Maanantaina, lokakuun 10:ntenä, kirkas aurinko lävisti voitollisena
harmaat pilvet, joiden peitossa taivas oli jo viikon ajan piillyt.
Pitkin yötä oli vielä sataa tihuuttanut ja kadut olivat täynnä lokaa.
Mutta päivän sarastaessa pilviä hajottavat tuulet olivat kuivanneet
katukäytävät, ja taivas kaareutui sinisenä ja selkeänä kuin keväällä.
Jo kahdeksasta lähtien aamuauringon kultaama Naisten Aarreaitta leimusi
juhlapuvussaan talvivarastonäyttelyn avaamispäivänä. Lippuja liehui
ovella, villakangaskaistaleet pieksivät ilmaa ja niiden pauke täytti
Gaillonin aukion maalaisjuhlan riemuitsevalla melskeellä. Aukion
kulmaan päättyvien katujen varsilla olevat näyteikkunat tarjosivat
katsojalle mahtavia rakennelmia, joiden kirjavaa komeutta ikkunalasien
puhtaus yhä lisäsi. Siinä puhkesi kadun iloksi tuhatvärisiä
silmänherkkuja, kokonainen tulvillaan oleva juhlapöytä, jossa oli
ohikulkijoiden katseille yltäkyllin tyydykettä.
Mutta tavaratalon sisällä oli vielä hiljaista; silloin tällöin saapui
kiireinen ostaja, naapuriston emännöitsijä tai joku iltapäivän
väentungosta pelkäävä rouva. Liehuvien lippujensa takana tavaratalo
kiillotettuine parkettilattioineen ja täyteen sullottuine osastoineen
tuntui odottavan aseet ojossa, valmiina ostajakunnan hyökkäyksien
varalta. Varhaiset kävelijät riensivät pysähtymättä ohi, tuskin
katsahtivatkaan siihen. Neuve-Saint-Augustininkadulla, johon ajoneuvot
pysähtyivät, ei vielä yhdeksän aikana ollut kuin kahdet vaunut.
Kaupunginosan asukkaat, pikkukauppiaat varsinkin, ryhmittyivät oville
ja katukäytävien kulmiin ihmetellen viirien ja töyhtöjen paljoutta
katsellen nenä pystyssä ja tehden katkeria huomautuksia. Varsinkin
heitä suututtivat Michodièrenkadulla, lähettämön edessä odottavat
tavaravaunut, loistaviksi maalatut, punaiset ja keltaiset kuviot
vihreällä pohjalla, joiden kiiltävän uudet pinnat hohtivat
auringonpaisteessa kullalta ja purppuralta. Tällaisia vaunuja
Mouret'lla oli neljät, ja kaikki oli maalattu uudelleen tilaisuutta
varten, kyljissä oli liikkeen nimi suurin kirjaimin ja keskellä kattoa
korkea kilpi, jossa kerrottiin talvinäyttelyn avaamisesta. Vastapäätä
olevan puotinsa ovelta Baudu katseli vihasta kalpeana, miten vaunut
sullottiin edellisestä illasta jääneitä tavaralähetyksiä täyteen ja
miten ne sitten lähtivät liikkeelle komeiden hevosten vetäminä. Aina
bulevardille asti hän seurasi katseellaan näitä päivänpaisteessa
säihkyviä, vieriviä ilmoitustauluja, jotka lähtivät Pariisin kaikille
kulmille julistamaan Naisten Aarreaitan vihattua nimeä.
Vähitellen ajurinvaunuja alkoi tulla ja pysähtyä riviin. Joka kerta kun
uusi ostaja saapui, ovikäytävässä seisovat, tavaratalon livreehen
puetut palveluspojat -- takki ja housut vihreät, liivit puna- ja
keltaraitaiset -- riensivät kadulle. Isä Jouve, virastaan eronnut
kapteeni, pitkä takki yllä, kaulassa valkea solmuke ja rinnassa
arvokkaana kilpenä loistava mitali, kunniamerkki pitkästä ja
nuhteettomasta palveluksesta, otti asiakkaan vastaan vakavan
kohteliaasti ja kumartui selittämään eri osastoja. Sitten tulija
päästettiin eteishalliin, joka oli sisustettu itämaiseksi saliksi.
Jo heti sisään astuessa oli siis ihailemisen aihetta, jonka vaikutus ei
mennyt hukkaan kenenkään kohdalla. Mouret oli itse keksinyt tämän
yllätyksen. Hän oli tuottanut sangen edullisilla ehdoilla itämailta
suuren valikoiman mattoja, sekä vanhan- että uudenmallisia, joita tähän
asti oli ollut myytävinä ainoastaan harvinaisuuksien kauppiailla sangen
korkeaan hintaan. Näille hän toivoi suurta menekkiä, ja hän möi ne
melkein ostohinnasta, sillä hänelle niiden pääasiallinen tarkoitus oli
tavaratalon koristaminen ja taiteenihailijoiden houkutteleminen. Tämä
itämainen sali näkyi Gaillonin aukion keskipalkoille asti. Se oli
kokonaan matoista ja verhoista rakennettu, ja Mouret oli itse johtanut
niiden ripustamista paikoilleen. Kattoa verhosivat smyrnalaiset matot,
joiden monimutkaiset mallit kasvoivat esiin punaiselta pohjalta. Seinät
olivat oviverhojen peitossa. Oli vihreä-, kelta- ja punaraitaisia
syyrialaisia ja karamanilaisia verhoja, vähempiarvoisia Diarbekirin
mattoja, karkeapintaisia kuin paimenpuvut, kaitoja Ispahanin, Teheranin
ja Kermanin mattoja, leveämpiä kukikkaita mattoja Sumakasta ja
Madrasista täynnä oudonmuotoisia pioneja ja palmuja, mielikuvituksen
lumotuista puutarhoista poimittuja. Maassa oli lattiamattoja, pehmeitä
kuin turkikset, keskellä agralainen matto, erinomaisen hieno
malliltaan, keskus oli valkea ja leveät reunat vaaleansinipohjaisia
mielikuvituksellisin sinipunervin koukeroin. Joka paikassa oli
ihmeellisiä kudonnaisia: Mekan samettimaisen häiveisiä mattoja,
rukousmattoja Daghestanista vertauskuvallisine kuvioineen, Kurdistanin
kukkakirjaisia mattoja ja vihdoin eräässä nurkassa halpahintaisten
mattojen pino, Gheurdesin, Coulan ja Kircheerin mattoja viidestätoista
frangista alkaen. Tähän muhkeaan passan telttaan, jossa huonekaluina
oli kamelintyynyistä rakennettuja nojatuoleja ja sohvia, toiset
ruudullisia, toiset maalaisruusuilla kirjailtuja, tuntuivat itämaat
levittäneen kaiken komeutensa, Turkki, Arabia, Persia, Intia olivat
siellä edustettuina. Palatsit oli tyhjennetty, moskeijat ja basaarit
riistetty aarteista puhtaiksi. Tummennut kulta vallitsi vanhojen
mattojen kuluneissa muodoissa, joiden vaalenneissa vivahduksissa oli
rauenneen hiilloksen himmeää hehkua ja vanhojen mestarien paahtunutta
väriä. Tämä barbaarinen taide huokui itämaiden näkyjä vahvan tuoksun
ohella, jonka vanhat villakankaat olivat tuoneet muassaan auringon ja
syöpäläisten maista.
Kun Denise, joka juuri sinä päivänä astui palvelukseen, tuli tähän
saliin, hän pysähtyi hämmästyneenä ovelle ihmetellen eteishallin outoa
asua ja uskaltamatta mennä edemmäksi haaremin tapaan sisustettuun
huoneeseen. Erään palveluspojan täytyi lähteä näyttämään hänelle tietä
ullakolle ja luovuttaa hänet siellä makuuhuoneiden hoitajan ja
siivoojan rouva Cabinin käsiin; tämä osoitti hänelle asunnoksi huoneen
n:o 7, johon hänen matkakirstunsa jo oli tuotu. Huone oli ahdas kammio,
viettävän, ikkunan puhkaiseman katon alla, ja sen kalustona oli pieni
vuode, pähkinäpuinen kaappi, pukeutumispöytä ja kaksi tuolia. Ullakolla
oli pitkänä jonona kaksikymmentä yhtäläistä pientä kammiota, joista
johti ovi pitkään, keltaiseksi maalattuun luostarimaiseen käytävään.
Talon kolmestakymmenestäviidestä tytöstä nukkui näissä ne
kaksikymmentä, joilla ei ollut Pariisissa sukulaisia; muut asuivat
kaupungilla, muutamat keksittyjen tätien tai serkkujen luona. Heti
huoneeseen tultuaan Denise riisui köyhän, harjaamisesta kuluneen mustan
pukunsa paikattuine hihoineen, ainoan, minkä hän oli Valognes'ista
tuonut mukanaan, ja puki ylleen osastonsa mustan silkkipuvun, joka oli
korjattu häntä varten ja odotti vuoteella. Puku oli vieläkin liian
väljä ja kohosi olkapäistä. Mutta Denise oli niin hätääntynyt, ettei
joutanut ajattelemaan sellaisia pikkuasioita. Hän ei ollut koskaan
ennen käyttänyt silkkipukua. Kun hän laskeutui portaita mennäkseen
osastolleen ja näki hameen välkkyilevän, hän ujosteli juhlallista
pukuaan ja häpesi kankaan kahinaa.
Tullessaan osastolle hän kuuli että siellä riideltiin. Clara vakuutti
kimeällä äänellä:
-- Aivan varmaan, rouva, minä saavuin ennen häntä.
-- Se ei ole totta, väitti Marguerite vastaan. -- Hän tyrkkäsi minua
ovella, mutta minä olin jo toisella jalallani astunut saliin.
Oli kysymys palvelusvuoroista. Myyjättäret kirjoittivat sitä mukaa kun
saapuivat nimensä kivitaululle, ja näin syntynyt luettelo määräsi
jokaiselle oman vuoronsa palvella asiakkaita. Heti kun joku oli
suorittanut asiakkaansa asiat, hän riensi uudestaan merkitsemään
nimensä viimeiseksi luetteloon. Näistä vuoroista tytöt nyt riitelivät,
ja Aurélie rouva päätti lopulta, että Marguerite oli oikeassa.
-- Aina minulle tehdään vääryyttä, Clara mutisi vihoissaan.
Mutta Denisen astuessa sisään riitakumppanit leppyivät heti. He
katsoivat toisiinsa ja naurahtivat. Voi raukan pukua. Ujoudesta
jäykkänä Denisekin meni kirjoittamaan nimensä luetteloon kaikkein
viimeiseksi. Aurélie rouva katseli häntä levottomana eikä voinut olla
sanomatta:
-- Mutta, ystäväni, teitähän sopisi kaksi tuohon pukuun. Se on
välttämättä pienennettävä... Ja sitten, ettehän te osaa pukeutua!
Tulkaa tänne, korjaan vähän asuanne.
Hän vei Denisen kahden vaatteita täyteen sullotun kaapin välissä olevan
suuren peilin eteen. Huone, jonka kaikki seinät olivat tällaisia
peilejä ja kaappeja täynnä, muistutti punapohjaisine kukikkaine
plyyssiverhoineen ja veistettyine tammipaneeleineen hotellin salia. Ja
yhä enemmän ravintolamaisuus johtui mieleen, kun näki silkkipukuiset ja
hymyhuuliset myyjättäret, jotka asiakkaiden mieliksi alinomaa häärivät
uskaltamatta istuutua ostajien käytettäviksi varatuille tuoleille,
vaikka niitä oli koko tusina. Jokaisen tytön rinnassa oli napinreikään
pistettynä lyijykynä, terä ylöspäin, ja taskussa puoleksi näkyvissä
tarkistusvihko, joka muodosti valkean täplän mustalle kankaalle. Jotkut
koettivat sormuksilla, rintaneuloilla, kaulaketjuilla ja muilla
koristeilla elävöittää pukunsa yksitoikkoisuutta, mutta varsinkin he
kilpailivat hiuslaitteiden komeudesta kähertäen ja järjestäen hiuksensa
mitä monimutkaisemmin, palmikoille, kiharoille ja koukeroille.
