V.

Seuraavana päivänä, tuskin puoli tuntia sen jälkeen kuin Denise oli

saapunut osastolleen, Aurélie rouva tuli sanomaan hänelle kuivalla

äänellä:

-- Neiti, teitä kysytään johtokunnassa.

Denise tapasi Mouret'n istumassa yksinään suuressa, vihreällä ripsillä

verhotussa työhuoneessaan. Hän oli sattunut muistamaan "Tappuratukan",

minkä nimen Bourdoncle oli keksinyt Deniselle, ja vaikka hän ei yleensä

välittänyt alentua toimittamaan santarmin virkaa, hän halusi nähdä

uuden myyjättärensä peloitellakseen tätä, jos tämä vielä olisi yhtä

huolimattomasti pukeutunut. Vaikka Mouret oli edellisenä iltana yhtynyt

rouva Desforges'in pilkkaan, hänen itserakkautensa oli kärsinyt siitä,

että hänen myyjättärensä pukua vastaan oli ollut muistuttamista. Hänen

tunteensa tyttöä kohtaan olivat sangen sekavat, hänen olisi ollut

vaikea selittää, oliko se ystävyyttä vai vihaa.

-- Neiti, hän alkoi, -- olemme ottaneet teidät palvelukseemme setänne

tähden, ja jottei meidän vastoin tahtoamme olisi pakko...

Tähän hän lopetti. Hänen edessään, toisella puolella kirjoituspöytää,

seisoi Denise suorana, vakavana ja kalpeana. Hänen silkkipukunsa ei

ollut enää liian väljä, vaan mukautui pehmeästi hänen neitseellisen

hennon vartalonsa ja puhdaspiirteisten olkapäittensä mukaan. Ja joskin

hänen hiuksensa, jotka olivat sidotut paksuille palmikoille, yhä vielä

vastustelivat vallattomasti, niin ne kumminkin koettivat taipua.

Itkettyään edellisenä iltana Denise oli vaipunut uneen ja nukkunut

vaatteet päällä neljään asti. Herättyään häntä oli hävettänyt

hermostunut herkkätunteisuuden purkauksensa. Hän oli ryhtynyt

pienentämään pukuaan, ja sitten hän oli kampa kädessä kuluttanut

kokonaisen tunnin peilin edessä saamatta kuitenkaan tukkaansa mielensä

mukaan.

-- No, olettehan sentään siistimpi tänä aamuna... Mouret jatkoi. -- Nuo

pahanilkiset suortuvat vain eivät ota taipuakseen.

Mouret oli noussut ja ruvennut muitta mutkitta korjailemaan Denisen

tukkaa yhtä tuttavallisesti kuin edellisenä päivänä Aurélie rouva.

-- Pistäkää nuo korvan taa, hän sanoi. -- Ja palmikot ovat liian

korkealla.

Denise ei avannut suutaan, antoi vain johtajansa menetellä mielensä

mukaan. Vaikka tyttö oli vannonut karaistuvansa kestämään kaiken, häntä

värisytti kun hän tuli johtajan eteen, sillä hän luuli, että hänet

aiottiin erottaa. Mouret'n silminnähtävä hyväntahtoisuuskaan ei

pystynyt rauhoittamaan häntä. Denise pelkäsi häntä yhtä paljon ja tunsi

hänen läsnäollessaan ahdistusta, joka tuntui hänestä aivan

luonnolliselta, sillä riippuihan hänen kohtalonsa tuon mahtavan miehen

tahdosta. Kun Mouret sattui hipaisemaan tytön niskaa ja huomasi tämän

vapisevan, hän katui, että oli luopunut hetkeksi ankaruudestaan, sillä

auktoriteetin ylläpitäminen oli hänestä kaikesta tärkeintä.

-- No niin, neiti, hän jatkoi asettuen entiselle paikalleen

kirjoituspöydän taakse. -- Koettakaa hoitaa pukunne. Te ette enää ole

Valognes'issa, oppikaa nyt pariisittareksi... Jos setänne nimi riitti

hankkimaan teille paikan meillä, niin tahdon uskoa, ettette te

puolestanne petä teihin asettamiani toiveita. Valitettavasti eivät muut

täällä kannata mielipidettäni teidän suhteenne... Kun nyt olen

varoittanut teitä, älkää saattako minua häpeään.

Hän kohteli Deniseä kuin lasta osoittaen hänelle enemmän sääliä kuin

hyvyyttä. Nuoren tytön olemuksessa oli jotakin, joka herätti hänen

uteliaisuutensa ja sai hänet aavistamaan, että tuosta köyhästä ja

taitamattomasta lapsesta oli kerran kehittyvä viehättävä nainen. Hänen

toruessaan Denise oli sattunut katsomaan rouva Hédouinin kuvaan, jonka

kauniit, säännölliset kasvot hymyilivät vakavasti kultakehyksessään, ja

hänet valtasi väristys Mouret'n rohkaisevista sanoista huolimatta.

Tuollainenko hän oli ollut, tuo nainen, jonka Mouret kaupungilla

liikkuvien huhujen mukaan oli tappanut rakentaakseen talonsa hänen

verestään tahraantuneiden kivien perustalle. Mouret jatkoi yhä

puhettaan.

-- Menkää, hän sanoi lopuksi ja tarttui uudestaan kynään.

Denise meni, ja käytävässä häneltä pääsi helpotuksen huokaus.

Tästä päivästä lähtien Denise piti päänsä pystyssä.

Herkkätunteisuudestaan huolimatta hän oli rohkea tyttö, joka tiesi,

että heikon ja turvattoman täytyy noudattaa järjen ääntä, ja iloisesti

hän kävi asettamaansa tehtävään kiinni. Melua nostamatta hän kulki

suoraan eteenpäin tähdäten esteistä huolimatta maaliinsa. Ja tämän hän

teki mitä luonnollisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla, sillä

voittamaton lempeys oli juuri hänen luonteensa ydin.

Ensiksikin hänen oli voitettava työn aiheuttama ääretön väsymys.

Vaatteiden nosteleminen rasitti hänen käsivarsiaan ja koko hänen

ruumistaan niin suuresti, että kuutena ensi viikkona hän valitteli

kääntyessään yöllä vuoteessaan. Hänen selkäänsä ja hartioitaan pakotti

liiallisesta rasituksesta. Mutta vielä enemmän häntä vaivasivat hänen

paksupohjaiset ja raskaat kenkänsä, jotka hän oli tuonut Valognes'ista

mukanaan ja joita hänen täytyi käyttää, koska rahat eivät riittäneet

kevyempien ostamiseen. Alituisesta menosta aamusta iltaan ja peläten

nuhteita, jos hetkeksikään nojautui seinään levätäkseen, hänen hennot

pikkutytön jalkansa olivat jalkineiden sopimattomuudesta turvonneet

muodottomiksi. Kantapäitä särki, ja jalkaterät olivat täynnä rakkoja,

jotka puhjetessaan märkivät niin, että jalka tarttui sukkaan kiinni.

Jalkojen liiallinen rasittaminen, joka varsinkin naiselle on

epäterveellistä, aiheutti hänen elimistössään häiriöitä, jotka hänen

ihonsa kalpeus paljasti. Mutta vaikka hän oli niin hoikka ja näytti

niin peräti heikolta, hän kesti, vaikka niin monen muun muotikaupan

myyjättären täytyi luopua palveluksesta ammatin tuottamien tautien

johdosta. Hänen lujuutensa kestämään tuskaa, hänen itsepintaiset

ponnistuksensa ja hänen vaatimaton rohkeutensa pitivät hänen selkänsä

suorana ja huulensa hymyssä, vaikka hän tunsi heikkenevänsä ja

riutuvansa työstä, jota miehenkään voimat tuskin olisivat kestäneet.

Toisena kiusana oli koko hänen osastonsa vihamielisyys. Ruumiillisiin

tuskiin, joita hänen oli kestettävä, liittyivät toverien vainoista

aiheutuneet kärsimykset. Vaikka hän oli kaksi kuukautta lempeydellä ja

kärsivällisyydellä koettanut lepyttää heitä, ei hän ollut vielä päässyt

heidän äreydestään voitolle. Hänen hellyydentarpeeseensa vastattiin

pistosanoilla ja kiusanteolla; toverit olivat aina yhtä mieltä häntä

vastaan, aina he sulkivat hänet pois yhteisistä riennoistaan. Hän sai

kauan kestää heidän pilkkaansa epäonnistuneen ensiesiintymisensä

johdosta, häntä sanottiin "Pörröpääksi" ja "kampurajalaksi", ja kun

joku ei onnistunut myynnissään, hänen sanottiin olevan Valognes'ista

kotoisin; sanalla sanoen, hän oli ainaisen pilkan kohteena. Kun hän

sitten tavaratalon koneistosta selville päästyään osoittautui jonkin

ajan kuluttua oivalliseksi myyjättäreksi, hämmästys oli yleinen. Nyt

tytöt yksissä tuumin koettivat ryöstää häneltä paremmat myyntivuorot.

Marguerite ja Clara, jotka arvasivat vaistomaisesti hänen etevyytensä

ja pelkäsivät joutuvansa alakynteen, tekivät liiton uutta tulokasta

vastaan, ja kätkeäkseen levottomuutensa he teeskentelivät mitä suurinta

ylenkatsetta häntä kohtaan. Aurélie rouvaa loukkasi tytön jäykkyys,

joka ei sallinut hänen yhtyä muiden imartelevaan suitsuttamiseen. Siksi

johtajatar ei ottanutkaan häntä puolustaakseen, vaan yllytti häntä

vastaan suosikkinsa, hovinsa suosikit, jotka alinomaa polvillaan ollen

osasivat tarjota hänelle sitä mairittelevaa ylistystä, jota hän

muhkeassa mahtavuudessaan tarvitsi pysyäkseen hyväntuulisena. Näytti

siltä kuin rouva Frédéric, alajohtajatar, olisi tahtonut pysyä heidän

liitostaan erillään, mutta sen hän teki kai vahingossa, sillä hän

osoittautui yhtä kovaksi kuin muutkin, niin pian kuin huomasi, mihin

rettelöihin saattoi joutua, jos uskalsi vastoin muiden tahtoa osoittaa

hyväntahtoisuutta. Denisellä ei ollut kenessäkään turvaa. Kaikki he

olivat "Tappuratukkaa" vastaan, ja hänen täytyi alinomaa olla

sotakannalla tulematta sittenkään kunnollisesti toimeen.

Sellaista hänen elämänsä oli. Hänen oli pakko hymyillä, esiintyä

uljaasti ja kohteliaasti silkkipuvussa, joka ei ollut hänen omansa.

Hänen täytyi raataa rohkeasti, vaikka oli menehtymäisillään

väsymyksestä, vaikka häntä ravittiin huonosti, kohdeltiin pahoin, ja

vaikka yhtämittaiset karkeat erottamisuhkaukset painoivat hänen

mieltään. Hänen huoneensa oli hänen ainoa turvapaikkansa, ainoa paikka,

missä hän saattoi antautua kyyneltensä valtaan, kun päivän kärsimykset

olivat käyneet liian koviksi. Mutta sielläkin oli hyytävän kylmä. Lumen

peittämästä peltikatosta syntyvä jäinen viima värisytti hänen

jäseniään, niin että hänen täytyi maata vuoteessa käppyrässä, panna

kaikki vaatteet lisäpeitoksi ja itkiessään kätkeä kasvonsa peitteen

alle estääkseen niitä sierettymästä. Mouret ei puhutellut häntä enää

koskaan. Kun Denise sattui työssään kohtaamaan Bourdonclen ankaran

katseen, hän vavahti, sillä hän arvasi tämän leppymättömäksi

viholliseksi, joka ei antaisi hänelle vähintäkään virhettä anteeksi.

Keskellä tätä yleistä vihamielisyyttä isä Jouven hänelle osoittama

kohteliaisuus tuntui hänestä oudolta. Jos tämä tapasi hänet jossakin

syrjässä, hän puhutteli häntä naurussa suin koettaen sanoa jotakin

miellyttävää. Kaksi kertaa järjestyksenvalvoja oli säästänyt Denisen

nuhteilta taivuttamatta häntä kiitollisuuteen, sillä nuori tyttö ei

välittänyt hänen suojeluksestaan. Se herätti hänessä pelkoa.

