Tämän tapauksen jälkeisenä päivänä Nils piti silmällä vaimoaan,
joka näytti hermostuneelta ja kiihkeältä. Milloin hänen kasvonsa
loistivat ikäänkuin salaista onnea, milloin hän näytti olevan syvän
liikutuksen vallassa, ja väliin hänen silmänsä olivat kyynelissä.
Koska ei mikään tapahtuma heidän jokapäiväisessä elämässään voinut
selittää tätä mielentilaa, niin vahvisti se vain Nilsin epäilyksiä;
molempien ystävysten välillä oli tapahtunut selvitys... ja Nils odotti
kärsimättömästi Leinon tuloa.
Nils oli päättänyt, että hänen piti, keinolla millä hyvänsä, päästä
selville siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Mutta kun Leino
saapui yhtä levollisena kuin aina ennenkin, niin Nils tervehti häntä
kohteliaasti. Aamiaisten aikana Nils oli kuitenkin kovin kiusaantunut.
Mieliala oli painostava, ja äänettöminä jokainen näytti ajattelevan
vain omia asioitaan sekä koettavan ottaa selkoa toisten ajatuksista.
Saavuttaakseen suurempaa varmuutta Nils joi ahkeraan punaviiniä, joka
helposti nousi hänelle päähän. Hän tuli ärtyisäksi ja etsi riitaa
Leinon kanssa. Hän puhutteli häntä niin ivallisella äänellä, että
tällä oli täysi työ hillitä itseään, jotta hän ei vastaisi hänelle
samalla tavalla. Mutta Saimin tähden, joka kauhistuneena ja hirveän
tuskan vallassa kuunteli Nilsin loukkaavia sanoja, Leino koetti välttää
ilmiriitaa. Hän käsitti, että Nils tahtoi loukata häntä ja alentaa
häntä Saimin edessä.
Rauhoittaakseen Nilsiä sanoi Leino aivan äkkiä, kun puhe kääntyi
elokuuhun, jonka ensimäinen päivä jo oli käsissä:
— Minä olen aikonut viettää loput loma-ajastani Norjassa. Matkustan
Ruotsiin ja Norjaan Döbeln-laivalla ylihuomenna.
Tämä uutinen iski kuin pommi maahan. Ensiksi ei kukaan sanonut
sanaakaan eikä liikahtanut. Ei kuulunut muuta kuin kahvelien kilinää.
Vihdoin Nils, katsoen tarkasti Leinoon, sanoi:
— Ah! Onko matkustusikävä herännyt teissä jälleen! Sen minä voin hyvin
ymmärtää! Te olette nuori ja vapaa ja maailma viekoittelee puoleensa...
— Minä kaipaan rauhaa ja lepoa. Lähden jonnekin vuoristoon, jossa saan
olla yksin keskellä suurenmoista luontoa, voidakseni levätä hiukan
ennen yliopiston alkua.
Leino oli hyvin kalpea lausuessaan nuo sanat, sillä Nilsin
tarkkaavainen katse suututti häntä ja samalla hän pelkäsi, minkähän
vaikutuksen hänen äkillinen päätöksensä voisi tehdä Saimiin. Saimi oli
kuolonkalpea, veri näytti kokonaan kadonneen hänen suonistaan; melkein
tunnottomana hän tuijotti itsepintaisesti lautaseensa.
— Se on siis katumusretki, jatkoi Nils ilkkuen... Minkä synnin te
olette tehnyt?
— Se on minun salaisuuteni, vastasi Leino niin ylpeästi, ettei Nils
uskaltanut jatkaa.
Onneksi aamiainen oli lopussa. Kaikki kolme astuivat Saimin huoneeseen
juomaan kahvia, jota Saimi vapisevin sormin kaatoi kuppeihin...
Huoneessa uutimet olivat lasketut alas ja hillitty valo viihdytti
Nilsin hermoja... Häntä hävetti hiukan, että hän oli laiminlyönyt
isännän velvollisuudet ja juotuaan äänettömänä kahvinsa, Leinon ja
Saimin keskustellessa ikkunan ääressä jostakin vastailmestyneestä
kirjasta, hän nousi:
— Minun täytyy mennä, sillä kaksi alustalaisistani odottaa minua.
