Seuraavana aamuna puoli kahdeksan Denise seisoi Aarreaitan edessä. Hän
tahtoi toimittaa oman asiansa ennenkuin saattoi Jeanin mestarin luo,
sillä tämä asui kaukana Templen esikaupungissa. Mutta hän oli pitänyt
liian kiirettä, hän oli tottunut nousemaan varhain. Kauppa-apulaiset
alkoivat vasta saapua, ja ujouden valtaamana hän pilkkaa peläten
kulutti aikaa kävelemällä edestakaisin Gaillonin aukiolla.
Kiveys oli jo kuivunut kylmässä tuulessa. Tuhkanväriseltä taivaalta
laskeutuva kalvakka päivänvalo valaisi kadut, joita kauppa-apulaiset
saapuivat kiireisin askelin, nutun kaulus nostettuna ja kädet
taskuissa, viluisina ensimmäisen talvipäivän pakkasessa. Useimmat
kulkivat yksin, riensivät tavarataloon sanomatta sanaakaan tovereilleen
ja luomatta heihin katsettakaan. Jotkut tulivat kaksin tai kolmin,
kävelivät vierekkäin katukäytävän täydeltä vilkkaasti keskustellen, ja
kaikki he samalla tavalla heittivät katuojaan savukkeensa tai
sikarinsa, ennenkuin menivät sisään.
Denise huomasi, että moni heistä katsoi häneen ohikulkiessaan. Hänen
ujoutensa lisääntyi yhä, ja hänellä ei tuntunut olevan rohkeutta
seurata heitä. Hän päätti mennä sisään vasta kun kaikki olivat
saapuneet, sillä hän pelkäsi niin tungosta ovella, että paljas ajatus
sai hänet punastumaan. Mutta yhä heitä vain tuli, ja paetakseen heidän
katseitaan hän lähti hiljalleen kiertämään aukiota. Palatessaan hän
näki Aarreaitan edessä pitkän nuorukaisen, hontelon ja kalpean, joka
oli odottanut siinä noin neljännestunnin niinkuin hänkin.
-- Neiti, sammalsi tämä heidän vähän aikaa seisottuaan, -- oletteko
kenties myyjätär tässä talossa?
Denise hämmästyi niin suuresti kuullessaan tämän tuntemattoman miehen
puhuttelevan häntä, ettei pystynyt heti vastaamaan.
-- Minä, nuori mies jatkoi yhä enemmän hämillään, -- olen
tiedustelemassa paikkaa, ja sentähden ajattelin, että voisin
mahdollisesti saada teiltä neuvoja.
Nuorukainen oli siis ujo niinkuin Denisekin ja oli rohjennut puhutella
häntä, koska havaitsi hänet yhtä araksi.
-- Neuvoisin kyllä mielelläni, sai Denise vihdoin sanotuksi, -- mutta
en ole itsekään päässyt sen pitemmälle. Olen paikkaa hakemassa niinkuin
tekin.
-- Niinkö, nuori mies vastasi nolostuneena.
Molemmat punastuivat ja jäivät hetkeksi vastakkain heltyneinä
kohtalonsa yhtäläisyydestä, mutta uskaltamatta toivottaa toisilleen
onnea. Sitten kun eivät tienneet mitä sanoa ja kun tilanne alkoi käydä
kiusalliseksi, he erosivat neuvottomina ja jäivät kumpikin odottamaan
omalle taholleen, muutaman askelen päähän toisistaan.
Yhä vain myyjiä tuli. Denise kuuli heidän laskevan leikkiä
vilkaistessaan häneen. Hän kiusaantui yhä enemmän huomatessaan olevansa
huomion kohteena ja päätti vielä kerran mennä puoleksi tunniksi
kävelemään, mutta sitten hän pysähtyi nähdessään nuoren miehen
kävelevän erityisen tarmokkaan näköisenä Port-Mahonilta päin. Varmaan
tämä oli osastonjohtaja, sillä kaikki tervehtivät häntä. Hän oli
kookas, vaalea ja hänen partansa oli hyvin hoidettu. Kulkiessaan torin
poikki hänen tummankullanväriset silmänsä sattuivat hetkeksi tyttöön.
Sitten hän välinpitämättömästi meni sisälle taloon Denisen seisoessa
liikkumattomana miehen katseen vaikutuksen alaisena ja tuntien pikemmin
vastenmielisyyttä kuin mielihyvää. Nyt hän todenteolla pelästyi ja
lähti hitaasti Gailloninkatua, josta hän kääntyi Saint-Rochinkadulle
saadakseen aikaa rauhoittua.
Denisen kohtaama mies oli vielä korkeammassa asemassa oleva henkilö
kuin osastonjohtaja, nimittäin itse Octave Mouret. Hän ei ollut
nukkunut sinä yönä ollenkaan, sillä oltuaan kutsuissa erään liikemiehen
kodissa hän oli mennyt syömään illallista ravintolaan erään ystävänsä
ja kahden pikkuteatterin näyttämöltä löytämänsä naisen seurassa. Hänen
kaulaan asti napitettu päällystakkinsa peitti hänen pukunsa ja valkean
solmukkeensa. Hän kiipesi reippaasti huoneistonsa portaat, peseytyi,
muutti vaatteita, ja kun hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen
välikerroksessa sijaitsevassa työhuoneessaan, hän oli virkeän näköinen,
silmät olivat kirkkaat, iho raikas, hän oli toiminnanhaluinen kuin
olisi nukkunut kymmenen tuntia. Avaraa työhuonetta, jonka kalusto oli
vanhaa, vihreällä ripsillä verhottua tammea, koristi vain yksi
muotokuva, rouva Hédouinin, naisen, josta kaupungissa vieläkin
puhuttiin. Nyt kun häntä ei enää ollut, Octave muisti häntä
hellyydellä, tunsi kiitollisuutta vaimovainajaansa kohtaan siitä
rikkaudesta, joka hänen kauttaan oli tullut hänen osakseen. Ennenkuin
hän ryhtyi allekirjoittamaan kirjoituspöydälle tuotuja papereita, hän
katsahti kuvaan hymyillen onnellisen miehen hymyä. Näiden silmien alle
hän aina palasi tekemään työtä huviteltuaan pikkuhuoneistoissa, joihin
hän joskus eksyi, kun nuoren leskimiehen huolet painoivat liiaksi hänen
mieltään.
Ovelta kuului koputus, ja vastausta odottamatta huoneeseen astui nuori
mies. Hän oli pitkä ja laiha, ohuthuulinen ja terävänenäinen, sangen
säntillisesti pukeutunut, paikoin harmahtava tukka oli sileäksi
kammattu. Mouret katsahti häneen. Sitten hän kysyi jatkaen työtään:
-- Oletteko nukkunut hyvin, Bourdoncle?
-- Kiitos, oikein hyvin, nuori mies vastasi liikkuen vapaasti niinkuin
kotonaan.
Bourdoncle, köyhän tilanvuokraajan poika Limoges'ista, oli tullut
Naisten Aarreaitan palvelukseen samaan aikaan kuin Mouretkin,
tavaratalon mahtuessa vielä Gaillonin aukion kulmarakennukseen.
Tälle erittäin terävälle ja toimeliaalle nuorelle miehelle
tulevaisuus tuntui lupaavan enemmän kuin Mouret'lle, joka oli
vähemmän vakavamielinen, laiskotteli milloin tilaisuus tarjoutui ja
parantumattomana lemmenseikkailijana käyttäytyi toisinaan sangen
ajattelemattomasti ja arveluttavasti. Mutta Bourdonclella ei ollut
tämän provencelaisen neronleimauksia, ei hänen rohkeuttaan eikä
viehättävää voitonvarmuuttaan. Ja tämän huomatessaan hän oli tarpeeksi
viisas väistymään vastarintaa tekemättä ja heti alussa kumartamaan
itseään voimakkaampaa. Kun Mouret oli neuvonut virkailijoitaan panemaan
säästönsä liikkeeseen, Bourdoncle oli ensimmäisiä suostumaan siihen
luovuttaen vieläpä tätinsä hänelle jättämän odottamattoman perinnönkin.
Ja vähitellen, kaikki arvoasteet läpikäytyään, kohottuaan myyjästä
silkkiosaston johtajaksi hän oli nyt isännän uskotuimpia ja läheisimpiä
neuvonantajia ja kuului siihen kuusimiehiseen neuvostoon, jonka tämä
oli ymmärtänyt liittää avukseen hallitessaan pientä kuningaskuntaansa.
Kullakin neuvostoon kuuluvalla oli oma hallintoalueensa; Bourdonclelle
oli uskottu yleinen valvonta.
-- Entä te, Bourdoncle jatkoi tuttavallisesti, -- oletteko te nukkunut
hyvin?
Mouret'n vastattua, ettei ollut ummistanut koko yönä silmäänsä,
Bourdoncle pudisti päätään mutisten:
-- Huonoa terveydenhoitoa.
-- Miksi niin? sanoi toinen hilpeästi. -- En ole niinkään väsynyt kuin
te, veikkoseni. Teillähän on silmät turpeina paljosta nukkumisesta.
Kangistutte liiallisesta järkevyydestä. Huvitelkaa toki hiukan, niin
päänne selviää.
Siitä ystävykset kiistelivät alinomaa kaikessa sovussa. Bourdoncle ei
välittänyt rakkaudesta, koska se esti häntä nukkumasta, ja hän kerskasi
halveksivansa naisia. Hänellä saattoi tavaratalon ulkopuolella olla
juttunsa, mutta niistä hän ei puhunut, niin vähän hän muka niistä
välitti, mutta tavaratalon sisällä hän tyytyi käyttämään hyväkseen
naisten ostonhalua, vähääkään säälimättä heitä heidän tuhlatessaan
kevytmielisesti rahojaan turhanpäiväisten helyjen hankkimiseen. Mouret
sitävastoin oli aina muka rakastunut, alati keksivinään uusia
ihastuksen kohteita, joita hän mairitellen ja kumarrellen nöyrästi
palveli; ja tämä hänen näennäinen herkkäsydämisyytensä oli mainosta
talolle. Hän ikäänkuin kietoi koko naissukupuolen yhteiseen hivelevään
hyväilyyn, huumatakseen paremmin sen, johtaakseen sen palvelemaan omia
etujaan.
-- Olen tavannut rouva Desforges'in tänä yönä, jatkoi Mouret. -- Hän
oli viehättävä tanssiaisissa.
