hitto vieköön,
kukaan varastanut häneltä Colombania. Täällä hän pysyi.
-- Uskomatonta! hän toisti. -- Niin hyvin kasvatettu tyttö.
Rouva Baudu ei sanonut mitään. Kyllä kai hän arvasi, että Genevièvellä
oli kärsimistä mustasukkaisuudessaan, mutta hän ei uskaltanut puhua
siitä miehelleen. Jonkinlainen naisellinen kainous oli aina estänyt
häntä uskomasta miehelleen eräitä sydämen herkimpiä alueita koskevia
asioita. Kun Baudu ei saanut vaimoltaan vastausta, hän käänsi vihansa
kadun toisella puolella paisuvaa taloa vastaan puiden nyrkkiä
työmiehille, jotka kiinnittivät sinä yönä rautakiskoja lujasti
vasaralla takoen.
Denise aikoi palata Naisten Aarreaitan palvelukseen, sillä hän oli
ymmärtänyt, että Robineau, jonka täytyi vähentää henkilökuntaansa, ei
tiennyt kuinka päästä hänestä eroon. Pysyäkseen vielä vähän aikaa
pystyssä nuoren pariskunnan täytyi itse tehdä kaikki työt. Gaujean,
joka ei tahtonut luopua kostostaan, jatkoi tosin luotonantoa, lupasipa
lainata heille rahaakin, mutta he olivat säikähtäneet ja koettivat
parantaa asiaansa noudattamalla tarkkuutta ja järjestystä. Jo pari
viikkoa Denise oli huomannut heidän epäröivän, ja vihdoin hän päätti
itse tarttua asiaan ilmoittamalla, että hänellä oli paikka muualla. Se
tuntui kaikista helpotukselta. Rouva Robineau suuteli liikuttuneena
Deniseä vannoen muistavansa hänet aina. Sitten kun Denise vastaten
isäntäväkensä kysymykseen ilmoitti palaavansa Naisten Aarreaitan
palvelukseen, Robineau kalpeni ja huudahti:
-- Oikeassa olette!
Vaikeampi oli ilmoittaa Bourras'lle uutinen. Kumminkin Denisen
vihdoin oli pakko sanoa itsensä irti, mutta hän teki sen vavisten,
sillä hän pelkäsi loukkaavansa vanhusta, jolle oli niin suuressa
kiitollisuudenvelassa. Ukko raivosi aamusta iltaan hermostuneena
rakennuspaikan korviasärkevästä hälinästä. Rakennusainekuormat
piirittivät lakkaamatta hänen kauppaansa; rautakanget jyskyttivät hänen
seiniään, niin että koko myymälä tärisi, ja sateenvarjot ja kepit
kolisivat vastakkain vasaroiden takoessa. Koko hökkeli tuntui olevan
hajoamaisillaan tehdessään yksin vastarintaa yleiselle hävitykselle.
Mutta pahinta oli, että arkkitehti, joka ei muuten päässyt yhdistämään
Aarreaitan entisiä osastoja Duvillard'in talon osastoihin, oli
päättänyt kaivaa käytävän osastoja erottavan pienen talon alitse. Kun
talo oli Mouret'n kauppahuoneen hallussa ja vuokrasopimuksessa oli
määräys, että vuokralaisten oli kestettävä talon korjauksista johtuvat
vauriot, ei esteitä tuntunut olevan, ja eräänä aamuna työ pantiin
alulle. Bourras oli vähällä saada halvauksen. Eikö siinä tarpeeksi,
että häntä ahdistettiin joka puolelta, oikealta, vasemmalta, takaa.
Pitikö heidän vielä murtaa häneltä perustus! Bourras ajoi muurarit pois
ja nosti asiasta oikeudenkäynnin. Korjaustöihin heillä sopimuksen
mukaan oli oikeus, sen hän myönsi, mutta nämä olivat kaunistamistöitä.
Naapurit luulivat, että hän voittaisi, mutta takeita ei ollut. Joka
tapauksessa siitä tuntui tulevan pitkä juttu, ja kaikki seurasivat
mielenkiinnolla tätä outoa ja loputonta kaksintaistelua.
