Joka lauantai neljästä kuuteen rouva Desforges tarjosi teetä
tuttavilleen, jotka tulivat häntä tervehtimään. Hänen asuntonsa oli
kolmannessa kerroksessa Rivol'n ja Alger'nkadun kulmatalossa, ja hänen
kahden salinsa ikkunat olivat Tuileries'n puistoon.
Eräänä tällaisena lauantaina Mouret, jolle palvelija juuri aikoi avata
ison salin oven, huomasi eteisen toisesta avoimesta ovesta rouva
Desforges'in, joka kulki pienen salin poikki. Tämä pysähtyi nähdessään
hänet, ja Mouret astui sisään juhlallisesti tervehtien. Kun palvelija
oli sulkenut oven, hän tarttui innokkaasti nuoren naisen käteen ja
suuteli sitä hellästi.
-- Varo, siellä on vieraita, rouva Desforges sanoi hiljaa osoittaen
päännyökkäyksellä ison salin ovea. -- Kävin hakemassa tämän viuhkan
näyttääkseni sitä heille.
Ja viuhkan varrella hän hipaisi leikillisesti nuoren miehen kasvoja.
Rouva Desforges oli tummaverinen, pyylevähkö nainen, silmät olivat
suuret ja mustasukkaiset. Mutta Mouret piti yhä hänen kädestään kiinni
ja kysyi:
-- Tuleekohan?
-- Epäilemättä, niin hän ainakin lupasi.
He puhuivat paroni Hartmannista, Kiinteistöpankin johtajasta. Rouva
Desforges, valtioneuvoksen tytär, oli ollut naimisissa pörssivälittäjän
kanssa ja oli tämän kuoltua perinyt häneltä omaisuuden, jota toiset
sanoivat sangen suureksi, toiset peräti mitättömäksi. Kerrottiin hänen
jo miehensä eläessä osoittaneen kiitollisuutta paroni Hartmannille
niistä neuvoista, jotka tämä raha-asiain tuntija oli heille antanut ja
jotka olivat olleet hyödyksi, ja myöhemmin, miehen kuoltua, sanottiin
suhteen yhä jatkuvan, mutta mitä suurimmassa salaisuudessa, niin ettei
vähinkään varomattomuus päässyt herättämään epäluuloa. Rouva Desforges
osasi käyttäytyä niin, ettei hän koskaan herättänyt huomiota, ja hän
oli tervetullut vieras kaikkialla ylemmän porvariston kodeissa, joihin
hän syntyperänsäkin puolesta kuului. Ja vaikka nyt, kun pankinjohtajan
rakkaus oli muuttumassa isälliseksi ystävyydeksi, hän tämän
ennakkoluulottoman ja valistuneen ystävänsä suostumuksella lahjoitti
lempensä muillekin, oli hän niin arka maineestaan ja osasi käyttäytyä
niin taitavasti, ettei pienintäkään syytä ollut moitteisiin ja ettei
kukaan uskaltanut julkisesti epäillä hänen kunniallisuuttaan.
Tavattuansa Mouret'n heidän yhteisten tuttaviensa luona hän oli alussa
vihannut tätä. Sittemmin, kun ei jaksanut vastustaa hänen rajun
rakkautensa hyökkäyksiä, hän oli antanut myöten. Nyt kun Mouret oli
päässyt niin pitkälle, ettei hänen suhteellaan ollut muuta tarkoitusta
kuin päästä paronin suosioon, olivat rouva Desforges'in tunteet
kehittyneet vähitellen todelliseksi hellyydeksi. Hän oli
kolmekymmentäviisi vuotta vanha, vaikka sanoi olevansa vasta
kaksikymmentäyhdeksän vuotta ja oli siis joutunut siihen ikään, jolloin
nainen intohimoisesti pitää rakkaudestaan kiinni. Tuntien olevansa
vanhempi rakastajaansa, jonka pelkäsi kylmenevän, hän ponnisteli
epätoivoisesti pysyttääkseen hänet luonaan.
-- Joko hän on selvillä asiasta? Mouret kyseli.
-- Ei, saatte itse esittää asianne, vastasi rouva Desforges lakaten
sinuttelemasta.
Hän katsoi Mouret'hen, ajatellen ettei tämä mahtanut aavistaa mitään
hänen suhteestaan paroniin, koska käytti häntä välittäjänä, ikäänkuin
olisi ollut kysymys vain vanhasta ystävästä. Mutta Mouret piteli yhä
hänen kättään nimittäen häntä hyväksi Henriettekseen, ja nainen tunsi
sydämensä sulavan. Sanaakaan sanomatta hän tarjosi huulensa
suudeltaviksi; sitten hän kuiskasi:
-- Hiljaa! Minua odotetaan. Tulkaa hetken kuluttua perässäni.
Isosta salista kuului verhojen heikentämiä hilpeitä ääniä. Rouva
Desforges astui sisään, jättäen oven kokonaan auki, ja ojensi viuhkan
yhdelle niistä neljästä naisesta, jotka istuivat huoneen keskiosassa.
-- Tässä se nyt vihdoinkin on, hän sanoi. -- Palvelija ei olisi koskaan
löytänyt sitä, kun en itsekään oikein osannut neuvoa.
Kääntyen ovea kohti hän sanoi vilkkaasti:
-- Käykää toki sisälle, herra Mouret. Tulkaa pienen salin kautta, niin
ei tunnu niin juhlalliselta.
Mouret tervehti naisia, jotka hän tunsi. Sali kukikkaalla
hopeakirjosilkillä verhottuine Ludvig XVI:n tyylisine huonekaluineen,
kullattuine pronssikoristeineen ja isoine ruukkukasveineen uhkui
korkeudestaan huolimatta naisellisen kodikasta viehkeyttä, ja sen
kahdesta ikkunasta näkyi erittäin kauniisti Tuileries'n puiston
kastanjapuita, joiden lehdet varisivat syksyisessä tuulessa.
-- Tämä pitsi on tosiaankin sangen hienoa, sanoi rouva Bourdelais
tarkastellen viuhkaa.
Rouva Bourdelais oli pieni, vaaleaverinen, kolmenkymmenen ikäinen
nainen, Henrietten koulutoveri, naimisissa raha-asiainministeriön
alajohtajan kanssa. Vanhasta porvarisperheestä lähteneenä hän hoiti
talouttaan ja kolmea lastaan sievästi ja toimeliaasti noudattaen
vaistomaisesti käytännöllisyyden periaatteita.
-- Ja tästä pitsipalasesta olet siis maksanut kaksikymmentäviisi
frangia, hän sanoi tutkien tarkasti jokaista pitsin silmukkaa. --
Sanoit ostaneesi Lucista maalaisnaiselta?... Se ei suinkaan ollut
kallista... Mutta entä viuhkan tekeminen.
-- Tietysti, vastasi rouva Desforges. -- Tekokuluja maksoin kaksisataa
frangia.
Rouva Bourdelais naurahti. Tällaistako Henriette kehui hyväksi
kaupaksi! Kaksisataa frangia yksinkertaisen viuhkan valmistamisesta.
Pelkkää norsunluuta ja siinä nimikuvio! Ja vielä sellaista pitsiä
varten, jonka hinta tuotti hänelle enintään viiden frangin voiton.
Sadallakahdellakymmenellä frangilla sai tällaisia viuhkoja valmiina.
Hän mainitsi liikkeen Poissonnièrenkadun varrella.
Viuhka kiersi pöytää kulkien kädestä käteen. Rouva Guibal tuskin
katsahtikaan siihen. Hän oli pitkä ja hoikka, punatukkainen nainen,
joka teeskenteli aina mitä suurinta välinpitämättömyyttä.
Kyllästyneestä ilmeestä huolimatta hänen harmaissa silmissään
välähtivät hetkittäin itsekkyyden rajut pyyteet. Miehensä, tunnetun
asianajajan seurassa hän ei esiintynyt koskaan, ja tämän sanottiin
omalla tahollaan viettävän varsin vapaata elämää jakaen aikansa
asiapaperiensa ja huviensa kesken.
-- Oh, hän sanoi väsyneesti antaen viuhkan rouva de Boves'ille, -- olen
ostanut tuskin ainoatakaan viuhkaa eläessäni... Ainahan niitä saa
lahjaksi ... liiaksikin.
Kreivitär de Boves vastasi hiukan pisteliäästi:
-- Olette todellakin onnellinen, kun olette sattunut saamaan niin
kohteliaan miehen.
Ja kallistuen tyttärensä, pitkän, kahdenkymmenen ikäisen nuoren tytön
puoleen hän jatkoi:
-- Katsopa nimikuviota, Blanche. Miten hienoa työtä! Se kai nostaa
hinnan.
Rouva de Boves, joka oli jo viidennelläkymmenellä, oli uhkea nainen,
ryhdikäs kuin jumalatar, selkeät, säännölliset kasvonpiirteet ja
suuret, raukeat silmät. Hänen miehensä, hevoshoidon ylitarkastaja, oli
nainut hänet hänen kauneutensa tähden. Nimikuvion hienous tuntui aivan
hurmaavan hänet ja nostattavan hänessä intohimon, josta hänen katseensa
himmeni. Äkkiä hän sanoi:
-- Sanokaapa te meille mielipiteenne, herra Mouret, onko tämän viuhkan
valmistamisesta kaksisataa frangia liian korkea hinta?
Mouret oli jäänyt seisomaan ja kuunteli hymyillen ja tarkkaavaisesti
naisten puhetta. Hän otti viuhkan, tarkasteli sitä ja aikoi juuri
lausua mielipiteensä, kun palvelija avasi oven ilmoittaen:
-- Rouva Marty.
