Kun kesän kuollut kausi oli tullut, Naisten Aarreaitassa vallitsi
hermostunut jännitys. Jokaisella oli syytä pelätä menettävänsä
paikkansa, sillä johtokunta erotti henkilökuntaa joukoittain, kun kesän
kuumimpana aikana, heinä- ja elokuussa, ostajia oli vähän. Joka aamu
tehdessään Bourdonclen kanssa tavallisen tarkastuskiertonsa Mouret
puhutteli osastojen johtajia kehoittaen heitä vähentämään väkeä, jota
talven kiireisimpänä aikana oli ylenmäärin lisätty. Kulujen
supistamiseksi oli ainakin kolmas osa myyjistä erotettava, ja väkevät
pitivät tässäkin puolensa heikkoja vastaan.
-- On kai teillä myyjiä, joihin ette ole tyytyväinen, sanoi hän. --
Emme me voi pitää heitä täällä laiskottelemassa.
Ja jos osaston johtaja ei osannut päättää kenen uhrata, hän jatkoi:
-- Tehkää miten tahdotte, se on teidän asianne. Mutta kuutta myyjää
enempää ette tarvitse. Lokakuussa saatte ottaa uusia, niitä on
tarpeeksi kaduilla kuljeskelemassa.
Sitä paitsi Bourdoncle piti kyllä huolen asiasta. Hänellä oli julma
tapa julistaa tuomionsa, ja hänen sanansa "käykää kassaan" sattuivat
onnettomaan kuin kirveen isku. Kaikesta hän sai aihetta rettelöihin.
Jos ei todellisia syitä ollut, niin hän kyllä osasi keksiä niitä, ja
hän käytti hyväkseen vähimmänkin tilaisuuden. "Taisitte istua, herra,
käykää kassaa! -- Vai niin, te uskallatte vastata, käykää kassaan! --
Kenkänne eivät ole kiillotetut, käykää kassaan!" Ja rohkeimmatkin
vapisivat seuratessaan hänen hirmukulkuaan. Jos hän ei päässyt
tarpeeksi nopeasti tarkoitustensa perille, hän viritti myyjille
satimen, johon hän sai muutamassa päivässä vaivatta lankeamaan
edeltäpäin erotettaviksi tuomitut. Hän asettui kahdeksalta ovelle,
kello kädessä, ja jos joku myöhästyi kolmekin minuuttia, niin heti
leppymätön "käykää kassaan!" taittoi häneltä niskan. Bourdoncle ei
vitkastellut ja hän teki tarkkaa työtä.
-- Teillä on inhottava naama, hän sanoi eräälle vinonenäiselle
raukalle, jota ei voinut sietää. -- Käykää kassaan!
Suosikeille annettiin kahden viikon loma, miltä ajalta heille ei
maksettu palkkaa; siten saatiin menot inhimillisemmällä tavalla
vähenemään. Sitä paitsi myyjät pakon ruoskaa totellen tyytyivät
nurisematta epävakaiseen asemaansa. Pariisiin tultuaan he olivat
ajelehtineet paikasta toiseen, mihinkään pysähtymättä, aloittaen
oppiaikansa tuolla, täällä lopettaen, lähtien palveluksesta pakosta tai
vapaaehtoisesti, sattumalta tai pyrkiäkseen parempaan. Kun tehtaan
toiminta taukosi, työmiehet jäivät leivättä. Jos jokin ratas kävi
konepajassa tarpeettomaksi, niin se jouti pois; kukapa vanhasta
rattaasta välitti, eihän se kiitosta kaivannut. Itseään saivat syyttää,
jotka eivät osanneet pysyä pystyssä.
Nyt ei osastoilla enää muusta puhuttukaan. Joka päivä oli uutta
kerrottavaa. Laskettiin montako päivässä erotettiin, niinkuin
kulkutaudin aikana lasketaan kuolleita. Huivi- ja villatavaraosasto
varsinkin joutuivat surman suuhun; seitsemän henkeä katosi sieltä
yhdessä viikossa. Sitten onnettomuus kohtasi valkotavaraosastoa, jossa
eräs myyjätär syytti apulaistyttöä siitä, että tämä oli syönyt sipulia
osastolla. Tyttö sai heti eron, vaikka ei ollut syönyt muuta kuin
leivänkannikoita, joita raukka oli säästänyt taskussaan nälkänsä
tyydyttämiseksi, kun ei saanut koskaan tarpeekseen ruokaa. Johtokunta
oli armoton, jos ostajakunnan puolesta tuli vähintäkään moitetta.
Puolustusta ei koskaan otettu huomioon. Myyjä oli aina väärässä ja pois
heitettävä kuin kelpaamaton tavara, joka oli myynnin menestykselle
haitaksi. Toverit painoivat päänsä alas eivätkä koettaneetkaan
puolustaa. Hirmumyrskyn raivotessa jokainen ajatteli vain itseään.
Mignot, joka kerran kätki ohjesäännön määräyksistä huolimatta
tavarapaketin takkinsa alle, oli vähällä joutua kiinni ja luuli jo
hetkensä tulleen. Liénard, joka oli kuuluisa laiskuudestaan, sai
kiittää isänsä asemaa muotitavarakaupan alalla siitä, ettei häntä
ajettu pois, kun Bourdoncle tapasi hänet kerran nukkumasta seisoallaan
kahden englanninsamettipakkapinon välissä. Mutta varsinkin Lhommein
perhe oli levoton odottaen joka aamu Albertin erottamista. Hänen
tapaansa hoitaa kassaa oltiin sangen tyytymättömiä. Hänen tuntemiaan
naisia kävi häiritsemässä häntä, ja jo kaksi kertaa oli Aurélie rouvan
täytynyt rukouksillaan lepyttää johtokunta.
Denisen asema oli tämän suursiivouksen aikana niin epävarma, että hän
oli alituisessa pelossa. Turhaan hän ponnisteli pysyäkseen rohkeana ja
hilpeänä, turhaan hän koetti noudattaa järjen ääntä ja vastustaa
herkkätunteisuuttaan. Kyynelet kohosivat hänen silmiinsä heti kun hän
illalla sulki huoneensa oven. Minne hän joutuisi, jos hänet heitettiin
kadulle. Hänen ja sedän välit olivat rikkoutuneet, säästöjä hänellä ei
ollut, ja veljet oli elätettävä. Hän joutui uudelleen ensimmäisten
viikkojensa tunnelmien valtaan. Pieni jyvänen hän oli suuren ja
painavan myllynkiven alla. Hän tunsi olevansa niin yksin, merkitsevänsä
niin vähän tuon mahtavan koneen rinnalla, jolta hän ei voinut odottaa
vähintäkään sääliä. Jos valmiiden vaatteiden osastolta aiottiin
vähentää myyjättäriä, niin hän tiesi olevansa määrätty erotettavaksi;
siitä ei ollut epäilyäkään. Rambouillet'n retkellä toverit olivat kai
panetelleet häntä Aurélie rouvalle, sillä siitä lähtien tämä oli
kohdellut häntä entistäkin ankarammin. Sitä paitsi hänelle ei annettu
anteeksi hänen huvimatkaansa Joinvilleen. Ilmeistä kapinaahan se oli.
Koko osastoa hän piti pilkkanaan, kun näyttäytyi julkisesti
vihamielisen osaston myyjättären seurassa. Denisellä ei ollut
milloinkaan ollut niin vaikeaa osastollaan kuin nyt, eikä hän uskonut
enää voittavansa koskaan sen suosiota.
-- Älkää välittäkö noista virnistelijöistä, sanoi Pauline. -- Tyhmiä
ovat kuin pöllöt.
Mutta vaikka he olisivat olleetkin tyhmiä, niin he olivat oppineet
matkimaan säätyläisnaisen tapoja, ja tämä etevyys masensi Deniseä.
Melkein kaikki myyjättäret olivat rikkaan ostajakuntansa
jokapäiväisestä kosketuksesta hienostuneet esiintymisessään niin, että
heistä lopulta oli muodostunut jonkinlainen epämääräinen erikoisluokka,
joka ei kuulunut työväen eikä säätyläisten luokkaan, vaan häilyi näiden
välillä. Mutta heidän komean pukunsa ja ulkoa opittujen puheenparsiensa
alla ei useimmiten ollut muuta kuin näennäistä sivistystä,
sanomalehdistä kerättyjä tietoja, näytelmistä lainattuja mielipiteitä
ja Pariisia kiertävien mitättömien sukkeluuksien kaikua.
-- Tiedättekö, että Tappuratukalla on lapsi? sanoi Clara eräänä aamuna
saapuessaan osastolle.
Toisten ihmetellessä hän väitti:
-- On, aivan varmaan, koska näin eilen hänet kävelemässä lapsensa
kanssa... Kai hänellä on se jossakin kaupungilla piilossa.
Pari päivää sen jälkeen Marguerite tullessaan päivälliseltä tiesi
kertoa toisen uutisen:
-- Kaikkea sitä pitää nähdäkin! Tappuratukan sulhanen kävi täällä.
Ajatelkaa, työmies, niin, likainen keltatukkainen työmies, joka odotti
häntä ikkunan takana.
Nyt kaikki tiesivät sen. Denisellä oli työmies sulhasena ja lapsi
kätkössä jossakin tavaratalon läheisyydessä. Nyt hän ei enää saanut
pistosanoilta ja viittauksilta pienintäkään rauhaa ja kun hänelle ensi
kerran selveni, mitä ne tarkoittivat, hän kävi aivan kalpeaksi. Se oli
häpeällistä. Denise tahtoi puolustautua ja selitti:
-- Veljiänihän ne ovat.
Clara sanoi ivallisella äänellä:
-- Veljiä! Vielä mitä!
Aurélie rouvan täytyi ruveta välittäjäksi:
-- Olkaa hiljaa. Parempi on, että käytätte aikanne noiden hintalappujen
vaihtamiseen... Saahan neiti Baudu talon ulkopuolella käyttäytyä
mielensä mukaan, kunhan tekee edes jotakin työtä täällä.