-- Hänenkö kanssaan söitte illallista? Bourdoncle kysyi.
Mouret kiivastui:
-- Älkäähän nyt! Hän on kunniallinen nainen. En toki. Illallista söin
Héloisen, Folies-Bergeres'in kaunottaren seurassa. Tyhmä on kuin pöllö,
mutta lystikäs!
Mouret otti toisen paperipinon ja jatkoi allekirjoittamista. Bourdoncle
käveli yhä edestakaisin liikkuen vapaasti kuten ainakin jokapäiväinen
vieras. Käytyään Neuve-Saint-Augustininkadun ikkunassa katsahtamassa
ulos hän palasi sanoen:
-- Uskokaa minua, vielä ne kostavat.
-- Ketkä? kysyi Mouret, joka oli eksynyt keskustelun juonesta.
-- Naiset tietysti.
Mouret naurahti kohauttaen olkapäitään. Tuo liike paljasti hetkeksi
hänen naisihailussaan piilevän karkeuden. Se ilmaisi paremmin kuin
mitkään sanat, että sinä päivänä, jona hän oli naisten avulla päässyt
menestyksensä huipulle, nämä joutivat kaikki heitettäviksi syrjään kuin
tyhjät säkit. Mutta Bourdoncle pysyi itsepintaisesti väitteessään:
-- Kyllä kostavat. Aina heidän joukossaan on joku, joka kostaa muiden
puolesta. Niin vain on.
-- Loruja! Mouret sanoi korostaen provencelaista ääntämistään. -- Ei
ole sitä vielä syntynyt, joka kykenee kostamaan. Ja voisi vaikka
tullakin, kyllä minä...
Hän oli nostanut kynänvartensa ja heilutteli sitä kädessään ikäänkuin
haluten pistää veitsen jonkun sydämeen. Toveri lähti jälleen liikkeelle
väistyen kuten aina isännän nerokasta etevyyttä, joka kaikesta
onttoudestaan huolimatta kumminkin kykeni vaikuttamaan häneen. Hänen
terävä ja johdonmukainen, intohimoton järkensä, joka ei sallinut hänen
eksyä mihinkään heikkouteen, ei voinut käsittää onnen naisellisesti
oikkuilevaa luonnetta, ja hän ihmetteli Pariisia, joka lemmen palavassa
suudelmassa antautuu rohkeimmalle.
Seurasi hiljaisuus, jota vain kynän rapina paperilla häiritsi. Sitten
Bourdoncle vastasi isännän lyhyihin ja säntillisiin kysymyksiin
selittäen talvivaraston näytteillepanoa koskevia asioita. Talvivaraston
hankkiminen oli kysynyt suuria uhrauksia, ja kaupungissa liikkuvissa
huhuissa oli sen verran perää, että liikkeen olemassaolo todellakin
riippui talvimyynnin onnistumisesta. Mouret oli suunnitellut myynnin
runoilijaluonteensa vaatimalla suurenmoisella ylellisyydellä ja
komeudella, niin että varusteiden suunnattomuus sai koko rakennuksen
horjumaan. Kaupankäynti näytti hänen käsissään saavan aivan uuden
merkityksen, muuttuvan jonkinlaiseksi salaperäiseksi taikakaluksi, joka
muinoin rouva Hédouinistakin oli näyttänyt arveluttavalta ja joka
vieläkin, tähän asti tuottamistaan hyvistä tuloksista huolimatta,
säikähdytti joskus liikkeen osakkaita. Johtajaa moitittiin salaa siitä,
että hän kiirehti liikaa, että hän suunnattomilla laajennuspuuhillaan
pani koko kauppahuoneen vaaranalaiseksi, ennenkuin oli hankkinut
päteviä takeita siitä, että ostajakunta lisääntyi vastaavasti. Sitä
varsinkin paheksuttiin, että hän oli pannut kaikki liikkeen varat yhden
ainoan kortin varaan, täyttänyt tulvilleen kaikki varastohuoneet,
vähääkään välittämättä vararahaston säilyttämisestä. Kun suurten
rakennustöiden jälkeen koko pääoma oli tuhlattu tämän talvivaraston
hankkimiseen, oli nyt vielä kerran jouduttu ratkaisuhetkeen, jossa
kysyttiin voittaako vai häviää. Keskellä tätä yleistä pelästystä Mouret
yksin säilytti voittajan riemuitsevan varmuuden luottaen siihen, ettei
onnetar hennoisi kieltää naistenlemmikiltä miljoonia. Kun Bourdoncle
uskalsi esittää arveluja muutamista liian suurten varastojen
rasittamista osastoista, joissa menekki ei vastannut kulunkeja, Mouret
huudahti luottavasti hymyillen:
-- Turhaa pelkoa, ystäväni! Talo on vieläkin liian pieni!
Toisen hämmästys oli rajaton. Hänet valtasi kauhu, jota hän ei
koettanutkaan salata. Liian pieni, liike, jossa oli yhdeksäntoista
osastoa ja jonka henkilökunta nousi neljäänsataankolmeen henkeen!
-- Epäilemättä, Mouret jatkoi, -- laajennettava on, ennenkuin olemme
päässeet puolitoista vuottakaan eteenpäin... Olen jo alkanut ajatella
sitä. Viime yönä rouva Desforges lupasi kotonaan tutustuttaa minut
erääseen henkilöön... No niin, puhutaan siitä sitten kun aika on kypsä.
Ja lopetettuaan vekselien allekirjoittamisen hän nousi ja tuli
hämmästyksestä mykistyneen kumppaninsa luo lyöden häntä ystävällisesti
olkapäälle. Varovaisten ihmisten pelästyneet katseet huvittivat häntä.
Äkillisen suoruudenpuuskan vallassa, sellaisen, jolla hän joskus
hämmästytti läheiset tuttavansa, hän julisti olevansa sielunsa pohjasta
juutalainen, suuremmassa määrässä vielä kuin kaikki maailman muut
juutalaiset yhteensä; siinä suhteessa hän oli isäänsä, jota hän
muistutti niin ruumiinsa kuin sielunsakin puolesta. Se veitikka tunsi
rahan arvon! Ja jos hän lisäksi oli perinyt äidiltään hiukkasen
mielikuvitusta, niin se oli talolle vain onneksi, sillä hän tunsi, että
tämä mielikuvitus teki hänet vastustamattomaksi, koska se antoi hänelle
rohkeutta uskaltaa kaikki voittaakseen kaiken.
-- Tiedätte kyllä, että seuraamme teitä loppuun asti, Bourdoncle sanoi
vihdoin.
Ennenkuin he lähtivät tapansa mukaan luomaan silmäyksen tavarataloon,
he vielä sopivat muutamista yksityiskohdista. He katselivat Mouret'n
laatiman tarkistuskirjan näytekappaletta. Mouret oli huomannut, että
muodista joutuneet tavarat menivät sitä paremmin kaupaksi, mitä isompi
palkkio luvattiin apulaisille niiden myymisestä, ja tälle havainnolleen
hän oli perustanut uuden järjestelmänsä. Hän päätti tehdä myyjät
kaikkien kaupaksimenneiden tavaroiden voitosta osallisiksi antamalla
heille määrätyn prosentin vähimmänkin heidän myymänsä tavaran hinnasta.
Näin hän oli saanut aikaan perinpohjaisen mullistuksen muotitavaroiden
myynnissä ja aiheuttanut kauppa-apulaisten kesken raivokkaan taistelun
olemassaolosta, mistä taistelusta liikkeenomistajat hyötyivät. Tästä
taistelusta tuli hänen käsissään se taikakeino, järjestelyn periaate,
jota hän koetti sovittaa joka kohtaan. Hän päästi intohimot
valloilleen, yllytti toiset toisia vastaan, pani taitavat syömään
taitamattomia ja itse hän rikastui tästä itsekkyyden ottelusta.
Näytekappale hyväksyttiin. Sekä kirjan kiinteässä että irtirevittävässä
lehdessä oli yläreunassa osaston ja myyjän numero, niiden alla
kummassakin lehdessä, sarakkeet metriluville, tavaroiden laadulle ja
hinnalle. Irtirevittävä lehti tuli myyjän allekirjoittaa, ennenkuin se
vietiin kassaan. Tällä tavalla valvominen kävi helpoksi. Tarvitsi vain
verrata irtirevityt, kassaan luovutetut lehdet myyjän hallussa olevan
kirjan vastaaviin kiinteisiin lehtiin. Kerran viikossa myyjät saivat
nostaa prosenttinsa, jonka määrästä ei voinut syntyä mitään erehdystä.
-- Täten käy varastaminen vaikeammaksi, sanoi Bourdoncle. -- Siinä
olette tehnyt oivallisen keksinnön.
-- Olen miettinyt tänä yönä muutakin, Mouret sanoi. -- Niin, tänä yönä,
ystäväni, illallispöydässä. Tahtoisin antaa tarkistustoimiston
virkailijoille pienen palkkion jokaisesta heidän huomaamastaan
erehdyksestä myyjien laskuissa... Siten, näettekö, ei tarvitse pelätä
leväperäisyyttä laskujen tarkistamisessa. Heiltä ei jää virheitä
huomaamatta; panevatpa niitä mieluummin lisää omasta päästään.
Hän nauroi toisen katsellessa häntä ihailevin silmin. Häntä ihastutti
tämä uusi muoto soveltaa olemassaolon taistelun periaatetta
liikeyritykseen. Hänellä oli mekaanikon nerokas järjestelykyky, ja hän
uneksi liikkeen kehittämistä koneistoksi, joka sallisi hänen käyttää
hyväkseen muiden itsekkäitä pyyteitä omien pyyteittensä täydelliseksi
ja runsaaksi tyydyttämiseksi. "Jos tahtoo saada ihmiset tekemään työtä
tarmonsa takaa ja harjoittamaan hiukan rehellisyyttäkin", sanoi hän
usein, "täytyy ensin yllyttää heitä taistelemaan omien tarpeittensa
tyydyttämiseksi".
-- No niin, mennään nyt, Mouret sanoi. -- Täytyy ajatella
esillepanoa... Silkkivarasto saapui eilen, eikö niin?... Bouthemont on
kai vastaanottamassa.