Saliin astui laiha ja ruma, rokonarpinen nainen, joka oli komeasti,
mutta sangen monimutkaisesti pukeutunut. Hänen iästään oli vaikea
päästä selville. Todellisuudessa hän oli kolmenkymmenen viiden vanha,
mutta häntä saattoi luulla hänen mielialojensa vaihtelun mukaan milloin
kolmen-, milloin neljänkymmenen ikäiseksi. Hänellä oli oikeassa
kädessään punainen nahkalaukku, josta hän ei uskaltanut erota.
-- Hyvä rouva, hän sanoi Henriettelle, -- annattehan minulle anteeksi,
että saavun näin laukku kädessä... Ajatelkaahan, pistäydyin tullessani
Aarreaittaan, ja kun taas satuin mielettömästi tuhlaamaan rahoja, en
uskaltanut jättää laukkua ajoneuvoihini. Olisi voitu varastaa.
Samassa hän huomasi Mouret'n ja jatkoi nauraen:
-- Ah, herra Mouret! En minä tässä teidän vuoksenne kauppaliikettänne
kehunut, koska en tiennyt teidän edes olevan täällä. Mutta kyllä teillä
tällä hetkellä on erinomaisen hienoja pitsejä.
Tämä sai huomion kääntymään pois viuhkasta, jonka Mouret laski pienelle
pöydälle. Nyt naisia kiusasi uteliaisuus. Rouva Martyn laukku ei
antanut heille rauhaa. Hänet tiedettiin mielettömän tuhlaavaiseksi ja
sangen heikoksi kiusauksen edessä. Rakastajalle hän ei olisi voinut
antautua, siihen hän oli liian kunniallinen, mutta hänen oli mahdotonta
vastustaa pienimmänkään ylellisyysesineen houkutusta. Hän oli köyhän
virkamiehen tytär ja valmisteli nyt hurjilla ostoksillaan taloudellista
häviötä miehelleen, Bonaparten lyseon viidennen luokan opettajalle,
jonka täytyi antaa yksityistunteja ansaitakseen kuuteentuhanteen
nousevan palkkansa lisäksi toiset kuusituhatta yhä lisääntyvien menojen
suorittamiseksi.
Rouva Marty ei suostunut avaamaan laukkuaan, vaan painoi sitä molemmin
käsin syliinsä ja puhui neljätoistavuotiaasta tyttärestään
Valentinesta, jota hän piteli kuin kukkaa kämmenellä ja jonka pukuihin
niinkuin omiinsakin hän sommitteli kaikki muodin vastustamattomat
uutuudet.
-- Tiedättehän, rouva Marty selitteli, -- että tänä vuonna nuorten
tyttöjen puvut koristellaan pitseillä... Ja kun satuin saamaan näin
sievää valenciennea...
Hän suostui vihdoinkin avaamaan laukkunsa. Naiset kurottivat kaulaansa
nähdäkseen, kun samassa hiljaisuuden katkaisi ovikellon soitto.
-- Mieheni tulee! rouva Marty huudahti hätäisesti. -- Hänen piti
poiketa tänne noutamaan minua tullessaan Bonapartesta.
Nopeasti hän sulki laukkunsa ja pisti sen vaistomaisella liikkeellä
piiloon nojatuolin alle. Rouvat purskahtivat nauruun. Rouva Marty
punastui ja nosti sen takaisin polvilleen väittäen, etteivät miehet
koskaan ymmärtäneet mitään ja ettei heidän tarvinnut tietää.
-- Herra de Boves ja herra de Vallagnosc, ilmoitti palvelija.
Yleinen hämmästys. Rouva de Boves ei tiennyt itsekään odottaa miestään.
Tämä kaunis herrasmies, jolla oli viikset ja pujoparta ja Tuileries'n
linnan vaatima sotilaallisen täsmällinen ryhti, suuteli kädelle rouva
Desforges'ia, jonka hän oli tuntenut tämän vielä ollessa isänsä
kodissa. Sitten hän vetäytyi syrjään antaakseen tilaa toiselle
tulijalle, kalpealle ja hienokäytöksiselle nuorelle miehelle, joka
vuorostaan tervehti talon emäntää. Mutta tuskin oli keskustelu taas
päässyt alkuun, kun hämmästyksen huudahdus veti puoleensa yleisen
huomion.
-- Sinäkö siinä, Paul!
-- No totta tosiaan! Octave!
Mouret ja Vallagnosc puristivat kättä. Nyt rouva Desforges vuorostaan
hämmästyi. He siis tunsivat toisensa! Tietysti, koska olivat istuneet
rinnatusten Plassans'in koulun penkillä. Sattumalta vain he eivät
olleet koskaan tavanneet toisiaan hänen kodissaan.
Päästämättä toistensa käsiä herrat vetäytyivät leikkisästi puhellen
pieneen saliin. Samassa palvelija asetti rouva Desforges'in vieressä
olevalle kuparireunaiselle marmoripöydälle hopeisen teetarjottimen
hienoine kiinalaisine kuppeineen. Naiset siirtyivät lähemmäksi
äänekkäästi puhellen herra de Boves'in seisoessa heidän takanaan
kumarrellen ja pistäen sanan sinne, toisen tänne seurustelutapoihin
perehtyneen korkean virkamiehen kohteliaisuudella.
-- Onpa hauska tavata, Mouret toisti.
Hän oli istuutunut Vallagnoscin viereen sohvalle. Mukavasti sisustetun,
keltaisella silkillä verhoillun salongin perällä, jossa salin ison,
avonaisen oven toisella puolen liikkuvat naiset eivät voineet kuulla
heitä, he nauroivat sydämensä pohjasta lyöden toisiaan polvelle ja
katsoen toisiaan silmiin. Koko heidän nuoruutensa nousi heidän eteensä,
vanha Plassans'in opisto pihoineen, kosteine luokkahuoneineen,
ruokasaleineen, jossa heille tarjottiin paljon turskaa, ja
makuuhuoneineen, joissa pielukset lensivät sängystä sänkyyn heti kun
vain opettaja nukahti. Paul, tuomarin poika köyhtyneestä
aatelisperheestä, oli luokan etevimpiä oppilaita, mainio
aineenkirjoittaja, jonka opettaja alati asetti esimerkiksi tovereille
ennustaen hänelle loistavaa tulevaisuutta. Octave sitävastoin istui
luokan peränpitäjänä ja vanheni laiskurien ja kuhnuksien joukossa,
onnellisena ja lihavana, kaikissa huvituksissa ensimmäisenä.
Luonteittensa eroavaisuudesta huolimatta he pysyivät läpi koulun
erottamattomina ystävinä ja tovereina aina ylioppilastutkintoon asti,
jonka toinen suoritti loistavasti, toinen töin tuskin saatuaan kaksi
kertaa reput. Sitten elämä oli heidät erottanut, ja nyt he kymmenen
vuoden päästä sattuivat jälleen yhteen vanhenneina ja muuttuneina.
-- No kerrohan nyt mitä sinusta on tullut, Mouret sanoi.
-- Ei mitään, vastasi toinen.
Vallagnosc oli kohtaamisen ilosta huolimatta yhä yhtä väsyneen ja
kyllästyneen näköinen. Kun hänen ystävänsä kummastellen jatkoi kyselyä
sanoen:
-- Teet kai kumminkin jotakin? Mitä sinä teet? hän vastasi:
-- En mitään.
Octave rupesi nauramaan. Etkö mitään. Se ei todellakaan riittänyt. Ja
vähitellen hän urkkimalla pääsi ystävänsä elämäkerrasta selville. Tälle
oli käynyt samoin kuin köyhien poikien ylipäänsä käy, kun sääty-ylpeys
pidättää heidät virka-alalla, jossa he arvokkuutensa ylläpitämiseksi
hautautuvat kaikkine todistuksineen johonkin vähäpätöiseen toimeen
ansaiten juuri sen verran, että pysyvät hengissä. Paul oli suvussaan
vallitsevan tavan mukaan lukenut lakitiedettä. Sitten hän oli jäänyt
kotiin leskeksi jääneen äitinsä elätettäväksi, vaikka tämä tuskin tiesi
kuinka tulla toimeen kahden tyttärensä kanssa. Vihdoinkin Paul oli
häveten jättänyt näiden käytettäväksi mitä vielä perheen omaisuudesta
oli jäljellä ja hakenut pienen viran sisäasiainministeriössä, jossa hän
nyt oli kuin myyrä kolossaan.
-- Paljonko sinulle maksetaan palkkaa?
-- Kolmetuhatta frangia...
-- Voi surkeutta! Oikein säälittää, poika parka... Ja niin
hyväpäinenkin olit vielä, että kykenit puhumaan meidät kaikki pussiin.
Kolmetuhatta frangia, viiden vuoden raatamisen jälkeen! Se on sulaa
vääryyttä.
Hän keskeytti puhuakseen itsestään:
-- Minä olen kääntänyt heille selkäni. Tiedäthän mitä minusta on
tullut?
-- Tiedän, sanoi Vallagnosc. -- Olen kuullut, että olet antautunut
kauppa-alalle. Sinä taidat omistaa tuon suuren liikkeen Gaillonin
aukion kulmauksessa.
-- Niin... Verkasaksa, veikkoseni!
Mouret oli nostanut päänsä, löi uudestaan toveriaan polveen,
ujostelematta, miehenä, joka ei hävennyt tuottavaa ammattiaan.
-- Niin, verkasaksa... Muistathan, tartuinko koskaan heidän onkeensa
kun he virittivät minulle syöttejään, vaikken luullakseni ollut sen
tyhmempi kuin muutkaan? Luettuani ylioppilaaksi tyydyttääkseni perheeni
toiveen olisin vallan hyvin voinut jatkaa asianajajaksi tai lääkäriksi
niinkuin toverit. Mutta nuo ammatit eivät houkutelleet minua. Olen
nähnyt niissä liiaksi kurjuutta... Annoin palttua kaikelle sellaiselle,
katumatta, usko pois! Ja rupesin tekemään kauppaa.
Vallagnosc nauroi hiukan hermostuneesti.
