I.

Denise tuli jalkaisin Saint-Lazaren asemalta, jonne hän oli kahden

veljensä kanssa saapunut Cherbourg'in junassa kolmannen luokan kovalla

penkillä vietetyn yön jälkeen. Hän talutti kädestä nuorempaa, Pépétä,

ja Jean tuli perästä. Kaikki kolme olivat matkasta uupuneita ja

vaelsivat aran ja neuvottoman näköisinä keskellä suunnatonta Pariisia

tarkastellen nenä pystyssä talojen seiniä ja joka kadun kulmauksessa

kysellen Michodièrenkatua, jonka varrella heidän setänsä Baudu asui.

Mutta kun he lopulta joutuivat Gaillonin aukiolle, tyttö pysähtyi äkkiä

hämmästyksen valtaamana.

-- Voi! hän sanoi, -- katsopa, Jean!

He jäivät siihen ihmeissään seisomaan kylki kyljessä. He olivat mustiin

puettuina, heidän piti kuluttaa loppuun isän kuoleman johdosta ostetut

surupuvut. Tyttö, kaksikymmenvuotias, ikäisekseen sangen hintelä,

asultaan köyhä, kantoi toisessa kädessään kääröä tukien toisella

viisivuotiasta pientä veljeään, joka riippui hänen käsivarressaan.

Hänen takanaan seisoi toinen veli, kuudentoista vanha, kookas ja komea

poika, käsiään heilutellen ja kurkistellen hänen olkapäänsä takaa.

-- Siinäpä vasta tavaratalo! Denise jatkoi hetken vaiti oltuaan.

Heidän edessään kohosi Michodièren- ja Neuve-Saint-Augustininkadun

kulmassa mahtava muotitavara- ja vaatekauppa, jonka näyteikkunat

leimusivat vilkasvärisinä lokakuun haaleassa ja kalpeassa valossa.

Saint-Rochin tornissa kello löi kahdeksan, ja katukäytävillä

liikkui vain Pariisin varhaista väkeä, virastojen ja liikkeiden

pikkuvirkailijoita, jotka riensivät konttoreihinsa, ja emännöitsijöitä,

jotka juoksivat ostoksilleen. Tavaratalon ovella kaksi kauppa-apulaista

viimeisteli tikapuilla seisten villakankaiden näytteillepanoa, ja

Neuve-Saint-Augustininkadun puoleisessa näyteikkunassa toinen apulainen

laskosteli siroihin poimuihin sinistä silkkikangasta. Talosta, jossa ei

vielä ollut ostajia ja johon henkilökunta tuskin oli saapunut, kuului

kuhinaa kuin heräävästä mehiläispesästä.

-- Peijakas! sanoi Jean. -- Komeampi on kuin sinun muotikauppasi. Ei

tuollaista Valognes'issa ollut.

Denise pudisti päätään. Hän oli palvellut kaksi vuotta Cornaillen

liikkeessä, pikkukaupungin hienoimmassa muotikaupassa, ja tämä

tavaratalo, jonka hän nyt äkkiarvaamatta näki ja joka hänen silmissään

oli suunnaton, paisutti hänen sydäntään ja sai hänet liikuttuneena

unohtamaan kaiken muun. Kulmauksessa Gaillonin aukiolle avautuva ovi,

joka oli kokonaan peililasia, ulottui välikerrokseen saakka keskellä

muhkeita, kullalle loistavia koristeveistoksia. Kaksi naispatsasta,

povi paljaana ja pää kallellaan pitivät ylhäällä kilpeä _Naisten

Aarreaitta_. Tämän kummaltakin puolen alkoivat näyteikkunat pitkinä

jonoina Michodièren- ja Neuve-Saint-Augustininkaduille anastaen paitsi

kulmarakennusta neljä vasta ostettua ja sisustettua taloa, kaksi

oikealla, kaksi vasemmalla puolella. Denisestä tavaratalo näytti

jatkuvan loppumattomiin, katosi silmänkantamattomiin pohjakerroksen

näyteikkunoineen ja välikerroksessa sijaitsevine toimistoineen, joiden

elämää ja toimintaa kadullakävijä saattoi seurata peili-ikkunoista.

Ylhäällä neiti silkkipuvussa teroitti lyijykynää, ja hänen vieressään

kaksi hänen toveriaan levitteli samettipukuja.

-- Naisten Aarreaitta, Jean luki nauraen rakkausasioihin perehtyneen

nuorukaisen ylpeätä ja raikasta naurua. Hänellä oli jo ollut

kokemuksensa Valognes'issa. -- Näppärä nimi, vai mitä? jatkoi hän. --

Saa ihmiset juoksemaan!

Mutta Denise näytti vajonneen ajatuksiinsa keskioven tavarapaljouden

edessä. Siinä oli oven ulkopuolella, jopa katukäytävällä kokonainen

vyöry huokeahintaisia tavaroita, jotka houkuttelivat ohimeneviä ja

joiden ääreen täytyi pysähtyä. Yläkerroksista valui pakottain

villakankaita ja verkoja, merinoita, seviotteja, flanelleja;

välikerroksen ikkunoista liehui harmaansinisiä, merensinisiä,

öljypuunvärisiä kangaskaistoja, joissa oli valkeat hintalaput. Niiden

vieressä riippui oven kehyksenä nahkareunuksia, kapeita koristenauhoja,

hienoja, tuhkanvärisiä oravan selkänahkoja, lumivalkeita joutsenen

vatsauntuvia, kaniiniturkiksia, valekärppää ja -näätää. Ja sitten,

maassa, hyllyillä ja pöydillä, jäännöskappalekasojen keskellä

kudottua vaatetavaraa melkein ilmaiseksi, käsineitä ja huiveja,

villakudonnaisia, päähineitä ja liivejä, kokonainen talvivarasto

raidallista, juovikasta, ruudullista, punapilkullista villatavaraa.

Denise näki neljänkymmenenviiden centimen ruudullista villakangasta,

yhden frangin maksavia reunuksia amerikkalaista näädännahkaa ja

kahdenkymmenenviiden centimen käsineitä. Tämä tavaroiden paljous

muistutti jättiläismäisen markkinakuorman purkamista. Olisi voinut

luulla koko talon haljenneen ja vyöryttäneen liiat varastonsa kadulle.

Setä Baudu oli unohtunut. Pépékin, joka ei päästänyt sisarensa kättä,

katseli silmät tapillaan. Mutta ajoneuvot pakottivat heidät siirtymään

aukiolta, ja koneellisesti he lähtivät Neuve-Saint-Augustininkatua

kulkien näyteikkunan luota toisen luo ja pysähtyen jokaisen kohdalla.

Ensin he ihmettelivät taitavasti järjestettyä tavararakennelmaa:

ylhäällä oli ikäänkuin maalaismajan katto, muodostettu viistoon

asetetuista sateenvarjoista; sen alla silkkisukkia siten että pohkeiden

kaarevuus tuli näkyviin. Kaikenvärisiä ja kaikenlaatuisia sukkia siinä

oli, ruusuilla kirjailtuja, pitsimäisiä mustia, sellaisia joissa oli

vaalean hipiän vivahdus; veralla verhotulla hyllypöydällä oli käsineitä

kauniisti järjestettyinä, hoikkasormisia ja kapeakämmenisiä niinkuin

bysanttilaisen neitosen käsi, uhkuen vielä naisen käyttämättömien

vaatekappaleiden jäykkää ja neitseellistä suloa. Mutta viimeinen ikkuna

varsinkin kiehtoi heitä. Siinä oli näytteillä silkkikankaita, satiinia

ja samettia, kokonainen väriasteikko herkkiä ja sointuvia vivahduksia,

heiveröisiä kuin kukkien lehdet; ylimpänä sametit, toiset sysimustia,

toiset valkeita kuin maito; alempana satiinit alkaen kirkkaista

ruusunpunaisista ja sinisistä vaaleten koko ajan niin että lopulta

saavuttivat värivivahduksen äärimmäisen hienous- ja vaaleusrajan;

alimpana kokonainen taivaankaari silkkikankaita, solmuiksi

poimuteltuja, laskostettuja kaareutuvan vartalon muotoisiksi, taitavien

käsien kosketuksen eloon herättämiä; ja väriyhtymiä erottaen kierteli

vienona säestyksenä kepeän kuohkea punos kermanväristä fulardia.

Mahtavina päätepinoina ikkunan laidoissa oli ne kaksi silkkilajia,

joita liike erikoisesti suositteli, paris-bonheur ja cuir-d'or -nimiset

silkit, käytännöllisyyteensä nähden tavattoman huokeita, mikä oli

aiheuttanut silkkikankaiden hinnoittelussa täydellisen mullistuksen.

-- Tuo silkki tuossa, viisi frangia ja kuusikymmentä metriltä! Denise

huokasi paris-bonheuria ihmetellen.

Jeania alkoi jo kyllästyttää. Hän pysäytti ohikulkijan:

-- Michodièrenkatu, voisitteko neuvoa?

Saatuaan vastauksen että se oli ensimmäinen oikealla, he palasivat

samaa tietä kiertäen tavaratalon. Mutta heidän tultua määräkadulle

Denise pysähtyi taas katselemaan. Siinä oli valmiiden naistenpukujen

ikkuna. Cornaillen liikkeessä Valognes'issa hän oli toiminut juuri

valmiiden vaatteiden myyjänä, mutta tällaista hän ei ollut ikinä

nähnyt, ja ihastuksen valtaamana hän tuijotti liikkumatta. Takimmaisena

pitkä vyö kallisarvoista bruggelaista pitsiä levisi kuin alttaripeite

punertavan valkoiset siivet levällään. Alençon nypläykset kiemurtelivat

kiehkuroina sen ympärillä, kaikenlaiset pitsit, valencialaiset,

brysseliläiset ja venetsialaiset kuohuivat vaahtopäinä, kasaantuivat

kinoksiksi. Oikealla ja vasemmalla kohosi synkänvärisiä verkapatsaita,

jotka siirsivät vielä etäämmälle tämän tabernaakkelin taustan. Ja tässä

naisen viehätysvoimalle pystytetyssä kappelissa pöyhkeilivät vaatteet:

keskellä hopeakiiltoisella ketunnahalla reunustettu samettinen vaippa;

sen toisella puolen silkillä päällystetty, oravannahkainen turkki,

toisella puolella kukonsulilla koristettu verkanuttu; sitten

nukkapunoksilla ja joutsenen untuvilla reunustettuja tanssiaisviittoja

valkeasta kasmirista ja verasta. Niitä oli kaiken hintaisia alkaen

kaksikymmentäyhdeksän frangia maksavasta huokeahintaisesta viitasta

aina puolentoista tuhannen arvoiseen samettivaippaan. Pyöreäpoviset

mannekiinit paisuttivat kankaita, korkeat lanteet liioittelivat

vyötäisten hoikkuutta; nuket olivat ilman päitä, niiden sijalla oli

iso valkea hintalappu nuppineulalla kiinnitettynä punaiseen

flanellikaulaan. Taitavasti sijoitetut sivupeilit kuvastivat ja

kertasivat loppumattomiin loistavia nukkeja, täyttivät koko kadun

komeilla, kaupaksi tarjolla olevilla naisilla, joilla pään asemesta oli

valkea lappu ja hinta oli suurilla numeroilla.

