Hymyilevänä ja onnellisena Saimi järjesti lapsensa huonetta.
Aurinkoisina kesäkuukausina SaariIassa hän ei ollut suuresti kaivannut
Olavia. Mutta mitä lähemmäksi hetki tuli, jolloin pojan oli määrä
palata hänen luokseen, sitä kärsimättömämpänä äidintunne hänessä heräsi.
Tänään hän oli vielä entistään kiihoittuneempi; hän vavahti
hermostuneesti pienimmästäkin melusta otaksuen alati eteisen kellon
kilahtavan.
Ensi kertaa heidän avioliittonsa aikana Leino tunsi, ettei hän ollut
vaimonsa ajatuksissa eikä mielessä. Ja se suretti häntä. Hän tiesi
kylläkin naidessaan Saimin, että hänen täytyi alistua sen seurauksiin
ja tyytyä siihen, että Saimi jakoi rakkautensa hänen ja lapsen
välillä. Hän ymmärsi myöskin aivan hyvin, että äiti rakasti lastaan,
ja hän ihaili ehkä Saimia sitä enemmän juuri siksi, että hän oli niin
mallikelpoinen äitinä ja oli niin syvästi kiintynyt Olaviin.
Ja sittenkin hän kärsi siitä.
Olavi oli ilmetty isänsä, ja vain hänen läsnäolonsakin muistuttaisi
Saimin entisyyttä, tuota aikaa, jota Leino vihasi ja jonka hän olisi
hinnasta mistä hyvänsä tahtonut unohtaa. Ja hänen sielussaan heräsi
salainen viha pientä lasta kohtaan, jonka ainoa rikos oli se, että hän
oli olemassa. Oikeudenmukaisesti hänen täytyi tunnustaa, että Olavi oli
ihastuttava lapsi, ja että hänen oli pakko tukehduttaa tuo mieletön
tunteensa. Mutta tuo tunne oli häntä paljoa voimakkaampi, eikä hän
voinut voittaa katkeruuttansa.
Ja jotta hänen ei tarvitsisi nähdä äidin iloa lapsen saapuessa kotiin,
oli Leino vetäytynyt hiukan harmistuneena työhuoneeseensa ja kutsunut
luokseen muutamia puolueystäviään. Politiikka sai hänet unohtamaan
huonon tuulensa.
Parasta aikaa he keskustelivat vilkkaasti niistä keinoista, joilla
voitaisiin vastustaa Venäjän hallituksen laittomia hyökkäyksiä.
Maan asema oli käynyt sietämättömäksi. Eduskunta oli hajoitettu,
venäjänkieli julistettu viralliseksi kieleksi; paino-, sana- ja
kokousvapaus oli rajoitettu; ja maassa vilisi venäläisiä virkailijoita
ja vakoojia. Maastakarkoitus ja sen mukana seuraavat kaikki kauhut
olivat alkaneet.
Saimi kuunteli syrjästä jonkun aikaa heidän puhettaan. Leinon ääni vei
voiton muista, tämä metallinen ja taipuva ääni, joka aina teki häneen
syvän vaikutuksen.
Äkkiä kuului hiljaiselta kadulta ajoneuvojen ratinaa ja hevonen
pysähtyi ovelle. Saimi kiiruhti ikkunaan ja kumartuen ulos hän
näki Viikin kartanon vaunut ja parihevoset, jotka nopeasti
poistuivat paikalta. Rouva af Ek istui niissä yksin. Hänen hiuksensa
olivat tulleet aivan valkeiksi. Hän istui vaunuissa jäykkänä ja
väliäpitämättömänä eikä kohottanut edes katsettaan taloon, jossa hänen
entinen miniänsä asui.
Saimi kiiruhti eteiseen, avasi oven selkosen selälleen sulkeakseen
syliinsä poikansa.
— Äiti!
— Olavi!
Molemmat huudahtivat yhteen ääneen.
— Kultaseni! Oma armaani! toisti Saimi onnesta loistaen.
Ja nostaen lapsen syliinsä Saimi kantoi riemulla hänet huoneeseensa.
Hän tukahdutti hänet miltei hyväilyllään. Oi! kuinka pitkään aikaan hän
ei ollut saanut suudella näitä suloisia huulia!