-- Ei sinulla tosiaan mahda olla suurta hyötyä
ylioppilastodistuksestasi palttinan mittailemisessa, hän sanoi lopuksi.
-- Pääasia vain, ettei se ole minulle esteeksi, Mouret sanoi iloisesti.
-- En todellakaan vaadi siltä enempää. Kyllähän sinä tiedät, että kun
kerran on ollut tarpeeksi tyhmä hankkiakseen sellaisen niskoilleen,
niin siitä ei ole helppoa päästä erilleen. Kuhnustaa kuin kilpikonna,
kun muut, avojalkaiset, juoksevat kuin riivatut.
Huomatessaan tuottavansa toverilleen pahaa mieltä hän tarttui tätä
kädestä jatkaen:
-- Kuule, en minä pahaa tarkoittanut, mutta tunnusta pois, etteivät
sinun todistuksesi ole tyydyttäneet ainoatakaan sinun tarpeistasi...
Tiedätkö, että liikkeeni silkkiosaston johtaja ansaitsee tänä vuonna
yli kahdentoistatuhannen. En liioittele vähääkään. Tosin hän on sangen
terävä poika, joka on oppinut oikeinkirjoitusta ja neljä laskutapaa...
Tavallisesti myyjät ansaitsevat kolme- tai neljätuhatta frangia, siis
enemmän kuin sinä. Heidän kasvatukseensa ei ole tuhlattu varoja
niinkuin sinun, eikä heille ole kerrottu heidän elämään astuessaan,
että maailma on luotu heitä varten. Myönnän tosin, ettei siinä ole
kaikki, että osaa ansaita rahaa. Mutta jos kysytään, onko annettava
etusija tieteen teitä kulkeneille köyhille raukoille, jotka nälkäänsä
huutaen tunkeilevat virka-alalla, vai käytännön elämään antautuneille
pojille, joita on karaistu kestämään elämää ja jotka osaavat
perinpohjin ammattinsa, niin minä en toden totta epäile puolustaa
jälkimmäisiä, sillä minun mielestäni he ovat aikansa tasalla.
Hän oli kiihtynyt ja korottanut äänensä. Henriette, joka kaatoi teetä
kuppeihin, oli kääntänyt päänsä ja hymyili hänelle isosta salista. Kun
Mouret havaitsi sen ja huomasi toistenkin naisten kuuntelevan, hän ei
katunut sanojaan.
-- Sanalla sanoen, vanha kumppani, hän sanoi, -- nykyään on miljoonia
verkasaksojen saavutettavissa.
Vallagnosc nojautui veltosti sohvan pehmeään selkänojaan silmät
puoleksi ummessa. Hänen asennossaan oli elämään kyllästyneen
ylenkatsetta, osaksi teeskenneltyä, osaksi todellista, kuolevan
sukupolven veltostumisesta johtuvaa.
-- Ei maksa vaivaa tavoitella niitä, hän sanoi. -- Ei elämä ole sen
arvoista.
Kun Mouret katsoi häneen hämmästyneenä hän lisäsi:
-- Tekipä mitä tahansa, ei mikään parane. Parempi istua kädet ristissä.
Ja hän alkoi selittää pessimististä katsantokantaansa, moitiskeli
olemisen mitättömyyttä ja puolinaisuutta. Kerran hän oli uneksinut
tulevansa kuuluisaksi kirjailijaksi, mutta runoilijapiireissä
hän oli tavannut vain yleistä toivottomuutta. Kaikki ponnistukset
osoittautuivat turhiksi, elämän hetket tyhjiksi, maailma
nurinkuriseksi. Nautinnot pettivät, ei edes paheesta ollut iloa.
-- Entä sinä, onko elämä sinulle nautintoa? hän kysyi lopuksi.
Mouret'n hämmästys alkoi muuttua vihaksi.
-- Onko elämä minulle nautintoa!... Mitä loruja sinä puhut? Etkö ole
päässyt vielä sen pitemmälle?... Tietysti se on nautintoa silloinkin,
kun kaikki käy hullusti, sillä silloin olen raivoissani siitä, että käy
hullusti. Minun luonteessani ovat intohimot vallalla, ja minusta ei ole
hiljaiseksi syrjästä katsojaksi. Sentähden en kyllästykään.
Hän heitti silmäyksen saliin päin ja sanoi hiljaisemmalla äänellä:
-- Onhan naisia, joihin kyllästyy, ja silloin saattaa olla kiusallista
minun täytyy myöntää. Mutta ennen en, hitto vieköön, anna periksi; ja
on sitä siinäkin nautintoa, jota ei kukaan minulta riistä, usko pois...
Enkä minä juuri liioin naisistakaan välitä... Mutta kun saa tahtoa ja
toimia, sanalla sanoen luoda... Kun saa taistella oman päähänpistonsa
puolesta ja takoa vasaralla sen muidenkin päähän, ja kun pääsee
voittajaksi ja kohoaa pinnalle... Se on nautintoa, elämän nautintoa!
Hänen sanoissaan kaikuivat toiminnanhalun ja elämänilon raikkaat
sävelet. Olihan jokaisen pakko, jolla vähänkin oli järkeä päässä ja
kuntoa kädessä, tarttua työhön tänä toiminnan aikakautena, jolloin koko
vuosisata tavoitteli uusia päämääriä. Hän pilkkasi synkkäkatseisia ja
elämään kyllästyneitä pessimistejä, kaikkia noita hermoherkkiä
haaveilijoita, uikuttavia runoilijoita ja viisastelevia epäilijöitä,
joiden ääni hukkui ajan suunnattomaan rakennustyöhön. Kaunis tehtävä
tosiaankin ja kunniakas ja järkevä oli haukotella ikävästä muiden
tehdessä työtä.
-- Haukotteleminen muiden nähden on ainoa iloni, sanoi Vallagnosc
hymyillen kylmää hymyä.
Samassa Mouret'n kiihko katosi ja hänen äänensä sai aikaisemman
ystävällisen kaikunsa.
-- Yhä sinä olet entisesi, vanha veikko, mahdottomine väitteinesi, hän
sanoi... -- Sovitaan pois. Emme kai me nyt riitelemistä varten ole
sattuneet yhteen. Jokaisella on omat ajatuksensa, onneksi! Mutta sinun
täytyy käydä katsomassa koneistoani, kun se oikein on käynnissä... Saat
nähdä, ettei se niinkään hullu ole... No, kerro nyt kaikki mikä sinua
painaa. Voivatko äitisi ja siskosi hyvin? Ja eikö sinun pitänyt mennä
naimisiin Plassans'issa puoli vuotta sitten...
Hän keskeytti huomatessaan Vallagnoscin tekevän äkillisen liikkeen ja
vilkaisevan levottomasti saliin. Hänkin kääntyi ja huomasi, että neiti
de Boves katseli heitä. Blanche oli pitkä ja voimakasvartaloinen ja
muistutti äitiään, mutta hänessä kauneus ei ollut niin puhdasta,
piirteet olivat karkeammat ja kasvot hiukan pöhöttyneet. Mouret'n
hiljaiseen kysymykseen Paul vastasi, ettei vielä mitään ollut päätetty,
kenties siitä ei tulisikaan mitään. Hän oli tutustunut tähän nuoreen
tyttöön rouva Desforges'in luona, jota hän edellisenä talvena kävi
usein tervehtimässä, vaikka nyt vain harvoin. Siksi kai hän ei ollut
sattunut tapaamaan Mouret'takaan täällä. Nykyään hän vieraili usein
Boves'in perheessä. Isä varsinkin miellytti häntä, vanha elostelija,
joka haki lepoa toimistostaan. Varakkaita he eivät olleet. Rouva de
Boves ei tuonut naimisiin mennessään muita myötäjäisiä kuin jumalaisen
kauneutensa, ja perhe eli nyt viimeisen kiinnityslainoilla rasitetun
maatilansa tuottamilla tuloilla, joita onneksi lisäsi kreivin
hevoshoidontarkastajan virasta nostama palkka, yhdeksäntuhatta frangia.
Ja äiti ja tytär, jotka olivat aina rahapulassa, kun isä kodin
ulkopuolella vielä sitä tuhlasi hellän sydämensä tyydykkeeksi, olivat
joutuneet niin pitkälle, että ompelivat joskus pukunsa itse.
-- No, miksi sitten? kysyi Mouret peittelemättä.
-- Hyvä Jumala, täytyyhän sitä vihdoinkin, vastasi Vallagnosc
väsyneesti, sulkien miltei silmänsä. -- Ja onhan meillä toiveitakin.
Odotamme erään tädin kohta kuolevan.
Mouret katsoi herra de Boves'iin, joka istui rouva Guibalin vieressä
keskustellen vilkkaasti ja nauraen hakkailua suunnittelevan miehen
hellän kohteliasta naurua. Sitten hän kääntyi ystävänsä puoleen iskien
niin merkitsevästi silmää, että tämä ehätti sanomaan:
-- Ei ... ei ainakaan vielä. Mutta valitettavasti hänen täytyy virkansa
puolesta matkustella Ranskaa päästä toiseen, käydä orinäyttelyissä ja
sellaisissa, ja siten hänellä on aina tilaisuus lähteä kotoa, milloin
vain mieli tekee. Viime kuussa esimerkiksi hänen vaimonsa luuli hänen
olevan Perpignanissa, mutta hän asui Pariisin syrjäkaupungin hotellissa
rakastajattarensa, pianonsoitonopettajattaren kanssa.
Hän vaikeni hetkeksi katsellen vuorostaan kreiviä, joka tuhlasi yhä
kohteliaisuuksiaan rouva Guibalille. Sitten hän sanoi aivan hiljaa:
-- Kunniani kautta, olet oikeassa!... Olet varmaankin, koska muistan
kuulleeni sanottavan, ettei tuo kaunis rouva ole kovinkaan arka. On
sangen hauska juttu hänestä ja eräästä upseerista... Mutta katsopa
tuota vanhaa veitikkaa, kuinka hän osaa hallita katseellaan naista.