-- Vetäkää toki vyö kireämmäksi edestä, sanoi Aurélie rouva. Noin, ette
edes näytä enää kyttyräselkäiseltä... Entä hiuksenne! No, jo te osaatte
hapsenne pörröttää! Ja kaunis tukka teillä olisi, jos tahtoisitte.
Denisessä ei tosin muuta kaunista ollutkaan kuin paksu, tuhkanvaalea
tukka, joka irralla ollessaan valui nilkkoihin asti ja jonka saaminen
kampaukselle oli hyvin vaivalloista niin että hänen täytyi tyytyä
nostamaan se paksupiikkisellä sarvikammalla solmuksi niskaan. Clara,
jota hiukset suututtivat, oli nauravinaan niille, kun ne muka eivät
taipumattoman vallattomina pysyneet kunnollisessa solmussakaan, ja hän
viittasi luokseen erään valkovaateosaston myyjättären, jolla oli
leveät, mutta miellyttävät kasvot. Nämä kaksi naapuriosastoa olivat
alituisessa riidassa keskenään, mutta joskus myyjättäret suvaitsivat
yhdessä pilkata muita.
-- Neiti Cugnot, katsokaa tuota harjaa, nauroi Clara, jota Marguerite
tyrkkäsi kyynärpäällään ollen hänkin nauravinaan menehtyäkseen.
Mutta valkovaateosaston myyjätär ei ollut naurutuulella. Hän oli jo
jonkin aikaa katsellut Deniseä, ja hänelle oli johtunut mieleen, mitä
hän itse oli saanut kestää palveluksensa ensi kuukausina.
-- Niin, eihän sitä kaikilla sellaista harjaa ole, vastasi hän.
Ja hän palasi osastoonsa toisten vaietessa nolostuneina. Denise, joka
oli kuullut, katsoi kiitollisena hänen jälkeensä ja otti Aurélie rouvan
kädestä vastaan omalla nimellään merkityn tarkistusvihkon.
-- No niin, sanoi Aurélie rouva, -- huomenna saatte pukeutua
sievemmin... Ja nyt koettakaa tottua talon tapoihin ja odottakaa
vuoroanne. Meillä on kova työpäivä edessä, ja teillä on tilaisuus
näyttää mihin kelpaatte.
Mutta osasto oli yhä tyhjä, näin aikaisin ei yleisö vielä ollut
liikkeellä. Myyjättäret eivät vaivanneet liikaa itseään, vaan
liikkuivat veltosti ja välinpitämättömästi säästääkseen voimiaan
iltapäivää varten. Denise, jota vaivasi ajatus, että muut pitivät häntä
silmällä nähdäkseen kuinka hän alussa suorittaisi tehtäviä, rupesi
teroittamaan kynäänsä jotakin tehdäkseen, ja pisti sen sitten niinkuin
muutkin rintaansa napinreikään. Hän koetti rohkaista mieltään.
Täytyihän hänen taistella päästäkseen alkuun. Edellisenä iltana hänelle
oli sanottu, että hänet otettiin ylimääräisenä ilman kiinteätä palkkaa;
hänen täytyi siis tyytyä vain myyntiprosentteihin. Hän toivoi kumminkin
ansaitsevansa edes tuhatkaksisataa vuodessa, sillä hän tiesi, että
hyvät myyjättäret ansaitsivat aina kahteentuhanteenkin, jos vähänkin
vaivasivat itseään. Hän oli tehnyt menoarvionsa ja luuli voivansa
sadalla frangilla kuukaudessa maksaa Pépén ylläpidon ja lisäksi
suorittaa Jeanin menot, sillä eihän tämäkään ansainnut vielä mitään.
Itse hän ei tarvinnut muuta kuin vähän vaatteita. Mutta ansaitakseen
niin paljon hänen täytyi olla luja ja ahkera eikä olla muiden äreydestä
ja kiusanteosta millänsäkään. Hänen tuli rohkeasti pitää puoliaan, ja
jos muu ei auttanut, ryöstää väkisin osansa. Koettaessaan näin
karaistua kestämään taistelua hän näki osaston ohi kulkevan pitkän
nuoren miehen, joka tervehti häntä hymyillen. Tunnettuaan Delochen,
joka oli edellisenä päivänä otettu pitsiosaston myyjäksi, Denise
vastasi hänen tervehdykseensä onnellisena ystävyydenosoituksesta, joka
tuli hänen osakseen, ja näki siinä hyvän enteen.
Puoli kymmenen aikana ruokakello soi, ja ensimmäiseen vuoroon kuuluvat
menivät aamiaiselle. Sitten uusi soitto kutsui toisen vuoron syömään.
Ostajia vain ei näkynyt. Rouva Frédéric, joka katkeroituneena leskenä
koetti hakea lievennystä ennustamalla muille onnettomuuksia, väitti
jurosti, että päivä oli hukassa, ettei tarvinnut enää odottaa
kissaakaan ja että oli parasta sulkea kaapit ja lähteä tiehensä.
Marguerite, joka oli sangen ahne, tuli tästä ennustuksesta nyrpeälle
mielelle, ja hänen litteät kasvonsa synkkenivät, mutta hevoskaula
Clara, joka ei välittänyt muusta, kunhan pääsi kedoille laukkaamaan,
ajatteli jo huvimatkaa Verrières'iin, jos liike romahtaisi. Aurélie
rouva käveli osastollaan vakavan näköisenä ja sanaakaan sanomatta,
kenraalina, jonka on vastattava niin voitosta kuin tappiostakin.
Yhtätoista käydessä alkoi tulla ostajia. Denisen myyntivuoro lähestyi,
eräs rouva tuli sisään.
-- Pulloposki maalta, tiedättehän, kuiskasi Marguerite.
Saapunut oli noin neljänkymmenenviiden ikäinen tukevanpuoleinen nainen,
joka kaukaisesta maaseutukaupungistaan tuli aika-ajoin käymään
Pariisissa. Kotona hän pitkinä kuukausina pani rahoja säästöön, ja kun
hän tuli Pariisiin, hän tuli suoraa päätä Naisten Aarreaittaan, missä
kulutti kaikki säästönsä. Harvoin hän kirjeitse tilasi mitään, sillä
hän tahtoi itse nähdä, omaksi ilokseen kosketella tavaroita, ja hän
osti Naisten Aarreaitasta koko vuoden tarpeensa, yksin silmäneulatkin,
joista häneltä muka kotikaupungissa kiskottiin hävyttömät hinnat. Koko
tavaratalo tunsi hänet ja tiesi, että hän oli rouva Boutarel, kotoisin
Albista, mutta sen enempää hänen oloistaan ja elämästään ei tiedetty,
eikä välitettykään tietää.
-- Toivon, että voitte hyvin, rouva Boutarel, sanoi Aurélie rouva
tullen kohteliaasti häntä vastaan. -- Mitä haluatte? Teitä palvellaan
heti paikalla.
Sitten kääntyen neitien puoleen hän sanoi:
-- Pian joku tänne.
Denise lähestyi, mutta Clara heittäytyi väliin. Viimeksimainittu oli
yleensä laiska myymään eikä suuresti välittänyt rahoista, koska hän
ansaitsi niitä enemmän ja vaivatta liikkeen ulkopuolella. Mutta nyt hän
innostui, kun huomasi voivansa tehdä kiusaa vastatulleelle.
-- Anteeksi, nyt on minun vuoroni, Denise vastusteli.
Aurélie rouva pysähdytti hänet ankaralla katseella, ja kuiskasi:
-- Tässä ei ole nyt vuoroista kysymys, minun käskyjäni täällä
totellaan. Odottakaa kunnes opitte kuinka tunnettuja asiakkaita on
palveltava.
Denise vetäytyi pois tieltä. Tuntien silmiensä kostuvan hän käänsi
selkänsä salatakseen herkkyytensä ja oli katsovinaan ikkunasta kadulle.
Joko hänet nyt estettiin myymästäkin? Kaikkiko he yksissä tuumin
aikoivat riistää häneltä ansiot? Tulevaisuus alkoi pelottaa häntä, ja
hänestä tuntui mahdottomalta kestää tässä itsekkyyden taistelussa.
Sydän täynnä katkeruutta hän painoi otsansa kylmää lasia vastaan, ja
katsellen vastapäätä olevaa Vanhaa Elbeufia hän ajatteli, että hänen
kenties sittenkin olisi pitänyt pyytää setää ottamaan hänet luokseen;
ehkä setä oli jo muuttanutkin mieltä. Olihan hän näyttänyt niin
liikuttuneelta eilisiltana. Nyt hänen täytyi olla yksin tässä laajassa
talossa, johon hän oli eksynyt kaikkien loukattavaksi ja vihattavaksi.
Pépé ja Jean, jotka olivat aina tottuneet turvautumaan häneen, olivat
vieraiden luona; tuntui aivan siltä, kuin häneltä olisi revitty sydän
rinnasta. Vaivoin pidätettyjen kyynelten läpi näytti koko katu hänestä
värisevän sakeassa usvassa. Hänen takaansa kuului yhtämittaista
puhetta.
-- Tämähän nousee niskaan, kuului rouva Boutarel sanovan.
-- Rouva on väärässä, Clara vakuutti, -- se istuu erinomaisen hyvin
olkapäistä... Tai kenties rouva mieluummin tahtoo pienen turkin.
Mutta samassa Denise tunsi käsivarttaan kosketettavan ja säpsähti.
Rouva Aurélie puhutteli häntä ankarasti:
-- Taas seisotte mitään tekemättä, katsotte vain huviksenne kadulle. Se
ei käy ollenkaan.
-- Hyvä rouva, eihän minun anneta palvella asiakkaita.
-- Teille on muuta työtä. Alusta teidän on alettava. Pankaa vaatteet
takaisin paikoilleen.
Osastolla käyneitä vähälukuisia ostajia varten oli kaapit pengottu jo
sekaisin. Pitkillä tammipöydillä salin oikealla ja vasemmalla puolella
oli suuria vaatekasoja, turkkeja, viittoja, vaippoja, kaikenkokoisia
ja kaikenmallisia. Vastaamatta Denise rupesi lajittelemaan niitä,
käänsi ne siististi kokoon ja pani takaisin kaappeihin. Tämä oli
vasta-alkavien työtä. Hän ei väittänyt enää vastaan, sillä hän ymmärsi,
että täällä vaadittiin ehdotonta tottelevaisuutta ja että hänen oli
odotettava, kunnes johtajatar sallisi hänen myydä, niinkuin ensiksi oli
tuntunut aikovankin. Hän järjesteli yhä vaatteita, kun Mouret saapui.
Denise hätkähti hänet nähdessään. Puna kohosi hänen kasvoilleen, ja
hänet valtasi uudestaan outo pelko, kun hän luuli, että Mouret puhuisi
hänelle. Mutta tämä ei edes nähnytkään häntä. Tuskin lienee
muistanutkaan tyttöä, jota hän hetkeksi viehättyen oli puoltanut.
-- Rouva Aurélie, hän sanoi käskevästi.
Hän oli hiukan kalpea, mutta katse oli kirkas ja päättäväinen.
Kiertäessään osastoja hän oli huomannut ne tyhjiksi, ja äkkiä hänen
mieleensä oli johtunut, että onni voisi pettää lujauskoisenkin
palvelijansa. Eihän kello tosin vielä ollut paljoa, tuskin yhtätoista,
ja hän tiesi kokemuksesta, ettei varsinaista ostajakuntaa voinut
odottaa ennenkuin iltapäivällä. Mutta eräistä merkeistä päättäen oli
syytä levottomuuteen. Ennen oli näyttelyissä ollut liikettä jo aamusta
alkaen, mutta tällä kertaa tavaratalossa ei näkynyt naapuriston
rouviakaan, joiden oli tapana pistäytyä paljain päin ikäänkuin
tervehtimään. Niinkuin kaikkien suurten sotajoukonjohtajien on laita,
hänkin masentumattomasta toimintatarmostaan huolimatta joutui
jonkinlaisen taikauskoisen heikkouden valtaan. Asiat eivät sujuneet.