Toivottavasti te ette lähde ennen iltaa? Tahtoisin puhua pari sanaa
teidän kanssanne. Ääni kuulosti nyt kohteliaalta.
— Ei, minun täytyy heti paikalla lähteä; minulla on paljon asioita
suoritettavana ennen matkaani. Olen tilannut automobiilin maantielle.
Mutta tulen vielä jättämään teille hyvästit huoneeseenne.
Heti kun ovi oli Nilsin jälkeen sulkeutunut ja hänen askeltensa ääni
oli vaiennut, nousi Leino päättävästi ylös ja astuessaan Saimin luo hän
sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä:
— Saimi, minun on mahdoton enää vaieta: minun täytyy se sanoa teille...
minä rakastan teitä!
Saimi sätkähti ja sai vaivoin sanotuksi:
— Minä tiedän sen... toissapäivästä alkaen... Ja minä, minä rakastan
myös teitä...
Hän peitti kasvonsa käsiinsä.
Leino huudahti riemusta, lankesi polvilleen Saimin eteen, ja irroittaen
hellästi hänen pienet kätensä hän suuteli niitä kiihkeästi.
— Oi! minä rakastan teitä, Saimi, mutisi hän; minä olen aina teitä
rakastanut mielikuvituksessani, unelmissani... Teidän kuvanne on elänyt
mielessäni aina, se on johtanut minua kaikkialle... Nosta silmäsi
minuun, Saimi, oma armaani!
Liikutettuna sydänjuuriaan myöten Saimi kuunteli tätä tenhovaa ääntä,
joka avasi hänelle odottamattoman onnen portit... Mutta äkkiä hirveä
tuska sai hänet valtoihinsa ja ajattelematta sen enempää, vain
rakkautensa johtamana, hän sanoi:
— Te ette saa lähteä, Aarno. Minä en voi jäädä yksin, en elää ilman
teitä...
Nousten pystyyn ja katsoen Saimia silmiin, ikäänkuin mitatakseen hänen
tunteensa syvyyttä, sanoi Leino juhlallisesti:
— Se riippuu teistä, Saimi... Jos minä jään, niin onko teillä voimaa
luopua kokonaan entisyydestänne, jättää miehenne, kotinne ja seurata
minua vaimonani. Minä en voi tyytyä vähempään.
Mutta ennenkuin Saimilla oli aikaa vastata, avautui ovi selkosen
selälleen ja Olavi kiiruhti äitinsä luokse:
— Äiti, äiti! Olavi tahtoo suudella sinua!
Mutta parin askeleen päässä Saimista hän pysähtyi hämmästyneenä, pienet
käsivarret painuivat alas ja tuskallisin silmin hän katseli ensin
äitiään, sitten Leinoa. Herkkätunteisen lapsen vaistolla hän tunsi,
ettei hän ollut tervetullut, ja pieni loukkaantunut sydän suli suruun.
Hänen kasvonpiirteensä vääntyivät ja hän purskahti itkuun...
Nopeasti Saimi nousi pystyyn, otti lapsen syliinsä, ja hyväili hänen
kyyneleisiä kasvojaan... Oi! lapsi kulta! Rakas pienokainen! ...
Hänellä oli suurin oikeus Saimin rakkauteen, hänen elämäänsä... Miten
hän oli voinut hetkeksikään unohtaa hänet? Ja pitäen Olavia sylissään
hän kääntyi epätoivoissaan Leinon puoleen, joka tuskallisin katsein oli
seurannut tätä kohtausta:
— Antakaa anteeksi, että tuotan teille surua. Mutta minun
velvollisuuteni on täällä.
— Ei, Saimi, teidän velvollisuutenne on seurata tunnettanne.
— Älkää viekoitelko minua. Minun täytyy unohtaa teidät. Lapseni
pidättää minut täällä. Hyvästi, Aarno!
