VII.

Denise jäi hetkeksi seisomaan kivikadulle aivan huumaantuneena. Kello

oli jo viisi, mutta päivä oli vielä polttavan kuuma ja taivas täynnä

keskikesän häikäisevän valkeaa hohdetta. Onnettomuus oli kohdannut

hänet niin äkkiarvaamatta, hänet oli ajettu pois niin odottamatta,

ettei hän tiennyt minne mennä eikä mitä tehdä, hän käänteli vain

koneellisesti taskussaan kassasta saamiaan rahoja.

Ajurinvaunujen jono pakotti hänen odottamaan Naisten Aarreaitan

jalkakäytävällä, ennenkuin hän uskalsi heittäytyä tungokseen.

Päästyään vihdoinkin kadun toiselle puolelle hän kulki Gaillonin

aukion poikki ikäänkuin mennäkseen Ludviginkadulle, mutta muuttaen

mieltään hän kääntyikin Saint-Rochinkadulle. Kuitenkaan hän ei

näyttänyt vielä tietävän minne suunnata kulkunsa, sillä hän pysähtyi

Neuve-des-Petits-Champs'inkadun kulmaan ja lähti kulkemaan tätä katua

katsottuaan epäröiden ympärilleen. Jouduttuaan Choiseulin kauppakujalle

hän poikkesi sille ja palasi sitten, tietämättä kuinka, Monsignynkadun

kautta Saint-Augustininkadulle. Hänen päätään pyörrytti ja korvissa

soi. Kun hän sattui näkemään kaupunginlähetin, hän ajatteli, että

matkakirstu olisi ollut haettava, mutta eihän hän tiennyt minne viedä

sen. Hänestä tilanne tuntui mielettömältä, hänellä oli vast'ikään ollut

huone missä asua ja vuode missä nukkua.

Kohottaen katseensa hän rupesi tutkimaan talojen ikkunoita, joissa oli

kaikenlaisia ilmoituksia. Hajamielisesti hän luki niitä sisäisen

väristyksen puistattamana. Tämä äkillinen muutos tuntui hänestä aivan

mahdottomalta. Vielä äsken hän oli suojassa, ja nyt hän harhaili tämän

suuren, tuntemattoman kaupungin kaduilla turvatonna, avutonna. Olihan

hänen kumminkin jossakin syötävä ja nukuttava. Kadut seurasivat

toisiaan. Moulininkadulta hän joutui Annankadulle ja kiersi samaa

kaupunginosaa uskaltamatta mennä sen rajojen ulkopuolelle. Äkkiä hän

hämmästyksekseen huomasi olevansa uudestaan Naisten Aarreaitan edessä,

ja paetakseen tätä taloa, josta hän näkyi olevan pääsemättömissä, hän

lähti kiireesti kulkemaan Michodièrenkatua.

Onneksi Baudu ei ollut ovellaan. Elbeufin vanha liike näytti lepäävän

kuoleman unta himmeiden ikkunalasiensa takana. Hän ei olisi koskaan

uskaltanut näyttäytyä sedälleen, joka ei ollut häntä tuntevinaan, eikä

hän tahtonut joutua hänen elätettäväkseen nyt, kun kamalat ennustukset

olivat käyneet toteen. Mutta toisella puolen katua keltainen ilmoitus

pysähdytti hänet: _Kalustettu huone vuokrattavana_. Tämä

vuokrailmoitus oli ensimmäinen, joka ei häntä pelottanut, niin köyhältä

talo näytti. Katsottuaan lähempää hän huomasi sen olevan vanhan,

Naisten Aarreaitan ja Duvillard'in välissä kituvan kaksikerroksisen

hökkelin ruosteenvärisessä seinässä. Puotinsa ovella vanha, parrakas

Bourras, silmälasit päässä, tutki norsunluista kepinsakaraa. Talo oli

kokonaan hänellä vuokralla, ja vähentääkseen vuokrasummaa hän otti

huoneisiin asukkaita.

-- Teillä taitaa olla huone vuokrattavana, sanoi Denise totellen

äkillistä päähänpistoa.

Bourras kohotti terävät, tuuheiden kulmakarvojen alla piilevät silmänsä

ja hämmästyi nähdessään Denisen. Hän tunsi tavaratalon neidit, ja

vastasi silmäiltyään Denisen huolellista pukua ja siivoa käytöstä:

-- Ei se teille kelpaa.

-- Paljonko siitä on vuokraa? Denise kysyi.

-- Viisitoista frangia kuussa.

Denise tahtoi käydä katsomassa huonetta. Kun vanhus päästettyään hänet

ahtaaseen puotiin, katseli häntä yhä ihmeissään, hän kertoi eronneensa

tavaratalon palveluksesta ja lisäsi, ettei tahtonut vaivata setäänsä.

Bourras suostui hakemaan avaimen puodintakaisesta ahtaasta kammiosta,

joka oli hänen makuuhuoneenaan ja keittiönään ja jonka tomuisesta

ikkunasta kuulsi vähäisen, tuskin kahden metrin levyisen sisäpihan

vihertävä valo.

-- Menen edeltä, jottette kaatuisi, Bourras sanoi kaupan sivulla

kulkevassa kosteassa käytävässä.

He kävelivät haparoiden, kunnes porraskäytävä tuli eteen. Bourras

varoitteli yhä enemmän. Kaidepuut olivat seinän puolella. Käänteessä

oli kolo, johon ei pitänyt astua. Joskus asukkaat jättivät

rikkalaatikkonsa käytävään, joten täytyi varoa, ettei kompastunut

niihin. Pimeys oli niin sakea, ettei Denise nähnyt mitään. Hän tunsi

seinän muurauksesta lähtevän kylmän kosteuden. Käytävän käännöksen

kohdalla pieni, pihalle antava ruutu valaisi heikosti kiertoportaiden

mustana ammottavaa kuilua, likaisia seiniä sekä halkeilleita ja

maalaamattomia ovia.

-- Jospa edes nuo huoneet olisivat vapaina! Bourras jatkoi. -- Niissä

teidän olisi hyvä olla... Mutta siellä asuu naisia.

Toisessa kerroksessa valaisi vähän kirkkaampi valo rappiolla olevan

talon surkeaa alastomuutta. Leipurinoppilas asui ensimmäisessä

huoneessa ja toinen huone käytävän perällä oli vuokrattavana. Kun

Bourras oli avannut oven, täytyi hänen jäädä kynnykselle, jotta

Denisellä olisi tilaa tarkastella huonetta. Vuode oli oven suussa, niin

että yksi henkilö pääsi juuri ja juuri siitä sisään. Perällä oli pieni

pähkinäpuinen lipasto, mustunut kuusipuinen pöytä ja kaksi tuolia.

Niitä asukkaita varten, jotka itse keittivät ruokansa, oli kamiinan

edessä pieni muurattu uuni, jonka ääressä täytyi askaroida polvillaan.

-- Ei se muhkea ole, Jumala paratkoon, Bourras sanoi, -- mutta ikkuna

on iloinen. Siitä näkee kadulle.

Kun Denise hämmästyen katsoi sängyn yläpuolella olevaa katon nurkkaa,

johon huoneen joku asukas oli kynttilällä polttanut nimensä

"Ernestine", Bourras lisäsi vaatimattomasti:

-- Olisihan tässä parantamista, mutta jos rupeaisin tekemään

korjauksia, en tulisi itse toimeen.

-- Tämä sopii sangen hyvin, sanoi Denise.

Hän maksoi kuukaudesta, pyysi lakanoita ja kaksi pyyheliinaa ja teki

vuoteensa tyytyväisenä, kun tiesi missä nukkua yön. Sitten hän haetti

matkakirstunsa ja muutto oli tehty.

Nyt Denisellä oli kaksi kovaa kuukautta edessä. Koska hän ei voinut

maksaa Pépén hoidosta, hänen täytyi ottaa lapsi luokseen ja käyttää

hänelle vuoteena vanhaa sohvaa, jonka Bourras lainasi. Puolellatoista

frangilla päivässä hän tuli toimeen, vuokra siihen laskettuna, jos hän

itse söi kuivaa leipää ja antoi lapselle vähän lihaa. Kahtena

ensimmäisenä viikkona hän suoriutui jotenkin hyvin, sillä hänelle oli

vuokran maksettuaan jäänyt kymmenen frangia, ja sitten hän sai

saatavansa solmioiden ompelemisesta, kahdeksantoista frangia

kolmekymmentä. Mutta kun nämä varat loppuivat, hän näki puutetta.

Turhaan hän koetti hakea paikkaa Clichyn aukion, Bon Marchén ja Louvren

tavarataloista. Kuolleen kauden kestäessä kauppa oli joka paikassa

lamassa, ja hänen käskettiin odottaa syksyyn. Enemmän kuin viisituhatta

erotettua kauppa-apulaista samoili niinkuin hänkin Pariisin katuja työn

haussa. Hän koetti hankkia itselleen käsityötä, mutta kun hän ei

tuntenut Pariisia, ei hän tiennyt mistä tuottavaa työtä sai, vaan otti

vastaan mitä tahansa eikä saanut aina maksuakaan. Joskus hän syötti

Pépélle päivälliseksi lientä sanoen syöneensä itse kaupungilla, ja

sitten hän meni nälkäisenä nukkumaan, pää kuumeesta suhisevana. Kun

Jean sattui tulemaan tällaisina puutteen päivinä, hän oli aivan

epätoivoissaan, sillä hän tiesi olevansa kurjuuteen syypää, ja hän

katui niin kipeästi konnamaisuuttaan, että Denisen täytyi usein

valehdella rauhoittaakseen häntä. Kun muu ei auttanut, tyttö antoi

hänelle usein kahden frangin rahankin osoittaakseen, että hänellä oli

muka säästöjä. Denise ei koskaan valittanut veljien kuullen. Ja pyhänä,

jos hänen varansa sallivat hänen ostaa palasen vasikanpaistia, jonka

hän valmisti polvillaan uunin edessä, niin ahdas huone oli täynnä

huoletonta iloa. Sitten, kun Jean oli palannut mestarinsa luo ja Pépé

vaipunut unen helmaan, Denisellä oli koko yö edessään seuraavan päivän

toimeentulon hankkimiseen.