-- Ovatpa komeita! Jean kuiskasi osaamatta paremmin selittää

tunteitaan.

Hänkin tuijotti liikkumatta, suu auki. Kaikki nämä naisen

ylellisyystavarat saivat hänet punastumaan mielihyvästä. Hän oli kaunis

kuin tyttö ja näytti itse asiassa varastaneen sisareltaan kauneuden,

iho oli raikas, tukka punertava ja kihara, silmät ja huulet lempeydestä

kosteat. Hänen rinnallaan Denise, hämmästyksen leima koko olennossaan,

näytti vieläkin hennommalta kuin tavallisesti. Hänen kasvonsa olivat

pitkähköt, suu liian iso, ja hänen ihonsa oli jo hieman lakastunut,

tukka oli vaalea. Pépé, hänkin vaaleaverinen, puristautui sisarta

vastaan levottomana, hyväilyjen kaipuun valtaamana ja tarkasteli ujosti

näyteikkunan hienoja neitosia. Katukäytävällä nuo kolme vaaleaveristä

ja mustapukuista lasta muodostivat niin oudon ja samalla miellyttävän

ryhmän, että ohikulkijat kääntyivät hymyillen katsomaan surumielistä

tyttöä, joka oli herttaisen lapsen ja reippaan pojan seurassa.

Jonkin aikaa oli jo harmaatukkainen paksu mies, jonka kasvot olivat

leveät ja keltaiset, katsonut heitä toisella puolen katua olevan

kauppansa ovelta. Hän oli raivostuneena ja hammasta purren seurannut

vastapäisen tavaratalon heräämistä, kun hän huomasi lapset, joiden

ilmeinen ihastus yhä enemmän katkeroitti hänen mieltään. Senkin hölmöt

siinä töllistelivät silmänkääntäjien kujeita.

-- Entäpä setä! sanoi Denise äkkiä kuin unesta heräten.

-- Tämähän on Michodièrenkatu, Jean vastasi. -- Täällä kai hän asuu.

He kääntyivät katsoen ylös ja näkivät juuri edessään sen oven

yläpuolella, mistä tuo paksu mies heitä tarkasteli, vihreäksi maalatun

nimikilven: _Vanhan Elbeufin tehtaan verkaa ja flanelleja. Baudu,

Hauchecornen seuraaja_. Talo, jonka ruskealla vesivärillä töhrityssä

seinässä tuo kilpi kellertävine, sateen haalistamine kirjaimineen oli,

näytti aivan litistyneen sitä ympäröivien Ludvig XIV:n tyylisten isojen

rakennusten alle. Siinä ei ollut kadun puolella kuin kolme ikkunaa, ne

olivat neliömäisiä, vailla kaihtimia, kaunistuksena vain kaksi ristissä

olevaa rautatankoa, jotka jakoivat ne neljään ruutuun. Mutta tässä

alastomuudessa hämmästytti Deniseä, jonka silmät vielä olivat täynnä

vastapäätä olevan tavaratalon komeutta, varsinkin pohjakerroksessa

sijaitseva myymälä, matala ja kuin kasaan painunut, ja sen päällä

olevan ahtaan välikerroksen puolikuunmuotoiset ikkunat, jotka toivat

mieleen vankilan. Lasinvihreä laudoitus, samaa väriä kuin kilpikin,

mutta ajan ruskettama ja tummentama, ympäröi kahta mustana ammottavaa,

pölyistä näyteikkunaa, joiden takaa hämärästi erotti päällekkäin

ladottuja kangaspakkoja. Selällään oleva ovi näytti johtavan pimeään

kellariholviin.

-- Tuossahan se on, Jean sanoi.

-- No niin, täytyy mennä sisään, päätteli Denise. -- Pépé, tulehan nyt!

He lähestyivät epäröiden, ujouden valtaamina. Kun heidän isänsä oli

kuollut samaan kuumetautiin, joka kuukautta aikaisemmin oli vienyt

heiltä äidin, setä oli kuolemantapausten liikuttamana kirjoittanut

veljentyttärelleen tarjoten hänelle liikkeessään paikan, jos tämän

tekisi mieli lähteä Pariisiin onnensa hakuun. Mutta siitä oli jo

melkein vuosi, ja tyttö katui nyt, että oli lähtenyt matkaan

ilmoittamatta sedälleen. Eihän setä tuntenut heitä, koska hän ei ollut

kertaakaan käynyt Valognes'issa sittenkun oli lähtenyt sieltä aivan

nuorena ruvetakseen asiapojaksi Hauchecornen verkakauppaan, jossa oli

vähitellen kohonnut omistajan vävyksi.

-- Onkohan herra Baudu kotona? Denise kysyi uskaltaen vihdoin puhutella

paksua miestä, joka katseli heitä ihmetellen.

-- Minä olen Baudu, vastasi tämä.

Denise punastui ja sammalsi:

-- Sepä hyvä!... Minä olen Denise, ja tämä tässä on Jean ja tämä on

Pépé. Olemme tulleet luoksenne, niinkuin näette, setä.

Baudu hätkähti. Hänen keltaiset kasvonsa pingottuivat, ja hänen

vihaisten silmiensä katse kävi harhailevaksi. Hän takertui puheessaan,

sillä nähtävästi hän ei ollut moneen aikaan ajatellut tätä perhettä,

joka nyt oli heittäytymässä hänen niskoilleen.

-- Vai niin! Vai olette tulleet! hän toisti moneen kertaan hitaasti ja

painokkaasti. -- Mutta Valognes'issahan teidän piti olla!... Miksikä

ette ole Valognes'ssa?...

Denisen täytyi selittää. Hiljaisella, hiukan vapisevalla äänellä hän

kertoi asiansa. Kun isä oli kuollut kulutettuaan viimeisenkin roponsa

onnettomaan värjäyslaitokseen, Denisen oli täytynyt pitää huolta

kaikista. Hänen palkkansa Cornaillen liikkeessä ei riittänyt heille.

Jean oli kyllä ollut työssä erään puusepän luona, missä hän oli

korjaillut vanhoja huonekaluja, mutta hänelle ei maksettu palkkaa.

Kumminkin poika mieltyi vanhoihin esineisiin ja rupesi itsekin

veistämään puuta. Kerran sitten löydettyään norsunluunkappaleen, hän

oli huvikseen veistänyt ihmisen pään, jonka eräs ohikulkeva herra oli

nähnyt. Juuri tämä herra oli saanut heidät lähtemään Valognes'ista

hankkimalla Jeanille paikan Pariisiin erään norsunluutöiden valmistajan

luo.

-- Voitteko kuvitella, setä, Jean pääsee jo huomenna oppiin uuden

mestarinsa luo. Hänelle annetaan siellä ruoka ja asunto, eikä hänen

tarvitse maksaa mitään... Silloin ajattelin, että Pépé ja minä

tulisimme kyllä myös toimeen. Onnettomammiksi kuin Valognes'issa emme

ainakaan voi tulla.

Mutta jotakin hän jätti kertomatta. Hän ei puhunut Jeanin

rakkausseikkailusta mitään, ei mitään tämän kirjeistä eräälle

pikkukaupungin hienon perheen tyttärelle eikä aidan yli vaihdetuista

suudelmista; koko tuosta häväistysjutusta, minkä johdosta hän oli

päättänyt lähteä Valognes'ista. Hän oli tahtonut seurata veljeään

Pariisiin valvoakseen levottomana pikku äitinä tuota suurta, kaunista

poikaa, joka oli niin iloinen ja johon kaikki naiset mieltyivät.

Setä ei vielä tyyntynyt. Hän alkoi jälleen kysellä. Mutta nyt hän

sinutteli tyttöä kuultuaan hänen puhuvan sillä tavalla veljistään.

-- Vai ei isäsi siis jättänyt teille mitään perintöä. Enkö minä

neuvonut häntä tarpeeksi, ettei hänen pitänyt sekaantua tuon

värjäyslaitoksen ostamiseen. Vai näin sinä siis jäit, nämä veitikat

niskoillesi. Ja sinunko on pitänyt elättää koko tätä joukkoa!

Äreys oli haihtunut hänen kasvoiltaan, eivätkä hänen silmänsä

näyttäneet enää vihaisilta niinkuin äsken hänen katsellessaan Naisten

Aarreaittaa. Äkkiä hän huomasi sulkevansa heiltä tien.

-- No niin, hän sanoi, -- koska nyt kerran olette tulleet... Käykäähän

sisälle! Parempi se kuin laiskotteleminen jonninjoutavien hullutusten

vuoksi.

Heitettyään viimeisen vihaisen katseen näyteikkunoihin toiselle puolen

katua hän päästi lapset sisään astuen itse ensimmäisenä myymälään ja

huutaen vaimolleen ja tyttärelleen:

-- Elisabeth, Geneviève, tulkaapa tänne! Täällä on teille vieraita.

Denise ja hänen veljensä astuivat epäröiden pimeään kauppaan. Kadun

kirkkaan päivän sokaisemina he räpyttivät silmiään ja koettelivat

jalalla permantoa ennen kuin uskalsivat liikkua eteenpäin. Painautuen

näin vielä lähemmäksi toisiaan, pienokainen ison siskon jaloissa ja

vanhempi veli viimeisenä, he tulivat sisään levottomuudesta värähtelevä

kohteliaisuuden hymy huulilla. Heidän surupukunsa kuvastuivat mustina

ovesta tulvivaa aamukirkkautta vastaan, ja viistosti lankeava valo

kultasi heidän vaaleat hiuksensa.