Ruskettuneena kasvoiltaan, merimiespuvussaan, kiiltosaappaat jalassa
Olavi seisoi Saimin edessä. Hänen pitkät kiharansa, jotka olivat
tehneet hänet hiukan tyttömäiseksi ulkomuodoltaan, olivat leikatut.
Olavi oli jo hieno pikku herra.
Kädessä hänellä oli kimppu Viikin kartanon ruusuja, jotka hän ojensi
Saimille.
Saimi ei kysynyt, oliko hän itse ne noukkinut, vai oliko Nils ne
lähettänyt hänelle. Mutta syvästi liikutettuna hän järjesti ne
kristallimaljakkoon, jonka hän asetti Olavin huoneeseen. Sitten hän
nosti lapsen jälleen polvilleen ja hyväillen häntä puheli hänen
leikeistään Viikin kartanossa, puutarhasta, hevosista ... Mutta hän ei
uskaltanut tiedustella mitään Nilsistä. Lapsi vastasi myöskin hiukan
arasti. Saimi käsitti, että hänelle oli annettu tarkat määräykset,
sillä hän ei kertaakaan maininnut isäänsä.
Mihinkä Olavin välittömyys ja suoruus oli kadonnut? Saimi tunsi
katkeruudella, että lapsi oli hänestä vieraantunut. Mikä tehtävä
hänellä voittaa hänet jälleen omakseen!
Äkkiä hän näki avoimesta ovesta, että hänen miehensä ohjasi askeleensa
huoneuston toisesta päästä häntä kohti. Olavi huomasi hänet myöskin ja
painautuen äitiään vasten hän sanoi tuskallisesti:
— Äiti, älä jätä minua!
— En, kultaseni! En koskaan, armaani!
Leino huudahti jo kaukaa iloisella äänellä, silmissä riemukas ilme:
— Minulla on suuria uutisia sinulle... mutta huomatessaan Olavin, jonka
tuloa hän ei ollut kuullut, hän vaikeni.
Varjo, vaikka se olikin niin kevyt, että sen vain äidin silmä saattoi
huomata, pimensi hetkeksi hänen iloisia kasvojaan.
— Hyvää päivää, Olavi! Pikku poikaseni!
Ja hän suuteli kohteliaasti lasta, jonka Saimi talutti hänen luokseen.
Olavi antoi suudella itseään, mutta ei vastannut hyväilyyn. Hiljaisesti
ja lyhyesti hän vastasi vain Leinon ystävällisiin kysymyksiin. Lapsen
vihamielisyys vaikutti kylmentävästi Leinoon, vaikkei hän ollut sitä
huomaavinansa.
Saimia kiusasi myöskin Olavin vähäsanaisuus. Hän oli näkevinään siinä
Nilsin vaikutusta. Oi! miten vaikeata olisi herättää tuossa pienessä
itsepäisessä sydämessä hellempiä tunteita Leinoa kohtaan!
Leino, joka halusi kertoa vaimolleen suurta uutistaan, ei huomannut
hänen surullista ilmettänsä. Kärsimättömästi hän tarttui häntä
käsivarteen ja kuljetti hänet loitommalle Olavista sanoen hänelle
äkisti: — Tiedätkös mitä me olemme tuumineet? Ystäväni ja minä olemme
sitä mieltä, että Europan tulee välttämättä saada tietää, missä määrin
venäläiset sortavat meitä!
Saimi katsoi hämmästyneenä häneen:
— Mitä te aiotte tehdä? Olemmehan jo koettaneet voittaa suurimmat
ulkomaalaiset lehdet asiamme puolelle. Ja tiedäthän itse, miten
vaikeata se on ollut.
— Juuri sen vuoksi olemme ajatelleet toista keinoa, jolla voisimme
tuoda ilmi koko onnettomuutemme: minua on kehoitettu pitämään
esitelmiä Suomesta Europan suurimmissa pääkaupungeissa ja paljastamaan
kärsimyksemme ja taistelumme. Mitä sinä siitä tuumit?
— Tarkoitus on hyvä, sanoi Saimi innolla, ja totta puhuakseni, kukapa
muu kuin sinä, joka osaat niin monta kieltä, ja jolla on niin paljon
tuttavuuksia, voisikaan sitä tehdä. Se on tosiaankin ainoa keino, millä
voimme saada totuuden ilmi... Mutta mitä apua te luulette voivanne
saada skeptilliseltä Europalta?