Mutta hänellä oli muitakin huolia, jotka pitivät häntä yöllä valveilla.

Ensimmäisessä kerroksessa asuvat naiset ottivat iltaisin myöhään

vieraita vastaan, ja joskus tapahtui, että vieraat erehtyivät ja

tulivat nyrkillä takomaan hänen oveaan. Bourras oli neuvonut häntä

pysymään aivan hiljaa, sanaakaan sanomatta, ja Denise pisti hiiskumatta

päänsä pieluksen alle tukkiakseen korvansa ja saadakseen kirouksilta

rauhan. Myöskin hänen naapurinsa, leipurinoppilas, oli kiusana. Tämä

pääsi vasta aamulla kotiin ja vahti Deniseä, kun tämä meni hakemaan

vettä. Ja sitten hän kaivoi seinään reikiä nähdäkseen Denisen

peseytyvän, niin että tytön täytyi ripustaa vaatteita seinälle

saadakseen olla rauhassa. Mutta vielä enemmän häntä vaivasivat kadulla

törkeät ahdistelut. Hän ei voinut pistäytyä vähimmällekään asialle

kaduille, missä huonomaineisten kaupunginosien hylkiöt kuljeskelivat,

kuulematta takanaan läähättävää hengitystä ja riettaita ehdotuksia.

Miehet ajoivat häntä takaa aina mustan käytävän perälle asti. Miksi hän

ei ottanut rakastajaa? Se tuntui oudolta, jopa naurettavaltakin. Olihan

hän kumminkin kerran siihen joutuva. Hän ei olisi voinut itsekään

selittää, kuinka hän pystyi pitämään puoliaan, vaikka nälkä hätyytti

alituisesti ja ilma hänen ympärillään oli hehkuvaa himoa täynnä.

Eräänä iltana hänellä ei ollut leipääkään Pépélle illalliseksi,

kun muuan mies, ritarinauha napinlävessä, alkoi seurata häntä.

Käytävän edessä mies lähenteli hävyttömästi, ja Denise paiskasi

vastenmielisyyden vallassa häntä ovella vasten kasvoja. Päästyään

huoneeseensa hän istuutui vapisten kauttaaltaan. Pienokainen nukkui.

Mitä hän vastaisi, jos lapsi heräisi ja pyytäisi ruokaa. Hänenhän olisi

vain tarvinnut suostua äsken, ja hänen kärsimyksensä olisivat olleet

lopussa. Hänellä olisi ollut rahaa ja vaatteita ja kaunis huone. Sehän

oli aivan helppoa, ja sanottiin, että kaikkien kävi niin, koska nainen

ei voinut Pariisissa elää työllään. Mutta koko hänen luontonsa nousi

sellaista ratkaisua vastaan. Saivathan muut elää mielensä mukaan, ei

hän heitä tuominnut, mutta itse puolestaan hän vaistomaisesti inhosi

kaikkea, mikä oli likaista ja järjetöntä. Hänen käsityksensä mukaan

elämän tuli olla pelkkää järkeä, siveyttä ja rohkeutta.

Monta kertaa Denise tutki itseään. Hänen mieleensä muistui vanha laulu,

jossa kerrottiin, miten merimiehen morsian pelastui rakkautensa

suojelemana odotuksen vaaroista. Valognes'issa hänen oli ollut tapana

katsellessaan autiota katua hyräillä laulun hentomielistä loppusäettä.

Piiliköhän hänenkin sydämessään hellyys, koska hän niin rohkeasti

vastusti kiusausta? Hän ajatteli Hutinia, mutta tunsi vain

vastenmielisyyttä. Joka ilta tämä kulki hänen ikkunansa ohitse.

Päästyään alajohtajaksi hän kulki nykyisin ylpeästi yksin myyjien

kumarrellessa nöyrästi häntä. Hän ei milloinkaan kohottanut katsettaan

ikkunaan, ja Denise, joka luuli kärsivänsä hänen ylpeydestään, seurasi

häntä katseellaan tarvitsematta koskaan pelätä, että hän huomaisi.

Mouret kulki myös joka ilta ohi, mutta hänet nähdessään Denise tunsi

sydämensä värisevän ja vetäytyi nopeasti piiloon. Ei Mouret'n tarvinnut

tietää, missä hän asui. Denise häpesi taloa ja hän oli levoton siitä,

mitä Mouret mahtoi hänestä ajatella, vaikka heillä ei enää ollut mitään

tekemistä toistensa kanssa.

Denise eli sitä paitsi yhä Naisten Aarreaitan lähimmässä läheisyydessä.

Ohut seinä vain erotti hänen huoneensa hänen entisestä osastostaan, ja

aamusta alkaen hän saattoi seurata sen toimintaa, kuulla ostajajoukon

lähestyvän ja lisääntyvän myynnin yhä enenevässä touhussa. Pieninkin

melu tärähdytti tätä vanhaa, hirviön kyljessä kituvaa loisrakennusta,

johon mahtavan valtasuonen tykytys loi näennäistä elämää. Denisen

olikin mahdotonta kätkeytyä täydellisesti entisiltä tovereiltaan. Kaksi

kertaa hän oli tavannut Paulinen, joka säälien hänen onnettomuuttaan

oli tarjoutunut auttamaan häntä. Denisen oli täytynyt keksiä tekosyitä

estääkseen häntä käymästä hänen nykyisessä kurjassa asunnossaan tai

kieltäytyäkseen tulemasta eräänä sunnuntaina Baugén luo häntä

tapaamaan. Mutta vaikeampi Denisen oli taistella Delochen toivotonta

ystävyyttä vastaan. Tämä seurasi häntä alati, tiesi kaikki hänen

huolensa ja odotti häntä ovella. Eräänä iltana Deloche oli tahtonut

lainata Deniselle kolmekymmentä frangia, veljensä hänelle luovuttamat

säästöt, niinkuin hän punastuen väitti. Nämä kohtaukset elvyttivät yhä

Denisen rinnassa kipeän kaipauksen ja pitivät muistot vireillä, niin

että hän melkein luuli vielä kuuluvansa Naisten Aarreaittaan.

Denisen luona ei käynyt juuri kukaan. Suuresti hän sentähden

hämmästyikin, kun hän eräänä iltana kuuli ovellensa koputettavan. Se

oli Colomban. Denise ei pyytänyt häntä istumaan, vaan puhutteli häntä

seisoallaan. Colomban sopersi hämillään muutamia sanoja, tiedusteli

hänen terveyttään, puhui Vanhasta Elbeufista. Mikä hänet tänne toi?

Oliko kenties setä Baudu katunut kovuuttaan ja lähettänyt hänet tänne?

Tuskin, sillä ukko ei tervehtinyt vieläkään kadulla, vaikka hän ei

voinut olla tietämätön sukulaisensa onnettomuudesta. Kun Denise kysyi

asiaa Colombanilta, tämä joutui yhä enemmän hämilleen. Ei, ei isäntä

ollut häntä lähettänyt, itsestään hän tuli. Vihdoin hän alkoi puhua

Clarasta. Sitä varten hän oli tullut, että saisi tietoja Clarasta.

Käyden rohkeammaksi hän pyysi neuvoja, toivoen että Denise suostuisi

välittäjäksi. Turhaan Denise nuhteli häntä hänen uskottomuudestaan

Genevièveä kohtaan ja vieläpä sellaisen sydämettömän tytön tähden.

Colomban kävi vielä toisenkin kerran, ja vähitellen hän tottui käymään

Denisen luona. Näissä keskusteluissa oli hänen ujolle rakkaudelleen

tarpeeksi tyydykettä, ja hän palasi aina samaan aiheeseen nauttien

siitä, että sai seurustella naisen kanssa, joka tunsi Claran. Tämäkin

vaikutti, että Denise tunsi yhä enemmän liittyvänsä Aarreaitan elämään.

Syyskuun loppupäivinä Denise vasta oppi tuntemaan kurjuuden. Pépé oli

sairastunut kovaan yskään, ja hänen olisi pitänyt saada ravitsevaa

ruokaa, mutta Denisellä oli tuskin leipääkään antaa hänelle. Kun hän

eräänä iltana taisteluun kyllästyneenä itki sellaisen epätoivon

vallassa, joka heittää tytöt turmion teille tai Seineen, vanha Bourras

koputti hiljaa hänen ovelleen. Hän toi leivän ja kannussa lihalientä.

-- Kuulkaahan, tässä on pienokaiselle, hän sanoi juron näköisenä

niinkuin aina. -- Älkää itkekö niin kovasti; se häiritsee muita

vuokralaisia.

Kun Deniseltä kiittäessä pääsi uudestaan itku, hän jatkoi:

-- No, olkaa nyt itkemättä ja tulkaa huomenna minun puheilleni. Minulla

on teille työtä.

Siitä lähtien kun Naisten Aarreaitta odottamatta oli ruvennut

Bourras'inkin kilpailijaksi liittämällä liikkeeseensä sateen- ja

päivänvarjo-osaston, tämä ei enää käyttänyt apulaisia. Hän teki kaikki

itse menoja vähentääkseen, pesi, korjasi, ompeli. Sitä paitsi hänen

ostajakuntansa väheni niin suuressa määrässä, että häneltä puuttui

joskus kokonaan työtä. Siksi hänen täytyi keksimällä keksiä Deniselle

tekemistä, kun hän seuraavana päivänä otti hänet apulaisekseen. Eihän

hän kuitenkaan voinut antaa ihmisten kuolla taloonsa.

-- Annan teille kahden frangin päiväpalkan, hän sanoi. -- Kun teillä on

parempaa tarjona, niin saatte mennä.