Bourdoncle seurasi häntä. Tavaroiden vastaanotto tapahtui
Neuve-Saint-Augustininkadulle päin olevassa kellarikerroksessa. Siinä
aukeni katukäytävän tasalla lasi-ikkunoilla varustettu suoja, johon
tavarakuormat purettiin. Sitten tavarat toimitettiin kellarikerrokseen
jyrkästi viettävää, tammipuusta ja raudasta rakennettua liukurataa
myöten, jonka tavarapakat ja laatikot olivat jo kuluttaneet
kiiltäväksi. Kaikki lähetykset kulkivat tästä ammottavasta kidasta,
joka kohisten kuin kuohuva virta alituisesti nieli uusia annoksia.
Varsinkin suurten myyntien aikana rata luisutti kellarikerrokseen
loppumattoman tavaratulvan, Lyonin silkkikankaita, englantilaisia
villakankaita, flanderilaista palttinaa, elsassilaisia pumpulikankaita,
Rouenin karttuunia. Joskus tavaravankkurien piti jonottaa vuoroaan.
Jokaisen tavaratukun jysähtäessä kellarikerroksen lattiaan syntyi ääni,
joka muistutti syvään veteen heitetyn kiven kumeaa kulahdusta.
Mouret pysähtyi hetkeksi katsomaan tavaroiden liukumista. Se sujui
hyvin. Laatikoita tulla tupsahteli kuin näkymättömien käsien
työntäminä; niitä valui lakkaamatta kuin vettä vuoresta pulppuavasta
lähteestä. Kangaspakkoja tuli vierien kuin kivet mäkeä alas. Mouret
katseli sanaakaan sanomatta. Mutta hänen kirkkaissa silmissään leimahti
ylpeys. Tavaravirran mukana valui hänelle tuhansia frangeja minuutissa.
Hän ei ollut koskaan niin selvästi tuntenut olevansa keskellä
taistelua. Tämä suunnaton tavaramäärä hänen oli hajotettava Pariisin
kaikkiin kolkkiin. Hän ei puhunut vieläkään mitään, jatkoi vain
tarkastustaan.
Kellarinluukuista virtaavassa kalvakkaassa valossa miehet ottivat
tavarat vastaan toisten avatessa laatikkoja osastojen johtajien nähden.
Taaempana oli rautapatsaiden kannattamissa sementtiseinäisissä
kellariholveissa liikettä ja häärinää niinkuin rakennuspaikalla.
-- Pääsettekö tavaroistanne selville, Bouthemont? kysyi Mouret
lähestyen harteikasta miestä, joka par'aikaa tutki, pitikö laatikkojen
sisällys luettelojen kanssa yhtä.
-- Ei taida puuttua mitään, tämä vastasi, -- mutta on tässä lukemista
täksi aamuksi.
Ison myyntipöydän edessä osastonjohtaja laski aika ajoin luetteloon
katsahtaen silkkipakat, joita myyjä nosti laatikosta ja asetti
pöydälle. Heidän takanaan näkyi pitkä jono muita pöytiä, kaikki samalla
tavalla tavaraa pullollaan, ja ympärillä hääri laumoina liikkeen
virkailijoita. Kaikkialla purettuja tavaratukkuja, kaikkialla
näennäinen sekasorto kankaita, joita yhtämittaisessa äänien sorinassa
tutkittiin, käänneltiin, merkittiin.
Bouthemont, joka oli tulemaisillaan kuuluisaksi toimessaan, oli iloinen
vekkuli, kasvot olivat pyöreähköt, tukka pikimusta ja silmät kauniin
ruskeat. Tämä Montpellier'ssä syntynyt suupaltti oli huononlainen
myyjä, mutta tavaroiden hankinnassa ei kukaan vetänyt hänelle vertoja.
Hänen isänsä, muotikauppias, oli lähettänyt hänet Pariisiin, mutta
isäukon määräämän oppiajan kuluttua poika ei suostunutkaan palaamaan
kotiin jatkamaan isän liikettä. Siitä lähtien oli isän ja pojan
välillä vallinnut yhä vain kiihtyvä kilpailu. Isä kehui pientä
maaseutukauppaa ja suuttui nähdessään mitättömän kauppa-apulaisen
ansaitsevan kaksi, jopa kolmekin vertaa enemmän kuin hän; poika
pilkkasi isän vanhoillisuutta kerskaten ansioistaan ja pannen nurin
koko kodin siellä käydessään. Kuten muillakin osastonjohtajilla
Bouthemont'illa oli kolmeentuhanteen nousevan kiinteän palkkansa ohessa
määrätty myyntiprosentti. Koko Montpellier tiesi ihmetellen ja
kunnioittaen kertoa Bouthemont'in pojan edellisenä vuotena ansainneen
melkein viisitoistatuhatta frangia. Tämä oli vasta alkua,
vimmastuneelle isälle ennustettiin, että summa vielä kohoaa.
Bourdoncle oli nostanut yhden silkkipakan tarkastaen sen pintaa
tuntijan tavoin huolellisesti. Se oli kaunista, sileäpintaista
kangasta, jossa oli hopeareunainen sininen hulpio, kuuluisaa
paris-bonheur -kangasta, johon Mouret kiinnitti suuria toiveita.
-- Todellakin, sangen hyvää, hän kuiskasi.
-- Ja se näyttää vielä paremmalta kuin mitä se onkaan, Bouthemont
vastasi. -- Dumonteil yksin pystyy valmistamaan tällaista... Kyllä
Gaujean suuttui silmittömästi minuun, kun viimeksi kävin hänen luonaan.
Hän tarjoutui kyllä panemaan sadat kangaspuut toimimaan tätä varten,
mutta vaati 25 centimea enemmän metriltä.
Melkein joka kuukausi Bouthemont kävi tehtaissa viettäen päiväkausia
Lyonissa, asuen sen parhaimmissa hotelleissa ja kestiten tehtailijoita
avokätisesti tavaratalon laskuun. Sitäpaitsi hän nautti täydellistä
vapautta toiminnassaan ja osteli mielensä mukaan vain se ehtona, että
hän joka vuosi edeltäpäin määrätyssä suhteessa lisäisi osastonsa
myyntisummaa; ja juuri tämän myyntisumman lisäyksestä laskettiin hänen
voittoprosenttinsa. Sanalla sanoen hän oli asemaltaan Naisten
Aarreaitassa, samoin kuin muutkin osastonjohtajat, miltei itsenäinen
erikoiskauppias suureksi kauppayhtiöksi yhtyneessä liikkeessä,
jonkinlaisessa kauppaa harjoittavassa yhdyskunnassa.
-- On siis päätetty, Bouthemont jatkoi, -- että sille pannaan hinnaksi
viisi frangia kuusikymmentä... Tehän tiedätte, että sillä tuskin
ostohintakaan tulee korvatuksi.
-- Niin, niin, viisi frangia kuusikymmentä, Mouret sanoi kiivaasti. --
Jos olisin yksin määräämässä, moisin alle ostohinnan.
Osastonjohtaja nauroi makeasti.
-- Ei se ainakaan olisi minulle vahingoksi, hän sanoi. -- Moisin vain
kolme vertaa enemmän, ja kun oma voittoni riippuu yksinomaan
myyntisumman suuruudesta...
Mutta Bourdoncle ei nauranut, vaan vakavana nyrpisti huuliaan. Hänen
prosenttinsa laskettiin yleisestä voitosta, ja hintojen alentamisesta
ei ollut hänelle hyötyä. Hänen asiansa oli juuri valvoa, ettei
Bouthemont, saadakseen oman myyntisummansa korkeammaksi, tyytyisi liian
vähään voittoon. Sitäpaitsi häntä vaivasi ainainen pelko hänelle
käsittämättömien mainospuuhien johdosta. Hän uskalsi julkilausua
paheksumisensa sanoen:
-- Jos myymme sillä hinnalla, niin se tietää tappiota, sillä meidänhän
täytyy laskea hinnasta pois kulumme, jotka ovat melkoisen suuret...
Tästä tavarasta vaadittaisiin joka paikassa seitsemän frangia.
Mutta silloin Mouret suuttui. Hän löi kämmenellään silkkipakkaa huutaen
hermostuneesti:
-- Kyllä kai minä sen tiedän, ja siksi juuri tahdon pitää hinnan
alhaalla. Ette tosiaankaan, kunnon ystävä, opi koskaan ymmärtämään
naista. Ettekö käsitä, että he tulevat kilvan hyökkäämään tämän
silkkikankaan kimppuun...
-- Kyllä tietysti, Bourdoncle keskeytti itsepintaisesti, -- ja kuta
suurempi heidän ostohalunsa, sitä suurempi meidän tappiomme.
-- Muutamien centimien tappio, myönnän kyllä. Entä sitten? Ei taida
vahinko tulla kovinkaan suureksi, jos siten houkuttelemme luoksemme
kaikki naiset, johdamme heitä oman mielemme mukaan ja hurmaamme heidät
tavaroillamme, niin että he arvelematta tyhjentävät kukkaronsa.
Pääasia, ystäväni, on sytyttää heidän mielikuvituksensa, ja siihen on
keksittävä tavara, johon he voivat mieltyä ja joka herättää huomiota.
Sitten, vaikka panisimme muille tavaroille yhtä korkeat hinnat kuin
muutkin, he vain luulevat ostavansa meiltä kaiken yhtä halvalla.
Katsokaa esimerkiksi cuir-d'or -silkkiä. Sille pannaan hinnaksi
seitsemän frangia viisikymmentä niinkuin muuallakin, mutta sitäkin he
pitävät sitten edullisena kauppana, ja se kyllä korvaa vähäiset
paris-bonheurin tuottamat vahingot... Saatte nähdä!
Hän innostui puhumaan mahtipontisesti.
-- Ymmärrättekö! Tahdon, että viikon kuluttua paris-bonheur on
valloittanut kaupungin. Siitä tulee taikakalumme, joka johtaa
pelastukseen ja maineeseen. Se on oleva koko Pariisin puheenaiheena, ja
sen hopeareunainen sinihulpio on tuleva kuuluisaksi Ranskan päästä
päähän. Ennen pitkää kilpailijoiden raivokkaat valitukset soivat
korvissanne pikkuliikkeiden siipirikkoisina painuessa maahan. Hautaan
joutavat kaikki nälkäiset kauppasaksat, jotka kituvat luuvaloa
kellareissaan.
Tavaralähetyksien tarkastajat kuuntelivat hänen ympärillään hymyillen.
Johtaja piti mielellään puheita eikä kärsinyt vastaväitteitä.