Vaikka Aurélie rouvan kuivalla äänellä lausutut sanat olivat Deniseä
puolustavinaan, ne samalla julistivat hänelle hänen tuomionsa. Tyttö
koetti turhaan selittämällä puhdistautua julmasta syytöksestä. Toiset
vain nauroivat ja kohauttivat olkapäitään, Denisen sydämeen aukeni
haava, joka ei kasvanut umpeen. Kun Deloche sai kuulla asiasta, hän
suuttui niin, että sanoi aikovansa antaa noille houkille korvapuustin.
Hän olisi tehnytkin sen, jollei olisi pelännyt Denisen maineen kärsivän
siitä. Joinvillen retkestä asti hänen rakkautensa Deniseen oli
alistuvaista ja harrasta, yliluonnollisen olennon palvelemista, ja hän
seurasi häntä uskollisen koiran katsein. Tätä hartautta ei kumminkaan
kukaan saanut aavistaa, sillä silloin heitä olisi pilkattu. Mutta
Deloche tunsi verensä kuohuvan ja kätensä puristuvan nyrkkiin, kun
Deniseä paneteltiin hänen kuultensa.
Lopuksi Denise ei enää välittänyt vastatakaan. Se oli liian
häpeällistä, eikä kukaan kuitenkaan uskonut häntä. Kun joku tovereista
viittasi noihin asioihin, Denise katsoi vain häneen pitkään vakavan ja
surullisen näköisenä. Sitä paitsi hänellä oli muita huolia, aineellisia
huolia, jotka painoivat häntä vielä enemmän. Jean ei parantanut
käytöstään, vaan vaivasi häntä yhä rahanpyynnöillään. Harvoin kului
viikkoakaan, ettei Denise saanut häneltä pitkää, nelisivuista kirjettä
joka sisälsi loppumattomia juttuja. Kun vahtimestari toi hänelle nämä
kirjeet, joiden iso käsiala ilmaisi intohimoista luonnetta, Denise
kätki ne nopeasti taskuunsa, sillä jos myyjättäret sattuivat näkemään
ne, he olivat nauravinaan ja hyräilivät häväistyslauluja. Kun hän
sitten jollakin tekosyyllä pääsi poistumaan lukeakseen ne talon
toisessa päässä, häntä kauhistutti niiden sisällys, sillä Jean parka
tuntui hänestä olevan hukassa. Pojan ei ollut vaikea uskotella hänelle
vaikka minkälaisia satumaisia rakkausseikkailuja; Denise uskoi aina, ja
hänen tietämättömyytensä näissä asioissa sai hänet liioittelemaan
vaaroja. Milloin oli Jeanin saatava kaksi frangia paetakseen jonkun
naisen mustasukkaisuutta, milloin viisi, milloin kuusi frangia
onnettomuuteen saattamaansa tyttöä varten pelastaakseen hänet isän
vihasta. Kun Denisen palkka ja myynnistä tulevat prosentit eivät
riittäneet sellaisten menojen suorittamiseen, hän oli hankkinut
itselleen vähäisiä sivutuloja. Robineau, joka oli osoittanut hänelle
ystävyyttä siitä asti, kun he ensi kertaa tapasivat toisensa Vinçard'in
luona, ja jolle hän oli uskonut rahahuolensa, oli toimittanut hänelle
solmionompelua kahdestakymmenestäviidestä centimestä tusina. Yhdeksästä
yhteen Denise ennätti ommella kuusi tusinaa, ja työ tuotti hänelle
yhden frangin viidenkymmenen centimen tulon, josta täytyi kumminkin
vähentää kahdenkymmenen centimen kynttilä. Jäännös riitti parantamaan
tuntuvasti hänen asemaansa, eikä Denise katunut unettomia öitänsä.
Hänellä olisi mielestään ollut syytä iloitakin, ellei uusi onnettomuus
vielä kerran olisi tuottanut häiriötä hänen raha-asioihinsa. Kun hän
toisen kerran, kaksiviikkoisen määräajan kuluttua, ilmestyi
työnantajarouvan ovelle, hän ei päässytkään sisään. Liike oli tehnyt
vararikon, ja niin meni häneltäkin kahdeksantoista frangia
kolmekymmentä centimea, suuri summa, jota hän pitkin viikkoa oli
hartaasti odottanut. Kaikki muut huolet tuntuivat hänestä aivan
mitättömiltä tähän onnettomuuteen verrattuina.
-- Mistä olette pahoillanne? Pauline sanoi, joka tapasi hänet
huonekaluosastolla. -- Tarvitsetteko jotakin, sanokaa?
Mutta Denise oli jo kaksitoista frangia velkaa ystävättärelleen ja
vastasi pakottautuen hymyilemään:
-- En, kiitos... Olen nukkunut huonosti, siinä kaikki.
Oli jouduttu heinäkuun kahdenteenkymmenenteen päivään, ja suursiivous
oli pahimmillaan. Neljästäsadasta kauppa-apulaisesta Bourdoncle oli jo
lakaissut pois viisikymmentä, ja huhuiltiin, että uusia erottamisia oli
vielä odotettavissa. Mutta Denise ei ajatellut nyt uhkaavaa vaaraa,
sillä hänellä oli sydän täynnä tuskaa Jeanin tähden. Pojan tekemä uusi
rikos, joka oli edellisiä vielä pahempi, oli sovitettava, ja se antoi
hänelle tarpeeksi ajattelemista. Nyt Jean tarvitsi viisitoista frangia,
mikä summa yksin saattoi pelastaa hänet petetyn aviomiehen kostolta.
Edellisenä iltana Denise oli saanut asiaa koskevan kirjeen, heti sen
jälkeen vielä kaksi, ja kun hän tapasi Paulinen, hän oli juuri päässyt
lukemasta viimeistä, missä Jean sanoi, että hän kuolisi illalla, jollei
saanut viittätoista frangia. Turhaan Denise koetti keksiä
jotakin keinoa. Tällä kertaa hänen oli mahdoton turvautua Pépén
kuukausimaksuunkaan, sillä hän oli kaksi päivää aikaisemmin suorittanut
sen. Ja päällepäätteeksi Robineau, jolta hän oli toivonut saavansa
korvausta solmioiden ompelemisessa menettämistään rahoista, ei ollut
vielä edellisenä iltana palannut kaksiviikkoiselta lomaltaan, niinkuin
oli odotettu.
Mutta Pauline jatkoi kyselemistään. Kun he kerran olivat sattuneet
yhteen syrjäisellä osastolla, he eivät voineet olla hiukan puhelematta
katsoen kumminkin vähän väliä pelokkaasti ympärilleen. Äkkiä Pauline
kääntyi paetakseen, sillä hän oli huomannut järjestyksenvalvojan, jolla
oli valkea solmio, lähtevän huiviosastolta.
-- Ah, Isä Jouvehan tuo on, hän kuiskasi rauhoittuneena. -- En ymmärrä
mitä hänellä on nauramista, kun hän näkee meidät yhdessä... Teidän
sijassanne minä pelkäisin, sillä hän on liian kohtelias teille. Viekas
kettu hän on, ja pahaa hänellä on mielessä. Luulee kai vielä olevansa
tekemisissä sotamiesten kanssa.
Totta oli, että kaikki myyjät vihasivat isä Jouvea hänen ankaruutensa
tähden, sillä useimmat erottamiset tapahtuivat hänen ilmiannostaan.
Hänen suuri, punainen, elostelijamenneisyyttä ilmaiseva sotilasnenänsä
lauhtui ainoastaan naisten hoitamilla osastoilla.
-- Mitä minun olisi pelättävä? kysyi Denise.
-- Katsokaahan, vastasi Pauline nauraen; -- kenties hän vaatii
kiitollisuutta... On tyttöjä, jotka maksavat hänen suosiostaan.
Jouve ei ollut huomaavinaan heitä, vaan jatkoi matkaansa, ja he
kuulivat hänen iskevän erääseen myyjään, joka oli rikkonut järjestystä
katsomalla ikkunasta Neuve-Saint-Augustininkadulla kaatunutta hevosta.
-- Mutta tuli mieleeni, Pauline sanoi. -- Ettekö eilen hakenut
Robineauta? Hän on palannut.
Denise luuli jo pelastuneensa.
-- Kiitos, hän sanoi, -- menen silkkiosaston kautta... Syyttäkööt
itseään osastolla; oliko heidän pakko lähettää minut työhuoneeseen
hakemaan ratkomaveistä.
He erosivat. Denise laskeutui portaat halliin. Kello oli neljännestä
vaille kymmenen, ja ensimmäinen pöytäkunta oli vasta soitettu kokoon.
Polttava aurinko paahtoi kattoikkunoita ja harmaista palttinaverhoista
huolimatta sietämätön kuumuus raskautti hallin liikkumatonta ilmaa.
Aika-ajoin kohosi viileämpää ilmaa lattialta, jota palveluspojat
pirskottivat vedellä. Tyhjillä osastoilla tuntui kaikki uinuvan
kesähelteen raskasta unta, niinkuin kappelissa varjo uinuu
päivän viimeisen jumalanpalveluksen loputtua. Myyjät seisoivat
huolimattomasti, mitään tekemättä, ja siellä täällä harhaili yksinäisiä
ostajia kuumuuden raukaisemina.
Kun Denise saapui, mittaili Favier parhaillaan punaruusuista silkkiä
rouva Boutarelille, joka oli juuri saapunut Etelä-Ranskasta. Jo
alkukuusta lähtien asiakkaat olivat enimmäkseen olleet maaseutunaisia,
joiden puvut, keltaiset huivit ja vihreät hameet ilmaisivat heidän
kotiseutunsa. Myyjät eivät viitsineet enää nauraakaan heille. Favier
saattoi rouva Boutarelin lyhyttavaraosastolle, ja kun hän palasi, hän
sanoi Hutinille:
-- Eilen he olivat kaikki auvergnelaisia, tänään on provencelaisten
vuoro... Minun on jo paha olla.