Denise pelkäsi häntä ja joudutti niin nopeasti työnsä valmiiksi, ettei

vanhus kohta tiennyt mitä antaa hänelle. Hän ompelutti silkkikaistoja

yhteen ja korjautti pitsejä. Ensi päivinä Denise ei uskaltanut

päätään nostaa, niin kovan kurin alaisena hän luuli olevansa tuon

koukkunenäisen ja teräväsilmäisen ukon luona, jolla oli tukka tuuhea

kuin leijonan harja ja paksut, jäykät kulmakarvat. Hän oli sitä paitsi

kovaääninen ja rajuliikkeinen, niin että hän oli naapuriston lapsille

mörkö, jonka äidit aina uhkasivat kutsua, kun eivät saaneet muuten

pienokaisia olemaan siivolla. Kuitenkaan eivät pojannaskalit

juostessaan hänen ohitsensa koskaan voineet olla huutamatta hänelle

kompasanoja, joista hän ei ollut tietävinäänkään. Sillä vanhan

kiihkoilijan viha kohdistui yksinomaan noihin kurjiin heittiöihin,

jotka uskalsivat häväistä hänen ammattiaan myymällä huokeahintaista ja

ala-arvoista tavaraa, koirillekin kelpaamatonta, kuten hän sanoi.

Denise vapisi, kun ukko raivoissaan ärjyi:

-- Taiteesta ei ole enää mihinkään, kuuletteko!... Ei mistään saa enää

kunnollista kahvaa. Keppejä kyllä saa, mutta kahvoja! Niitä ei enää

ole. Hakekaa minulle käsiin kunnollinen kahva, niin annan teille

kaksikymmentä frangia.

Siitä hän taiteilijana ylpeili, ettei Pariisissa ollut ainoaakaan

työmiestä, joka olisi vetänyt hänelle vertoja kahvojen veistämisessä.

Hän teki keveää ja kestävää työtä. Varsinkin hän oli sakaroiden teossa

mestari, ja hän osasi muovailla niitä jos minkä muotoisiksi, kukiksi,

hedelmiksi, eläimiksi, jopa ihmisten päiksikin, jotka usein olivat

hämmästyttävän eläviä ja kauniita. Hän vuoli niitä kynäveitsellä, ja

silmälasit nenällä hän istui usein päiväkaudet kumarassa puksipuu- tai

norsunluukappale kädessä.

-- Hölmöjä ne ovat, jatkoi hän, -- jotka eivät muuta osaa kuin liimata

silkkikangasta valaanluihin. Kahvat ostavat valmiina, tukuttain... Sen

arvoista siitä sitten tulee. Kuuletteko, taiteesta ei enää ole

mihinkään!

Lopulta Denise kumminkin tottui häneen ja lakkasi pelkäämästä. Bourras

tahtoi Pépén päivällä kauppaan leikkimään, sillä hän piti paljon

lapsista. Kun Pépé kulki nelinkontin, eivät muut enää sopineet

liikkumaan; Denise istui nurkassaan parsien ja ommellen, Bourras

ikkunansa luona veistäen kynäveitsellään. Päivät vaihtuivat, mutta työt

ja keskustelunaiheet olivat aina yhtäläiset. Naisten Aarreaittaa ukko

moitti alati, ja väsymättä hän kertoi, kuinka pitkälle oli joutunut

kaksintaistelussaan hirviön kanssa. Vuodesta 1845 alkaen hän oli asunut

tässä samassa talossa, sillä hänellä oli kolmenkymmenen vuoden sopimus,

ja vuokraa hän maksoi tuhatkahdeksansataa. Kun hän muille

vuokraamistaan huoneista sai tuhat frangia, niin itse kauppa tuli

hänelle maksamaan kahdeksansataa. Se ei ollut kallista. Muita menoja

hänellä ei ollut, niin että kauan hän vielä kesti. Kun vain jaksoi

odottaa, niin voitosta ei ollut epäilemistäkään. Vielä hän aikoi syödä

hirviön suuhunsa. Äkkiä hän keskeytti.

-- Onko heillä siellä tuollaisia koiranpäitä?

Tirkistellen silmälasiensa takaa hän arvosteli veistämäänsä verikoiran

päätä, joka huuli nostettuna ja hampaat näkyvissä näytti tahtovan

hyökätä päälle. Pépé nousi katsomaan nojaten pienillä käsillään

vanhuksen polveen.

-- Vähät minä muusta, kun vain tulen toimeen, jatkoi ukko korjaten

varovasti kieltä veitsensä kärjellä. -- Jos en voita, niin en ole vielä

tappiollakaan, en ainakaan paljon. Ja, näettekö, minä en aio luopua.

Menköön vaikka kaikki, mutta minä en luovu.

Vihan vimmoissaan hän ravisteli valkeaa harjaansa ja väläytteli pientä

veistään.

-- Mutta, uskalsi Denise väittää vastaan nostamatta silmiään

ompeluksestaan, -- jos he tarjoaisivat teille riittävän summan, niin

olisihan parempi luopua.

Silloin ukon viha puhkesi ilmituleen.

-- Ei ikinä!... Mestausveitsen altakin minä huutaisin, että ei ikinä!

Tuhat tulimmaista!... Kestäähän vuokrasopimukseni vielä kymmenen

vuotta, ja sitä ennen he eivät saa taloani, vaikka minun olisi pakko

siihen kuolla, nääntyä nälkään tyhjään puotiin... Kaksi kertaa

he ovat jo tulleet minua kiusaamaan. Kaksitoistatuhatta tarjosivat

minulle kaupastani ja lisäksi jäljellä olevasta vuokra-ajasta

tuhatkahdeksansataa vuodesta, siis yhteensä kolmekymmentätuhatta... En

luovu viidestäkäänkymmenestä tuhannesta. Minun vallassani he ovat, ja

maata he saavat nuoleksia minun edessäni.

-- Kolmekymmentätuhatta on jo iso summa, sanoi Denise. -- Sillä

voisitte alkaa muualla... Ja jos ostavat talon?

Bourras, joka viimeisteli koiranpäätä, vajosi hetkeksi ajatuksiinsa,

valkeapartaiset isäjumalankasvot lapsellisen hymyn kirkastamina. Sitten

hän vastasi:

-- Ei ole pelkoa, että ostavat talon!... Viime vuonna uhkasivat

ostaa ja tarjosivat kahdeksankymmentätuhatta frangia, siis kaksi

kertaa enemmän kuin sen nykyisen arvon. Mutta omistaja, entinen

hedelmäkauppias, on roisto niinkuin hekin, eikä hän tyydy niin vähiin.

Ja sitä paitsi he epäilevät minua, sillä he tietävät, etten sittenkään

luopuisi... Ei, kun kerran tässä olen, niin tänne jään... Tulkoon

vaikka keisari kaikkine tykkeineen, niin minä en tästä hievahda.

Denise ei uskaltanut enää väittää vastaan. Hän pisteli neulallaan

kangasta vanhuksen yhä urahdellessa, veitsenvetäisyjen välillä. Tämä

oli vasta alkua, mutta perästä kuului. Hänellä oli jotakin mielessä, ja

hän ennusti, ettei tavaratalossa sateenvarjot kovinkaan kauan mene

kaupaksi. Hänen itsepintaisuutensa pohjalla oli käsityöläisen vihaa

arkisten tehdastavaroiden tulvaa kohtaan.

Pépé oli kiivennyt Bourras'n polvelle ja tavoitteli kärsimättömästi

käsillään koiranpäätä pyytäen:

-- Antakaa, herra.

-- Kohta, lapsi kulta, vastasi vanhus, lempeäksi muuttuneella äänellä.

-- Sillä ei ole vielä silmiä. Nyt sille pitää tehdä silmät.

Silmää kovertaessaan hän kääntyi taas Denisen puoleen.

-- Kuunnelkaapa, vieläkö sieltä kuuluu ääntä?... Vieläkö ne rähisevät

tuolla vieressä? Se se vasta suututtaa, kun tietää heidän jyskyttävän

tuolla selän takana konettaan.

Usein hänen pieni pöytänsä aivan tärisi ja koko kauppa vapisi Naisten

Aarreaitassa liikkuvien joukkojen astunnasta, kun taas hänen puotiinsa

ei päiväkausiin tullut ainoatakaan ostajaa. Tästä riitti alituisesti

jankutusta. Ukko luuli arvaavansa äänestä kaupan voiton. Kun ääni oli

kovempi, hän arveli silkkiosaston ansainneen kymmenentuhatta frangia;

jos se heikkeni tai kokonaan lakkasi, hän oli mielissään laskien

tulojen vähenemisen sadeilman ansioksi. Ja vähinkin hiiskaus antoi

hänelle aihetta loppumattomiin johtopäätöksiin.

-- Joku taisi kaatua siellä. Kaatuisivat kaikki ja taittaisivat

niskansa!... Joko rouvat taas riitelevät. Sitä parempi vain!... No nyt

tavarakääröt alkavat mötkähtää alakertaan. Inhottavaa!...

Jos Denise uskalsi epäillä hänen selityksiään, hän muistutti heti

sapekkaasti hänelle, millä tavalla hänet oli syyttä ajettu pois. Ja

sitten Denisen täytyi yhä uudelleen kertoa ukolle kärsimyksistään

palveluksensa ensi ajoilta, epäterveellisistä makuuhuoneista, ruoan

huonoudesta, eripuraisuudesta myyjien kesken... Aamusta iltaan he eivät

puhuneet mistään muusta kuin tavaratalosta, imivät sen vereensä ja

hengittivät ilman mukana keuhkoihinsa.

-- Antakaa, herra, sanoi Pépé toistamiseen, kädet yhä ojossa.

Veistos oli nyt valmis. Bourras katseli sitä lähempää ja kauempaa

hyvillään sen onnistumisesta.

-- Varo, sanoi hän lapselle, -- se puree... Tuossa on! Leiki nyt, mutta

pitele kauniisti, jottei säry.

Antautuen sitten uudelleen päähänpiintymänsä valtaan hän hosui seinää

nyrkillään.

-- Turhaan te siellä tyrkitte kaataaksenne taloni. Ette sittenkään sitä

saa, vaikka kadun täydeltä tulisitte.

Denisellä oli nyt leipää joka päivä, ja hän tunsi suurta kiitollisuutta

vanhaa kauppiasta kohtaan, jolla oli niin lämmin sydän karkean pintansa

alla. Mutta hänen kiihkein toiveensa oli sittenkin saada muualta

paikka, sillä hän huomasi, kuinka vaikea ukon oli keksiä hänelle työtä,

ja ymmärsi, että tämä piti hänet luonaan pelkästä hyvyydestä, sillä

eihän hänen nykyisissä oloissaan olisi kannattanut pitää apulaista.

Puoli vuotta oli kulunut, ja talven kuollut kausi oli jo käsissä.