Bourdoncle peräytyi tälläkin kertaa. Sillä välin laatikko oli
tyhjennyt, ja kaksi miestä alkoi avata toista.
-- Tehtailijat eivät vain hyväksy teitä, sanoi Bouthemont. -- Lyonissa
he ovat vimmoissaan teille ja väittävät, että teidän halvat hintanne
tuottavat heille häviötä. Gaujean sanoi nousevansa todenteolla sotaan
meitä vastaan. Hän vannoi antavansa mieluummin pitkäaikaista luottoa
pienille liikkeille kuin hyväksyvänsä teidän tarjouksenne.
Mouret kohautti olkapäitään:
-- Jos Gaujean ei tahdo kuulla järjen ääntä, syyttäköön itseään. Mitä
he valittavat? Me maksamme heille heti ja otamme kaikki mitä he
valmistavat; täytyyhän heidänkin hiukan joustaa... Ja sitäpaitsi,
pääasia on, että yleisö hyötyy.
Kauppa-apulainen tyhjensi toisenkin laatikon, ja Bouthemont
jatkoi luetteloa seuraten kangaspakkojen merkitsemistä. Toinen
kauppa-apulainen myyntipöydän toisessa päässä pani hintalaput, ja
tarkistuksen loputtua osastonjohtajan allekirjoittama lasku vietiin
keskuskassaan. Hetkeksi Mouret jäi vielä katselemaan purkamista, sitten
hän mitään sanomatta poistui Bourdonclen seuraamana ylpeänä kuin
komppaniaansa tyytyväinen kapteeni.
He kulkivat hitaasti kellarikerroksen läpi. Paikkapaikoin kellariluukut
päästivät holveihin niukkaa päivänvaloa, mutta pimeissä nurkissa ja
ahtailla käytävillä kaasuliekit paloivat alituisesti. Käytävissä olivat
varastohuoneet, ahtaat, lautaseinillä toisistaan erotetut kammiot,
joissa osastot säilyttivät tavaransa. Sivumennen isäntä tarkasti uuden
lämpöjohdon, joka otettaisiin käyttöön maanantaina, talvinäyttelyn
avauspäivänä, sekä palovartiopaikan, jossa oli suunnattoman iso,
rautahäkillä eristetty kaasumittari. Keittiöksi ja ruokasaleiksi
sisustetut entiset kellarit olivat vasemmalla, Gaillonin aukiolle päin
olevassa nurkkauksessa. He tulivat kellarikerroksen toisessa päässä
sijaitsevaan ostoksien lähettämöön. Ostokset, joita asiakkaat eivät
itse vieneet mukanaan, tuotiin tänne ja lajiteltiin eri säiliöihin,
joista kukin vastasi yhtä kaupunginosaa. Leveä porraskäytävä johti
vastapäätä Vanhaa Elbeufiä olevalle ovelle, jonka edustalla
katukäytävän vieressä oli rattaita lähetyksiä odottamassa. Aarreaitan
suuressa koneistossa tämä Michodièrenkadun porraskäytävä oli viemäri,
joka lakkaamatta johti pois maailmalle Neuve-Saint-Augustininkadun
luisuradan nielaisemia tavaroita niiden kierrettyä yläkerroksien
huoneet.
-- Campion, Mouret sanoi lähettämön esimiehelle, laihakasvoiselle
entiselle kersantille. -- Miksi eilisiltana ei viety kotiin erään
rouvan päivällä ostamaa lakanaparia?
-- Missä tämä rouva asuu? kysyi Campion.
-- Rivolinkadun varrella, Alger'inkadun kulmauksessa... Rouva
Desforges.
Tähän aikaan aamusta lajittelupöydät olivat tyhjät ja säiliöt
sisälsivät vain edellisen illan lähettämättömät paketit. Campionin
nostellessa niitä ja verratessa luetteloon Bourdoncle katseli Mouret'ta
ajatellen, että mies tiesi kaikki ja ajatteli kaikkea, jopa
ravintolassa illallista syödessään ja rakastajattariensa luona. Vihdoin
esimies huomasi missä vika oli. Kassasta oli annettu väärä numero, ja
lähetys oli tuotu takaisin.
-- Missä kassassa lasku on merkitty? Mouret kysyi. -- Numero
kymmenessä? Niinkö...
Ja kääntyen yhtiökumppaninsa puoleen hän jatkoi:
-- Kassa numero kymmenen, se on Albert, eikö niin... Hänelle meillä on
asiaa.
Mutta ennenkuin he lähtivät kiertämään itse tavarataloa, Mouret tahtoi
käydä tilaustoimistossa, jonka käytettävänä oli huoneisto toisessa
kerroksessa. Sinne saapuivat kaikki tilaukset maaseudulta ja
ulkomailta. Joka aamu Mouret'n oli tapana käydä siellä tarkastamassa
kirjeenvaihto. Kahden vuoden aikana kirjeiden luku oli päivä päivältä
lisääntynyt, ja osaston henkilökunta oli kohonnut kymmenestä
kolmeenkymmeneen. Toiset avasivat kirjeet, toiset lukivat ne ja
seuraavat luokittelivat ne pannen jokaiseen numeron, jota vastasi aina
kaapissa lokero. Kun sitten kirjeet oli lähetetty eri osastoille,
joissa tilatut tavarat valittiin, lähetykset pantiin kirjeineen
numerolla merkittyyn lokeroon. Jäljellä oli ainoastaan tilattujen
tavaroiden tarkistaminen ja toimittaminen postiin, joka tapahtui
viereisessä huoneessa, missä sitä varten palkatut henkilöt käärivät
paketteja ja naulasivat laatikkoja aamusta iltaan.
Mouret teki tavallisen kysymyksensä:
-- Montako kirjettä tänä aamuna, Levasseur?
-- Viisisataakolmekymmentäneljä, johtaja, vastasi osastonhoitaja. --
Pelkään, että maanantaina avattavan näyttelyn jälkeen henkilökunta käy
liian pieneksi. Eilen meidän oli jo hyvin vaikea selvitä.
Bourdoncle nyökäytti tyytyväisenä päätään. Niin paljon kirjeitä, ja
vielä tiistaipäivänä! Sitä hän ei olisi uskonut. Pöytien ympärillä
virkailijat lukivat ja avasivat kirjeitä paperin kahistessa ja
tilattujen tavaroiden kasaantuessa kaapin lokeroihin. Tämä oli liikkeen
monimutkaisimpia ja tärkeimpiä toimintoja. Täällä elettiin alituisessa
kuumeisessa kiireessä, sillä määräyksenä oli, että aamulla saapuneet
tilaukset oli toimitettava ennen iltaa.
-- Apulaisia saatte niin paljon kuin haluatte, vastasi Mouret
huomattuaan kaiken olevan kunnossa. -- Tiedättehän, että otamme väkeä,
kun kerran työtä on.
Ullakolla olivat myyjättärien makuuhuoneet, mutta niin ylös Mouret ei
mennyt, vaan laskeutui välikerrokseen ja meni oman työhuoneensa
vieressä sijaitsevaan keskuskassaan. Sitä suojasi kupariluukulla
varustettu lasiseinä, ja takaosassa oli iso, seinään kiinnitetty
kassakaappi. Kaksi kassanhoitajaa työskenteli siinä ottaen joka ilta
Lhommelta, ensimmäiseltä kassanhoitajalta, vastaan eri osastojen
kassoihin keräytyneet rahat ja pitivät myös huolta laskujen
suorittamisesta tehtailijoille ja palkkojen maksamisesta
henkilökunnalle, sanalla sanoen koko sille pienelle yhdyskunnalle, joka
sai elatuksensa liikkeestä. Kassahuoneesta johti ovi huoneeseen, jossa
oli seinillä vihreitä pahvirasioita ja jossa kymmenen virkailijaa
tarkasti laskuja. Sitten tuli yhteenlaskutoimisto, jossa kuusi
nuorta miestä, takanaan paksut rekisterikokoelmat, nojasi mustiin
pulpetteihin ja laski myyjille tulevat prosentit kassaan luovutettujen
myyntilaskujen perusteella. Tämä toimisto, joka oli aivan uusi, ei
vielä toiminut tyydyttävästi.
Kuljettuaan kassahuoneen ja tarkistustoimiston läpi Mouret ja
Bourdoncle tulivat yhteenlaskutoimistoon, jossa par'aikaa nauravat ja
ilvehtivät nuoret virkailijat säikähtivät pahanpäiväisesti.
Mutta Mouret ei nuhdellut heitä, vaan ilmoitti heille päätöksensä antaa
pienen palkkion jokaisesta heidän myyntilaskuista löytämästään
virheestä. Hänen mentyään virkailijat eivät enää nauraneet, vaan
tarttuivat niinkuin ruoskaniskun saaneina intohimoisesti työhönsä
etsimään virheitä.
Alakerrassa Mouret meni suoraan kassalle n:o 10, jossa Albert Lhomme
kiillotti kynsiään odottaen ostajien tulvaa. Tavaratalossa puhuttiin
yleisesti "Lhommein hallitsijasuvusta", siitä lähtien kun Aurélie rouva
päästyään itse valmiiden vaatteiden osaston johtajattareksi ja
hankittuaan miehelleen ensimmäisen kassanhoitajan paikan oli saanut
poikansa, pitkän, kalpean ja huonotapaisen nuoren miehen, joka ei
pysynyt missään ja joka aiheutti hänelle alituista huolta, otetuksi
osaston kassanhoitajaksi. Mouret vetäytyi hetkeksi syrjemmälle. Hän ei
tahtonut pilata hyvää mainettaan toimittamalla santarmin virkaa, se oli
hänestä vastenmielistä. Sitäpaitsi hän tiesi pääsevänsä paremmin
tarkoitustensa perille esiintyessään alati hyvänsuopana. Hän antoi
vaivihkaa kyynärpäällään merkin Bourdonclelle, jonka tiesi pelkäksi
laskukoneeksi ja jolle hän tavallisesti uskoi rangaistuksien
toimeenpanemisen.
-- Herra Albert, tämä sanoi ankarasti, -- te olette taas erehtynyt
osoitteesta ja lähetys on tuotu takaisin. Se on anteeksiantamatonta.
Kassanhoitaja luuli velvollisuudekseen puolustautua ja otti
todistajaksi apulaisen, joka oli käärinyt tavarat pakettiin.
