Saimi oli sulkenut ovensa kaikilta, hän ei päästänyt luokseen edes
Olavia, joka itki katkerasti äitiään.
Leino-sedän viimeisen käynnin jälkeen oli koti lapsen mielestä aivan
muuttunut. Isä ei huolinut ruveta enää piilosille hänen kanssaan.
Äitikulta, joka siihen saakka aina oli vain hymyillyt hänelle, ei
näyttänyt enää välittävän hänestä yhtä paljon kuin ennen. Leino-setä
ei tuonut hänelle enää leikkikaluja, ja pienokainen sai tyytyä vain
hoitajansa seuraan. Epäselvästi Olavi tunsi tämän muutoksen, ja
hänen pienissä aivoissaan heräsi selittämätön vastenmielisyys setää
kohtaan, joka oli syypäänä tähän muutokseen. Olavi oli perinyt isänsä
mustasukkaisen ja epäluuloisen luonteen, ja itsepäisyydellä, jonka hän
taas oli saanut äidiltään, hän antautui tähän tunteeseensa.
Aavistamatta mitä lapsen mielessä liikkui Saimi heittäytyi epätoivonsa
valtaan ja astui levottomana huoneessaan edes-takaisin. Hänen
kärsimystä ilmaisevilla kasvoillaan näkyi valvotun yön jäljet.
Hänen mielestään hän oli saanut kärsiä vääryyttä elämässään. Miten oli
mahdollista, ettei Nils ymmärtänyt häntä? Olihan hänen pyyntönsä niin
luonnollinen! Rakkaudenhan yksin tuli olla avioliiton perustana...
Niinpian kuin sitä ei ollut enää olemassa, kun rakkaus oli kohdistunut
toiseen, niinkuin hänen laitansa oli, niin mikä oli sen luonnollisempaa
kuin ero?
Oi! kuinka julma maailma olikaan, kun se ei tahtonut käsittää niin
luonnollista totuutta!
— Mikä minusta tulee? toisti hän yhä uudestaan. Jospa hän edes voisi
tavata Leinoa, neuvotella hänen kanssaan, niin hänen olisi ollut paljoa
helpompi olla. Mutta hän tapaisi hänet vasta iltapuolella. Kuinka
hirveät nämä jäljellä olevat tunnit!
Ja tahtomattaankin hän vertasi mielessään toisiinsa näitä molempia
miehiä, yhtä paljon liioitellen toisen avuja kuin toisen vikoja.
Moraalisesti ja siveellisesti oli Nils hänelle nyt vastenmielinen. Hän
inhosi häntä, melkeinpä vihasi. Miten hän oli voinut häntä rakastaa?
Miten elää kaikki nämät vuodet hänen rinnallaan?
Äkkiä Saimin huomaamatta hänen anoppinsa ilmestyi huoneen ovelle, joka
ei ollut lukittu. Kuullessaan askelten äänen Saimi kääntyi taakseen ja
tervehti arkailematonta sisääntulijaa vihamielisellä ja hämmästyneellä
katseella.
— Tekö! huudahti hän.
Tuliko hänkin häntä kiusaamaan?
Mutta rouva af Ek astui vähääkään välittämättä tästä vastaanotosta
miniänsä luo ja tarttui hänen kylmiin ja vastusteleviin käsiinsä. Ja
vetäen hänet viereensä sohvaan istumaan, hän kysyi suoraan:
— Onko sinun rakkautesi noin kiihkeä, lapseni?
Nyyhkytys oli ainoa vastaus. Nämät säälivät sanat tuon tavallisesti
niin kopean naisen suussa liikuttivat Saimia, joka oli kovin herkkä
vähimmällekin hellyyden osoitukselle.
— Sinä tahtoisit erota, sanoi vanha rouva, kun Saimi oli hiukan
rauhoittunut, poikani sanoi sen minulle käydessään tänään minua
kaupungista hakemassa. Saimi, jonka kasvonpiirteet äkkiä taas
jäykistyivät, aikoi nousta. Kuulehan minua, älä kiihoitu, vaan
jutelkaamme levollisesti... Nils parkani toivoo, että hänen vanha
äitinsä voisi ehkä keksiä sellaisia sanoja, jotka tunkeutuisivat sinun
sydämeesi ja saisivat sinun muuttamaan päätöksesi... Minun poikani
on nyt kysymyksessä... Suostuessasi Nilsin vaimoksi olit sinä nuori
ja rakastunut ja sinä luulit tätä avioliittoa suureksi onneksi. Sinä
olet erehtynyt, ja minä ymmärrän sen vallan hyvin, lapseni, sillä te
olettekin kovin erilaisia. Mutta oletko varma siitä, että rakkautesi
tällä kertaa on oikea eikä vain harhaluulo?
— En usko, että kukaan voisi rakastaa sen syvemmin kuin minä!
Ja onnekas ilme levisi hetkeksi Saimin kasvoille.
— Olkoon! sinä rakastat herra Leinoa. Mutta oletko myös ottanut
huomioon velvollisuutesi? Sinä et ole oikeutettu enää ajattelemaan
yksinomaan vain itseäsi... Sinä olet edesvastuussa kahden olennon
onnesta: miehesi ja lapsesi.
— En usko, että heidän onnensa on ikuisiksi ajoiksi hukassa,
vaikka minä eroankin. Nils löytää pian toisen, sillä minä en ole
vähimmässäkään määrässä se nainen, jota hän tarvitsee... Enhän minä
kuulu teihin... En sano sitä kostonhalusta, vaan siksi, että se on
totta... Uskokaa minua, olen ajatellut, punninnut kaikkea. Ja koska te
kerrankin puhutte minulle kuin äiti, niin tahdon olla myös täysin suora
teitä kohtaan... Niinkuin te sanoitte, minä luulin rakastaneeni Nilsiä.