Denise ei enää toivonutkaan paikkaa ennen maaliskuuta, kun Deloche,

joka eräänä iltana odotti häntä portilla, kysyi miksi hän ei mennyt

tarjoutumaan Robineaulle. Siellä kenties tarvittaisiin myyjätärtä.

Syyskuussa Robineau oli vihdoinkin tehnyt päätöksensä ja ostanut

Vinçard'in liikkeen, vaikka hän yhä epäili, oliko järkevää panna siihen

vaimonsa perintörahat. Hän maksoi liikkeestä neljäkymmentätuhatta, ja

loput kaksikymmentätuhatta hän käytti varaston hankkimiseen. Eihän se

tosin pitkälle riittänyt, mutta Robineaulla oli takanaan Gaujean, joka

myönsi hänelle pitkäaikaisen luoton. Suututtuaan Naisten Aarreaittaan

tämä koetti tehdä suurelle tavaratalolle kiusaa toimittamalla sille

niin monta kilpailijaa kuin suinkin, ja hän luuli varmasti voittavansa,

jos sen läheisyyteen perustettaisiin useita erikoisliikkeitä, missä

ostajille olisi tarjona runsas ja vaihteleva valikoima. Ainoastaan

Lyonin rikkaimmat tehtailijat, sellaiset kuin Dumonteil, pystyivät

suorittamaan suurten tavaratalojen tilaukset niillä ehdoilla, jotka

nämä tarjosivat, ja he suostuivat niihin ainoastaan pitääkseen koneensa

työssä. Voittonsa he saivat myymällä pienemmille liikkeille. Mutta

Gaujeanin liike ei ollut läheskään niin vakavarainen kuin Dumonteil'in.

Hän oli alkanut kauppamatkustajana, ja oman liikkeen hän oli perustanut

vasta viisi tai kuusi vuotta aikaisemmin. Sitä paitsi hän kudotti

paljon itsenäisillä kankureilla, joille hän toimitti aineet maksaen

työstä metriä kohti määrätyn hinnan. Tämä järjestelmä, joka korotti

hänen omia tuotantokustannuksiaan, esti juuri häntä kilpailemasta

Dumonteil'in kanssa paris-bonheurin valmistamisessa. Siitä hän oli

vihainen suurille tavarataloille, varsinkin Naisten Aarreaitalle, ja

toivoi nyt saaneensa Robineausta taitavan välikappaleen ratkaisevaan

taisteluun näitä Ranskan teollisuutta tuhoavia muotikauppoja vastaan.

Kun Denise tuli Robineaun liikkeeseen, hän tapasi rouvan yksin

kotona. Rouva, jonka isä oli ollut pikkuvirkamies silta- ja

tierakennusvirastossa, ei tiennyt kaupankäynnistä mitään, ja

kasvatettuna Blois'n luostarissa hänellä oli vielä ujon ja maailman

menosta tietämättömän koulutytön viehätys. Hän oli tumma ja hyvin

kaunis, ja hänen lempeä ja hilpeä luonteensa teki hänet sangen

miellyttäväksi. Sitä paitsi hän oli mieheensä suuresti rakastunut ja

eli vain tästä rakkaudesta. Denise aikoi juuri antaa kirjoittaa nimensä

muistiin lähteäkseen pois, kun Robineau saapui. Tämä suostui ottamaan

heti hänet, sillä toinen hänen myyjättäristään oli juuri eronnut

mennäkseen Naisten Aarreaitan palvelukseen.

-- He eivät soisi meille ainoatakaan kunnollista myyjätärtä, hän sanoi.

-- Mutta teistä en ole levoton, sillä te kai ette pidä heistä enempää

kuin minäkään... Tulkaa huomenna.

Illalla Denisen oli hyvin vaikea ilmoittaa Bourras'lle, että alkoi

lähteä. Vanhus syyttikin häntä kiittämättömyydestä ja kiivastui, mutta

kun Denise kyynelsilmin sanoi koko ajan tienneensä, että Bourras oli

ottanut hänet pelkästä hyvyydestä palvelukseensa, tämä vuorostaan

heltyi, sopersi jotakin kiireisistä töistä ja väitti Denisen lähtevän

juuri pahimpana aikana, kun uusi, hänen keksimänsä sateenvarjo oli

valmis tarjottavaksi kaupan.

-- Entä Pépé? hän kyseli.

Pépéstä Denise juuri olikin levoton. Hän ei vielä uskaltanut viedä tätä

takaisin rouva Gras'n luo eikä hän voinut jättää häntä yksinkään koko

päiväksi lukittuun huoneeseen.

-- Hyvä on, vanhus sanoi. -- Pidän hänet luonani. Hänen on hyvä olla

täällä puodissa... Ja me keitämme yhdessä ruokaa.

Kun Denise epäröi peläten vaivaavansa, ukko ärjyi:

-- Tuhat tulimmaista! Epäilettekö minua... Pelkäättekö että syön hänet!

Denise viihtyi hyvin Robineaun luona. Palkkaa hänelle ei maksettu

paljon, kuusikymmentä frangia kuukaudessa ja ruoka eikä myyntivoittoa.

Ehdot olivat siis yhtäläiset kuin vanhemmissakin liikkeissä. Mutta

häntä kohdeltiin hyvin; varsinkin rouva Robineau osoittautui

ystävälliseksi, hymyillen hänelle aina oman pöytänsä takaa. Robineau

itse, hermostuneena ja levottomana, kiivastui joskus. Kuukauden heillä

oltuaan Denise oli jo kuin perheenjäsen, samoin toinen myyjätär, pieni

ja hiljainen, terveydeltään heikko nainen. Heiltä ei salattu mitään,

heidän kuultensa puhuttiin liikeasioista ruokapöydässä myymälän takana

olevassa isolle pihalle antavassa huoneessa. Siellä Naisten Aarreaittaa

vastaan käytävä sotakin päätettiin alkaa kerran, kun Gaujean oli tullut

syömään päivällistä.

Heti paistin jälkeen -- se oli yksinkertaista, porvariperheissä

suosittua lampaanpaistia -- Gaujean oli ottanut asian puheeksi puhuen

lyonilaisen soinnuttomalla, Rhonen sumuissa käheäksi käyneellä

äänellään.

-- Mahdotonta meidän on kestää kilpailua, sanoi hän. -- He tulevat

Dumonteil'in luo ja hankkivat itselleen oikeuden johonkin erityiseen

malliin, jota ostavat heti kolmesataa pakkaa vaatien viidenkymmenen

centimen alennuksen metriä kohti. Koska he maksavat käteisellä, heille

myönnetään lisäksi kahdeksantoista prosentin alennus... Usein Dumonteil

ei saa kahtakymmentä centimeäkään voittoa. Hän tekee työtä ainoastaan

pitääkseen koneensa käynnissä, sillä seisovat kangaspuut ovat

kuolleet... Miten meidän sitten olisi mahdollista kestää, kun meillä on

niin paljon pienempi liike ja vieläpä tuo kankurijärjestelmä.

Robineau vaipui niin syviin mietteisiin, ettei muistanut syödäkään.

-- Kolmesataa pakkaa, hän sanoi. -- Ja minä pelkään, kun otan

kaksitoista kolmessa kuukaudessa... He voivat panna hintansa yhtä, jopa

kahtakin frangia alemmaksi kuin me. Olen huomannut, että heidän

tavaraluetteloissaan hinnat ovat viisitoista prosenttia halvemmat

meidän hintoihin verrattuina... Se se on samaa kuin tappaa pikkukaupat.

Hän oli silloin synkällä tuulellaan. Hänen vaimonsa katsoi häneen

levottomana, hellästi tutkien. Rouva Robineau ei pystynyt innostumaan

kaupankäynnistä ja kiusaantui loppumattomista laskelmista ja

numeroista. Miksi antautuakaan huoliin, kun elämä olisi voinut olla

naurua ja rakkautta täynnä. Kumminkin, kun hän huomasi kuinka

kiihkeästi hänen miehensä pyrki voittajaksi, hänkin koetti innostua ja

olisi vaikka heittänyt henkensä myyntipöytänsä taakse.

-- Mutta miksi kaikki tehtailijat eivät yksissä tuumin pidä puoliaan?

Robineau jatkoi kiivaasti. -- Silloinhan he voisivat määrätä lait, sen

sijaan että heidän täytyy nyt alistua.

-- Niin, miksei, miksei... Johan sanoin teille, että koneet täytyy

pitää käynnissä. Koska kutomatehtaita on melkein joka paikassa, Lyonin

ympäristössä, Gard'issa, Iseressä, niin ei voi hetkeksikään seisauttaa

niitä menettämättä äärettömiä summia. Mitä meihin tulee, jotka välillä

turvaudumme kankureihin, joilla on kymmenetkin kangaspuut käynnissä,

niin meille ei lakkauttaminen tuota niin paljon haittaa. Mutta suurien

yritysten täytyy saada koko ajan tilauksia, niin suuria ja niin

kiireisiä kuin suinkin... Ja siksi ne kumartavat nöyrästi suuria

liikkeitä. Tunnen kolme tai neljä tehtailijaa, jotka alinomaa

riitelevät tilauksista ja suostuvat tappioonkin, kunhan vain saavat

tilauksia. Vahingon he korjaavat myydessään pienille liikkeille,

sellaisille kuin teidän. Jos he suurten liikkeiden avulla pysyvät

pystyssä, niin pienten ansiosta he voittavat. Jumala tietää mikä

lopuksi tulee neuvoksi.

-- Kiusallista, Robineau sanoi, joka toisen vihasta tuli vähän

paremmalle tuulelle.

Denise kuunteli sanomatta mitään. Salaa hän piti suurten liikkeiden

puolta kannattaen vaistomaisesti kaikkea, mikä on järkevää ja

elinvoimaista. Keskustelu lakkasi vähäksi aikaa, ja jokainen söi ääneti

säilykepapunsa. Silloin Denise uskalsi sanoa ikäänkuin leikillä:

-- Eivät ainakaan ostajat valita.