-- Niin, käykää sisään vain, toisti Baudu.

Muutamin sanoin hän selitti asian rouva Baudulle ja tyttärelleen.

Rouva Baudu oli pieni, kalpea, vähäverisyyttä poteva nainen, hiukset,

huulet, jopa silmätkin olivat lähes valkeat. Geneviève, joka oli

perinyt äitinsä kivulloisuuden, muistutti voimattomuudessaan ja

värittömyydessään varjossa kasvanutta tainta. Vain hänen tukkansa,

komea, musta tukka, tuuhea ja raskas, kuin ihmeestä kasvanut, loi hänen

piirteilleen surullista viehätystä.

-- Käykää sisään, sanoivat naiset vuorostaan. -- Tervetuloa!

He tarjosivat Deniselle myyntipöydän takana olevaa istuinta. Pépé

kiipesi heti siskonsa syliin ja Jean asettui hänen viereensä nojaten

laudoitukseen. Tuntui jo paremmalta ja he katselivat myymälää, jonka

pimeyteen heidän silmänsä olivat jo tottuneet. Nyt he erottivat jo

matalan ja savun mustaaman katon, tammiset, kiiltäviksi kuluneet

myyntipöydät ja satavuotiset, rautavanteiset kaapit. Synkkiä

kangaspakkoja kohosi aina kattohirsiin asti. Verkkojen värjäämiseen

käytettyjen väriaineiden haju, kemiallisten aineiden väkevä lemu,

levisi ilmaan lattian kosteuden väkevöimänä. Huoneen perällä eräs neiti

ja kaksi kauppa-apulaista järjesteli valkeita flanellipakkoja.

-- Tahtoisikohan tuo pikku mies mielellään jotakin suuhunsa? rouva

Baudu sanoi hymyillen Pépélle.

-- Kiitos vaan, sanoi Denise. -- Mutta olemme asemalta tullessa juoneet

maitoa eräässä kahvilassa.

Vastaten Genevièven katseeseen, joka kysyvästi tutki lattialla olevaa

pientä tavarakääröä, Denise jatkoi:

-- Olen jättänyt matkakirstumme asemalle.

Hän punastui. Ymmärsihän hän toki, ettei kysymättä saanut tuppautua

ihmisten luo. Jo heti rautatievaunussa junan lähdettyä Valognes'ista

hän oli syvästi katunut ajattelemattomuuttaan; ja sentähden hän oli

perille tultua jättänyt matkakirstun asemalle ja hankkinut lapsille

aamiaista.

-- Kas niin, Baudu sanoi äkkiä. -- Pitkistä puheista ei ole

mihinkään... Parempi sanoa suoraan sanottavansa. Olen kirjoittanut

sinulle, se on totta, mutta siitä on jo vuosi, ja näetkö tyttäreni,

liike ei ole lainkaan edistynyt sillä aikaa...

Hän vaikeni. Liikutus, jota hän ei tahtonut näyttää, katkaisi lauseen.

Rouva Baudu ja Geneviève laskivat nöyrän näköisinä katseensa maahan.

-- Kyllä, Baudu jatkoi, -- kyllä kai siitä selvitään, en minä

hätäile... Mutta meidän on täytynyt vähentää henkilökuntaa; minulla ei

ole enää apulaisia kuin kolme. Eivätkä ajat ole nyt sellaiset, että

voisin ottaa neljännen. Sanalla sanoen, en voi nyt ottaa sinua luokseni

niinkuin lupasin, lapsi parka.

Denise kuunteli häntä kalpeana jännityksestä. Baudu jatkoi yhä

kiivaammin:

-- Siitä olisi yhtä vähän hyötyä sinulle kuin meillekin.

-- Hyvä on, setä, sai Denise lopulta vaivoin sanotuksi. -- Koetan

selvitä jotenkin.

Baudu enempää kuin hänen vaimonsakaan eivät olleet kovia ihmisiä. Onni

vain ei ollut koskaan suosinut heitä. Siihen aikaan, jolloin liike

menestyi, heillä oli ollut viisi poikaa kasvatettavana. Näistä kolme

oli kuollut kahdenkymmenen iässä, neljäs oli joutunut huonoille

jäljille, ja viides oli äskettäin purjehtinut kapteenina Meksikoon. Nyt

oli vain Geneviève jäljellä. Perheen elatus oli niellyt suuria summia,

ja sitten Baudu oli kuluttanut viimeiset varansa ostamalla

Ramboullet'sta, appensa kotiseudulta, ison talorähjän. Vanhan

rehellisyysintoilijan sielussa olikin katkeruus yhä enemmän päässyt

valloille.

-- Olisi ollut parempi ilmoittaa tulosta, hän jatkoi suutuksissaan

omasta kovuudestaan. -- Olisit kirjoittanut, niin minä olisin

kehoittanut sinua jäämään sinne missä olit... Kun isäsi kuolemasta

ilmoitettiin minulle, niin sanoin hitto vieköön, mitä sellaisessa

tilanteessa sanotaan. Mutta sinä tulla tupsahdat muitta mutkitta... Se

on kiusallista.

Hän korotti äänensä kuin etsiäkseen helppoa ratkaisua. Hänen vaimonsa

ja tyttärensä eivät uskaltaneet kohottaa silmiään maasta. He olivat

tottuneet nöyrästi kuuntelemaan koettamattakaan koskaan vastustella.

Jean kalpeni, mutta Denise painoi pelästyneen pikku veljensä rintaansa

vasten. Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen silmistään.

-- Hyvä on, setä, hän toisti. -- Kyllä me menemme pois.

Silloin Baudu äkkiä hillitsi itsensä. Syntyi painostava hiljaisuus.

Sitten hän jatkoi jurosti:

-- En minä aio ajaa teitä ulos... Koska kerran olette tulleet, niin

saatte olla meillä yötä. Tottapahan sitten nähdään.

Rouva Baudu ja Geneviève vilkaisivat perheen isäntään ja ymmärsivät

että heidän oli lupa toimia. Kaikki selveni. Jeanistahan ei tarvinnut

pitää huolta. Mitä Pépéhen tuli, niin hänelle oli mainio asunto rouva

Gras'n luona, vanhan rouvan, joka asui Orties'nkadun varrella ja otti

lapsia täysihoitoon neljästäkymmenestä frangista kuukaudessa. Denise

sanoi, että hänellä oli rahaa maksaa ensimmäinen kuukausi. Siis hänelle

itselleen vain oli hankittava paikka. Kyllä kai paikka löytyisi

tästäkin kaupunginosasta. -- Eikö Vinçard tarvinnut apulaista? sanoi

Geneviève.

-- Niin, todellakin, taisipa tarvita, huudahti Baudu. -- Aamiaisen

syötyämme lähdemme käymään siellä. Täytyy takoa raudan ollessa kuumaa.

Yksikään ostaja ei tullut keskeyttämään perheneuvottelua. Myymälä pysyi

pimeänä ja tyhjänä.

Perällä kauppa-apulaiset ja neiti jatkoivat työtään kuiskaillen. Mutta

sitten kolme naista astui kauppaan ja Denise jäi hetkeksi yksin. Hän

suuteli Pépétä sydän raskaana, ajatellessaan että heidän oli piakkoin

erottava. Lapsi, hyväilynhaluinen kuin kissanpoika, peitti kasvonsa

sanaakaan sanomatta. Kun rouva Baudu ja Geneviève palasivat, he

sanoivat poikaa hyvin kiltiksi. Denise kertoi, ettei lapsi koskaan

telminyt, koko päivän se oli ääneti haluten vain hyväilyjä. Sitten he

puhelivat aamiaiseen saakka lapsista, talousasioista, elämästä

Pariisissa ja maalla, katkonaisin lausein ja aivan yleisesti,

sukulaisina, joista tuntuu hiukan tukalalta, etteivät tunne toisiaan.

Jean oli mennyt kaupan ovelle eikä tullut enää sisälle. Hän katseli

kadulla viliseviä joukkoja hymyillen ohimeneville sieville tytöille.

Kymmenen aikaan palvelustyttö kutsui aamiaiselle. Tavallisesti pöytä

oli katettu Baudulle, Genevièvelle ja ensimmäiselle kauppa-apulaiselle.

Toinen pöytä katettiin yhdentoista aikaan rouva Baudulle, toiselle

kauppa-apulaiselle ja neidille.

-- Nyt syömään! verkakauppias huudahti kääntyen veljentyttärensä

puoleen. Kun perhe oli asettunut pöytään ahtaassa ruokasalissa, isäntä

kaipasi ensimmäistä kauppa-apulaista, joka hiukan myöhästyi.

-- Colomban!

Nuori mies saapui pyytäen anteeksi; hän oli ensin tahtonut järjestää

flanellin. Colomban oli kahdenkymmenenviiden ikäinen ovela nuorukainen,

ruumiinrakenteeltaan raskas, rehellisyyden leima kasvojen samoin kuin

ison, pehmeähuulisen suun piirteissä, mutta silmissä viekkautta.

-- Joutavia, kaikella on aikansa, Baudu sanoi, leikellen jykevästi

istuen kylmää vasikanpaistia täsmällisesti ja varovasti niinkuin

ainakin tarkkaan silmäänsä luottava liikkeen esimies, joka erehtyy

tuskin grammastakaan.

Hän jakoi kaikille heidän osansa, leikkasipa leivänkin. Denise oli

ottanut Pépén viereensä auttaakseen häntä syömisessä. Mutta huoneen

pimeys vaivasi häntä. Hän oli tottunut kotiseutunsa suuriin, valoisiin

huoneisiin, ja hänestä tuntui ahdistavalta. Ainoa ikkuna aukeni

pienelle sisäpihalle, josta ei päässyt kadulle muuten kuin kulkemalla

talon pimeän käytävän läpi, ja kostea, haiseva piha, jota vähäinen

valonheijastus niukasti valaisi, muistutti kaivon pohjaa. Talvipäivinä

huoneessa täytyi polttaa kaasua aamusta iltaan. Kirkkaalla ilmalla, kun

ei tarvinnut kaasua sytyttää, oli huone vieläkin surkeampi. Kului vähän

aikaa, ennenkuin Denise tottui tarpeeksi valaistukseen voidakseen

erottaa ruuan lautaseltaan.