Eräänä iltana päivällisen jälkeen, kun Denise toveriensa kanssa

järjesteli kaappeja, Joseph tuli ilmoittamaan hänelle, että alhaalla

eräs nuori mies kysyi häntä. Denise meni alakertaan levottomana.

-- No jopa nyt jotakin, sanoi Clara, kun Tappuratukallakin on sulhanen!

-- Mahtaa olla miehellä nälkä, vastasi Marguerite.

Alhaalla ovikäytävässä Denise tapasi Jeanin. Hän oli kieltänyt veljeään

tulemasta tavarataloon häntä tapaamaan, sillä tällaiset käynnit tekivät

siellä ikävän vaikutuksen. Mutta hän ei hennonut torua poikaa. Poika

parka näytti olevan aivan suunniltaan. Hän oli juossut paljain päin

Templen kaupunginosasta asti ja oli aivan hengästynyt.

-- Onko sinulla kymmenen frangia? hän sammalsi. -- Anna minulle

kymmenen frangia tai olen hukassa.

Pojan liehuvat kiharat ja tyttömäisen lempeät kasvot olivat niin

lystikkäänä vastakohtana tälle juhlallisen synkkämieliselle lauseelle,

että Deniseä olisi naurattanut, jos hän ei olisi pelästynyt

rahanpyyntöä.

-- Kymmenen frangia? hän sanoi. -- Mihin?

Jean punastui. Hän kertoi tavanneensa erään toverinsa sisaren, mutta

Denise käski hänen vaieta ollen hämillään hänkin ja haluamatta tietää

enempää. Jo kaksi kertaa Jean oli tullut pyytämään häneltä apua

samanlaisiin tarpeisiin, mutta silloin oli ollut kysymys pienistä

summista. Ensimmäisellä kertaa hän oli tarvinnut vähän toista frangia,

toisella kertaa puolitoista. Aina hän lankesi samanlaisiin erehdyksiin,

aina oli naisista kysymys.

-- En voi antaa sinulle kymmentä frangia, sisar jatkoi, -- Pépén

kuukausimaksua ei ole vielä suoritettu, ja minulla on rahaa vain

siihen. Minulle jää sen verran, että saan itselleni uudet kengät.

Tarvitsen ne välttämättä... Et ole lainkaan järkevä, Jean. Käyttäydyt

tyhmästi.

-- Olen hukassa, Jean toisti traagillisella äänellä. -- Kuule sisko

kulta, nyt on kysymys pitkästä, mustasilmäisestä tytöstä. Menin

kahvilaan hänen ja hänen veljensä kanssa, enkä voinut arvata, että se

tulisi niin kalliiksi...

Denisen täytyi taas keskeyttää, ja kun hän näki lemmikkinsä silmien

täyttyvän kyynelistä, hän otti kukkaron taskustaan ja haki siitä

kymmenen frangin rahan, jonka pisti veljen käteen. Jeanilta pääsi heti

nauru.

-- Tiesinhän... Mutta kunniani kautta, en enää toiste tee niin. Se

olisi kerrassaan konnamaista.

Hän puikki tiehensä suudeltuaan sisartaan poskelle kuin mieletön.

Tavaratalon kauppa-apulaiset ihmettelivät.

Sinä yönä Denise nukkui levottomasti. Siitä asti kun hän oli tullut

Naisten Aarreaittaan, hänellä oli ollut alituinen huoli toimeentulosta.

Hän oli yhä ylimääräisenä ilman kiinteää palkkaa, ja kun osaston tytöt

veivät häneltä kaikki paremmat kaupat, ei hänelle annetuilla

mitättömillä myynneillä voinut ansaita enempää kuin että sai Pépén

ylläpidon maksetuksi. Kurjuutta tämä hänelle merkitsi, silkkipukuista

kurjuutta. Hänen täytyi valvoa yönsä pitääkseen kunnossa vähäisen

vaatevarastonsa, parsiakseen alusvaatteensa ja korjatakseen paitojaan,

jotka olivat läpeensä kuluneet, hän oppi lisäksi taitavaksi suutariksi

paikkaamalla vähän väliä kenkiään. Hän pesi pesuvadissa vaatteensa.

Mutta varsinkin hän oli levoton vanhasta villapuvustaan. Hänellä ei

ollut toista ja hänen täytyi pukea se päälleen illalla riisuttuaan

talon vaatteet. Se kului. Hän tarkasteli sitä pelokkaasti. Likapilkku

oli hänelle suruksi, repeämä todelliseksi epätoivoksi. Omiin

tarpeisiinsa hänellä ei ollut mitään, ei mitään millä ostaa niitä

pieniä tarvikkeita, joita nainen tarvitsee. Kaksi viikkoa hänen piti

odottaa, ennenkuin sai kokoon sen verran rahaa, että kykeni ostamaan

neuloja ja lankaa. Siksi hän joutuikin täydelliseen rahapulaan, kun

Jean rakkausjuttuineen odottamatta tuli aiheuttamaan häiriötä hänen

menoarvioonsa. Jo frangin menettäminen tuotti tuntuvan vaillingin hänen

kukkaroonsa. Kuinka hän nyt korvaisi nuo kymmenen frangia, jotka

puuttuivat? Ei ajattelemistakaan, että hän yhdessä päivässä ansaitsisi

niin paljon. Ajatus vaivasi painajaisena häntä unessa aina

päivänkoitteeseen asti. Milloin Pépé heitettiin kadulle, milloin hän

itse verissä sormin käänteli katukiviä katsoakseen, eikö niiden alla

olisi kätkössä rahoja.

Seuraavana päivänä hänen oli hymyiltävä ja näyteltävä hienopukuisen

neidin osaa. Tunnettuja asiakkaita tuli osastolle, ja moneen kertaan

Aurélie rouva kutsui hänet luokseen heittääkseen hänen hartioilleen

milloin minkin vaatekappaleen uuden kuosin näyttämistä varten.

Kaartaessaan vartaloaan muotilehtien naiskuvien tapaan hän ajatteli

Pépén kuukausimaksua, josta puuttui kymmenen frangia ja joka oli sinä

iltana maksettava. Vaikka hän lisäsi siihen kenkärahaksi varatut

säästönsä -- sillä tulihan hän vielä jonkin kuukauden vanhoilla toimeen

-- niin siitä ei sittenkään tullut kolmeakymmentäneljää frangia

enempää. Mistä ottaa nuo kuusi frangia, jotka vielä puuttuivat. Hänen

sydämensä oli pakahtua tuskasta.

-- Huomatkaa, puku on olkapäistä väljä, sanoi Aurélie rouva. -- Samalla

sangen aistikasta ja sangen mukavaa. Näettekö, se ei ollenkaan ahdista

käsivarsia liikutettaessa.

-- Ei ollenkaan, vakuutti Denise kohteliaasti hymyillen. -- Ei edes

tunnukaan. Varmaankin se on rouvalle mieleen.

Tätä sanoessaan hän muisti vieneensä Pépén edellisenä sunnuntaina

kävelemään Elyséen puistoon ja katui sitä. Eihän lapsi parka tosin

usein päässyt hänen kanssaan kävelemään, eipä silti, mutta hänen oli

täytynyt ostaa pienokaiselle piparkakkuja ja pieni lapio, ja sitten he

eivät voineet olla menemättä nukketeatteriin. Heti siitä oli karttunut

koko summa, frangi kolmekymmentäviisi centimea. Jean ei todellakaan

muistanut ajatella pikku veikkoaan kun teki tyhmyyksiä. Denisen oli

vastattava lopuksi kaikesta.

-- Jos ei tämä miellytä rouvaa, jatkoi johtajatar, niin... Pankaahan

tuo vaippa, neiti, jotta rouva voi vertailla.

Ja Denise sipsutteli pienin askelin, vaippa hartioillaan ja sanoi:

-- Tämä on kyllä lämpimämpi... Ja aivan muodin mukainen.

Iltaan asti Denise kätki ammattinsa vaatiman hymyn alle kiduttavat

rahahuolensa. Osaston tytöt, joilla oli yltä kyllin työtä sinä päivänä,

sallivat hänenkin myydä, mutta oli vasta tiistai ja täytyi odottaa

lauantaihin, ennenkuin sai nostaa viikon ansiot. Päivällisen syötyään

hän päätti mennä vasta seuraavana päivänä rouva Gras'n luo. Hän saattoi

sanoa saaneensa esteen, ja siihen mennessä hänen kenties onnistuisi

saada jostakin kuusi frangia kokoon.

Denise, joka pelkäsi vähimpiäkin menoja, meni aikaisin huoneeseensa.

Mitä hänellä olisi ollut ulkona tekemistä, kun kukkaro taskussa

oli tyhjä ja kun hän lisäksi oli niin arka, ettei uskaltanut

mennä tuntemiaan tavaratalon lähikatuja kauemmaksi. Käveltyään

Palais-Royaliin asti hengittääkseen raitista ilmaa hän palasi nopeasti

kotiin ommellakseen tai pestäkseen vaatteitaan. Tyttöjen huoneiden sivu

kulkevassa käytävässä oli iltaisin ja aamuisin kasarmintapainen

epäjärjestys. Tytöt juoksentelivat sangen huolimattomassa asussa,

hakivat pesuvettä, järjestelivät pesuvaatteita, viivyttelivät juoruja

levittääkseen, suuttuivat ja leppyivät vuorotellen. Kun heitä oli

kielletty menemästä huoneisiin työpäivän aikana, he itse asiassa vain

nukkuivat niissä saapuen illalla viime hetkessä ja lähtien pois

aamulla, ennenkuin olivat oikein heränneetkään, siistiydyttyään ja

pukeuduttuaan kiireesti. Tämä käytävää vähän väliä lakaiseva,

tuulenpuuskan tapainen meno, väsymys, joka sai tytöt kolmetoista tuntia

kestävän työpäivänsä jälkeen heittäytymään vuoteelle siitä sen koommin

enää hievahtamatta, rasittumisesta johtuva äreys, joka alinomaa yllytti

heitä toinen toistaan vastaan, kaikki muistutti kiusaantuneiden

joukkojen ohikulkiessaan käyttämää majataloa. Denisellä ei ollut yhtään

ystävää. Kaikista myyjättäristä yksi ainoa, naapuriosaston myyjätär

Pauline Cugnot, osoitti hänelle myötätuntoa, mutta kun valmiiden

vaatteiden osasto ja valkotavaraosasto olivat ilmisodassa keskenään,

oli tyttöjen täytynyt rajoittua vaihtamaan silloin tällöin jokin

kiireinen sana, ja ystävyys ei ottanut kehittyäkseen. Pauline asui

aivan Denisen huoneen vieressä, sen oikealla puolella, mutta hän katosi

heti pöydästä noustuaan ja palasi vasta yhdentoista aikaan, jolloin

Denise kuuli hänen menevän levolle. He tapasivat siis toisensa

ainoastaan työn aikana.

Denise oli vielä kerran ryhtynyt korjaamaan kenkiään. Hän käänteli

niitä kädessään huolestuneena tarkastellen, vieläkö ne kestäisivät

yhden kuukauden. Sitten hän päätti ryhtyä työhön, paksulla

silmäneulalla hän koetti ommella irtipäässeet pohjat päällisiin kiinni.

Kauluksensa ja kalvosimensa hän oli pannut saippuaveteen pesuvatiin.

Joka ilta hän kuuli kuinka toverit palasivat. Kuului hiljaista

supatusta ja naurua, joskus riitaa, jota koetettiin tukahduttaa. Sitten

vuoteet ritisivät, haukoteltiin syvään, ja lopuksi huoneet vaipuivat

toinen toisensa jälkeen makeaan uneen. Hänen vasemmanpuoleinen

naapurinsa puheli usein unissaan, mistä Denise oli alussa pelästynyt.

Oli kenties niitäkin, jotka ohjesäännöstä huolimatta valvoivat

myöhäiseen yöhön niinkuin Denisekin korjatakseen vaatteitaan, mutta sen

he tekivät kai yhtä varovasti kuin hänkin sukkasillaan liikkuen ja

vähintäkään melua aiheuttamatta, sillä suljettujen ovien takaa ei

kuulunut hiiskahdustakaan.

Kello oli kymmenen minuuttia yli yksitoista kun käytävässä äkkiä kuului

liikettä, ja Denise nosti päätään. Jokohan nyt taas joku oli

myöhästynyt? Pauline kai, sillä Denise kuuli viereistä ovea avattavan.

