Niin, koko elämänsä hän saisi siitä kärsiä, sen hän nyt tiesi...
»Kahtiajako!» joka hetki se seuraisi häntä kuin varjo.
Eikö Olaviin kohdistunut koko entisyyden voima?
Vaikka Saimi halveksikin kaikkea sitä, minkä hän oli jättänyt
taaksensa, tunsi hän sittenkin poikansa läsnäollessa, että Nilsin
rakkaus oli pitävä kiinni oikeuksistansa.
Tästä lähin Leinon ja hänen suhteensa ei voisi enää olla aivan välitön.
Ei koskaan hän saisi enää täydellistä rauhaa.
Leino ei vastannut sittenkään sitä kuvaa, jonka hän oli hänestä luonut;
hän itsekään ei voinut enää yksinomaan olla vain rakastajatar. Kun tämä
hänelle selvisi, oli hänen rakkautensa Leinoon heikonnut, mutta hänen
äidintunteensa sen sijaan vahvistunut. Hän oli varmasti päättänyt pitää
Olavin luonaan, sillä ei mikään muu tunne voisi häntä enää hänestä
eroittaa.
Mutta hän ei kärsinyt yksin. Lapsi sai kärsiä hänen kanssaan ja lapsen
kärsimys olikin hänen omaansa paljoa suurempi. Hän sai maksaa lunnaat
äitinsä onnesta.
Ja kuitenkin, kuinka hän olikaan koettanut pitää silmällä sekä Olavin
että Leinon onnea. Oi! julma elämä, miksikä toisten onni on aina
uhrauksilla ostettava?
Saimin antautuessa katkerien mietteittensä valtaan tunsi hän äkkiä
kaulassaan pikku Olavin käsivarret; huoneen nurkasta hän oli seurannut
koko kohtausta.
Nähdessään äitinsä itkevän hän lähestyi häntä. Hyväillen häntä ja
kumartuen aivan hänen korvansa juureen hän kuiskasi hiljaa:
— Älä itke, äiti, äiti kulta, Olavi rakastaa sinua!
Saimi painoi liikutettuna hänet rintaansa vasten!
— Mutta jotta äiti olisi oikein iloinen, niin etkö tahdo myös rakastaa
Leino-setää, kultaseni?
Mutta lapsen huomio kääntyi samassa kadulle, josta kuului melua, eikä
hän ajatellut sen enempää Saimin sanoja. Uteliaana hän laskeutui alas
äidin polvelta ja kiiruhti ikkunan luo. Saimi seurasi häntä.
Kasakat tekivät tavallisen kiertonsa. Kolmekymmentä ratsastajaa kiiti
ohitse piiskat kädessä, kasvoilla hurja ilme.
Käheällä, väräjävällä äänellä he lauloivat surunvoittoisia laulujaan,
jotka ilmaisivat arolaisen syvää koti-ikävää ja kaipausta.
Saimi, jota tämä näky aina hermostutti, näki heidän katoavan sumuun.
Sitten katu jälleen tyhjeni ja rauhoittui.
Unohtaen hetkeksi omat huolensa, hän tuumi itsekseen syvän
alakuloisuuden painostamana:
— Mitähän vaikeuksia ja nöyryytyksiä tulevaisuus vielä tuonee Suomi
raukallemme?
Sitten hän kääntyi äkisti taakseen kuullessaan viereisen huoneen oven
avautuvan.
Palava lamppu kädessä Leino astui salin lattian yli hakeakseen jotain
paperia, sitten hän palasi jälleen työhuoneeseensa, jossa keskustelua
yhä jatkui.
Kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, huomasi Saimi vasta, että oli jo
pimeä ilta.
— Äiti, huudahti Olavi, ikäänkuin havahtuen unesta. Saimi otti hänet
syliinsä, suuteli häntä ja jäi liikkumatta seisomaan ikkunan pieleen
nojautuneena.
Kaukana merellä pimeys kävi yhä synkemmäksi, ja laiva, jonka saattoi
eroittaa vaan tulista, eteni ulapalle.
Saimi seurasi masentuneena, tuskan valtaamana sitä kauan katseillansa.
Eikö hänen onnensakin ollut samanlainen kuin tuo tuli, joka eteni
kauaksi Suomenlahdelle?