Tämä nuori mies, Joseph nimeltään, kuului myös tavallaan Lhommein
hallitsijasukuun, sillä hän oli Albertin asetoveri ja oli hänkin saanut
paikkansa Aurélie rouvan välityksellä. Huomatessaan Albertin vaativan,
että hän siirtäisi virheen ostajan niskoille, tämä tunnollinen entinen
sotamies väänteli tuskissaan pukinpartaansa, johon hänen pitkä,
rokonarpinen naamansa päättyi, tietämättä totellako omantunnon vai
kiitollisuuden ääntä.
-- Jättäkää Joseph rauhaan, Bourdoncle ärjäisi lopuksi, -- ja
varsinkin, älkää enää vastatko... Onneksi teille, että arvostamme
suuresti äitinne ansioita.
Albertin isä tuli paikalle. Kassaltaan, joka oli oven vieressä, hän
saattoi valvoa poikaansa, joka istui kopissa käsineosastolla.
Harmaapäisellä, paikallaan istumisen veltostuttamalla vanhuksella oli
höllät, ajan hivuttamat kasvot, ikäänkuin hänen lakkaamatta laskemansa
rahat olisivat kuluttaneet niistä pois kaiken ilmeen. Häneltä puuttui
toinen käsi, mutta se ei haitannut häntä lainkaan työssä; päinvastoin
kolikot ja setelit pyörivät niin ketterästi hänen vasemmassa ja
ainoassa kädessään, että moni uteliaisuudesta kävi katsomassa, kun hän
tarkisti tuloja. Hän oli veronkantajan poika Chablista ja joutunut
Pariisiin erään Port-aux-Vins'in viinikauppiaan kirjeenvaihtajana.
Cuvier'nkadulla asuessaan hän oli nainut ovenvartijansa, elsassilaisen
nurkkaräätälin, tyttären. Ja siitä lähtien hän oli ollut vaimonsa nöyrä
palvelija ja ihaili sydämensä pohjasta tämän etevyyttä kauppa-alalla.
Rouva nimittäin ansaitsi valmiiden vaatteiden osastolla yli
kahdentoistatuhannen frangin vuodessa, kun taas hänellä itsellään ei
ollut kuin viisituhatta frangia kiinteää palkkaa. Hänen kunnioituksensa
vaimoa kohtaan, joka osasi lisätä talouskassaa tällaisilla summilla
ulottui poikaankin, joka oli syntynyt hänestä.
-- Mitä nyt? hän kysyi. -- Onko Albert saatu kiinni virheestä?
Silloin Mouret astui tapansa mukaan näyttämölle näytelläkseen ruhtinaan
osan. Kun Bourdoncle oli aikaansaanut tarpeellisen säikähdyksen, oli
hänen vuoronsa pitää huolta maineestaan palkollisistaan huolehtivana
isäntänä.
-- Eipä sanottavasti, hän puolusteli. -- Poikanne on vain hiukan
hajamielinen. Hänen tulisi seurata paremmin isänsä esimerkkiä.
Sitten vaihtaen puheenaihetta esiintyäkseen vielä edullisemmassa
valaistuksessa hän jatkoi:
-- Entä konsertti toissa iltana?... Oliko teillä hyvä paikka?
Puna kohosi vanhan kassanhoitajan kalpeille kasvoille. Musiikki oli
hänen ainoa heikkoutensa, jolle hän haki salaa tyydytystä käymällä
yksin teattereissa, konserteissa ja musiikkiesityksissä. Hän soitti
itsekin torvea käyttäen toisen käden puutteessa näppärästi keksimäänsä
pihtijärjestelmää, ja kun rouva Lhommen korvat eivät kestäneet
musiikkia, hän kääri torvensa verkaan vaimentaakseen sen ääntä ja
soitti iltamyöhään nauttien oudon käheistäkin sävelistä, joita hän
pystyi tuottamaan. Kodissa, joka olosuhteiden pakosta oli hoitoa ja
järjestystä vailla, soittaminen oli hänelle keidas erämaassa. Musiikki
ja kassa, siinä koko hänen elämänsä. Niiden ulkopuolella hänellä ei
ollut mitään paitsi ihailunsa vaimoa kohtaan.
-- Sangen hyvä, hän vastasi loistavin silmin. -- Olette liian
ystävällinen, johtaja.
Mouret, joka itse tunsi nautintoa muiden intohimojen tyydyttämisestä,
antoi joskus Lhommelle suosijattariltaan saamansa kiusalliset liput.
Lhommen ihastus nousi korkeimmilleen Mouret'n huoahtaessa:
-- Beethoven... Mozart... Millaista musiikkia!
Vastausta odottamatta Mouret poistui ja saavutti Bourdonclen, joka
kiersi jo myyntiosastoja. Keskushallissa, lasiseinäisessä entisessä
sisäpihassa, oli silkkiosasto. He kiersivät sen ja jatkoivat
Neuve-Saint-Augustininkadun halliin, joka oli kokonaan valkoisille
kankaille varattu. Siellä he eivät huomanneet mitään tavallisuudesta
poikkeavaa. Kauppa-apulaisten kumartaessa heille nöyrästi he jatkoivat
hitaasti matkaansa poiketen puuvillakankaiden ja kudottujen vaatteiden
osastoille, joissa niinikään kaikki oli kunnossa. Mutta kun he
saapuivat villatavaraosastolle, joka täytti Michodièrenkatuun päättyvän
hallin, Bourdoncle sai uudestaan tilaisuuden esiintyä rankaisijana,
huomatessaan myyntipöydällä istuvan nuoren miehen, joka nähtävästi oli
väsynyt unettomasta yöstä. Nuori mies, Liénard nimeltään, rikkaan
Angersin muotikauppiaan poika, kuunteli nuhteita nöyrästi, selkä
kumarassa, sillä ainoa, mitä hän huvituksissa ja nautinnoissa kuluvassa
laiskurinelämässään pelkäsi, oli, että isä kutsuisi hänet takaisin
maaseutukaupunkiin. Nyt alkoi sataa nuhteita oikealle ja vasemmalle
kuin rakeita, ja Michodièren hallissa rajuilma vasta oikein puhkesi.
Verkaosastolla eräs vielä palkatta palveleva tulokas, jolla oli asunto
talossa, oli palannut kaupungilta vasta jälkeen yhdentoista, ja
lyhyttavaraosaston johtaja oli tavattu polttamasta sikaria
kellarikerroksen komerossa. Käsineosastolla myrsky yhä kiihtyi, sillä
Mignot'n -- poikkeustapauksessa liikkeeseen otetun pariisilaisen,
liikanimeltä "kaunokaisen", tunnetun harpunsoittajattaren aviottoman
pojan -- oli saatu tietää aiheuttaneen rettelöitä ruokasalissa
moittimalla julkisesti ruokaa. Aamiaista syötiin kolmessa vuorossa,
puoli kymmenen, puoli yksitoista ja puoli kaksitoista, ja Mignot, joka
kuului viimeiseen vuoroon, oli väittänyt, että hänen täytyi tyytyä
muiden tähteisiin.
-- Vai ei ruoka ole siis hyvää, Mouret kysyi muka kummastellen suvaiten
vihdoin puuttua puheeseen.
Ruokarahaksi hän oli taloustoimiston esimiehelle, armottomalle
auvergnelaiselle, määrännyt vain puolitoista frangia henkeä ja päivää
kohti, ja tämä osasi niin säästäväisesti venytellä rahoja, että niitä
riitti hänen omiinkin taskuihinsa. Sentähden ravinto oli kerrassaan
kunnotonta. Mutta Bourdoncle kohautti olkapäitään; keittiönpäällikkö,
jolla oli neljäsataa henkeä ravittavana aamiaisella ja päivällisellä ja
vieläpä kolmessa vuorossa, ei voinut noudattaa hienoimman keittotaidon
vaatimuksia.
-- Oli miten oli, sanoi hyväntahtoinen isäntä, -- minä vaadin, että
henkilökunta saa terveellisen ja riittävän ravinnon... Minun täytyy
keskustella asiasta.
Siihen Mignot'n valitukset päättyivät. Mouret ja Bourdoncle olivat nyt
tulleet lähtökohtaansa, oven luo, ja kuuntelivat siellä sateenvarjo- ja
solmio-osaston keskellä kertomusta, jonka heille esitti eräs
tavaratalon neljästä järjestyksenvalvojasta. Isä Jouve, joksi häntä
nimitettiin, entinen kapteeni, jolle Constantinessa oli annettu mitali,
oli vielä komea mies, jolla oli iso, nautintoja vainuava nenä ja
juhlallisen kalju otsa. Hän osoitti heille erästä myyjää, joka vähäisen
nuhteen johdosta oli sanonut häntä vanhaksi kuhnukseksi. Myyjä
erotettiin heti.
Tavaratalossa ei ollut vielä ostajia. Kaupunginosan emännöitsijät
käväisivät vain kiireisesti tyhjillä osastoilla. Järjestyksenvalvoja,
joka merkitsi ovella kirjaan kauppa-apulaisten tulon, sulki ison
luettelonsa kirjoitettuaan muistiin myöhästyneiden nimet. Tällä
hetkellä myyjien tuli asettua paikoilleen eri osastoille, joita oli
lakaistu ja siistitty aamulla viidestä alkaen. Apulaiset pistivät
haukotusta tukahduttaen hattunsa ja päällystakkinsa pois, kasvot vielä
unesta kelmeinä. Toiset vaihtoivat pari sanaa, tuijottaen eteensä ja
koettaen karaistua kestämään uuden työpäivän; toiset kokosivat
kiirehtimättä vihreät sertinkiverhot, joilla olivat edellisenä iltana
peittäneet tavarat, ja panivat ne syrjään. Ja kangaspinot tulivat
näkyviin kauniisti järjestettyinä. Koko tavaratalo sai siistin ja
täsmällisen ulkoasun ja uhkui aamuhetken selkeää ja tyyntä kirkkautta,
kunnes se taas oli myyntitungoksessa käyvä ahtaaksi ja sulloutuva
täyteen purettuja palttina-, verka-, silkki- ja pitsipakkoja.