Sinä päivänä, jolloin Denise vihdoinkin päätti puhua Bourras'lle, tämä
oli käynyt asianajajansa luona.
-- Uskoisitteko? hän huusi tervehdykseksi Deniselle. -- Nyt he jo
väittävät, että taloni perustus ei ole tarpeeksi luja ja että se vaatii
korjauksia... Tuhat tulimmaista! Kyllikseen he ovat tärisyttäneet sitä
kirotuilla koneillaan. Ihmekö se, jos se särkyy!
Kun Denise sitten ilmoitti aikovansa muuttaa pois ja palata Naisten
Aarreaitan palvelukseen tuhannen frangin vuosipalkasta, vanhus
hämmästyi niin suuresti, että mitään sanomatta kohotti vanhat,
vapisevat kätensä taivasta kohti. Uutinen teki häneen niin masentavan
vaikutuksen, ettei hän enää pysynyt pystyssä, vaan istuutui tuolille.
Vähän aikaa vaiti oltuaan hän kysyi:
-- Entä pienokainen?
-- Rouva Gras ottaa hänet takaisin, Denise vastasi. -- Hän piti pojasta
paljon.
He olivat taas vähän aikaa puhumatta. Denisestä olisi ollut parempi,
jos ukko olisi suuttunut, kiroillut ja lyönyt nyrkkiä pöytään, sillä
häntä säälitti vanhuksen ilmeinen liikutus. Ja niin Bourras tointuikin
ja alkoi ärjyä:
-- Tuhat frangia! Kannattaahan sellaisesta palkasta mennä... Vielä te
sinne kaikki menette. Mutta menkää vain ja jättäkää minut yksin! Niin,
yksin, kuuletteko! Onhan ainakin yksi, joka ei taivu... Ja sanokaa
heille, että aion voittaa juttuni, vaikka siihen menköön viimeinen
paitani.
Denisen piti muuttaa Robineaun luota kuukauden lopussa. Hän oli käynyt
Mouret'n puheilla ja kaikesta oli sovittu. Eräänä iltana, kun hän
palasi kotiin, hän tapasi Delochen, joka odotti häntä porttikäytävässä.
Tämä oli vasta kuullut uutisen ja oli varsin hyvillään. Koko tavaratalo
puhui siitä, hän sanoi. -- Ja iloisena hän kertoi Deniselle mitä
osastoilla huhuiltiin.
-- Näkisitte vain, kuinka noloilta osastoneidit näyttävät!
Sitten hän keskeytti jatkaakseen:
-- Tulipa mieleeni. Muistattehan Clara Prunairen. No niin, hän kuuluu
olevan isännän kanssa hyvissä väleissä... Ymmärrättehän?
Deloche punastui. Mutta Denise kävi kalpeaksi ja kysyi kiivaasti:
-- Herra Mouret'nko kanssa?
-- Niin, kuka olisi voinut uskoa. Tyttö, joka muistuttaa hevosta... Tuo
pieni valkotavaroiden myyjätär, joka viime vuonna saavutti isännän
suosion, oli ainakin sievä. No niin, oma asiansahan se on.
Denisen päätä pyörrytti, kun hän palasi kotiin. Lieneekö se ollut sitä,
että hän oli liian kiireesti noussut portaat ylös? Hän nojautui
ikkunaan, ja äkkiä Valognes muistui hänelle mieleen. Hän näki edessään
aution kadun ja sammaloituneen kivetyksen, jota hän lapsena katseli
ikkunastaan. Ja hänet valtasi kipeä kaipaus. Siellä hän olisi tahtonut
elää, unohdettuna ja piilossa pikkukaupungin häiriintymättömässä
rauhassa. Pariisin meno hermostutti häntä. Hän vihasi Naisten
Aarreaittaa. Miksi hän oli suostunut palaamaan sinne? Kärsimyksiä kai
se hänelle vieläkin tarjosi. Eivätkö Delochen kertomukset ahdistaneet
nyt jo oudosti hänen sydäntään! Tietämättä miksi, hän purskahti itkuun
ja vetäytyi ikkunasta. Hän itki kauan, ja kyyneleet rauhoittivat hänen
mieltään ja soivat hänelle rohkeutta.
Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen, kun Robineau oli lähettänyt hänet
asioille ja hän sattui matkallaan kulkemaan Vanhan Elbeufin ohi, hän
näki ikkunasta, että Colomban oli yksin puodissa. Hän pistäytyi sisään.
Baudu oli perheineen ruoalla; haarukoiden kilinää kuului myymälän
takana olevasta huoneesta.
-- Tulkaa vain, sanoi Colomban. -- He ovat syömässä.
Mutta Denise käski hänen olla hiljaa vetäen hänet nurkkaan. Hän sanoi
kuiskaten:
-- Minä tahdoin tavata teidät... Te olette sydämetön. Ettekö näe, että
Geneviève rakastaa teitä ja että hän kuolee siitä aivan.
Deniseä värisytti. Eilisillan kuume kai häntä vieläkin puistatti.
Colombaniin tämä odottamaton hyökkäys teki niin masentavan vaikutuksen,
ettei hän tiennyt mitä vastata.
-- Kuuletteko, Denise jatkoi, -- Geneviève tietää, että rakastatte
toista. Hän sanoi sen minulle ja itki kuin mieletön... Voi parkaa! Hän
on kovin laiha. Olisittepa nähnyt hänen käsivartensa. Aivan teki mieli
itkeä... Sanokaa, ette kai tahdo, että morsiamenne kuolee?
Syvästi liikuttuneena Colomban vastasi vihdoin?
-- Ei kai hän ole sairas... Liioittelette varmaan... En ainakaan minä
ole huomannut... Ja hänen isänsä se viivyttää häitä.
Deniseä valhe ei pettänyt. Hän kyllä ymmärsi, että setä olisi taipunut,
jos sulhanen olisi vaatinut. Mutta vaikka Colomban valehteli,
hänen hämmästyksensä ei ainakaan ollut teeskentelyä. Hän ei ollut
todellakaan huomannut mitään, ja Denisen ilmoitus oli hänelle sangen
epämiellyttävä. Niin kauan kuin hän ei tiennyt mitään, ei hänen
ainakaan tarvinnut kärsiä.
-- Ja kenenkä tähden te hänet hylkäätte? jatkoi Denise. --
Jonninjoutavan tähden!... Ettekö te siis tiedä minkä arvoinen kaipuunne
kohde on? En ole tähän asti tahtonut tuottaa teille pahaa mieltä, olen
vältellyt kysymyksiänne... Mutta nyt sen kuulette! Niin, hän menee
vaikka kenen kanssa. Te ette saa häntä koskaan tai jos saatte, niin
saatte kuten muutkin, hetkeksi, sivumennen.
Colomban kuunteli häntä kalpeana, mutta joka kerran, kun Denise
sinkautti uuden syytöksen Claraa vastaan, hänen huulensa värähtivät.
Denise julmuudestaan nauttien kiihtyi yhä enemmän, niin ettei itsekään
tiennyt mitä sanoi.
-- Ja jos tahdotte tietää, hän sähähti lopuksi, -- niin hän huvittelee
Mouret'n seurassa! Siinä sen kuulitte!
Hänen äänensä sortui, ja hän tuli vielä kalpeammaksi kuin Colomban. He
katsoivat vähän aikaa toisiinsa. Sitten Colomban sopersi:
-- Rakastan häntä.
Deniseä hävetti. Mitä hänellä oli tekemistä tuon miehen kanssa, ja
miksi hän kiivastui? Hän ei voinut sanoa mitään. Hänen vasta kuulemansa
sanat kaikuivat hänen sydämessään kaukaisen kellon kaikuna, ja hän
kuunteli levottomana tuota ääntä: "Rakastan häntä! Rakastan häntä!" Ja
soitto paisui yhä täyteläisemmäksi. Niin, oikeassa mies oli. Ei hän
silloin voinut toista naida.