Olin nuori, innokas, en tuntenut elämää lainkaan, ja samoinkuin kaikki
morsiamet, minäkin kuvailin mielessäni, että Nilsillä oli vain hyviä ja
kauniita ominaisuuksia. En ottanut lukuun hänen sisällistä elämäänsä,
hänen luonteensa heikkoutta, hänen huonoja ominaisuuksiaan...
Vähitellen silmäni avautuivat, Nilsistä, sellaiseksi kuin olin hänet
mielessäni kuvaillut, ei jäänyt mitään jäljelle... Olin aivan yksin...
hirvittävän yksin... henkisesti aivan yksin... Entäs te! te kohtelitte
minua aina kylmästi, aina arvostelevasti, ilman vähintäkään hellyyttä,
minua orpoa, joka taistelin epätoivoisesti voidakseni säilyttää
onneni, ja joka kaipasin niin kipeästi hiukan todellista rakkautta ja
osanottoa...
Saimin ääni katkesi.
— Nils rakastaa sinua, sitä et voi kieltää...
— Niin, hän rakastaa minua omalla tavallaan, mutta hän ei ymmärrä
minua... Sellainen rakkaus ei minulle riitä. Sanokaa minua
romanttiseksi, ihanteelliseksi, kiihoittuneeksi, miksi vain haluatte,
mutta minun täytyy voida täydellisesti kunnioittaa miestäni... ja sitä
minä en voi tehdä Nilsin suhteen... Sillä tiedättehän te, että teidän
poikanne juo...
Kalpeana, pää alas kumartuneena rouva af Ek kuunteli tätä katkeraa
sanatulvaa.
— Pitäisi antaa anteeksi, sääliä, toivoa parannusta...
— Ei. Te tiedätte kyllä, että Nilsin himo, vaikka se vielä olisikin
vain alullaan, ei ole parannettavissa... Oi! toivoinhan minäkin sitä
alussa... Olavin tähden. Mutta se oli turhaa. Nils tahtoo juoda itsensä
päihdyksiin, ja tuo himo on paljoa voimakkaampi kuin hänen tunteensa
meidän lapseemme... Minä olen nuori, minulla on vielä pitkä tulevaisuus
edessä. En voi tällä tavalla uhrautua. On minullakin oikeus saada onnea!
— Saimi, rakkautesi Leinoon estää sinua näkemästä asioita oikeassa
valossa. Sinun velvollisuutesi on aivan selvä: sinun tulee jäädä sen
luo, joka tarvitsee sinua: nimittäin Nilsin.
— Te puhutte nyt itsekkäästi, Nilsillä on äitinsä ... Mutta Leino on
aivan yksin. Minun oma onneni ei merkitse mitään teidän silmissänne.
Minä huomaan sen kyllä, minä en ole teidän vertanne.
— Ei, Saimi, sinä syytät minua väärin. Mutta onnea ei voi saavuttaa
laiminlyömällä velvollisuutensa.
— Minunko velvollisuuteni olisi siis uhrautua teidän poikanne puolesta?
Mutta millä oikeudella toinen voi vaatia sellaista uhrausta toiselta?
Eikö minun ihmisarvoni ole yhtä suuri kuin Nilsinkin? Miksei Nils uhraa
himoaan minun tähteni? Eikö minulla ole yhtä suuri oikeus elää kuin
hänelläkin? Ja nyt, kun minulla on tarjona sellainen rakkaus ja onni,
jota aina olen uneksinut, niin tahtoisitteko, että minä sen hylkäisin?
Ei koskaan, äiti, en minä sitä hylkää!
— Oi! lapseni, sinun haaveesi ja nykyaikaiset mielipiteet ovat
johtaneet sinut aivan harhaan. Sinä tavoittelet katoavaa onnea, vaikka
onni on aivan rinnallasi. Sinulle perintätavat, velvollisuudet,
uhrautuvaisuus ovat turhia sanoja... Mutta ei ole kysymys vain
pojastani, vaan myös Olavin tulevaisuudesta. Oletko sitä ajatellut?
— Ettekö luule, että minä ja se mies, jota minä rakastan, voimme
rakkaudella kasvattaa hänestä yhtä kelvollista ja kunnon miestä kuin
hänen isänsäkin?
— Kukapa tietää, vaikka toiset lapset vaatisivat myös sinun rakkauttasi?
— Minun sydämeni on niin laaja, että siinä aina tulee olemaan paikka
Olaville... Ja nyt, minä pyydän, älkää kiusatko minua enää kauemmin...
Ei mikään voi saada minua muuttamaan päätöstäni.
— Onko se siis sinun horjumaton päätöksesi, Saimi? kysyi rouva af Ek
kohoten pystyyn.
— Aivan horjumaton, äiti... Sanokaa Nilsille, minä pyydän, koska hän on
valinnut teidät välittäjäksi, että minä teen vaikka mitä voittaakseni
vapauteni ja säilyttääkseni lapseni...
— Sanon sen Nilsille, joka odottaa minua tuskissansa... Minä en voi
vastata hänen päätöksestään ... Joka tapauksessa voin vakuuttaa
sinulle, että hän on kohteleva sinua kuin gentlemanni. Ja nyt lapseni,
surustani huolimatta toivon, että saavutat sen onnen, jota ajat takaa.
Hyvästi, Saimi!
Hetken aikaa rouva af Ek puristi Saimin kättä, joka ei sanonut
sanaakaan, vaan hengitti helpotuksesta, kun ovi vihdoin hänen
jäljissään sulkeutui...