Mutta Hutin riensi erästä asiakasta vastaan. Hänen vuoronsa oli myydä,
ja juuri sattui tulemaan tuo vaalea "kaunotar", josta ei tiedetty
mitään, ei edes nimeäkään. Kaikki hymyilivät hänelle, kun hän
säännöllisesti kerran viikossa tuli sisään, aina yksin... Tällä kertaa
hänellä oli kumminkin pieni, neljän tai viiden vuoden vanha poika
muassaan. Tämä tiesi puheenaihetta.
-- Hän on siis naimisissa, Favier sanoi, kun Hutin palasi kassalta,
jossa "kaunotar" suoritti maksua ostamastaan kolmestakymmenestä
metristä herttuatarsilkkiä.
-- Mahdollista, Hutin vastasi, -- vaikka eihän tuo lapsi mitään
todista. Voisihan hänellä olla jonkun ystävättärensä lapsi muassaan...
Mutta se on varmaa, että hän on itkenyt. Hän oli alakuloisen näköinen,
silmät aivan punaisina.
Seurasi hetken vaitiolo. Myyjät jäivät seisomaan tuijottaen eteensä.
Sitten Favier jatkoi hitaalla äänellä:
-- Jos hän on naimisissa, niin hänen miehensä on kenties lyönyt häntä.
-- Mahdollista, Hutin vastasi, -- mutta voi olla niinkin, että hänen
rakastajansa on hylännyt hänet.
Oltuaan vähän aikaa vaiti hän päätteli:
-- Yhdentekevää se kai minulle on.
Tällä hetkellä juuri Denise kulki osaston poikki hiljentäen kulkuaan
katsoakseen ympärilleen Robineauta. Mutta kun häntä ei näkynyt, tyttö
meni villakangasosastolle ja sieltä hän vielä kerran palasi
silkkiosastolle. Myyjät seurasivat häntä katseillaan.
-- Taas tuo selkärangaton on täällä, Hutin kuiskasi.
-- Hän hakee Robineauta, Favier sanoi. -- En tiedä mitä yhteistä puuhaa
heillä lienee... Oh, en minä mitään sellaista tarkoita, Robineau on
liian tyhmä sellaiseen. Mutta kerrotaan, että hän on hankkinut tuolle
suosikilleen jotakin työtä, solmionompelua... On niitä kauppoja
monenlaisia.
Hutinin silmistä näki, että hän hautoi ilkeätä kepposta. Denisen
kulkiessa hänen ohitseen hän pysäytti tytön kysyäkseen:
-- Minuako haette, neiti?
Denise lensi aivan punaiseksi. Joinvillen illasta lähtien hän ei ollut
enää uskaltanut tutkia sydämensä syvyyksiä, ja sen sekavia tunteita.
Hänen muistostaan ei lähtenyt tuo punatukkainen tyttö, jonka seurassa
Hutin oli ollut, ja jos hän vieläkin tunsi vavahtavansa Hutinin
nähdessään, niin se oli kai vain vastenmielisyyttä. Oliko hän
rakastanut Hutinia, vai rakastiko kenties vieläkin? Hän ei välittänyt
ajatella sitä, sillä hän tunsi silloin vain tuskaa.
-- En, vastasi hän ujosti.
Silloin Hutin, jota hänen hämmennyksensä huvitti, jatkoi:
-- Neiti haluaa kenties nähdä Robineaun. Favier, hakekaa Robineau
käsiin neidille näytettäväksi.
Denise katsoi häneen pitkään samalla surullisella ja vakavalla
katseella, jolla hän koetti torjua toveriensa häpeällisiä viittauksia.
Hutinkin oli siis kova ja vihamielinen, loukkasi häntä tahallaan
niinkuin muutkin. Hänestä tuntui, kuin jokin olisi hänessä särkynyt,
viimeinen side katkennut. Hänen kasvoiltaan kuvastui sellainen tuska,
että Favier, joka ei luonteeltaan ollut kovinkaan hellä, tuli kumminkin
hänen avukseen.
-- Herra Robineau on varastontarkastuksessa, hän sanoi. -- Hän kai
palaa aamiaista syömään... Iltapäivällä hän on tavattavissa, jos teillä
on hänelle asiaa.
Denise kiitti ja palasi katkerana osastolleen, missä Aurélie rouva
odotti kylmän katkerana. Mitä! Denise oli ollut puoli tuntia poissa.
Mistä hän nyt tuli? Ei ainakaan työhuoneesta. Tyttö painoi päänsä alas.
Kaikki oli hukassa, jos ei Robineau palannut. Kumminkin hän päätti,
maksoi mitä maksoi käydä vielä iltapäivällä tapaamassa häntä.
Robineaun palaaminen oli aiheuttanut silkkiosastolla oikean kapinan.
Osasto oli toivonut, että hän yhtämittaisista rettelöistä väsyneenä
jäisi sille tielleen, ja kerran Robineau oli näyttänytkin halukkaalta
lunastamaan Vinçardin hänelle alinomaan tyrkyttämän liikkeen. Hutinin
pitkään salassa toimittama myyräntyö alkoi kantaa hedelmää, ja
alajohtajan turmioksi viritetty miina oli räjähtämäisillään. Robineaun
lomalla ollessa Hutinin tuli ensimmäisenä myyjänä hoitaa hänen
virkaansa, ja hänelle tarjoutui mainio tilaisuus panetella Robineauta
esimiehilleen ja osoittautua itse eteväksi ja innokkaaksi
viransijaiseksi. Aina oli pieniä säännönvastaisuuksia, jotka piti
korjata ja kertoa johtokunnalle, tarpeellisia parannuksia, joita oli
puuhattava, uusia hänen keksimiään kangasmalleja, joita oli
arvosteltava. Hutin ei sitä paitsi ollut ainoa, joka pyrkiessään
eteenpäin koetti syrjäyttää tiellä olevan toverin. Kaikki he olivat
saman eteenpäin pääsemisen halun vallassa, aina myyjän paikkaa
tavoittelevasta uudesta tulokkaasta alkaen osakkaan asemaa kadehtivaan
osastonjohtajaan saakka. Olemassaolon taistelu teki tehtävänsä.
Itsekkyyden kiihottamisesta koneenkin toiminta yltyi tuottaen sen
hämmästyttävän menestyksen ja huimaavan vauhdin, jota Pariisi
ihmetteli. Hutinin takana oli Favier ja Favier'n takana muut myyjät
pitkässä jonossa. Kaikki he haukkasivat niin, että leukapielet
naksahtivat. Robineau oli julistettu uhrattavaksi, ja jokainen
irvisteli jo mielihyvästä. Kun Robineau siitä huolimatta palasi, kohosi
tyytymättömyyden nurina häntä vastaan niin rajuna ja uhkaavana, että
osaston johtaja näki tarpeelliseksi tehdä siitä lopun ja lähetti
Robineaun varastontarkastukseen antaakseen johtokunnalle siten aikaa
päätöksen tekemiseen.
-- Eroamme kaikki, jos Robineau jää paikalleen, julisti Hutin.
Asia suututti Bouthemont'ia, jonka hilpeä luonne ei kestänyt alituisia
rettelöitä. Häntä kiusasi nähdä ympärillään harmistuneita kasvoja.
Mutta sittenkään hän ei tahtonut tehdä kenellekään vääryyttä.
-- Jättäkää hänet rauhaan, hän sanoi. -- Eihän hän ole tehnyt teille
mitään.
Mutta tämä synnytti yleistä paheksumista. Vai ei mitään... Sietämätön
olio ja aina hermostunut. Ja niin ylpeä vielä, että päälle astui, jos
ei väistynyt. Siitä varsinkin osasto oli Robineaulle vihainen. Hänellä
oli naisen hermot, ja hän oli käytöksessään jäykkä ja mahdikas, niin
ettei kukaan voinut häntä sietää. Siitä kerrottiin sen seitsemän
juttua. Sanottiin hänen kerran säikäyttäneen erään nuoren miehen niin
kovasti, että tämä oli pyörtynyt, ja monta ostajaa hän kuului
suututtaneen ivallisilla huomautuksillaan.
-- Minä en voi mitään, Bouthemont sanoi. -- Olen antanut asian
johtokunnan ratkaistavaksi ja menen vain tiedustelemaan päätöstä.
Toinen pöytäkunta soitettiin kokoon. Kellon kilinä kohosi kaukaa
pohjakerroksesta liikkumattomaan ilmaan. Hutin ja Favier laskeutuivat
portaita alas. Kaikilta osastoilta tuli yksitellen myyjiä rientäen
ahtaaseen ja kosteaan ruokasalin ja keittiön väliseen käytävään, jossa
kaasu paloi pitkin päivää ja jossa aina oli tungos.
Ihmiset olivat vakavia ja äänettömiä, astiat kalisivat ja ruoanhaju
täytti ilman. Käytävän päässä pysähdyttiin erään luukun edessä. Siinä
keittäjä lautaspinojen takana, varustettuna haarukoilla ja kauhoilla,
joita upotti suunnattomiin kuparikattiloihin, jakeli annoksia. Ja jos
hän hetkeksi väistyi, näkyi hänen valkealla esiliinalla peitetyn
vatsansa takaa keittiön hehkuva liesi.
-- Jo taas, Hutin kuiskasi lukien luukun yläpuolella olevasta mustasta
taulusta päivän ruokalistaa. -- Häränlihaa kirpeällä kastikkeella tai
rauskua. Eivät koskaan kustanna paistia tässä laitoksessa. Kuka jaksaa
aina syödä soppalihaa ja kaloja.
Kalasta ei näkynyt kukaan huolivan, sillä kattila oli yhä täysi. Favier
otti kumminkin kalaa. Hänen takanaan Hutin kumartui sanoen:
-- Häränlihaa kirpeällä kastikkeella.