Hän oli hukassa. Eikä hän tiennyt minkä tähden. Hän luuli lukevansa
tappionsa ohikulkevien asiakkaidenkin kasvoista.
Samassa rouva Boutarelkin, joka tavallisesti aina osti, meni pois
sanoen:
-- Ei teillä ole mitään, mikä miellyttäisi minua... En ainakaan vielä
voi päättää, täytyy miettiä.
Mouret näki hänen lähtevän, ja kun Aurélie rouva kutsua noudattaen
riensi saapuville, Mouret vei hänet syrjään kysyäkseen häneltä jotakin.
He vaihtoivat muutaman kiireisen sanan. Aurélie rouva oli masentuneen
näköinen ja teki liikkeen ikäänkuin sanoakseen, ettei kauppa ottanut
vilkastuakseen. Hetkeksi he jäivät vastakkain seisomaan neuvottomina,
sellaisen epäilyksen vallassa, jota kenraalit eivät tahdo miehistölle
paljastaa. Sitten Mouret sanoi ääneen tavallisella rohkeudellaan:
-- Ottakaa työhuoneesta ompelutyttö tänne, jos tarvitsette väkeä. Aina
hänestäkin kai on vähän apua.
Epätoivoisena hän jatkoi kierrostaan. Aamusta alkaen hän oli koettanut
välttää Bourdonclea, jonka levottomat huomautukset suututtivat häntä.
Mutta astuessaan ulos valkovaateosastolta, jossa kaupanteko oli
vieläkin huonompaa, hän sattui suoraan tätä onnettomuudenennustajaa
vastaan eikä voinut päästä pakoon. Voimatta kestää Bourdonclen
valituksia hän lähetti tämän muitta mutkitta tiehensä kiukkuisin
sanoin, joilta hän ei säästänyt korkeitakaan virkailijoitaan, kun oli
pahalla päällä.
-- Jättäkää minut rauhaan, hän ärjäisi. -- Kaikki on kunnossa. Jos
suutun, niin ajan kaikki pelkurit niin pitkälle kuin tietä piisaa.
Mouret asettui yksin seisomaan välikerroshalliin kaidepuihin nojaten.
Sieltä hän saattoi katseellaan hallita koko tavaratalon, niin hyvin
välikerroksen osastot, jotka olivat hänen ympärillään, kuin
alakerrankin osastot, jotka levisivät hänen alapuolellaan. Yläkerran
tyhjyys tuntui hänestä kammottavalta. Pitsiosastolla eräs
vanha rouva tyhjennytti kaikki laatikot ostamatta mitään, ja
valkotavaraosastolla kolme tytönheilakkaa käänteli ja katseli
loppumattomiin yhdeksänkymmenen centimen kauluksia. Alhaalla
ostajakunta tuntui jo vähän lisääntyvän; hän havaitsi sen kirkkaista
valonvälähdyksistä ovien auetessa. Mutta ostajajono osastoilla oli
katkonainen ja liikkui hitaasti. Lyhyttavaraosastolla ja
trikootavaraosastolla liikkui aamupukuisia naisia, mutta
kangasosastoilla ei ollut ketään. Sisäänkäytävässä liikkeen
livreepukuiset palveluspojat odotellessaan ostajia laiskottelivat
väläytellen messinkisiä kiiltonappejaan. Aika-ajoin järjestyksenvalvoja
kulki ohi juhlallisen täsmällisenä valkeine solmioineen. Mouret'n
sydäntä kouristi varsinkin hänen katsellessaan keskushallin:
kuolonkolkkoa rauhaa. Valo lankesi katon hiotun lasin himmeäksi
siivilöimänä ja täytti huoneen oudolla, ilmassa väräjävällä
kirkkaudella, jonka kappelimaisen viileässä äänettömyydessä silkkipakat
uinuivat. Myyjien askeleiden kaiku, muutamat kuiskaten lausutut sanat,
lattiaa laahaavan hameen kahina yksistään hämmensivät hallin
painostavaa hiljaisuutta. Ulkoa kuului kyllä vaunujen räminää, äkkiä
pysähtyvien hevosien kavionkopsetta, vaununovien kiinnilyömistä,
näyteikkunoiden takana tunkeilevien kadullakulkijoiden rähinää, sanalla
sanoen, lähenevän väkijoukon kuhinaa. Mutta nähdessään kassanhoitajien
vetelehtivän joutilaina luukkujensa takana, pakettipöytien sinisine
käärepapereineen ja lankakerineen olevan tyhjinä Mouret tunsi
väkisinkin joutuvansa pelon valtaan. Hänen suuri koneensa tuntui
herkeävän liikkumattomaksi ja jähmettyvän.
-- Kuulkaahan, Favier, Hutin kuiskasi. -- Näettekö isännän tuolla
ylhäällä. Siinä mies, joka ei näytä olevan juhlatuulella.
-- Kehno talo kerrassaan, Favier vastasi. -- Eihän koko päivänä synny
myyntiä ollenkaan!
Asiakkaita väijyessään ystävät toisiinsa katsomatta tuontuostakin
purkivat vihaansa kuiskaten toisilleen. Osaston muut myyjät pinosivat
paris-bonheur -pakkoja Robineaun johdolla, kun taas Bouthemont
juhlallisessa neuvottelussa erään nuoren, laihan naisen kanssa puhui
puoliääneen, arvokkaan näköisenä kuten ainakin, kun oli tärkeästä
tilauksesta kysymys. Silkkikankaat heidän ympärillään olivat
sirotekoisilla hyllypöydillä vaaleankeltaisiin papereihin käärittyinä,
ladottuina päällekkäin niinkuin tavattoman isokokoiset korukansikirjat.
Pöydillä oli suurina kasoina kaikenlaiset läikesilkit, satiinit,
puolisilkit ja sametit, kirjavat niinkuin viikatteen kaatamat ja
haravan kokoamat kukat niityllä. Kaikista osastoista tämä oli komein,
tavaratalon upea juhlasali, missä kaupan olevat tavarat näyttivät
olevan vain kallisarvoisia koristeita.
-- Minun täytyy ansaita sata frangia pyhään mennessä, sanoi Hutin. --
Jos en saa keskimäärin kahtatoista frangia päivässä, olen pahassa
pulassa. Luotin juuri tähän näyttelyyn.
-- Peijakas! Vai sata frangia, eipä vähän, sanoi Favier. -- Minä olen
tyytyväinen kun pääsen viiteen- tai kuuteenkymmeneen... Vai niin
kalliita henttuja sinä itsellesi kustannat?
-- Eikö mitä, ystäväni! Tyhmyyden minä tein. Satuin lyömään vetoa ja
hävisin... Ja nyt minun täytyy kestitä viisi henkeä, kaksi miestä ja
kolme naista... Tuhat tulimmaista! Tulkoonpa vain ostaja niin tyrkkään
hänelle heti kaksikymmentä metriä paris-bonheuria. Ei hän vähemmällä
pääse käsistäni.
He keskustelivat vielä vähän aikaa, kertoivat mitä olivat tehneet
edellisenä iltana ja mitä aikoivat tehdä viikonloppuna. Favier oli
innostunut kilpa-ajoihin ja löi vetoa hevosista. Hutin oli etevä
soutaja ja seurusteli kahvilakonserttien laulajattarien kanssa. Mutta
kumpikin he olivat alituisessa rahanpuutteessa, ajattelivat aina vain
rahaa ja tappelivat rahasta pitkin viikkoa maanantaista lauantaihin.
Sunnuntaina he sitten söivät kaikki ansionsa. Armoa tuntematta myyjät
varastivat toisiltaan ostajia, se oli heidän urheiluaan tavaratalossa.
Nyt esimerkiksi Bouthemont, se veijari, oli vienyt heiltä rouva
Sauveurin hankkijan, tuon laihan naisen, jonka kanssa hän juuri
keskusteli. Mainio saalis, kaksi tai kolme tusinaa kangaspakkoja, sillä
tunnettu ompelija ei tyytynyt vähään. Ja vastikään Robineaukin oli
siepannut Favier'lta asiakkaan.
-- Robineau! Hänestä meidän on kaikin mokomin päästävä erille, sanoi
Hutin, joka käytti vähimmätkin tilaisuudet yllyttääkseen osaston sitä
miestä vastaan, jonka paikalle hän halusi. -- Eihän johtajien ja
alajohtajien pitäisi saada myydä... Kunniani kautta, kun minä pääsen
alajohtajaksi, niin saatte nähdä kuinka siivosti teitä kohtelen.
Parhaansa mukaan tuo pieni, pullea ja liehakoiva normandialainen koetti
taivuttaa kasvojaan toverillisen suopeiksi. Favier ei voinut olla
vilkaisematta häneen, mutta vastasi, yksitotiset kasvot aina yhtä
äreinä:
-- Niin, niin, kyllä tiedän... En ainakaan minä pane vastaan. Sitten
nähdessään erään naisen lähestyvän hän lisäsi hiljaa:
-- Huomio! Tuo on teitä varten.
Tulija oli rokonarpinen nainen, jolla oli keltainen hattu ja punainen
puku. Hutin näki hänet heti asiakkaaksi, joka ei osta. Hän kumartui
kiireesti myyntipöydän taakse muka sitoakseen kengännauhojaan, ja
kuiskasi piilostaan:
-- Ei, lempo vieköön! Pitäkööt muut hänestä huolta... Minä en pilaa
vuoroani.
Mutta Robineau huusi:
-- Kenen vuoro? Herra Hutininko? Missä herra Hutin on?
Kun tämä itsepintaisesti pysyi piilossaan, seuraava myyjä sai pitää
huolta rokonarpisesta naisesta. Tämä ei todellakaan tahtonut muuta kuin
näytetilkkuja hintalappuineen, mutta pidätti sittenkin myyjää ainakin
kymmenen minuuttia rasittaen häntä kysymyksillään. Alajohtaja oli
sattunut näkemään, kun Hutin nousi pöydän takaa, ja uuden ostajan
saapuessa hän tuli ankaran näköisenä väliin, kun Hutin riensi tulijaa
vastaan.
-- Teidän vuoronne on ohi, hän sanoi. -- Kun kutsuin, ette suvainnut
nousta tuolta.
-- En minä kuullut...
-- Älkää väitelkö!... Kirjoittakaa nimenne viimeiseksi luetteloon...
Teidän vuoronne, herra Favier.
Favier, joka salaa oli asiasta hyvillään, katsoi ystäväänsä ikäänkuin
pyytääkseen anteeksi, mutta Hutin oli huulet valkeina kääntänyt päänsä
pois. Asia oli hänelle sitä kiusallisempi, kun hän tunsi hyvin
vastatulleen, viehättävän, nuoren, vaalean naisen, joka kävi usein
silkkiosastolla ja jota myyjät keskenään sanoivat "kaunottareksi", kun
eivät tienneet hänen nimeään. Hän osti paljon, käski tuoda ostokset
vaunuihin ja katosi sitten tietymättömiin. Hän oli pitkä ja
sirorakenteinen, sangen aistikkaasti pukeutunut ja käyttäytyi niinkuin
ainakin rikas ja hienosukuinen nainen.
-- Entä hempukkanne? kysyi Hutin Favier'lta, kun tämä palasi kassalta,
jonne oli saattanut kaunottaren.
-- Ei hänestä taida olla minun hempukakseni eikä teidänkään, liiaksi
näyttää hienolta, Favier vastasi. -- Hän on varmaan jonkun raha- tai
virkapohatan vaimo tai jotain sen tyylistä.
-- Mitä vielä! sanoi Hutin. -- Hienoiltahan ne näyttävät kaikki,
olivatpa sitten mitä hyvänsä.
Favier katseli tarkistusvihkoaan.
-- Yhdentekevää! hän sanoi. -- Hyvän kaupan minä tein.
Kaksisataayhdeksänkymmentäkolme frangia. Siitä jää minulle lähes kolme
frangia.