* * * * *
— Lapsi parkani! ei ole vähintäkään toivoa, vakuutti rouva af Ek
Nilsille, joka odotti häntä viereisessä huoneessa. Hän on kokonaan
rakkautensa vallassa... Tunnethan sinä hänen itsepäisen luonteensa,
rautaisen tahtonsa. Hän tahtoo erota! Tyydy kohtaloosi, poikani!
Ja samoin kuin Nilsin pienenä ollessa sulki rouva af Ek hänet syliinsä:
— Minä en voi, äiti... vastusti Nils pettyneenä.
— Täytyy voida! Oi! tiesinhän minä jo edeltäpäin, ettei tästä
avioliitosta koituisi sinulle onnea... Kaikki eroittaa teidät
toisistaan... Saimi on uusien aatteiden tuote, jotka antavat
yksilöllisyydelle suurimman vallan... Me kuulumme perintämuistojen
aikakauteen. Nykyään ne ovat häviämässä. Rohkeutta, Nils. Ero on
välttämätön, sillä jos sitä ei tule, niin pelkään, että sinä voit tehdä
jotain väkivaltaista. Hän ei arkaile, siitä olen varma, oikeuteen
vetoamista, ja sitten meidän nimemme tulee vedetyksi lokaan ja sinun
yksityinen elämäsi paljastetuksi skandaalihimoisen yleisön edessä...
Ei sitä, poikani! Ei minun tähteni. Koko elämäni — ja jumala yksin
tietää, minkä ponnistusten hinnalla se on käynyt — olen voinut välttää
skandaalia!
Ja kun Nils tämän iskun murtamana ei vastannut mitään, jatkoi rouva af
Ek:
— Sinun olisi mahdoton elää yhä edelleen naisen kanssa, joka vihaisi
sinua, eikö totta? Ajattele tulevaisuuttasi, nimeäsi. Minä vanhenen,
minun täytyy saada olla iso-äiti, ja totta tosiaan, Olavi ei ole mikään
Ek. Hän tulee liiaksi äitiinsä...
— En koskaan voi olla onnellinen ilman Saimia.
— Oi! poikani, älä antaudu epätoivoon. Sydän tuottaa meille alituisesti
yllätyksiä! Ole mies, Nils, ole armelias, anna Saimille lapsi.
— Ja sinäkö, minun äitini, ajat Saimin asiaa minua, poikaasi
vastaan?...
— Juuri siksi, että olen äitisi. Minä tahdon, että särkynyt onnesi
tulisi taas ehjäksi.
— Äiti, minä en voi luopua hänestä...
— Ajattele seurauksia! Pelkäänpä, että turhaan toivot voivasi vielä
voittaa Saimin rakkauden... Mutta sinä et tunne häntä. Ei mikään
maailman voima voi saada häntä muuttamaan päätöstään. Mitä Olaviin
tulee, niin et missään tapauksessa kadota häntä kokonaan. Hänen äitinsä
on pakko myöntyä siihen, että hän saa oleskella muutamia kuukausia
vuodessa isänsäkin luona... Se on surkeaa elämää sinulle ja lapselle;
mutta ei ole valinnan varaa... Nyt minä lähden kaupunkiin! Parasta
antaa Saimin olla yksin...
Rouva af Ek suuteli poikaansa.
Ja Nils, surunsa murtamana, antoi hänen lähteä.
Masentuneena ja alakuloisena Saimi läksi rankkasateessa iltapuolen
laivassa kaupunkiin. Hän ei ollut tavannut Nilsiä eilisen keskustelun
jälkeen ja heti rouva af Ekin lähdettyä Nils oli lähettänyt palvelijan
ilmoittamaan hänelle, että hän oli lähtenyt metsästämään koko päiväksi.
Saimi näkikin hänen menevän metsään pyssy olkapäällään ja koira
kintereillään... Hän oli kiitollinen Nilsille siitä, että hän siten
esti kiusallista kohtausta. Saiminkin oli nyt paljoa helpompi lähteä
kaupunkiin, kun hänen ei tarvinnut antaa mitään selityksiä matkansa
johdosta.
Pikku Olavi vain pyysi kiihkeästi häntä jäämään kotiin ja leikkimään
hänen kanssansa.
— Toisen kerran, kultaseni! vastasi Saimi hajamielisesti lapselle, joka
silmät kyynelissä heilutti nenäliinaansa huoneensa ikkunasta, kun äiti,
astuessaan pihan poikki, heitti hänelle lentomuiskun!
Leino odotti kärsimättömästi Saimia ystävänsä, varatuomari Koskisen
luona; hän pelästyi pahasti, nähdessään hänen alakuloisen ilmeensä.
— Ei se merkitse mitään, vakuutti Saimi hymyillen. Pari hyvää sanaa ja
sinun läsnäolosi antaa minulle jälleen rohkeutta.
Ja tosiaankin, rakkauden ihmeellinen tenhovoima saikin Saimin pian
elpymään... Mutta minuutit olivat kalliita. Oli keskusteltava monista
vakavista kysymyksistä, tehtävä suunnitelmia ja päätöksiä ennen Leinon
matkaa, joka oli määrätty seuraavaksi aamuksi.
— Sinun täytyy lähteä, kehoitti Saimi, kun Leino toi esiin
epäilyksensä. Nilsin mustasukkaisuus ja viha laimenevat varmaan
suuressa määrin, jos olet poissa... Kyllä minä hänet tunnen. Hän on
pohjaltaan hyvä ja minun suruni saa hänen mielensä pehmenemään. Sitten
minä yritän puhua vielä uudestaan hänen kanssaan saadakseni hänet
suostumaan.