Koneellisella liikkeellä keittäjä tarttui haarukalla lihanpalaseen ja
valeli sitä kastikkeella, ja kun Hutin saatuaan kasvojaan vasten
tulisen leyhkän peräytyi ja lähti lautasineen, kuului jo hänen
takanaan: "Häränlihaa kirpeällä kastikkeella", ja taas: "Häränlihaa
kirpeällä kastikkeella" loppumattomiin kerrattuna kuin kirkossa
litanian surunvoittoiset sävelet. Ja keittäjä tarttui lihanpaloihin ja
valeli kastikkeella liikkuen reippaasti ja kiireisesti, niinkuin
hyvässä käynnissä oleva kello.
-- Kylmää heidän kalansa, Favier sanoi, jonka käteen ei kohonnut
lautasesta minkään vertaa lämpöä.
Kaikki liikkuivat nyt varovasti käsivarret ojossa, lautaset suorassa,
peläten törmäävänsä johonkin. Kymmenen askeleen päässä oli toinen
luukku, mistä sai juomista. Kiiltävällä peltipöydällä oli jokaiselle
pieni viinipullo, joka oli ilman korkkia ja pesusta vielä kostea.
Jokainen otti vapaalla kädellään pullonsa ja meni eteenpäin vakavana ja
jäykkänä tarkasti valvoen tasapainoaan.
Hutin mutisi äreästi:
-- No, juhlakulusta ei tunnu tulevan loppua.
Hänellä oli paikka Favier'n kanssa samassa pöydässä käytävän päässä
viimeisessä ruokasalissa. Kaikki salit olivat yhtäläisiä, viiden metrin
pituisia ja neljän levyisiä kellareita, jotka oli sivelty sementillä ja
sisustettu ruokailuhuoneiksi. Mutta maali oli halkeillut kosteudesta ja
keltaiset seinät olivat täynnä vihertäviä täpliä. Ahtaista kadulle
johtavista luukuista tuli kuin kaivon suusta kalpeaa valoa, jota
kadulla kulkijain varjot pilvinä pimittivät. Kautta vuoden, niin
heinäkuussa kuin joulukuussakin, siellä oli vähällä tukehtua keittiöstä
tuleviin vastenmielisiin kuumiin höyryihin.
Hutin oli tullut ensimmäisenä sisään. Pöydällä, joka oli toisesta
päästä seinässä kiinni ja vahakankaan peittämä, ei ollut ruokailijoiden
paikkoja merkitsemässä muuta kuin lasit, haarukat ja veitset. Pöydän
kummassakin päässä oli pino lautasia vaihtamista varten, ja keskellä
pöytää oli suuri leipä, johon oli pistetty veitsi pystyyn. Hutin pani
pullonsa pois ja asetti lautasensa pöydälle; sitten otettuaan
ruokaliinansa hyllyltä, joka oli seinien ainoa somiste, hän istuutui
huoahtaen.
-- Nälkä minulla on kuin sudella, hän sanoi.
-- Sellaista se aina on, vastasi Favier, joka asettui hänen vasemmalle
puolelleen. -- Ei ole mitään syömistä, kun nälkään nääntyy.
Pöytä oli kohta täynnä. Siinä oli tilaa kahdellekymmenellekahdelle
hengelle. Alussa kuului äänekästä astioiden kolinaa, sillä nälkäisinä,
kolmetoista tuntia kestävän työpäivän rasittamina, miehet ahmivat minkä
jaksoivat. Alussa kauppa-apulaisilla oli ollut lupa tunnin
ruokatauollaan käydä kaupungilla kahvilla. He söivät kahdessakymmenessä
minuutissa päästäkseen kiireesti ulos. Mutta kaupungilla käynti käänsi
heidän ajatuksensa työstä, ja he palasivat hajamielisinä ja
haluttomina. Siksi johtokunta oli päättänyt kieltää heitä menemästä
ulos ja myöntänyt sen sijaan halukkaille kahvia tavaratalossa
viidentoista centimen maksusta. Nyt kaikki viivyttelivät pöydässä, kun
eivät halunneet mennä osastolle ennen aikojaan. Moni luki syödessään
sanomalehteä, joka sopivaksi taitettuna oli pystytetty viinipulloa
vasten. Toiset keskustelivat tyydytettyään pahimman nälkänsä
äänekkäästi, pohtien loppumattomiin iänikuisesti jauhamiaan asioita,
ruoan huonoutta, raha-asioita ja pyhäpäivänviettoa.
-- Kuinka pitkälle olette päässeet Robineaun asiassa? eräs myyjä kysyi
Hutinilta.
Silkkiosaston alajohtajaa vastaan nostettu kapina oli puheenaiheena
kaikilla osastoilla, ja asiasta keskusteltiin joka ilta Saint-Rochin
kahvilassa puoliyöhön saakka. Hutin, joka pureskeli raivoissaan sitkeää
häränlihaa, vastasi lyhyesti:
-- Robineauko? Hänhän on palannut.
Sitten äkkiä suuttuen hän tiuskaisi:
-- Mutta tuhat tulimmaista! Aasinlihaa ne ovat minulle antaneet.
-- Jos teillä on syytä valituksiin, Favier sanoi, -- niin on myös
minulla. Olin kyllin tyhmä ottaakseni kalaa, ja se on mädännyttä.
Kaikki puhelivat yhtaikaa, toiset sadattelivat, toiset laskivat
sukkeluuksia. Deloche söi ääneti. Luonto oli antanut hänelle mainion
ruokahalun, jota hän ei ollut koskaan saanut tarpeekseen tyydyttää, ja
kun hän ansaitsi liian vähän hankkiakseen muualta lisää syömistä, hän
leikkeli itselleen paksuja leipäpaloja ja söi vähemminkin maukkaita
ruokia virnistelemättä. Kaikki nauroivat hänelle:
-- Favier, tarjotkaapa kalanne Delochelle... Hän pitää varmasti siitä.
-- Ja te lihanne, Hutin. Deloche söisi sen jälkiruoakseen.
Poika kohautti olkapäitään eikä edes vastannut. Ei ollut hänen syynsä,
että nälkä vaivasi häntä alinomaa. Moittikoot muut ruokaa; hänen täytyi
syödä sitä vatsansa täytteeksi.
Heikko vihellys keskeytti heidät ilmoittaen Mouret'n ja Bourdonclen
tulosta. Myyjät olivat jo jonkin aikaa valittaneet ruokaa niin
kehnoksi, että johtokunta oli päättänyt käydä itse arvostelemassa.
Keittiön hoitaja sai henkeä ja päivää kohti puolitoista frangia, josta
kaikki oli maksettava, ruoka-aineet, hiilet, kaasu, palvelusväki, ja
sittenkin johtokunta ihmetteli, että ruokaa sanottiin huonoksi. Juuri
tänä aamuna myyjät olivat valinneet edustajat ajamaan ruoanparannusta,
ja Mignot ja Liénard olivat saaneet tehtäväkseen puhua esimiehille
muiden puolesta. Äkkiä syntyneessä hiljaisuudessa jokainen höristi
korviaan kuullakseen mitä viereisessä huoneessa sanottiin, jonne Mouret
ja Bourdoncle olivat menneet. Jälkimmäinen väitti häränlihaa
oivalliseksi, ja Mignot sanoi toistamiseen hämmästyen tätä
järkkymätöntä väitettä: "Pureskelkaa koetteeksi", Liénard moitti kalaa
ja sanoi hiljaa: "Sehän haisee, herra." Silloin Mouret puhkesi
ystävällisiin sanoihin väittäen tahtovansa tehdä voitavansa
henkilökuntansa hyväksi. Olihan hän heidän isänsä, ja itse hän
puolestaan tyytyi vaikka kuivaan leipään, kunhan vain tiesi, että he
saivat tarpeeksi.
-- Lupaan tutkia asian, hän sanoi korottaen ääntään, niin että se
kuului käytävän päästä toiseen.
Johtokunnan tarkastus päättyi siihen, ja syömäaseiden helinä alkoi
uudestaan. Hutin mutisi:
-- Niin, usko sitä ja juo vettä!... Ei heiltä kauniita sanoja puutu.
Jos lupauksia haluatte, niin tuossa teille niitä on. Mutta
kengänanturoita he teille paistavat päivälliseksi, ja sitten ajavat
pois niinkuin koirat.
Myyjä, joka äsken oli puhunut hänelle, toisti kysymyksensä:
-- Sanoitteko siis, että Robineau...
Mutta nyt syntyi sellainen melu, että hänen äänensä hukkui siihen.
Ruokailijoiden piti itse vaihtaa lautaset, ja kun nähtiin, että
keittäjänapulainen toi pöytään suuria peltiastioita, tuli jokaiselle
kiire, ja nopeasti lautaspinot vähenivät pöydän kummastakin päästä.
Hutin huudahti:
-- Riisivanukasta! Se vain puuttui.
-- Liisteriksi hyvää, Favier sanoi ottaen lautaselleen.
Toiset kiittivät sitä hyväksi, toiset moittivat. Ne, jotka lukivat,
eivät sanoneet mitään, olivat niin innostuneet lehtensä jatkoromaaniin,
että tuskin tiesivät mitä söivät. Ilma oli kuumaa höyryä täynnä, ja
jokainen pyyhki hikeä otsaltaan. Kadulla kulkijoiden varjot pimittivät
yhtä mittaa epäjärjestyksessä olevaa pöytää.
-- Deloche tahtoo leipää, huusi joku pilkkakirves.
Leipä kiersi pöytää. Jokainen leikkeli siitä palasen itselleen ja
upotti sitten veitsen siihen vartta myöten.
-- Kuka vaihtaa jälkiruokansa minun riisivanukkaaseeni? kysyi Hutin.
Muuan nuori myyjä ilmoittautui halukkaaksi. Sitten Hutin tahtoi
luovuttaa viininsäkin, mutta siitä ei kukaan huolinut. Se oli liian
huonoa.
-- Johan minä sanoin, että Robineau on palannut, Hutin jatkoi kääntyen
äskeisen myyjän puoleen häiriintymättä muitten nauruista ja puheista.
