Palatessaan sisään tallista kohtasi Nils pihalla Saimin, joka tuli
takaisin yhtymäpaikalta. Molemmat puolisot eivät olleet nähneet
toisiaan koko päivään, sillä Nils oli lähtenyt varhain aamulla
kaupunkiin.
Kello löi juuri yksitoista. Mistä Saimi tuli näin myöhään?
— Missä sinä olet ollut? kysyi Nils epäystävällisellä äänellä.
Hänen ryppyyn vetäytyneet kulmakarvansa ilmaisivat kärsimättömyyttä
sekä näyttivät vaativan pikaista vastausta.
Saimi pysähtyi hiukan levottomana, mutta vähääkään epäröimättä hän
vastasi kiinnittäen katseensa mieheensä:
— Minä kerron sen heti sinulle, jos sinulla on pari minuuttia aikaa...
Hänen äänensä kuulosti lempeältä. Paljain päin, nuorekas vartalo
valkoisessa verhassa näytti Saimi aivan toiselta kuin minä Nils oli
tottunut häntä näkemään. Hänen silmissään karehti iloa. Koko hänen
olennostaan näytti huokuvan rakkautta...
Äkkiä Nils tunsi jälleen mustasukkaisuuden valtaavan mielensä.
— Olen käytettävänäsi, vastasi Nils suoraan ja kohteliaasti, niinkuin
maailmanmies ainakin, jonka on määrä saattaa vieraansa sisään.
Hän avasi vaimolleen oven työhuoneeseensa. Raskaat tapetit ja
huonekalut tekivät tämän huoneen synkän ja vakavan näköiseksi. Tuntui
siltä, kuin siellä ei olisi voinut keskustella muista kuin vakavista
asioista... Siellä oli pimeää kuin särkyneessä sydämessä.
Sanomatta sanaakaan veti Nils nojatuolin esille, ja kun Saimi oli
käynyt siihen, istahti hän itse kirjoituspöytänsä ääreen, jolla seisoi
Saimin hymyilevä kuva pikku Olavi käsivarrellaan.
He katselivat salavihkaa ja ääneti toisiaan, ikäänkuin ei kumpainenkaan
olisi tahtonut ensimäisenä puhua... Nils tunsi, että jotakin
tuskallista oli tulossa.
Puoleksi avatusta ikkunasta tunkeutui tuulen hengen mukana huoneeseen
suloista tuoksua, etupäässä resedan hajua, ja se saattoi heidät aivan
jäykistymään.
Nils ei tahtonut katkaista tätä hermostuttavaa viehkeyttä, ja hän
odotti kärsivällisesti... Saimin vaaleat hiukset kimmelsivät varjossa
aivan kultaisina, ja tuolin nahkaselkä muodosti erinomaisen kehyksen
hänen erikoiselle kauneudelleen.
— No niin? mitä sinulla on sitten sanottavana? kysyi Nils ikäänkuin
vasten tahtoaan...
Hänen äänensä vapisi hiukan. Hänen sydäntään kirveli. Oi! hän tunsi
aivan selvästi, että hän kadottaisi Saimin, hänet, joka oli niin
kaunis, viehättävä, ja ihailtu...
— Nils, sanoi Saimi hiukan epäröityään... minun on niin vaikea sanoa
sitä sinulle... kovin kiusallistakin... Kuulehan... minä tahdon jättää
sinut...
— Minkä vuoksi?
— Siksi, että rakastan Leinoa, vastasi Saimi aivan levollisesti.
Ajatellessaankin vain rakastettuaan hän sai voimaa kestämään vaikka
mitä.
— Usko minua, jatkoi hän hyvin nopeasti, minä olen miettinyt,
taistellut, punninnut... Ei ole muuta kuin yksi keino: ero.
Nils nousi äkkiä pystyyn. Hänen kasvonsa olivat kovin kalpeat, ja ne
värähtelivät hermostuneesti.
— Ja kuitenkin sinä olet vannonut rakastavasi aina minua?
— Minä olin silloin vain lapsi. Mitä minä tiesin rakkaudesta? Minä olen
koettanut tehdä sinut onnelliseksi ja saavuttaa itsekin onnea... Onko
se minun syyni, jos me käsitämme onnen eri tavalla?
Nils sanoi nyyhkyttäen:
— Minä rakastan sinua, Saimi! ... Onko sinulla niin paljon moitteen
syytä?
— Ei ole kysymys moitteista eikä vioista... Mutta minkä minä voin
sille, etten ole enää sama kuin ennen. Minä vaadin aivan toisellaista
rakkautta, kuin mitä sinä voit minulle antaa...
— Oletko varma siitä, että voit saavuttaa todellisen onnen erilläsi
miehestäsi ja lapsestasi?
— Mutta minä rakastan Leinoa. Millainen meidän elämämme olisi, jos
jäisin sinun luoksesi? Minä en ole korvaamaton... sinä voit saada uuden
kodin..