Rouva Robineau ei voinut olla naurahtamatta, mutta sitä sekä hänen

miehensä että Gaujean paheksuivat. Tietysti ostaja oli mielissään,

sillä hänhän kuitenkin lopuksi hyötyi hintojen alenemisesta. Mutta

täytyihän jokaisen elää. Minne jouduttaisiin, jos yhteishyödyn

edistämiseksi kuluttaja rikastuisi tuottajan kustannuksella! Syntyi

väittely. Denise ollen laskevinaan leikkiä osasi taitavasti perustella

mielipidettään. Välikädet, kaikki tehtaiden asioitsijat, edustajat,

asiamiehet, katoaisivat, ja tämä oli tietysti omiaan alentamaan

hintoja. Sitä paitsi tehtailijat eivät enää tulleet toimeen, jos suuret

liikkeet häviäisivät, sillä niin pian kuin joku niistä menetti

ostajakuntansa, vararikko uhkasi tehtailijaakin. Sanalla sanoen, kauppa

kehittyi luonnollisesti siihen suuntaan. Kukaan ei voinut estää

asioiden kulkua vaikka kuinka yrittäisi.

-- Te siis puolustatte niitä, jotka ovat heittäneet teidät kadulle?

Gaujean kyseli.

Denise punastui. Hän hämmästyi itsekin puolustuksensa kiivautta. Mitä

hänen sydämessään oli, joka sai sellaisen liekin leimahtamaan?

-- Enhän toki, vastasi hän. -- Olen kenties väärässä, sillä olettehan

te pätevämpiä arvostelemaan asiaa. Sanoin vain ajatukseni. Ennen oli

hintoja määräämässä viitisenkymmentä liikettä, nyt niitä ei ole kuin

neljä tai viisi, ja ne ovat painaneet hinnat alas pääomansa suuruuden

ja mahtavan ostajakuntansa avulla... Ja se on yleisölle eduksi, sen

minä vain olen tahtonut sanoa.

Robineau ei suuttunut. Hän oli mennyt vakavaksi ja katseli pöytäliinaa.

Usein hänestäkin oli näyttänyt siltä, että uudenaikainen kaupankäynti

voitti alaa; hänkin oli joskus huomannut tuon valtavan kehityksen,

josta tyttö puhui, ja näinä tarkkanäköisyyden hetkinä häntä oli alkanut

epäilyttää, oliko järkevää vastustaa mahtavaa virtaa, joka tempasi

kaiken mukaansa. Huomatessaan miehensä miettivän rouva Robineau loi

hyväksyvän katseen Deniseen, joka oli jälleen vaipunut vaatimattomaan

äänettömyyteen.

-- Kas niin, Gaujean jatkoi keskeyttääkseen, -- nuo ovat vain

teorioita... Puhukaamme nyt omista asioistamme.

Juuston jälkeen palvelustyttö tarjosi hilloa ja päärynöitä. Gaujean

otti hilloa ja maisteli sitä sokeriin mieltyneen miehen näkyvällä

mielihyvällä.

-- Kuulkaahan, hän jatkoi, -- teidän on aluksi voitettava heidän

paris-bonheurinsa, joka tänä vuonna on saavuttanut sellaisen menekin...

Sovittuani muutamien Lyonin tehtailijakumppanieni kanssa minulla on nyt

tilaisuus tarjota teille harvinaisen hyvillä ehdoilla erästä mustaa,

sangen kaunista silkkiä, jota voitte myydä viidestä frangista

viidestäkymmenestä... He myyvät viidestä frangista kuudestakymmenestä,

eikö niin? Te voitte myydä kymmenen centimea huokeammalla, ja se

riittää kukistamaan heidät.

Robineaun silmissä syttyi uusi toivon välähdys. Alituisessa

hermostuneessa levottomuudessaan hän horjui usein toivon ja pelon

välillä.

-- Onko teillä näytetilkku? hän kysyi eloisasti.

Kun Gaujean veti taskustaan pienen neliömäisen mallin, hän vasta oikein

innostui ja huusi:

-- Mutta kauniimpaahan tämä on kuin heidän paris-bonheurinsa!...

Ainakin loistavampaa ja paksumpaa... Oikeassa olette, täytyy koettaa.

Ja sen minä sanon, että polvilleen heidän on langettava minun eteeni.

Taistelu on tällä kertaa ratkaiseva.

Rouva Robineau innostui myös ja sanoi silkkiä mainioksi. Denisekin

toivoi menestystä. Ja päivällisen loppu oli mitä iloisin. Puheltiin

innokkaasti ja riemuittiin, ikäänkuin Naisten Aarreaitta olisi jo ollut

henkitoreissaan. Gaujean selitti tyhjentäessään hillotölkin, kuinka

suuria uhrauksia hänen ja hänen taiteilijakumppaneidensa oli täytynyt

tehdä voidakseen luovuttaa niin hyvää kangasta niin halpaan hintaan.

Mutta vähät siitä, vaikka vararikkokin olisi seurannut, sillä he olivat

vannoneet tappavansa suuret liikkeet. Kahvia juodessa ilo vieläkin

yltyi, kun Vinçard tuli. Tämä oli tahtonut ohi kulkiessaan pistäytyä

katsomaan, kuinka hänen seuraajansa jaksoi.

-- Mainiota, hän kiitteli, mallia tutkiessaan. -- Kyllä te vielä

annatte heille aika löylyn... Ja kauniisti saatte kiittää minua tästä

liikkeestä. Sanoinhan, että siitä vielä tulee teille kultakaivos.

Vinçard oli ostanut itselleen ravintolan Vincennes'ista toteuttaen

siten pitkäaikaisen unelmansa. Huomatessaan häviävänsä silkkikaupassa

ja ponnistellessaan pysyäkseen pystyssä, kunnes löytäisi kaupalleen

ostajan, hän oli vannonut että kunhan vain pääsisi siitä eroon, hän

kyllä tietäisi panna rahansa sellaiseen kauppaan, jossa saisi mielin

määrin varastaa. Ravintola-ajatus oli kypsynyt hänessä hänen serkkunsa

häitten jälkeen, jotka oli vietetty ravintolassa ja jossa oli täytynyt

maksaa kymmenen frangia liemenä tarjotusta astiainpesuvedestä, missä

uiskenteli taikinakokkareita. Käydessään nyt Robineaun perheessä hän

vasta oikein tunsi mistä taakasta oli päässyt, ja ilo puhkesi

väkisinkin hänen pyöreäsilmäisten, terveyttä uhkuvien kasvojensa ja

avomielistä rehellisyyttä ilmaisevan suuren suunsa hymyyn.

-- Entä sairautenne? rouva Robineau kysyi kohteliaasti.

-- Sairauteniko? Vinçard sanoi ihmetellen.

-- Niin, eikö teitä vaivannut luuvalo täällä asuessanne?

Nyt Vinçard muisti ja punastui hiukan.

-- Niin, enhän tietysti ole siitä vielä päässyt, hän sanoi... Mutta

ainahan maaseudun ilma tekee hyvää... Yhdentekevää, olettehan ainakin

te tehneet hyvän kaupan. Jos en olisi sairastunut, olisin kymmenen

vuoden kuluttua omistanut kymmenentuhatta frangia korkoja ... kunniani

kautta!

Kahden viikon kuluttua Robineaun ja Naisten Aarreaitan välinen ottelu

alkoi. Se tuli kuuluisaksi ja veti hetkeksi puoleensa Pariisin koko

kauppamaailman huomion. Robineau oli käyttäen taistelussa vastustajansa

omia aseita ilmoittanut sanomalehdissä. Sitä paitsi hän järjesti

ikkunoihinsa komean näyttelyn tuosta kuuluisasta silkistä rakentaen

suunnattomia pakkapinoja, joissa hinta oli jättiläismäisillä numeroilla

luettavissa suurissa valkeissa lapuissa. Hintalaput varsinkin

innostuttivat naisia. Kymmenen centimea halvemmalla kuin Naisten

Aarreaitassa, vaikka kangas näytti vieläkin paremmalta! Asiakkaita

saapui joukoittain jo ensimmäisenä päivänä. Rouva Marty osti

säästäväisyyttä noudattaakseen puvun, jota ei tarvinnut. Rouva

Bourdelais sanoi kangasta kauniiksi, mutta ei vielä kumminkaan ostanut,

sillä hän aavisti, että pian tarjoutuisi parempiakin tilaisuuksia. Ja

todellakin Mouret laski jo seuraavalla viikolla paris-bonheurin hinnan

kaksikymmentä centimea halvemmaksi, viiteen frangiin neljäänkymmeneen.

Hänen oli ollut käytävä kiivas väittely Bourdonclen ja muiden

liiketoveriensa kanssa, ennenkuin sai heidät vakuutetuiksi, että täytyi

puolustautua, vaikka siitä koituisikin tappiota. Puhdasta tappiota

hinnanalennus tiesikin, sillä he olivat jo sitä ennen myyneet ilman

voittoa. Isku sattui kovasti Robineauhun. Hän ei ollut uskonut

alennusta mahdolliseksi, sillä tällaisia kilpailun aiheuttamia

itsemurhia ei vielä tunnettu. Ja ostajatulva kuunnellen halpojen

hintojen ääntä vieri takaisin Neuve-Saint-Augustininkadulle, jättäen

Neuve-des-Petits-Champs'in kadun tyhjäksi. Gaujean riensi Lyonista;

pidettiin pelokkaita neuvotteluja ja tehtiin lopuksi rohkea päätös:

hinta oli laskettava viiteen frangiin kolmeenkymmeneen. Sen alemmaksi

ei kai kukaan mennyt, jollei ollut hullu. Seuraavana päivänä Mouret

laski viiteen frangiin kahteenkymmeneen. Alkoi raivoisa kilpailu.

Robineau vastasi panemalla hintansa viiteen frangiin viiteentoista.

Mouret laski vielä viisi centimea alemmaksi. Näin jatkettiin ja

jokaisessa yleisölle lahjoitetussa viiden centimen alennuksessa

kilpailijat menettivät suuria summia. Asiakkaat nauroivat ihastuneina

kaksintaisteluun, johon oli ryhdytty heidän mielikseen. Vihdoin Mouret

uskalsi alentaa hinnan viiteen frangiin. Pelästyneinä hänen

virkailijansa odottivat uhkarohkeuden seurauksia. Robineau pysähtyi

mielettömän kauhun vallassa hänkin viiteen frangiin uskaltamatta mennä

alemmaksi. Viholliset levähtivät asemissaan, vastatusten, keskellä

hävitystä.