-- Hänen asiansa on sangen vakava... Ajatelkaahan, hän turmelee
myyjättäremme toimittamalla heille solmionompelua.
-- Hiljaa! Favier kuiskasi. -- Tuossa häntä parhaillaan tuomitaan.
Tätä sanoessaan hän vilkaisi Bouthemont'iin, joka käveli Mouret'n ja
Bourdonclen välissä kertoen heille nopeasti puoliääneen jotakin, jota
nämä hartaasti kuuntelivat. Osastojen johtajain ja alajohtajain
ruokasali oli toisella puolella käytävää aivan vastapäätä. Bouthemont
oli aamiaisen lopetettuaan nähnyt Mouret'n kulkevan ohi ja käytti
tilaisuutta hyväkseen ilmoittaakseen hänelle osastossa syntyneistä
rettelöistä ja välittääkseen hänelle pulmaansa. Mouret ja Bourdoncle
eivät tahtoneet suostua uhraamaan Robineauta, joka oli tunnettu
eteväksi myyjäksi rouva Hédouinin ajoilta asti. Mutta kun päästiin niin
pitkälle, että tuli puhe solmionompelusta, Bourdoncle kiivastui.
Hulluko mies oli, kun rupesi toimittamaan myyjättärille lisätyötä.
Maksoihan talo näille tarpeeksi korkean palkan; jos he tekivät yöllä
työtä itselleen, niin eivät he päivällä jaksaneet innokkaasti suorittaa
talon tehtäviä, sehän oli päivänselvää. Varkautta se oli, ja he panivat
alttiiksi terveytensä, joka ei ollut heidän omansa. Yö oli nukkumista
varten, kaikkien tuli nukkua tai saivat mennä matkaansa.
-- Hyvällä alulla on, Hutin huomautti.
Joka kerta kun johtajat hitaasti kävellen saapuivat oven kohdalle,
kaikki myyjät seurasivat heitä uteliain katsein koettaen arvata heidän
vähäisimpienkin liikkeittensä tarkoituksen. Heiltä unohtui
riisivanukaskin, josta eräs myyjä oli löytänyt housunnapin...
-- Kuulin puhuttavan solmioista, sanoi Favier. -- Näittehän, miten
Bourdonclen nenä kävi kalpeaksi.
Mouretkin tuntui yhtyvän yhtiökumppaninsa mielipiteeseen. Myyjätär,
jonka lisätäkseen tulojaan täytyi tehdä yöllä työtä, oli loukkaus
Aarreaitan koko järjestelmää vastaan. Kuka sellainen raukka oli, joka
ei tullut myyntiprosenteillaan toimeen? Mutta kun Bouthemont mainitsi
Denisen, Mouret'n viha lauhtui heti eikä asia tuntunutkaan hänestä niin
vakavalta. Vai hänkö, tuo pikku Valognes'in tyttö! Sehän oli kumminkin
ymmärrettävää. Hän ei voinutkaan olla vielä niin taitava ja kuuleman
mukaan hänellä oli velvollisuuksia täytettävänä. Bourdoncle keskeytti
väittäen, että tyttö oli lähetettävä heti pois. Eihän sellaisesta
rumilaasta olisi koskaan mihinkään, olihan hän aina sanonut sen, ja nyt
sen näki, että hän oli ollut oikeassa. Mutta Mouret hämillään oli
nauravinaan. Hyvä Jumala, mitä ankaruutta! Joskus täytyi antaa
anteeksikin. Ja Robineauhan lopultakin oli syyllinen yksin. Olisihan
hänen, vanhan alalla olijan, tullut neuvoa raukkaa, kun paremmin tiesi
talon tavat.
-- Kas niin, nyt johtaja jo nauraa, Favier jatkoi hämmästyen, kun
Mouret näkyi tovereineen taas ovella.
-- Lempo vieköön! ärjäisi Hutin. -- Jos uskaltavat pysyttää Robineaun
meidän niskoillamme, niin kyllä heillä tulee olemaan hauskaa.
Bourdoncle katsoi Mouret'ta suoraan silmiin. Sitten hän kohautti
olkapäitään halveksivasti, merkiksi että hän oli ymmärtänyt ja että
asia oli hänestä kovin typerä. Bouthemont jatkoi valituksiaan; myyjät
uhkasivat lähteä pois, ja joukossa oli sangen eteviä miehiä. Mutta
vasta kun hän kertoi mitä huhuiltiin Robineaun ja Gaujeanin hyvistä
väleistä ja miten viimeksimainittu oli tarjoutunut auttamaan Robineauta
mitä laajimmalla luotolla, jos hän suostuisi asettumaan itsenäisenä
kauppiaana Naisten Aarreaitan kilpailijaksi, hänen kuulijansa
hämmästyivät. He vaikenivat hetkeksi. Vai oli Robineaulla sota
mielessä. Mouret oli aivan vakava, mutta hän oli halveksivinaan koko
asiaa, ikäänkuin se ei olisi ollut minkään arvoinen. Tottapa oli aikaa
päättää, kun oli ensin puhuttu Robineaun kanssa. Sitten hän puhui
leikkiä laskien Bouthemont'ille hänen isästään, joka pienestä
Montpellier'n kaupastaan oli vähän aikaa sitten tullut Pariisiin ja
ällistynyt astuessaan suunnattomaan halliin, jossa hänen poikansa
hallitsi. Naurettiin vieläkin, kun muistettiin, miten ukko oli
vihastuneena väittänyt kaikki uudenaikaiset puuhat mitättömiksi ja
ennustanut niille surkeaa loppua.
-- Tuossahan Robineau tuleekin, Bouthemont kuiskasi. -- Olin lähettänyt
hänet varastontarkastukseen välttääkseni ikävyyksiä... Suokaa anteeksi,
että pysyn pyynnössäni, mutta asia on niin pitkällä, että täytyy
toimia.
Samassa Robineau kulki tervehtien heidän ohitseen ja meni syömään
aamiaista.
-- Hyvä on. Tottapa nähdään.
He lähtivät. Hutin ja Favier odottivat yhä. Kun heitä ei enää näkynyt,
he huoahtivat helpotuksesta. Aikoikohan johtokunta nyt joka aterialla
tulla heidän suupalojaan laskemaan? Muutenkaan ei kovin hauskaa ollut,
saatikka sitten, jos ei enää saanut rauhassa syödäkään. He olivat
nähneet Robineaun palaavan, ja tämä oli näyttänyt olevan niin hyvällä
tuulella, että heitä alkoi epäilyttää juonensa onnistuminen. He
hiljensivät äänensä ja koettivat löytää uusia moittimisen aiheita.
-- Nälkäänhän tässä nääntyy, Hutin jatkoi. -- Kovempi on nälkä vielä
pöydästä noustessa.
Kuitenkin hän oli syönyt kaksi jälkiruoka-annosta, omansa ja sen
myyjän, jolle hän oli luovuttanut riisivanukkaansa. Äkkiä hän huudahti:
-- Minä siitä viis! Otan lisää ja maksan... Victor, kolmas jälkiruoka
tänne!
Poika toi mitä pyydettiin. Jälkiruoan jälkeen seurasi kahvi, ja ne
jotka joivat, maksoivat heti viisitoista centimea. Muutamat myyjistä
olivat menneet käytävään kävelemään etsimään paikkaa missä uskaltaisi
tupakoida. Muut jäivät veltosti paikoilleen rasvaisilla astioilla
sälytettyjen pöytien ääreen pyöritellen leivästä palloja ja puhellen
loppumattomiin samoista asioista ruuantähteiden hajussa, jota he eivät
enää tunteneet, ja saunanlämmössä, joka poltti heidän korvansa
punaisiksi. Seinät hikoilivat. Homehtunut holvikatto haihdutti ilmaan
myrkyllisen hengityksensä. Syötyään leipää vatsan täydeltä Deloche
sulatti ruokaansa nojaten seinään ja katsoen ääneti katossa olevaa
ikkunaluukkua. Hänen jokapäiväinen huvituksensa aamiaisen jälkeen oli
katsoa katukäytävillä kulkevien jalkoja, jotka hetkeksi kuvastuivat
ikkunaan ja katosivat. Ne olivat nilkasta katkenneita jalkoja, raskaita
kenkiä, hienoja saappaita, siroja naisten jalkineita, eläviä jalkoja
ilman ruumista ja päätä. Sadepäivinä ikkuna tahraantui niistä.
-- Nytkö jo! Hutin huusi.
Käytävän toisessa päässä kello soi, ja täytyi lähteä kolmannen joukon
tieltä. Palveluspojat tulivat vesisankoineen ja pesusienineen
puhdistamaan pöytien vahakangasta. Salit tyhjenivät hitaasti myyjien
palatessa raskain askelin takaisin osastoihinsa. Keittiössä ruoanjakaja
asettui jälleen luukulleen kala- ja lihakattilan väliin haarukoineen ja
kauhoineen valmiina uudestaan täyttämään lautasia kellomaisen
täsmällisesti.
Kun Hutin ja Favier viivyttelivät vähän, näkivät he Denisen tulevan
portaita alas.
-- Herra Robineau on palannut, Hutin sanoi ivallisen kohteliaana.
-- Hän on aamiaista syömässä, lisäsi Favier. -- Mutta jos asia on kovin
kiireinen, niin voittehan mennä ruokasaliin häntä tapaamaan.
Denise jatkoi matkaansa vastaamatta, päätään kääntämättä. Kumminkaan
hän ei kulkiessaan johtajien ruokasalin ohi voinut olla katsahtamatta
sinne. Robineau oli siellä. Denise päätti iltapäivällä käydä puhumassa
hänen kanssaan, ja tuli ruokasaliin, missä oli hänen pöytänsä. Naiset
söivät erikseen kahdessa heille varatussa huoneessa. Denise astui
ensimmäiseen. Tämäkin oli entinen kellari, mutta sisustettu mukavammin.