Ja Saimi läheni ovea.
— Ei, älkää seuratko minua, lisäsi hän, kun Leino astui askeleen häntä
kohti. Hyvästi ainiaaksi!
Leino jäi yksin. Voimatta käsittää, että kaikki oli lopussa, kiinnitti
hän katseensa oveen, joka sulki häneltä tien onneen...
Mutta Saimi rakasti häntä sittenkin. Eikö hän ollut tunnustuksellaan
sekä viimeisellä pyynnöllään kaivanut syvän kuilun itsensä ja entisen
elämänsä väliin? ... Ei Saimi koskaan voisi tappaa rakkauttaan, jota
hän tunsi häntä kohtaan, siitä hän oli varma, sillä sekä henkisesti
että siveellisesti heidän kummankin olentonsa olivat siksi samanlaisia,
että niiden täytyi sulautua yhteen ja tulla yhdeksi... Saimi palaisi
hänen luokseen mietittyään tarkemmin asiaa, punnittuaan sitä puoleen
että toiseen, ymmärrettyään oikean velvollisuutensa. Ja nyt kun hän
oli varma Saimin tunteesta, kun hän oli tullut vakuutetuksi miehen
kunniattomuudesta, ei mikään maailmassa voisi pakoittaa häntä luopumaan
Saimista. Hän ei tahtonut kadottaa häntä. Hän yrittäisi vielä kerran
vedota hänen rakkauteensa, ja Saimi saisi valita!
Pää pystyssä Leino kolkutti Nilsin huoneen ovelle.
— Sisään! vastasi Nilsin ääni hänen astuessaan kädet taskussa
edes-takaisin suuren huoneen lattialla ... Hän ei ollut yksin. Kaksi
kasvoiltaan ryppyistä talonpoikaa nousi pystyyn ja jäi kunnioittavasti
lakit kourassa seisomaan oven pieleen.
Leino aikoi vetäytyä pois, mutta Nils pidätti häntä:
— Ei, jääkää, niin tekin saatte kuulla noista ikuisista selkkauksista,
venäläisten ilkitöistä...
Ja hän työnsi esille nojatuolin Leinoa varten.
— Aivan uskomattomia asioita tapahtuu meidän maassamme. Venäläiset
luulevat voivansa tehdä täällä mitä tahansa. Suomalainen talonpoika ei
heidän mielestään ole edes luontokappaleen arvoinen... Mutta mitenkä
he, jotka omassa maassaan joka päivä leikittelevät ihmisten päillä,
kunnioittaisivat voitettua maata.
Keskusteltuaan hetken aikaa läksivät talonpojat, ja silloin nousi myös
Leino. Aika oli käsissä puhua heidän keskinäisistä asioistaan. Nils
oli tyyni, ja Leino oli varma siitä, että kun viinin höyryt olivat
haihtuneet, niin hän kuuntelisi myös levollisesti häntä.
— Olen jo sanonut jäähyväiset vaimollenne... Tahdotteko saattaa minua
maantielle asti? Siten saisimme olla häiritsemättä.
— Mielelläni!
Ja kysymättä sen enempää otti Nils hattunsa.
Heidän astuessaan pihan poikki ja pitkin lehtikujaa, jossa oli väkeä,
puhui Nils maanviljelysasioista. Mutta kun he saapuivat pienelle
polulle, joka kulki niityn poikki ja johti suoraan maantielle, missä
automobiili odotti, vaikeni hän...
Hetken aikaa molemmat miehet astuivat ääneti. Koneellisesti Nils iski
kepillään puiden oksia ja kukkia tiepuolessa.
Ilman mitään valmistuksia tai koristeluja sanoi nyt Leino suoraan:
— Nils, minä tahdon, että te sen tietäisitte: minä rakastan Saimia.
— Sitä minä epäilinkin, vastasi Nils pysähtyen.