— Kuinka minä voisin jättää sinut yksin, rohkea Saimini? sanoi Leino.
— Se on välttämätöntä... Ja vielä toinen syy: jos jäät tänne, niin et
voisi käydä minua tervehtimässä. Missä sinä arvelet, että me tapaisimme
toisemme? Vain sattumaltako, ystävienkö luona? Ei, armaani, Saimi af
Ek ei voi sitä tehdä. Ihmiset, jotka ovat niin kärkkäät juoruille,
sanoisivat heti, että olet rakastajani... Minä puolestani en siitä
välittäisi: minulla on hyvä omatunto, mutta minun täytyy ajatella sitä
nimeä, jota kannan ja jota kerran poikani on kantava... Näethän kuinka
paljon vaikeuksia kohoaa eteemme, jos jäät tänne!
Ja vastenmielisesti Leinon täytyi myöntää Saimin väitteet tosiksi.
Päätettiin koettaa saada Nils taipumaan molemminpuolisesta
suostumuksesta tehtyyn avioeroon.
Molemminpuolisesta suostumuksesta tehty avioero, sanoi varatuomari
Koskinen vakavalla äänellä Leinon kysyessä hänen mieltään, on se
tapa, jota kaikkein useimmin käytetään. Varsinkin jos herra af Ek
vapaaehtoisesti luovuttaa lapsen äidille. Aviopuolisoiden ei tarvitse
muuta kuin kumpaisenkin erikseen lähettää avioerohakemuksensa
oikeuteen: toisen asianomaisen on silloin lähdettävä määräajaksi
ulkomaille... Tässä tapauksessa, te, hyvä rouva, sen teette, koska
te haluatte lähteä pois kartanostanne heti, kun saatte miehenne
suostumuksen eroon. Herra af Ek panee silloin kuuluutuksen virallisiin
lehtiin vaatien teitä palaamaan kotiinne. Jos te ette seuraa tätä
käskyä ja molemmat yhä edelleen pysytte avioerovaatimuksessanne, niin
oikeus julistaa sen viipymättä... Niinkuin näette, käy se varsin
helposti... Se on ystävällinen eroaminen, ei paljoa kummempi, kuin jos
kaksi ystävystä, jotka eivät enää tule keskenään toimeen, sanoisivat
sovinnossa toisilleen hyvästit.
— Mutta jollei mieheni suostu antamaan minulle lasta? kysyi Saimi
pelokkaasti.
— Silloin tuomioistuin ratkaisee asian.
— Mutta sehän on hirveää, jos minulta riistetään lapseni!
— Voihan se tapahtua... Ei sitä voi koskaan tietää. Siksi on parempi
olla kärsivällinen ja koettaa taivuttaa herra af Ekin mieltä, jotta hän
luopuu lapsesta sekä teidän omaisuudestanne.
— Mutta Saimi, minä en tahdo jättää sinua vihollistesi käsiin.
— Ole huoleti, sanoi varatuomari hymyillen... Rouva af Ek on aivan
oikeassa. Sinun poissaolosi on välttämätön, ja minä olen aina valmis
auttamaan teitä, hyvä rouva, ystävän neuvoilla.
Kuinka tuskallista, kun oli pakko keskustella kaikista kiusallisista
yksityisasioista asianajajan kuivassa konttorihuoneessa ja pilata siten
viimeiset hetket ennen eroa.
Saimi oli kovin kiusaantunut ja siihen määrään väsynyt, että hymy
katosi hänen huuliltaan. Hänestä tuntui, ikäänkuin likaisin käsin olisi
kosketeltu hänen sisintä tunne-elämäänsä. Oi! se oli välttämätöntä,
koska taistelun suunnitelma oli päätetty. Hänellä ei ollut aikaa kuin
vain nopeasti suudella Leinoa, kun armoton lähtökello kajahti.
Saimi palasi kotiin viimeisellä laivalla. Kello oli jo yli kymmenen.
Ei kukaan ollut häntä laivasillalla vastassa. Aivan kuin vieras hän
astui polkua pitkin, joka johti kartanoon. Satoi yhä. Kääriytyneenä
vettäpitävään sadevaippaan Saimi saattoi suojella itseään tässä
rankkasateessa, mutta hänen jalkansa, joissa oli vain ohuet kengät,
vajosivat joka askeleella saveen.
Puiden takana näytti Viikin kartano valaistuine ikkunoineen
ystävälliseltä ja iloiselta. Oi! kuinka tämä talo, kaikesta huolimatta,
oli käynyt hänelle rakkaaksi! Sen kauniit huoneet ja sen ihana
ympäristö oli kokonaan voittanut hänen sydämensä. Tänä iltana vasta,
kun hän palasi sinne ikäänkuin karkulainen vain lyhyeksi ajaksi, hän
käsitti sen täydellisesti.
Eteisessä palvelijatar odotti Saimia levottomana:
— Me olimme kovin rauhattomia rouvan puolesta, selitti hän kiireesti.
Me odotimme rouvaa joka laivalla. Sitten me arvelimme, että rouva
tulisi ehkä automobiililla, kun ilma oli näin huono! ...
Mutta palvelustyttö keskeytti puheensa huomatessaan, että emäntä
töin-tuskin kuunteli häntä.
Kalpeana ja hiljaisena Saimi astui vitkalleen portaita ylös, jotka
johtivat hänen huoneisiinsa. Palvelijattaren auttaessa vaatteita hänen
yltään hän kysyi:
— Onko herra kotona?
— On, rouva. Herra odotti kauan rouvaa, mutta kun rouva ei ollut
ilmoittanut kellekään, milloin rouva palaisi kotiin, kävi herra yksin
pöytään... Mutta herra ei juuri koskenutkaan ruokaan.