Keskellä huonetta oli soikea pöytä katettuna viidelletoista hengelle,
tilaa oli enemmän kuin miehillä, viini oli karahvissa, ja pöydän
toisessa päässä oli häränlihavati kastikkeineen, toisessa kalavati.
Palveluspojat, esiliinat vyötäisillä, tarjosivat ruoan, niin ettei
naisten tarvinnut itse hakea annoksiaan luukulta. Johtokunnan mielestä
näin oli sopivampaa.
-- Olette siis kiertänyt taloa? kysyi Pauline, joka jo istui pöydässä
ja leikkasi itselleen leipää.
-- Olen, Denise vastasi punastuen, -- olin saattamassa asiakasta.
Hän valehteli. Clara tyrkkäsi naapuriaan kyynärpäällään. Mikähän
Tappuratukkaa vaivasi tänään, kun käyttäytyi niin omituisesti? Kirjeitä
sai sulhaseltaan, toisen toisensa perästä, ja lähti sitten kiertämään
tavarataloa kuin hullu sanoen olevan asiaa työhuoneeseen, jossa ei edes
käynytkään. Varmaankin oli jotain tekeillä. Ja sitten Clara, joka
hyvällä ruokahalulla söi kalaansa, eltaantuneeseen silavaan tottuneen
tytön välinpitämättömyydellä, kertoi kauheasta rikoksesta, josta
kaikissa lehdissä kirjoitettiin.
-- Oletteko lukeneet siitä miehestä, joka partaveitsellä katkaisi
rakastajattarensa kaulan? kysyi hän.
-- Kummako se! sanoi pieni, lempeän ja aran näköinen myyjätär. -- Tyttö
oli toisen kanssa. Se oli aivan oikein.
Pauline suuttui. Mitä! Oliko lupa tarttua puukkoon vain sentähden,
ettei enää rakastettu. Ei ikinä! Ja keskeyttäen puheensa hän kääntyi
palveluspojan puoleen sanoen:
-- Pierre, minä en jaksa syödä häränlihaa... Käskekää laittaa minulle
lisäruokaa, esimerkiksi munakas, mutta kuohkea, jos mahdollista!
Koska hänellä oli aina makeisia taskussaan, hän odottaessaan rupesi
syömään leivän kanssa suklaanappeja.
-- Ei tosiaan sellainen mies ole mukava, Clara jatkoi. -- Niitä on
paljon mustasukkaisia. Toissapäivänäkin eräs mies kuuluu heittäneen
vaimonsa kaivoon.
Puhuessaan hän koko ajan katsoi Deniseä. Clara luuli arvanneensa hänen
salaisuutensa, sillä Denise oli käynyt kalpeaksi. Epäilemättä tuo
tekopyhä pelkäsi korvapuustia rakastajaltaan, jota petti. Eipä
hullumpaa, jos mustasukkainen sulhanen hakisi häntä täältä, niinkuin
tyttö näkyi pelkäävän. Mutta keskustelu sai toisen käänteen. Eräs
myyjätär selitti, miten sametista poistettiin likapilkut, ja sitten
puhuttiin eräästä Gaieté teatterin näytelmästä, jossa herttaiset
pikkutytöt tanssivat paremmin kuin aikaihmiset. Pauline, joka oli
hetkeksi tullut pahalle tuulelle nähdessään liian mustaksi paistuneen
munakkaansa, lauhtui huomatessaan, ettei se sittenkään ollut kovin
huono maultaan.
-- Antakaapa viinikarahvi tänne, hän sanoi Deniselle. -- Teidänkin
pitäisi tilata itsellenne munakas.
-- Kyllä liha riittää minulle, vastasi Denise, joka kuluttaakseen niin
vähän rahaa kuin suinkin tyytyi talon ruokaan, olipa se kuinka huonoa
tahansa.
Kun palveluspoika toi riisivanukkaan, kaikki naiset panivat
vastalauseen. He olivat edellisellä viikolla kieltäytyneet syömästä
sitä, toivoen ettei sitä enää tarjottaisi. Denise, joka Claran
kertomuksista levottomana ajatteli koko ajan Jeania, oli hajamielisesti
ottanut sitä lautaselleen ja oli ainoa, joka söi. Kaikki katsoivat
häneen halveksivasti. Lisäruokia tilattiin ja herkuteltiin aikalailla.
Täytyihän toki syödäkin.
-- Tiedättekö, että miehet ovat valittaneet ruoan huonoutta, sanoi
lempeän näköinen valkotavarain myyjätär, -- ja että johtokunta on
luvannut...
Toiset nauroivat hänelle vasten silmiä, eikä kukaan enää puhunut
johtokunnasta. Kaikki joivat kahvia, paitsi Denise, joka oli sanonut
ettei pitänyt kahvista. Siinä istuivat kuppinsa ääressä villapukuiset
valkotavaroiden myyjättäret, vaatimattoman näköiset niinkuin
pikkuporvariston naiset, valmiiden vaatteiden myyjättäret,
jotka silkkipukua suojeleva ruokaliina kaulassa muistuttivat
palvelijattariensa pöytään eksyneitä hienoja rouvia. Oli koetettu avata
ikkuna tukahduttavan ilman vaihtamiseksi, mutta se oli täytynyt heti
taas sulkea, sillä vaunujen räminä kävi niin kovaksi, että korvia
särki.
-- Hiljaa, kuiskasi Pauline, -- tuossa on taas tuo vanha heittiö.
Se oli isä Jouve. Hänen oli tapana ilmaantua aterian lopulla neitien
ruokasaliin. Hymysuin hän kiersi pöytää tiedustellen olivatko neidit
syöneet hyvällä ruokahalulla. Mutta kiusaantuneina hänen läsnäolostaan
neidit kiirehtivät nousemaan pöydästä ja riensivät pois odottamatta
kellon soittoakaan. Clara katosi ensimmäiseksi ja muut seurasivat
häntä. Kohta ei muita ollut jäljellä kuin Denise ja Pauline. Pauline
söi suklaanappeja.
-- Minäpä lähetän palveluspojan ostamaan appelsiineja, Pauline sanoi
nousten ... -- tuletteko?
-- Aivan heti, vastasi Denise, joka vielä pureskeli leivän palaa, sillä
hän tahtoi jäädä viimeiseksi voidakseen puhutella Robineauta osastolle
mennessään. Mutta kun hän huomasi olevansa yksin isä Jouven kanssa,
hänen tuli paha olla, ja tuskastuneena hänkin nousi pöydästä. Mutta
nähdessään hänen lähestyvän ovea isä Jouve sulki häneltä tien.
-- Neiti Baudu...
Seisoen Denisen edessä hän hymyili isällisen suopeasti. Hänen suuret
harmaat viiksensä ja lyhyeksi leikattu tukkansa tuntuivat osoittavan
sotilaallisen suoraa rehellisyyttä. Hän pullisti mahtavaa rintaansa,
jossa loisti punainen nauha.
-- Mitä tahdotte, herra Jouve? kysyi Denise rauhoittuneena.
-- Näin teidät taas tänä aamuna ystävättärenne kanssa puhelemassa
tuolla ylhäällä verhojen takana. Tiedättehän, että se on ohjesääntöä
vastaan, ja jos ilmoittaisin asiasta... Ystävättärenne Pauline näyttää
pitävän teistä paljon.
Hänen viiksensä värähtivät, ja hänen juhlallisen korkea
nautinnonhimoinen kotkannenänsä alkoi hohtaa.
-- Kuulkaahan, mistä syystä te pidätte toisistanne niin paljon?
Denise ymmärtämättä mitä hän tarkoitti tunsi selittämätöntä
vastenmielisyyttä.
-- Totta on, että puhelimme, herra Jouve, hän sopersi, -- mutta eihän
siinä mitään pahaa ole... Kiitän teitä kumminkin hyvyydestänne minua
kohtaan.
-- Eihän minun pitäisi hyvyyttä osoittaa, hän sanoi. -- Lain
edustajanahan minun vain tulisi olla... Mutta kun satun tekemisiin noin
sievän pikku neidin kanssa...
Hän tuli vielä lähemmäksi. Silloin Denisen valtasi todella pelko.
Paulinen sanat palasivat hänen mieleensä ja hän muisti mitä oli kuullut
kerrottavan osastolla isä Jouven hätyyttämistä myyjättäristä, joiden
oli ollut pakko maksaa hänelle hänen suosiostaan. Ei isä Jouve tosin
tavaratalossa uskaltanut ilmaista oikeaa luontoaan, nipisti vain
pöhöttyneillä sormillaan neitosia poskesta ja piteli heitä kädestä niin
kauan, ettei luullut muistavan irti päästääkään. Vasta tavaratalon
ulkopuolella, jos tytöt suostuivat käymään hänen luonaan
Moineaunkadun varrella voileipiä syömässä, hän luopui isällisistä
suojelijantavoistaan ja heittäytyi mielitekojensa valtaan.
-- Älkää koskeko minuun, kuiskasi Denise peräytyen.
-- Kas niin, hänen kiusaajansa sanoi, -- ettehän toki pelkää ystävää,
joka aina säästää teitä ikävyyksiltä... Olkaa ystävällinen ja tulkaa
tänä iltana luokseni juomaan teetä. Hyvästä sydämestä se tarjotaan.
Denise peräytyi yhä enemmän.
-- En! En!
Ruokasali oli yhä tyhjä, sillä palveluspoika oli asioilla. Jouve
kuullosteli käytävästä askelia, heitti nopean katseen ympärilleen ja
voimatta enää hillitä itseään koetti suudella Deniseä kaulaan.
-- Pieni hupakko, hän kuiskasi, -- eihän noin komeatukkaisen sovi
arastella. Tulkaahan tänä iltana, ihan huviksenne vain.
Tuntien ihollaan miehen hehkuvien kasvojen polttavan hengityksen Denise
joutui sellaisen kauhun valtaan, että työnsi miehen rajusti luotaan.