Käsi, joka piteli keppiä, vapisi vihasta. Hänen olisi tehnyt mielensä
lyödä voimansa takaa tuota miestä, joka tunnusti noin suoraan hänelle
rakastavansa hänen vaimoaan. Mutta hän hillitsi itseään; hän inhosi
kiivautta. Olihan niitä toisiakin keinoja, millä rangaista ja kostaa...
Ja käheällä äänellä hän sanoi:
— Entäs Saimi?
— Hänkin rakastaa minua, sen tiedän... Minä tunnustin sen Saimille
tänään ensi kertaa... Kerron teille kaikki, sillä en tahdo, että
voisitte syyttää minua alhaisuudesta... Olen rakastanut Saimia koko
ikäni. Palattuani Suomeen ja kuultuani, että Saimi oli naimisissa
teidän kanssanne, koetin kaikella tavalla voittaa tunnettani... Minä
tahdoin käyttäytyä rehellisesti teitä kohtaan ja matkustaa pois,
mutta sallimus ja teidän oma käytöksenne tänään oli määrännyt toisin.
Saimi ei ole onnellinen, sen te kyllä tiedätte, ja siksi pyydän teitä
suostumaan eroon, jos Saimi siihen vain taipuu.
— Todellakin, luuletteko, että on niin helppo vain luopua vaimostaan?
pilkkaili Nils. Kuinka te voitte olla niin naiivi, että otaksutte minun
ilman muuta vain luovuttavan teille vaimoni? huudahti hän vihoissaan.
Tietäkää, että rakastan häntä yhtä paljon kuin tekin, että olen nainut
hänet rakkaudesta... Hän on minun ja minä aion pitää omani...
Leino kalpeni:
— Onko se teidän viimeinen sananne?
— On.
Molemmat miehet erosivat katsomattakaan toisiinsa, ojentamatta kättä...
Sillä välin kuin automobiili vinhalla vauhdilla kiiti Helsinkiä kohti,
palasi Nils vihansa vallassa kartanoon...
Aluksi hän astui nopeasti hirveän kiihkon valtaamana mutisten itsekseen
ja kiroillen miestä, jonka hän oli päästänyt kotiinsa, jotta tämä
riistäisi häneltä hänen vaimonsa sydämen. Vähitellen hänen vihansa
kuitenkin lauhtui, hänen askeleensa hidastuivat, kunnes hän töin-tuskin
pääsi paikaltaan; ja hän heittäytyi kivelle istumaan pyyhkien
kasvojansa nenäliinallaan...
Hän oli niin väsynyt, ikäänkuin hän olisi kulkenut peninkulmamääriä.
Mielikuvituksessaan hän näki Saimin ja Leinon edessään...
Väristys kävi hänen ruumiinsa läpi. Tahtomattaankin hänen oma elämänsä
kulki hänen sielunsa silmän ohi... Ja vaistomaisesti hänen täytyi tehdä
vertauksia.
Rikas kuin hän oli, ei hänen ollut nuoruudessaan tarvinnut kieltäytyä
mistään huvista eikä nautinnosta, ja kun hän vihdoin oli tutustunut
Saimiin, oli hän nainut hänet, joka oli niin kaunis ja puhdas, niin
vilpitön ja suora.
Oi! kuinka hyvin hän muistikaan Saimin kasvojen ilmeen, kun hän
Saarilassa, iltaa ennen heidän häitään, oli näyttänyt hänelle pienen
valtakuntansa ja hänen kysyessään häneltä: »Etkö tule kaipaamaan
kotiasi?» oli vastannut: »En, siksi että lähden sinun kanssasi! Kaikki
mitä maailmassa on kaunista ja suurta, Nils... se on sinussa!»
Oliko hän vastannut sitä kuvaa, jonka Saimi oli hänestä luonut?
— Saimi ei ole onnellinen! oli Leino tänään sanonut.
Oi! kyllä hän sen tiesi! Ja kuitenkin, ei mistään hinnasta maailmassa
hän antaisi häntä miehelle, joka sellaisella rohkeudella oli väittänyt,
ettei hän, Nils, ollut Saimin arvoinen.
