Miten kiusallinen ja pitkä olikaan talvi, jonka Saimi vietti Ruotsissa
maanpaossa Olavin kanssa Leinon ystävien luona!
Vanha seitsemännelläkymmenellä käyvä pariskunta asui 16:nnelta
vuosisadalta polveutuvassa rakennuksessa, joka oli täynnä
historiallisia muistoja. Kuinka kaukana maailmasta siellä olikaan,
kaukana nykyisestä vuosisadastakin! Kaikki oli siellä vanhaa
ja muodista joutunutta, mutta siitä huolimatta ihastuttavaa...
Alakuloisuus ja haikeus, mikä painosti Tärnön kartanoa, sopi hyvin
Saimin surumieliseen tunnelmaan. Sillä hän kärsi hirveästi, kun hän oli
pakoitettu elämään erillään Leinosta ja tavallisesta ympäristöstään.
Kuitenkin heitä pidettiin kovin hyvänä, sekä Saimia itseään että lasta
ja heille osoitettiin kaikkea mahdollista huomaavaisuutta.
Saimilla oli yksi ainoa ilonaihe: posti. Joka päivä, jo kauan ennen
määräaikaa, hän odotti postintuojaa. Ja kun Suomen posti myöhästyi
huonon ilman ja myrskyn tähden, niin mikä hirveä tuska ja levottomuus
häntä kiusasikaan! Vaikka hän tiesikin, että viivytys oli aivan
luonnollinen, niin ei hänen järkensä voinut sittenkään hallita
hänen kiihoittunutta mielikuvitustaan. Hän pelkäsi heti, että jokin
onnettomuus oli kohdannut Leinoa, että odottamattomat vaikeudet estivät
avioeron saamista...
Nils suostui kuitenkin jalomielisyydellä, joka hämmästytti ja liikutti
Saimia, kaikkiin vaimonsa vaatimuksiin. Hän ei ollut pannut muuta kuin
yhden ainoan ehdon: Olavin tuli joka vuosi oleskella neljä kuukautta
isänsä luona, kunnes hän tulisi täysi-ikäiseksi. Sitten hänellä olisi
vapaus valita.
Saattoiko Saimi sitä kieltää? Hän ei tahtonut olla vähemmän
jalomielinen kuin toinenkaan ja hän antoi Nilsin itse määrätä milloin
pojan tuli olla hänen luonaan. Koko asia järjestyi niin sovinnollisesti
ja helposti, että se hiukan hermostutti Saimia.
Kuitenkin kaikki muodollisuudet ja allekirjoitettavat paperit tuottivat
hänen mielelleen paljon kärsimystä. Ne olivat hänelle yhtä kiusallisia
hetkiä kuin ne kerrat, jolloin Olavi viattomuudessaan kyseli isäänsä.
Joka hetki hän muisteli häntä... Saimin täytyi ohjata hänen pientä
kätöstään hänen kirjoittaessaan isälle kirjeitä, joita tosin oli aivan
mahdoton lukea ja joita Saimin sen vuoksi täytyi täydentää ja selittää.
Isän vastauksissa lapselle ei ollut koskaan sanaakaan Saimille! Oi!
huolimatta rakkaudestaan Leinoon tämä seikka sittenkin tuotti hänelle
tuskaa. Ja tahtomattaan hänen ajatuksensa liitivät usein Viikin
kartanoon, Nilsin luo...
Varsinkin pitkinä unettomina öinä Nilsin kuva kummitteli hänen
mielessään. Hän näki hänet yksin Viikin kartanossa tuskan murtamana,
yksin sulkeutuneena huoneeseensa, vanhentuneena, kumaraselkäisenä,
yksinäisyyden taakan painostamana. Tai hänen eteensä nousi kuva
väkijuomien huumaamasta miehestä, joka hillittömästi antautui himojensa
valtaan.