— Ei muuta, kuin että meidän kärsimyksemme tulevat tiedoksi. Me emme
pyydä sääliä emmekä apua, vaan ainoastaan toisten kansojen moraalista
kannatusta asiallemme.
— Ja sinä luulet onnistuvasi?
Leino ei vastannut suoraan:
— Tiedänhän kyllä, että suuret harvoin puolustavat pieniä, että heikot
aina ovat väärässä ja että oman edun vuoksi useinkin sydämen ääni ja
jalomieliset tunteet tukahdetaan. Mutta sittenkin tahdon yrittää. Minä
tahdon olla sorretun kansan äänenkannattajana. Maailmassa on yhteistä
veljeystunnetta olemassa, ja toivon, että rakkauteni onnetonta maatani
kohtaan on saneleva minulle oikeat sanat, jotka voivat tunkeutua
ihmisten sydämiin ja omiintuntoihin. Oi! Saimi, kuinka tuo tehtävä
viehättää minua! ...
Innostus ja luja luottamus nostattivat riemunvälkkeen hänen
kasvoilleen. Hänestä huokui sellaista voimaa ja isänmaallista
henkeä, että Saimi katseli häntä hetken aikaa aivan sokaistuna
ja hämmästyneenä. Oi! Leino jos kuka kykeni hurmaamaan joukkoja
puheellaan ja persoonallisuudellaan... Tuollaisena Saimi rakasti häntä
intohimoisesti, ihaili häntä kuin jotain ihmeellistä olentoa...
Ja ylpeänä Saimi kysyi:
— Milloin sinä lähdet?
— Siitä juuri on kysymys. Vallankumous kytee Venäjällä; jonakuna
päivänä se voi puhjeta ilmi. Silloin Europan koko huomio on kiintyvä
siihen. Ei kukaan tule välittämään vähääkään Suomesta, joka seuraa
nöyrää passiivisen vastarinnan politiikkaa. On kuitenkin välttämätöntä
viivyttelemättä ilmaista maailmalle, että tämä passiivinen vastarinta
kysyy meiltä suurta kärsivällisyyttä ja sankarillisuutta. Parasta olisi
lähteä jo viikon kuluttua. Voisitko niin pian olla valmis?
— Tahdotko, että minä seuraisin sinun mukanasi?
— Mitä minä sinutta tekisin, Saimi? Kuinka voit hetkeäkään epäillä,
että eroaisin sinusta?
Ja kiihkoissaan Leino sulki Saimin syliinsä, suuteli hänen silmiään ja
suutaan ja sanoi:
— Me lähdemme yhdessä kaikkiin noihin maihin, jonne mielesi aina on
ikävöinyt. Sinä rohkaiset minua suorittaessani tätä tehtävääni... Sinä
annat minulle siihen voimaa, Saimi... Oi! kuinka minä sinua rakastan!
Mutta minä tahdon omistaa sinut kokonaan, huudahti hän kärsimättömästi.
Vavisten Saimi painautui hetkeksi hänen syliinsä antautuen kokonaan
rakkautensa ja isänmaallisen innostuksensa valtaan, unohtaen kaiken
muun, niin kauan kuin rakkauden ja nautinnon väristystä kesti.
Sitten hän sanoi heikolla äänellä:
— Entäs Olavi?
Äkillisellä ja vaistomaisella liikkeellä Leino työnsi hänet luotaan.
— Olavi, toisti hän synkkänä... olisihan järjetöntä ottaa niin pieni
lapsi mukaan matkalle... Se kestää epäilemättä useampia kuukausia...
Leino koetti löytää jotain tekosyytä, joka loukkaamatta äitiä
vakuuttaisi hänelle, että hänen täytyi matkustaa ilman lasta. Olavi
olisi vain pilannut hänen onneaan tällä matkalla, joka merkitsisi
hänelle tavatonta voittoa.
— Sitäpaitsi lapsi on hyvin epämukava matkalla, etkö ajattele sitäkin,
Saimi?
— Minä en voi erota Olavista uudelleen, vastasi Saimi aivan kalpeana...
Enkä minä sitä tahdokkaan.
Miksi Leino tahtoi eroittaa hänet Olavista? Olivatko nuo käytännölliset
syyt ainoat ja ajatteliko hän todellakin lapsen parasta? Vai olisiko
mahdollista, ettei hän rakastaisi pikku Olavia? Tämän julman epäilyksen
iskiessä kuin salama hänen mieleensä hän luuli sydämensä pakahtuvan...