Mutta vaikka kummallakin puolen kunniantunto oli tyydytetty, oli

taistelu käynyt Robineaulle turmiolliseksi. Naisten Aarreaitalla oli

vararahastoja ja suuri ostajakunta, joka teki sille kilpailun

mahdolliseksi, sitävastoin Robineau, jolla ei ollut muuta turvaa kuin

Gaujean eikä muita tavaroita, millä korvata vahinko, oli voimaton ja

luisui vähitellen häviötä kohti. Hän oli kuolemaisillaan haavoistaan

huolimatta lukuisasta ostajakunnasta, jonka vaihteleva sotaonni toi

hänen luokseen. Häntä pelotti, että ostajakunta vähitellen katoaisi,

palaisi Naisten Aarreaittaan huolimatta kaikista uhrauksista, joita hän

oli tehnyt sen valloittamiseksi.

Kerran hän ei voinut olla kiivastumatta. Rouva de Boves oli tullut

katsomaan päällystakkia, sillä Robineau oli liittänyt kauppaansa

valmiiden vaatteiden osaston. Rouva de Boves ei löytänyt mieleistään,

vaan väitti kankaita huonoiksi. Hän sanoi:

-- Heidän paris-bonheurinsa on paljon lujempaa.

Robineau koetti hillitä itsensä sanoen kangasta hyväksi, sitä

kohteliaampana, mitä enemmän hänen vihansa kuohui.

-- Mutta katsokaahan tuota vaippakangasta, jatkoi asiakas. -- Se on

kuin hämähäkinverkkoa... Turhaan te väitätte vastaan. Heidän viiden

frangin silkkinsä on kuin nahkaa tämän rinnalla.

Robineau oli ääneti, kasvot punaisina ja huulet yhteen puristettuina,

hän oli nimittäin juuri tehnyt sellaisen kepposen, että oli ostanut

valmiina myytäviä vaatteita varten kankaan Naisten Aarreaitasta

pannakseen tappion Mouret'n niskoille. Hän vain leikkasi kankaasta pois

hulpiot.

-- Vai on teidän mielestänne paris-bonheur lujempaa? hän sanoi vihdoin.

-- On toki, sata kertaa, vastasi rouva de Boves. -- Ei voi verratakaan.

Tämä asiakkaan vastoin parempaa tietoaan osoittama kohtuuttomuus

suututti Robineauta. Ja kun rouva de Boves käänteli halveksivan

näköisenä vaippaa, pisti pieni saksilta säilynyt osa hopeareunaisesta

sinihulpiosta näkyviin vuorin alta. Robineau ei voinut enää hillitä

itseään, vaan tunnusti. Hän olisi tehnyt sen, vaikka henkensäkin

kaupalla.

-- No niin, rouva, paris-bonheuria tämä juuri onkin. Aivan varmasti,

koska olen itse ostanut kankaan... Katsokaa hulpiota.

Rouva de Boves meni pois vihoissaan. Asiasta kerrottiin ympäri

kaupunkia, ja naiset lakkasivat vähitellen käymästä Robineaun

liikkeessä. Robineau ajatteli vararikon partaalla vain vaimoaan, joka

huolettomassa rauhassa kasvaneena oli kykenemätön kestämään köyhyyttä.

Minne vaimo joutuisi, jos heiltä menisi koti ja he joutuisivat kadulle

velkakuormaa kantamaan? Hänen ei olisi pitänyt kajota vaimonsa

perintörahoihin. Nuoren vaimon täytyi ruveta lohduttamaan häntä.

Olivathan rahat heidän yhteisiään. Eihän hän pyytänyt mieheltään muuta

kuin rakkautta, vastalahjaksi hän antoi kaiken, sydämensä, henkensä. Ja

liikkeen takana olevasta huoneesta kuului suudelmien keskeyttämää

kuisketta. Vähitellen liike tasaantui. Tappio kävi joka kuukausi

suuremmaksi, mutta niin vähässä määrin, että se viivytti lopullista

ratkaisua. He koettivat itsepintaisesti pitää kiinni toivosta ennustaen

yhä Naisten Aarreaitalle häviötä.

-- Joutavia! he sanoivat. -- Nuoriahan me olemme... Tulevaisuus on

meidän.

-- Ja sitten, hyvä on, että olet saanut mitä mielesi teki, jatkoi

vaimo. -- Kun vain et sinä kadu, niin en minäkään.

Kun Denise näki heidän rakkautensa, hän tunsi ystävyytensä heitä

kohtaan kasvavan, ja hän pelkäsi heidän puolestaan, sillä hän tiesi,

ettei häviö ollut vältettävissä. Hänen luottamuksensa uudenaikaisen

kaupankäynnin tulevaisuuteen vakiintui yhä ja hän ihaili innokkaasti

sen uudistavaa ja virkistävää vaikutusta Pariisiin. Hänen mielipiteensä

kypsyivät painaen leimansa koko hänen olemukseensa, josta katosi

kehittymättömän maalaistytön arkuus jättäen naisen viehätykselle sijaa.

Sitä paitsi elämä tuntui tähän aikaan hänestä oikein hyvältä huolimatta

väsyttävästä työstä ja varojen vähyydestä. Seisottuaan koko päivän

puodissa hänen täytyi kiirehtiä kotiin pitääkseen huolta Pépéstä, jonka

Bourras onneksi piti ruoassa, mutta joka siitä huolimatta antoi kyllin

tekemistä. Milloin oli pestävä paita, milloin korjattava pusero

puhumattakaan pienokaisen alituisesta telminnästä, jota Denisen pää ei

tahtonut kestää. Nukkumaan hän ei päässyt koskaan ennen kahtatoista.

Pyhänä hänen täytyi toimittaa raskaimmat talousaskareet, siistiä huone

ja korjailla omia vaatteitaan, ja hänellä oli niin paljon tekemistä,

että hän vasta viiden aikaan sai tukkansa kammatuksi. Mutta sitten

illalla, hän järjen ääntä totellen meni lapsen kanssa kävelemään

Neuillylle päin, missä heidän huvinaan oli juoda maitoa erään

karjanomistajan luona, joka salli heidän istua pihassaan. Jean ei

välittänyt tulla näille retkille mukaan; aika-ajoin hän pistäytyi

sisarensa luona arki-iltoina, hetkeksi vain, sanoen, että hänen oli

käytävä muualla. Hän ei pyytänyt enää rahaa, mutta hän tuli niin

alakuloisen näköisenä, että sisar, joka levottomana aina piti varalla

viiden frangin setelin häntä varten, pisti sen heti hänelle käteen.

Muuhun Denise ei tuhlannutkaan rahoja.

-- Viisi frangia! Jean huusi joka kerta. -- Helkkarin kiltti oletkin!

Ja sattui hyvin, sillä paperikauppiaan rouva...

-- Hiljaa, keskeytti Denise. -- En tahdo tietää.

Mutta Jean luuli, että Denise piti häntä kerskailijana.

-- Se on ihan totta, että hän on paperikauppiaan rouva! väitti hän...

-- Tietäisitpä vain kuinka komea!

Kolme kuukautta kului. Tuli uudestaan kevät, mutta nyt Denise ei

suostunut menemään huvimatkalle Joinvilleen Paulinen ja Baugén

seurassa. Joskus Robineaulta palatessaan hän tapasi heidät

Saint-Rochinkadulla. Kerran Pauline uskoi hänelle, että Baugé tahtoi

mennä naimisiin hänen kanssaan. Itse hän vielä epäröi, sillä Naisten

Aarreaitassa ei juuri pidetty naimisissa olevista myyjättäristä. Ajatus

avioliitosta hämmästytti Deniseä, eikä hän rohjennut ruveta neuvojaksi.

Eräänä päivänä, kun Colomban jutteli Denisen kanssa suihkukaivon luona

saadakseen tietoja Clarasta, tämä sattui juuri kulkemaan aukion poikki.

Colomban alkoi niin hartaasti rukoilla Deniseä että tämä pyytäisi

Claraa hänelle vaimoksi, että Denisen täytyi juosta pakoon. Mikä heitä

kaikkia vaivasi, kun noin kiduttivat itseään? Denise oli mielestään

onnellinen, koska ei tiennyt rakastavansa ketään.

-- Oletteko kuullut uutisen? Bourras sanoi, kun Denise palasi kotiin.

-- En, herra Bourras.

-- No sitten! Nuo konnat ovat ostaneet Duvillard'in talon. Olen

saarroksissa.

Hän huitoi paksuja käsivarsiaan raivon vallassa.

-- Silmänkääntötemppuja, joita kukaan ei ymmärrä, jatkoi hän. -- Talon

väitetään kuuluvan Kiinteistöpankille, jonka johtajan, paroni

Hartmannin, sanotaan luovuttaneen sen Mouret'lle. Nyt olen kytkyessä,

näettekö, aivan niinkuin tämä kepin sakara kourassani. Oikealta,

vasemmalta, takaa he ympäröivät minut.

Totta se oli. Luovutus oli tapahtunut edellisenä iltana. Bourras'in

pikku talo, joka kahden mahtavan rakennuksen välissä kyyrötti kuin

pääskysen pesä muurin halkeamassa, oli pelännyt kuin kuolinpäiväänsä

sitä päivää, jolloin tavaratalo anastaisi sen toisella puolella olevan

Duvillard'in talon. Nyt se päivä oli tullut. Hirviö oli raivattuaan

kaikki esteet tieltään kiertänyt sen toisellekin puolelle ja puristi

sitä mahtavaan kouraansa. Bourras oli syleilyssä, joka musersi hänen

liikkeensä. Hän näki sen kutistuvan, hukkuvan sateenvarjoineen

kaikkineen mellastavan hirviön kitaan.

-- Joko kuulette, ukko ärjyi. -- Ne puhkaisevat seiniä. Ja kellarissa

ja ullakolla ja joka paikassa on sama melske, muureja halkaisevan sahan

kirskuminen... Yhdentekevää! Tuskinpa saavat kuitenkaan minua

litistymään liuskaksi. Tästä en lähde, vaikka katto särkyköön, niin

että vuoteeseeni sataa.