Keskushallin kirkkaassa valossa, silkkiosastolla, kaksi nuorta miestä
puheli hiljaa keskenään. Toinen, pieni ja miellyttävännäköinen,
raikasihoinen ja notkeavartaloinen, koetti järjestää osastoa sovitellen
yhteen silkkikankaita silmää miellyttäväksi väriasteikoksi. Hän oli
nimeltään Hutin, kahvilanomistajan poika Yvetot'sta. Puolessatoista
vuodessa hänestä oli tullut talon etevimpiä myyjiä, joka luonteensa
notkeudella ja liukkaalla kielellään houkutteli ostajat luokseen
ahmatin tavoin kooten ja nielaisten kaikki, nälkääkään tuntematta, vain
nautinnon vuoksi.
-- Kuulkaapa, Favier, olisin totta tosiaan teidän sijassanne antanut
hänelle korvapuustin, hän sanoi toiselle, kiukkuisen näköiselle,
kuivalle ja keltaihoiselle besançonilaisen kankurinperheen pojalle,
jonka epämiellyttävä ulkonäkö kätki arveluttavan tahdonlujuuden.
-- Ei sitä korvapuusteja antamalla kovinkaan kauas pääse, tämä vastasi
kylmäkiskoisesti. -- Parempi on odottaa.
He puhuivat Robineausta, alajohtajasta, joka valvoi myyjiä
osastonjohtajan ollessa kellarikerroksessa. Hutin pani salaa kaikki
voimansa liikkeelle saadakseen tämän viralta ja päästäkseen itse
alajohtajaksi. Loukatakseen Robineauta ja saadakseen hänet luopumaan
paikastaan hän oli jo kerran tehnyt tälle kepposen. Hän juuri oli
houkutellut Bouthemont'in tavaratalon palvelukseen, kun oli saanut
tietää Robineaulle itse asiassa luvatun silkkiosaston johtajan paikan
avoimeksi. Mutta Robineau ei peräytynyt, ja siitä oli heille syntynyt
lakkaamaton taistelu. Hutin koetti yllyttää kilpailijaansa vastaan koko
osaston ja ajaa hänet pois kiusanteon ja salajuonien avulla. Aina yhtä
kohteliaan näköisenä hän koetti ärsyttää varsinkin Favier'ta, joka oli
seuraavana arvossa hänen jälkeensä, mutta tämä, joka ylipäänsä tuntui
kannattavan toverinsa tuumia, teki silloin tällöin vastarintaa,
osoittaen että hänellä oli aivan omat tarkoitusperänsä, joiden
toteuttamiseen hän pyrki.
-- Hiljaa! Seitsemäntoista! Hutin sanoi toverilleen ilmoittaen tällä
sovitulla tavalla, että Mouret ja Bourdoncle olivat tulossa.
Nämä kulkivat hallin poikki ja pysähtyivät vaatiakseen
Robineaulta selityksen samettivuoresta, joka päällekkäin ladotuissa
pahvilaatikoissa täytti kokonaisen pöydän. Kuultuaan vastauksen, ettei
muualla ollut tilaa, Mouret huudahti hymyillen:
-- Enkö sanonut teille, Bourdoncle, että tavaratalo on jo nyt liian
pieni. Meidän täytyy ennen pitkää repiä talot aina Choiseulinkatuun
asti... Saattepa nähdä maanantaina, eikö ole ahdasta!
Hän kääntyi taas Robineaun puoleen kysellen maanantain valmisteluja ja
antaen käskyjä. Mutta puhuessaan hän seurasi katseellaan Hutinia, joka
soviteltuaan vaaleansinisiä, harmaita ja keltaisia kankaita rinnakkain
vetäytyi muutaman askelen päähän arvostellakseen tulosta. Äkkiä Mouret
iski häneen.
-- Miksikä koetatte säästää silmää? hän sanoi. -- Sokaiskaa mieluummin!
Malttakaa, pankaa punaista, vihreätä, keltaista!...
Hän oli tarttunut silkkipakkoihin heittäen ne sekaisin ja rypistäen
kankaat silmiä häikäiseväksi, leimuavaksi sekasorroksi. Kaikki
olivat sitä mieltä, että liikkeen omistaja oli Pariisin etevimpiä
somistajia, joskin aivan kumouksellisen makusuunnan edustaja, joka
näytteillepanotaidon perustana piti silmiinpistävyyttä. Hän tahtoi
mahtavia tavaravyöryjä kuin sattuman purkamia; hän tahtoi palavia,
hehkuvia värejä, jotka sytyttivät toisensa ilmituleen. Hän sanoi
tahtovansa häikäistä asiakkaitten silmät niin, että niitä vielä
tavaratalon ulkopuolellakin kirveli. Hutin, joka päinvastoin oli
klassillisen koulun puoltaja tahtoen joka paikkaan tasasuhtaisuutta ja
vivahduksien sopusointua, ei uskaltanut panna vastaan, mutta katseli
nyrpeänä tätä hurjaa sekamelskaa kuin syvästi loukkautunut taiteilija.
-- Kas niin, huusi Mouret lopetettuaan. -- Antakaa olla noin... Ja
sanokaa minulle maanantaina, onko asetelma pysähdyttänyt naiset.
Juuri kun hän palasi Bourdonclen luo tuli paikalle nuori nainen ja jäi
muutamaksi hetkeksi seisomaan asetelman eteen aivan huumaantuneena. Se
oli Denise. Epäröityään lähes tunnin ajan kadulla sietämättömän ujouden
vallassa hän oli vihdoinkin päättänyt mennä sisään. Mutta hänen päänsä
oli niin pyörällä, ettei hän pystynyt tajuamaan yksinkertaisimpiakaan
selityksiä. Turhaan kauppa-apulaiset, joilta hän tiedusteli rouva
Aurélieta, osoittivat hänelle välikerroksen portaita. Hän kiitti ja
kääntyi vasemmalle, kun hänet oli neuvottu oikealle, eksyen osastolta
osastolle ja saaden osakseen myyjien uteliaita, äreitä ja
välinpitämättömiä katseita. Hän halusi sekä paeta että jäädä
ihailemaan. Hän tunsi olevansa pienen pieni hiukkanen hirviömäisen,
vielä liikkumattoman koneen vallassa, jonka rattaat uhkasivat tempaista
hänet mukaansa kohta alkavaan, seiniä tärisyttävään kiertoon. Ja
verratessaan tätä laajaa tavarataloa Vanhan Elbeufin ahtaaseen ja
pimeään puotiin se tuntui hänestä vieläkin isommalta ja valoisammalta,
muistutti kokonaista kaupunkia patsaineen, toreineen, katuineen,
sekavaa sokkeloa, jossa hänen oli mahdotonta koskaan löytää tietään.
Mutta vielä hän ei ollut uskaltanut mennä silkkikankaiden halliin,
jonka korkea lasikatto, komeat myyntipöydät ja kirkkomainen
juhlallisuus pelottivat häntä. Kun hän sitten vihdoinkin meni sinne
paetakseen osaston myyjiä, jotka nauroivat hänelle, hän osui suoraa
päätä Mouret'n järjestämään näyttelyyn. Pelostaan huolimatta hän tunsi
povensa paisuvan naisellisesta ihastuksesta, ja posket hehkuvina hän
pysähtyi katsomaan silkkikankaiden liekehtivää komeutta.
-- Kuulkaa, kuiskasi Hutin julkeasti Favier'n korvaan, -- tuossahan on
äskeinen Gaillonin aukion kurkistelija.
Mouret, joka oli kuuntelevinaan Bourdonclen ja Robineaun huomautuksia,
ei voinut olla katselematta köyhää tyttö raukkaa, jonka ilmeinen
ihastus kutkutti hänen itserakkauttaan, samoinkuin ohikulkevan
työmiehen silmäys hivelee hienon naisen sydäntä. Denise kohotti
katseensa ja joutui vielä enemmän hämilleen tuntiessaan nuoren miehen,
jota oli luullut osastonjohtajaksi. Hänestä tuntui, että tämä katseli
häntä ankarasti. Tietämättä kuinka päästä pakoon ja aivan eksyksissä,
hän kääntyi lähinnä seisovan myyjän puoleen, joka sattui olemaan
Favier.
-- Rouva Aurélie, olkaa hyvä?
Favier, joka oli äreällä tuulella, vastasi lyhyesti kuivalla äänellä:
-- Välikerroksessa.
Ja Denise, jolla oli kiire paeta kaikkien noiden miesten katseita,
kiitti ja kääntyi taas kerran selin porraskäytävään. Silloin Hutin tuli
hänen luokseen synnynnäisen kohteliaisuutensa pakosta. Äskeisestä
pilkastaan huolimatta hän puhutteli tyttöä hienoon käytökseen tottuneen
myyjän tavoin sanoen:
-- Ei, tätä tietä, neiti. Jos suvaitsette...
Ja näytti vielä tietäkin kulkien muutaman askelen edellä hallin
vasemmalla puolella olevien portaiden juurelle. Siellä hän kumarsi ja
hymyillen kaikille naisille tuhlaamaansa hymyä jatkoi:
-- Tuosta ylös, kääntykää vasemmalle. Valmiiden vaatteiden osasto on
sitten suoraan edessä.
Tämä kohteliaisuus liikutti Deniseä syvästi. Veljen avulta se tuntui
hänestä. Hän oli nostanut silmänsä ja katsoi Hutiniin. Kaikki nuoren
miehen olennossa miellytti häntä, kasvojen kauneus, hymyilevä katse,
joka haihdutti hänen pelkonsa, ääni, jonka lempeä sointu tuntui
lohduttavalta. Hänen sydämensä paisui kiitollisuudesta, ja
avomielisesti hän tarjosi ystävyyttään niissä muutamissa hajanaisissa
sanoissa, jotka hän sai liikutukseltaan sanotuiksi.
-- Olette liian hyvä... Älkää vaivautuko... Tuhannet kiitokset,
herra...
Mutta Hutin oli jo palannut Favier'n luo, jolle hän hereten
teeskentelemästä sanoi:
-- On siinäkin avuton!
Noustuaan portaat ylös tyttö tuli suoraan valmiiden vaatteiden
osastolle. Se oli avara huone, isot, leikkauksin koristetut tammikaapit
seinustoilla ja peili-ikkunat Michodièrenkadulle. Viisi tai kuusi
naista, mustat silkkipuvut päällään ja sangen somina käherrettyine
hiuslaitteineen ja vannehameineen, puhelivat keskenään. Yksi heistä,
pitkä ja hoikka, joka pitkulaisine kasvoineen muistutti irti
riuhtautunutta hevosta, nojautui kaappiin kuin väsymyksen raukaisemana.
-- Rouva Aurélie, olkaa hyvä? toisti Denise.