-- Siinä poika, joka ei lykkää ruokaa luotaan, Baudu virkkoi

nähdessään, että Jean oli lopettanut paistinsa. -- Jos hänestä on yhtä

kovaksi työntekijäksi kuin paistinsyöjäksi, niin kyllä hänestä mies

tulee... Mutta sinä, tyttäreni, et syö?... Ja sano minulle, kun saamme

nyt rauhassa keskustella, miksi et mennyt naimisiin Valognes'issa.

Denise päästi lasin johon oli tarttunut.

-- Naimisiinko minä! hän huudahti. -- Voi, setä, ettehän toki

tarkoittane... Entä lapset!

Hänen täytyi nauraa, sillä niin hullunkuriselta tuntui hänestä ajatus.

Kuka sitäpaitsi hänestä olisi huolinut? Hän oli köyhä ja pieni kuin

kiuru eikä edes kaunis. Eikö mitä! Hän ei aikonut koskaan naimisiin.

Olihan hänellä jo kahdessa lapsessa tarpeeksi.

-- Olet väärässä, vastasi Baudu. -- Nainen tarvitsee aina miehen

tuekseen. Jos olisit ottanut kunnon pojan, niin et olisi joutunut

kiertämään veljinesi Pariisin katuja kuin mustalaiset.

Hän keskeytti jakaakseen säästäväisesti ja täsmällisesti, ketään

erityisesti suosimatta, uuden ruokalajin, silavassa paistetut perunat,

jotka palvelija toi pöytään. Osoittaen lusikallaan Genevièveä ja

Colombania hän jatkoi:

-- Nuo aikovat viettää häitä ensi keväänä, jos kauppa käy tänä talvena

hyvin.

Sellainen oli tämän kauppahuoneen tapa. Sen perustaja, Aristide Finet,

oli naittanut tyttärensä ensimmäiselle kauppa-apulaiselleen

Hauchecornelle, ja Baudu itse, jolla ei ollut Michodièrenkadulle

saapuessaan kuin seitsemän frangia taskussaan, oli nainut isä

Hauchecornen tyttären Elisabethin. Nyt hän vuorostaan aikoi antaa

tyttärensä Genevièven ja kauppahuoneen Colombanille, niin pian kuin

kauppa taas alkaisi vilkastua. Syy miksi hän näin viivytteli kolme

vuotta sitten päätetyn liiton toteuttamista, oli hänen ääretön

tunnollisuutensa, jonkinlainen itsepintaisuus rehellisyydessä. Kun

liike oli joutunut hänelle, se oli ollut sangen tuottava; nyt hän ei

puolestaan tahtonut luovuttaa sitä vävylle, ennenkuin ostajamäärä taas

oli entisellään ja asiat paranemaan päin.

Baudu jatkoi yhä puhettaan ja esitteli Colombania, joka oli kotoisin

Rambouillet'sta niinkuin rouva Baudun isäkin. Kymmenen vuotta hän oli

jo palvellut liikkeessä, työssä aamusta iltaan, hän oli toimelias mies.

Täydellä syyllä hän oli kohonnut arvoonsa. Eikä hän ollut ihan

mitätöntä sukuakaan. Olihan hänen isänsä kuuluisa huijari Colomban,

eläinlääkäri, joka oli tunnettu koko Seine-et-Oisessa, ammatissaan

taitava, mutta sellainen syömäri, että pisti poskeensa mitä vain eteen

sattui.

-- Jumalan kiitos, kauppias lopetti, -- joipa isä ja mässäsi, mutta

poika on meillä oppinut tuntemaan rahan arvon.

Baudun puhellessa Denise tarkasteli Colombania ja Genevièveä. He

istuivat rinnan pöydässä, mutta tuntuivat välinpitämättömiltä, eivät

punastuneet eivätkä hymyilleet. Siitä alkaen kun tuli taloon Colomban

oli elänyt tämän ratkaisun toivossa. Hän oli läpikäynyt kaikki asteet

ja kohonnut asiapojasta ja halvasta palkkalaisesta talonväen uskotuksi

ja seuralaiseksi osoittaen aina samaa kärsivällisyyttä, samaa

säntillisyyttä työssään ja samaa harrastusta tähän avioliittoon, joka

oli hänestä kaikin puolin mainio ja kunniallinen kauppa. Hän oli niin

varma siitä, että Geneviève kerran tulisi hänen omakseen, ettei

muistanut enää sitä toivoakaan. Tyttö puolestaan oli tottunut

rakastamaan häntä, mutta hän rakasti umpimielisen luonteensa

vakavuudella, intohimoisella kiihkeydellä, josta hän ei itsekään,

yksitoikkoisen ja säännöllisen arkielämänsä vieriessä, tiennyt mitään.

Denise ajatteli velvollisuudekseen vastata jotakin ja sanoi

kohteliaasti hymyillen:

-- Hyvähän tietysti on, että mieltyy toisiinsa ja kun on varoja siihen.

-- Niin, sehän se aina lopuksi tulee eteen, julisti Colomban, joka ei

ollut tähän asti sanonut sanaakaan, sillä hän oli hidas syöjä.

Geneviève sanoi vuorostaan luotuaan sulhaseensa pitkän katseen:

-- Kun vain on rakkautta ja hyvää sopua, niin kaikki selviää itsestään.

Heidän lempensä oli syntynyt ja kasvanut vanhan Pariisin ummehtuneessa

ilmassa. Se oli kuin kellarissa puhjennut kukka. Kymmenen vuoden aikana

Geneviève oli seurustellut vain tämän yhden miehen kanssa. Päiväkaudet

tyttö oli häärinyt hänen seurassaan verkapakkapinojen takana pimeässä

puodissa; aamuin ja illoin he olivat istuutuneet saman pöytään

toistensa viereen, aina samassa kaivomaisen kolkossa ruokasalissa. He

eivät olisi voineet olla paremmin piilossa, tarkemmin maailmalta

kätkettyinä maallakaan lehtojen siimeksessä. Mutta nuoren tytön

mielessä oli heräämässä epäilys, mustasukkaisuuden aavistus, joka

kerran oli opettava hänelle, että hän oli antautunut iäksi, siksi että

varjo, jossa hän hapuili, esti häntä näkemästä muita, siksi hänen

sydämensä oli tyhjä ja hänen päivänsä ilottomat.

Denise luuli huomaavansa tuon levottomuuden oireen Genevièven

sulhaseensa luomassa katseessa, ja hän vastasi ystävällisen

osanottavaisena:

-- Kyllä kai sopua on, kun vain on rakkautta.

Mutta Baudu suoritti edelleen mahtavana isännän tehtäviä. Hän oli

jakanut juuston, ja sukulaistensa kunniaksi hän käski tuoda toisenkin

jälkiruoan, viinimarjahilloa, tavaton tuhlaavaisuus, joka näytti

hämmästyttävän Colombania. Pépé, joka tähän asti oli ollut hyvin

kiltti, käyttäytyi sopimattomasti hillon nähdessään, Jean taas

innostuneena kuuntelemaan, kun puhuttiin häistä, katseli serkkuaan

Genevièveä, joka oli hänestä liian hiljainen, liian kalpea, ja hän

vertasi mielessään tätä pieneen valkeaan, mustakorvaiseen ja

punasilmäiseen kaniiniin.

-- Tarpeeksi juttuja, ruokavuoro muille! kauppias sanoi nousten

pöydästä osoittaen aterian päättyneen. -- Yhden ylimääräisen nautinnon

ei välttämättä tarvitse johtaa toiseen.

Rouva Baudu, toinen kauppa-apulainen ja neiti asettuivat nyt vuorostaan

pöytään. Denise jäi taas yksin ja istuutui ovelle odottamaan, milloin

setä joutaisi tulemaan hänen kanssaan Vinçard'in luo. Pépé leikki

kiltisti ja Jean oli uudestaan asettunut ulko-oven kynnykselle

jatkamaan havaintojaan. Lähes tunnin ajan Denise seurasi hiljaisena

katselijana mitä hänen ympärillään tapahtui. Aika-ajoin tuli kauppaan

ostajia, naisia, ensin yksi, sitten kaksi yhdessä. Mutta kaupan elämä

ei tuntunut vilkastuvan. Sama ummehtunut haju, sama puolihämärä, missä

entisten aikojen sävyisä ja koristeeton kaupankäynti kitui hylättynä

vanhuuttaan. Deniseä innostutti Naisten Aarreaitta, joka toisella

puolen katua kohosi loistossaan ja jonka näyteikkunoita näki avoinna

olevasta ovesta. Taivas oli yhä pilvessä, ja hieno usvan kaltainen sade

täytti ilman lämpimällä kosteudella, jossa oli ikäänkuin pölyksi

hajonnutta auringonpaistetta. Tämän kalvakan päivän valossa tavaratalo

vilkastui koko ajan, täyttyi ostajista.

Denisen valtasi outo tunne. Tavaratalon sisässä ikäänkuin jyskytti

korkeapaineen alaisena kone, jonka tärähdykset ulottuivat

näyteikkunoihin asti. Ikkunat eivät enää päilyneet kylminä niinkuin

aamulla, vaan värähtivät hehkuvina sisäisen jyskeen voimasta. Väkeä

kokoontui niiden eteen, naisia, jotka tuuppivat toisiaan, kokonainen

valtaisa hurjistunut joukko. Kadulla kuohuvan intohimon vaikutuksesta

kankaat heräsivät eloon, pitsit lehahtivat lentoon ja yhtyivät hienoksi

verhoksi, joka verkalleen laskeutui peittäen kuumeesta hehkuvilta

katseilta tavaratalon salaperäisinä houkuttelevat syvyydet. Tanakat

verkapakat hengittivät paisuttaen viekoittelevasti paksun ja jykevän

rintansa. Puvut aaltoilivat yhä enemmän eläviltä näyttävien

mannekiinien hartioilla, ja samettinen vaippa, täyteläisten olkapäiden

kannattamana, kohotti notkean ja elämästä lämpimän vartalonsa

aaltoilevine povineen ja keinuvine lanteineen. Kuumuus, joka sai koko

talon hehkumaan, syntyi myynnistä, väentungoksesta myyntipöytien

ympärillä, mistä kadulla seisojallakin oli aavistus. Koneen

yhtämittaista jyskettä ylläpitivät ostajajoukot, jotka tunkeilivat

näytehyllyjen ympärillä, huumaantuivat houkuttelevista tavaroista ja

joutuivat kassanhoitajien käsiin. Kaikki oli järjestetty säännölliseksi

ja konemaisen täsmälliseksi, naislaumat liikkuivat hammasrattaiston

voimasta.