Mouret piti sopivana tarjota Bourras'lle uudet ehdot. Summaa

suurennettiin: tarjottiin viisikymmentätuhatta frangia liikkeestä ja

vuokrasopimuksen luovuttamisesta. Ukon viha vain yltyi ja hän vastasi

solvauksilla. Mahtoivat nuo konnat varastaa, kun julkesivat tarjota

viisikymmentätuhatta liikkeestä, joka nousi arvoltaan tuskin

kymmeneenkään tuhanteen. Ja hän puolusti liikettään niinkuin

kunniallinen tyttö siveyttään, kunnioituksesta itseään kohtaan.

Bourras näkyi vajoavan syviin mietteisiin. Sitä kesti kaksi viikkoa, ja

Denise näki hänen kuumeisesti mittailevan seiniä ja tutkivan vähän

väliä keskikadulta taloa arkkitehdin silmin. Sitten eräänä aamuna

saapui työmiehiä. Ukko oli päättänyt ryhtyä ratkaisevaan taisteluun

Naisten Aarreaittaa vastaan noudattamalla hänkin uudenaikaista

kaupankäynnin vaatimaa ylellisyyttä. Asiakkaat, jotka olivat paenneet

hänen pimeää puotiaan, palaisivat varmaankin, kun näkisivät sen

loistavan kirkasvärisenä. Halkeamat tukittiin ja seinät maalattiin.

Päätypuolen laudoitus väritettiin vaalean vihreäksi, ja lopuksi jopa

kullattiin. Kolmetuhatta frangia, minkä Bourras oli viimeisenä

vararahastonaan säästänyt, meni tähän. Koko kaupunginosa ihmetteli.

Naapurit kävivät katsomassa ukkoa, kun hän hääri komeuksiensa keskellä,

pää pyörällä ja tietämättä enää mistä oli kotoisinkaan. Eikä hän oikein

näyttänyt olevankaan paikallaan tässä loistavassa kehyksessä. Tausta

oli liian heleä hänen mahtavalle parralleen ja tuuhealle tukalleen.

Häntä kiusasi ohikulkijoiden uteliaisuus, kun nämä toiselta

katukäytävältä seurasivat hänen toimiaan. Hän oli kuin kuumeessa,

pelkäsi tahrivansa paikat ja joutui yhä enemmän sekaisin tästä

komeudesta, joka ei ollut hänen luonteensa mukaista.

Bourraskin kävi sotaa Naisten Aarreaittaa vastaan samoin kuin Robineau.

Hän päästi markkinoille itse keksimänsä sateenvarjon, jota Naisten

Aarreaitta heti kuitenkin täydensi. Sitten alkoi taistelu hinnoista.

Bourras'lla oli eräs sateenvarjomalli, koppa teräksinen, luja kangas,

hintalipun mukaan harvinaisen kestävää tekoa, jota hän möi yhdestä

frangista yhdeksästäkymmenestäviidestä. Mutta varsiin hän etenkin

turvautui. Hänellä oli niitä lukemattomia eri malleja, bambusta,

kornellipuusta, öljypuusta, myrttipuusta, rottingista. Aarreaitta, joka

ei harrastanut niin innokkaasti taidetta, piti huolta kankaista,

kiitteli alpakkojaan, silkkejään. Raivoissaan vanhus toisti

toistamistaan, ettei taiteesta ollut enää mihinkään, että kohta hän

vain huvikseen sai veistellä kahvoja.

-- Itseänihän minä saan syyttää, hän huusi Deniselle. -- Oliko minun

pakko tarjota kaupaksi halpahintaista roskaa. Olen tahtonut seurata

noiden roistojen esimerkkiä, ja jos siihen sorrun, niin sitä pahempi!

Heinäkuu oli hyvin kuuma. Denisen oli vaikea tulla toimeen ahtaassa

kammiossaan liuskakaton alla. Siksi hän ei mennytkään heti omaan

huoneeseensa, kun palasi työstä, vaan haki Pépén Bourras'n luota ja vei

hänet kävelemään Tuileries'n puistoon, jossa he viettivät iltansa siksi

kunnes portit suljettiin. Eräänä iltana mennessään kastanjapuistoon

Denise säpsähti huomatessaan miehen, joka muutaman askelen päässä tuli

suoraan häntä kohti ja jota hän ensi hetkessä luuli Hutiniksi. Mutta se

olikin Mouret, ja hänen sydämensä alkoi takoa rajusti. Mouret oli ollut

päivällisillä Seinen vasemmalla rannalla, ja käveli kiireisesti

joutuakseen ajoissa rouva Desforges'in luo, hän olisi tuskin

huomannutkaan Deniseä, ellei tyttö äkkiä olisi väistynyt hänen tieltään

kuin paetakseen. Silloin hän huomasi vastaantulijan ja tunsi hänet,

vaikka alkoi jo hämärtää.

-- Tekö siinä, neiti!

Denise joutui aivan hämilleen, kun Mouret pysähtyi, eikä vastannut

mitään. Ja Mouret, joka tunsi syyllisyyttä, koetti tekeytyä

huolettomaksi hymyillen kohteliasta suojelijanhymyään.

-- Te olette siis vielä Pariisissa?

-- Olen, vastasi Denise vihdoin. Hän väistyi hiljaa koettaen tervehtiä

ja jatkaa matkaansa. Mutta Mouret kääntyi seuraamaan häntä kävellen

hänen rinnallaan suurten kastanjapuiden synkässä siimeksessä. Illan

viileys kävi tuntuvaksi. Kaukaa kuului vanteita pyörittävien lasten

naurua.

-- Tämähän on veljenne, eikö niin? kysyi Mouret katsoen Pépéhen.

Lapsi, joka oudosteli vieraan herran seuraa, kulki juhlallisesti

siskonsa vieressä, pitäen häntä kädestä.

-- On, vastasi Denise.

Hän oli punastunut muistaessaan Margueriten ja Claran häpeälliset

syytökset. Epäilemättä Mouret arvasi miksi hän punastui, sillä hän

lisäsi nopeasti.

-- Kuulkaahan, neiti, minun on pyydettävä teiltä anteeksi... Niin,

olisin jo aikoja sitten tahtonut sanoa teille, kuinka pahoillani olen

ollut siitä erehdyksestä, jonka johdosta teidät erotettiin. Syytöksessä

teitä kohtaan ei ollut mitään perää... No niin, sille ei nyt enää voi

mitään. Tahdoin vain sanoa teille, että nykyään kaikki meillä tietävät

miten hellästi kohtelette veljiänne.

Hän jatkoi puhettaan kunnioittavan kohteliaasti, jota hän ei ylipäänsä

Naisten Aarreaitan myyjättärille tuhlannut. Denise joutui vielä enemmän

hämilleen, mutta hänen sydämessään puhkesi ääretön ilo. Mouret siis

tiesi, ettei hän ollut käyttäytynyt häpeällisesti. Vähän aikaa he

kävelivät ääneti vierekkäin Mouret sovittaen askeliaan lapsen pienten

askelten mukaan. Pariisista kohoavat äänet heikkenivät vähitellen ja

kuolivat tuuheiden lehtiholvien tukahduttamina. Mouret jatkoi:

-- Tarjoaisin mielelläni teille hyvitystä, mutta ei ole kuin yksi ainoa

mahdollisuus. Jos tahtoisitte palata meille, niin tietysti...

Mutta Denise keskeytti hänet kuumeisen kiireesti:

-- En minä voi, hyvä herra... Paljon kiitoksia kuitenkin, mutta olen

saanut muualta paikan.

Mouret tiesi sen. Hänelle oli vähän aikaa sitten kerrottu, että Denise

palveli Robineaun liikkeessä. Rauhallisesti ikäänkuin olisi ollut

kysymys vertaisesta kilpailijasta, jonka arvoa hän ei suinkaan tahtonut

vähentää, hän alkoi puhua Robineausta kiittäen häntä sangen teräväksi

mieheksi. Tämä oli vain valitettavasti liian hermostunut, ja hänen

yrityksensä johti hänet onnettomuuteen. Gaujean oli pannut hänen

hartioilleen liian raskaan kannettavan, josta heille kummallekin

seuraisi perikato. Denise kävi rohkeammaksi tämän intohimottoman ja

ystävällisen puheen johdosta ja innostui paljastamaan mielipiteensä ja

ilmaisi olevansa suurten liikkeiden puolella niiden taistelussa

pikkukauppaa vastaan. Hän vilkastui, mainitsi esimerkkejä, osoittautui

asiaan täydellisesti perehtyneeksi ja esitti monessa kohden aivan uusia

ja laajalle ulottuvia näkökohtia. Mouret kuunteli ihastuneena ja

ihmetteli. Hän kääntyi nuorta tyttöä kohti koettaen erottaa hänen

kasvonsa pimeässä. Denise ei näyttänyt muuttuneelta, puku oli

yksinkertainen niinkuin ennenkin ja kasvot yhtä lempeät. Mutta hänen

vaatimattomassa esiintymisessään oli viehätystä, jota Mouret ei voinut

vastustaa. Epäilemättä tyttö oli kotiutunut Pariisiin. Hän oli

kehittymässä naiseksi ja hän oli hurmaava järkevässä vakavuudessaan.

-- Koska olette meidän puolellamme, Mouret sanoi nauraen, -- niin miksi

pysyttelette vihollisen leirissä?... Tiedän senkin, että asutte

Bourras'n luona.

-- Hän on hyvin kunnioitettava mies, sanoi Denise hiljaa.

-- Eikö mitä! Vanha hölmö hän on, ja minun on pakko ajaa mies kadulle,

vaikka olisin tahtonut rikastuttaa hänet päästäkseni hänestä... Ja

sitten, eihän teidän paikkanne ole hänen luonaan; hänen talonsa on

huonomaineinen, sillä hän vuokraa kaikenlaisille naisille...

Mutta kun hän huomasi tuottaneensa Deniselle pahaa mieltä, hän kiirehti

jatkamaan:

-- Joka paikassa voi elää kunniallisesti, eipä silti. Ja

kunnioitettavampaa se on vielä sen kohdalla, joka ei ole rikas.