Mutta hämmästyksekseen hän huomasi, ettei valkotavaroiden myyjätär

mennytkään omaan kammioonsa, vaan koputti hänen ovelleen:

-- Päästäkää sisälle! Olen Pauline.

Myyjättäriä oli kielletty käymästä toistensa luona, ja Denise

kiirehtikin avaamaan, jottei rouva Cabin, joka valvoi ohjesäännön

noudattamista, huomaisi järjestyksen rikkojaa.

-- Oliko hän siellä? kysyi Denise sulkiessaan ovea.

-- Kuka? Rouva Cabinko? Pauline sanoi. -- Oh, en minä häntä pelkää...

Viidestä frangista hän kyllä leppyy.

Sitten hän lisäsi:

-- Jo aikoja olen tahtonut puhua kanssanne. Alhaalla ei ole koskaan

tilaisuutta... Ja kun tänä iltana pöydässä näytitte niin

alakuloiselta...

Denise kiitti heltyneenä toveria hyväntahtoisuudesta, ja pyysi häntä

istumaan. Mutta hämmästyneenä odottamattoman vieraan tulosta hän piteli

yhä kädessään kenkää, jota oli korjaamassa. Paulinen katse sattui

siihen, sitten hän pudisti päätään, katsoi ympärilleen ja näki

kauluksen ja kalvosimet pesuvadissa.

-- Lapsi parka, arvasinhan, jatkoi Pauline. -- Älkää huoliko, kyllä

minä tiedän miltä tuntuu. Ensi aikoina, kun saavuin Chartres'ista ja

kun ei isä Cugnot lähettänyt minulle centimeäkään, pesin minäkin

pyykkiä. Pesin paitanikin. Minulla oli niitä kaksi, ja aina te olisitte

löytänyt toisen likoamasta.

Hengästyneensä juoksemisesta hän oli istuutunut. Hänen sikkarasilmäiset

leveät kasvonsa olivat piirteiden karkeudesta huolimatta miellyttävät,

suu oli iso, mutta lempeä. Hän rupesi muitta mutkitta kertomaan

elämäkertaansa. Isän kodissa hän oli viettänyt nuoruutensa. Sitten

mylläri oli tehnyt vararikon ja antanut tyttärelle kaksikymmentä

frangia käteen käskien tämän mennä Pariisiin onneaan etsimään. Hän oli

joutunut alussa kokemaan kovaa, ensin Batignollen tavaratalon

myyjättärenä ja sitten Naisten Aarreaitan palveluksessa, loukkauksia,

solvauksia ja kieltäymyksiä. Mutta nyt oli elämä jo siedettävää. Hän

ansaitsi kaksisataa frangia kuukaudessa ja huvitteli mielensä mukaan

huolehtimatta tulevaisuudesta ja laskematta päiviä. Rintaneula ja

kellonvitjat koristivat hänen vyötäisiltä somasti istuvaa tummansinistä

verkapukuaan, ja hän hymyili ison harmaan sulan somistaman samettihatun

suojasta.

Denise punastui häveten paikkaamistyötään ja yritti selittää, mutta

Pauline keskeytti toistaen:

-- Minäkin olen kokenut samanlaista. Ja minä olen vanhempi teitä,

kaksikymmentäkuusi ja puoli vuotta jo, vaikka en siltä näytä... Kas

niin, kertokaa nyt mikä teitä vaivaa.

Denise antoi myöten tuon vilpittömästi tarjotun ystävyyden voittamana.

Alushameessaan, vanha huivi hartioilla, hän istuutui muhkeasti

pukeutuneen Paulinen viereen, ja syntyi vilkas keskustelu. Huoneessa

oli jäätävän kylmä. Vilu tuntui valuvan pieneen ullakkokamariin

vankilamaisen alastomia seiniä pitkin. Tyttöjen sormet kangistuivat

pakkasesta, mutta he eivät huomanneet sitä kertoessaan toisilleen

salaisuutensa. Denise avasi arasti sydämensä ja uskoi vähitellen

toiselle kaikki surunsa. Hän puhui Jeanista ja Pépéstä ja kertoi

alituiset rahahuolensa. Siitä puhe kääntyi valmiiden vaatteiden

myyjättäriin, ja Pauline puhui suunsa puhtaaksi.

-- Senkin heittiöt! hän sanoi. -- Jos he tahtoisivat käyttäytyä

ihmisiksi teitä kohtaan, niin ansaitsisitte kyllä enemmän kuin sata

frangia kuukaudessa.

-- Kaikki vihaavat minua, Denise sanoi itkuun purskahtaen, -- enkä minä

ymmärrä minkä tähden. Herra Bourdoncle esimerkiksi on alati väijymässä

minua saadakseen minut kiinni virheestä, ikäänkuin olisin hänen

tiellään... Isä Jouve yksin...

Toinen keskeytti:

-- Sekö vanha marakatti! Älkää toki häneen luottako... Tiedättekö,

sellaisia isonenäisiä miehiä ei kannata uskoa. Hänellä on kyllä

kunniamerkki, mutta hänestä on yhtä ja toista sanomista meidänkin

osastolla... Mutta olette te lapsellinen, kun noin vähästä itkette?

Tuollainen herkkätunteisuus on oikea onnettomuus. Kaikkien täytyy

kestää mitä teidän on kestettävä. Tuliaisia te maksatte, siinä kaikki.

Hän tarttui Denisen käteen ja suuteli häntä hyvän sydämensä voittamana.

Raha-asiat olivat vakavampaa laatua. Köyhä tyttö ei tietysti jaksanut

elättää kahta veljeään, maksaa toisen ylläpidon ja toisen huvit, kun ei

päässyt ansaitsemaan muuta, kuin mitä toverit suvaitsivat hänelle

antaa, sillä palkkaa hän tuskin saattoi odottaa ennenkuin maaliskuussa,

kevätmyynnin vilkastuessa.

-- Kuulkaa nyt, teidän on mahdotonta tulla toimeen tällä tavalla, sanoi

Pauline. -- Teidän sijassanne minä...

Mutta hän vaikeni, sillä käytävästä kuului liikettä. Marguerite

kenties, sillä hänestä kerrottiin, että hän kulki iltaisin käytävässä

urkkiakseen nukkuivatko muut. Pauline, joka yhä piteli Denisen kättä,

katsoi häntä vähän aikaa sanomatta mitään kuunnellen uudistuisiko ääni.

Sitten hän jatkoi hiljaa lempeästi vakuuttaen:

-- Teidän sijassanne minä ottaisin ystävän.

-- Ystävän? kuiskasi Denise, ymmärtämättä aluksi. Mutta kun asia

selveni hänelle, hän veti kätensä pois ja oli aivan typerän näköinen.

Hän häpesi tuota neuvoa, sillä sellainen ei ollut koskaan johtunut

hänen mieleensä, eikä hän ymmärtänyt mitä hyötyä siitä voisi olla.

-- Enhän toki, hän vastasi yksinkertaisesti.

-- Muuten, Pauline jatkoi, -- te ette selviä, sen minä sanon...

Laskekaa vain: neljäkymmentä frangia pienokaisesta ja vähän väliä

viiden frangin summa toiselle. Ja ettehän tekään voi pukeutua kuin

kerjäläinen, niin juuri, kenkänne ovat lopussa... Ottakaa ystävä! Se on

paljon parempi.

-- En ota, toisti Denise.

-- No niin, tyhmästi teette... Täytyyhän sitä ja se on aivan

luonnollista. Meidän kaikkien on ollut pakko turvautua siihen. Minäkin

olin ylimääräisenä niinkuin tekin alituisessa rahanpuutteesa. Ruoka ja

asunto on tietysti, mutta kuka pitää huolen puvusta. Ja sitten

mahdotontahan on olla ilman rahaa. Kukaan ei voi kaiken ikäänsä istua

kammiossaan katselemassa kärpästen lentoa. Ja mikä sitten neuvoksi?

Hyvä Jumala, sitä täytyy...

Sitten hän kertoi ensimmäisestä ystävästään, asianajajan kirjurista,

johon hän oli tutustunut huviretkellä Meudoniin. Tämän jälkeen hän oli

ottanut postivirkamiehen. Syksystä alkaen hänellä oli ystävänä eräs Bon

Marchén myyjä, sangen kiltti poika, jonka seurassa hän vietti kaikki

joutohetkensä. Mutta tietysti hän ei huolinut monesta yhtäaikaa. Hän

oli kunnon tyttö, ja häntä inhottivat nuo kurjat, jotka tyytyivät kehen

tahansa.

-- En minä käske teitä käyttäytymään huonosti, enhän toki, hän jatkoi

nopeasti. -- En esimerkiksi tahtoisi näyttäytyä teidän Claranne

seurassa, sillä sen verran minä pidän maineestani enkä ole huimapää.

Mutta kun seurustelee siivosti jonkun kanssa eikä tiedä tekevänsä

pahaa... Onko se nyt sitten teistä niin pahaa?

-- Ei, vastasi Denise, -- mutta minusta ei ole siihen, siinä kaikki.

He vaikenivat uudestaan. Vilusta huolimatta he hymyilivät toisilleen

heltyen noista hiljaa kuiskatuista salaisuuksista.

-- Ja sitten, jatkoi Denise punastuen, -- eihän sitä voi, ellei sydän

käske.

Pauline katsoi häneen kummastellen. Lopuksi hän nauroi ja suuteli

Deniseä vielä kerran sanoen:

-- Mutta, kultaseni, eihän sitä mieltymättä... Olettepa te lapsellinen!

Eivät ne väkisin vie... Kuulkaahan, tahdotteko, että Baugé vie meidät

ensi sunnuntaina jonnekin maalle? Hän voi ottaa toverin matkaan.

-- En, Denise toisti itsepintaisesti, alati yhtä lempeänä. Pauline ei

enää uudistanut pyyntöään. Jokainen oli vapaa käyttäytymään mielensä

mukaan. Hän oli sanonut minkä sanoi, sydämensä hyvyydestä, sillä hänen

kävi todellakin sääliksi, kun näki toverin noin onnettomaksi. Kun kello

oli lyönyt kaksitoista, hän nousi lähteäkseen. Mutta sitä ennen hän

pakotti Denisen ottamaan vastaan nuo kuusi frangia, jotka häneltä

puuttuivat sanoen ettei niillä ollut mitään kiirettä. Denisen sopi

maksaa sitten kun ansaitsi enemmän.

-- Nyt, hän lisäsi, sammuttakaa kynttilä, jotteivät arvaa kenen ovi

narahtaa... Voitte sitten jälleen sytyttää.

Kynttilän sammuttua ystävät vieläkin kerran puristivat kättä. Pauline

pujahti kevyesti ovesta ja katosi omaan huoneeseensa melua

herättämättä. Hameen kahina vain ilmaisi, että väsyttävästä päivästä

huolimatta joku vielä valvoi sikeään uneen vaipuneissa huoneissa.

Ennen maatapanoaan Denise tahtoi lopettaa kengänkorjauksen ja pesun.

Kylmä yhä lisääntyi sitä myöten kuin yö kului. Mutta Denise ei sitä

huomannut, sillä keskustelu oli saanut hänen verensä kuohuksiin. Hän ei

liioin paheksunut toverin tunnustuksia, sillä hänen mielestään jokaisen

oli lupa järjestää elämänsä mielensä mukaan, kun oli yksin eikä

kenestäkään riippuvainen. Hänen elämänsä puhtaus ei ollut lujien

periaatteiden ansiosta, se johtui hänen suorasta järjestään ja

turmeltumattomasta luonteestaan. Yhtä käydessä hän vihdoinkin kävi

nukkumaan. Hän ei rakastanut ketään, ei ketään. Mitä varten hän siis

muuttaisi elämänsä ja riistäisi veljiltään heille lupaamansa äidin

hellyyden? Mutta sittenkään hän ei saanut unta silmiinsä. Kuumana

juoksi veri hänen suonissaan, ja outoja näkyjä kohosi pimeästä hänen

silmiensä eteen. Ne hälvenivät vähitellen ja katosivat yöhön.