— Hyvä! keskeytti Saimi häntä vakavana.
Saimi inhosi palvelijatarten juttuja, ja tämä näytti olevan utelias.
Varmaan hän tunsi ukkosta ilmassa.
— Nukkuuko Olavi? kysyi Saimi kääntyen lapsen huoneeseen päin...
Paksusta kotipuvustaan huolimatta häntä värisytti.
— Kyllä hän nukkuu, rouva.
— Hyvä. Laittakaa vuoteeni ja sanokaa herralle, että olen palannut
kotiin, mutta että olen väsynyt ja panen maata. En tarvitse enää teidän
apuanne. Hyvää yötä, Kaisa.
Saimi astui Olavin huoneeseen. Nähdessään Saimin Olavin vanha hoitaja
nousi kunnioittavasti pystyyn.
— Olavi on itkenyt! huudahti Saimi kumartuen nukkuvan lapsen puoleen,
joka piteli kädessään pientä lempihevostaan.
— Hän itki kovin, rouva, selitti vanha hoitaja äreästi. Hän ei tahtonut
syödä eikä nukkua; hän odotti koko ajan äitiä. Vihdoin hän tyyntyi.
— Pikku raukka! mutisi Saimi liikutettuna tästä lapsen surusta ja
suuteli poikaa hellästi.
Kuinka soma hän oli punaisine poskineen ja pörröisine kiharoineen!
Mutta vieläkin hänen kasvoillaan oli kärsivä ilme. Hänen suunsa väreili
aivankuin tuskasta...
Ja entistään alakuloisempana Saimi pani maata. Mutta tällä kertaa uni
ei tullut silmiin. Niinpian kuin hän oli erossa Leinosta, valtasi
alakuloisuus hänet. Miten ihmeessä hän jaksaisi elää ehkä vielä
kauankin tässä epävarmuudessa, sietää aivan tyynesti miehensä alituista
läsnäoloa, ottaa vastaan vieraita, näytellä Viikin kartanon hymyilevän
ja rakastettavan emännän osaa, vaikka niin vakavat aikeet liikkuivatkin
hänen sydämessään? ...
Entäs Nils? Asettuisiko hän aina avioeroa vastaan? Kuinka uhkaavalta
tuo sana kuului illan hiljaisuudessa! Avioero! Eikö se merkinnyt kaiken
sen rikkomista, mikä kiinnitti hänet kartanoon, sitä iskua joka eroitti
vaimon miehestä, lapsen isästään, tulevaisuuden menneisyydestä? ... Hän
miltei pelkäsi kaikkia näitä seurauksia, jotka äkkiä tuntuivat hänestä
niin kauhistuttavilta... Oi! mitä vaikeuksia, mitä esteitä hänellä oli
voitettavanaan! Oliko hänellä rohkeutta uhmailla kaikkea tätä vastaan?
Oi! Hänellä oli rohkeutta, sillä kärsimyksen päätyttyä Leinon rakkaus
odotti häntä, tuo rakkaus, joka oli palkitseva hänelle kaikki tuskat...
Ja Leinon kuva kädessä, Leinon nimi huulillaan hän vihdoin nukkui.
Seuraavana aamuna samalla penkereellä, jossa Saimi, Leinon ensi kertaa
hänen luonaan käydessä oli osoittanut Ruotsiin menevää alusta, hän
odotti kärsivällisesti laivaa, jolla Leinon oli määrä matkustaa.
Päivä oli harmaa ja synkkä. Saaret ja luodot olivat ohuen sumun
peitossa, joka hävitti kaikki rajaviivat, jotta ne ikäänkuin sulivat
veden kanssa yhteen.
Vihdoin taivaanrannassa ilmestyi saaren takaa laivan musta runko...
Saimi vapisi ilosta ja haki kiikarin. Aivan selvästi hän saattoi
eroittaa laivan liikkeet, ja hänestä tuntui, ikäänkuin yksinäinen
matkustaja, nojautuneena laivan laitaa vasten, olisi kiinnittänyt
katseensa kartanoon ja häneen. Hänen sydämensä sykki rajusti...
Saimi oli niin kokonaan vaipunut siihen mieluisaan tunteeseen, että
hän täten ikäänkuin halki ilman oli voinut saada uutta voimaa ja
virkistystä, ettei hän kuullut Olavin keveitä askelia; poika oli
päässyt hoitajansa käsistä karkuun ja veitikkamainen ja onnellinen ilme
kasvoillaan, kun hän nyt vihdoinkin oli löytänyt äitinsä, hän huudahti
äkkiä hänen vieressään:
— Äiti, mitä sinä katselet? ja Olavin pieni käsi pujottautui Saimin
käteen.
Saimi nosti hänet syliinsä:
— Näetkö, kultaseni, tuota suurta mustaa laivaa, tuolla kaukana? ...
Kärsimättömästi poika pudisti pientä päätään:
— Ei! Ei Olavi näe mitään...
Saimi koetti ohjata hänen katsettaan.
— Katsohan, tuo suuri laiva, josta tupruaa mustaa savua? ...
— Jo näen, äiti! Nyt näen, huusi hän innoissaan.
— Katsos, kuinka nopeasti se kulkee... Tahtoisitko sinäkin matkustaa
äidin kanssa tuollaisella suurella laivalla?
— Ja isä mukaan?
— Ja Leino-setä myöskin, eikö niin?
— Ei, ei Leino-setä, sanoi poika äreästi.
Ja ilo, joka oli kirkastanut pojan kasvoja, katosi.