Sysäys tuli niin odottamattomasti, että isä Jouve horjui ja olisi
kaatunut pöydän alle, ellei tuoli olisi ollut onneksi edessä ottamassa
häntä vastaan. Mutta kaatuessaan hän veti mukanansa viinikarahvin,
jonka sisältö räiskyi hänen valkealle kravatilleen ja kasteli
likomäräksi kunniamerkin punaisen nauhan. Vimmoissaan hän jäi
liikkumattomana paikalleen muistamatta edes pyyhkiä tahraantunutta
pukuaan. Mitä! Kuinka hän olisi voinut odottaa mitään tällaista kun ei
tehnyt edes väkivaltaa vaan totteli ainoastaan hyvän sydämensä käskyä.
-- Kunniani kautta, neiti, kyllä te vielä kaduttekin!
Denise oli juossut pakoon. Samassa kello soi, hämmennyksissään hän
unohti Robineaun ja saapui vapisten osastolleen. Hän ei uskaltanut
hievahtaakaan sieltä. Kun aurinko iltapäivällä paahtoi Gaillonin aukion
puoleista julkisivua, tuli kuumuus välikerroksen huoneissa
ikkunaverhoista huolimatta sietämättömäksi. Asiakkaita kävi osastolla,
mutta kauppoja ei syntynyt, vaikka myyjättäret hikipäissään
häärivät. Koko osasto alkoi haukotella, ja Aurélie rouvan silmät
tuijottivat unisesti seinään. Vihdoin kolmen aikaan, kun Denise näki
johtajattaren nukahtavan, hän pujahti ovesta ja lähti taas kiertämään
tavarataloa toimiessaan niinkuin ainakin asioilla oleva. Pettääkseen
uteliaita katseita hän ei mennyt suoraan silkkiosastolle, vaan
poikkesi pitsiosastolle kysyäkseen muka jotakin Delochelta.
Sitten alakerroksessa hän kulki lyhyttavaraosaston ohi ja saapui
solmio-osastolle, kun hän äkkiä hämmästyksekseen huomasi Jeanin
edessään.
-- Mitä, sinäkö täällä! hän kuiskasi aivan kalpeana.
Jean oli paljain päin ja työpuserossa. Epäjärjestyksessä olevat hiukset
kähertyivät hänen tyttömäisen hienohipiäiselle otsalleen. Mustia
solmioita sisältävän kaapin edessä seisoen hän näkyi vajonneen syviin
mietteisiin.
-- Mitä sinä täällä teet? jatkoi Denise.
-- Mitäkö teen? Odotan tietysti sinua... Kun olet kieltänyt minua
käymästä tapaamassa sinua täällä, niin pistäydyin vain sisälle
sanomatta kenellekään mitään. Ei sinun tarvitse minusta välittää. Älä
ole tuntevinasikaan, jos ei tee mielesi.
Myyjät katsoivat heihin jo kummastellen. Jean jatkoi hiljemmällä
äänellä:
-- Kuule, hän tahtoi tulla kanssani tänne. Niin kyllä, hän odottaa
Gaillonin aukiolla, suihkukaivon luona... Anna pian viisitoista frangia
tai olemme hukassa. Usko pois, totta se on, yhtä totta kuin että
aurinko valaisee.
Deniseä alkoi hävettää. Hänen ympärillään naurettiin täyttä kurkkua
koko outoa juttua. Solmio-osaston takana oli ovi pohjakerrokseen, hän
työnsi veljensä sinne ja laskeutui nopeasti hänen kanssaan portaat.
Jean jatkoi kertomustaan haparoiden, tietämättä kuinka alkaa ja mitä
sanoa, jotta sisar uskoisi.
-- Rahat eivät ole tietenkään häntä varten. Hän on aivan liian hieno
vaatiakseen niitä. Eikä miestäkään varten, hän nyt viidestätoista
frangista välittäisi. Hän ei sallisi miljoonastakaan vaimoaan
loukattavan. Tärkkelystehtailija hän on, johan sinulle sanoin, että he
ovat sangen varakasta väkeä... Ei, ne ovat erästä jonninjoutavaa
juoppoa varten, joka tuntee heidät ja joka on sattunut näkemään meidät
yhdessä. Ja ymmärräthän, että jos en tänä iltana anna hänelle rahoja...
-- Ole vaiti, kuiskasi Denise. -- Aivan heti. Menehän nyt vain...
He olivat saapuneet lähettämöön. Kuolleen kauden kestäessä avara
kellari uinui kellariluukuista tulevassa kalvakkaassa valossa. Siellä
oli viileää, holvit olivat täynnä äänettömyyttä. Yksi ainoa poika
kokoili säiliöstä Madeleinelle meneviä paketteja, ja Campion,
toimistonjohtaja, istui suurella lajittelupöydällä jalat riipuksissa ja
silmät puoliummessa.
Taas Jean yritti alkaa:
-- Hänen miehellään on iso veitsi...
-- Menehän, Denise sanoi työntäen häntä edellään.
He kulkivat ahtaita käytäviä, missä kaasu paloi koko päivän. Oikealla
ja vasemmalla oli pimeitä kellareita, joissa oli lisävarastoja
lautaseinien takana. Vihdoin Denise pysähtyi yhtä tällaista seinää
vasten. Tänne tuskin kukaan tulisi, mutta Denise tiesi, että pääsy
tänne oli kielletty ja hän värisi pelosta.
-- Jos juoppo puhuu, Jean jatkoi, -- niin mies, jolla on iso veitsi...
-- Mistä minä ne viisitoista frangia otan! Denise huudahti
epätoivoissaan. -- Etkö sinä voi käyttäytyä siivosti! Aina sinulle
tapahtuu jotain merkillistä.
Jean löi kädellään rintaansa. Hän ei enää itsekään oikein tiennyt,
mikä loruissa oli totta, pani vain mielikuvituksensa liikkeelle
kaunistaakseen rahantarpeitaan. Sillä jokin kiireinen tarvis kumminkin
oli aina pohjalla.
-- Vannon kaikkein pyhimmän kautta, että täyttä totta on tällä
kertaa... Pidin häntä näin, ja hän suuteli minua...
Denise käski uudestaan hänen vaieta. Hänkin tuskastui lopuksi.
-- En minä tahdo tietää enkä huoli sinun salaisuudestasi. Se on ruma...
Ja sinä kiusaat minua joka viikko ja tapat minut rahanpyynnöilläsi.
Yökaudet saan valvoa ja tehdä työtä... Ja sitä paitsi riistät leivän
veljesi suusta.
Jean jäi seisomaan suu auki, kasvot kalpeina. Mitä! Rumako se oli? Hän
ei käsittänyt. Lapsuudesta asti hän oli tottunut kohtelemaan siskoaan
kuin toveria ja uskomaan hänelle kaiken. Sehän oli aivan luonnollista.
Mutta häntä masensi että Denise hänen tähtensä valvoi yönsä. Ajatus,
että hän kidutti siskoaan ja riisti Pépéltä leivän, koski häneen niin
kipeästi, että hän hyrähti itkuun.
-- Oikeassa olet, konnamaista se on, hän huudahti. -- Mutta rumaa se ei
ole, päinvastoin, ja senpätähden juuri täytyy aina alkaa alusta... Hän
on jo kahdenkymmenen, ja hän luuli koko juttua leikiksi, vain siksi
että minä tuskin olen täyttänyt seitsemäntoista. Hyvä Jumala, kuinka
olen itselleni vihainen! Pieksää minut pitäisi.
Hän oli tarttunut sisarensa käsiin suudellen niitä ja valellen niitä
kyynelillään.
-- Anna minulle viisitoista frangia, ja tämä on oleva viimeinen kerta,
vannon sen sinulle... Tai ole antamatta, parempi minun on kuolla. Jos
mies tappaa minut, niin sillähän pääset minusta.
Kun Denise alkoi itkeä, hän katui sanojaan.
-- Kenties hän ei tahdokaan tappaa ketään... Koetamme sopia, lupaan sen
sinulle, sisko kulta. Kas niin hyvästi! Nyt lähden.
Samassa he kuulivat askelia käytävän perältä ja säpsähtivät kumpikin.
Denise työnsi veljeään lähemmälle seinää pimeään nurkkaan. Hetken
aikaan he eivät kuulleet muuta kuin vieressään palavan kaasuliekin
sihinän. Sitten askeleet lähestyivät, ja Denise näki isä Jouven, joka
lähestyi jäykkänä kuin aina. Oliko hän täällä sattumalta, vai olisiko
joku paljastanut heidät hänelle? Denise pelästyi niin silmittömästi,
että meni aivan sekaisin, ja työntäen Jeanin pimeästä ulos hän lähti
juoksemaan ajaen poikaa edellään ja sopertaen:
-- Mene pois! mene pois!
He juoksivat minkä jaksoivat. Isä Jouve seurasi heidän kintereillään
juosten raskaasti läähättäen. He joutuivat uudelleen lähettämöön ja
tulivat portaille, jotka johtivat Michodièrenkadulle.
-- Mene pois! toisti Denise, -- mene pois!... Jos voin, niin lähetän
sinulle viisitoista frangia.
Jean meni pois pää pyörällä. Kun järjestyksenvalvoja saapui
hengästyneenä, hän näki vain vilahdukselta pojan valkean paidan ja
liehuvat kullanväriset kiharat, jotka katosivat kadun kulmasta. Isä
Jouve jäi hetkeksi seisomaan tointuakseen ja ryhdistäytyäkseen. Hänellä
oli uusi valkea solmio, jonka hän oli ostanut valkotavaraosastolta ja
jonka solmu hohti kuin lumi.
-- Siistiä käytöstä todellakin, neiti, hän sanoi vapisevin huulin. --
Siistiä, sangen siistiä... Toivotte kenties, että minä hyväksyn
sellaisen käytöksen kuin te pohjakerroksessa... Siistiä tosiaankin...