Jo aamusta alkaen Denise oli kuullut kiusaajan äänen. Tavaratalo, jossa

yhdessä tunnissa kävi enemmän väkeä kuin Cornaillen liikkeessä kuudessa

kuukaudessa, hurmasi häntä ja houkutteli luokseen. Hänen halussaan

lähestyä sitä oli epämääräistä pelkoa, joka vielä lisäsi sen

vetovoimaa. Samalla hänen setänsä liike alkoi tuntua hänestä

vastenmieliseltä. Syytä ymmärtämättä hän tunsi halveksivansa,

kammoavansa tätä vanhanaikaisen kaupankäynnin kolkkoa soppea. Kaikki

hänen täällä kokemansa tunnelmat, hänen levottomuutensa hänen

tullessaan sisään, hänen ahdistuksensa sukulaisten nyrpeän

tervehtimisen johdosta ja ikävä aamiainen vankilamaisen kolkossa

ruokasalissa, hänen raukaiseva odotuksensa keskellä tämän loppua

tekevän talon torkkuvaa eristyneisyyttä yllyttivät hänet vastarintaan

ja saivat hänet intohimoisesti tavoittelemaan elämää ja valoa. Ja

vaikka hän hyvänluontoisena koetti sukulaistensa tähden hillitä

itseään, hänen katseensa palasi yhä uudelleen Naisten Aarreaittaan,

ikäänkuin hänessä piilevä myyjätär olisi pyrkinyt lämmittelemään tuon

suuren, hehkuvan myyntilieden ääreen. Ja häneltä pääsi huomaamatta:

-- Siellä ainakin käy väkeä!

Mutta hän katui heti huomatessaan, ettei ollut enää yksin. Rouva Baudu,

joka oli noussut pöydästä, seisoi hänen vieressään tavallista

kalpeampana tuijottaen värittömillä silmillään samaan suuntaan kuin

hänkin. Vaikka naisraukka tahtoikin alistua kohtalon iskuun, hän ei

kuitenkaan kestänyt nähdä hirviötä, joka pöyhkeili toisella puolen

katua, tuntematta silmäluomiensa paisuvan epätoivon kyynelistä.

Geneviève oli tullut myös ovelle ja katseli levottomana Colombania,

joka huomaamatta häntä ihaili valmiiden vaatteiden myyjättäriä, joilla

oli myyntipöytänsä vastapäätä olevassa välikerroksen ikkunassa. Baudu

itse, kasvot vihasta vääntyneinä, sanoi vain:

-- Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää. Kärsivällisyyttä vain.

Nähtävästi hän perheylpeydestä hillitsi katkeran sanatulvan, jona hänen

vihansa pyrki purkautumaan. Itserakkaus esti häntä heti paljastamasta

tunteitaan noille lapsille. Vihdoin, riistäytyen vaivalloisesti irti

vastapäätä loistavan talon katselemisesta, hän kääntyi sanoakseen:

-- No niin, lähdetään nyt käymään Vinçard'lla. Paljon on

paikanhakijoita, ja huomenna on jo kenties myöhäistä.

Mutta ennen lähtöä hän käski toisen kauppa-apulaisen mennä asemalle

noutamaan Denisen matkakirstun. Rouva Baudu puolestaan, jolle tyttö

uskoi Pépén, sanoi tahtovansa käyttää joutohetken käydäkseen lapsen

kanssa Orties'nkadulla rouva Gras'n luona ja sopiakseen asiasta. Jean

lupasi siskolleen, ettei hievahda puodista.

-- Meillä on vain parin minuutin matka, Baudu selitti kulkiessaan

veljentyttärensä kanssa Gailloninkatua. -- Vinçard on perustanut

silkkikankaiden erikoisliikkeen, jolla vielä on melkoisen hyvä

kauppavaihto. Tietysti hänelläkin on vaikeuksia niinkuin kaikilla,

mutta hän on terävä mies, joka saituudellaan saa tilit tasaantumaan.

Luulenpa kumminkin, että hänellä on aikomus lopettaa luuvalonsa takia.

Silkkikauppa sijaitsi Neuve-des-Petits-Champs'inkadun varrella lähellä

Choiseulin kauppakujaa. Se oli puhdas ja valoisa, sisustettu

uudenaikaisen ylellisesti ja mukavasti, mutta pieni ja vähävarastoinen.

Baudu ja Denise tapasivat Vinçard'in tärkeässä neuvottelussa kahden

herran kanssa.

-- Älkää välittäkö meistä, verkakauppias huusi, -- meillä on aikaa

odottaa.

Peläten häiritsevänsä hän palasi ovelle, missä kuiskasi Denisen

korvaan:

-- Tuo laiha on Aarreaitassa, silkkiosaston alijohtaja, ja toinen, tuo

paksu mies, on silkkitehtailija Lyonista.

Denise luuli ymmärtävänsä, että Vinçard koetti myydä kauppaansa

Robineaulle, Naisten Aarreaitan virkailijalle. Silmää räpäyttämättä,

kunniallisen ja arvokkaan näköisenä hän vakuuttamalla vakuutti, ollen

kuitenkin mies, jolle valat ja kunniasanat eivät paljoakaan merkitse.

Hänen puheestaan päätellen liike oli kultakaivos, josta hänen oli pakko

luopua kirotun sairauden takia. Hän keskeytti puheensa yhtä kyytiä

valittaen kipujaan ulkonaisen rehevän terveytensä vastaväitteistä

huolimatta. Mutta hermostuneena ja kärsimättömänä Robineau ei malttanut

kuunnella. Hän tiesi kuinka tukala erikoisliikkeiden oli tulla toimeen

ja tiesipä vielä mainita erään silkkikaupan, joka oli joutunut häviöön,

siksi että oli liian lähellä Aarreaittaa.

-- Tuhat tulimmaista, kummako jos Vabre keikahti! Hänen vaimonsahan

hävitti kaikki... Ja sitäpaitsi mehän olemme viidensadan metrin päässä

Aarreaitasta, kun sitävastoin Vabre oli ihan vieressä, ovet rinnakkain.

Gaujean, silkkitehtailija, sekaantui keskusteluun, ja äänet hiljenivät.

Hän väitti suuria tavarataloja Ranskan teollisuuden turmioksi. Kolme,

neljä liikettä määräsi teollisuudelle sen lait. Hän viittaili siihen,

että ainoa keino niiden vastustamiseksi oli pikkukauppojen suosiminen

ja varsinkin erikoisliikkeiden, joille tulevaisuus kuului, hän lupasi

suuren luotonkin Robineaulle.

-- Ja kuinka Aarreaitta onkaan käyttäytynyt teitä kohtaan! Palkitseeko

se palvelijansa työt? Nylkemiskoneita ne vain ovat nuo tavaratalot,

ihmisten häviöksi. Jo aikoja sitten teidän olisi pitänyt päästä

osastonne johtajaksi. Mutta kaikista lupauksista huolimatta paikka

annettiin Bouthemont'ille, joka tuli syrjästä ja jolla ei ollut mitään

oikeutta siihen.

Tuo vääryyden tekemä haava oli vielä niin veres, että Robineaun oli

vaikea kestää viittausta siihen. Mutta sittenkin hän epäili. Rahat

eivät näet olleet hänen omiaan. Ne olivat hänen vaimonsa, joka oli

perinyt kuusikymmentätuhatta frangia, ja tuon rahasumman käyttäminen

oli hänelle sangen arka asia. Epäilyttävään yritykseen hän ei ainakaan

tahtonut sitä panna, mieluummin hän olisi katkaissut itseltään kädet.

-- En uskalla vielä päättää, hän sanoi lopuksi. -- Saatte antaa minulle

miettimisaikaa. Sittenpähän nähdään.

-- Niin kuin tahdotte, sanoi Vinçard, salaten pettymyksensä suopeaan

hymyyn. -- Eipä siitä minulle ole tappiota. Jospa vain ei noita kipuja

olisi...

Ja lähestyen ovellaseisojia hän kysyi:

-- Millä voin palvella teitä, herra Baudu?

Verkakauppias, joka oli kuunnellut toisella korvallaan keskustelua,

esitti Denisen, kertoi hänen olosuhteistaan minkä piti sopivana ja

sanoi hänen palvelleen kaksi vuotta pikkukaupungin liikkeessä.

-- Ja koska haette hyvää myyjätärtä, niinkuin olen kuullut...

Vinçard teeskenteli epätoivoista.

-- No pahastipa sattui, sanoi hän. -- Olen jo viikon päivät hakenut

myyjätärtä, ja ennätin juuri ottaa palvelukseeni tytön, tuskin

kahtakaan tuntia sitten.

Syntyi äänettömyys. Denise näytti masentuneelta. Silloin Robineau, joka

katseli säälien häntä, epäilemättä hänen köyhän asunsa takia, uskalsi

huomauttaa:

-- Tiedän, että meillä tarvitaan myyjätär valmiiden vaatteiden

osastolle.

Baudu ei voinut pidättää sydämestään kohoavaa huutoa:

-- Teilläkö? Ei, hitto vieköön!

Sitten hän meni hämilleen. Denise punastui korvia myöten. Tuohonko

suureen tavarataloon? Uskaltaisiko hän! Ajatus että se olisi

mahdollista sai hänen rintansa paisumaan ylpeydestä.

-- Miksikä niin? Robineau kysyi hämmästyen. -- Päinvastoin sehän olisi

neidille suureksi onneksi... Minun mielestäni hänen pitäisi huomenna

mennä osaston johtajattaren, Aurélie rouvan luo. Eihän se mitään; pahin

mikä voi sattua on, etteivät ota.

Verkakauppias yritti sanoa jotakin peittääkseen vastenmielisyytensä.