Itse vanha Ranska, ystäväni!... Minä en voi olla ihailematta tuota
miestä ja jos otan tyttären, teen sen varmasti isän tähden.
Mouret nauroi suuresti huvittuneena. Hän alkoi kysellä uudestaan, ja
kun hän sai kuulla rouva Desforges'in naimispuuhan alkuunpanijaksi,
tuntui asia hänestä vielä hullunkurisemmalta. Oli Henriette sentään
sukkela! Mainio avioliittojen suunnittelija niinkuin ainakin lesket. Ja
pidettyään huolta tyttäristä hän tarjosi joskus isillekin tilaisuuden
valita itselleen lemmityn hänen seurapiiristään, ja hän hoiti kaiken
niin näppärästi ja mukavasti, ettei ihmisillä ollut koskaan mitään
sanomista. Mouret, joka rakasti rouva Desforges'ia kiireisen
liikemiehen tavoin, miehen, jonka täytyy pitää lukua lemmellekin
uhratuista hetkistään, unohti tuokioksi kaikki harkitut viettelijän
temppunsa ja tunsi lemmittyään kohtaan toverin ystävyyttä.
Samassa rouva Desforges ilmestyikin pienen salin ovelle noin
kuudenkymmenen ikäisen miehen seurassa. Ystävykset eivät olleet
kuulleet hänen saapuvan, sillä naisten kimakat äänet täyttivät huoneen
ja kiinalaiskupit kilahtelivat. Lyhyen vaitiolon aikana kuului silloin
tällöin liian nopeasti siirretyn teevadin helähdys marmoripöytää
vasten. Paksun pilven alta sukeltava aurinko kultasi ennen
mailleenmenoaan hetkeksi kastanjapuiden latvoja ja heitti ikkunoihin
hehkuvan sädetulvan, joka sytytti tuleen hopeakirjosilkit ja
pronssikoristeet.
-- Tätä tietä, hyvä paroni, rouva Desforges sanoi. -- Saanko esittää
teille herra Octave Mouret'n joka haluaa esittää teille hartaan
kunnioituksensa.
Ja kääntyen Octaven puoleen hän lisäsi:
-- Herra paroni Hartmann.
Vanha herra tervehti hymyillen. Tällä lyhytvartaloisella, tanakalla
miehellä oli iso elsassilainen pää ja hiukan turpeat kasvot, joita
vilkastutti jokaisesta suun piirteestä, jokaisesta silmäluomen väreestä
pilkistävä älykkyys. Jo kaksi viikkoa hän oli kieltäytynyt tapaamasta
Mouret'ta, ei siksi, että hän olisi ollut mustasukkainen, sillä
älykkäänä miehenä hän oli jo aikoja sitten tyytynyt isällisen ystävän
asemaan, vaan sentähden, että Mouret oli jo kolmas, jolle Henriette
pyysi hänen suositustansa, ja hän pelkäsi joutuvansa lopulta
naurettavaksi.
Tuo hieman ivallinen hymy hänen huulillaan merkitsi siis, että joskin
hän hyväntahtoisesti suostui näyttelemään rikkaan suosijan osaa, niin
hän ei suostunut olemaan narrina.
-- Oh, herra paroni, sanoi Mouret, joka provencelaisena oli herkkä
innostumaan. -- Kiinteistöpankin viimeinen toimenpide oli mitä
nerokkain! Te ette voi uskoa, kuinka onnellinen ja ylpeä olen, kun saan
puristaa kättänne.
-- Olette liian ystävällinen, herra Mouret, liian ystävällinen, paroni
vastasi yhä hymyillen.
Henriette ihastuksissaan että miehet tulivat niin hyvin toimeen
keskenään, katseli kirkkain silmin vähääkään kainostelematta heitä
siirtäen katseensa toisesta toiseen. Hän oli viehättävä avokaulaisessa
pitsipuvussaan, joka korosti kaulan ja ranteiden hentoutta.
-- Hyvät herrat, hän sanoi, jätän teidät kahden, että saatte vapaasti
keskustella. Kääntyen Pauliin, joka myös oli noussut, hän lisäsi:
-- Haluatteko kupin teetä, herra de Vallagnosc?
-- Kiitos, mielelläni, tämä vastasi.
He palasivat yhdessä saliin. Kun Mouret oli asettunut äskeiselle
paikalleen sohvaan paroni Hartmannin viereen, hän alkoi jälleen
innokkaasti kiitellä Kiinteistöpankin toimintaa. Sitten hän ryhtyi
puhumaan asiasta, joka sillä hetkellä täytti hänen sydämensä,
nimittäin uudesta kadusta, joka Dix-Décembrenkadun nimisenä aiottiin
rakentaa Réaumurinkadun jatkoksi Pörssiaukiolta Ooppera-aukiolle.
Yrityksen tarpeellisuus oli jo puolitoista vuotta aikaisemmin
tunnustettu julkisesti, pakkoluovutustoimikunta oli nimitetty, ja koko
kaupunginosa odotti jännittyneenä töiden alkamista levottomana siitä
mitkä talot oli tuomittu revittäviksi. Jo kolme vuotta Mouret oli
toivonut suunnitelman toteutumista, aluksi sentähden, että hän
ajatteli liike-elämän vilkastuvan, ja sittemmin sentähden, että oli
alkanut uneksia Aarreaitan laajentamista niin suureksi, että uskalsi
tuskin sitä itselleenkään tunnustaa. Koska Dix-Décembrenkatu oli
suunniteltu leikkaamaan Choiseulin- ja Michodièrenkadut, hän tahtoi
saada liikkeensä haltuun koko sen alueen, joka kolmelta puolen
tulisi rajoittumaan näihin katuihin ja neljänneltä puolen
Neuve-Saint-Augustininkatuun, ja hän näki jo mielikuvituksessaan uuden
kadun varrella tavaratalonsa komean, palatsimaisen julkisivun kohoavan
voittajana valloitetun kaupungin yli. Siitä johtui hänen harras
toiveensa tutustua paroni Hartmanniin, sillä hän oli saanut tietää,
että Kiinteistöpankki oli hallituksen kanssa tehdyn sopimuskirjan
nojalla sitoutunut aukaisemaan uuden kadun, ehtona, että saisi
omistusoikeuden kadun varrelle syntyviin uusiin tontteihin.
-- Te siis todellakin sitoudutte, hän sanoi tekeytyen lapsellisen
suoraksi, -- luovuttamaan heille kadun täydessä kunnossa viemäreineen,
jalkakäytävineen, kaasulyhtyineen? Ja korvaukseksi vaaditte vain sen
varrella olevat tontit? Se on omituista, sangen omituista!
Sitten hän siirtyi asiansa arkaluontoisimpaan kohtaan. Hän oli kuullut
kerrottavan, että Kiinteistöpankki ostatti salaa Naisten Aarreaittaa
ympäröivät talot, sekä ne, jotka oli määrätty revittäviksi, että myös
ne, joiden oli määrä jäädä pystyyn. Tämä oli pannut hänet epäilemään,
että jotakin oli tekeillä, jonkinlainen liikeyritys muodostumassa,
mahtava kiinteistöyhtiö kenties, joka saatuaan maan haltuunsa ei enää
suostuisi luovuttamaan sitä muille ja joka siten estäisi hänen
laajentamissuunnitelmiensa toteutumisen. Sen vuoksi hän oli koettanut
lähestyä paronia naisen välityksellä, tietäen että kestävin side kahden
miehen välillä on rakastettavan naisen ystävyys. Varmaankaan paroni ei
olisi kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan omassa työhuoneessaankaan,
jossa olisi voitu rauhassa keskustella, sillä hänen ehdotuksensa oli
siksi tärkeä. Mutta Henrietten kodissa hän luotti paremmin itseensä;
hän tiesi mikä yhdistävä ja sulattava voima on kahdelle miehelle siinä
ajatuksessa, että he ovat saman naisen rakkaudesta osallisia. Lemmityn
kodissa, hänen suloutta uhkuvassa läheisyydessään, hänen lempeän
hymynsä puoltamana Mouret uskalsi luottaa onneensa.
-- Tehän olette ostanut Duvillard'in talon, tuon vanhan rakennuksen
minun taloni vierestä? hän kysyi äkkiä.
Paroni epäröi hetkisen; sitten hän kielsi. Mutta katsoen häntä suoraan
silmiin Mouret rupesi nauramaan. Siitä hetkestä lähtien hän oli
käytökseltään vilpitön, avosydäminen nuori mies, jolla ei ole mitään
salattavaa.
-- Kuulkaahan, herra paroni, koska kohdalleni nyt kerran on sattunut se
verraton onni, että olen päässyt teidän puheillenne, niin minun täytyy
tehdä teille tunnustus... Älkää pelätkö, en minä sen tähden pyri
uskotuksenne. Mutta tahdon kertoa teille itsestäni kaiken, sillä olen
vakuuttunut, etten voisi uskoa salaisuuttani parempiin käsiin...
Sitäpaitsi tarvitsen teidän neuvojanne; jo aikoja sitten olisin
pyytänyt teiltä neuvoa, jos olisin uskaltanut.
Hän teki todellakin tunnustuksen, kertoi kuinka oli alkanut ja
jatkanut, eikä salannut edes rahapulaakaan, johon oli joutunut keskellä
voitonriemua. Hän luetteli laajentamispuuhiaan, kertoi kuinka liike yhä
uudelleen nielaisi voiton, kuinka liikkeen virkailijat toivat säästönsä
hänen käytettäväkseen, kuinka talo jokaista uutta sesonkia
suunniteltaessa pani koko pääomansa alttiiksi, niinkuin pelaaja panee
viimeiset rahansa peliin. Mutta hän ei kuitenkaan aikonut pyytää rahaa,
sillä hänellä oli ostajakuntaansa intoilijan usko. Korkeammalle hän
tähtäsi. Hän uskalsi ehdottaa paronille yhtiön muodostamista.