Kääntyessään Denise näki Genevièven ruokasalin ovella.
-- Hiljaa! hän kuiskasi Colombanille.
Mutta oli jo liian myöhäistä. Geneviève oli luultavasti kuullut, sillä
hänen kasvonsa olivat aivan verettömät. Samassa ovi aukeni ja asiakas
saapui. Se oli rouva Bourdelais, joka vielä joskus kävi Vanhassa
Elbeufissa, missä hänelle tarjottiin hyvää ja kestävää tavaraa. Muut
olivat jo aikoja sitten herenneet käymästä. Rouva de Boves oli muotia
noudattaen siirtynyt Naisten Aarreaittaan eikä rouva Martykaan tullut
enää. Vastapäätä loistavat näyteikkunat houkuttelivat hänetkin
luokseen. Genevièven täytyi mennä tulijaa vastaan ja hän sanoi
elottomalla äänellä:
-- Mitä rouva haluaa?
Rouva Bourdelais halusi flanellia. Colomban otti hyllyltä alas pakan,
ja Geneviève näytteli kangasta. He seisoivat vierekkäin tiskin takana,
ja heidän kylmät kätensä hipaisivat toisiaan. Samassa Baudu tuli sisään
vaimonsa kanssa. Rouva Baudu meni istumaan tavalliselle tuolilleen
kassan ääreen. Aluksi Baudu ei sekaantunut kauppaan. Hän ei ollut
valittavinaan, vaan hymyili Deniselle ja katsoi sitten rouva
Bourdelais'hin.
-- Tämä ei ole tarpeeksi hyvää, sanoi rouva Bourdelais. -- Näyttäkää
minulle mikä teillä on parasta.
Colomban otti alas toisen pakan. Seurasi hiljaisuus. Ostaja tutki
kangasta.
-- Minkä hintaista se on?
-- Kuusi frangia, hyvä rouva, sanoi Geneviève.
Ostaja tuntui hämmästyvän.
-- Kuusi frangiako? Samaa kangasta ne myyvät tuolla vastapäätä viidestä
frangista.
Baudun kasvot värähtivät. Hän ei voinut olla enää asiaan puuttumatta,
vaan sanoi kohteliaasti, että rouva varmaankin erehtyi. Tämän kankaan
oikea hinta oli kuusi frangia viisikymmentä, eikä sitä mitenkään voinut
myydä viidestä. Rouva tarkoitti varmaankin jotain muuta kangasta.
-- Eikö mitä, aivan samaa, väitti rouva Bourdelais, joka niinkuin aina
porvarirouvat luuli tietävänsä paremmin. -- Aivan samaa. Ja vielä
paksumpaakin se taitaa olla.
Väittely alkoi kääntyä katkeraksi. Baudu teki parhaansa hallitakseen
kasvonsa ja pysyttääkseen hymyn huulillaan. Mutta viha Naisten
Aarreaittaa kohtaan kohosi hänen kurkkuunsa, niin että hän oli
tukehtumaisillaan.
-- Todellakin, rouva Bourdelais sanoi lopuksi, -- teidän täytyy
kohdella minua paremmin, muuten minäkin menen Naisten Aarreaittaan
niinkuin muutkin.
Silloin Baudu menetti malttinsa ja huusi vihasta väristen:
-- No niin, menkää sitten!
Rouva Bourdelais nousi loukkautuneena ja meni pois katsomattakaan
toisiin ja sanoen mennessään:
-- Niin aion tehdäkin.
Hämmästys oli yleinen. Isännän käytös tuntui kaikista oudolta. Hän
näytti itsekin ihmettelevän sanojensa kiivautta. Ne olivat päässeet
häneltä hänen tietämättään, puhjenneet kauan kertyneestä vihasta.
Kaikki perheen jäsenet seurasivat, liikkumattomina, kädet hervottomina
riippuen, katseillaan rouva Bourdelais'ta, joka kulki kadun poikki. Hän
tuntui vievän mukanaan koko heidän toimeentulonsa, kun hän astui sisään
Naisten Aarreaitan suuresta ovesta. Ja kun hänen selkänsä katosi
väkijoukkoon, kauppaan jääneistä tuntui että viimeinen side oli
katkennut.