Kyllähän hän tunsi Aurélie rouvan tai ainakin hänen miehensä,

kassanhoitajan. Paksu mies, jolta oli käsi katkennut omnibusvaunun

alla, eikö niin? Sitten hän sanoi äkkiä kääntyen Deniseen:

-- Se on hänen asiansa eikä minun... Onhan hän vapaa päättämään.

Ja hän lähti käteltyään Gaujeania ja Robineauta. Vinçard seurasi häntä

ovelle yhä huonoa onnea päivitellen. Denise jäi hetkeksi ujona keskelle

lattiaa haluten pyytää Aarreaitan mieheltä tarkempia tietoja. Mutta hän

ei uskaltanut, kumarsi vuorostaan ja sanoi yksinkertaisesti:

-- Kiitos!

Kadulla Baudu ei sanonut sanaakaan, käveli vain kiireisesti, kuin omien

ajatuksiensa ajamana, niin että Denisen täytyi juosta pysyäkseen hänen

rinnallaan. Kun he tulivat Michodièrenkadulle ja koti oli jo näkyvissä,

eräs Baudun naapuri, kauppias hänkin, viittasi kauppansa ovelta

luokseen.

-- Mitä nyt, isä Bourras? verkakauppias kysyi.

Bourras oli kookas vanhus, tuuheatukkainen ja parrakas kuin Vanhan

testamentin profeetta, terävät silmät välähtelivät tuuheiden

kulmakarvojen alla. Hän kaupitteli keppejä ja sateenvarjoja, suoritti

korjauksia ja veisteli varret ja sakarat, minkä johdosta hän oli

kaupunginosassaan saavuttanut eräänlaisen taiteilijan maineen. Denise

katsahti puodin näyteikkunaan, missä oli sateenvarjoja ja keppejä

säännöllisissä riveissä. Sitten hän nosti katseensa ylemmäksi ja

hämmästyi talon outoa ulkomuotoa. Se oli vain kaksikerroksinen

Aarreaitan ja suuren Ludvig XIV:n tyylisen talon välissä, ikäänkuin

ihmeen kautta joutunut ahtaaseen halkeamaan, jonka pohjalla se matalana

ja litistyneenä vaivoin pysyi pystyssä. Elleivät kummallakin puolella

olevat talot olisi tukeneet sitä, olisi se luhistunut rappeutuneine

kattoliuskoineen ja julkisivuineen, joka oli halkeamia täynnä ja josta

maali oli valunut puoleksi mädänneelle puiselle nimikilvelle muodostaen

siihen pitkiä, ruosteenvärisiä juovia.

-- Tiedättekö, hän tahtoo ostaa tämän talon. Kuuluu kirjoittaneen

isännälle, Bourras sanoi kohdistaen verkakauppiaaseen palavan

katseensa.

Baudu kävi vieläkin kalpeammaksi ja hänen selkänsä kyyristyi. Syntyi

äänettömyys. Miehet tuijottivat toisiinsa synkän näköisinä.

-- Eipä sitä tiedä mikä tässä vielä eteen tulee, Baudu sanoi vihdoin.

Silloin ukko Bourras kiivastui ja ärjyi pudistaen päätään, niin että

hänen iso partansa liehui tuulessa:

-- Ostakoon vain talon ja maksakoon siitä vaikka nelinkertaisen

hinnan!... Mutta sen minä vannon, että minun eläessäni hän ei vie siitä

kiveäkään. Vuokrasopimukseni kestää vielä kaksitoista vuotta... Kyllä

minä heille näytän!

Se oli sodanjulistus. Bourras katsahti Naisten Aarreaittaan, jonka

nimeä kumpikaan ei ollut maininnut. Hetken aikaa Baudu pudisti päätään

sanomatta mitään; sitten hän suuntasi kotiin kadun poikki raskain

askelin ja hoki yhtämittaa:

-- Herra Jumala! Oi Herra Jumala!

Denise, joka oli kuunnellut, seurasi setäänsä. Samassa rouva Baudukin

palasi Pépén kanssa kertoen, että rouva Gras oli valmis ottamaan lapsen

luokseen milloin vain tahdottiin. Mutta Jeania ei näkynyt; hän oli

kadonnut muiden ollessa poissa, mistä sisar tuli hyvin levottomaksi.

Palattuaan hän kertoi innoissaan bulevardien komeuksista. Mutta

kohdatessaan Denisen huolestuneen katseen hän punastui. Matkakirstu oli

tuotu asemalta ja vieraille valmistettiin yösija ullakolle, vesikaton

alle.

-- Entä miten Vinçard'illa kävi? rouva Baudu kysyi.

Verkakauppias kertoi hyödyttömän käyntinsä. Sitten hän lisäsi, että

hänen veljentyttärelleen oli kuitenkin ehdotettu toista paikkaa. Ja

ojentaen kätensä ylenkatseellisesti Naisten Aarreaittaa kohti hän

tiuskaisi:

-- Tuonne, vastapäätä.

Koko perhe loukkaantui. Iltapäivällä ensimmäinen pöytä söi viiden

aikaan. Denise ja lapset asettuivat aamuisille paikoilleen Baudun,

Genevièven ja Colombanin kanssa. Kaasullekin valaisemassa pienessä

ruokasalissa oli raskas ruoan haju. Syötiin ääneti. Mutta jälkiruokaa

tuotaessa rouva Baudu, joka ei voinut pysyä paikoillaan tuli kaupasta

ja asettui istumaan Denisen taakse. Sulku puhkesi ja aamusta asti

pidätetty katkeruus tulvi yli äyräittensä. Kaikki koettivat hakea

lievennystä käymällä hirviön kimppuun.

-- Oma asiasi se on, olethan vapaa, Baudu sanoi toistamiseen. -- Emme

me mitenkään tahdo sinuun vaikuttaa... Mutta tietäisitpä vain millainen

talo!

Katkonaisin lausein hän kertoi kuuluisan Octave Mouret'n elämäkerran.

Oli siinäkin miekkonen! Tulee etelästä Pariisiin rohkeana kuin

kuningas, mokoma liehakoiva onnenonkija, ja jo heti kummia kuului! Aina

naisten kintereillä, naisten elättinä. Tavattiin kerran sitten

verekseltä, ja siitäkö syntyi häväistysjuttu, josta tällä puolen

kaupunkia vieläkin puhutaan! Mikä sitten äkkiä lienee pannut rouva

Hédouinin häneen rakastumaan ja menemään hänelle. Ja niin hänestä tuli

Aarreaitan omistaja.

-- Niinpä todellakin, Caroline parka! keskeytti rouva Baudu. -- Hän oli

minulle vähän sukuakin. Voi, jospa hän vain olisi jäänyt eloon, niin

asiat olisivat kääntyneet aivan toisin! Ei hän ainakaan olisi sallinut

meitä näin ahdistettavan... Ja Mouret hänet tappoikin. Niinpä juuri,

tappoi -- rakennuksella! Kun he olivat kerran töitä tarkastamassa,

Caroline putosi erääseen onkaloon. Kolme päivää myöhemmin hän kuoli,

hän joka ei ollut koskaan sairas, niin terveluontoinen ja kaunis!...

Hänen vertansa on tuon talon peruskiven alla.

Verettömällä ja vapisevalla kädellään hän osoitti tavaratalon suuntaan,

ikäänkuin olisi nähnyt sen seinänkin läpi. Denise kuunteli kertomusta

kuin kummitustarinaa, ja häntä miltei värisytti. Onnettoman naisen

verestä kai johtuikin pelko, joka aamusta alkaen oli sekoittunut

tavaratalon hänessä herättämään viehätykseen. Nyt hän luuli

näkevänsäkin tuon naisen kellarikerroksen punertavassa rappauksessa.

-- Näyttääpä olevan miehelle onneksi, rouva Baudu lisäsi Mouret'n nimeä

mainitsematta.

Mutta verkakauppias kohautti halveksivasti olkapäitään naisväen

juoruille ja jatkoi kertomustaan selittäen asiaa kauppiaan kannalta

katsoen. Naisten Aarreaitta oli Deleuze veljesten perustama v. 1822.

Vanhemman veljen kuoltua tytär Caroline oli mennyt naimisiin erään

palttinatehtailijan pojan Charles Hédouinin kanssa, ja myöhemmin,

leskeksi jäätyään, hän oli ottanut Mouret'n. Vaimonsa mukana Mouret sai

siis puolet tavaratalosta. Kolme kuukautta siitä kuoli setä Deleuze

puolestaan lapsettomana, niin että kun Caroline oli heittänyt henkensä

rakennuksen perustusta laskettaessa, Mouret jäi ainoaksi perilliseksi

ja Aarreaitan hallitsijaksi. Olipa todellakin miekkonen! -- Terävä

mies, juonittelija, joka panee sekaisin koko kaupunginosan, jos vain

saa elää oman päänsä mukaan, jatkoi Baudu. -- Hänen hurjat

suunnitelmansa taisivat tarttua Carolineenkin, joka oli hiukan

haaveellinen. Sillä tämä suostui ostamaan ensin vasemmanpuoleisen ja

sitten oikeanpuoleisen talon, ja kun Mouret hänen kuoltuaan jäi yksin,

hän osti vielä kaksi taloa lisää, niin että tavaratalo on kasvamistaan

kasvanut ja yhä vain kasvaa. Kohta se nielaisee meidät kaikki suureen

kitaansa.

Hän kohdisti sanansa Deniselle, mutta oikeastaan hän puhui itselleen

tyydyttäen kuumeentapaisen halunsa kerran puhua tarpeeksi asiasta,

josta hän oli pääsemättömissä. Kotona hänen etuoikeutensa oli kiivastua

ja vihastua, joka tilaisuudessa puida nyrkkiä. Rouva Baudu,

liikkumattomana tuolillaan, ei keskeyttänyt enää. Geneviève ja

Colomban, katseet pöytään painettuina noukkivat hajamielisesti suuhunsa

leivänmuruja. Ilma oli niin kuuma ja raskas, että Pépé oli nukahtanut

pää pöytää vasten, ja Jeaninkin silmät alkoivat painua umpeen.