Vihastaan huolimatta Leinon sanat tekivät Nilsiin syvän vaikutuksen,
ne koskivat häneen kipeästi ja tunkivat hänen lävitseen. Hän tiesi
auttamattomasti olevansa väkijuomien orja ja että tämä intohimo
vieroitti Saimin hänestä; ajoittain hän tunsi inhoa itseänsä kohtaan,
mutta hän ei voinut sittenkään voittaa tätä himoa, eikä edes
tahtonutkaan sitä tehdä. Se tuotti hänelle sanomatonta nautintoa, se
veti häntä voimakkaammin puoleensa kuin Saimin rakkaus. Kuinka usein
hän olikaan luvannut hänelle olla koskematta väkijuomiin! Mutta yhtä
usein hän oli pettänyt tuon lupauksensa.
Hetken aikaa Nils tunsi omantunnonvaivoja. Hänen mielensä aivan
pehmeni ajatellessaan Saimia. Mutta hän karkoitti nopeasti jälleen nuo
ajatukset. Hän ei tahtonut olla heikko, ja hänen vihansa Leinoa kohtaan
nousi entistään voimakkaampana...
* * * * *
Olavin syödessä illallista puoli seitsemältä aviopuolisotkin, tapansa
mukaan, saapuivat ruokasaliin, jolloin hetkistä myöhemmin heille
tarjottiin päivällistä.
Kun Saimi tänä iltana tuli paikalle taluttaen Olavia kädestä, avasi
Nils parasta aikaa juuri saapunutta postilaukkua, jonka avain oli hänen
omassa huostassaan.
— Tässä on kirje sinulle. Postinkuljettaja on varmaan ottanut sen
tiellä vastaan, koska se ei ollut laukussa.
Nils sanoi sen aivan kylmästi, katsomatta Saimiin ja ojentamatta
hänelle kirjettä. Saimin täytyi siis astua askeleen lähemmäksi
ottaaksensa sen itse.
Jo kaukaa hän tunsi Leinon käsialan. Mitä hän kirjoitti hänelle? Hän
tekeytyi kuitenkin väliäpitämättömäksi, vaikka hänen sydämensä alkoikin
hurjasti sykkiä. Hän huomasi Nilsin käytöksestä, että hän tiesi
kaikki...
Saimi nosti Olavin pienelle tuolille ja pisti sitten kirjeen nopeasti
taskuunsa.
Sanomalehtensä takaa Nils tarkasteli häntä. Hän tutki hänen alakuloisia
ja surullisia kasvojaan. Hän seurasi jokaista hänen hermostunutta
liikettään.
Saimin teki sanomattomasti mieli lukea kirjettään, mutta hän hillitsi
halunsa, sillä Nilsin jäinen katse kahlehti häntä.
Mitä noiden molempien miesten välillä oli tapahtunut hänen
samoillessaan metsässä epätoivoisen tunteensa valtaamana, koettaessaan
turhaan voittaa mielenrauhaansa? ... Oi! kuinka onneton hän oli!
Jospa Nils sen tietäisi, niin hän säälisi häntä. Hän olisi tahtonut
pyytää häntä herättämään hänessä jälleen henkiin entisen rakkautensa
ja kunnioituksensa häntä kohtaan... Hän olisi tahtonut sanoa hänelle:
»Pelasta minut! Varjele minua! Suojele minua tuolta rakkaudelta, joka
kietoo minut pauloihinsa ja peloittaa minua!» Hän olisi ollut valmis
tunnustamaan hänelle sydämen heikkoutensa, sielunsa epäilykset, hän
olisi tahtonut pyytää häntä auttamaan itseään tässä taistelussa...
Ei! tiesihän hän sen: ei Nils häntä kuitenkaan ymmärtäisi... Nils oli
hänelle vieras, jonka kanssa hän oli kulkenut vain kappaleen matkaa...
sillä hänestä tuntui nyt aivan mahdottomalta, että sitä kestäisi koko
elämän ajan...