-- Taas veivät! mutisi kauppias.
Sitten kääntyen Deniseen, jonka palaamisesta Aarreaitan palvelukseen
hän oli kuullut puhuttavan, hän sanoi:
-- Sinutkin he vievät takaisin... Mene vain... En suutu sinulle siitä.
Kellä on varaa, sillä on valtaakin.
Denise, joka vielä toivoi, ettei Geneviève äsken kuullut Colombanin
sanoja, kuiskasi hänen korvaansa:
-- Hän rakastaa teitä, rohkaiskaa mielenne.
Mutta Geneviève, toivottomana niinkuin isäkin, kuiskasi hiljaa
murtuneella äänellä:
-- Miksi valehtelette!... Näettehän, ettei hän voi olla katsomatta
sinne. Kyllä minä tiedän, että he ovat varastaneet hänetkin minulta,
niinkuin varastavat meiltä kaiken.
Sitten hän meni istumaan kassan taakse äitinsä viereen. Tämä oli
epäilemättä arvannut, että uusi isku oli kohdannut tytärtä, sillä hänen
tuskaiset silmänsä siirtyivät Genevièvestä Colombaniin ja sitten
Naisten Aarreaittaan. Totta se oli. Kaiken se heiltä vei, isältä
omaisuuden, äidiltä lapsen, tyttäreltä sulhasen, kymmenen vuotta
odottamansa. Tätä tuomittua perhettä katsellessaan Denise, jonka sydän
oli täynnä sääliä, ei voinut olla tuntematta tunnonvaivoja. Eikö ollut
sydämetöntä panna kätensä koneeseen, joka riisti köyhältä hänen
toimeentulonsa. Mutta hän tunsi olevansa väkevämmän vallassa eikä
tiennyt tekevänsä pahaa.
-- Yhdentekevää, jatkoi Baudu rohkaistakseen itseään, -- emme me siitä
kuole. Jos yhden menetämme, niin toisen voitamme... Kuulehan, Denise,
meillä on tässä seitsemänkymmentätuhatta frangia, joilla aiomme
valmistaa Mouret'lle unettomia öitä... Mitä te siellä nyrpeilette, te
muut! Eihän tässä hautajaisissa olla.
Baudunkin mieli kävi vähitellen yhä synkemmäksi. Kaikki he tuijottivat
hirviötä, ikäänkuin eivät olisi voineet kyllikseen katsoa
onnettomuutensa alkuunpanijaa. Rakennukset alkoivat jo valmistua.
Rakennustelineitä purettiin, ja suunnattoman talon julkisivu paljastui
valkeine seinineen ja suurine näyteikkunoineen. Pitkin liikenteelle
jälleen avattua jalkakäytävää odotti lähettämön edessä kahdeksan
tavaravaunua, joita tavaratalon miehet parhaillaan täyttivät
kotiinlähetettävillä tavaroilla. Auringonpaisteessa niiden vihreiksi,
keltaisiksi ja punaisiksi maalatut laidat välkkyivät kuin peilit
täyttäen häikäisevillä heijastuksillaan Vanhan Elbeufinkin pimeät
nurkat. Mustapukuiset ajurit istuivat nuhteettomassa asennossa halliten
upeita hevosiaan, jotka kärsimättöminä ravistelivat hopeoituja
suitsiaan. Sitä myöten kuin vaunut täyttyivät kuului kiveyksellä
ikkunoita tärisyttävää vierivien rattaiden räminää. Katsoessaan tätä
voitollista juhlakulkua, jota näkyä heidän oli kestettävä kaksi kertaa
päivässä, onnettomat tunsivat sydämensä särkyvän. Isän päätä huimasi
maailmalle kuljetettavien tavaroiden paljous, ja hän tunsi voimainsa
pettävän. Äiti, jota ahdisti kiduttava levottomuus tyttären kohtalosta,
ei hievahtanut paikaltaan, katsoi vain mitään näkemättä silmät
kyynelten sumentamina.