-- Mutta odottakaa! huusi Baudu äkkiä silmittömästi suuttuen. -- Kyllä

he vielä taittavat niskansa, konnat! Mouret'lla on vaikea pulma edessä,

tiedän sen. Hänen on täytynyt panna kaikki tulonsa mielettömiin

laajentamis- ja ilmoittamispuuhiin. Ja sitäpaitsi, kun varoja alkoi

puuttua, hänen päähänsä pälkähti kehottaa virkailijoita panemaan omat

rahansa liikkeeseen. Nyt hänellä on kukkaro niin tyhjä, että jos ei

ihmeitä satu, jos hän ei saa myyntiään kohoamaan kolminkertaiseksi

niinkuin hän toivoo, niin kyllä saatte nähdä kuperkeikan!... En ole

pahansuopa, mutta kyllä sinä päivänä minä totta tosiaan panen

juhlakynttilät ikkunoihin!

Hän jatkoi jo nyt kostostaan nauttien ikäänkuin Naisten Aarreaitan

häviö olisi ollut hyvitys hänen omalle, rappioon joutuneelle

liikkeelleen. Kaikkea piti nähdäkin. Eihän se ole mikään vaate- ja

muotitavarainkauppa, jossa myytiin vaikka mitä. Basaariksi sitä sopi

sanoa. Ja henkilökunta sitten! Lemmen keikareita, jotka häärivät

niinkuin rautatieasemalla ja joille sekä ostajat että ostettavat olivat

vain paketteja. Mitättömästä suuttuen he luopuivat isännästään tai tämä

heistä. Sydämettömiä olivat, siveettömiä, taitamattomia! -- Ja äkkiä

hän vetosi Colombaniin: kyllä kai Colomban, joka oli käynyt hyvän

koulun, tiesi kuinka paljon saa nähdä vaivaa ja panna aikaa, ennenkuin

pääsee ammatin kaikista salaisuuksista ja hienouksista selville. Ei

tarvinnut paljon myydä, kunhan vain osasi kiristää hyvän hinnan.

Ymmärsi kai Colomban, kuinka häntä oli täällä hoidettu ja holhottu,

lääkkeet, pesut, korjaukset, kaikki ilmaiseksi ja vielä lisäksi

isällinen ohjaus ja rakkaus.

-- Kyllä, tietysti, Colomban vastasi jokaiseen isännän huudahdukseen.

-- Sinä olet viimeisiä, kunnon ystäväni, Baudu lopetti heltyneenä. --

Sinun jälkeesi ei enää teikäläisen kaltaisia kasvateta... Sinä yksin

olet lohdutukseni, sillä jos kadun tuonpuoleista ottelua sanotaan

kaupankäynniksi, niin minä en ymmärrä kaupankäynnistä mitään,

mieluummin lopetan koko puuhan.

Geneviève katseli pää kallellaan, ikäänkuin hänen paksu musta tukkansa

olisi ollut liian raskas hänen kalpealle otsalleen, hymysuin

Colombania. Ja hänen katseessaan oli jonkinlaista urkkivaa

uteliaisuutta, ikäänkuin olisi halunnut nähdä, eikö Colomban

omantuntonsa soimaamana punastu moisia kiitoslauseita kuullessaan.

Mutta tämä vanhan kaupankäynnin teeskentelyyn perehtynyt veijari istui

järkähtämättä, suopea ilme kasvoilla ja viekkauden viiru suupielissä.

Mutta Baudu, huutaen yhä kovemmin, purki vihaansa vastapäätä vyöryvää

tavaratulvaa vastaan, noita petoja vastaan, jotka raatelivat toisiaan

pysyäkseen itse hengissä, niin että panivat perhe-elämänsäkin

alttiiksi. Niinpä esimerkiksi hänen naapurinsa maalta, Lhommein perhe,

isä, äiti ja poika, joilla kaikilla kolmella oli toimi tuossa talossa,

olivat ihmisiä, jotka eivät tienneet kotielämästä mitään, söivät kotona

vain sunnuntaisin, olivat aina menossa jokapäiväisinä ravintola- ja

ruokalavieraina. Eipähän hänen oma ruokasalinsakaan tosin tilavimpia

ollut; olihan siinä toivomisen varaa valon ja ilman suhteen. Mutta oli

se kumminkin hänen kotielämänsä keskus. Täällä hän oli päivänsä

viettänyt rakkaan perheensä keskuudessa. Hänen katseensa kiersi pientä

huonetta ja hänet valtasi ahdistus hänen ajatellessaan, että nuo pedot,

jos saisivat hänen kauppansa tuhotuksi, karkoittaisivat hänet hänen

pesästään, jossa hänen oli lämmin olla vaimonsa ja tyttärensä parissa --

ajatus, jota hän ei uskaltanut sanoin ilmaista. Huolimatta ulkonaisesta

varmuudestaan, kun hän ennusti mahtavan liikkeen häviötä, hän oli

täynnä kauhua, huomatessaan sen vähitellen nielevän koko korttelin.

-- Enhän minä tätä kerro käännyttääkseni sinua, hän jatkoi koettaen

tyyntyä. -- Jos sinulla olisi hyötyä siitä, minä olisin ensimmäinen

sanomaan sinulle: mene vain.

-- Tietysti, Denise kuiskasi hajamielisesti tuntien halunsa päästä

Naisten Aarreaittaan yhä yltyvän häntä ympäröivän mielettömän vihan

vaikutuksesta.

Baudu oli nojannut kyynärpäänsä pöytään ja koetti kukistaa tyttöparan

tuijottamalla häneen kiinteästi.

-- Sinä, joka tiedät miten asioiden tulee olla, onko siinä tolkkua,

että kauppa, joka käy vaatekaupan nimellä, ottaa myydäkseen mitä

tahansa. Ennen, kun kaupankäynti oli selvää ja suoraa, myytiin

tuollaisessa kaupassa yksinomaan kankaita. Nykyään ne vievät muilta

ansion ja anastavat kaikki itselleen... Sitä naapurit valittavat,

sillä se on suureksi vahingoksi heille. Häviöksi se heille on.

Gaillon'inkadun trikootavarakauppa -- Bédoré ja sisar -- on jo

menettänyt puolet ostajakunnastaan. Neiti Tatin, jolla on

valkovaatekauppansa Choiseul'in kauppakujan varrella, myy alennettuun

hintaan, jopa polkuhintaankin pysytelläkseen pystyssä. Tuon

ruton ja vitsauksen vaikutus on jo sellainen, että se ulottuu

Neuve-des-Petits-Champs'inkadulle asti, missä Vampouillen veljesten on

täytynyt sulkea turkisliikkeensä. On sitä siinäkin! Palttinakauppiaat

rupeavat turkisten myyjiksi! Sekin on Mouret'n keksintöjä.

-- Niin, ja käsineidenkin, sanoi rouva Baudu. -- On ennenkuulumatonta,

että Mouret uskaltaa liittää liikkeeseensä käsineosastonkin!... Eilen

kun menin Neuve-Saint-Augustininkadulle, tapasin Quinetten puotinsa

ovella. Hän oli niin masentuneen näköinen, etten edes uskaltanut kysyä

häneltä, menestyikö kauppa.

-- Ja sateenvarjojakin heillä on, Baudu jatkoi. -- Se vasta hulluinta!

Bourras luulee tietävänsä, että Mouret on tehnyt sen vartavasten häntä

ahdistellakseen. Sillä onhan suoraan sanoen järjetöntä sovittaa

sateenvarjoja kangaskauppaan... Mutta Bourras ei luovu niin hevillä.

Kyllä hän puolensa pitää, ja vielä tässä nauretaankin kunhan vähän

odotamme.

Hän kertoi vielä muistakin liikkeenharjoittajista, luetteli kaikki oman

kaupunginosansa kauppiaat. Välillä hän vahingossa ilmaisi omatkin

pelkonsa. Jos Vinçard luopui liikkeestään, niin se merkitsi, että

muidenkin oli paras lopettaa, sillä Vinçard oli rottien kaltainen,

jotka pakenevat kaatumaisillaan olevasta talosta. Huomaten erehdyksensä

hän koetti tehdä sanansa tyhjiksi ryhtyen puhumaan mahdollisesta

liitosta erikoisliikkeiden kesken suunnattoman kauppahuoneen

vastapainoksi. Hetken aikaa hän hieroskeli tuskaisesti käsiään ja

väänteli suutaan kuin epäröiden puhuisiko itsestään. Vihdoin hän teki

päätöksensä.

-- Mitä minuun tulee, tähän asti ei ole ollut paljolti valittamisen

syytä. Mouret on kyllä tehnyt minullekin vahinkoa, konna! Mutta

toistaiseksi hän myy vain naistenverkoja, ohuempia hameiksi ja

paksumpia päällysvaatteiksi. Mutta minulta ostetaan miesten

pukukankaat, metsästyspukusametit ja palvelijanpukuverat puhumattakaan

flanelli- ja villakangasvarastoistani, jotka kyllä vetävät vertoja

heidän kankailleen, siitä minä menen takuuseen. Mutta hän kiusaa minua

ja härnää kun sijoittaa verkaosastonsa aivan tuohon vastapäätä. Olethan

nähnyt näyteikkunan. Hän panee siihen komeimmat valmisteensa

verkapakkakehysten keskelle, joutavia silmänkääntötemppuja kadulla

kulkevien tyttöjen kiusaksi... Kunniani kautta, minua hävettäisi ryhtyä

tuollaisiin keinoihin. Vanhaa Elbeufin verkaa on myyty jo lähes sata

vuotta, eikä se ole tarvinnut satimia saavuttaakseen mainetta ja

menekkiä. Minun elämässäni ei ainakaan tämä puoti sen kummemmaksi

muutu. Kelpaa se sinänsäkin, neljä näytepakkaa oikealla, neljä

vasemmalla, eikä sen enempää.

Hänen liikutuksensa tuntui tarttuvan koko perheeseen. Hetken vaitiolon

jälkeen Geneviève rohkeni sanoa:

-- Ostajakuntamme pitää meistä, isä. Täytyy toivoa... Tänäkin päivänä

rouva Desforges ja rouva de Boves ovat käyneet puodissa. Ja rouva Marty

lupasi tulla flanellia ostamaan.

-- Minä puolestani, Colomban sanoi, -- sain eilen tilauksen rouva

Bourdelais'lta. Hän puhui tosin eräästä englantilaisesta seviotista,

jota kuulutaan myyvän vastapäätä viisikymmentä centimiä halvemmalla...

-- Ja kun vielä ajattelee, että olemme nähneet mistä vähäisestä alusta

tuo talo on lähtenyt, kuiskasi rouva Baudu väsyneellä äänellä. -- Eihän

se alkuaan ollut nenäliinaa suurempi! Niinpä niin. Usko pois, Denise.