Hutin puri huultaan ja purki vihansa tarkistusvihkoon. Oli sekin koko
laitos, kun ei taskuunkaan sopinut. Vaikka toverit ulkonaisesti olivat
mitä parhaimmat ystävät, he kävivät salaa kovaa sotaa keskenään. Favier
oli aina väistyvinään Hutinin etevyyttä, mutta tiesi kyllä korvata
vahinkonsa, kun toinen käänsi selkänsä. Hutinia kiusasivat nuo kolme
frangia, jotka olisivat kuuluneet hänelle ja jotka häntä paljon
taitamattomampi myyjä oli vienyt. Päivä alkoi tosiaan hyvin. Jos se
jatkui näin, niin hänellä ei ollut millä maksaa soodavettäkään
vierailleen. Taistelun näin alettua hän ryhtyi kävelemään edestakaisin
niinkuin nälkäinen susi väijyen saalista ja kadehtien yksin
osastonjohtajaakin, joka saattoi ovelle rouva Sauveurin laihan
hankkijattaren toistaen:
-- Aivan oikein, asia on siis päätetty. Sanokaa hänelle, että teen
voitavani taivuttaakseni herra Mouret'n myöntävään vastaukseen.
Mouret oli jo aikoja sitten poistunut välikerroksen hallista. Hän oli
äkkiä ilmestynyt alakertaan vieville pääportaille, josta hän myös
saattoi nähdä mitä talossa tapahtui. Veri oli jälleen kohonnut hänen
kasvoilleen, ja hänen luottamuksensa oli palannut ja yhä lujentunut
hänen nähdessään tavarataloon vähitellen tulvivat joukot. Se oli
odotettu rynnäkkö, iltapäivän kaivattu tungos, jonka tuloa hän
peloissaan oli hetken epäillyt. Kaikki virkailijat olivat paikoillaan,
sillä viimeinen kellonsoitto oli jo kolmannellekin pöydälle ilmoittanut
aterian päättyneen. Huono-onnisen aamupäivän huono tulos, jonka
arvatenkin oli aiheuttanut yhdeksän aikaan purkautunut rankkasade, oli
vielä korjattavissa, sillä nyt taivaan laki jälleen kohosi häikäisevän
kirkkaana voitonriemua ennustaen. Välikerroksen osastot vilkastuivat.
Mouret'n täytyi väistyä syrjään antaakseen tietä naisille, jotka
pieninä ryhminä kulkivat hänen ohitsensa kokoontuakseen valkotavarain
tai valmiiden vaatteiden osastoille. Takanaan pitsi- ja huiviosastolla
hän kuuli mainittavan suuria summia. Mutta hallit varsinkin elvyttivät
hänen toivoaan. Lyhyttavaraosastolla oli tungosta, villakangasosastot
olivat tulvillaan ja ostajajono tiivistyi kaiken aikaa. Asiakkaat
olivat melkein kaikki hattupäisiä, siellä täällä vain joku myöhästynyt
huivipäinen palvelijatar. Keskushallissa, kattovalaistuksen selkeässä
kirkkaudessa naiset olivat riisuneet käsineensä sivelläkseen
paris-bonheur -pakkoja ja puhellen puoliääneen. Mouret oli nyt
tietoinen kadulta kantautuvista sekavista äänistäkin: ne ennustivat
lukemattoman joukon lähestymistä. Hän tunsi jalkojensa alla koneen
kuumenevan ja pärskyvän luoden liikuntoa ja elämää mahtavan tavaratalon
joka soppeen alkaen kassasta, johon kulta helisten kasaantui, ja
pöydistä, missä apulaiset yhtä mittaa käärivät ostoksia paperiin, aina
kellarikerroksen syvänteisiin saakka, lähettämöön, joka tulvi täyteen
tavarapaketteja ja jonka kuumeinen toiminta tärisytti koko taloa.
Keskellä väentungosta isä Jouve asteli vakavana varkaita tarkkaillen.
-- Kas, sinäkö siinä! Mouret sanoi äkkiä huomatessaan Paul de
Vallagnosc'in, jonka palveluspoika saattoi hänen luokseen. -- Et
ollenkaan häiritse... Sitä paitsi sinun vain tarvitsee seurata minua,
jos tahdot nähdä kaiken, sillä tänään minun on oltava koko päivä
pahimmassa kahakassa.
Mouret ei osannut vieläkään täysin rauhoittua. Ihmisiä kyllä tuli koko
ajan, mutta tulisiko myynnistä kuitenkaan niin suurenmoista, kuin hän
oli toivonut? Hän ei ilmaissut pelkoaan, laski vain leikkiä ystävänsä
kanssa ja vei hänet nauraen mukanaan.
-- Taitaa olla hiukan paranemaan päin, Hutin sanoi Favier'lle. --
Minulta vain asiat eivät onnistu. On totta tosiaankin kovan onnen
päivä. Taas meni vuoro hukkaan, sillä tuo houkkio ei ostanut mitään.
Hän osoitti leuallaan naista, joka parhaillaan poistui heittäen
kyllästyneitä katseita kankaisiin. Tuhannen frangin palkalla ei
kovinkaan kauan selvinnyt, jos ei saanut myydä. Tavallisesti Hutinin
myyntiprosentti nousi seitsemään tai kahdeksaan frangiin, niin että hän
kaikkiaan, kiinteä palkka mukaan laskettuna, ansaitsi keskimäärin
kymmenen frangia päivässä. Favier pääsi korkeintaan kahdeksaan. Nyt tuo
tolvana vei häneltä parhaat palat. Hän sai taas pukukankaan myydyksi,
vaikka oli jäykkä ja kylmä kuin jääpuikko eikä saanut koskaan kenenkään
suuta vetäytymään nauruun. Pistipä todella vihaksi.
-- Yömyssyt ja rullapäät rahaa tekevät, kuiskasi Favier tarkoittaen
lyhyttavara- ja trikootavaraosaston myyjiä.
Mutta Hutin, joka tarkasteli tavaratalon elämää, sanoi äkkiä:
-- Tunnetteko rouva Desforges'in, johtajan ystävättären?... Hän on
käsineosastolla, tuo tumma kaunotar, jolle Mignot koettaa käsineitä.
Hän vaikeni. Sitten hän jatkoi aivan hiljaa kuin osoittaen sanansa
Mignot'lle, jota ei herennyt katselemasta:
-- Kas niin, poikaseni, hiero sinä hänen sormiaan, niin pääset
pitkälle. Et sinä ensi kertaa voimiasi koettele. Onhan sitä ennenkin
nähty.
Mignot, käsineosaston myyjä, ja Hutin olivat kauniina miehinä
tunnettuja naistenlumoojia ja kilpailivat etusijasta. Eivät he tosin
kumpikaan voineet kerskata mistään todellisesta valloituksesta;
Mignot'n maine perustui vanhaan juttuun, että erään poliisikomisarion
vaimo oli häneen rakastunut, Hutin taas oli voittanut erään
nyörinpunojattaren suosion tämän väsyttyä kaupunginosansa
pahamaineisten hotellien tarjoamiin huvituksiin. Mutta kilpakumppanit
valehtelivat parhaansa mukaan ylläpitääkseen mainettaan viitaten
alinomaa kaikenlaisiin salaperäisiin seikkailuihin, lemmenkohtauksiin
kreivittärien ja muiden kanssa.
-- Ottaisitte te hänet, Favier sanoi veitikkamaisen viattomasti.
-- Tosiaankin! Hutin huudahti. -- Jos hän tulee tänne, niin kiedon
hänet pauloihini, minun on välttämättä hankittava viisi frangia.
Käsineosastolla kokonainen jono naisia istui nikkelikulmaisen,
vihreällä sametilla verhotun myyntipöydän edessä, ja myyjät pinosivat
heidän eteensä kapeita, ruusunpunaisia rasioita, joita ottivat
laatikoista. Mignot varsinkin kumarteli, sievät nukenkasvot hymyssä ja
soinnutteli somasti pariisilaista sorakieltään. Hän oli myynyt
rouva Desforges'ille jo kaksitoista paria bonheur-nimisiä
kiiltonahkahansikkaita, liikkeen erikoistavaraa. Sitten rouva Desforges
oli halunnut kolme paria pesunahkahansikkaita. Ja nyt hän antoi
koetella Saksin hansikkaita, peläten ettei niissä ollut tarkat numerot.
-- Ne sopivat erinomaisesti, toisteli Mignot. -- Kuusi ja kolme
neljännestä olisi liian suuri numero noin hentoon käteen.
Puoleksi maaten pöydällä hän ojensi kätensä ottaen asiakkaan sormet
toinen toisensa perästä liuvuttaen niihin hyväilevän hitaasti
hansikkaat ja katsoen tätä silmiin ikäänkuin toivoen erottavansa niissä
nautinnon raukean ilmeen. Mutta rouva Desforges, kyynärpää samettiin
nojattuna ja käsi koholla, luovutti hänelle sormensa ilman vähintäkään
liikutusta, yhtä tyynenä kuin luovuttaessaan jalkansa kamarineidilleen
kengän napittamista varten. Myyjä ei hänestä ollut mies; katsomattakaan
Mignot'iin rouva Desforges käytti häntä palvelukseensa välittämättä
hänen kosketuksestaan enempää kuin palvelijansakaan kosketuksesta.
-- Olenko liian kovaotteinen, rouva?
Rouva Desforges kielsi pään liikkeellä. Saksin hansikkaiden haju,
metsäeläimen ikäänkuin sokeroitu myskinhaju, kohosi tavallisesti hänen
päähänsä, ja hän tunnusti nauraen, että tuo arveluttava haju hurmasi
oudolla tavalla häntä. Mutta tämän arkisen myyntipöydän edessä hän ei
kiinnittänyt siihen vähintäkään huomiota; siitä ei kohonnut mitään
aistillisesti hivelevää lämpöä, joka olisi saattanut hänet hetkeksikään
katsomaan edessään olevaa miestä toisin silmin kuin ketä muuta myyjää
tahansa.
-- Haluatteko muuta, rouva?
-- En, kiitos... Olkaa hyvä ja viekää nämä kassaan n:o 10, rouva
Desforges'ia varten.
Talossa tunnettuna asiakkaana hän antoi nimensä kassaan ja käski viedä
sinne kaikki ostokset huolimatta myyjää seuraansa. Rouva Desforges'in
mentyä Mignot iski silmää naapurilleen uskotellakseen, että jotakin
erinomaista oli tekeillä:
-- Mitä sanot! Tuollaiselle hienokäpälälle voisi koettaa käsineitä
kaiken ikänsä.
Mutta rouva Desforges jatkoi ostoksiaan. Hän kääntyi vasemmalle ja
pysähtyi ostamaan pyyheliinoja. Sitten hän teki pitkän kierroksen ja
tuli villakangasosastolle hallin perälle. Sieltä hän aikoi ostaa
pukukankaan keittäjättärelleen, jolle hän tahtoi lahjoittaa jotakin
osoittaakseen tyytyväisyyttään. Mutta osasto oli niin täpötäynnä, että
tuskin pääsi kulkemaan. Pikkuporvariston rouvat tungeskelivat
siellä, koskettelivat kankaita ja suorittivat arvionsa. Hänen
täytyi istuutua hetkeksi odottamaan. Hyllyillä oli päällekkäin
ladottuna paksuja kangaspakkoja, joita myyjät ottivat yksitellen alas
jännittäen voimiaan. He eivät tienneet lopuksi kuinka selvitä pöytiä
täyttävistä kankaista, joita valui sekaisin lattiaan asti. Siinä oli
lainehtiva meri syvänvärisiä ja himmeästi kiiltäviä villakankaita,
raudanharmaita, kellertävän harmaita, sinertävän harmaita, siellä
täällä skotlanninruutuinen villakangas tai flanellin punainen
verivirta. Valkeat hintalaput muistuttivat harvaan pudonneita
lumihiutaleita talvisen mustalla tantereella. Pakkapinon takaa Liénard
puhui piloja pitkän ompelijatytön kanssa, joka oli juossut paljain päin
emäntänsä lähettämänä hankkimaan lisää kangasta. Liénard vihasi näitä
suuria myyntipäiviä, jolloin sai tehdä työtä katketakseen, ja koetti
päästä niin vähällä kuin suinkin, sillä hänen ei tarvinnut tehdä työtä
elääkseen, hänen isänsä maksoi hänelle runsaan avustuksen. Sen tähden
hän vaivasi itseään juuri sen verran, että pysyi paikassa.