Tästä illasta lähtien Denisen silmät avautuivat huomaamaan tunne-elämän

ilmiöitä osastollaan. Kun työ ei liiaksi rasittanut, "mies" oli

alinomaa tytöillä mielessä. Juoruja kerrottiin toiselta toiselle, ja

niissä oli usein viikkokaudeksi nauramista. Clara vietti häpeällistä

elämää kolmen miehen elättinä kuljettaen perässään kokonaista laumaa

sattuman hänen saattoonsa liittämiä rakastajia. Tavaratalossa hän

rasitti itseään niin vähän kuin suinkin, kun tiesi saavansa rahaa

vähemmällä vaivalla muualta, ja hän olisi jo aikoja sitten eronnut

palveluksesta, jollei hänen olisi ollut pakko näön vuoksi pysyä

paikoillaan, sillä hän pelkäsi isä Prunaireä, joka lupasi tulla

Pariisiin lyömään hänet vaivaiseksi, jos hän ei elänyt ihmisiksi.

Marguerite sitä vastoin käyttäytyi siivosti, eikä hänellä tiedetty

olevan rakastajaa. Kaikki ihmettelivät tätä, sillä hänen tarinansa ei

ollut kenellekään salaisuus. Kaikki tiesivät hänen tulleen Pariisiin

kätkeytyäkseen virheensä seurauksista. Mutta kuinka hän oli lapsen

ylipäänsä saanut, jos hän noin siveästi eli. Häneen ei sittenkään ollut

luottamista. Arvatenkin hän pysyi aisoissa miellyttääkseen

grenoblelaista serkkuaan. Tytöt eivät säästäneet rouva Frédériciäkään,

vaan väittivät hänen olevan hyvissä väleissä milloin minkin ylhäisen

henkilön kanssa, mutta totuus oli, ettei hänen sydämensä asioista

tiedetty mitään. Illalla leskirouva poistui äreänä ja jäykkänä, eikä

kukaan tiennyt, minne hän niin kipakasti kiirehti. Mitä Aurélie rouvaan

tuli, niin hänestä kerrotut jutut olivat varmaankin perättömiä,

tyytymättömien myyjättärien keksimiä hullutuksia, joita ei kukaan

todenperästä uskonut. Hänen sanottiin aikanaan keränneen ympärilleen

pienen hovin kuuliaisia nuorukaisia ja väitettiin, että hänen eräälle

poikansa ystävälle osoittama äidillinen rakkaus oli ollut liian hellää

laatua, mutta nykyään hänen asemansa osaston johtajattarena vaati

häneltä vakavuutta, ja hänen arvokkaasta esiintymisestään päättäen hän

ei enää välittänyt seikkailuista. Mutta sen sijaan oli muita, joita

lapsellisuudet eivät vielä kyllästyttäneet: koko suuri lauma

tavaratalon tyttöjä, joita töiden loputtua iltapäivällä odotettiin

ovella. Nuoria miehiä oli joukoittain Gaillonin aukiolla ja pitkin

Michodièren- ja Neuve-Saint-Augustininkatuja kuin vahdinpidossa,

liikkumattomina pitäen silmällä ohikulkevia tyttöjä. Omansa löydettyään

he tarjosivat kätensä ja katosivat hänen kanssaan kadun kulmasta

puhellen tyynesti ja arvokkaasti.

Mikä varsinkin Deniseä hämmästytti oli hänen Colombania koskeva

havaintonsa. Milloin ikinä hän katsoi kadun toisella puolen kituvaa

Vanhaa Elbeufia, hän näki setänsä ensimmäisen kauppa-apulaisen ovella

tuijottamassa valmiiden vaatteiden myyjättäriä. Kun Colomban huomasi,

että Denise katseli häntä, hän käänsi punastuen päänsä pois ikäänkuin

olisi pelännyt, että nuori tyttö antaisi hänet ilmi Genevièvelle,

vaikka Denise ei enää käynyt setänsä perheessä, sen jälkeen kun oli

astunut Naisten Aarreaitan palvelukseen. Denise luuli ensin, että

Margueritesta oli kysymys, sillä Colombanin raukeat silmäykset

tuntuivat ilmaisevan onnettoman rakastajan toivottomuutta, ja

Margueritesta ei todellakaan paljon toivomista ollut, sillä hänellä oli

asunto tavaratalossa ja hän kohteli kaikkia ihailijoitaan yhtä tylysti.

Mutta sitten suureksi hämmästyksekseen Denise huomasi erehtyneensä,

sillä Colombanin katseet piirittivätkin Claraa eikä Margueriteä.

Kuukausia onneton ihailija oli hautonut katukäytävällä rakkauttaan

uskaltamatta lähestyä ja tyytyen silmäyksiin, vaikka hänen olisi ollut

niin helppoa tutustua tähän vapaudesta nauttivaan tyttöön, joka asui

Louis-le-Grandinkadulla ja jolla oli joka ilta uusi mies rinnallaan.

Clara ei näyttänyt itsekään tietävän mitään tästä valloituksestaan.

Deniseen havainto teki tuskallisen vaikutuksen. Sellaista kurjuuttako

rakkaus olikin! Tuo poika, jolla oli niin suuri onni aivan lähellään,

ei välittänyt sen enempää siitä, vaan turmeli tulevaisuutensa ja

rukoili polvillaan arvotonta naista niinkuin pyhimystä. Tästä lähtien

hän tunsi sydäntänsä kouristavan joka kerta, kun hän Vanhan Elbeufin

vihreälasisen ikkunan takana huomasi Genevièven kalpeat ja riutuneet

kasvot.

Tätä kaikkea Denise ajatteli illalla nähdessään toverien poistuvan

ystäviensä seurassa. Ne, jotka eivät asuneet Naisten Aarreaitassa,

palasivat vasta seuraavana päivänä, tuoden mukanaan ulkoilman ja

tuntemattoman maailman päihdyttäviä tuoksuja. Denise vastasi hymyillen

Paulinen ystävälliseen tervehdykseen tämän rientäessä Gaillonin aukion

suihkukaivolle, minkä vieressä tiesi Baugén säännöllisesti odottavan

kahdeksasta lähtien. Denise mentyään ulos viimeisenä teki pienen

kävelymatkansa aina yksin ja palasi kotiin aina ensimmäisenä, ryhtyi

työhön tai meni nukkumaan pää täynnä outoja haaveita ja uteliaana

tietämään millaista Pariisin elämä oikeastaan oli. Hän ei tosin

kadehtinut näitä naisia, sillä olihan hänen turvanaan yksinäisyys ja

arkuus, johon hän sulkeutui kuin kuoreen, mutta häntä huvitti

heittäytyä mielikuvituksensa valtaan, arvata mitä ei tiennyt

ja luoda itselleen oma käsityksensä kahvila-, ravintola- ja

teatterihuvituksista, vene- ja jalkamatkoista, joista kuuli alati

puhuttavan. Haaveet jättivät hänen mieleensä jonkinlaista väsymystä,

halunsekaista raukeutta, ja hänestä tuntui, että oli jo kyllästynyt

noihin huveihin, joita ei ollut vielä maistanutkaan.

Mutta paljon aikaa ei hänellä riittänyt haaveisiin sillä hänen elämänsä

oli pelkkää työtä. Ja liikkeessä, kolmetoista tuntia kestävän työpäivän

rasituksessa, ei kenenkään mieleen johtunut, että myyjät ja myyjättäret

olisivat voineet rakastua toisiinsa. Jos kuohuva, alituinen sota

rahasta ei olisi tasoittanut sukupuolisuhteita, niin yhtämittainen,

päätä ja jäseniä väsyttävä väentungos olisi sen tehnyt. Harvoin

lemmenliittoja solmittiin miesten ja naisten kesken heidän

tungeskellessaan päivät päästään osastoillaan. He olivat kaikkea

persoonallisuutta vailla, vain koneistossa pyöriviä rattaita, jotka

parhaansa mukaan ajoivat liikkeen suurta yhteistä asiaa. Talon

ulkopuolella vasta he elivät omaa elämäänsä pitkin päivää hillittyjen

intohimojen leimahtaessa äkkiä tuleen.

Kumminkin Denise näki kerran, kuinka Albert Lhomme, Aurélie rouvan

poika, pisti kirjelapun erään valkotavaraosaston myyjättären käteen

kuljettuaan sitä ennen monta kertaa osaston läpi välinpitämättömän

näköisenä. Talven kuollut kausi, joka kestää joulukuusta helmikuuhun,

oli silloin alkanut, ja Denisellä oli joskus ostajia odottaessaan aikaa

levätäkin seisoallaan, katse kaukana tavaratalon syvyyksissä. Valmiiden

vaatteiden myyjättäret seurustelivat joskus pitsiosaston myyjien kanssa

ylläpitääkseen naapurisopua rajoittuen kumminkin hiljaa vaihdettuihin

pilapuheisiin. Eräs pitsien myyjä vaivasi piloillaan Claraa

tunnustuksillaan, vaikka vähän välitti hänestä, eikä tavaratalon

ulkopuolella koettanutkaan lähestyä häntä. Sellaiset olivat joka

osastolla myyjien ja myyjättärien välit, nopeita silmäniskuja, sanoja,

jotka he yksin ymmärsivät, salavihkaisia puheita, joita he vaihtoivat

seisoen selin toisiinsa varoen Bourdonclen valppautta. Deloche oli

tyytynyt kauan hymyilemään katsoessaan Deniseä. Sitten hän käyden

rohkeammaksi uskalsi kuiskata hänelle jonkin ystävällisen sanan, kun

sattui viereen tungoksessa. Päivänä, jolloin Denise näki Albertin

antavan valkotavaraosaston myyjättärelle kirjelapun, hän parhaillaan

puheli Delochen kanssa, joka haluten sanoa hänelle jotakin kysyi

paremman puutteessa, oliko hän tyytyväinen aamiaiseen. Tämä oli myös

nähnyt kirjeen vilahtavan. Hän katsoi nuoreen tyttöön, ja he

punastuivat kumpikin, häpeillen havaitsemaansa.

Mutta Denise, huolimatta näistä kuumista tuulahduksista, jotka

vähitellen saivat hänessä naisen hereille, uinui vielä viattomuuden

unta. Hutinin lähestyminen yksin sai hänen sydämensä vavahtamaan.

Kuitenkaan hän ei luullut tunnettaan nuorta miestä kohtaan muuksi kuin

kiitollisuudeksi tämän hänelle osoittamasta kohteliaisuudesta. Hutin ei

kertaakaan tuonut ostajia osastolle Denisen joutumatta hämilleen. Monta

kertaa palatessaan joltakin kassalta Denise huomasi sydän täynnä

liikutusta kulkeneensa silkkiosaston poikki, vaikka hänellä ei ollut

siellä mitään tekemistä. Eräänä iltapäivänä hän tapasi siellä Mouret'n,

joka seurasi hymyillen häntä katseellaan. Mouret ei enää puuttunut

häneen, joskus vain virkkoi hänelle jonkin sanan neuvoakseen häntä

hänen pukunsa suhteen tai laskeakseen hänestä leikkiä, väittäen ettei

hänestä tainnut tytöksi ollakaan, siihen hän oli liian poikamainen.

Eikä hän oppinut sievistelemään, vaikka niin tottunut naistenlumooja

kuin Mouret käytti taitoaan. Mouret suvaitsi nauraa, jopa härnäilläkin,

tahtomatta kuitenkaan tunnustaa itselleen, minkä vaikutuksen pikku

myyjätär vallattomine hiuksineen häneen teki. Tuo sanaton hymy sai

Denisen vapisemaan, ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni virheestä.

Tiesiköhän Mouret, minkä tähden hän kulki silkkiosaston kautta, kun hän

ei itsekään olisi voinut sanoa, mikä hänet pakotti tekemään kierroksen.

Hutin puolestaan ei näyttänyt huomaavan tytön kiitollisia katseita.

Nämä neitoset eivät kuuluneet hänen alaansa. Hän oli halveksivinaan

heitä kehuskellen kahta kiivaammin ostajien suosionosoituksilla. Hänen

kertomuksensa mukaan eräs vapaaherratar oli hänen myyntipöytänsä edessä

rakastunut häneen tulisesti, ja mennessään erään arkkitehdin rouvan luo

korjaamaan laskussa syntynyttä erehdystä, tämä oli langennut hänen

syliinsä. Tässä normandialaisessa kerskailussa ei ollut mitään perää,

sillä Hutinilla ei ollut muuta naisseuraa kuin kahvilakonserteissa

tapaamansa tytöt. Niinkuin useimmat vaate- ja muotitavarakauppojen

myyjät hän oli tuhlari, joka pitkin viikkoa taisteli saiturin

itsepintaisuudella hankkiakseen rahaa ja voidakseen sunnuntaina täysin

käsin kylvää niitä kilpa-ajoradoille, ravintoloihin ja tanssiaisiin.

