Ilosta loistavin kasvoin Leino kiiruhtaa ulos.
* * * * *
Jo paljoa ennen määrä-aikaa Leino odotti Saimia karheatekoisella
penkillä mäntymetsässä, missä he olivat viettäneet niin monta mieluista
ja suloista hetkeä yhdessä... Ei ainoakaan lehti liikkunut... ei
vähintäkään melua kuulunut... Metsä oli täynnä pihkan hajua.
Useamman kerran Leino nousi kärsimättömästi pystyyn luullessaan
näkevänsä vaalean puvun häämöittävän monessa mutkassa kiemurtelevan
polun päässä! ... Mutta se olikin vain auringon säde, joka kisaili
korkeitten mäntyjen lomissa. Vihdoin hän oli kuulevinaan keveitä
askelia, jotka lähestyivät yhä lähemmäksi, sekä oksien kahinaa. Hän
hypähti pystyyn ja kuunteli...
Saimi astui polkua pitkin valkoisessa puvussaan, kauniina ja suloisena!
Jo kaukaa heidän silmänsä yhtyivät.
— Vihdoinkin! huudahti Leino, kultani, oma armaani!
Ja hän kiiruhti Saimia vastaan ja sulki hänet syliinsä... Onnesta aivan
hurmaantuneena hän suuteli häntä... Hän on minun, yksin minun... Ei
kukaan voi häntä minulta riistää...
Nojautuneena Leinoon kuiskasi Saimi:
— Minä olen sinun aina ja ikuisesti.
Tänä hetkenä ei Saimi ajatellut miestään eikä lastaan. Koko maailmassa
ei hänelle merkinnyt mitään mikään muu kuin hänen rakkautensa...
Irtaantuen hiukan Leinon syleilystä katseli Saimi häntä silmästä
silmään, nojaten käsillään hänen olkapäihinsä.
— Aarno! sanoi hän hellästi ja väräjävällä äänellä, minä olen valinnut
sinun rakkautesi. Olen valmis luopumaan kaikesta voidakseni seurata
sinua ja tehdä sinut onnelliseksi...
Onni kirkasti ja syvensi hänen silmiään. Hilpeänä, tyynenä hän oli nyt
toinen kuin muinoin rakastaessaan Nilsiä.
— Mitä minun tulee tehdä ansaitakseni tällaista onnea? huudahti Leino
hämmästyen Saimin henkevää kauneutta.
— Rakastaa minua, ystäväni, niinkuin minä tahdon olla rakastettu:
naisena ja kuningattarena samalla kertaa.
Leino syleili häntä hurjasti.
— Saimi, sinun ei tarvitse koskaan katua sitä uhrausta, jonka teet nyt
minun tähteni... Sinun puolestasi minä tahdon ponnistaa kaikki voimani.
Sinä saat vielä kerran ylpeillä minusta... Sinä olet kiihoittava minua
eteenpäin ja auttava minua...
Käsi kädessä he kulkivat yhä syvemmälle metsään, astuivat niemen poikki
ja saapuivat meren rantaan. Siellä he istuutuivat puun rungolle, jonka
myrsky oli kaatanut.
Heidän edessään elokuun aurinko oli jo mailleen menossa. Sen viimeiset
säteet upposivat mereen loistavien pilvien taakse, joiden reunat
hohtivat kultaisina, sinisinä ja purppuraisina... Meren väreilevällä
pinnalla soljui kalastajavene verkkoja laskien... Äänettömyys oli niin
syvä, että he kuulivat selvästi airojen loiskeen ja veden kohinan
veneen kokassa. Paimentyttö vain, joka eräässä saaressa kutsui karjansa
kokoon, alkoi laulaa.
Laulun sanat kajahtivat monikertaisina kaiun kantamina kallioista ja
metsästä, kunnes ne taas vähitellen vaikenivat.
Vene katosi. Vain hopeinen juova veden pinnassa ilmaisi sen suuntaa.
Meren hiljaisuus levisi mantereenkin yli. Kaikki näytti nukkuvan.
Kalpeana kuu nousi ja sen himmeät säteet sulivat taivaan viime
ruskotukseen.
Mutta aika oli jo erota, kummankin tuli lähteä omalle taholleen.
Kuinka paljon sanottavaa toisilleen heillä kuitenkin olisi vielä
ollut: kuinka paljon käytännöllisiä asioita sekä tulevaisuutta
koskevia yksityisseikkoja keskusteltavana ja järjestettävänä. Mutta
kumpainenkaan ei tahtonut sellaisella pilata tätä iltaa. He päättivät
sen vuoksi tavata toisensa seuraavana päivänä kaupungissa Leinon
ystävän, varatuomari Koskisen luona, joka samalla voisi antaa heille
hyviä neuvoja. Hänen vaimonsa oli Saimin hyvä tuttava.
Aarno saattoi Saimin metsän läpi aina puiston portille saakka, jossa he
sanoivat toisilleen jäähyväiset...
Kauan aikaa Leino seurasi vielä silmillään Saimin vaaleaa vartaloa
tämän astuessa puistopolkua pitkin. Hänen lähellään lehtokerttu
viserteli valittaen puolisollensa... Ja kuun valossa kohosi
salaperäisiä usvia merestä kietoen koko seudun verhoonsa.
Silloin Leino palasi tielle, missä ajuri odotti häntä viedäkseen hänet
takaisin kaupunkiin.