Kun Deleuzen veljekset perustivat sen, siinä ei ollut kuin yksi ainoa

näyteikkuna Neuve-Saint-Augustininkadun puolella. Vaatekaapin kokoinen

koju se oli, johon oli eksynyt kaksi karttuunipakkaa ja kolme pakkaa

palttinaa. Ei siinä sopinut kääntymäänkään, niin pieni se oli... Siihen

aikaan jo Vanha Elbeuf, jolla oli kuusikymmentä vuotta takanaan, oli

kohonnut siihen kuntoon, missä se nytkin on... Mutta kaikki siitä

lähtien on muuttunut, perinpohjin muuttunut.

Hän pudisti päätään, ja hänen hitaissa sanoissaan kuvastui hänen

elämänsä draama. Syntyneenä vanhassa Elbeufin verkakaupassa hän oli

oppinut rakastamaan yksin sen kosteita kiviäkin. Siitä oli tullut hänen

elämänsä tarkoitus ja ylläpitäjä. Hän oli ollut ylpeä, kun se oli ollut

tämän kaupunginosan rikkain ja komein liike. Sitten tuo vastapäätä

syntynyt, naurettavan pieni, mutta pirteä pikkukauppa oli tuottanut

hänelle yhtämittaista kärsimystä kohoamalla mitättömyydestään

pelottavaksi kilpailijaksi, sitten rehenteleväksi voittajaksi ja

uhkaavaksi viholliseksi. Vanhaa Elbeufiä kohdannut nöyryytys oli

hänelle aina yhtä veres, vuotava haava, josta hän tiesi kerran

kuolevansa. Elossa hän tosin vielä oli niinkuin vanha kauppahuonekin,

sentähden että koneisto oli pantu kerran liikkeeseen, mutta hän tiesi

sammuvansa, heittävänsä henkensä samaan aikaan kuin kauppa

suljettaisiin.

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Baudu rummutteli väsyneenä ruokapöydän

vahakangasta. Häntä melkein kadutti, että oli purkanut tunteensa.

Painostavan vaitiolon kestäessä koko perhe tuijottaen elottomin katsein

kohtalonsa surkeuteen hautoi samaa kirvelevää katkeruutta. Heillä ei

ollut koskaan ollut onnea. Lapset oli saatu aikuisiksi ja varallisuus

oli ollut vakiintumaisillaan, kun äkkiä kilpailijaliikkeen menestys

tuhosi kaiken. Ja lisäksi heillä vielä piti olla tuo maatila, jonka

verkakauppias oli ostanut kymmenen vuotta sitten, saaden sen tavattoman

halvalla, niinkuin hän sanoi, vanha rakennus, joka yhä odotti

korjauksia, johon hän oli toivonut voivansa kerran asettua ja jonka hän

vihdoin oli suostunut vuokraamaan vieraille ihmisille, jotka eivät

maksaneet vuokraansa. Tämä hänen ainoa heikkoutensa oli nielaissut

hänen viimeiset varansa ja tullut hänen vanhoillisen, turhantarkan

rehellisyytensä kompastuskiveksi.

-- Kas niin, Baudu sanoi vihdoin jyrkästi, -- täytyy päästää muutkin

pöytään. On jo tarpeeksi piesty suuta.

Kaikki säpsähtivät kuin heräten unesta. Kaasuliekki sihisi raskaassa ja

kuumassa ilmassa. Noustiin pöydästä ja surunvoittoinen hiljaisuus

katkesi. Pépé nukkui niin raskaasti, että hänet täytyi panna jatkamaan

untaan flanellipakkojen päälle. Jean, joka haukotteli, oli jo palannut

kadulle vievälle ovelle.

-- Ja loppujen lopuksi sinun tulee tehdä niinkuin itse tahdot, sanoi

Baudu veljentyttärelleen. -- Sanoimme sinulle asiat niinkuin ne ovat,

mutta itsepähän tiedät.

Hän katsoi Deniseen kysyvästi ikäänkuin odottaen ratkaisevaa vastausta.

Tämä, joka vastoin kaikkia otaksumia oli sukulaistensa kertomusten

johdosta yhä enemmän piintynyt haluunsa päästä palvelukseen Naisten

Aarreaittaan, pysyi kasvoiltaan yhtä tyynenä ja lempeänä kuin ennen

huolimatta sisäisestä, aitonormandialaisesta itsepintaisuudestaan. Hän

vastasi hiljaisesti:

-- Se selviää aikanaan, setä.

Sitten hän sanoi aikovansa mennä hyvissä ajoin levolle, sillä he olivat

kaikki hyvin väsyneitä. Mutta kun kello tuskin oli kuuttakaan, hän

tahtoi viettää hetken kaupassa. Oli jo pimeä ja hän hämmästyi

huomatessaan synkän kadun kastuneen läpimäräksi hienosta ja tiheästä

sateesta, jota oli tulla tihuuttanut auringonlaskusta asti. Vähässä

ajassa kadulle oli muodostunut suuria vesilätäköitä, katuojat olivat

tulvillaan likaista vettä, ja käytäville oli karttunut paksu

lokakerros. Sateessa ei enää erottunut muuta kuin sekava tungos

sateenvarjoja, jotka isoina, synkkinä siipinä pullistuivat pimeässä.

Denise peräytyi kylmästä väristen. Häntä tympäsi huonosti valaistun

kaupan kolkkous, joka oli illalla vieläkin ilmeisempi. Kostea löyhkä,

vanhan kaupunginosan hengähdys, kohosi kadulta ja tunkeutui

liikkeeseen, johon se tuntui kuljettavan mukanaan märkien

sateenvarjojen ummehtunutta hajua ja katukäytävien vesilätäköitä ja

lokaa valkean pohjakerroksen homehduttamiseksi. Sateen kastelema, vanha

Pariisi näyttäytyi hänelle kaikessa rumuudessaan ja häntä ihmetytti ja

kauhisti sen jäätävä kolkkous.

Mutta toisella puolen katua Naisten Aarreaitta sytytti pitkät

kaasuliekkijononsa, ja Denise meni lähemmäksi tuon suuren lieden

hehkuvaa lämpöä ja valoa. Kone jyskytti yhä työtä lopetettaessa ja

haihdutti ilmaan viimeiset höyrynsä myyjien kääriessä kankaita kokoon

ja kassanhoitajien laskiessa päivän rahoja. Sumusta himmenneiden

ikkunalasien takana näkyi sekavana leimuavia liekkejä niinkuin tehtaan

pajassa. Sadeverhon samentamana näky siirtyi kauemmaksi ja muistutti

jättiläismäistä konehuonetta, missä lämmittäjien mustat varjot häärivät

punaisen hehkun loisteessa. Näyteikkunat hukkuivat sateeseen: vain

pitsi-ikkuna, johon kaasuliekin valo osui tehostaen pitsien valkeutta,

hohti kappelin perällä. Tätä taustaa vasten puvut kohosivat mahtavina,

ja ketunnahkareunaisen samettivaipan joustava vartalo kaartui ikäänkuin

juostakseen sateessa johonkin tuntemattoman Pariisin juhlaan.

Denise ei voinut vastustaa kiusausta, vaan meni ovelle huolimatta

sateesta, joka kasteli hänet. Ja Naisten Aarreaitta näytti hänestä

vieläkin viehättävämmältä, valtasi hänet kokonaan hehkuvan tulensa

voimalla. Tässä suuressa kaupungissa, joka mustana ja äänettömänä

torkkui sateessa, tässä Pariisissa, joka oli hänelle tuntematon, se

leimusi tulimajakkana sisällyttäen itseensä kaiken, mitä kaupungissa

oli loistavaa ja elävää. Se yhtyi hänen tulevaisuuden suunnitelmiinsa,

jotka ennustivat hänelle kovaa työtä sisarusten eteenpäin viemisessä,

mutta myös paljon muita asioita, hämäriä, kaukaisia, luokseen

houkuttelevia ja salaperäisesti pelottavia. Hän muisteli naista, joka

oli heittänyt henkensä talon perustusta laskettaessa, ja häntä pelotti.

Valojen kirkkaus välähti vereltä. Mutta sitten pitsien valkeus

rauhoitti häntä; toivo syttyi hänen sydämessään ja vakiintui

riemuitsevaksi varmuudeksi vihmaksi särkyneestä sateesta huolimatta,

joka tuulen kuljettamana pieksi häntä vasten kasvoja, sai hänen kätensä

palelemaan ja tyynnytti hänen matkakuumeensa.

-- Bourras siinä on, joku sanoi hänen takanaan.

Hän kurottautui ja huomasi Bourras'n seisovan liikkumattomana kadun

kulmassa Aarreaitan näyteikkunan edessä, missä Denise aamulla oli

ihaillut taitavasti pystytettyä sateenvarjorakennelmaa. Vanhus oli

pimeässä salaa hiipinyt sinne katsoakseen kyllikseen rehentelevää

rakennelmaa. Paljain päin ja huolestunein kasvoin hän seisoi kauan

huomaamatta sadettakaan, joka valui virtanaan hänen harmaille

hapsilleen.

-- Ei ole miehellä järkeä, jatkoi ääni Denisen takana. -- Hänhän

vilustuu.

Denise kääntyi ja huomasi, että Baudut olivat hänen takanaan. Samoin

kuin Bourraskin, jota he sanoivat järjettömäksi, hekin palasivat yhä

uudelleen katsomaan näytelmää, joka pala palalta murskasi heidän

sydäntään. He olivat säälittäviä voimattomassa vihassaan. Geneviève,

kalmankalpeana, oli nähnyt Colombanin tähystelevän välikerrosta, missä

myyjättärien varjot vilahtelivat ikkunoiden takana. Ja Baudun purressa

hammasta hillitäkseen kiehuvan vihansa hänen vaimonsa itki hiljaa.

-- Sinä kai menet sinne huomenna paikan hakuun? kysyi verkakauppias,

jota epävarmuus kiusasi ja joka sitäpaitsi alkoi jo aavistaa, että

Denise niinkuin muutkin oli voitettu vihollisten puolelle.

Denise epäröi. Sitten hän vastasi hiljaa:

-- Menen setä, jos ette kovin pane pahaksenne.