Kiinteistöpankki sitoutuisi kustantamaan hänelle hänen uneksimansa
suunnattoman, palatsimaisen rakennuksen, hän sitävastoin puolestaan
sitoutui antamaan yhtiön käytettäväksi kykynsä ja hyvässä alussa olevan
liikkeensä. Oli vain verrattava, olivatko panokset toistensa arvoiset.
Ja se kävi vallan helposti.
-- Mihin aiotte käyttää kiinteistöänne? hän kyseli itsepintaisesti. --
On kai teillä jotakin mielessä. Mutta tiedän varmasti, ettei teidän
suunnitelmanne vedä minun ehdotukselleni vertoja. Miettikää asiaa. Me
rakennamme hallussanne olevalle alueelle uhkean tavaratalon. Revimme
jotkut talot ja jotkut säilytämme. Ja siitä syntyy liike, jommoista ei
ole ennen Pariisissa nähty, tavaratalo, joka tuottaa miljoonia.
Ja hän innostui niin, ettei muistanut hillitä itseään.
-- Ah, hän huudahti, -- jos voisin tulla toimeen ilman teitä!... Mutta
tehän olette jo saanut käsiinne kaikki. Ja enhän minä sitäpaitsi
koskaan voisi hankkia tarvittavia varoja. Kuulkaa, täytyyhän meidän
sopia asiasta... Ettehän toki murhaajaksi tahdo!
-- Mikä vauhti! tyytyi paroni vastaamaan. -- Mikä mielikuvitus!
Hän pudisti päätään yhä hymyillen. Jos toinen kertoi hänelle
salaisuutensa, niin ei hänen sentähden ollut pakko luovuttaa omiaan.
Kiinteistöpankki aikoi rakentaa Dix-Décembrekadun varrelle Grand
Hotelille kilpailijan, loistohotellin, jonka keskeinen asema vetäisi
puoleensa ulkomaalaisia. Paroni olisi tosin hotellisuunnitelmastaan
huolimatta voinut suostua Mouret'n ehdotukseen, sillä hänelle jäi
sittenkin laajoja alueita muuhun käytettäväksi, mutta hän oli jo
myöntänyt apunsa kahdelle Henrietten ystävälle ja häntä alkoi väsyttää
hyväntahtoisen suosijan osan näytteleminen. Ja vaikka toimeliaisuus oli
hänen ihanteensa ja hän avasi kukkaronsa kelle tahansa, jolla oli
tarpeeksi järkeä ja rohkeutta asiansa ajamiseen, niin Mouret'n
nerokkaasti suunniteltu ehdotus pikemmin hämmästytti häntä kuin
miellytti. Olisi varomatonta kannattaa moista haaveilijan päähänpistoa,
jättiläismäistä tavarataloa. Sellainen muotitavarakaupan ylenmääräinen
laajentaminen johtaisi ehdottomasti häviöön. Sanalla sanoen, hän ei
suostunut.
-- Suunnitelmanne on epäilemättä kiehtova. Mutta se on runoilijan
tuuma... Mistä te saisitte tarpeellisen ostajakunnan täyttämään
sellaisen tuomiokirkon?
Mouret katsoi häntä hetken aikaa sanomatta mitään ikäänkuin ihmetellen
hänen kieltäytymistään. Oliko se mahdollista? Mies, jolla oli niin
hieno vainu, että osasi hakea rahat käsiinsä olivatpa ne kuinka syvällä
tahansa. Ja äkkiä hän kaunopuhujan vaikuttavalla liikkeellä osoitti
salissa hääriviä naisia ja huudahti:
-- Ostajakunnanko! Tuossahan se on!
Laskevan auringon saliin heittämä hehkuva valo vaaleni vaalenemistaan,
kunnes siitä ei enää ollut jäljellä kuin heikko kajastus, joka
vähitellen hälveni silkkisistä verhoista ja huonekalujen pinnoista.
Tänä iltahämärää ennustavana hetkenä iso huone muuttui lämpimän
tuttavalliseksi. Herra de Boves'in ja Paul de Vallagnoscin puhellessa
ikkunan luona, katse puistoa harhaillen, naiset olivat siirtyneet
lähemmäksi toisiaan ja muodostivat salin keskellä ahtaan piirin, mistä
kuului kuisketta ja naurua, innokkaita kysymyksiä ja vastauksia.
Tunnelman oli saanut aikaan naisessa kuohuva vastustamaton kauniiden
tavaroiden halu. Keskusteltiin vaatteista, ja rouva de Boves selitti
muille erään tanssiaispuvun salaisuuksia.
-- Ensiksikin läpikuultavaa sireeninväristä harsokangasta ja sen päällä
vanhaa alençon-pitsiä, kolmenkymmenen senttimetrin levyistä...
-- Niinkö, todellako! rouva Marty huokasi. -- On niitä onnellisia!
Paroni Hartmann oli Mouret'n liikettä seuraten kääntänyt katseensa
naisiin, jotka hän näki sohvalta. Hän kuunteli toisella korvallaan
heidän puhettaan, sillä aikaa kun nuori mies yhä innokkaammin koetti
vaikuttaa häneen selittäen juurta jaksain uudenaikaisia periaatteitaan
muotitavarakaupan hoitamisessa. Kaupankäynnin onnistumisen ehtona oli
hänen mielestään pääoman yhtämittainen ja jatkuva uudistaminen sekä
tavaravaraston rahaksimuuttaminen niin usein kuin suinkin saman vuoden
kuluessa. Kuluneena vuonna esimerkiksi hänen liikepääomansa, joka oli
vain viisisataatuhatta frangia, oli neljä kertaa kiertänyt ja edusti
siis kahden miljoonan ostosummaa, mitätön määrä tietysti, jonka hän
toivoi voivansa pian kohottaa kymmenkertaiseksi, sillä hän sanoi
varmasti tietävänsä, että muutamilla osastoilla kauppa vilkastuu
piakkoin niin suuresti, että liikepääoma palaa viisitoista jopa
kaksikymmentäkin kertaa samana vuotena.
-- Näettekö, herra paroni, koko salaisuus on siinä. Yksinkertaiselta se
tuntuu, mutta keksittävä se kumminkin oli. Meidän ei tarvitse panna
suuria rahoja kiertämään. Ainoa tehtävämme on saada tavarat niin pian
kuin suinkin myydyiksi hankkiaksemme toisia ja kasvattaaksemme siten
niin usein kuin suinkin rahoillemme korkoa. Siten voimme tyytyä
vähäiseen voittoon. Vaikka yleiset kulumme kohoavat kuuteentoista
prosenttiin, siis äärettömän korkealle, niin tyydymme kumminkin
kahdenkymmenen prosentin voittoon, josta meille siis jää ainoastaan
neljä prosenttia puhdasta tuloa. Mutta siitä karttuu lopuksi miljoonia,
kun tavaramäärät vain ovat tarpeeksi suuria ja alati uudistettavia...
Ymmärrättehän, eikö niin? Onhan se selvää.
Paroni pudisti uudestaan päätään. Hän, joka oli suunnitellut mitä
rohkeimpia liikeyrityksiä ja kaasuvalaistuksen ensi aikoina ajanut
yrityksen asioita niin tavattoman uskaliaasti, että siitä vieläkin
puhuttiin, pysyi nyt itsepintaisesti epäilevällä kannalla.
-- Ymmärrän kyllä, hän vastasi. -- Te myytte halvalla myydäksenne
paljon, ja te myytte paljon voidaksenne laskea hinnan niin alhaiseksi
kuin suinkin... Mutta myyminenhän tässä juuri on pääasia, ja,
toistaakseni äskeisen kysymyksen, kenelle te myytte? Kuinka luulette
saavanne tavaroillenne niin äärettömän menekin?
Suuressa salissa naisten keskustelu kävi äkkiä äänekkääksi estäen
Mouret'n jatkamasta selityksiään. Rouva Guibal väitti nimittäin, että
olisi ollut parempi panna pitsit vain etukaistaan eikä ympäri hametta.
-- Olihan niitä etukaistakin aivan täynnä, sanoi rouva de Boves. --
Harvoin näkee niin arvokasta pukua.
-- Kuulkaahan, virkkoi rouva Desforges, -- tulen ajatelleeksi, että
minullakin on muutamia metrejä alençon-pitsiä... Minun täytyy hankkia
sitä vähän lisää, kenties sitten riittää puvuksi.
Äänet heikkenivät taas hiljaiseksi sorinaksi, jossa erotti hintoja,
toisten tinkimiä, toisten korottamia. Naiset olivat täydessä
pitsienostamistouhussa.
-- Kyllä myydyksi saa, kun vain osaa myydä, sanoi Mouret, kun sai
vihdoin äänensä kuulumaan. -- Siinä me juuri olemmekin eteviä.