Hän käänsi tuskaiset silmänsä Leinoon nähdäkseen mitä tämä ajatteli.
Leinon silmien ilme oli kova ja läpitunkematon... Ja Saimi tunsi tänä
hetkenä, että jokin eroitti heidät toisistaan...
— Jos sinusta on suotavaa, että Olavi jää kotiin, niin minä jään hänen
kanssaan, ehdoitti Saimi arasti hetken äänettömyyden jälkeen.
— Antaisitko sinä minun matkustaa yksin? Oi! sinä et rakasta minua yhtä
syvästi kuin minä sinua, Saimi! Tiedäthän, etten voi elää sinutta, että
sinun läsnäolosi on minulle yhtä tärkeä kuin ilma ja aurinko ... Etkö
sinä luopunut kaikesta seurataksesi minua, ja nyt sinä kiellät minulta
tämän uhrauksen?
— Sinä unohdat, Aarno, että olen ollut koko kesän erossa lapsestani.
Jos jätän nyt Olavin, niin kadotan hänet kokonaan, sanoi Saimi lujasti.
— Voisimmehan jättää hänet ystävien huostaan, ehdoitti Leino
itsepäisesti. Ei siitä olisi Olaville vahinkoa.
Saimi pudisti päätään epäilevästi:
— Ei mikään maailmassa voi korvata äitiä... Minä rakastan sinua, Aarno,
enemmän kuin mitään muuta, mutta tässä suhteessa lapseni oikeus käy
kaiken muun edellä...
Ja Saimi astui askeleen Leinoa kohti painautuakseen hänen syliinsä ja
voidakseen hyväilyllä lieventää sanojensa vaikutusta.
Mutta Leino ei huomannut tätä hellää liikettä, ei kohdannut vaimonsa
rukoilevaa katsetta. Hän oli syvästi loukkaantunut, koska Saimi
kieltäytyi muka velvollisuutensa vuoksi lastansa kohtaan yhteisestä
matkasta.
Kuinka monet lapset saavat elää erossa vanhemmistaan, miksei Olavikin?
— Tahdotko ehkä, että kokonaan luovun tehtävästäni? kysyi Leino
kylmästi, voimatta peittää pettymystään.
— En, vastusti Saimi pelästyneenä. Suomen etu käyköön kaiken muun
edellä. Mutta lähdetään kaikki kolme.
Saimi koetti hymyillä kyynelten lävitse.
— Miten tahdot! sanoi Leino kohauttaen olkapäitään... Mutta hänen
katkeruutensa kasvoi nähdessään Saimin niin lujana... Puhukaamme siitä
myöhemmin. Nyt minulla ei ole aikaa. Herrat odottavat minua.
Ja Leino läksi.
Liikkumatta Saimi seurasi katseillaan miestään toivoen, että hän
kääntyisi vielä takaisin ja lausuisi hänelle jonkun hellän sanan...
Vaan ei, hän astui suoraan huoneeseensa, taakseen katsomattakaan...
Saimi kävi masentuneena istumaan.
Ensi kertaa Leino läksi suuttuneena hänen luotaan. Minkä vuoksi? Mitä
hän oli tehnyt? Ja äkkiä tämä vääryys vahvisti sen epäilyksen, joka
tähän asti oli vain epäselvänä hänessä kytenyt. Leino ei rakastanut
Olavia. Se oli päivän selvää. Ja lapsi vaistomaisesti ei voinut sietää
myöskään häntä.
Oi! kuinka tämä havainto häntä kiusasi! Syvä vastenmielisyys eroitti
toisistaan nuo kaksi olentoa, jotka yksin koko maailmassa olivat
hänelle rakkaat... Pitikö hänen onnensa jälleen hävitä? Oliko
todellakin tarpeellista, että sama surun sävel alituisesti soisi hänen
sydämessänsä?
Nähdessään nyt entisyyden selvänä edessään käsitti hän, että hän aina
oli tavoitellut vain harhakuvaa. Hänen avioliittonsa oli ollut yhtä
ainoaa iloa. Oi! miksikä häntä kohtasi tämä äkillinen pettymys, miksikä
hänen silmänsä täten avautuivat?