Säästöistä ei puhettakaan eikä tulevaisuuden suunnittelusta; raha meni

samaa tietä kuin se tulikin. Favier ei ottanut Hutinin huveihin osaa.

Vaikka nämä myyjät tuntuivat tavaratalossa olevan mitä parhaimpia

ystäviä, he eivät erottuaan ovella puhuneetkaan toisilleen. Samaten

monet muutkin myyjät, jotka päiväkaudet työskentelivät toistensa

rinnalla, vieraantuivat toisistaan heti astuttuaan kadulle tietämättä

mitään toistensa oloista ja elämästä. Hutinin lähin tuttava oli

Liénard. He asuivat kumpikin Smyrnan hotellissa Annankadun varrella,

synkän näköisessä talossa, jossa parhaastaan asui kauppa-apulaisia.

Aamulla he saapuivat yhdessä työhön, ja illalla se, joka ensimmäiseksi

pääsi vapaaksi osastonsa järjestettyään, meni odottamaan toista

Saint-Rochin pieneen kahvilaan, johon Naisten Aarreaitan

kauppa-apulaiset kokoontuivat tupakoimaan, juomaan ja pelaamaan

korttia. Sinne he jäivät usein yhteen asti, jolloin kahvilan isäntä

väsyneenä ajoi heidät pois. Noin kuukausi sitten he olivat alkaneet

viettää kolme iltaa viikossa eräässä Montmartren pahamaineisessa

kapakassa, johon he hilasivat muitakin tovereita ja jossa he huutamalla

ja keppejään kolistelemalla osoittivat niin pontevasti mielihyväänsä

kimeä-ääniselle laulajattarelle, neiti Lauralle, Hutinin viimeiselle

ystävättärelle, että poliisin oli jo kahteen kertaan täytynyt puuttua

asiaan.

Talvi kului hiljalleen, ja Deniselle annettiin vihdoinkin kolmesataa

frangia kiinteää palkkaa. Oli jo korkea aika, sillä hänen vanhat

kenkänsä eivät pysyneet enää koossa. Viimeisinä kuukausina hän tuskin

uskalsi mennä uloskaan, sillä hän pelkäsi niiden hajoavan.

-- Hyvä Jumala, neiti, Aurélie rouva sanoi suuttuneen näköisenä, --

mitä teillä on jalassa. Teidän kenkänne pitävän sellaista melua, ettei

sitä jaksa kukaan kuunnella. Se on kerrassaan sietämätöntä.

Sinä päivänä, jolloin Denise tuli ensi kertaa osastolle viiden frangin

kangaskengät jalassa, Marguerite ja Clara ihmettelivät puoliääneen,

mutta niin kuuluvasti, etteivät heidän huomautuksensa menneet

keneltäkään hukkaan:

-- Kas vain Tappuratukkaa, joka on hylännyt anturakenkänsä! sanoi

toinen.

-- Mahtoi käydä sääliksi, vastasi toinen, -- sillä ne olivat hänen

äitinsä perintöä.

Koko osasto oli tähän aikaan aivan vimmoissaan Deniselle. Hänen

ystävyytensä Paulinen kanssa oli vihdoinkin tullut ilmi, ja muiden

silmissä vihamieliseen naapuriosastoon liittyminen oli puhdasta

kiusantekoa. Luopio hän oli, joka kertoi viholliselle oman osastonsa

kaikki salaisuudet. Sota osastojen kesken sai uutta vauhtia. Sanoja

satoi kuin luoteja, ja kerran paitarasiakasan takana viha puhkesi

korvapuustiinkin. Alkuaan vihamielisyys johtui kai siitä, että

valkotavarain myyjättärillä oli villapuvut, kun valmiiden vaatteiden

myyjättäret pukeutuivat silkkiin. Oli miten tahansa, joka tapauksessa

villapukuiset kohtelivat silkkipukuisia tovereitaan paheksuvalla

ylenkatseella niinkuin ainakin kunniallinen nainen langennutta

sisartaan. Siihen heillä oli syytäkin, sillä oli huomattu, että

silkillä oli turmeleva vaikutus tyttöjen käytökseen. Clara sai kärsiä

pilkkaa ihailijoistaan, Marguerite lapsestaan ja rouva Frédéricia

syytettiin salaisista lemmenjuonista. Ja tähän kaikkeen Denise oli

syypää.

-- Olkaa siivolla, tytöt, Aurélie rouva sanoi vakavasti yhtymättä

alaistensa vihanpurkauksiin. -- Esiintykää arvokkaasti ja näyttäkää

heille keitä olette.

Hänestä oli edullista pysyä puolueettomana. Kuten hän kerran oli

Mouret'lle tunnustanut, hänen mielestään eivät nämä neitoset olleet

toinen toistaan parempia. Mutta äkkiä hänkin sai syytä suuttua, sillä

hän kuuli Bourdonclen omasta suusta, että hänen poikansa oli tavattu

suutelemasta erästä valkotavarain myyjätärtä, samaa, jolle Albert

Denisen nähden oli antanut kirjeen. Mikä ilkeys! Johtajatar väitti,

että koko juttu oli valkotavaraosaston keksimä juoni hänen

kukistamisekseen. Albert oli houkuteltu satimeen; kokematonta

lapsiraukkaa oli käytetty välikappaleena, kun ei muuten saatu valmiiden

vaatteiden osastoa häväistyksi. Aurélie rouva piti suurta ääntä

sotkeakseen asiat, sillä hän tiesi vallan hyvin mitä hänen oli syytä

ajatella pojastaan ja että tämä pystyi vaikka mihin vallattomuuteen.

Yhteen aikaan asia oli saada vakavan käänteen, kun Mignotkin

sekoitettiin siihen. Hän oli Albertin ystävä ja suosi tämän hänen

luokseen lähettämiä ystävättäriä, jotka seisoivat paljain päin

tuntikausia käsinelaatikkoja tutkimassa. Ja olipa vielä juttu,

jonka mukaan valkotavarain myyjättärelle oli lahjoitettu pari

pesunahkahansikkaita ja josta ei koskaan tullut selvää. Häväistysjuttu

kumminkin tukahdutettiin huomaavaisuudesta Aurélie rouvaa kohtaan, jota

itse Mouret kohteli kunnioittavasti. Seuraukset supistuivat siihen,

että viikon kuluttua Bourdoncle jostakin syystä erotti myyjättären,

jota Albert oli suudellut, sillä vaikka johtokunta ei ollut

huomaavinaan palveluskuntansa työn ulkopuolella osoittamaa tapojen

turmelusta, niin tavaratalon sisällä vähinkään hairahdus ei jäänyt

rankaisematta.

Lopuksi Denise sai kärsiä asiasta. Aurélie rouva, joka tiesi kaiken,

mikä osastolla tapahtui, hautoi häntä kohtaan salaista vihaa. Hän oli

nähnyt Denisen nauravan yhdessä Paulinen kanssa ja luuli, että nauru

koski häntä ja hänestä levitettyjä juoruja. Kostaakseen hän syrjäytti

yhä enemmän Denisen osastolla. Jo aikoja sitten hän oli luvannut kutsua

osaston neitoset joksikin pyhäpäiväksi luokseen omistamalleen

maatilalle Rigolles'iin, lähelle Rambouillet'ta. Hän oli ostanut

maatilan, kun hänen säästönsä olivat kohonneet sataantuhanteen

frangiin. Nyt hän päätti äkkiä panna kutsut toimeen saadakseen samalla

tilaisuuden rangaista Deniseä ja sulkea hänet julkisesti muiden

seurasta. Denise yksin ei saanut kutsua. Kahteen viikkoon ei osastolla

puhuttu muusta kuin tästä huviretkestä. Katseltiin kevätauringon

lämmittämää taivasta ja nautittiin jo edeltäpäin kaikista päivän

lupaamista huveista, ratsastusretkistä aasilla ja maalaisherkuista,

sellaisista kuin maidosta ja ruisleivästä. Ja yksistään naisia; se

kaikkein hauskinta! Yleensä Aurélie rouva vietti vapaapäivänsä

kävelyretkillä naistuttaviensa kanssa, sillä hän oli niin vähän

tottunut perhe-elämään, että tunsi olevansa aivan eksyksissä eikä

tiennyt mitä tehdä, kun hänellä joskus oli aikaa syödä kotona

päivällistä miehensä ja poikansa seurassa. Sen tähden hän niinäkin

iltoina tavallisesti jätti taloushuolet sikseen ja söi päivällisensä

ravintolassa. Lhomme meni omalle taholleen ihastuneena vaimonsa

poissaolosta ja nauttien naimattoman miehen vapaudesta, ja Albert meni

helpotuksesta huokaisten "tyttöjen" seuraan huvittelemaan. Täten he

tottumattomina yhteiselämään ja jo sunnuntaiden aikana kyllästyen

toistensa seuraan viettivät vain yönsä kotona, joka siten muuttui

heille jonkinlaiseksi majataloksi. Kun Rambouillet'n retkestä tuli

kysymys, Aurélie rouva julisti muitta mutkitta, että Albertin

oli sopimatonta olla mukana ja että isä Lhommekin osoittaisi

hienotunteisuutta, jos jäisi pois, mikä julistus oli miehille mieleen.

Sitä myöten kuin tuo onnenpäivä lähestyi tytöt puhelivat yhä hartaammin

siitä kertoen puvuistaan ja valmistuksistaan, ikäänkuin olisivat olleet

lähdössä kuuden kuukauden matkalle. Denise kuunteli kalpeana ja

äänettömänä heidän puheitaan.

-- No jopa koettavat kiusata teitä, Pauline sanoi eräänä päivänä

hänelle. -- Kyllä minä teidän sijassanne näyttäisin heille! Jos he

huvittelevat niin kyllä minäkin! Tulkaa meidän mukanamme ensi pyhänä,

Baugé vie meidät Joinvilleen.

-- Ei kiitos, Denise vastasi hiljaisen itsepintaisesti.

-- Mutta miksi ette tule?... Vieläkö pelkäätte, että teidät viedään

väkisin?

Pauline nauroi sydämensä pohjasta. Denisekin naurahti. Tiesihän hän

miten asiat sujuisivat. Sellaisilla retkillä jokainen hänen

tovereistaan oli tutustunut ensimmäiseen rakastettuunsa, joka oli

tullut mukaan ikäänkuin vain sattumalta, jonkun ystävän tuomana. Eikä

Denise suostunut siihen.

-- Kuulkaa, Pauline jatkoi, -- vannon teille, ettei Baugé tuo ketään

mukanaan. Lähdemme kolmen... En minä rupea naittamaan teitä vastoin

tahtoanne.

Denise epäröi vieläkin, vaikka hänen teki mieli niin, että puna kohosi

hänen poskilleen. Siitä lähtien kuin toverit olivat alkaneet hänen

kuultensa kiitellä maalaisiloja, hän oli tuntenut ikäänkuin

tukehtuvansa raittiin ilman puutteesta, ja hänen unelmansa olivat

alinomaan näyttäneet hänelle avaraa sinitaivasta, rehevää heinikkoa,

jossa hän olkapäitä myöten samoili, suunnattoman korkeita puita, joiden

varjot viillyttivät kuin kylpy raittiissa vedessä. Hänessä heräsivät

hänen Contentinissa vietetyn lapsuutensa muistot, ja hän kaihosi

syntymäseutunsa mehevää vihannuutta ja kirkasta aurinkoa.

-- No niin, mennään sitten, hän sanoi vihdoin.