Ja ottaen avukseen koko provencelaisen kiihkeytensä hän häikäisevällä
kuvakielellä selitti uudenaikaisen kaupankäynnin tapaa. Ensin hän otti
puheeksi tavaroiden paljouden ja runsaat varastot, joista ei koskaan
puuttunut mitään, mitä kysymyksessä olevana vuodenaikana tarvittiin;
sitten hän puhui ostajakunnasta, joka kiersi osastolta osastolle
pysähtyen joka paikkaan, ostaen kankaan täältä, rihman tuolta,
päällysvaatteen vähän kauempaa, pukeutuen uusiin kiireestä kantapäähän,
innostuen ihmettelemään uutuuksia ja langeten vihdoin hyödyttömänkin
tavaran vastustamattomasti viekoittelevaan kiusaukseen. Uudenaikaiselle
liiketoiminnalle olivat varsin edullisia tavaroihin kiinnitetyt selvät
hintalaput ja tästä sukkelasta keksinnöstä koko kaupankäynnissä
tapahtunut kehitys juuri oli saanutkin alkunsa. Vanhan tai toisin
sanoen pienimittaisen kaupankäynnin surkastuminen johtui juuri siitä,
ettei se kyennyt kestämään taistelua hintalappujen julistamia alhaisia
hintoja vastaan. Yleisöllä oli tilaisuus itse päätellä mitä hyötyä
kilpailusta oli. Suurten tavaratalojen ikkunoissa näkyvät hintalaput
määräsivät koko kaupungin hinnat. Kaikki tavaratalot laskivat hintoja
ja möivät niin vähällä voitolla kuin suinkin. Petoksista ja kepposista
ei ollut enää mihinkään; ei voinut esimerkiksi kiskoa kankaasta hintaa,
joka oli sen arvoa kahta vertaa korkeampi. Jokaisen täytyi tyytyä
määrättyyn voittoprosenttiin, joka oli kaikille tavaroille yhtä suuri,
ja rikastuminen kävi mahdolliseksi ainoastaan sille, joka osasi
taitavasti järjestää liikkeensä, sitä suuremmalla syyllä, kun asioiden
ratkaisu oli yleisön omissa käsissä. Eikö se ollut ihmeellinen
järjestelmä! Se mullisti perinpohjaisesti koko kaupankäynnin ja muutti
Pariisin muodon, sillä se oli naisen lihasta ja verestä lähtenyt!
-- Nainen on minun puolellani, hittoako minä muusta, tunnusti hän
pikaisuudessaan häikäilemättä.
Tämä huudahdus sai paronin hätkähtämään. Iva katosi hänen hymystään, ja
hän katseli nuorta miestä antautuen vähitellen hänen uskonsa valtaan ja
tuntien häntä kohtaan hellyyttä.
-- Hiljaa! hän kuiskasi isällisen hyväntahtoisesti. -- He voivat
kuulla.
Mutta naiset puhuivat niin innoissaan, etteivät enää malttaneet edes
kuunnella toisiaan. Rouva de Boves viimeisteli kuvailemaansa
tanssiaispukua: sireenin värinen tunika siellä täällä pitsisolmukkeiden
kohottama, kaula-aukko sangen syvälle uurrettu, ja pitsisolmukkeet
olkapäillä.
-- Saattepa nähdä, että minäkin teetän itselleni sellaisen puvun, hän
sanoi, -- eräästä silkkikankaasta...
-- Minä, keskeytti rouva Bourdelais, -- olen ostanut samettia,
sattumalta tavattoman huokeata!
Rouva Marty kysäisi:
-- Tosiaanko! Mihin hintaan?
Ja sitten kaikki taas puhuivat yhteen ääneen. Rouva Guibal, Henriette,
Blanche, kaikki he mittailivat, leikkelivät, tuhlasivat. Siinä
heitettiin vaatevarastot sikinsokin, ryöstettiin koko tavaratalo
tyhjäksi, sepitettiin verrattomia, kauan unelmoituja, muiden kadehtimia
pukuja, ahmittiin hellittämättömän kiihkeästi turhamaisuuden kaikkia
nautintoja, ikäänkuin korukankaiden lämpimänhivelevä kosketus olisi
ollut heille elämänehto.
Luotuaan silmäyksen saliin Mouret lopetti muutamin sanoin uudenaikaisen
kauppakoneiston selittämisen lähestyen paronia ja kuiskaten jotakin
hänen korvaansa ikäänkuin uskoakseen hänelle sydämensä salaisuuksia,
sellaisia, joita miehet joskus uskovat toisilleen. Tärkeämpi kuin
kaikki muut hänen esittämänsä perusteet oli kaupan menestymiselle
naisen turhamaisuuden kiihottaminen. Tätä kaikki toimenpiteet
tarkoittivat, varastojen pikainen rahaksimuutto, huokeat hinnat ja
mieltä rauhoittavat hintalaput. Naisen voittamisesta tavaratalot
kilpailivat keskenään, naiselle ne huokeiden hintojen satimia
virittivät, häntä varten ne rakensivat huumaavia näyttelyjä. Kaikki
tämä herätti naisessa uusia pyyteitä, nostatti uusia kiusauksia, joihin
tämä ehdottomasti lankesi, ensin muka säästäväisyydestä huokeahintaisia
tavaroita ostaen, sitten tyydyttääkseen sievistelyhaluaan ja lopuksi
nainen joutui suin päin turmion kitaan. Hankkimalla itselleen
kymmenkertaisen menekin ja tarjoamalla yleisölle yltäkylläisesti
erilaisia tavaroita tavaratalot valmistivat yhteiskunnalle uuden
menoerän, saattoivat yksityistaloudet hämminkiin ja saivat muodin
keksimään yhä kalliimpia oikkuja. Ja vaikka heidän valtakunnassaan
nainen olikin kuningatar, jonka heikkouksia kiitettiin ja
liehakoitiin, niin itseasiassa sama nainen siinä hallitsi rakastuneena
hallitsijattarena kauppaa käyvää kansaa, joka osasi kiristää siltä
veripisaran jokaisesta sen oikun tyydykkeestä. Mouret'n
naistenihailijan kohteliaisuuskaan ei voinut täydellisesti peittää
hänen raakaa juutalaisluonnettaan, joka pystyi kauppaamaan naisen
painon mukaan. Hän pystytti naiselle temppelin; hän antoi naiselle
sadoittain palvelijoita polttamaan suitsukkeita ja osoittamaan uusien
juhlameno-ohjeiden mukaan kunnioitusta; hänen kaikki ajatuksensa
kohdistuivat yksinomaan naiseen, jolle hän hankki lakkaamatta uusia
viehätyksiä. Ja siitä huolimatta, kun hän oli tyhjentänyt uhrinsa
taskut ja turmellut poloisen hermot, ei hänessä ollut enää muuta
jäljellä kuin miehessä kytevä salainen ylenkatse rakastajatarta
kohtaan, joka tyhmyydessään antautuu hänelle.
-- Houkutelkaa naiset puolellenne, hän kuiskasi paronille nauraen
julkeasti, -- niin voitte myydä vaikka koko maailman.
Nyt paroni ymmärsi. Hän oli päässyt asiaan kiinni ja arvasi loput. Näin
ritarillinen tapa petkuttaa naisia oli hänelle mieleen ja elvytti
hänessä hänen elostelijanmenneisyytensä. Hän iski merkitsevästi silmää
ja alkoi ihailla tuon naistensyöjäkoneen keksijää. Tepsivää tosiaankin!
Ja kokeneena miehenä hän sanoi samaa kuin Bourdonclekin kerran oli
sanonut:
-- Kyllä he vielä kostavat!
Mutta Mouret kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään. Naiset olivat
kaikki hänen omiaan, hänen tavaraansa, kun hän sitä vastoin itse oli
täydellisesti vapaa. Kun heillä ei enää ollut mitään annettavaa
hänelle, ei rikkautta eikä nautintoa, heitti hän heidät kaikki läjään
kadulle niiden käytettäväksi, joille oli jätteistä hyötyä. Se oli
etelämaalaisen ja liikemiehen harkittua ylenkatsetta.
-- Ja päästäksemme loppuun, herra paroni, tahdotteko liittyä minuun?
Onko teistä ehdottamani yhtiö mahdollinen?
Paroni, joka oli jo puoleksi voitettu, ei tahtonut kuitenkaan sitoutua
näin äkkipikaa. Hänen ihastuksensa pohjalla oli vielä vähäinen epäilys,
ja hän aikoi antaa kiertelevän vastauksen, kun naurunpuuskien
keskeyttämä huuto naisten puolelta säästi häneltä tämän vaivan.
-- Herra Mouret! Herra Mouret! kuului salista.
Ja kun Mouret kiusaantuneena ei ollut kuulevinaan, rouva de Boves nousi
tuoliltaan ja tuli pienen salin ovelle sanoen:
-- Teitä kaivataan, herra Mouret. Ei ole lainkaan kohteliasta hautautua
tällä tavalla nurkkiin keskustelemaan liikeasioista.
Silloin Mouret päätti luopua. Nuhteettoman kohteliaasti hän nousi
teeskennellen ihastusta, mistä paroni oli aivan ihmeissään. He menivät
yhdessä suureen saliin.
-- Olen käytettävänänne, hyvät naiset, Mouret sanoi hymyhuulin
astuessaan saliin.
Äänekkäät mieltymyksen huudahdukset kajahtivat häntä vastaan. Hänen
täytyi siirtyä lähemmäksi, ja naiset valmistivat hänelle paikan
piirissään. Aurinko oli nyt laskeutunut puutarhan puiden taa, ja hieno
varjo himmensi avaran huoneen. Oli käsillä iltahämärän suloisesti
raukaiseva hetki, joka alkaen siitä kun päivä ulkona sammuu ja kestäen
siihen kun lamput sisällä sytytetään antaa pariisilaisten asuntoihin
kodin tutun ja lempeän leiman. Herrat de Boves ja Vallagnosc seisoivat
yhä ikkunan luona, ja heidän pitkät varjonsa näkyivät mustina
lattiamatoilla. Päivän viimeisen valon kirkastaman toisen ikkunan
edessä seisoi laiha, opettajatoimen hivuttama herra Marty, joka hetki
sitten oli saapunut huomiota herättämättä, mitättömän näköisenä ja
ahtaaksi käyneessä, mutta siistissä vierailutakissaan, ja kuunteli
kiusaantuneena naisten pukuja koskevaa juttelua.
-- Yhäkö te aiotte avata maanantaina uuden myyntinäyttelynne? kyseli
rouva Marty.
-- Tietysti, Mouret vastasi huilunheleällä näyttelijänäänellä, jolla
hän puhutteli aina naisia.
-- Tiedättekö, että aiomme kaikki käydä siellä, pisti Henriette
väliin... -- Sanotaan, että teillä on suunnitteilla ihmeitä.