Denise nousi portaita isä Jouven seuratessa häntä yhä samaa virttä
veisaten. Denise ei saanut sanaakaan sanotuksi puolustuksekseen. Hän
katui, että oli lähtenyt juoksemaan. Olisihan hän voinut selittää asian
ja näyttää veljensä. Nyt he saivat taas aihetta epäillä hänen
käytöstään, eikä kukaan uskoisi häntä, vaikka hän kuinka vakuuttaisi.
Vielä kerran hän unohti Robineaun ja meni takaisin osastolleen.
Jouve meni viipymättä johtokunnan kokoushuoneeseen ilmoittamaan
asiasta. Mutta palveluspoika sanoi Mouret'n parhaillaan olevan herra
Bourdonclen ja herra Robineaun kanssa tärkeässä neuvottelussa. Sitä oli
kestänyt neljännestunnin. Ovi oli auki, ja Jouve kuuli Mouret'n
iloisesti kysyvän Robineaulta, oliko hän lomaansa tyytyväinen. Ei ollut
lainkaan puhetta erosta, päinvastoin keskusteltiin muutamista osastolla
tehtävistä muutoksista.
-- Haluatteko jotain, herra Jouve? huusi Mouret. -- Käykää sisään!
Mutta Jouve totellen vaistoaan kääntyi Bourdonclen puoleen, joka tuli
huoneesta, ja kertoi hänelle kaiken. Kävellen vierekkäin he kulkivat
hiljaa pitkin huiviosastoa, toinen kumarassa kuiskaten toisen korvaan,
toinen kuunnellen kasvot aivan liikkumattomina. Ei värähdyskään niissä
paljastanut kertomuksen tekemää vaikutusta.
-- Hyvä on, hän sanoi lopulta.
He olivat saapuneet valmiiden vaatteiden osastolle ja menivät sisään.
Aurélie rouva torui parhaillaan Deniseä. Mistä hän taas tuli, ei kai
hän nyt uskaltanut väittää olleensa työhuoneessa? Hänen alituisia
katoamisiaan ei todella enää voinut antaa anteeksi.
-- Rouva Aurélie, sanoi Bourdoncle.
Hän oli päättänyt itse ryhtyä kurinpalautukseen Mouret'lta kysymättä,
sillä hän arveli tämän liian heikoksi. Johtajatar meni hänen luokseen,
ja kuiske alkoi uudestaan. Koko osasto odotti aavistaen pahaa. Lopulta
Aurélie rouva kääntyi julistaen mahtavasti:
-- Neiti Baudu...
Ja hänen majesteettisilla kasvoillaan oli kaikkivaltiuden järkähtämätön
liikkumattomuus, kun hän jatkoi:
-- Käykää kassaan! Nuo hirveät sanat kaikuivat oudosti asiakkaista
tyhjässä osastossa. Denise seisoi huokaustakaan päästämättä suorana ja
kalpeana. Sitten hän kysyi katkonaisin sanoin:
-- Kassaanko? Minunko... Miksi? Mitä olen tehnyt?
Bourdoncle vastasi säälimättömän kovasti, että neiti Baudu tiesi kyllä
itse sen ja että hänen oli parempi olla pyytämättä selitystä. Sitten
hän alkoi puhua solmioista ja sanoi, että olisi todella kaunista, jos
kaikki neidit kävisivät alakerroksessa tapaamassa nuoria miehiä.
-- Veljenihän se oli, sanoi Denise avuttoman katkerasti.
Marguerite ja Clara purskahtivat nauruun, ja rouva Frédéric, joka ei
tavallisesti sanonut mitään, pudisti epäilevästi päätään. Aina vain
väitti veljekseen. Ei sitä lopuksi jaksanut kuunnellakaan. Silloin
Denise katsoi heihin kaikkiin, Bourdoncleen, joka jo alussa oli
vastustanut hänen palvelukseen ottamistaan, isä Jouveen, syyttäjäänsä,
jolta ei voinut toivoa mitään oikeutta, tovereihin, jotka yhä vihasivat
häntä hänen yhdeksän kuukautta osoittamastaan lempeästä rohkeudesta
huolimatta ja jotka nyt iloitsivat hänen onnettomuudestaan. Tarpeetonta
kai oli puolustautua. Mitä varten hän olisi pyrkinyt jäämään tänne,
missä kukaan ei välittänyt hänestä. Ja hän meni ovesta ulos sanomatta
sanaakaan, luomatta katsettakaan saliin, missä oli niin kauan
taistellut.
Mutta kun hän oli yksin hallissa, itku nousi hänen kurkkuunsa. Eikö
kukaan rakastanut häntä. Äkkiä Mouret muistui hänelle mieleen, ja koko
hänen olemuksensa nousi kapinaan. Ei, hän ei suostuisi tällaiseen
vääryyteen. Mouretkin kenties uskoisi tuota häpeällistä syytöstä,
uskoisi todeksi, että hän oli tavannut vieraan miehen kellarissa. Sitä
häpeää hän ei sietänyt. Hän tunsi vastustamatonta halua mennä Mouret'n
puheille antamaan hänelle selityksen, puhdistautuakseen, sillä
yhdentekevää hänelle oli minne hän meni, kunhan Mouret vain ei uskoisi
sellaista. Hänen entinen pelkonsa, tuo jähmetyttävä väristys, joka aina
oli vallannut hänet Mouret'n läheisyydessä, tuntui äkkiä sulavan
kiihkeään tarpeeseen päästä näkemään hänet ennen lähtöä, vannoa
hänelle, ettei ollut tehnyt mitään häpeällistä.
Kello kävi viidettä, ja tavaratalo alkoi herätä illan viilentyessä.
Denise asteli reippaasti johtokunnan huonetta kohti. Mutta kun hän oli
päässyt ovelle, sai toivottomuus uudestaan hänessä vallan. Hänen
kielensä tuntui kangistuvan, elämän raskaus painavan hänen hartioitaan.
Tuskin Mouretkaan häntä uskoisi. Kenties hänkin nauraisi niinkuin
muutkin. Pelko sai hänet peräytymään. Ei maksanut vaivaa; parempi olla
yksin, parempi kadota, kuolla. Sitten, kenellekään mitään sanomatta, ei
edes Delochelle eikä Paulinellekaan, hän meni suoraan kassalle.
-- Neiti, sanoi virkailija, teille maksetaan kahdestakymmenestäkahdesta
päivästä kahdeksantoista frangia seitsemänkymmentä centimea johon tulee
lisäksi seitsemän frangia myyntivoittoa... Senhän te olette saapa, eikö
niin?
-- Oikein on, herra. Paljon kiitoksia!
Ja kun Denise rahat kädessä poistui kassalta, hän kohtasi vihdoin
Robineaun. Tämä oli jo kuullut Denisen erosta ja lupasi käydä
työnantajalta perimässä solmioiden ompelemisesta tulevat rahat. Hän
koetti lohduttaa onnetonta. Ja kiivastuen hän lopulta purki vihaansa
luonnottomia oloja vastaan. Oli tämäkin elämää! Aina sokean oikun
varassa, erottamisen pelossa, saamatta edes täyden kuukauden
palkkaakaan, kun syyttä ajettiin pois. Denise meni ilmoittamaan rouva
Cabinille, että aikoi haettaa matkatavaransa jo samana iltana, jos
mahdollista. Kello löi viisi, kun hän huomasi olevansa Gaillonin aukion
käytävällä kiireisen joukon jaloissa.
Illalla, kun Robineau palasi kotiinsa, hän sai johtokunnalta kirjeen,
jossa hänelle ilmoitettiin, että osaston järjestystä koskevista syistä
johtokunnan oli pakko luopua hänen palveluksistaan. Vielä samana
iltapäivänä hän oli puhunut johtajan kanssa. Moukarin iskulta se
tuntui. Hutin ja Favier riemuitsivat silkkiosastolla yhtä meluisasti
kuin valmiiden vaatteiden osastolla Marguerite ja Clara. Hyvältä
tuntui. Suursiivous väljensi tilat. Yksistään Deloche ja Pauline
kohdatessaan toisensa osastojen tungoksessa muistivat kaipauksella
Deniseä, entistä lempeää ja hiljaista toveriaan.
-- Ah, Deloche sanoi, -- jos hänelle muualla käy hyvin, niin tahtoisin,
että palaisi tänne tallaamaan nuo ilkiöt maahan.
Bourdonclen täytyi yksinään kestää Mouret'n vihanpurkaukset. Kun tämä
sai tietää Denisen erottamisesta, hän suuttui silmittömästi.
Tavallisesti hän ei paljon henkilökunnasta välittänyt, mutta nyt hän
oli huomaavinaan kapinan oireita, yksinvaltansa halveksimista. Eikö hän
enää ollut isäntä omassa talossaan? Muutko käskivät? Hän ei kärsinyt,
että hänen selkänsä takana vehkeiltiin. Kaiken oli tapahduttava hänen
nähtensä, ja jos joku uskalsi vastustaa hänen tahtoaan, niin taitettava
hänet oli kuin oljenkorsi. Hankittuaan sitten asiasta tarkempia tietoja
hermostuneen kiivaasti, mitä ei edes kyennyt salaamaan, hän suuttui
uudestaan. Tyttö parka ei valehdellut. Veljensä hän oli kellarissa
tavannut. Olihan Campion tuntenut hänet. Mitä syytä oli hänen
erottamiseensa? Mouret oli jo vähällä vaatia hänet otettavaksi
takaisin.
Mutta Bourdoncle taivutti selkänsä rajuilman raivotessa väittämättä
vastaan. Hän odotti aikaansa. Ja kun vihdoinkin Mouret tuntui kerran
olevan lauhkeammalla tuulella, hän uskalsi sanoa:
-- Parempi kaikissa suhteissa, että hän on poissa.
Mouret joutui hämilleen, veri kohosi hänen kasvoihinsa.
Hän vastasi nauraen:
-- Vai parempi. Mutta ette taida aivan väärässäkään olla. Mennään
kiertämään tavarataloa. Kauppa alkaa vilkastua. Eilen myynti nousi jo
sataantuhanteen.