-- Kuulkaahan, Fanny neiti, hän sanoi, -- aina teillä on kiire... Oliko
toissapäivänä ostamanne kangas hyvä? Teidän kauttanne rikastun varmaan,
ostatte niin paljon.
Ompelijatyttö juoksi nauraen tiehensä, Liénard huomasi edessään rouva
Desforges'in eikä voinut olla kysymättä häneltä:
-- Mitä haluatte, rouva?
Rouva tahtoi pukukankaan, halpaa mutta lujaa ja kestävää kangasta.
Säästääkseen käsivarsiaan Liénard koetti tyrkyttää hänelle tiskillä
olevia, auki käärittyjä kankaita. Siinä oli kasmireja, seviotteja,
merinoita, ja vakuuttamalla hän vakuutti, ettei sen parempia ollut
olemassakaan; niitä ei saanut koskaan kulumaan loppuun. Mutta rouva
Desforges huomasi hyllyllä erään sinertävän kankaan, jota hän tahtoi
katsoa lähempää. Liénard'in täytyi siis suostua ottamaan alas mainittu
pakka, joka ei kuitenkaan asiakasta miellyttänyt. Kangas oli liian
karkeaa. Täytyi ottaa esille useampia lajeja asiakkaan uteliaisuuden
tyydyttämiseksi, vaikka tälle itse asiassa oli aivan yhdentekevää, mitä
otti. Nuoren miehen oli pakko tyhjentää korkeimmatkin hyllyt. Hänen
selkänsä oli katketa ja kädet vapisivat. Koko myyntipöytä katosi
sileäpintaisten, karkeakarvaisten, silkkinukkaisten kankaiden alle.
Rouva Desforges halusi nähdä kaiken ja kosketella kaikkia kankaita,
paksuja ja ohuita, tiheitä ja harvoja, aikomattakaan ostaa. Saatuaan
vihdoinkin tarpeekseen hän sanoi:
-- Oh, hyvä Jumala, se ensimmäinen taisi sittenkin olla paras. Se olisi
keittäjättärelleni... Niin, juuri tuo pienipilkkuinen kahden frangin
kangas.
Kun Liénard kalpeana tukahdutetusta vihasta oli mitannut halutun
metrimäärän, hän sanoi:
-- Olkaa hyvä ja viekää se kassaan n:o 10, rouva Desforges'in laskuun.
Kun hän nousi lähteäkseen, hän huomasi vieressään rouva Martyn
tyttärensä Valentinen seurassa. Valentine oli neljätoistavuotias, laiha
ja reipas tyttö, joka vähääkään ujostelematta heitti tavaroihin naisen
haluavia katseita.
-- Tekö täällä, hyvä rouva?
-- Kyllä vaan ja mikä tungos!
-- No sanokaapa muuta! Aivanhan täällä tukehtuu. Tavaton menestys...
Oletteko nähnyt itämaisen salin?
-- Kerrassaan suurenmoinen!
Keskellä tungosta, erilaista tavaraa tavoittelevan joukon jaloissa he
kiittelivät ihmetellen mattonäyttelyn komeuksia. Sitten rouva Marty
kertoi tarvitsevansa päällysvaatekangasta. Mutta hän ei tiennyt oikein
minkälaista ja oli pyytänyt nähdäkseen villaista kappakangasta.
-- Älä, äiti, Valentine kuiskasi, -- se on liian jokapäiväistä.
-- Tulkaa silkkiosastolle, sanoi rouva Desforges. -- Mennään katsomaan
sitä kuuluisaa paris-bonheuria.
Rouva Marty epäröi hetkisen. Hän pelkäsi kallista hintaa, sillä hän oli
vannonut miehelleen olevansa järkevä. Jo tunnin ajan hän oli ostellut
yhtä mittaa ja häntä seurasi jo kokonainen tavarakuorma. Mutta lopulta
hän sanoi myyjälle, joka näytteli hänelle kappakankaita:
-- En taida sittenkään välittää noista. Menen silkkiosastolle. Nuo
kankaat eivät miellytä minua.
Kauppa-apulainen seurasi heitä kuormineen. Nyt oli silkkiosastokin
tulvillaan. Varsinkin väkeä oli sisänäyttelyn edessä, jonka Hutin oli
järjestänyt ja Mouret viimeistellyt painaen siihen mestarin leimansa.
Hallin perällä lasikattoa kannattavan patsaan ympärillä kuohui kankaita
mahtavana koskena, joka katosta asti vyörytti laineitaan lattiaan.
Kirkasväriset satiinit ja sulavan heleät silkit vetivät aluksi huomion
puoleensa. Sitten silmä takertui lähdeveden läpikuultaviin
helmiäisvivahduksiin, kristallimaisen kirkkaaseen niilinvihreään,
taivaanväriseen, ruusunpunaiseen ja tonavansiniseen. Hienona kuohuna
vaahtoilivat ylimpänä kepeät harsokudokset, alempana mahtavina aaltoina
herttuatarsilkit ja ihmesatiinit, maassa ikäänkuin altaassa raskaat
kankaat, kuviolliset damastit, kulta- ja hopeakirjosilkit uinuivat
keskellä syvää samettiuomaa, mistä mustat, valkeat ja kirjavat sametit
taustanaan silkkiä ja satiinia väräjävine valonheijastuksineen
levenivät liikkumattomaksi lammeksi kuvastaen pintaansa taivasta ja
maata. Kalpeina himosta naiset kumartuivat katsomaan huimaavaa
putousta, joka uhkasi temmata heidät mukanaan valtaviin pyörteihinsä ja
jonka häikäisevä kirkkaus vastustamattomasti houkutteli luokseen
tuhotakseen ja hukuttaakseen.
-- Täälläkö sinäkin olet! rouva Desforges sanoi nähdessään myyntipöydän
edessä istuvan rouva Bourdelais'n.
-- Kas, päivää, vastasi tämä ojentaen kätensä tervehtiäkseen. --
Täytyihän minunkin pistäytyä katsomaan.
-- No niin, miltä tuntuu? Ihmeellistä, eikö ole? Unennäköä todellakin.
Ja oletko itämaista salia nähnyt!
-- Olen. Tavattoman kaunis!
Mutta huolimatta yleisestä ihastuksesta, joka näkyi käyneen päivän
tunnussanaksi ja jota hän itsekään ei voinut vastustaa, rouva
Bourdelais ei menettänyt käytännöllisen emännän kylmäverisyyttä. Hän
tutki huolellisesti paris-bonheur -pakkaa, sillä hän oli tullut
ostamaan yksinomaan tätä harvinaisen halpaa kangasta, jos se hänestä
olisi sen arvoista kuin kehuttiin. Se oli, ja hän käski mitata
kaksikymmentäviisi metriä, josta hän toivoi saavansa puvun itselleen ja
takin pikku tyttärelleen.
-- Mitä, joko aiot lähteä? rouva Desforges kysyi. -- Etkö tule
kanssamme kiertämään tavarataloa?
-- En, kiitos, minulla ei ole aikaa. Lapset odottavat kotona. En
uskaltanut ottaa heitä matkaan, kun pelkäsin tungosta.
Hän kiirehti pois seuraten myyjää, joka vei silkkikankaan kassaan n:o
10. Siellä nuori Albert, pää pyörällä, koki selvitä laskuista, joita
ojennettiin joka taholta hänelle. Kun myyjä merkittyään ostoksen
tarkistuskirjaansa tuli kopin luo, hän luetteli kassanhoitajalle
laskun, jonka tämä kirjoitti muistikirjaansa. Numerot verrattiin ja
lasku merkittiin vielä kerran tarkistuskirjan irtirevittävään
lehteen, joka jätettiin kassaan ja pistettiin messinkikoukkuun
kuittaamisleimasimen viereen.
-- Sataneljäkymmentäviisi frangia, Albert sanoi. Rouva Bourdelais
maksoi ja mainitsi osoitteensa, sillä hän oli tullut jalkaisin eikä
viitsinyt kantaa itse ostoksia kotiin. Kassan takana Joseph pani
kankaan pakettiin ja lähetti sen pienellä hissillä lähettämöön, jonne
kaikki tavarat tuntuivat pyrkivän sihisten mennessään kuin
sulkuluukusta virtaava vesi.
Mutta tungos silkkiosastolla oli niin suuri, että rouva Desforges'in ja
rouva Martyn oli alussa aivan mahdoton päästä myyjien puheille. He
jäivät seisomaan keskelle naistungosta, jossa kankaita katseltiin ja
käänneltiin tuntikausia ennenkuin päästiin mihinkään päätökseen.
Paris-bonheur herätti varsinkin yleistä huomiota ja sai aikaan
innostuksen, joka kulkutaudin tapaan leviten tempaa kaikki mukaansa ja
taivuttaa joukot noudattamaan muodin oikkua. Myyjillä oli täysi työ
kankaan mittaamisessa. Kirjavien hattujen lomitse välähtivät silkin
kalpeat leimaukset kankaan pingottuessa pitkin messinkivarsissa
riippuvia tammisia metripuikkoja. Oudosti kähisten sakset kävivät
kankaiden kimppuun väsymättä ja vaativat lakkaamatta uusia pakkoja
pilkottaviksi ja heitettäviksi kyltymättömille joukoille.
-- Se ei ole todellakaan heikkoa hintaansa nähden, sanoi rouva
Desforges, jonka onnistui vihdoinkin päästä lähemmäksi ja joka
tarkasteli pöydän reunalla olevaa pakkaa.
Mutta rouva Martyn ja hänen tyttärensä kasvot ilmaisivat pettymystä.
Lehdissä oli puhuttu niin paljon tästä kankaasta, että he olivat
odottaneet parempaa, jotakin lujempaa ja kiiltävämpää. Samassa
Bouthemont tuntien rouva Desforges'in ja tahtoen miellyttää tätä
kaunista rouvaa, jota sanottiin kaikkivaltiaaksi johtajan suhteen,
lähestyi heitä hiukan hiomattoman kohteliaana. Kuinka, eikö rouvia
vielä palveltu! Sehän oli anteeksiantamatonta. Syyksi kai oli
laskettava, että täällä oltiin sellaisessa myllyssä, ettei enää tiennyt
mihin kääntyä. Ja raivaten itselleen tietä liehuvien hameiden välitse
hän riensi hakemaan tuoleja nauraen isoäänistä nauruaan, jonka karkeaa
naistenihailua ilmaiseva sointu ei tuntunut loukkaavan Henrietteä.
-- Katsokaapa, Favier kuiskasi Hutinille mennessään hakemaan hyllyltä
samettirasiaa, -- tuossa Bouthemont vie teiltä saaliinne.
Hutin oli unohtanut rouva Desforges'in tuskastuessaan vanhaan rouvaan,
joka pidätettyään häntä neljännestunnin osti lopuksi metrin mustaa
satiinia kureliiviksi. Kiireisenä aikana ei luetteloa seurattu, vaan
myytiin miten sattui. Hutinin piti juuri vastata rouva Boutarelille,
joka oltuaan Aarreaitassa kolme tuntia aamupäivällä oli nyt palannut
viettämään iltapäivänsäkin loppuun, kun Favier'n sanat saivat hänet
säpsähtämään. Joko johtajan lemmittykin oli nyt pääsemäisillään hänen
käsistään, vaikka hän oli vannonut kiristävänsä häneltä viisi frangia.
Silloin hänen mittansa todellakin olisi täysi, sillä hän ei ollut vielä
ansainnut kolmea frangia enempää.
Bouthemont huusi kovalla äänellä:
-- Kuulkaahan herrat, tulkaa tänne joku.
Hutin käännytti rouva Boutarelin Robineauhin puoleen, jolla ei sillä
hetkellä ollut mitään tekemistä.
-- Olkaa hyvä, rouva, ja kääntykää alajohtajan puoleen. Hän tietää
paremmin tästä kuin minä.