-- Oh, eihän toki ihmeitä, Mouret sanoi vaatimattomaksi tekeytyen. --
Koetan vain voimieni mukaan olla teidän kiitoksenne arvoinen.
He ahdistivat häntä kysymyksillään. Rouva Bourdelais, rouva Guibal,
Blanchekin tahtoi tietää.
-- Kas niin, kertokaa nyt meille mitä kaikkea siellä tulee olemaan,
rukoili rouva de Boves. -- Aivanhan me kuolemme uteliaisuudesta.
He olivat kerääntyneet hänen ympärilleen, kun Henriette huomautti,
ettei Mouret ollut juonut edes teetä. Voi, poloista! Neljä naista
tarjoutui heti palvelemaan häntä, ehtona kumminkin, että hän sen
jälkeen suostuisi vastaamaan. Henriette kaatoi teen kuppiin, jota rouva
Marty piteli, kun taas rouva de Boves ja rouva Bourdelais kilpailivat
kunniasta panna siihen sokeria. Kun hän oli kieltäytynyt istuutumasta
ja tyhjensi hitaasti kuppiaan seisoen keskellä heidän piiriään, he
tulivat aivan lähelle häntä kytkien hänet ahtaaseen hamekehään ja
katselivat häneen loistavin silmin ja hymysuin.
-- Entä silkkinne, paris-bonheurinne, josta kaikki puhuvat? sanoi rouva
Marty kärsimättömänä.
-- Oh, vastasi Mouret, -- tavattoman hyvää tavaraa, notkeata, sitkeää
ja kestävää... Saattepa nähdä, hyvät naiset. Muualla sitä ei myydäkään
kuin meillä, sillä meillä on yksinomainen oikeus siihen.
-- Todellako! Taatusti hyvää silkkiä, viisi frangia kuusikymmentä
metri! rouva Bourdelais sanoi innoissaan. -- Sehän on vallan
uskomatonta!
Siitä lähtien kun sanomalehdissä oli ilmoitettu tätä silkkiä, se oli
näiden naisten jokapäiväisessä elämässä saanut tärkeän sijan. Sitä
ajateltiin ja siitä puheltiin, sitä odotettiin ja epäiltiin. Tavassaan
ahdistaa nuorta miestä uteliailla kysymyksillä kukin naisista paljasti
oman ostajaluonteensa: rouva Marty oli tuhlaamishimon valtaama ostaja,
joka osti kaiken Naisten Aarreaitasta, valitsematta, mitä vaan eteen
sattui; rouva Guibal käveli siellä tuntikausia ostamatta koskaan
mitään, hänelle pelkkä katseleminen tarjosi jo yltä kyllin nautintoa;
rouva de Boves kurkotti alituisessa rahapulassaan liian korkealle
tuskastuen lopuksi tavaroihin, joita ei voinut saada; rouva Bourdelais
oli käytännöllinen ja tarkka porvariskodin emäntä, joka meni aina
suoraan alennusmyyntipaikkoihin tehden ostoksensa hätäilemättä ja niin
taitavasti, että suuret tavaratalot todellakin säästivät hänelle paljon
rahaa. Henriette taas oli sangen tarkka puvuissaan, osti suurista
tavarataloista vain vähäpätöisempiä tavaroita, käsineitä,
trikootavaroita ja yksinkertaisempia liinavaatteita.
-- On meillä muitakin kankaita, hämmästyttävän huokeita laatuunsa
nähden, Mouret jatkoi sointuvalla äänellä. -- Tahtoisin suositella
teille varsinkin cuir-d'orin taftiamme, harvinaisen kiiltävää
kangasta... Puolisilkkikankaissa on myös tänä vuonna hyvin hienoja
malleja, valikoimalla valittuja tuhansista hankkijallemme tarjotuista
näytteistä, ja mitä sametteihin tulee, meillä on mitä runsain valikoima
kaikkia värivivahteita... Voin myös kertoa teille, että tänä vuonna
tullaan käyttämään paljon verkaa. Saattepa nähdä matelassée kankaitamme
ja seviottejamme... Naiset eivät keskeyttäneet enää, supistivat vain
kehänsä yhä ahtaammaksi, ja hymyn vaimetessa puoliavoimilla huulilla
kurkottivat yhä enemmän kaulaansa ikäänkuin koko heidän olentonsa olisi
pyrkinyt lähestymään lumoojaa. Heidän silmänsä himmenivät, ja kylmät
väreet puistattivat heitä. Mutta huolimatta naisten hiuslaitteista
kohoavista päihdyttävistä tuoksuista Mouret ei hetkeksikään menettänyt
voittajan tyyntä varmuutta. Vähän väliä hän keskeytti puheensa
nielaistakseen pienen kulauksen teetä, minkä tuoksu viilensi noita
liian voimakkaita tuoksuja, joissa oli hieman pedon kirpeyttä.
Tuollaista itsehillintää katsellessaan paroni Hartmann, joka ei
kääntänyt silmiään Mouret'sta, tunsi ihailunsa vain kasvavan.
Verratonta kylmäverisyyttä tuo veitikka osoitti käyttäessään noin
naista leikkikalunaan vähääkään huumaantumatta hänen viehätyksestään.
-- Vai verkaa siis tullaan käyttämään, toisti rouva Marty, jonka kasvot
kävivät melkein kauniiksi miellyttämisenhalusta. -- Täytyy miettiä.
Rouva Bourdelais, jonka katse oli yhä selkeä, sanoi vuorostaan:
-- Eikö teillä ole torstaina jäännösmyynti?... Odotan siksi. Minullahan
on koko lapsilauma vaatetettavana.
Ja kääntäen vaaleatukkaisen päänsä Henrietteä kohti hän kysyi:
-- Sauveurillako teetät yhä pukusi?
-- Hyvä Jumala, täytyyhän minun, tämä vastasi. -- Sauveur on hyvin
kallis, mutta hän on Pariisissa ainoa, joka saa puvun istumaan... Ja
sitten, sanoipa herra Mouret mitä hyvänsä, niin hänellä on sittenkin
kauneimmat mallit. Sen sievempiä ei löydä mistään. Minä en sietäisi
nähdä pukujani joka naisen yllä.
Mouret hymyili salaperäisesti. Sitten hän ilmoitti, että rouva Sauveur
osti kankaansa häneltä. Epäilemättä hän osti suoraan tehtailijoiltakin
muutamia malleja, joiden omistusoikeuden hän lunasti itselleen, mutta
mitä esimerkiksi mustiin silkkikankaisiin tuli, niin rouva Sauveur
väijyi alati Aarreaitan tilapäismyyntejä, joista hän osti tukuttain
kankaita myydäkseen ne sitten kaksi, jopa kolmekin kertaa kalliimmalla.
-- Olenkin aivan varma siitä, että hänen hankkijansa vievät meiltä
paris-bonheurimme. Miksi he menisivät ostamaan tehtaista, kun hinta
siellä on korkeampi. Sillä, kunniani kautta, me myymme tappiolla.
Tämä oli naisille liikaa. Ajatus, että heille tarjottiin tappiolla
myytyjä tavaroita, lisäsi heissä naisen synnynnäistä ahneutta, minkä
johdosta ostamisen nautinto on hänelle kahta vertaa suurempi, kun hän
luulee varastavansa kauppiaalta hänen voittonsa. Mouret tiesi kyllä,
etteivät naiset tämän kuultuaan jaksaneet enää vastustaa huokeiden
hintojen kiusausta.
-- Mehän myymme kaiken ilmaiseksi, hän jatkoi nauraen ja kääntyen
ottaakseen rouva Desforges'in pikku pöydälle jääneen viuhkan. -- Tämä
viuhka esimerkiksi. Mitä sanoittekaan sen maksaneen?
-- Pitsi kaksikymmentäviisi frangia ja valmistaminen kaksisataa, sanoi
Henriette.
-- No niin, pitsi ei ole kallis. Ja kumminkin meillä myydään samaa
pitsiä kahdeksallatoista... Mitä tekopalkkaan tulee, hyvä rouva,
niin sehän on kerrassaan varkautta. Minä en uskaltaisi vaatia
yhdeksääkymmentä frangia enempää.
-- Sanoinhan sen! huudahti rouva Bourdelais.
-- Yhdeksänkymmentä frangia, kuiskasi rouva de Boves. -- Ei voi olla
ostamatta, ellei ole aivan keppikerjäläinen.
Hän oli ottanut uudelleen viuhkan ja tutki sitä tarkasti tyttärensä
Blanchen kanssa. Toivoton himo, jota hänen oli mahdotonta tyydyttää,
heitti heijastuksensa hänen isoille, säännöllisille kasvoilleen ja
suuriin, raukeisiin silmiinsä. Sitten viuhka toistamiseen kiersi
kädestä käteen aiheuttaen huomautuksia ja huudahduksia. Herrat de Boves
ja Vallagnosc olivat palanneet ikkunan luota. Edellisen asettuessa
entiselle paikalleen rouva Guibalin taa, jonka pitsikaulusta hän
tarkasteli luopumatta nuhteettomasta virkamiehenryhdistään, nuori mies
kallistui Blanchea kohti koettaen keksiä jotakin miellyttävää
sanottavaa.
-- Eikö teistä, neiti, musta pitsi valkeaa norsunluuta vasten näytä
synkältä? hän kysyi viuhkaa tarkoittaen.
-- Oh, vastasi Blanche, vähääkään punastumatta,
pyöristymiseen taipuvaiset kasvot aina yhtä vakavina, -- minä
uneksin helmiäisvartisesta valkeasta sulkaviuhkasta. Olen nähnyt
sellaisen. Se oli niin neitseellisen hieno!
Herra de Boves, joka epäilemättä oli huomannut vaimonsa viuhkaan
kiintyneen tuskastuneen katseen, sekaantui vihdoin hänkin keskusteluun
sanoen rouva Guibalille:
-- Tuollaiset leikkikalut eivät kestä mitään.