— Entäs Olavi?
— Hän on minun poikani! huudahti Saimi. Hän on minun, minun yksin!
— Onhan hän minunkin poikani, sanoi Nils vakuuttavasti.
— Lapsi on äitinsä oma, sillä hän on kärsinyt hänen tähtensä
synnyttäessään hänet maailmaan, hän yksin ymmärtää hänen ensimäiset
toiveensa ja opastaa hänen ensimäisiä askeleitaan! Minulla on äidin
oikeudet, enkä minä ole tehnyt mitään, jonka vuoksi olisin ne
kadottanut.
— Sinä hävität kodin... Sinä rakastat toista...
— Enkö minä sen vuoksi juuri ansaitsekin kunnioitusta? Voisinhan
minäkin, niinkuin niin monet muut, säilyttää samalla sekä ulkonaiset
muodot että rakkauteni. Mutta minä vihaan valhetta. Rakkauteni on liian
syvä, liian pyhä, jotta voisin sitä kieltää...
— Laki tuomitsee minulle lapsen. Se vaimo, joka ilman varsinaista
syytä, miehen luvatta lähtee pois kotoa, kadottaa puolison ja äidin
oikeudet...
Saimi tuli peloittavan kalpeaksi, mutta ponnistaen kaikki voimansa hän
saattoi vielä täysin hillitä itseään:
— Nils, sanoi hän alakuloisella äänellä, jos laki on sellainen, niin
se on julma ja väärä laki... Anna minulle lapseni! Rakkautesi nimessä,
anna minulle pikku Olavini... Seuraa sydämesi ääntä...
— Sinä vaadit liikoja, Saimi. Pitääkö minun kadottaa vaimoni ja poikani
samalla kertaa?
— Se on totta, Nils, minä vaadin paljon, sen tiedän; ehkäpä liikojakin.
Mutta lapseni, Nils! en voi jättää pientä Olavia! ... Oi! lisäsi hän
kiihkeästi ja uhkaavasti, jos sinä kiellät minulta Olavin, niin minä
vannon sinulle, etten mene Leinon kanssa naimisiin, mutta en ole
myöskään sinun vaimosi enää... Silloin meidän täytyy kaikkien uhrautua.
Nils kääntyi pois, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä sitä tuskaa, joka
runteli noita rakkaita kasvoja...
Mutta hänen mustasukkaisuutensa sitä miestä kohtaan, joka oli kyennyt
herättämään Saimissa sellaisen rakkauden, oli paljoa voimakkaampi kuin
hänen säälinsä.
Kukapa tiesi? Ehkäpä hän tulevaisuudessa voisi voittaa jälleen hänen
rakkautensa? Aika parantaa kaikki haavat!
Huomatessaan, että Nils taisteli itsensä kanssa, sanoi Saimi
rukoilevasti:
— Entäs sinä, Nils, joka tuomitset minun rakkauttani, etkö sinä voi
syyttää itseäsi mistään? Oletko aina ollut mallikelpoinen aviomiehenä?
Minä en syytä sinua, minä vetoan vain sinun oikeudentuntoosi. Sinä olet
oikeuttarakastava ja rehellinen, Nils. Vastaa minulle suoraan: onko
sinulla todellakin oikeutta kieltää minulta lasta?
Suorana ja liikkumattomana Saimi istui katse kiintyneenä Nilsin huuliin.
Nils taisteli yhä itsensä kanssa... Jokainen Saimin sana iski suoraan
hänen sydämeensä ja omaantuntoonsa.
Häpeän puna nousi hänen kasvoilleen. Ei, hän ei ollut mikään moitteeton
aviomies eikä hän isänäkään kyennyt kasvattamaan poikaansa... Hän
tiesi sen liiankin hyvin, mutta Saimi sen sijaan ei ollut koskaan
laiminlyönyt äidinvelvollisuuksiaan. Mutta hän rakasti Saimia hurjasti,
intohimoisesti; hän ei voinut tyytyä siihen ajatukseen, että hänen
täytyisi kadottaa hänet. Kaikesta huolimatta hän toivoi yhä voittavansa
hänet jälleen, ja kovalla äänellä, katsomattakaan Saimiin, käsi oven
rivassa kiinni ja valmiina lopettamaan keskustelun, hän sanoi:
— Minä en voi suostua siihen!
— Nils, sinä olet julma, huudahti Saimi äänellä, joka kuului ikäänkuin
tuskanhuudolta keskellä yön hiljaisuutta.
Hetken aikaa Saimi seisoi pystyssä etsien Nilsin katsetta saadakseen
hänet vielä taipumaan...
Sitten hän huomasi olevansa yksin...
Hän heittäytyi epätoivoissaan sohvalle purskahtaen katkeraan itkuun
ja kätkien kasvonsa tyynyihin. Hän itki kuin haaksirikkoutunut, kuin
olento, joka on kadottanut kaikki elämässään.