Saimi hämmästyi siihen määrään tätä lapsen odottamatonta vastausta,
että hän kysyi vielä uudestaan:
— Minä tarkoitan Leino-setää, joka on ollut niin hyvä sinulle.
Rakastathan sinä häntä, Olavi?
— Ei, ei Leino-setä, toisti lapsi itsepäisesti.
Oli mahdotonta saada häneltä muuta vastausta. Itsepäisesti hän toisti:
— Ei Leino-setä!
Saimi laski silloin, äkillisen tunteen valtaamana, lapsen lattialle,
tarttui hänen kasvoihinsa molemmin käsin ja katsoi syvälle hänen
kirkkaihin silmiinsä. Mitä ajatuksia liikkuikaan tuon puhtaan otsan
takana? Mitä myrkkyä oli lapsen viattomaan mieleen vuodatettu?
Sillä Saimi ei epäillyt hetkeäkään, että lapsi olisi kärsinyt äidin
laiminlyönnistä ja syyttänyt siitä Leino-setää... Hän oletti, että
Nils tai palvelijat olivat panetelleet lapselle poissaolevaa. Ja hänen
katkeruutensa siitä eneni.
Useana päivänä Saimi ja hänen miehensä kohtasivat toisensa vain
ruokapöydässä. Niinkuin kaksi vierasta, joilla ei ole mitään sanottavaa
toisilleen, he istuivat vastatusten; Saimi jäykkänä, kiusaantuneena
voimatta edes yhtyä siihen kohteliaaseen keskustelusävyyn, jolla Nils
yritti viedä harhaan palvelijoiden uteliaisuutta... Jäinen tuulahdus
oli muuttanut synkäksi Viikin kartanon, joka ennen oli ollut niin
iloinen ja vieraanvarainen.
Nils kävi melkein joka päivä metsästämässä. Hän läksi pyssy olalla
ja palasi takaisin väsyneenä ja saaliitta. Ja Saimi, loikoen
leposohvallaan, avonainen kirja polvillaan, jota hän ei koskaan
lukenut, katseli uneksien, katse kauaksi harhaillen merta. Tai hän
istui tuntikausia pianon ääressä laulaen alakuloisia suomalaisia
lauluja... Hänen laulunsa ilmaisi niin suurta surua, että Nils, vaikkei
hän ollut lainkaan soitannollinen, ei voinut kuunnella sitä tuntematta
syvää kärsimystä. Ja hän sulki huoneensa oven, jotta säveleet eivät
tunkeutuisi hänen luokseen.
Mutta Olavi, joka oli ihastunut musiikkiin, tuli aivan hiljaa
huoneeseen ja kuunteli hartaasti äitiä istuen hänen jalkojensa
juuressa valkealla karhunnahalla. Silloin Saimi liikutettuna kumartui
pienokaisen puoleen ja suuteli häntä kiihkeästi. Oi! tuo lapsi oli
hänen omaa lihaansa ja vertansa...
Päivällinen, ainoa ateria, jonka aikana Saimi tapasi Nilsiä, oli
hänelle suoranaisena kiusana. Eräänä iltana, voimatta enää hillitä
itseään, nousi Saimi äkkiä pöydästä ja sanoi kiihkoissaan Nilsille:
— Minä en voi enää kauemmin kestää tällaista elämää... Etkö sinä
sitä ymmärrä? ... Oi! jos olisin sinun sijassasi, niin olisin paljoa
armeliaampi!
Nils viskasi syrjään lautasliinansa ja kohosi pöydästä:
— Siksi, että sinä et rakasta minua!
Ja he katsoivat toisiinsa kuin kaksi vihamiestä.
— Ei, vaan siksi, että minulla olisi enemmän ylpeyttä! Mutta sinä,
Nils, olet suuri pelkuri... Sinä et tahdo katsoa totuutta suoraan
silmiin, sinä et tahdo käsittää, että kaikki meidän välillämme on
lopussa. Sinä luulet viivyttelemällä voittavasi, sinä uskottelet
itsellesi, että pidättämällä minua luonasi voit herättää jälleen
rakkauteni eloon... Sinä erehdyt. Jos heti olisit osoittanut minulle
jalomielisyyttä, ylevyyttä, niin ehkäpä sinun avullasi rakkauteni
rauniolla entinen tunteeni olisi voinut jälleen herätä... Nyt sinä olet
pilannut kaikki. Etkö tunne minua? Minä en voi tinkiä tunteissani:
minun täytyy antautua kokonaan. Ja jospa tietäisit, kuinka sinä olet
alentunut minun silmissäni! Minä halveksin sinua...
— Saimi! huudahti Nils uhkaavasti.
— Niin, minä halveksin sinua, toisti Saimi, antautuen mielettömän
liioittelunsa valtaan ja etsien sanoja, jotka voisivat haavoittaa ja
loukata Nilsiä.
Hinnalla millä hyvänsä Saimi tahtoi rikkoa kahleensa...
— Sinä sanot rakastavasi minua? Tuo ei ole rakkautta! Ei, minäpä
sanon sinulle, Nils, miksi sinä tahdot pidättää minut luonasi vastoin
tahtoani: sinulla on minusta hyötyä... Sinä tahdot pitää omaisuuteni...
No niin, pidä se; mielelläni maksan sellaisen hinnan vapaudestani.
— Kuinka sinä uskallat, Saimi, loukata minua tuolla tavalla? huudahti
Nils loukkaantuneena...
— Minä uskallan, siksi että uskon sen todeksi, Nils. Tuo vaikutin
yksin selittää minulle sinun itsepäisyytesi ja halusi tuottaa minulle
onnettomuutta. Minä halveksin sinua, huudahti Saimi vimmoissaan,
voimatta enää vähääkään hillitä itseään.