Sitten hän riensi paikalle ja otti rouva Martyn tavarat villaosaston
myyjältä, joka oli seurannut naisia. Mutta sinä päivänä hän oli niin
hermostunut, että hänen hieno vainunsa petti. Tavallisesti hän heti
naisen nähdessään arvasi, olisiko hänessä ostajaa vai eikö, ja paljonko
hän ostaisi. Ja päästyään siitä selville hän osasi hallita ostajaa
taivuttaen hänet noudattamaan omaa makuaan, väittäen tietävänsä
paremmin mikä oli paras ratkaisu kussakin pulmassa.
-- Minkälaista silkkiä haluatte, rouva, kyseli hän mitä kohteliaimmin.
Rouva Desforges ennätti tuskin avata suutaan, kun hän jo jatkoi:
-- Tiedän. Näen heti mitä tarvitsette.
Kun paris-bonheur -pakka oli avattu ahtaalle nurkalle, missä oli
kokonainen läjä muitakin kankaita, rouva Marty tyttärineen tuli. Hutin,
joka oli levoton, ymmärsi, että näitä oli palveltava ensimmäiseksi.
Naiset puhelivat hiljaa keskenään. Rouva Desforges neuvoi ystäväänsä:
-- Eihän tietysti viiden frangin kuudenkymmenen silkki ole viidentoista
eikä edes kymmenenkään frangin kankaan arvoista.
-- Se rypistyy helposti, jatkoi rouva Marty. -- Pelkään, ettei siitä
ole päällysvaatteiksi. Siinä ei ole tarpeeksi ryhtiä.
Tämän huomautuksen johdosta myyjän täytyi sekaantua puheeseen. Hän
ilmaisi mielipiteensä erehtymättömän miehen liioitellulla
kohteliaisuudella.
-- Mutta, hyvä rouva, notkeus juuri on tämän silkin parhaimpia
ominaisuuksia. Se ei rypisty ollenkaan... Se on juuri mitä tarvitsette.
Hänen varmuutensa oli niin valtava, etteivät naiset uskaltaneet väittää
vastaan. Rouva Marty otti kankaan uudestaan tutkittavaksi, kun hän
tunsi jonkun koskevan olkapäähänsä. Se oli rouva Guibal, joka jo tunnin
ajan oli käyskennellyt huvikseen tavaratalossa suoden silmilleen
rikkauksien tyydykettä ostamatta nuppineulaakaan. Vieläkin kerran sulut
laukesivat ja sanoja tulvi ehtimiseen.
-- Tekö täällä?
-- Olen kyllä. Vaivoin olen näin pitkälle päässyt.
-- Niin todellakin. Tavaton tungos. Ihmiset ovat koko ajan yhdessä
paikassa eivätkä liiku... Entä itämainen sali?
-- Hurmaava kerrassaan!
-- Hyvä Jumala, mikä menestys! Jääkäähän tänne, niin menemme kohta
yhdessä ylös.
-- Ei kiitos, minä tulen juuri sieltä.
Hutin odotti salaten kärsimättömyytensä yhtämittaiseen hymyynsä. Naiset
eivät todellakaan kursailleet ketään. Varastivat ujostelematta häneltä
hänen rahansa. Vihdoinkin rouva Guibal poistui jatkaakseen hidasta
kävelyään ja kiersi ihastuneen näköisenä silkkinäyttelyä.
-- Teidän sijassanne ostaisin päällysvaatteen valmiina, rouva Desforges
sanoi kiinnittäen huomionsa takaisin kankaaseen. -- Huokeammaksi se
tulisi.
-- Totta on, että koristeineen ja ompelupalkkoineen ... kuiskasi rouva
Marty. -- Ja sitten on tilaisuus valita.
He nousivat kaikki. Rouva Desforges kääntyi Hutiniin:
-- Tehkää hyvin ja saattakaa meidät valmiiden vaatteiden osastolle.
Hutin hämmästyi, sillä tällaiseen hän ei ollut tottunut. Vai ei
todellakaan tuo tumma kaunotar ostanut mitään. Hänen vainunsa oli siis
pettänyt. Hän kääntyi rouva Martysta taivuttaakseen Henrietteä
vaikutusvoimansa alle.
-- Ja te, rouva, te ette siis halua mitään, satiinia? samettia?...
Olisi tilaisuus tehdä oivallisia kauppoja.
-- Kiitos, toinen kerta, tämä vastasi tyynesti katsomatta häneen sen
enempää kuin äsken Mignot'honkaan.
Hutinin täytyi ottaa rouva Martyn tavarat ja lähteä saattamaan naisia
valmiiden vaatteiden osastolle. Lähtiessään hän näki harmikseen, että
Robineau par'aikaa möi rouva Boutarelille melkoisen määrän silkkiä.
Hänellä ei totta tosiaan ollutkaan enää vainua, tuskin hän sai
kahtakymmentä centimeäkään kokoon. Tappiolle joutuneen, tyhjäksi
ryöstetyn miehen raivo kuohui hänen nuhteettoman kohteliaan käytöksensä
alla.
-- Ensimmäiseen kerrokseen, hyvät rouvat, hän sanoi yhä naurussa suin.
Ei ollut helppoa päästä porraskäytävään. Käytävässä liikkui taaja,
tuhatpäinen joukko vyöryen eteenpäin kuin virtaava joki, joka halliin
jouduttuaan tulvi yli reunojensa. Yhtämittaisessa taistelun tohinassa
myyjät riuhtoivat voitonhuumauksessaan mielensä mukaan tätä naiskansaa
heitellen sitä edestakaisin tulisessa kiireessä. Oli jouduttu siihen
iltapäivän hetkeen, jolloin tulistunut kone tempasi kaikki mukaansa
huumaavaan lentoon puristaen verille raastetuilta uhreiltaan
viimeisenkin rovon. Hutin ei päässyt askeltakaan eteenpäin. Henriette
tukehtumaisillaan kuumuudesta katsoi ylöspäin ja huomasi ylimmällä
portaalla Mouret'n, joka palasi tuon tuosta tähän samaan paikkaan
ihailemaan suunnatonta voittoaan. Henriette hymyili ystävälleen toivoen
saavansa häneltä apua. Mutta Mouret ei edes huomannut häntä joukosta,
jatkoi vain kasvot riemusta säteilevinä selityksiään Vallagnoscille.
Kadun hälinä ei päässyt enää tavaratalon seinien sisällä kuohuvasta
melskeestä voitolle; korva ei erottanut enää pyörien räminää, kavion
kapsetta, vaununovien pauketta. Tämä lainehtiva ihmismeri toi mieleen
Pariisin hämmästyttävän suuruuden, joka kykeni saamaan tällaisia
ostajajoukkoja liikkeelle. Kuumassa ilmassa tuntui kankaiden tuoksuja.
Askelten kaiku, myyntipöytiä piirittävien ihmisten tuhat kertaa
toistamat samat lauseet, messinkilevyjä vastaan kilahtelevien rahojen
helinä, kassojen ympärillä tungeskelevien kukkaroiden napse,
kellariholvien ammottaviin kuiluihin vierivien tavarahissien jyrinä,
kaikki yhtyi sekavaksi, yhä voimistuvaksi meluksi. Ja hienon tomuharson
samentamina esineiden ääriviivat kävivät epäselviksi, osastot ikäänkuin
sulivat yhteen. Lyhyttavaraosasto näytti olevan vedenpaisumuksen
vallassa, valkotavaraosastossa ikkunasta iskevä kirkas auringonsäde
kultasi kankaiden lumikinoksia. Kaukana tavaratalon toisessa päässä
käsineiden ja villakankaiden osastot katosivat hattujen ja
hiuslaitteiden peittoon. Ei voinut enää erottaa pukuja tästä
ihmismerestä, päähineet liehuivat yksin pinnalla sulkien ja
nauhasolmukkeiden koristamina. Siellä täällä miehen hattu muodosti
mustan täplän, ja naisten kalpea ihonväri sai väsymyksen ja kuumuuden
vaikutuksesta kameliankukkien läpikuultavan vivahduksen. Vihdoin
Hutinin voimakkaiden kyynärpäiden onnistui raivata naisille tietä.
Mutta kun Henriette pääsi portaat ylös, hän ei nähnytkään enää
Mouret'ta. Tämä oli heittäytynyt keskelle tungosta sukeltaen
Vallagnoscin kanssa aaltoilevaan ihmismereen syvyyksienkin salaisuuksia
nauttimaan. Mouret tunsi henkeään ahdistavan. Hänen ostajakuntansa
tuntui sulkevan hänet pitkään, intohimoiseen syleilyyn.
-- Vasemmalle, hyvät rouvat, Hutin sanoi muuttumattoman kohteliaana,
vaikka koko hänen ruumiinsa kuohui vihasta.
Ylhäällä oli yhtä vaikea liikkua. Huonekaluosastollakin oli tungosta,
vaikka siellä ei yleensä käynyt paljon väkeä. Huivien ja turkiksien
osastot olivat tulvillaan. Kulkiessaan pitsiosaston läpi naiset
tapasivat taas tuttavia. Rouva de Boves oli siellä tyttärensä Blanchen
kanssa ihaillen tavaroita, joita Deloche heille näytteli. Taas Hutinin
täytyi jäädä odottamaan, ostokset käsivarrella.
-- No päivää! Teitä minä juuri ajattelinkin.
-- Ja minä olen etsinyt teitä pitkin päivää. Mutta mahdotonta
tämmöisestä tungoksesta on löytää ketään.
-- Komeata, eikö ole?
-- Erinomaista, ystäväni. Emme enää pysy pystyssäkään.
-- Ostatteko?
-- Eikö mitä. Katselemme vain. Istumme tässä vähän aikaa levätäksemme.
Rouva de Boves, jolla oli kukkarossa juuri sen verran rahaa, että sai
ajurin maksetuksi, ei todella aikonutkaan ostaa mitään, vaikka
tyhjennytti laatikon toisensa perästä katsellakseen ja kosketellakseen
pitsejä. Hän oli arvannut hidasliikkeisen ja ujon myyjän uudeksi
tulokkaaksi ja käytti hyväkseen tämän tottumattomuutta, tietäen ettei
tästä ollut naisten oikkuja vastustamaan. Jo puoli tuntia hän oli
pidättänyt myyjää vaatien yhä uusia tavaroita nähdäkseen. Myyntipöytä
oli kukkuroillaan. Rouva de Boves upotti kätensä kuohuvaan pitsikasaan,
sormet intohimosta vavisten ja kasvot aistillisen nautinnon
kiihottamina. Blanche seisoi hänen vieressään saman intohimon vallassa,
kasvot aivan kalpeina.
Keskustelun yhä jatkuessa Hutin odotti liikkumattomana milloin naiset
suvaitsivat lähteä liikkeelle. Hänen sormiaan poltti halu lyödä heitä
korville.
-- Kas, rouva Marty sanoi, -- samanlaisiako kaulaliinoja ja harsoja te
haette kuin minun äskettäin ostamani?
Se oli totta. Rouva de Boves, jota lauantaista lähtien olivat
kiusanneet rouva Martyn pitsit, ei voinut vastustaa haluaan päästä edes
koskettelemaan pitsejä, koska hänen miehensä tarkkuus esti häntä
ostamasta niitä. Hän punastui hiukan sanoen Blanchen tahtoneen katsoa
espanjalaispitsisiä kaulaliinoja. Sitten hän lisäsi:
-- Valmiiden vaatteiden osastolleko olette menossa...? No hyvästi siis.
Missä tapaamme? Itämaisessa salissako, eikö niin?
-- Se sopii kyllä. Itämaisessa salissa siis... Komea, vai mitä?
He erosivat päiviteltyään jälleen kerran mainitun salin ihmeitä.
Deloche hyvillään siitä, että hänelläkin oli tekemistä, alkoi uudelleen
tyhjennellä pitsilaatikkoja äidin ja tyttären mieliksi. Hitaasti ja
sotilaallisen ryhdikkäästi käveli isä Jouve väentungoksessa
myyntipöytien välissä väläyttäen kunniamerkkiään ja vartioiden
kallisarvoisia ja hienoja tavaroita, joita oli niin helppo varastaa ja
kätkeä hihaan. Kulkiessaan rouva de Boves'in ohi hän hämmästyi pöydälle
kasattuja tavaroita ja vilkaisi epäilevästi hänen pitsejä kopeloivia,
kuumeesta vapisevia sormiaan.