Voidakseen karkoittaa nuo kuvat Saimi koetti loihtia esiin Leinon
kasvot ja muistuttaa mieleensä hänen hellää ääntään. Mutta se ei
onnistunut aina hänelle. Onnettoman miehen kuva nousi niin selvänä
hänen eteensä, että se oli hänen rakkauttaankin voimakkaampi. Ja
tuskissaan Saimi muisteli Nilsin sanoja: »Minä elän sinussa, joka
hetki! Se on minun kostoni...»
Saimin elämä Tärnössä oli erakon elämää. Hän ei käynyt missään. Iltasin
kokoonnuttiin vain suureen saliin, jossa tuli paloi iloisesti takassa.
Vanhan pariskunnan torkkuessa Saimi otti polvelleen Olavin ja lauloi
hänelle vanhoja ruotsalaisia ritarilauluja, jotka kertoivat sotilaiden
uskollisuudesta kuninkaitansa kohtaan.
Olavi kuunteli häntä loistavin silmin. Hän tahtoi myöskin tulla
sotilaaksi. Hän veisti itselleen puisen miekan, jonka hän kiinnitti
vyölleen:
— Sillä minä puolustan äitiä, selitti hän ylpeänä.
Vihdoin kun odotusaika oli päättynyt, saattoi Saimi palata
kotimaahansa, rakkaaseen Suomeensa! Oi! kuinka hän mielestään tällä
välin oli vanhentunut ja muuttunut!
Mutta heti kun hän kuuli Leinon rakkautta hehkuvan äänen ja näki
hänen hellät silmänsä, unohti hän kaikki kärsimyksensä. Ja jos hänen
olisi pitänyt elää uudestaan tämä raskas ja vaikea vuosi, olisi hän
epäröimättä aloittanut sen alusta, niin suuri oli hänen rakkautensa
Leinoon!
Samana päivänä, kun hän palasi kotimaahan, lähetti hän Olavin neljäksi
kuukaudeksi Viikin kartanoon. Sitten heidät vihittiin. Vihkimys
toimitettiin pastorin kansliassa, aivan yksinkertaisesti. Saimilla oli
yllään matkapuku, ja vielä samana iltana he matkustivat Saarilaan.
Hiukset yksinkertaisesti kammattuina, kädessä ruusukimppu Saimi näytti
aivan nuorelta tytöltä, joka oli matkalla unelmiensa luvattuun maahan.
Saarilassa he elivät uudestaan koko lapsuutensa ihanan elämän. Jokainen
kivi, jokainen puu toivotti heidät tervetulleiksi.
He soutelivat tutulla järvellä, he kuuntelivat metsän salaperäistä
huminaa ja katselivat illalla, unelmiinsa vaipuneina, keijukaisten
tanssia pienellä lammen pinnalla, jota valkeat lummekukat peittivät.
Ja heidän rakkautensa kirkasti nämät muistot vielä entistäänkin
ihanammiksi. Jokainen päivä kätki helmaansa uuden onnen ja Saimin
rakkaus miestään kohtaan eneni enenemistään.
Lukukauden alussa oli heidän kuitenkin pakko palata Helsinkiin
uuteen asuntoonsa, joka sijaitsi kauniissa Kaivopuistossa. Leino
oli vuokrannut suuren, merelle antavan huoneuston, jotta Saimi ei
tuntisi olevansa kovin ahdetulla alalla kaupungissa. Kaikki kodissa
oli uudenaikaista ja uutta: osittain hiukan jokapäiväistäkin. Ei
pienimpäänkään esineeseen liittynyt mitään muistoa. Saimi ei ollut
tahtonut, hienotunteisuudesta Leinoa kohtaan, säilyttää mitään,
joka olisi voinut muistuttaa hänen edellistä avioliittoaan. Mutta
hän kaipasi muutamia pikkuesineitä: kirjoja, koruja, noita tuhansia
tavaroita, jotka tulevat ikäänkuin osaksi meistä itsestämme, kun ne
aina ovat kuuluneet meidän ympäristöömme. Mutta rohkeasti hän voitti
nuo pienet surut. Itse asiassa tuo merkitsi niin kovin vähän elämässä!