Kaikki sovittiin etukäteen. Baugén piti tulla hakemaan kahdeksalta

Gaillonin aukiolta, ja sieltä heidän oli määrä mennä ajurilla

Vincennes'in asemalle. Denise, jonka kuukausipalkasta kului aina

kaksikymmentäviisi frangia veljien tarpeisiin, oli pystymättä

hankkimaan uutta pukua koettanut somistaa vanhan mustan villahameensa

pieniruutuisella villakankaalla. Hän oli päällystänyt hattunsa silkillä

ja sinisellä nauhalla. Yksinkertaisessa asussaan hän näytti hyvin

nuorelta, liian nopeasti kasvaneelta köyhältä tytöltä, joka ei

tavoitellut puvussaan muuta kuin siisteyttä ja jota melkein kiusasi ja

hävetti vaatimattoman hatun alla paisuvien hiuksiensa runsaus. Pauline

sitä vastoin loisti sinipuna- ja valkoraitaisessa silkkisessä

kevätpuvussaan, päässä sulilla koristettu hattu ja kaulassa ja käsissä

koristeita, sanalla sanoen pöyhkeili kauppa-alalla työskentelevän

varakkaan naisen juhla-asussa. Pidettyään pitkin viikkoa osastollaan

ohjesäännön määräämää villapukua hän korvasi vahingon pukeutumalla

pyhänä silkkiin, kun Denise sitä vastoin käytettyään silkkiä

maanantaista lauantaihin, verhoutui pyhänä vanhaan, ohueksi kuluneeseen

villapukuun.

-- Tuossa on Baugé, Pauline sanoi osoittaen suihkukaivon vieressä

seisovaa pitkää miestä.

Hän esitteli ystävänsä Deniselle, joka mieltyi heti vaatimattoman

näköiseen poikaan. Baugé oli kookas, hidasliikkeinen ja voimakas kuin

auran eteen valjastettu härkä, kasvot pitkähköt ja silmät täynnä lapsen

naurua. Tämän Dunkerquessä syntyneen maustekauppiaan pojan oli täytynyt

lähteä kotoa, koska hänen isänsä ja veljensä pitivät häntä liian

tyhmänä menestymään kotiseudulla. Mutta päästyään Pariisiin Bon Marchén

palvelukseen hän ansaitsi pian kolmetuhattaviisisataa frangia vuodessa.

Yksinkertaisuudestaan huolimatta hän soveltui sangen hyvin palttinan

myyjäksi, ja naiset sanoivat häntä kiltiksi.

-- Ja missä ajuri? kysyi Pauline.

Heidän piti mennä aina bulevardille asti ajuria etsimään. Aurinko oli

jo korkealla, ja kauniin kevätaamun valossa katukivetkin uhkuivat

elämäniloa. Pilvettömän taivaan kristallimaisen läpikuultava kirkkaus

oli kuin täynnä väräjävää naurua. Denisen huulet vetäytyivät hymyyn

hänen tahtomattaan. Hän hengitti syvään vapautuen vihdoinkin kuusi

kuukautta jatkuneesta ahdistuksesta. Naisten Aarreaitan ummehtunut ilma

ei painanut enää hänen keuhkojaan, eivätkä sen jykevät kivimuurit

vanginneet hänen vapauttaan. Kokonainen luonnon helmassa vietettävä

päivä oli hänellä edessä, ja hän tunsi heräävänsä uuteen elämään,

johon hän astui terveydestä ja riemusta vavahtaen mieli täynnä

vallattomuutta. Kumminkin hänen täytyi häveten kääntää silmänsä pois,

kun Pauline kainostelematta suuteli rakastettuaan suulle.

-- Katsokaa, hän sanoi painaen päätään vaunujen ikkunaan, -- tuossa on

herra Lhomme... Miten kiire hänellä onkaan.

-- Hänellä on torvensa, vastasi Pauline, joka myös oli kallistunut

katsomaan. -- On sekin vanha höperö! Voisi luulla hänen juoksevan

lemmenkohtaukseen.

Lhomme, torvikotelo kainalossa, kiiti Gymnase teatterin seinänviertä

nenä pystyssä ja nauraen itsekseen harvinaista nautintoa odotellessaan.

Hän meni erään ystävänsä, pikkuteatterin huilunsoittajan, luo

saadakseen muutamien muiden soitonharrastajien seurassa soittaa

kamarimusiikkia koko päivän, aamukahvista saakka.

-- Kahdeksan aikaan jo! Hän on hullu, jatkoi Pauline. -- Aurélie rouva

joukkoineen on varmaankin lähtenyt Rambouillet'n junassa, joka lähtee

puoli seitsemältä... Heidän ei ainakaan tarvitse pelätä tapaavansa

toisiaan.

He johtuivat puhumaan Rambouillet'n retkestä. He eivät juuri

toivottaneet sadetta osanottajille, sillä samalla heidänkin päivänsä

olisi ollut hukassa, mutta jos ukonilma voisi puhjeta räiskyttämättä

vettä Joinvilleen, niin ei se olisi heikko asia. Sitten he innostuivat

panettelemaan Claraa, jonninjoutavaa haaskaajaa, joka ei tiennyt mihin

tuhlata elättäjiensä rahoja. Eikö hän aivan äskettäin ostanut kolme

paria kenkiä yhtaikaa ja leikannut niihin reiät, etteivät hänen

liikavarpaansa painaisi, ja heittänyt ne seuraavana päivänä nurkkaan.

Myyjättäret eivät olleet sen viisaampia kuin myyjätkään. Söivät kaikki

ansionsa vähääkään säästämättä tuhlaten kaksi- ja kolmesataa frangia

kuukaudessa vaatteisiin ja makeisiin.

-- Mutta hänellä ei ole toista kättä! sanoi äkkiä Baugé. -- Kuinka hän

voi soittaa torvea!

Hän oli tyttöjen keskustellessa seurannut koko ajan katseellaan

Lhommea. Pauline, joka joskus huvikseen piti häntä pilkkanaan, kun

tiesi saavansa hänet uskomaan mitä tahansa, sanoi hänelle, että

kassanhoitaja tuki torvensa seinää vasten, kun soitti. Baugé uskoi

tämän mahdolliseksi, jopa ihmettelikin tätä taitavasti keksittyä

keinoa. Kun Pauline sitten katuen ilkeyttään selitti lemmitylleen

Lhommen keksimää pihtijärjestelmää, niin Baugé osasi jo olla

varuillaan. Hän ei uskonutkaan enää, vaan pudisti epäilevästi päätään,

väittäen ettei hänelle kaikkia hullutuksia uskoteltu.

-- Olet sinä vähän typerä, Pauline sanoi lopuksi. -- Mutta ei se tee

mitään, pidän sinusta sittenkin.

Saavuttiin Vincennes'in asemalle juuri ennen junan lähtöä. Baugé maksoi

kaikki, mutta Denise oli sanonut tahtovansa suorittaa osansa illalla

kotiin palattaessa. He nousivat toisen luokan vaunuun, joka oli täynnä

huviretkeläisiä ja iloista kuhinaa. Nogent'issa iloinen hääseurue

poistui junasta nauraen. Vihdoin he saapuivat Joinvilleen ja menivät

asemalta suoraan saaren ravintolaan tilaamaan aamiaista. Odottaessaan

he kävelivät Marnen heinikkorinnettä pitkin suurten poppelien varjossa.

Siimeksessä oli viileää, ja siihen ei käynyt tuuli. Toisella,

päivänpaisteisella rannalla oli laajoja viljelysmaita, missä

kevättuulet vallattomina temmelsivät. Pauline ja Baugé kävelivät kädet

toistensa vyötäisillä. Denise jättäytyi tahallaan jälkeen. Hän oli

poiminut vihkon voikukkia, jota hän piteli kädessään, ja kävellessään

hän katseli veden juoksua onnellisena, sydän raukeana ja loi katseensa

maahan, kun Baugé kumartui suutelemaan Paulinea niskaan. Kyyneleet

kohosivat hänen silmiinsä, vaikka hän ei tuntenutkaan kärsivänsä. Miksi

hänen henkeään ahdisti oudosti, ja miksi nämä kedot, joilta hän oli

luullut löytävänsä huoletonta iloa, täyttivät hänen mielensä kaiholla,

jonka syytä hän ei voinut selittää? Aamiaista syötäessä Paulinen

naurunpurskahdukset vaikuttivat häneen masentavasti. Pauline, joka

janosi ulkoravintolahuveja yhtä kiihkeästi kuin mikä tahansa

kaasuvalossa ja väentungoksen raskaassa ilmassa elävä näyttelijätär,

oli tahtonut syödä lehtimajassa huolimatta vinhasta tuulesta, jonka

puuskat löyhyttivät pöytäliinaa. Tämä huvitti häntä, ja hän nauroi

paljaalle säleikölle, joka heitti neliönmuotoiset varjonsa pöydälle.

Sitä paitsi hän nautti ruoasta ahmien tavaratalossa huonosti ravitun

tytön kyllästymättömällä ruokahalulla ja syöden liiaksikin, kun kerran

sai mitä mieli teki. Hän oli parantumaton herkkusuu ja tuhlasi

joutohetkinä rahoja leivoksiin ja makeisiin. Kun Denise heidän syötyään

munia, kalaa ja kananpaistia sanoi olevansa tyytyväinen, täytyi

Paulinenkin lopettaa. Hän ei uskaltanut tilata mansikoita, sillä ne

olivat vielä kalliita ja hän pelkäsi laskun kohoavan liian korkeaksi.

-- Mitä nyt tehdään? kysyi Baugé, kun kahvi oli juotu.

Tavallisesti Baugé ja Pauline palasivat retkiltä Pariisiin päivällistä

syömään lopettaakseen sitten päivänsä teatterissa. Mutta Denisen

toivomuksesta he päättivät jäädä koko päiväksi Joinvilleen. Eikä se

huono ratkaisu ollutkaan; saihan kerrankin kyllikseen nauttia

maalaiselämästä. He viettivät iltapäivän juoksentelemalla kedoilla.

Kerran he ajattelivat kanoottimatkaakin, mutta sitten he luopuivat,

syystä että Baugé oli huono soutaja. Mutta sittenkin vesi houkutteli

heitä luokseen, ja aina he palasivat Marnen rannalle. Joella oli vilkas

liike. Soutuveneitä ja kanootteja kiiti edestakaisin, he katselivat

niitä huvikseen. Aurinko oli laskemaisillaan, ja he aikoivat palata

Joinvilleen takaisin, kun näkivät kaksi venettä soutavan kilpaa jokea

alas. Kumpikin venekunta ponnisteli kaikkensa haukkuen pahanpäiväisesti

toisiaan milloin verkasaksoiksi, milloin kirjatoukiksi.

-- Katsokaa, sanoi Pauline, -- herra Hutinhan siellä on.

-- On, vastasi Baugé, joka katsoi aurinkoa vastaan, varjostaen silmiään

kädellä. -- Tunnen hänen mahonkiveneensä. Toisessa veneessä on kai

ylioppilaita.

Sitten hän alkoi selittää miten koulu- ja kauppanuorison välillä kytevä

vanha viha vähän väliä nostatti heidät toisiaan vastaan riitaan ja

tappeluun. Kuullessaan Hutinin nimen mainittavan Denise oli pysähtynyt

ja seurasi katseellaan pientä venettä koettaen nähdä hänet soutajien

joukosta, mutta erotti vain veneessä istuvat vaaleapukuiset naiset,

joita oli kaksi ja joista toinen, punahattuinen, piti perää.

Veneet loittonivat ja äänet sortuivat virran kohinaan!

-- Kirjatoukat alas!

-- Alas verkasaksat!

Illalla palattiin saaren ravintolaan. Mutta nyt oli jo niin kylmä, että

täytyi syödä salissa, johon talven kosteudesta märät pöytäliinat

levittivät pyykin hajua. Jo kuudesta alkaen pöydät kävivät ahtaiksi.

Huviretkeläiset kiirehtien joka taholta hakivat itselleen nurkan, mihin

istuutua, ja tarjoilijat juoksuttivat tuoleja ja penkkejä ja siirsivät

lautasia lähemmäksi toisiaan valmistaakseen vieraille sijaa. Salissa

syntyi nyt sellainen kuumuus, että ikkunat täytyi avata. Alkoi jo

hämärtää, ja poppelien varjossa piilevä ravintola pimeni niin nopeasti,

että ravintolanpitäjä, jonka vieraat tavallisesti nauttivat ateriansa

taivasalla ja jolla ei ollut tarpeeksi lamppuja, panetti kynttilän joka

pöydälle. Salissa oli sellainen melu, etteivät korvat tahtoneet kestää,

naurua, huutoa, astioiden kilinää. Ikkunasta käyvä tuuli sai kynttilät

hulmuamaan ja valumaan, ja niiden ympärillä rapistelivat yöperhoset

siipiään ruoanhöyryjen raskauttamassa ilmassa, jota silloin tällöin

viilensi viileä viima.