-- Oikealle, hyvät rouvat, Hutin sanoi lähtien jälleen liikkeelle.
Hän kiehui vihasta. Eikö siinä kylliksi, etteivät he ostaneet häneltä
mitään. Vieläkö heidän piti viivytellä näin jokaisessa tavaratalon
nurkassa. Se, että hänen oli saatettava heidät juuri valmiiden
vaatteiden osastolle, oli omiaan katkeroittamaan vielä enemmän hänen
mieltään, sillä kangasosastot ja valmiiden vaatteiden osasto olivat
alituisessa riidassa keskenään taistellen ostajista ja koettaen saada
toisiltaan myyntiprosentit. Silkkiosasto suuremmassa määrässä vielä
kuin villakangasosastot raivosi, kun sen täytyi luovuttaa valmiiden
vaatteiden osastolle ostaja, joka katsottuaan kaikki kankaat lopuksi
päätti ostaa puvun valmiina.
-- Neiti Vadon! Hutin sanoi suuttuneella äänellä, kun he olivat vihdoin
päässeet perille.
Mutta neiti Vadon, joka parhaillaan hieroi edullista kauppaa, ei ollut
kuulevinaan. Huone oli täynnä. Ostajajonot kulkivat pitsiosaston ovelta
vastapäätä olevalle valkotavaraosaston ovelle, ja huoneen perällä
naiset riisuivat päällysvaatteitaan koettaakseen peilin edessä uusia.
Punainen plyyssimatto tukahdutti askelten kaiun, ja kaukaisen alakerran
melu ei kuulunut tänne. Naiset kuiskailivat hiljaa niinkuin
yksityisellä vastaanotolla, ilma oli kuuma ja raskas kuin täydessä
juhlasalissa.
-- Neiti Prunaire! huusi Hutin.
Ja kun tämäkään ei kuunnellut hänen käskyään, hän mutisi:
-- Senkin marakatit.
Hänen tunteensa osaston neitejä kohtaan eivät tällä kertaa olleet
hellimpiä, hänen oli täytynyt väsyttää jalkansa portaissa tuodakseen
heille ostajia ja luovuttaa heille myyntiprosentit, jotka oikeastaan
kuuluivat hänelle. Katkeruutta ei neitienkään puolelta puuttunut tässä
yhtämittaisessa ottelussa. Alituisesta seisomisesta ja kiireestä
aiheutuneen väsymyksen vaikutuksesta luonnonvaistot vaikenivat,
sukupuolierot katosivat, eikä jäljelle jäänyt kuin etuvastakohdat,
joita kuumeinen kaupankäynti kiihdytti.
-- Täällä ei siis ole ketään? Hutin kysyi.
Silloin hän huomasi Denisen. Aamusta saakka tämän oli täytynyt
järjestää vaatteita takaisin kaappeihin, vain silloin tällöin hänelle
oli luovutettu jokin epäilyttävä myynti, jonka tuloksista ei suuria
toivottu ja joka aina oli mennyt häneltä hukkaan. Kun Hutin huomasi
hänet tyhjentämässä pöytää, jolla oli suunnattoman suuri vaatekasa, hän
meni kiirein askelin hakemaan häntä.
-- Kuulkaahan, neiti, tulkaa palvelemaan näitä rouvia, jotka odottavat.
Hän heitti kiireesti Denisen käsivarrelle rouva Martyn ostokset, joiden
kantamiseen hän oli väsynyt. Hänen suunsa vetäytyi taas hymyyn, ja
tuossa hymyssä oli hieman ilkuntaa, häijyn luonteen salaista
mielihyvää, sillä kokeneena myyjänä hän arvasi valmistavansa sekä
nuorelle tytölle että tuomilleen asiakkaille vaikeuksia. Mutta Denise
heltyi onnesta, joka näin odottamattomasti kohtasi häntä. Tämä oli jo
toinen kerta kun Hutin esiintyi hänelle tuntemattomana ystävänä,
hellänä ja osaaottavana veljenä, joka osasi aina oikealla ajalla
ilmestyä avuntuojana. Nuoren tytön silmät loistivat kiitollisuudesta,
ja lämmin katse seurasi Hutinia, kun tämä kyynärpäillään raivasi
itselleen tietä kiirehtien takaisin osastolleen.
-- Haluaisin päällysvaatteen, rouva Marty sanoi.
Denise kysyi minkälaisen hän halusi, mutta rouva Marty ei osannut
sanoa. Hän ei ollut päättänyt mitään, vaan pyysi nähdä talon malleja
voidakseen valita. Denise, joka oli jo väsynyt ja huumautunut
väenpaljoudesta, joutui nyt aivan hämilleen. Cornaillen myymälässä
Valognes'issa ei ollut koskaan paljon väkeä yhtäaikaa; sitäpaitsi hän
ei tiennyt miten paljon mallipukuja oli eikä missä niitä säilytettiin.
Rouvat tuskastuivat odotukseen, kun vastausta ei kuulunut. Silloin
Aurélie rouva sattui näkemään rouva Desforges'in, jonka lemmensuhteen
hän taisi tuntea, koska tuli kiireesti kysymään, palveliko kukaan
rouvia.
-- Kyllä, Henriette vastasi, -- tuo neiti, joka etsii tuolla. Mutta hän
ei näytä paljoakaan tietävän, sillä hän ei löydä mitään.
Johtajatar pysähdytti Denisen sanoen hänelle hiljaa:
-- Näettehän, ettette osaa. Tehkää hyvin ja pysykää alallanne.
Kääntyen muitten puoleen hän sanoi käskevästi:
-- Neiti Vadon, tuokaa tänne päällysvaatteita.
Sitten hän jäi katsomaan, kun Marguerite näytteli mallipukuja.
Tämä puhutteli ostajia kuivan kohteliaalla äänellä esiintyen
epämiellyttävästi niinkuin ainakin silkkipukuinen puotineiti, joka on
tottunut kaikkiin komeuksiin eikä ujostele ketään, ja joka tietämättään
kadehtii parempionnisia. Kuullessaan, ettei rouva Marty tahtonut maksaa
kahtasataa enempää, hän nyrpisti ylenkatseellisesti suutaan. Oh,
enemmän rouvan oli toki maksettava; mahdotonta kahdellasadalla oli
saada mitään kunnollista. Ja hän heitti pöydälle halvemmat puvut
liikkeellä, joka merkitsi: siinä sen näette, tällaisia sillä hinnalla
saa. Rouva Marty ei uskaltanut tyytyä niihin. Hän kuiskasi rouva
Desforges'in korvaan:
-- Miesmyyjien kanssa on paljon miellyttävämpää asioida... Heidän
kanssaan voi olla paljon vapaammin.
Vihdoin Marguerite toi silkkisen, kivihiilikoristeisen vaipan, jota
piteli hyvin varovasti. Aurélie rouva kutsui luokseen Denisen ja sanoi
hänelle:
-- Jotakin hyötyä teistäkin pitää olla... Pankaa tämä päällenne...
Denise, sydän täynnä katkeruutta, koska ei enää uskonut koskaan
onnistuvansa missään, oli jäänyt liikkumattomana seisomaan, kädet
hervottomina riippuen. Hänet aiottiin epäilemättä erottaa
palveluksesta, ja silloin veljet jäisivät leivättä. Hänen päätään
pyörrytti kohiseva väenpaljous, ja hänen jäseniään pakotti outo voimia
kysyvä nosteleminen, johon hän ei ollut tottunut, niin että hän tuskin
pysyi pystyssä. Mutta hänen oli pakko totella ja asettua mannekiiniksi,
jonka päälle Marguerite järjesteli vaippaa.
-- Seisokaa suorana, Aurélie rouva sanoi.
Mutta samassa yleinen huomio kääntyi pois hänestä, sillä Mouret astui
sisään Vallagnoscin ja Bourdonclen seuraamana. Hän tervehti rouvia ja
kuunteli mielihyvin heidän kohteliaisuuksiaan onnistuneen
talviuutuuksien näyttelyn johdosta. Varsinkin itämaisen salin komeuksia
kehuttiin innokkaasti. Vallagnosc, joka oli nähnyt kaikki osastot,
osoitti paatuneena pessimistinä enemmän hämmästystä kuin ihailua, sillä
eihän tämä kaikki ollut muuta kuin suunnaton paljous vaatetavaraa. Mitä
Bourdoncleen tuli, hän unohti kokonaan olevansa talonväkeä ja onnitteli
hänkin isäntää karkoittaakseen tämän muistosta aamuiset epäilyksensä ja
yhtämittaiset levottomat huomautuksensa.
-- Kyllä, aika hyvin kaikki onnistuu. Olen tyytyväinen, Mouret toisti
säteilevänä, vastaten hymyllä Henrietten helliin katseihin. -- Mutta
älkää antako minun häiritä...
Silloin huomio kääntyi taas Deniseen, joka antautui vastustelematta
Margueriten käänneltäväksi.
-- No, miltä näyttää? rouva Marty kysyi rouva Desforges'ilta.
Tämä lausui mielipiteensä järkähtämättömän varmasti, muodin
erehtymättömänä arvostelijana.
-- Ei ole tosiaankaan hullumpi. Ja uutta kuosia... Mutta minusta se ei
ole oikein siro vyötäisistä.
-- Oh, keskeytti Aurélie rouva, se olisi arvosteltava teidän oman
vartalonne mukaan, hyvä rouva... -- Te kyllä ymmärrätte, ettei se voi
näyttää miltään tuollaisella vartalolla... Enemmän ryhtiä, neiti!
Seisokaa toki suorana, että joltakin näyttäisi.
Naurettiin. Denise oli käynyt aivan kalpeaksi. Häntä hävetti
asettuminen koneeksi näiden ihmisten tutkittavaksi ja pilkattavaksi.
Rouva Desforges, joka tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä Deniseä
kohtaan hänen lempeän luonteensa ilmaisevien kasvojen tähden -- rouva
itse oli kaikkea muuta kuin lempeä -- lisäsi pisteliäästi:
-- Epäilemättä se sopisi paremmin, jos neidin puvussa olisi vähemmän
väljyyttä.
Ja hän heitti Mouret'hen pariisittaren veitikkamaisen, maaseutulaisen
naurettavaa pukua pilkkaavan katseen. Tämä tunsi silmäyksessä
hellyyttä ja kauneudestaan ja viehättävyydestään onnellisen naisen
voitonriemua. Palkitakseen saamansa rakkaudenosoituksen hänkin arveli
velvollisuudekseen yhtyä pilkkaan huolimatta Deniseä kohtaan
tuntemastaan hyväntahtoisuudesta ja tytön oudosti kiinnostavasta
vaikutuksesta hänen naistenihailijaluonteeseensa.
-- Ja jos tukka olisi kammattu, hän kuiskasi.