— Ole vaiti, Saimi, sinä et tiedä, mitä sanot!
Häväistys, jonka Saimi heitti hänelle vasten kasvoja, sai hänet
horjahtamaan.
— Sinä moitit minua rakkauteni vuoksi... Etkö tiedä, ettei rakkaus ole
käskettävissä, ettei sitä voi tappaa, vaikka mieli tekisikin? No niin,
minä rakastan sinua yhä vieläkin ja minä tulen aina rakastamaan sinua,
sen tiedän... Mutta minä annan sinulle vapautesi... Minä tukehdutan
puolison ja isän tunteeni... En tahdo pidättää sinua sen kauemmin
enää. Ole vapaa, Saimi. Ota lapsemme ja omaisuutesi, jos siten luulet
voittavasi onnea.
Ja kun Saimi ei vastannut mitään eikä näyttänyt käsittävän, että Nils
antoi hänelle vapauden, jatkoi tämä:
— Mutta yhtä asiaa sinä et voi minulta riistää: ensimäisen rakkautesi
muistoa. Sillä sinä rakastit minua kerran hurjasti, intohimoisesti.
Tämä muisto jää minulle, ja se yhdistää meidät ikuisesti... En koskaan
voi kokonaan kadota sinun elämästäsi... Minä elän sinussa... joka
hetki, vieläpä keskellä suurinta onneasikin tuo muisto on tuottava
sinulle kärsimystä... Ja se on minun kostoni.
Nämät sanat osuivat Saimiin kuin piiskan iskut.
Niin! Hänen täytyi jakaantua kahtia, sen hän tiesi, se oli se kummitus,
joka uhkasi hänen onneaan. Hänen täytyi jakaa lapsensa hänen kanssaan,
jakaa ruumiinsa ja sielunsa. Kaikki hänen unelmansa, nuoruutensa,
lapsensa, kaikki tuo kuului Nilsille...
Ja tuntien pyörrytystä Saimi painoi kätensä silmiään vasten, ikäänkuin
karkoittaakseen julman näyn... Mitä hirveitä seurauksia hän saisi vielä
elämässään kokea? Jokainen meidän sanamme, kaikki tekomme seuraavat
meitä ikuisesti, eivätkä päästä meitä vapaiksi.
— Tee siis niinkuin tahdot, Saimi. Mutta yhdellä ehdolla: että me kaksi
emme enää tapaa toisiamme; minulla ei ole voimaa nähdä sinua enää. Minä
suostun kaikkeen mitä sinä vaadit saadaksemme eroa.
— Kiitos, Nils!
Nils ei kuullut enää noita sanoja: hän oli poistunut huoneesta.
Hämmästyneenä Saimi katseli ympärilleen. Oliko hän siis vapaa? Vapaa
lähtemään lapsi mukanaan ja rakentamaan avioliittoa rakastettunsa
kanssa? ... Mutta ihmeellistä kyllä, tuo niin kiihkeästi toivottu
vapaus oli hiukan kadottanut viehätystään. Eikö hän ollut saavuttanut
vapauttaan valheella ja petoksella, nostamalla väärän syytöksen Nilsiä
vastaan? Sillä Nils oli tavattoman rehellinen, melkein liian epäitsekäs
raha-asioissa. Se oli ehkä hänen ihailtavin ominaisuutensa. Mutta Saimi
oli tahtonut loukata häntä syvästi, ja se oli hänelle onnistunutkin.
Sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena, inhon valtaamana oli Nils antanut
hänelle vapauden. No niin! Tuo voitto ei tuottanut Saimille kunniaa, ja
hän häpesi omaa halpamaisuuttaan.
Tästä hetkestä saakka maa poltti hänen jalkojaan Viikin kartanossa. Hän
tahtoi lähteä kodistaan niin pian kuin suinkin. Kiihkeänä, koettaen
tukahduttaa tuskaansa, hän kävi heti käsiksi avioero-muodollisuuksiin
ja alkoi valmistaa lähtöään...
Varatuomari Koskisen neuvosta, joka oli taitava juristi, hän antoi
hänelle valtakirjan, jotta tämä voisi toimia hänen puolestaan ja
järjestää kaikki asiat Nilsin asianajajan kanssa.
Sitten Saimi kirjoitti pitkän, riemua uhkuvan kirjeen Leinolle ja
kertoi hänelle minkä odottamattoman käänteen asia nyt oli saanut.
Hän pyysi häntä hankkimaan hänelle Ruotsissa, jossain maaseudulla,
rauhaisan kodin, missä hän voisi viettää talvea lapsensa kanssa.
»... Mikä ääretön ilo, kun tulet minua Tukholmaan vastaan! kirjoitti
Saimi Leinolle. Sinä saatat minut maalle ja sitten... meidän on
erottava. Sinä palaat takaisin Norjaan. Ajattele terveyttäsi ja
paluutasi Tukholmaan. Ennenkuin lähdet takaisin Suomeen syyskuun 1:ksi
päiväksi, me tapaamme jälleen toisemme...»
Saimi, joka tahtoi säilyttää ulkonaisia muotoja niin kauan kuin hän
kantoi Nilsin nimeä — se oli välttämätöntä, jotta hän saisi pitää
Olavin luonaan — vaati Leinolta sen uhrauksen, että he asuisivat
loitolla toisistaan, kunnes he voisivat tulla kokonaan yhdistetyiksi.
Aika kului peloittavan nopeasti. Lähtöpäivän aamu koitti. Saimin
tavarat olivat koossa. Olavi, matkavalmiina, oli mennyt pihalle
odottaen kärsimättömästi hetkeä, jolloin hän saisi ajaa — ensi kertaa —
vaunuissa aina asemalle, sitten junalla Hankoon ja sieltä sitten jatkaa
matkaa tuollaisella suurella laivalla, joita hän aina oli ihaillut.