He kulkivat taas vähän matkaa ääneti. Pépé tuntui kuuntelevan liian

aikaisin kehittyneen lapsen tarkkaavaisuudella. Aika-ajoin hän katsahti

sisareensa, jonka polttavaa, vähänväliä vavahtavaa kättä hän

kummasteli.

-- Kuulkaa, sanoi Mouret nopeasti, -- tahdotteko ruveta lähetikseni?

Aion tehdä huomenna ukolle vielä edullisemman tarjouksen, suurentaa

summaa kahdeksaankymmeneentuhanteen... Puhukaa te siitä hänelle

ensimmäiseksi ja selittäkää hänelle, että hän tekee itsemurhan, jos

kieltäytyy hyväksymästä. Teitä hän kenties kuuntelee, koska hän näkyy

olevan mieltynyt teihin, ja te tekisitte hänelle todellisen

palveluksen.

-- Olkoon menneeksi, sanoi Denise, hänkin hymyillen. -- Suostun

yrittämään, mutta en uskalla luvata onnistuvani.

He vaikenivat uudestaan. Kumpikaan ei enää tiennyt mitä sanoa. Kerran

Mouret yritti puhua setä Baudusta, mutta huomatessaan, että aihe

vaivasi tyttöä, hän luopui siitä. Kumminkin he jatkoivat yhdessä

matkaansa, kunnes saapuivat eräälle vielä valoisalle käytävälle, joka

johti Rivolinkadulle. Kun he puiston hämärästä äkkiä joutuivat

kirkkaampaan valoon, tuntui heistä ikäänkuin he olisivat heränneet

unesta. Mouret ymmärsi, ettei hänen sopinut pidättää Deniseä kauemmin.

-- Hyvästi, neiti, hän sanoi.

-- Hyvästi, herra.

Mutta sittenkään hän ei vielä lähtenyt. Heitettyään silmäyksen

Alger'nkadun kulmauksessa olevaan taloon, jossa tiesi rouva

Desforges'in odottavan, hän katsoi uudestaan Deniseen, jonka näki nyt

selvästi. Aivan mitättömältä tyttö näytti rouva Desforges'iin

verrattuna. Mikä hänessä olikaan, mikä niin oudosti lämmitti

sydäntä...? Joutavaa! Turhanpäiväinen mielijohde vain!

-- Kas siinä nuori mies, jota väsyttää, hän jatkoi sanoakseen vielä

jotakin ja osoitti Pépétä... -- Ja muistattehan, että talomme on aina

teille auki. Teidän tarvitsee vain koputtaa ovelle, ja saatte kaikki

mahdolliset korvaukset... Hyvästi, neiti.

-- Hyvästi, herra.

Kun Mouret oli mennyt, Denise palasi takaisin kastanjapuiden alle. Hän

harhaili kauan, tietämättä minne, kiertäen puiden suunnattomia runkoja.

Hänen kasvojaan poltti, ja hänen päässään kiehui tuhansia sekavia

ajatuksia. Pépé riippuen hänen kädessään koetti venyttää askeliaan

pysyäkseen hänen rinnallaan, mutta Denise näytti unohtaneen hänet.

Lopuksi lapsi sanoi.

-- Kävelet liian kovaa, sisko.

Silloin Denise istuutui penkille ja lapsi nukahti uupuneena hänen

syliinsä. Tyttö piteli pienokaista poveaan vasten, katse kaukana

pimeässä. Kun hän tuntia myöhemmin palasi hiljalleen kotiin

Michodièrenkadulle, myrsky oli hänen mielessään asettunut ja hänen

kasvoillaan oli jälleen tavallinen järkevä vakavuus.

-- Tuhat tulimmaista! Bourras huusi jo kaukaa, kun näki hänen

tulevan... -- Nyt sitä vasta pulassa ollaan!... Mouret on ostanut

taloni, senkin roisto.

Hän oli aivan suunniltaan ja ryntäili puodissaan niin rajusti, että oli

vähällä särkeä ikkunalasit.

-- Voi sitä konnaa!... Hedelmäkauppias kirjoitti minulle. Ja

tiedättekö, paljonko talosta on maksettu! Sataviisikymmentätuhatta

frangia, sen nelinkertainen arvo. Osaapa sekin varastaa!... Ja

ajatelkaa, että hän on vaatinut minun korjauksistanikin korvausta,

niin, väittänyt että talo on uusittu alusta pitäen... Kuinkahan kauan

vielä aikovat pitää minua narrinaan!

Ajatus, että hänen korjauksiin ja maalaamisiin kuluneet rahansa olivat

olleet hedelmäkauppiaalle eduksi, sai hänet aivan vimmoihinsa. Ja se

vielä, että Mouret oli päässyt talon omistajaksi ja että vuokra oli

maksettava nyt hänelle. Mouret'n luona, vihatun kilpailijansa luona

hänen täytyi asua tästä lähtien. Se vasta hänen sappeaan oikein

kuohutti.

-- Enkö jo sanonut, että aikovat puhkaista seinän. Ja nyt ne ovat jo

täällä. On kuin söisivät minun lautaseltani.

Hän iski nyrkkiään tiskiin, niin että seinät tärisivät ja sateenvarjot

ja kepit hypähtelivät.

Deniseltä menivät korvat lukkoon eikä hän saanut tilaisuutta sanoa

sanaakaan. Liikkumattomana hän odotti myrskyn loppua, ja Pépé painautui

väsyneenä tuolille nukkumaan. Kun Bourras lopuksi vähän rauhoittui,

Denise päätti suorittaa Mouret'n asian. Vanhus oli kyllä vihoissaan,

mutta eihän tiennyt, eikö juuri tuo vihan kiihkeys sekä hätätilanne,

mihin hän oli joutunut, pakottaisi hänet suostumaan.

-- Olen juuri tavannut erään tuttavan, niin, erään henkilön Naisten

Aarreaitasta, joka on asiaan hyvin perehtynyt... Ja sen mukaan,

mitä hän sanoi, teille aiotaan huomenna tehdä uusi tarjous,

kahdeksankymmentätuhatta frangia...

Bourras keskeytti ärjyen hirveällä äänellä:

-- Vai kahdeksankymmentätuhatta! Kahdeksankymmentätuhatta! Ei

miljoonastakaan nyt.

Denise koetti palauttaa hänet järkiinsä. Mutta samassa kaupan ovi

aukeni ja Denise peräytyi aivan kalpeana. Setä Baudu astui sisään

vanhenneena, kasvot vielä keltaisempina kuin ennen. Bourras tarttui

heti vieraansa hihaan kiinni ja kiihottuen hänen tulostaan sinkautti

hänelle uutisensa vasten kasvoja antamatta hänelle aikaa sanoa

sanaakaan.

-- Tiedättekö että julkeavat tarjota minulle kahdeksankymmentätuhatta

frangia. Niin hävyttömiksi nuo roistot heittäytyvät! Luulevat kenties,

että olen ostettavissa niinkuin mikä tahansa kunnoton tyttö... He kai

uskottelevat, että nyt, kun ovat ostaneet talon, olen loukussa. Mutta

siinä he erehtyvät. Sillä liikettäni he eivät saa, eivät sittenkään!

Olisin taipunut kenties, jos asiat olisivat ennallaan, mutta koska talo

on nyt heidän omansa, niin koettakoot tulla ottamaan!

-- Totta siis on mitä huhu kertoo? Baudu sanoi hitaalla äänellään. --

Kuulin puhuttavan ja tulin tiedustelemaan.

-- Kahdeksankymmentä tuhatta frangia! Bourras toisti. -- Miksi ei

satatuhatta! Summan suuruus varsinkin minua suututtaa. Luulevat

kenties, että tarvitsen heidän rahojaan johonkin konnamaisuuteen...

Mutta tuhat tulimmaista! Liikettäni en anna! En ikinä, kuuletteko!

Denise uskalsi jälleen puuttua puheeseen sanoakseen hiljaa:

-- Yhdeksän vuoden kuluttua he saavat sen, sitten kun vuokrasopimus on

lopussa.

Setänsä läsnäolosta huolimatta hän rukoili hartaasti ukkoa suostumaan.

Nyt ei enää auttanut ponnistaa vastaan. Täytyi väistää väkevämpää.

Sulaa hulluutta oli työntää luotaan sellainen rikkaus. Mutta vanhus

pysyi itsepintaisesti kiellossaan. Yhdeksän vuoden kuluttua hän oli jo

toivottavasti haudassaan, niin ettei hänen tarvinnut sitä nähdä.

-- Kuuletteko, herra Baudu, teidän veljentyttärennekin on heidän

puolellaan. He ovat lähettäneet hänet minua lahjomaan... Noiden konnien

puolella hän on, kunniani kautta!

Setä, joka ei tähän mennessä ollut Deniseä huomaavinaankaan, nosti nyt

päänsä jurosti niinkuin aina, kun hän liikkeensä ovelta oli nähnyt

veljentyttären menevän ohi. Mutta sitten hän kääntyi hitaasti häneen

päin ja katsoi häneen. Hänen paksut huulensa vapisivat.

-- Tiedän sen, hän vastasi hiljaa.

Ja hän katsoi yhä Deniseen. Kyyneleet kohosivat Denisen silmiin, kun

näki setänsä kasvot huolista murtuneina. Baudu puolestaan tunsi

pistoksen sydämessään, kun ajatteli, ettei ollut auttanut nuorta

sukulaistaan hänen kurjuutensa päivinä. Nähdessään sitten Pépén

nukkuvan tuolilla äänekkäästä keskustelusta huolimatta hän heltyi

lopullisesti.

-- Denise, hän sanoi yksinkertaisesti, -- tule huomenna pienokaisen

kanssa meidän luoksemme syömään päivällistä... Vaimoni ja Geneviève

ovat pyytäneet, että kutsuisin sinut, jos tapaisin.

Denise lensi punaiseksi ja suuteli setäänsä. Baudun lähtiessä Bourras,

sovinnosta hyvillään, huusi hänelle ovelta:

-- Houkuttele sinä tyttöä oikealle tolalle; hänessä on paljon hyvää!...

Mitä minuun tulee, niin joutaa talo aikanaan luhistua. Kyllä he minut

löytävät raunioista.

-- Talomme luhistuvat jo, naapuri, Baudu vastasi synkästi. -- Ja me

hukumme kaikki.