Ja koska hän aloitti uutta elämää, niin kaikki se, mikä muistutti
menneisyyttä, oli poistettava siitä!
Leino sen sijaan rakasti häntä koko kiihkeän luonteensa voimalla, juuri
niinkuin Saimi tahtoikin olla rakastettu.
Saimi oli hänen oikea toverinsa, joka otti osaa kaikkiin hänen
ajatuksiinsa ja toimiinsa. Hän tunkeutui kaikkiin hänen salaisimpien
ajatustensakin sopukkoihin. Mutta Saimi huomasi tämän sielun pohjalla
ominaisuuksia, jotka saattoivat hänet hiukan ymmälle. Leino ei ollut
aivan sellainen, kuin miksi hän oli mielessään hänet kuvitellut. Hän ei
ollut enää, niinkuin muinoin, vaatimaton, vakava, kiihkeä työihminen,
vaan kunnianhimoinen mies, joka halusi elää ja toimia ja janosi valtaa
ja kunniaa ... Tieteellisen menestyksen huumaamana ja voitettuaan
yksityiselämässään kaikki vastukset oli hänen kunnianhimonsa tullut
aivan rajattomaksi.
Kun hän innoissaan esitti Saimille tulevaisuudenaikeensa, niin niiden
uhkarohkeus suorastaan pelästytti häntä... Tämä kunnianhimo, joka
aluksi oli häntä hurmannut, se sai nyt hänet pelosta vapisemaan.
Sillä hänellä oli se tunne, että Leino voisi uhrata kaikki, yksinpä
rakkautensakin kunnianhimonsa tyydytykseksi, ja hän alkoi pelätä
onnensa puolesta...
Ja sitäpaitsi Leinon voimakas persoonallisuus ei voinut helposti
sietää rinnallaan toista tahtoa. Jo usean kerran oli hänen itsevaltias
luonteensa noussut Saimia vastaan. Hän ei itse sitä huomannut, koska
hän aina oli saanut esteettömästi seurata omaa tahtoaan, mutta
vähitellen Saimille selvisi, että jos hän tahtoi pitää yllä sopusointua
heidän yhdyselämässään, niin täytyi hänen kokonaan alistua Leinon
tahdon alle.
Ja rakkaudestaan huolimatta Saimi, joka oli niin luja ja riippumaton
luonteeltaan, saattoi vain vastahakoisesti ajatella tätä uhrausta...
Sitä paitsi hän pelkäsi Olavin puolesta. Leino oli rakkaudessaan kopea
ja itsevaltias! Hän vaati, että Saimi aina olisi hänen luonaan. Hän ei
voinut kirjoittaa eikä tehdä työtä, jollei hän ollut samassa huoneessa,
aivan hänen vieressään, jotta hän joka hetki saattoi vastata hänen
hymyilyynsä ja katseeseensa. Mistä hän ottaisi aikaa lastaan varten?
tuumi Saimi usein suurella tuskalla...
Ja mitä tunteita Leinolla oikeastaan oli Nils af Ekin lasta kohtaan?
Siinä suhteessa Saimi ei vielä tuntenut hänen sydäntään. Olavin
takaisintulo näyttäisi sen kyllä.
Saimi odotti Olavia palaavaksi juuri tänä päivänä. Minä hetkenä hyvänsä
hän saattoi tulla. Silloin hänen onnensa vasta olisi täydellinen.
Kaikki, mitä hän elämässä rakasti, oli hänen omassa, hänen omassa
kodissansa...
Oi! elämä antoi hänelle niin sanomattoman paljon onnea, ettei hänen
tosiaankaan tarvinnut takertua sen pieniin suruihin.