Tämä oli jo liikaa. Johtaja suvaitsi laskea leikkiä, ja kaikki neidit
purskahtivat nauruun. Marguerite uskalsi päästää kikatuksenkin, jonka
hän kumminkin heti tukahdutti koettaen hienona neitinä pidättää
nauruaan. Clara päästi käsistään hyvän myynnin saadakseen kerran oikein
mielensä mukaan ilvehtiä, ja valkotavaraosaston myyjättäret tulivat
ovelle katsomaan, mikä sellaisen ilon nosti. Rouvatkin naurahtivat,
mutta hiljaa, vilkaisten toisiinsa ja luopumatta ylhäisen naisen
arvokkaasta ryhdistä. Aurélie rouva yksin ei vetänyt keisarinnaamaansa
nauruun, vaan näytti loukkaantuneelta, ikäänkuin uuden tulokkaan hento
vartalo ja vallattomat hiukset olisivat häväisseet sekä hänen että
osaston maineen. Denisen kalpeus kävi vieläkin vahvemmaksi keskellä
pilkkaajien joukkoa. Hän tunsi itsensä häväistyksi, alastomaksi
riisutuksi, avuttomaksi. Mihin rikokseen hän oli syypää, kun hänen
liian hoikkaa vartaloaan ja liian suurta tukkaansa näin uskallettiin
pilkata. Mutta varsinkin häntä loukkasi Mouret'n ja rouva Desforges'in
nauru, hän arvasi vaistomaisesti heidän salaiset välinsä, ja hän tunsi
sydämessään tuskan kouristuksen. Tuo rouva oli hyvin häijy, koska
saattoi kiusata köyhää parkaa, joka ei sanonut sanaakaan. Mouret nosti
hänessä sellaisen pelon, että kaikki muut hänessä kuohuvat tunteet
hyytyivät siihen, eikä hän enää tiennyt mitä ne olivatkaan. Hylättynä,
syvästi loukattuna naisellisessa kainoudessaan ja ymmärtämättä minkä
tähden häntä kohdeltiin niin väärin, hän nieli nyyhkytyksensä, jotka
väkisinkin tahtoivat kohota hänen rinnastaan.
-- Sopimatonta kerrassaan. Muistakoon tyttö siis, että hänen on
kammattava huomenna tukkansa, toisti Bourdoncle moneen kertaan Aurélie
rouvalle, joka jo heti alusta oli vastustanut Denisen ottamista
liikkeen palvelukseen ja jonka mielestä nuoren tytön hentous oli
ylenkatseen arvoinen.
Vihdoin Aurélie rouva tuli ottamaan vaipan Denisen hartioilta ja
kuiskasi hänelle aivan hiljaa:
-- Kaunis alku tosiaankin! Jos ette onnistu paremmin, niin... Hullummin
ei voisi kukaan käyttäytyä.
Denise peläten puhkeavansa itkuun kiirehti pois kantaen vaatekasaa joka
hänen oli myyntipöydällä järjestettävä. Nyt hän pääsi ainakin
piiloutumaan väkijoukkoon, ja työ esti häntä ajattelemasta
tapahtunutta. Samassa hän huomasi vieressään valkotavaraosaston
myyjättären, joka jo aamulla oli puolustanut häntä. Tämä oli ollut
kohtauksessa läsnä ja kuiskasi hänen korvaansa:
-- Älkää olko millännekään, lapsi parka. Ei pidä olla noin
herkkätunteinen. Teidän täytyy karaistua, sillä muuten he eivät koskaan
jätä teitä rauhaan... Minä olen kotoisin Chartres'ista, ja nimeni on
Pauline Cugnot, myllärin tytär... He olisivat syöneet minut suuhunsa jo
ensi päivänä, ellen olisi noussut vastarintaan... Rohkaiskaa mielenne
ja antakaa tänne kätenne. Keskustellaan silloin kun haluatte.
Denise joutui yhä enemmän hämilleen hänelle tarjotun käden johdosta.
Hän puristi sitä arasti ja päästi sen sitten jatkaakseen työtään
peläten, että hänen vihollisensa suuttuisivat siitäkin, jos saisivat
tietää, että hänellä oli ystävätär.
Sillä aikaa Aurélie rouva pani vaipan rouva Martyn hartioille, ja
kaikki kiittelivät kilvan. Se istui hyvin, mainiosti! Se näytti heti
aivan toisenlaiselta. Rouva Desforges väitti, ettei parempaa voinut
saada. Sitten tuttavat erosivat. Mouret kumarsi jäähyväisiksi, ja
Vallagnosc, joka oli huomannut rouva de Boves'in tyttärineen
pitsiosastolla, kiirehti heidän luokseen tarjotakseen kätensä äidille.
Marguerite ilmoitti välikerroksen kassaan rouva Martyn ostokset, ja
tämä maksoi käskien tuoda tavarat kotiin. Rouva Desforges oli saanut
kassasta n:o 10 ostamansa tavarat. Asiansa toimitettuaan naiset vielä
kerran kohtasivat toisensa itämaisessa salissa, ja heidän ihastuksensa
puhkesi innostuneeseen sanatulvaan. Rouva Guibalkin kehui ja kiitteli:
-- Kuinka ihanaa... Luulisi melkein olevansa itämailla!
-- Niin, eikö totta! Oikea haaremi! Eikä kallistakaan!
-- Smyrnalaiset matot ovat vasta kauniita. Smyrnalaisista minä pidän.
Mitkä värit! Mikä hienous!
-- Entäpä tuo kurdistaani! Katsokaapa!
Hitaasti joukot alkoivat vähetä. Kellon soitto oli jo ilmoittanut kaksi
ruokailuvuoroa tunnin väliajoin, ja kolmatta vuoroa varten alettiin
kattaa. Osastot olivat melkein tyhjät, siellä täällä vain joku
myöhästynyt ostaja, joka tuhlaamishulluuden riivaamana unohti ajan
kulun. Viimeisten ajurinvaunujen räminä häipyi kuulumasta, ja mahtava
kaupunki kylläisenä syömisestä kuorsasi kuin ravittu hirviö ja sulatti
uneen vaipuessaan palttinat, verat, silkit ja pitsit, joita aamusta
alkaen oli heitetty sen kitaan. Myynnin viimeisten elonmerkkien
lakattua tavaratalo näytti kaasuliekkien valossa taistelutantereelta,
joka vielä höyrysi raastettujen uhrien jäännöksistä. Myyjät lepäsivät
uupumuksesta voimattomina kaappiensa ja pöytiensä keskellä, joilla
vallitsi epäjärjestys, kuin hirmumyrsky olisi kulkenut. Alakerran
halleissa pääsi vaivoin kulkemaan tuolien tähden, täytyi astua niiden
ylitse. Käsineosastolla Mignot seisoi pahvirasiavallin ympäröimänä.
Villakangasosastolla ei päässyt ollenkaan liikkumaan; Liénard torkkui
lainehtivassa kangasmeressä, mistä puoleksi luhistuneet pakkapinot
kohosivat kuin talon rauniot, joita tulvillaan oleva joki kuljettaa
mukanaan. Ja kauempana valkotavarat olivat sirottaneet lumensa maahan;
joka paikassa kompastui ruokaliinojen jäälohkareisiin ja tallasi
jaloillaan nenäliinojen kepeitä lumihiutaleita. Ylhäällä välikerroksen
osastoilla sama sekasorto; turkikset viruivat pitkin lattiaa, valmiit
puvut olivat läjinä kuin kaatuneiden sotamiesten viitat. Rutistuneita
ja kääröistään avattuja pitsejä ja liinavaatteita venyi missä sattui.
Olisi voinut luulla kokonaisen naislauman riisuutuneen ja heittäneen
vaatteensa sikin sokin. Alhaalla pohjakerroksessa tulistunut kone vielä
pärskyi tuskastuneen lähettämön työntäessä kadulle tavaratukkuja
vaunuihin toimitettaviksi.
Mutta varsinkin silkkiosaston kimppuun ostajajoukot olivat rynnänneet;
siellä oli tehty puhdasta jälkeä. Halli oli raastettu alastomaksi.
Ääretön paris-bonheur -varasto oli kadonnut teille tietymättömille kuin
lukemattomien heinäsirkkojen hävittämänä. Keskellä tyhjyyttä Hutin
ja Favier, vaivoin taistelun touhusta tointuen, selailivat
tarkistusvihkojaan ja laskivat myyntiprosenttejaan. Favier oli päässyt
viiteentoista frangiin. Hutin huomasi raivokseen jääneensä tänä
kovanonnenpäivänä toiseksi, sillä hänen voittonsa nousi tuskin
kolmeentoistakaan. Voitonhimo leimusi heidän silmissään. Koko myymälä
heidän ympärillään luetteli yhtä kiihkeästi numeroita saman kuumeen
vallassa, riemuitsi niinkuin verilöylystä päihtynyt sotajoukko.
-- Mitä nyt sanotte, Bourdoncle? Mouret huusi. -- Vieläkö pelko vaivaa
teitä?
Hän oli palannut lempipaikalleen välikerroksen portaille, missä seisoi
käsipuihin nojaten. Nähdessään ympärillään hävityksen jäljet hän nauroi
voitonriemuista naurua. Hänen aamuinen pelkonsa, tuo anteeksiantamaton
heikkous, joka oli ainiaksi jäävä hänen salaisuudekseen, pakotti hänet
huutamaan ääneen iloansa. Hän oli siis vihdoinkin lopullisesti
voittanut. Pikkukauppa oli joutunut tappiolle, paroni Hartmann
miljoonineen ja maa-alueineen oli voitettu hänen puolelleen. Nähdessään
kassanhoitajien laskevan kumartuneina kassakirjojensa yli yhteen pitkiä
numerojonoja ja kuullessaan kullan helinän rahojen vieriessä
messinkisiin rasioihin Mouret tunsi Naisten Aarreaitan paisuvan ja
kasvavan, sen hallin laajenevan ja sen käytävien pitenevän aina
Dix-Décembrenkadulle asti.
-- Joko nyt uskotte talon liian pieneksi? hän jatkoi... -- Olisimme
voineet myydä kahta vertaa enemmän.
Bourdoncle tunnusti nöyryytettynä erehtyneensä, mutta tämä tunnustus
tuotti hänelle iloa. Samassa kummankin huomio kiintyi omituiseen
näkyyn, ja ystävät kävivät jälleen vakaviksi. Niinkuin aina illalla
Lhomme, ensimmäinen kassanhoitaja, oli koonnut eri kassoista tulot, ja
laskettuansa ne yhteen ja kirjoitettuansa loppusumman lappuun, jonka
pisti rautakoukkuun, hän oli lähtenyt viemään rahoja keskuskassaan
kantaen niitä rahan laadun mukaan salkussa tai säkissä. Tänään kulta ja
hopea oli voitolla. Lhomme nousi hitaasti portaita kantaen kolmea
suunnatonta säkkiä, jotka hän, oikean käden puutteessa, vasemmalla
kädellään painoi rintaansa vastaan ja esti luisumasta leuallaan
lattialle. Raskaasti läähättäen hän kulki kallisarvoisen taakkansa
painamana nöyrästi väistyvien myyjien välitse.
-- Paljoonko nousee, Lhomme? kysyi Mouret.
Kassanhoitaja vastasi:
-- Kahdeksaankymmeneentuhanteen seitsemäänsataanneljäänkymmeneenkahteen
frangiin kymmeneen centimeen.
Mielihyvän hämmästys kulki Aarreaitan toisesta päästä toiseen sitä
mukaa kun tieto levisi. Niin korkeaan tulokseen ei yksikään
muotitavaroiden liike ollut tähän saakka yhdessä päivässä päässyt.
Illalla, kun Denise hoippui portaita ylös mennäkseen huoneeseensa,
hänen täytyi nojautua ahtaan, peltikattoisen käytävän seiniin. Kun hän
oli päässyt kammioonsa ja sulkenut ovensa, hän heittäytyi vuoteelleen,
niin sietämättömästi hänen jalkojaan särki. Kauan hän tuijotti
elottomin silmin pukeutumispöytää, vaatekaappia, koko hotellikaluston
alastomuutta. Täälläkö hänen piti kuluttaa elämänsä? Hänen ensimmäinen
täällä viettämänsä päivä tuntui niin armottoman pitkältä, niin
lohduttoman raskaalta. Hän ei ikinä jaksaisi toista samanlaista. Sitten
hän huomasi olevansa silkkipuvussa. Tämän talon määräämä puku kiusasi
häntä, ja lapsellisuudessaan hän pukeutui vanhoihin villavaatteisiinsa
purkaakseen muka matkakirstuaan. Mutta kun hän oli saanut ylleen oman
köyhän pukunsa, hän tunsi kuristuvansa liikutuksesta, ja nyyhkytykset,
joita hän oli koettanut aamusta asti pidättää, puhkesivat äkkiä kuumaan
kyynelvirtaan. Hän heittäytyi uudelleen vuoteelle, itki veljiensä
tähden, itki loppumattomasti, jaksamatta riisua kenkiänsäkään, itki
menehtyäkseen sekä väsymyksestä että surusta.