Myyjätär ei vastannut, katseli vain halveksien hänen köyhää pukuaan.
Sitten hän kääntyi erään toverinsa puoleen sanoen:
-- Neiti Vadon, tiedättekö missä johtajatar on?
Neiti Vadon, joka par'aikaa järjesteli iltaviittoja, ei viitsinyt
nostaa edes päätään. Hän oli pienikokoinen, pöhöttyneissä, kalpeissa
kasvoissa oli välinpitämätön ja työlästynyt ilme.
-- En, neiti Prunaire, hän vastasi huolimattomasti, -- en tiedä missä
johtajatar on.
Seurasi hiljaisuus. Denise jäi liikkumattomana paikalleen eikä kukaan
piitannut hänestä enää. Odotettuaan vähän aikaa hän kumminkin rohkaisi
mielensä ja kysyi uudestaan:
-- Mahtaakohan rouva Aurélie palata pian?
Silloin osaston alajohtajatar, laiha ja ruma, isoleukainen ja
karkeatukkainen nainen, jota Denise ei ollut huomannut, huusi hänelle
kaapin luota, missä oli järjestämässä hintalappuja:
-- Jos teidän välttämättä täytyy saada tavata itse Aurélie rouva, niin
odottakaa.
Ja kääntyen toiseen myyjättäreen hän lisäsi:
-- Eikö hän ole vastaanotossa?
-- En luule, rouva Frédéric, tämä vastasi. -- Hän ei mahda olla
kovinkaan kaukana, koska ei sanonut mitään lähtiessään.
Denise jäi saatuaan vastauksen ovelle seisomaan. Tuoleja oli kyllä,
mutta kun kukaan ei tarjonnut niitä hänelle, hän ei uskaltanut
istuutua, vaikka oli levottomuudesta aivan voimaton. Nähtävästi
myyjättäret arvasivat mitä asiaa hänellä oli, sillä he vilkuilivat
häneen syrjästä, riisuivat hänet katseillaan alastomaksi,
vihamielisesti, sellaisten ihmisten tavoin, jotka ruokapöydässä eivät
mielellään siirry lähemmäksi toisiaan antaakseen tilaa muille
nälkäisille. Hänen ahdistuksensa lisääntyi, ja jotakin tehdäkseen hän
varovaisin askelin siirtyi ikkunan luo katsomaan kadulle. Juuri hänen
edessään oli Vanha Elbeuf, joka ruosteenvärisine julkisivuineen ja
elottomine ikkunoineen näytti niin rumalta ja onnettomalta hänen
nykyisen ympäristönsä komeuteen ja vilkkauteen verrattuna, ettei hän
voinut olla kärsimättä, ja se vain lisäsi hänen pahaa mieltään.
-- Katsokaa, kuiskasi pitkä Prunaire pienelle Vadonille, -- katsokaa
hänen kenkiään?
-- Ja hänen pukuaan! kuiskasi toinen.
Vaikka Denise seisoi selin, hän tunsi kuinka he ahmivat häntä
katseillaan. Mutta hän ei tuntenut vihaa heitä kohtaan. He eivät
kumpikaan olleet kauniita, yhtä vähän pitkä punatukkainen hevosennaama
kuin pieni piimäihoinenkaan, jonka pehmeät kasvot olivat kuin
luuttomat. Clara Prunaire, puukenkientekijän tytär Vivet'n metsistä,
oli joutunut Mareuilin linnan kamaripalvelijoiden viettelemäksi
ollessaan ompelijana kreivittären luona. Oltuaan sitten vähän aikaa
eräässä Langres'in muotikaupassa hän oli tullut Pariisiin, jossa hän
koetti kostaa miehille isä Prunairen hänelle muinoin jakamat
korvapuustit. Marguerite Vadon sitävastoin oli syntynyt Grenoblessa,
jossa hänen vanhemmillaan oli palttinakauppa. Naisten Aarreaittaan
hänet oli lähetetty erään tekemänsä virheen johdosta, hän oli
synnyttänyt lapsen, jonka isä oli hävinnyt teille tietymättömille.
Marguerite käyttäytyi nyttemmin nuhteettomasti, ja hänen piti palata
kohta kotiin isän liikettä hoitamaan ja menemään naimisiin serkkunsa
kanssa, joka odotti häntä.
-- No jopa jotakin, sanoi Clara, -- tuosta ei meillä ole mihinkään.
Mutta tytöt vaikenivat huomatessaan noin neljänkymmenenviiden ikäisen
naisen lähestyvän. Hän oli Aurélie rouva, lihava nainen, jonka musta
silkkipuku, ahtaasti pingottuen hartioille ja upealle povelle, loisti
kuin haarniska. Hänen tumman, jakaukselle kammatun sileän tukkansa alta
katseli kaksi suurta liikkumatonta silmää; hänen ankara suunsa ja
leveät, hiukan riippuvat poskensa toivat mieleen roomalaisen keisarin
kipsinaamion, johon osastonjohtajattaren arvokkuus loi tarpeellisen
majesteettisuuden.
-- Neiti Vadon, hän sanoi hermostuneella äänellä, -- te ette ole siis
eilen toimittanut työhuoneeseen tyköistuvaa mallipukua.
-- Siihen oli tehtävä korjaus, vastasi myyjätär -- rouva Frédéric otti
sen minulta.
Alajohtajatar haki kaapista kaivatun puvun, ja tutkinto jatkui.
Kaikkien täytyi väistyä Aurélie rouvan tieltä, kun hän käytti
arvovaltaansa. Hän oli sangen turhamainen eikä kärsinyt kuulla itseään
puhuteltavan miehensä nimellä, joka ei hänestä ollut minkään arvoinen,
ja häveten isänsä ovenvartijatointa hän kehui olevansa oman liikkeen
omistavan räätälin tytär. Hän oli ystävällinen ainoastaan niitä
myyjättäriä kohtaan, jotka alistuen ja liehakoiden ihailivat hänen
erinomaisuuttaan. Aiemmin omistamassaan ompeluliikkeessä hän oli
katkeroitunut huonosta onnesta, joka häntä vainosi, ja hän oli kironnut
kohtaloa, joka annettuaan hänelle tarpeeksi vankat hartiat kantamaan
rikkautta kielsi hänet rikastumasta ja tuotti alituisia vastuksia. Ja
vieläkin, menestyttyään Naisten Aarreaitassa, jossa hän ansaitsi
kaksitoistatuhatta frangia vuodessa, hän oli yhä jotenkin katkera ja
kohteli tylysti tulokkaita, niinkuin elämä oli alussa kohdellut häntä
tylysti.
-- Ei maksa vaivaa puhua siitä enää, hän lopetti vihdoin kuivasti. --
Te ette ole sen viisaampi kuin muutkaan, rouva Frédéric. Korjaus on
tehtävä heti.
Väittelyn kestäessä Denise oli lakannut katsomasta kadulle. Hän kyllä
arvasi naisen Aurélie rouvaksi, mutta peläten hänen äänensä kovuutta
jäi yhä odottamaan. Myyjättäret, hyvillään, kun olivat saaneet
johtajattaren ja alajohtajattaren toistensa kimppuun, palasivat
työhönsä teeskennellen välinpitämättömyyttä. Muutamia minuutteja kului,
eikä kukaan säälinyt tyttöä. Vihdoin Aurélie rouva itse huomasi hänet
ja ihmetellen hänen liikkumattomuuttaan kysyi mitä hän tahtoi.
-- Rouva Aurélie.
-- Minä olen.
Denise tunsi suunsa kuivuvan ja käsiensä kylmenevän niinkuin ennen,
kun hän lapsena pelkäsi saavansa vitsaa. Hän ei ollut saada sanoja
suustaan, ja hänen täytyi toistaa sanottavansa kaksi kertaa,
ennenkuin hänet ymmärrettiin. Aurélie rouva katseli häntä suurilla
liikkumattomilla silmillään, eikä hänen keisarinnaamionsa ilmaissut
vähintäkään myötämielisyyttä.
-- Kuinka vanha olette?
-- Kaksikymmentä vuotta.
-- Kaksikymmentä? Teitä luulisi tuskin kuudentoistakaan ikäiseksi.
Taas myyjättäret katsoivat häneen, ja Denise ehätti sanomaan:
-- Ei minulta kuitenkaan voimia puutu.
Aurélie rouva kohautti mahtavia olkapäitään. Sitten hän julisti:
-- Hyvä Jumala, täytyyhän minun kirjoittaa nimemme luetteloon. Jokaisen
hakijan me kirjoitamme. Neiti Prunaire, tuokaa luettelo tänne.
Luetteloa ei löytynyt heti. Se oli kai isä Jouven hallussa. Pitkän
Claran mennessä hakemaan sitä saapui Mouret, yhä Bourdonclen
seuraamana. He olivat kiertäneet kaikki alakerran osastot, tarkastaneet
pitsien, huivien, turkisten, huonekalujen, liinavaatteiden osastot ja
saapuivat nyt lopuksi valmiiden vaatteiden osastoon. Aurélie rouva meni
neuvottelemaan heidän kanssaan päällysvaatetilauksesta, jonka hän oli
aikonut tehdä eräältä suurelta Pariisin tukkukauppiaalta. Tavallisesti
hän osti ilman välikäsiä, omalla vastuullaan, mutta kun oli kysymys
suuremmista ostoista, hän piti varovaisempana jättää asian johtajan
päätettäväksi. Bourdoncle kertoi hänelle, kuinka Albert oli taas
laiminlyönyt tehtävänsä. Aurélie rouva tuntui joutuvan aivan
epätoivoon. Kyllä tuo lapsi hänet kerran vielä saa kuolemaan suruun.
Onneksi isä, vaikk'ei hänestäkään ollut juuri mihinkään, käyttäytyi
ihmisiksi. Hänellä oli tosiaankin paljon harmia Lhommein
hallitsijasuvusta, jonka tunnustettu päällikkö hän oli.
Mutta Mouret hämmästyi kohdatessaan Denisen jälleen ja kysyi Aurélie
rouvalta, mitä asiaa tytöllä oli. Kun Aurélie rouva sanoi hänen hakevan
myyjättären paikkaa, naisvihaaja Bourdoncle päivitteli moista
hävyttömyyttä.
-- Todellako? sanoi hän. -- Eihän toki. Hän on liian ruma.