Ilossaan hän unohti kokonaan, että hän läksi yksin äitinsä kanssa.
Saimi, sanomattoman alakuloisuuden valtaamana, jätti jäähyväiset
kodilleen. Hänen oli aivan mahdoton uskoa, ettei hän palaisi sinne
takaisin, ettei hänen jalkansa enää koskaan astuisi näillä kiiltävillä
parkettilattioilla...
Hetkeksi hän pysähtyi ikkunan ääreen ja katseli merta... Kuinka hän
rakastikaan tätä näköalaa! Mitä yleviä ajatuksia ja syviä tunteita
tämä verraton näköala olikaan herättänyt hänen mielessään! Puutarhassa
hänen katseensa pysähtyi hopeakuuseen... Se oli istutettu sinne samana
päivänä, kun hän nuorena rouvana oli saapunut kartanoon ja ensi kertaa
Nilsin käsivarteen nojautuneena oli astunut uudessa valtakunnassaan...
Hän ei saisi nähdä sen kasvavan suureksi... Entäs nuo La France-ruusut,
joita hän niin suuresti rakasti! Puutarhuri kasvatti niitä varta vasten
hänelle... Kaikesta tuosta hänen oli nyt pakko erota...
Sitten hänen katseensa hyväili tauluja seinillä ja hänen kätensä
kosketti salaa pianoa... Heikko ääni kajahti, Saimista tuntui ikäänkuin
jokainen esine olisi moittien sanonut hänelle: »Muistatko? ... Ja
sittenkin sinä jätät meidät!»
Kyynel vierähti hänen poskelleen; vielä toinenkin. Hän ei voinut sanoa
jäähyväisiä kaikille esineille, joita hän rakasti, niin kipeästi hänen
sydäntään vihloi.
Oli pakko jo lähteä.
Nils oli saapunut edellisenä iltana ottaakseen osaa vielä viimeiseen
päivällisateriaan Saimin ja Olavin kanssa, vaikka Saimi ei ollut voinut
siihen koskeakaan.
Saimi laski harson kyyneleisille silmilleen ja hitaasti hän astui
Nilsin työhuonetta kohti... Viimeisen kerran hänen tuli nyt sanoa
jäähyväiset hänelle, joka viisi vuotta oli elänyt yhdessä hänen
kanssaan! ... Oi! miten raskailta nuo askeleet tuntuivat! Hetkeksi
hän epäröiden pysähtyi ovelle sydämen hurjasti tykyttäessä... Sitten
hän kolkutti aivan hiljaa. Ei kukaan vastannut. Kului vieläkin hetki,
toinen, kolmas. Hän kolkutti uudelleen. Yhä sama hiljaisuus.
Silloin, hirveän pelon ja tuskan vallassa, otaksuen, että jotakin oli
tapahtunut, Saimi riisti oven auki ja astui äkisti sisään...
Nils, tuo roteva ja voimakas mies seisoi kasvot käsien peitossa
nojautuneena pöytäänsä ja itki kiihkeästi.
Avonaisesta ikkunasta kuului Olavin iloinen ääni. Hän kysyi vanhalta
ajurilta, joka vakavana ohjasi parihevoset ja vaunut oven eteen,
saisiko hän itse ajaa.
— Nils! Anna minulle anteeksi, pyysi Saimi liikuttavalla, tuskan
tukahduttamalla äänellä lähestyessään häntä.
Nils ei näyttänyt kuulevan häntä. Nyyhkytykset vapisuttivat koko hänen
ruumistaan.
— Nils! Minä pyydän, anna anteeksi, että tuotan sinulle surua... En voi
lähteä, jollet anna minulle anteeksi.
— Ei minulla ole mitään anteeksiannettavaa, mutisi Nils... Ja hän
kohotti surun vanhentamat kasvonsa Saimia kohti.
— Anna minulle kätesi, Nils!
Aivan kuin vieras tarttui Nils tähän niin rakkaaseen käteen.
— Suo anteeksi, jollen saata sinua alas vaunuille. Ei... En voi nähdä
sitä... Näin on parempi, Saimi! ...
Huolimatta kyynelistään oli Saimi sittenkin niin kaunis, niin nuori ja
niin liikuttava. Viimeisen kerran Nils katseli tuota suuta, jota hän
oli niin useasti suudellut, noita kultaisia hiuksia, joita hän niin
usein oli hyväillyt, tuota solakkaa norjaa vartaloa... Kaikki oli nyt
lopussa... Eikä hän koskaan enää saisi häntä nähdä...
Pää alas painuneena, aivan kuin varjo hiipi Saimi ulos. Hän kiiruhti
vaunuihin huomaamatta palvelijoiden hämmästystä, kun herra ei häntä
lainkaan tullut saattamaan, ja otti polvilleen Olavin... Lyhyt käsky
vain ajurille. Ja hevoset karkasivat liikkeelle.
Pyörät ratisivat hiekassa, hätäinen silmäys siveli ruohokenttää, jossa
kastehelmien keskellä oli kellastuneita lehtiä, ja Viikin kartano
jäi kauaksi taakse. Pitkän ja suoran lehtikujan kautta, jota tammet
reunustivat molemmin puolin, kulki Saimin tie nyt suurta tuntematonta
maailmaa kohti.
Huoneensa paksujen uutimien takaa Nils af Ek katseli kalpeana ja
masentuneena vaunujen jälkeen, jotka kuljettivat pois hänen ihaillun
vaimonsa ja ainoan lapsensa.