-- Sanokaa muuta! vastasi punatukkainen kaunotar nyrpistäen huuliaan ja
tekeytyen välinpitämättömäksi. -- Minä en saa muuta tehdä kuin
korjauttaa viuhkaani. Oikein väsyttää.
Jo vähän aikaa rouva Marty oli kiihtyneenä keskustelusta käännellyt
kuumeisesti käsissään punaista laukkuaan. Hän ei ollut vielä näyttänyt
ostoksiaan, ja häntä poltti kiihkeä halu levittää ne muidenkin
katseitten hekumaksi. Äkkiä hän unohti miehensä läsnäolon ja otti
laukustaan muutamia metrejä pahvipalan ympäri käärittyä kapeaa pitsiä.
-- Tätä pitsiä ostin tytärtäni varten, eikö se ole herttaista... Frangi
yhdeksänkymmentä.
Pitsi kulki kädestä käteen. Naiset ihmettelivät, ja Mouret väitti
myyvänsä koristepitsit tehtaanhintaan. Rouva Marty oli sulkenut
laukkunsa, ikäänkuin piilottaakseen tavarat, joita ei näyttäisi. Mutta
pitsin osaksi tullut yleinen ihailu sai hänet uudelleen luopumaan
varovaisuudesta, ja hän veti esiin nenäliinan.
-- Entä tämä nenäliina, hän sanoi. -- Todellista brysselinpitsiä,
ystäväni... Aivan harvinaisen hienoa! Kaksikymmentä frangia.
Ja sen jälkeen laukku vaikutti tyhjentymättömältä. Rouva Marty punastui
ilosta näyttäessään uudet tavaransa kainostellen kuin vaatteitaan
riisuva ujouden viehätyksen kaunistama nainen. Oli kaulaliina
espanjalaisesta silkkipitsistä, kolmekymmentä frangia; sitä hän ei
ollut tahtonut ostaa, mutta myyjä oli väittänyt hänelle, että se oli
viimeinen ja että hinta nousisi pian. Oli harso, chantillyn kudosta,
hiukan kallis tosin, viisikymmentä frangia. Jos hän ei itse voinut
käyttää sitä, niin saattoihan hän tehdä siitä jotakin tyttärelleen.
-- Voi hyvä Jumala, kuinka pitsit ovat kauniita! toisti hän
hermostuneesti. -- Kun niihin kerta takertuu, voisi ostaa koko
myymälän.
-- Mitä tämä sitten on? rouva de Boves kysyi tarkastaen guipure-pitsiä.
-- Sekö, vastasi toinen, se on välipitsiä... Ostin sitä
kaksikymmentäkuusi metriä. Yhdestä frangista metri, ymmärtääkö sitä
kukaan!
-- Niinkö, sanoi rouva Bourdelais hämmästyneenä. -- Mutta mitä aiotte
tehdä siitä?
-- En tosiaankaan tiedä... Mutta malli oli minusta niin soma!
Silloin kohottaessaan silmänsä hän kohtasi miehensä kauhistuneen
katseen. Miesparka oli käynyt vieläkin kalpeammaksi, ja koko hänen
olemuksensa ilmaisi tukahdutettua tuskaa, köyhän miehen epätoivoa tämän
nähdessä vaivalla ansaitut rahansa täysin käsin tuhlatuiksi. Jokainen
uusi pitsinkappale oli hänelle uusi tappio, merkitsi hänelle
koulutyössä kuluvia raskaita päiviä, tuntiopettajan pitkiä jalkamatkoja
likaisilla kaduilla, jokapäiväisen elämän yhtämittaista raatamista ja
alituisessa rahanpuutteessa olevan kodin helvettiä. Hänen katseensa
kauhun nähdessään rouva Marty tahtoi kätkeä ostoksensa takaisin
laukkuunsa ja tapaili vapisevin sormin nenäliinaa, harsoa, pitsejä,
hermostuneesti nauraen ja sopertaen:
-- Antakaahan tänne, ettei mieheni taas tarvitse torua... Vakuutan
sinulle, ystäväni, että sittenkin olen ollut sangen järkevä, sillä
siellä olisi ollut saatavana erästä pitsiä, oh, ihmeellistä!
Viiteensataan frangiin!
-- Miksi ette ostanut? rouva Guibal kysyi välinpitämättömästi. -- Onhan
herra Marty miehistä kohteliain.
Opettajan täytyi kumartaa ja sanoa, ettei hän mitenkään tahtonut
rajoittaa vaimonsa vapautta. Mutta kun hän ajatteli vaaraa, joka
viisisataa maksavan pitsin muodossa oli ollut vähällä kohdata häntä,
hän tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäpiitään. Ja kun hän
kuuli Mouret'n väittävän, että suuret tavaratalot lisäsivät tuntuvasti
alhaisemman porvariston tuloja, hän singautti tätä kohti julmistuneen
katseen, vihan iskemän nuolen, johon arkaluontoisen täytyy turvautua,
kun hän ei uskalla kuristaa vihamiestään.
Mutta naiset eivät hellittäneet, kun kerran olivat päässeet
mieliaiheeseensa. Vastustamatta he antautuivat hurmattaviksi.
Pitsikääröt aukenivat, lainehtivat kiehkuroina toiselta toiselle,
kiinnittivät heidät yhteiseen harrastukseen ja kietoivat heidät
verkkojensa silmukoihin. Naiset hivelivät polvillaan noita ihmeellisiä
kudoksia, joihin heidän sormensa väkisinkin eksyivät. Ja yhä
ahtaammalle he sulkivat Mouret'n kehäänsä, yhä hartaammin he jatkoivat
kyselyään. Huoneen jatkuvasti hämärtyessä Mouret'n täytyi joskus
kumartua niin syvään tutkiakseen jotakin erityistä pitsikudosta, että
hän sattui hipaisemaan parrallaan naisten hiuksia. Mutta huolimatta
iltahämärän suloisesta veltostuttavasta hekumasta, hurmaantumatta
naisten olkapäistä lähtevistä tuoksuista hän yhä valeihastuksensa alla
säilytti hallitsevan asemansa. Nainen hän oli itsekin aistiensa ja
luonteensa notkeuden puolesta, ja osasi arvata salaisimmatkin naisten
sielussa piilevät pyyteet, ja lumottuina nämä antautuivat hänelle, kun
hän sitä vastoin rehenteli korkealla valtaistuimellaan naishelyjen
itsevaltiaana kuninkaana. Pimenevässä salissa äänet sortuivat
kuiskeeksi, puoleksi sammuneiksi huokauksiksi, joista tuon tuostakin
erotti:
-- Oh, herra Mouret! Herra Mouret!
Päivän kalpeat heijastukset haihtuivat huonekalujen pronssikoristeista.
Naisten ryhmä Mouret'n ympärillä hämmentyi pimeässä entistä enemmän.
Pitsit yksin kuulsivat valkeana lumena heidän tummien kankaiden
verhoamilla polvillaan, jotka tuntuivat pyrkivän notkistumaan
epäjumalan eteen. Teekannun kyljessä tuikki viimeinen väike palaen
pirteästi kuin yölamppu tässä teehöyryn tuoksuttamassa huoneessa. Mutta
yhtäkkiä palvelija toi huoneeseen kaksi lamppua ja lumous hälveni. Sali
heräsi vilkkaana ja iloisena. Rouva Marty sulki pitsit takaisin
laukkuunsa, rouva de Boves söi vieläkin leivoksen, ja Henriette, joka
oli noussut, puheli hiljaa paronin kanssa ikkunasyvennyksessä.
-- Hän on erittäin miellyttävä, paroni sanoi.
-- Niin, todellakin! Henriette huudahti ilmaisten tahtomattaan
tunteittensa salaisuuden.
Paroni hymähti niinkuin isä tyttärelleen. Se oli ensimmäinen kerta, kun
Henriette oli näyttänyt niin rakastuneelta, mutta paroni ei siitä
loukkaantunut, sillä lapsellisuuksien aika oli jo aikoja sitten hänellä
ohi. Säälien entistä rakastettuaan, joka oli joutunut tuon ulkoa niin
lempeän, mutta sisältä hyydyttävän kylmän veijarin käsiin, hän luuli
velvollisuudekseen varoittaa tätä ja sanoi kuin piloilla:
-- Varokaa, ystäväni! Hän syö teidät kaikki suuhunsa.
Mustasukkaisuuden liekki leimahti Henrietten kauniissa silmissä, sillä
hän arvasi olleensa Mouret'lle vain välikappale, tämän pyrkiessä
paronin ystävyyteen. Ja hän vannoi tekevänsä tuon miehen hulluksi
rakkaudesta, tuon miehen, jonka lyhytaikainen hellyys hajosi kuin
tuuleen heitetyn laulun kaiku.
-- Oh, hän vastasi, vuorostaan muka leikkiä laskien, -- ainahan karitsa
lopuksi syö suden.
Silloin paroni rohkaisi häntä huvittuneena päännyökkäyksellä. Kenties
Henriette olikin se nainen, joka oli kostava toisten puolesta.
Kun Mouret toistettuaan Vallagnoscille, että tämän oli välttämättä
käytävä katsomassa konetta, tavarataloa, lähestyi paronia
hyvästelläkseen, tämä pidätti hänet ikkunasyvennykseen pimeään
peittyneen puiston eteen. Nähtyään äsken Mouret'n naisten piirissä hän
taipui vihdoin ja uskalsi luottaa. Hetken aikaa he keskustelivat
hiljaa. Sitten pankinjohtaja sanoi:
-- No niin, sittenpä nähdään... Asia on päätetty, jos myyntinne
maanantaina saavuttaa ennustamanne...
He puristivat kättä, ja Mouret poistui ihastuneen näköisenä, sillä
hänelle ei päivällinen maistunut, ellei hän päässyt pistäytymään ensin
Naisten Aarreaittaan tarkastamaan päivän tulot.