-- Eihän hän juuri mikään kaunotar ole, Mouret sanoi, joka ei
uskaltanut ruveta puoltajaksi, vaikka häntä vieläkin liikutti tytön
äskeinen ihastus silkkiosastolla.
Luettelo tuotiin, ja Aurélie rouva tuli Denisen luo. Tyttö ei
varmaankaan tehnyt hyvää vaikutusta. Hän oli kyllä siististi puettu
mustiin villavaatteisiin, ja eipä sitäpaitsi puvusta ollut paljon
väliä, vaikka se olisikin ollut vaatimaton, sillä myyjättärillä oli
talon vaatteet, sääntöjen määräämä musta silkkipuku, mutta hän näytti
heikolta ja alakuloiselta. Tytöiltä ei vaadittu juuri kauneutta, mutta
miellyttäviä heidän tuli kuitenkin olla myydessään. Heidän katsellessa
ja tutkiessa Deniseä kuin myytävää tammaa markkinoilla, tyttö parka
joutui aivan ymmälle.
-- Nimenne? johtajatar kysyi kynä kädessä, valmiina kirjoittamaan
myyntipöydän reunalla olevaan luetteloon.
-- Denise Baudu.
-- Ikänne?
-- Kaksikymmentä vuotta ja neljä kuukautta.
Ja hän toisti uskaltaen katsoa Mouret'hen, jota yhä luuli
osastonjohtajaksi ja joka aina sattui hänen tielleen häntä pelottamaan:
-- En näytä niin vanhalta, mutta ei minulta voimia puutu.
Kaikki hymyilivät. Bourdoncle katseli kynsiään kärsimättömästi. Denisen
lause oli sitäpaitsi oudosti keskeyttänyt masentavan vaitiolon.
-- Missä Pariisin liikkeessä olette palvellut? jatkoi johtajatar
kyselyään.
-- Hyvä rouva, minä tulin vasta eilen Valognes'ista.
Tämä ei ollut hänelle eduksi. Tavallisesti Naisten Aarreaitassa
vaadittiin myyjättäriltä yhden vuoden palvelus jossakin Pariisin
pienessä liikkeessä. Denise menetti kaiken toivonsa, ja jollei hän
olisi ajatellut sisaruksiaan, hän olisi lähtenyt lopettaakseen
tutkinnon.
-- Missä olitte Valognes'issa?
-- Cornaillen liikkeessä.
-- Tunnen sen. Hyvä liike, pisti Mouret väliin.
Hän ei tavallisesti millään tavalla sekaantunut uusien apulaisten
ottoon, sillä osastojen johtajien oli yksin vastattava osastonsa
väestä. Mutta naistuntijana hän tajusi tässä nuoressa tytössä piilevän
sulouden ja lempeyden, josta tämä itsekin oli tietämätön. Entisen
palveluspaikan hyvä maine oli tärkeää, ja usein hakijain kohtalo
riippui siitä. Aurélie rouva jatkoi vähän ystävällisemmin:
-- Ja miksi lähditte pois Cornaillen liikkeestä?
-- Perhesyistä, Denise vastasi punastuen. -- Vanhempani ovat kuolleet
ja minun täytyy huolehtia veljistäni... Sitäpaitsi minulla on
todistus...
Todistus oli mainio. Denise alkoi jälleen toivoa, kun uusi kysymys
masensi hänet:
-- Onko teillä pariisilaisia suosituksia?... Kenen luona asutte?
-- Setäni luona, hän kuiskasi epäröiden nimen mainitsemista, sillä hän
pelkäsi, ettei kilpailijan sukulaista tahdottu palvelukseen. -- Setäni
Baudun luona tuossa vastapäätä.
Taas Mouret puuttui puheeseen.
-- Kuinka, oletteko Baudun veljentytär!... Bauduko teidät lähetti!
-- Ei toki, herra!
Denise ei voinut olla nauramatta, niin hullunkuriselta ajatus hänestä
tuntui. Nauru muutti hänen kasvonsa kokonaan. Hieno puna kohosi hänen
poskilleen, ja hänen hiukan ison suunsa ilme kirkasti koko hänen
olemuksensa. Hänen harmaisiin silmiinsä syttyi lempeä loiste, poskiin
painui viehättävät hymykuopat, ja hiuksetkin tuntuivat lehahtavan
lentoon raikkaan ja heleän naurun voimasta.
-- Mutta sievähän hän on, kuiskasi Mouret Bourdonclelle.
Liikekumppani ei suostunut myöntämään sitä, vaan teki hermostuneen
liikkeen. Clara nyrpisti huuliaan, ja Marguerite käänsi selkänsä,
Aurélie rouva yksin myönsi päännyökkäyksellä, kun Mouret jatkoi:
-- Setänne on väärässä, kun ei itse tullut teitä saattamaan. Hänen
suosituksessaan olisi ollut tarpeeksi... Kerrotaan, että hän on meihin
suuttunut. Me emme ole siitä tietävinämme, ja jos hänellä ei ole
veljentyttärelleen paikkaa omassa talossaan, niin me näytämme hänelle,
että hänen veljentyttärensä on vain tarvinnut koputtaa ovellemme
päästäkseen sisään... Sanokaa hänelle, että kunnioitan suuresti häntä
ja ettei hänen pidä olla suuttunut minuun, vaan uusiin kaupankäynnin
muotoihin. Ja sanokaa vielä, että hänelle on häviöksi, jos hän
itsepintaisesti pysyy naurettavassa vanhoillisuudessaan.
Denise kävi jälleen aivan kalpeaksi. Mies oli Mouret. Kukaan ei sitä
hänelle sanonut, mutta Mouret paljasti itsensä, ja nyt Denise heti
arvasi ja ymmärsi, miksi mies oli häntä pelästyttänyt niin oudosti
ensin kadulla, sitten silkkiosastolla ja vielä nytkin. Liikutus, jota
hän ei voinut käsittää, painoi yhä enemmän hänen sydäntään ja kävi yhä
raskaammaksi. Kaikki hänen setänsä ja tätinsä hänelle kertomat jutut
palasivat hänen mieleensä suurentaen entisestään Mouret'n kookasta
vartaloa, kirkastaen hänet tarumaisella loisteella ja kohottaen hänet
tuon hirveän koneen hallitsijaksi, jonka koneen hampaisiin Denise oli
kaiken aamua tuntenut tarttuvansa. Mouret'n kauniin, hienopiirteisen ja
ruskeasilmäisen pään takana hän luuli näkevänsä naisen hahmon,
onnettoman rouva Hédouinin, joka oli painanut verensä leiman
rakennuksen peruskiviin. Hän tunsi selkäänsä pitkin kulkevan kylmät
väreet, ja hän ymmärsi miehen häneen tekemän vaikutuksen olevan kauhua.
Aurélie rouva sulki luettelonsa. Hän tarvitsi yhden ainoan myyjättären,
ja nyt oli jo kymmenen hakijaa merkitty. Hän ei kuitenkaan epäröinyt
kenet ottaa, sillä hän oli liiankin halukas olemaan liikkeen
omistajalle mieliksi. Mutta hakemukseen ei sopinut vastata ennenkuin
isä Jouve oli tehnyt tiedusteluja ja niistä selkoa. Silloin vasta
johtajatar voi päättää.
-- Hyvä on, neiti, hän sanoi juhlallisesti ylläpitääkseen arvovaltansa.
-- Vastaus annetaan kirjallisesti.
Denise jäi vielä hetkeksi ujostellen paikalleen. Hän ei tiennyt kuinka
lähteä pois seurasta. Vihdoin hän kiitti Aurélie rouvaa ja kulkiessaan
Mouret'n ja Bourdonclen sivu hän kumarsi. Mutta nämä eivät enää
ajatelleet häntä eivätkä edes vastanneet hänen tervehdykseensä. He vain
tarkastivat suurella mielenkiinnolla rouva Frédéricin heille näyttämää,
äsken puheena ollutta päällysvaatetta. Clara teki Margueriteen katsoen
kiukkuisen eleen ikäänkuin ennustaakseen, ettei tulokkaalla olisi
kovinkaan hauskaa heidän osastollaan. Epäilemättä Denise aavisti minkä
salaisen vihan hän oli käynnillään herättänyt, sillä hän tunsi
laskeutuessaan portaita samanlaista ahdistusta kuin oli noustessaankin
tuntenut, ja hän epäröi onnekseenko vai onnettomuudekseen hän oli tänne
tullut. Oliko hänellä syytä toivoon? Hän rupesi jälleen epäilemään,
sillä hän oli niin kiusaantunut, ettei kyennyt oikein ymmärtämään mitä
hänelle oli sanottu. Sekavista tunteista pääsi kaksi kumminkin pian
voitolle, ensinnäkin kauhu, jonka Mouret oli hänessä nostanut, ja
toiseksi ilo Hutinin hänelle osoittaman ystävällisyyden johdosta, jonka
suloinen muisto oli hänen ainoa tämänaamuinen lohtunsa. Kulkiessaan
tavaratalon poikki hän haki katseellaan uutta ystäväänsä saadakseen
lähettää hänelle kiitollisen hymyn, ja hänen mielensä kävi
alakuloiseksi, kun tätä ei näkynyt.
-- Neiti, onnistuitteko? kuului hänen takaansa liikutuksesta värisevä
ääni, kun hän vihdoin oli takaisin kadulla.
Hän kääntyi ja tunsi onnettomuustoverinsa, pitkän ja hontelon
nuorukaisen, joka oli puhutellut häntä aamulla. Tämäkin tuli Naisten
Aarreaitasta ulos ja näytti vielä pelästyneemmältä kuin Denise
tavaratalossa kokemansa tutkinnon johdosta.
-- En tiedä vielä, Denise vastasi.
-- En minäkään. Kummallinen tapa niillä on katsella ja puhutella!...
Minä tahtoisin pitsiosastolle. Olen palvellut Crève-coeurilla
Mailinkadulla.
Taas he seisoivat vastakkain ja punastuivat kun eivät tienneet kuinka
erota. Sitten nuori mies neuvottomana, sanoakseen vielä jotakin,
uskalsi kömpelön kohteliaasti kysyä:
-- Saanko kysyä nimeänne, neiti?
-- Denise Baudu.
-- Minä olen nimeltäni Henri Deloche.
Nyt heitä nauratti. Heidän asemansa yhdisti heitä ja he kättelivät.
-- Onnea! sanoi Denise.
-- Niin, onnea! vastasi toinen.