-- Kyllä osaavat huvitella, sanoi Pauline syödessään kalamuhennosta,

jota hän sanoi mainioksi.

Sitten hän kumartui lisätäkseen:

-- Oletteko nähneet herra Albertia tuolla?

Siellä istui todellakin Lhomme nuorempi kolmen arveluttavan näköisen

naisen seurassa: yksi vanhempi, jonka epämiellyttäviä kasvoja varjosti

keltainen hattu, ja kaksi nuorta, kolmen- tai neljäntoista ikäistä

tyttöä, joiden rohkea käytös herätti yleistä huomiota. Albert, joka oli

sangen juovuksissa, takoi lasillaan pöytää ja lupasi pieksää

tarjoilijan pahanpäiväisesti, ellei tämä heti tuonut likööriä.

-- Hajanainen perhe todellakin, Pauline sanoi. -- Äiti Rambouillet'ssa,

isä Pariisissa ja poika Joinvillessa... Eivät ainakaan astu toistensa

varpaille.

Denise, joka vihasi melua, hymyili kuitenkin iloissaan siitä, ettei

voinut ajatella tällaisessa rähinässä. Mutta äkkiä kuului viereisestä

salista sellainen kiljunta, että kaikki muut äänet hukkuivat siihen.

Siellä oli aika tappelu käymässä, sillä tuoleja kaadettiin, pöytiä

siirreltiin, ja samat huudot kuin äsken joella kertautuivat yhtä

mittaa:

-- Kirjatoukat alas!

-- Alas verkasaksat!

Ja kun ravintolan isännän karkea ääni oli tehnyt taistelusta lopun,

ilmestyi Hutin saliin yllään punainen pusero ja lakki niskassa. Hänen

käsivarressaan riippui äskeinen peränpitäjänainen, joka oli kantaakseen

hänkin venekuntansa värejä pistänyt korvansa taakse suuren

unikkovihkon. Heitä tervehdittiin hyvähuudoilla ja kättentaputuksilla.

Hutin säteili pullistaen rintaansa ja kulkien notkuvin polvin kuin

merimiehet. Ylpeänä hän käänsi kaikkien nähtäväksi toisen poskensa,

joka nyrkin iskusta oli mustelmalla, nauttien herättämästään huomiosta.

Häntä seurasi hänen venekuntansa. Pöytä valloitettiin rynnäköllä, ja

melu yltyi yhä.

-- Tuntuu siltä, Baugé sanoi kuunneltuaan takanaan kuuluvaa puhetta, --

tuntuu siltä, että ylioppilaat ovat tunteneet Hutinin seurassa olevan

naisen, joka nykyään esiintyy laulajattarena eräässä Montmartren

kapakassa. Ja sitten he ovat tapelleet hänestä... Ylioppilaat eivät

näet koskaan kuulu maksavan mitään naisille.

-- Olkoonpa miten oli, mutta hän on aika lailla ruma, tuo

punatukkainen, sanoi Pauline nyrpistäen huuliaan. -- En todellakaan

tiedä mistä Hutin heitä onkii, mutta kaikki he ovat toinen toistaan

iljettävämpiä.

Denise tunsi kalpenevansa. Hänestä tuntui kylmältä ikäänkuin hänen

sydämensä olisi vähitellen vuotanut verettömäksi. Joen rannalla hän oli

jo veneessä olijoita katsellessaan tuntenut ensimmäisen väristyksen.

Hutinin seurassa tyttö siis todellakin oli. Denisen oli vaikea

hengittää, hänen kätensä vapisivat, eikä hän voinut enää syödä.

-- Mikä teitä vaivaa? Pauline kysyi.

-- Ei mikään, Denise sopersi. -- On vain vähän kuuma.

Mutta Hutinin pöytä oli aivan vieressä, ja kun Hutin oli huomannut

Baugén, jonka hän tunsi, hän alkoi kimeällä äänellä puhutella häntä

pysytelläkseen yhä salin huomion kohteena.

-- Sanokaapa, yhäkö Bon Marchéssa eletään siveästi?

-- Eipä liioin, Baugé vastasi punastuen.

-- Kas, kun on olevinaan, Hutin jatkoi. -- Olen kuullut, että teillä

vaaditaan myyjättäriltä puhdasta mainetta, ja teillähän kuuluu olevan

erityinen rippi-isäkin tyttöjä tähystelevien myyjien ripittämistä

varten. Talo, missä mennään naimisiin, hyi sentään...

Salissa syntyi naurua. Liénard, joka kuului Hutinin venekuntaan,

lisäsi:

-- Ei ole niinkuin Louvressa. Siellä on vakinainen palkattu kätilö

valmiiden vaatteiden osastolla. Niin, niin täyttä totta se on.

Naurettiin yhä enemmän. Paulinekaan ei voinut pysyä vakavana, niin

hullua tuo kätilön palkkaaminen hänestä oli. Mutta Baugéta suututti,

kun hänen taloaan pilkattiin niin hyvämaineiseksi. Ja äkkiä hän

tokaisi:

-- Lieköhän Naisten Aarreaitassa sen parempi olla! Jos sanankaan sanoo,

niin heti on ero edessä! Ja sellainen johtaja vielä, joka näyttää

hakkailevan kaikkia asiakkaitaan!

Mutta Hutia ei enää viitsinyt kuunnella häntä, vaan rupesi kiittelemään

Clichyn aukion tavarataloa. Hänellä oli siellä eräs tuttu myyjätär,

joka oli peräti niin hyväntapainen, etteivät asiakkaat uskaltaneet

häneltä ostaakaan, koska pelkäsivät nöyryyttävänsä häntä. Sitten hän

siirsi tuolinsa lähemmäksi ja kertoi, että hän oli sillä viikolla

ansainnut sataviisitoista frangia, mainio viikko kerrassaan! Favier ei

päässyt likimainkaan niin korkealle, viiteenkymmeneenkahteen vain,

raukka! Osastolla ei ollut yhtään hänen vertaistaan. Ja näkihän

jokainen, ettei häneltä rahoja puuttunut. Kaiken hän aikoi tuhlata,

koko viikon ansiot, ennenkuin meni nukkumaan. Sitten, sitä myöten kuin

viini nousi hänen päähänsä, hän rupesi panettelemaan osaston

alajohtajaa Robineauta, mokomaa pöyhkeilijää, joka luuli itseään liian

hyväksi näyttäytymään kadulla myyjiensä seurassa.

-- Olkaa hiljempaa, sanoi Liénard, -- puhutte liiaksi, ystäväni.

Kuumuus kävi tukahduttavaksi. Kynttilät valuivat viinin tahraamille

pöytäliinoille, ja kun melu hetkeksi heikkeni, kuului ulkoa joen

yksitoikkoinen kohina, yhtyen suurten, tyyntyvässä yössä uinuvien

poppelien hiljaiseen huminaan. Baugé oli käskenyt tuoda laskun, kun

näki, että Denise ei tointunut, vaan istui aivan kalpeana ja leuka

värähdellen pidätetystä itkusta; mutta tarjoilija ei palannut, ja

heidän täytyi kuunnella vielä vähän aikaa Hutinin laverrusta. Tämä

väitti nyt olevansa Liénard'ia paljon etevämpi, syystä että Liénard söi

isänsä rahoja, kun hän sitä vastoin nautti oman työnsä ja taitonsa

hedelmiä. Vihdoinkin Baugé sai maksetuksi ja he lähtivät.

-- Tuo tyttö tuolla on Louvressa myyjättärenä, kuiskasi Pauline heidän

kulkiessaan toisen salin poikki osoittaen erästä hoikkaa naista, joka

paraillaan puki päällysvaatteita ylleen.

-- Etkö tunne häntä, etkö tiedä hänestä mitään, kyseli Baugé.

-- Vielä kysyt. Hänen puvustaankin näkee heti, ettei hänestä ole

kunniallisen naisen seuraksi. Jos hän kuuli, mitä äsken puhuttiin

kätilönvirasta, niin kyllä hän mahtaa olla mielissään.

Vihdoinkin he olivat ulkona, ja Deniseltä pääsi helpotuksen huokaus.

Hän oli jo luullut kuolevansa tuossa tukahduttavassa kuumuudessa

keskellä noita huutoja; ilman puute kai ahdisti häntä niin suuresti.

Nyt hän ainakin saattoi hengittää. Virkistävää viileyttä valui

tähtitaivaalta. Kun tytöt astuivat ravintolan puutarhasta ulos, he

kuulivat pimeästä hiljaisen äänen:

-- Päivää, hyvät neidit!

Se oli Deloche. He eivät olleet nähneet häntä, hän oli syönyt yksin

päivällisensä toisen salin perällä käveltyään huvikseen Pariisista

tänne. Tämä ystävällisen tuttavallinen ääni tuotti Deniselle

lievennystä, ja vaistomaisesti hän turvautui Delocheen.

-- Herra Deloche, ettekö tahdo palata meidän kanssamme? Antakaa minulle

kätenne.

Pauline ja Baugé jättivät heidät heti kahden siirtyen heidän edelleen.

He eivät olisi luulleet näin tapahtuvan ja vielä tuon pojan kanssa.

Mutta kun oli vielä kokonainen tunti ennenkuin juna lähti, he kävelivät

suurten puiden alla pitkin saaren rantaa aina sen äärimmäiseen niemeen.

Aika-ajoin he kääntyivät katsomaan taakseen kuiskaten:

-- Missähän he ovat? Ah, tuossa... On se sittenkin hullua.

Alussa Denise ja Deloche olivat kulkeneet ääneti. Sitä mukaa kun he

loittonivat ravintolasta sen melu vähitellen heikkeni, muistuttaen

kaukaa yöstä kohoavaa sekavaa soittoa. He menivät yhä kauemmaksi

viileään puistoon paeten takanaan hehkuvaa uunia, jonka tulet

vähitellen sammuivat lehtien taa. Heidän edessään kohosi pimeä kuin

seinä, niin mustana ja sakeana, etteivät he erottaneet polkuakaan.

Siitä huolimatta he kulkivat hiljakseen eteenpäin tuntematta

vähintäkään pelkoa. Vähitellen heidän silmänsä alkoivat tottua yöhön;

he näkivät oikealla puolellaan poppelien synkät rungot, jotka patsaina

kannattivat tuikkivien tähtien lävistämiä lehtiholvejaan, vasemmalla

puolella taas virran musta vesi sai paikoin tinan himmeän hohteen. Oli

lakannut tuulemasta, ja veden kohina yksin kuului pimeästä.

-- Olen niin hyvilläni, että tapasin teidät, sopersi vihdoin Deloche,

joka uskalsi ensimmäiseksi puhua. -- Te ette voi aavistaa, minkä onnen

minulle tuotatte suostuessanne seuraani.

Ja pimeän auttamana nuorukainen uskalsi katkonaisin lausein tunnustaa

rakkautensa. Jo aikoja sitten hän oli tahtonut kirjoittaa. Eikä hän

varmaankaan olisi uskaltanut sanoa sanottavaansa, jollei tämä kaunis yö

olisi ruvennut hänen liittolaisekseen, jollei tuo vesi olisi niin

vienosti laulanut ja nuo puut peittäneet heitä vihreillä verhoillaan.

Mutta Denise ei vastannut mitään, riippui vain hänen käsivarressaan

kulkien hitaasti ja väsyneesti. Deloche koetti turhaan erottaa hänen

kasvojaan, mutta sitten hän kuuli vähäisen nyyhkytyksen.

-- Oh, itkettekö? Enhän toki loukannut teitä!

-- Ette ollenkaan, kuiskasi Denise.

Tyttö koetti turhaan pidättää itkuaan. Pöydässä jo hän oli luullut

sydämensä pakahtuvan. Ja nyt pimeässä, kun hän ajatteli, jos Hutin

olisi kävellyt hänen rinnallaan kuiskaten hänen korvaansa Delochen

lempeitä sanoja, niin voimat varmaankin olisivat pettäneet hänet. Tämä

salainen tunnustus sai hänen kasvonsa hehkumaan häpeästä, ikäänkuin hän

olisi täällä puiden varjossa heittäytynyt tuon huonomaineisten tyttöjen

seurassa mellastavan miehen syliin.

-- En tahtonut loukata teitä, Deloche toisti kyynelsilmin.

-- Ettehän te ... vastasi Denise vapisevalla äänellä. -- Ei minulla ole

teitä kohtaan mitään epämiellyttävää. Mutta pyydän teitä, älkää koskaan

enää puhuko minulle noin... Minun on mahdotonta suostua. Te olette

kunnon poika, ja tahdon mielelläni olla teidän ystävänne, mutta enempää

en... Ymmärrättehän.

Deloche vavahti. Kuljettuaan vähän aikaa ääneti hän sanoi:

-- Ette siis rakasta minua.

Kun Denise koetti säästää häneltä suoran vastauksen tuottamaa surua,

alkoi nuorukainen kertoa hiljaisella äänellä:

-- Tiesinhän kyllä odottaa tätä... Maailman murjoma olen ollut aina, ei

minusta ole onnelliseksi. Kotonani minua piestiin. Pariisissa olen

kokenut kovia. Tiedättekö, kun ei kykene muiden onnea varastamaan, ja

kun on niin kömpelö, ettei pysty ansaitsemaan yhtä paljon kuin muut,

joutaisi johonkin nurkkaan kuolemaan... Älkää pelätkö, en minä aio

vaivata teitä. Mutta ette voi estää minua rakastamasta teitä, ettehän

tahdokaan... Sellaista se on! Kaikki pettää. Siinä minun osani.

Nyt häneltäkin pääsi itku. Denise koetti lohduttaa häntä, ja heidän

puhellessaan ystävällisesti toisilleen he huomasivat olevansa samalta

seudulta kotoisin, Denise Valognes'ista, Deloche kolmetoista kilometriä

kauempaa, Briquebecista. Tästä he saivat uuden ystävyyden aiheen.

Delochen isä, vähävarainen vahtimestari, oli ollut tavattoman

mustasukkainen ja oli pieksänyt poikaa, jota ei uskonut omakseen, sen

tähden, ettei tämä pitkine kasvoineen ja pellavanvärisine hiuksineen

ollut perheensä näköinen. He johtuivat puhelemaan kotiseutunsa

suurista, rehevien pensasaitojen ympäröimistä nurmikoista,

metsäpoluista suurten jalavain siimeksessä, nurmea kasvavista teistä,

pehmeistä kuin puiston käytävät. Yö tuntui heistä vähemmän mustalta. He

erottivat jo joen kaislikkorannan ja lehtikatoksen, varjojen ääriviivat

kuvastuivat säkenöivää tähtitaivasta vastaan. Heidän rintaansa hiipi

rauha. He unohtivat onnettomuutensa ja tunsivat löytäneensä toisissaan

ystävän.

-- No, mitä kuuluu? kysyi Pauline Deniseltä vetäen hänet syrjään

asemalla.

Hänen hymystään ja lempeästi utelevasta äänestään Denise ymmärsi mitä

hän tarkoitti. Hän lensi punaiseksi vastatessaan:

-- Ei ikinä, ystäväni. Olenhan jo sanonut, ettei minusta ole siihen!...

Hän on minun kotipuolestani. Me keskustelimme Valognes'ista.

Pauline ja Baugé ihmettelivät eivätkä tienneet mitä ajatella,

sellaiseen he eivät olleet tottuneet. Deloche erosi heistä Bastillen

aukiolla. Niinkuin kaikilla ylimääräisillä hänellä oli asunto

tavaratalossa ja hänen täytyi olla yhdentoista aikaan kotona. Denise,

jolle oli myönnetty teatteriloma ja joka ei tahtonut palata kotiin

hänen kanssaan yhtä aikaa, suostui seuraamaan Paulinea Baugén luo,

joka ollakseen lähempänä rakastettuaan oli muuttanut asumaan

Saint-Rochinkadun varrelle. He pysähdyttivät ajurin ja lähtivät

yhdessä. Matkalla Denise hämmästyi suuresti, kun ymmärsi, että Pauline

aikoi viettää yön Baugén luona. Se kävi hyvin helposti päinsä, antoi

vain viisi frangia rouva Cabinille, niin asia oli sillä selvä.

Kaikkihan he tekivät niin. Baugén luona he istuivat huoneessa, joka oli

kalustettu hänen isänsä hänelle lähettämillä vanhoilla empiretyylisillä

huonekaluilla. Hän suuttui, kun Denise tahtoi suorittaa oman osuutensa,

mutta tyttö ei hellittänyt, ja lopuksi Baugén täytyi suostua ottamaan

vastaan viisitoista frangia ja kuusikymmentä centimea, jonka Denise

pani lipastolle. Baugé tahtoi tarjota heille teetä, mutta hänellä ei

ollut sokeria kotona, ja hänen käydessään ostamassa sitä aikaa kului

niin, että kello jo oli kaksitoista, kun hän pääsi kaatamaan kuppeihin.

-- Nyt minun täytyy lähteä, Denise sanoi.

Ja Pauline vastasi:

-- Aivan hetikö... Eihän teattereita suljeta näin aikaisin.

Denise ujosteli nuoren miehen huonetta. Pauline oli riisunut

kävelypukunsa ja oli alushameisillaan, käsivarret olkapäihin paljaina,

ja valmisti vuodetta, pudistellen pieluksia. Tämä lemmenyötä

tarkoittava puuha hävetti häntä ja herätti uudestaan Hutinin muiston

hänen kipeässä sydämessään. Tällaiset retket eivät olleet ollenkaan

terveellisiä. Vihdoinkin, kun kello jo kävi yhtä, hän lähti. Mutta

lähtiessään hän joutui aivan hämilleen, kun hänen toivottaessaan

viattomasti hyvää yötä toverilleen tämä ajattelemattomasti vastasi:

-- Kiitos, hyvä siitä tuleekin.

Mouret'n yksityishuoneistoon vievä ovi, joka samalla johti

henkilökunnan asuntoihin, oli Neuve-Saint-Augustininkadulle. Kun

soitettiin, rouva Cabin avasi vetämällä narusta ja katsoi kuka tuli

merkitäkseen kirjaansa. Yölamppu valaisi heikosti eteistä. Epäröiden ja

levottomana Denise pysähtyi siihen, sillä kiertäessään kadun kulman hän

oli nähnyt miehen, jota hän ei pimeässä tuntenut, menevän samasta

ovesta sisälle. Johtaja kai, joka palasi illanvietosta. Ajatus, että

Mouret kenties oli pimeässä häntä odottamassa, aiheutti hänessä yhden

noita pelonkohtauksia, jotka ilman mitään järkevää syytä puistattivat

häntä tuon miehen läheisyydessä. Samassa kenkien kopina ilmoitti

jonkun liikkuvan ensimmäisessä kerroksessa. Denise säikähti niin

silmittömästi, että pujahti sisään tavaratalon ovesta, joka

pidettiin vartiokuntaa varten auki yöllä. Hän huomasi olevansa

pumpulikangasosastolla.

-- Hyvä Jumala, mikä nyt neuvoksi! hän kuiskasi. Samassa hän muisti

ylhäällä olevan toisenkin oven, joka johti makuuhuoneiden portaisiin.

Mutta sinne päästäkseen hänen täytyi kulkea koko tavaratalon läpi.

Kumminkin hän päätti valita tämän tien käytävissä vallitsevasta

pimeydestä huolimatta. Kaikki kaasuliekit olivat sammuksissa; siellä

täällä paloi vain jokin öljylamppu kattokruunuun ripustettuna. Nämä

keltaiset täplät, jotka elottomina ja säteettöminä hukkuivat pimeään,

muistuttivat vuorikaivoksessa palavia lyhtyjä. Mahtavia varjoja loikoi

lattialla. Tavarakasat kohosivat oudonmuotoisina joka taholla,

salaperäisinä ja uhkaavina kuin väijyvät pedot. Raskasta äänettömyyttä

keskeyttävät kaukaa tulevat käheät hengitykset tuntuivat laajentavan

nämä pimeyden peittämät alat rajattomiksi. Kuitenkaan hän ei eksynyt.

Vasemmalla valkeiden kankaiden osasto kuulsi himmeästi niinkuin

kadulla valkeaseinäinen talo kesäyön hämärässä. Hän aikoi mennä

suoraan keskushalliin, mutta hän oli kompastua maassa oleviin

musliinipakkoihin. Ja niin hän katsoi varovaisemmaksi kiertää

trikoo- ja villakangasosaston kautta. Siellä hän pelästyi

surupukukankaiden takana nukkuvan Josephin kuorsauksia. Nopeasti hän

juoksi halliin, jota kattoikkunoista tuleva heikko heijastus hämärästi

valaisi. Se näytti laajenneen suunnattomaksi; arkkuineen ja risteinä

kohoavine metripuikkoineen se tuntui olevan täynnä kauhua kuin öinen

kirkko. Hän pakeni. Käsineosastolla hän oli vähällä astua nukkuvan

asiapojan päälle, ja vasta päästyään välikerrokseen johtavaan

porraskäytävään hän luuli pelastuneensa. Mutta päästyään portaita ylös

valmiiden vaatteiden osaston edustalle hän pysähtyi kauhistuneena

nähdessään lyhdyn, jonka tuikkiva silmä lähestyi vitkalleen.

Palokuntalaiset olivat tarkastuskierroksella. Hetken hän seisoi

ymmärtämättä. Hän katseli heidän kulkuaan huiviosastolta

huonekaluosastolle ja sieltä valkotavaraosastolle peläten heidän outoa

käytöstään, lukossa kääntyvän avaimen kitinää ja rautaovien kammottavaa

kalsketta. Kun he lähestyivät, hän pakeni pitsiosastolle, josta hänet

karkotti miehen ääni. Delochen ääni se oli. Tämä nukkui osastollaan,

missä hänellä oli pieni rautasänky, johon hän valmisti itse vuoteensa

joka ilta. Hän valvoi vielä uneksien silmät auki iltansa suloisista

lopputunneista. Mutta Denise pakeni juosten ja tuli vihdoinkin

makuuhuoneisiin vievän porraskäytävän ovelle.

-- Mitä, tekö siinä sanoi Mouret, joka äkkiä ilmestyi Denisen eteen

pieni taskulyhty kädessä.

Denise koetti vastata, sanoi hakeneensa jotakin osastolta. Mutta Mouret

ei suuttunut, vaan katsoi häntä uteliaasti isällisen hyväntahtoisena.

-- Teille oli siis myönnetty teatteriloma?

-- Oli, herra.

-- Oliko hauskaa? Missä teatterissa kävitte?

-- En missään teatterissa, maalla minä kävin, huviretkellä.

Mouret naurahti. Sitten hän kysyi painottaen joka sanaansa:

-- Aivanko yksinänne?

-- En, herra, ystävättäreni kanssa, Denise vastasi hehkuvin poskin

häveten sitä, mitä Mouret epäilemättä tarkoitti.

Mouret ei kysynyt enempää. Mutta hän katseli yhä tyttöä, joka seisoi

hänen edessään yllään yksinkertainen musta puku ja päässä vaatimaton,

sinisellä nauhalla koristettu hattu. Oliko tuosta tuhkimosta

kehittymässä kaunis tyttö? Hänen vaatteistaan levisi raittiin

maalaisilman tuoksuja, ja hänen kauniit hiuksensa kähertyivät

vallattomasti hänen otsallaan. Viehättävä hän oli. Ja Mouret, joka

kuuden kuukauden ajan oli kohdellut häntä niinkuin lasta, milloin

torunut, milloin neuvonut, joka ilkeän luonteensa pakosta oli käyttänyt

häntä kokeiluihinsa nähdäkseen kuinka nainen Pariisissa kehittyy ja

hukkuu, ei nauranut enää. Hänet valtasi omituinen sekava tunne, jossa

oli sekä hellyyttä että hämmästystä ja pelkoa. Rakkaus kai oli tuota

lasta noin kaunistanut. Ajatus tuotti hänelle tuskaa. Lempilintu, jota

hän oli pitänyt leikkikalunaan, oli iskenyt häneen kyntensä.

-- Hyvää yötä, herra, Denise kuiskasi jatkaen matkaansa Mouret'ta

odottamatta.

Mouret ei vastannut mitään, katsoi vain hänen peräänsä. Sitten hän meni

omaan huoneistoonsa.