Oi! miten kirje polttaa hänen taskussaan! Mutta hän ei uskalla kajota
siihen. Hymyillen hän kumartuu lapsen puoleen. Ja kehoittaessaan
pienokaista syömään pakoittautuu hän tarkkaavaisesti seuraamaan lapsen
ajatuksia, joka tuntee olevansa nyt täysin turvassa, kun »Leino-setä»
on jälleen poissa. Vaistomaisesti hänen pieni kadehtiva sydämensä oli
käsittänyt, että hänellä Leinossa oli kilpailija, että tämä tahtoi
riistää häneltä äidin, joka tähän asti oli yksin ollut hänen omansa...
Äkkiä kuuluu pihalta koiran ulvontaa. Olavi, joka oli tavattoman
tunteellinen, nostaa päänsä, kuuntelee tarkkaavasti ulvontaa, katsoo
vuoroon isään, vuoroon äitiin. Sitten kääntää hän aivan kalpeana suuret
haikeat silmänsä äitiin ja sanoo säälivällä äänellä:
— Vau-vau raukka! Hänellä ei ole isää eikä äitiä; siksi hän itkee! Eikö
totta, äiti?...
Ja hän kietoo pienet käsivartensa Saimin kaulaan ja suutelee häntä
hellästi...
Nils katselee heitä sanomalehtensä takaa. Hetkeksi äidin vaaleat
hiukset sekaantuvat lapsen kultakutrien joukkoon... Ei kuulu muuta kuin
sadepisarien tipahtelua, sillä paahtavan päivän päätteeksi on alkanut
sataa...
Kuullessaan nuo lapsen viattomat sanat — sillä lapsillehan vanhemmat
ovat kaikki kaikessa — Saimi tunsi pistoksen sydämessään... Oi!
miten hänellä koskaan olisi rohkeutta tuottaa surua ja tuskaa tälle
hennolle lapsensielulle! Ja voimatta enää sietää Nilsin halveksivaa
äänettömyyttä, hän nousi pystyyn. Hän lähestyi häntä lapsen kanssa ja
sanoi:
— Sano hyvää yötä isälle, kultaseni!
Nils heitti sanomalehtensä pois, nosti hetkeksi lapsen polvilleen,
suuteli häntä ja ojensi hänet äidille katsomattakaan tähän. Aivan
väliäpitämättömästi hän syventyi jälleen lukemiseensa. Ovelta, kun
poika heitti vielä suukkosen isälle, sanoi Saimi väsyneellä äänellä:
— Minä en jaksa syödä päivällistä... Älä huoli odottaa minua. Minä vien
Olavin nukkumaan. Hyvää yötä, Nils!
— Hyvää yötä, vastasi hän kuivasti.
Tultuaan yläkerrokseen, Olavin huoneeseen, lähetti Saimi hoitajan pois,
ja riisui itse lapsen yltä ja peitti hänet vuoteeseen... Tuskin lapsen
pää oli painunut tyynylle, niin silmäluomet sulkeutuivat ja hän nukahti
mielihyvästä värähdellen.
Hänen viimeinen tunteensa oli äidin hellä suudelma...
Kun Saimi huomasi, että lapsi hengitti tasaisesti, otti hän taskustaan
Leinon kirjeen... Istuen nojatuolissa lapsen vuoteen ääressä hän
puristi hetken aikaa kädessään tätä pientä kirjeenkuorta, joka sisälsi
hänen elämänsä lopullisen ratkaisun... Hän vapisi pelosta, hänen
poskensa hohtivat ja hänen sormensa liikkuivat hermostuneesti hänen
riistäessään kuoren auki ja nopeasti silmäillessään seuraavia rivejä:
»Saimi! antakaa minun tavata teitä vielä, kirjoitti hän. Minun täytyy
vielä puhua kanssanne... Te itse saatte päättää, onko se viimeinen
kerta... Minä lupaan totella teitä, maksakoon se mitä hyvänsä. Sillä
minä rakastan teitä ylitse kaikkea muuta... Ilmoittakaa hotelliini
aamupostissa, missä voin tavata teitä. Aarno.»
Siinä kakki! Se oli lyhyttä ja selvää, miehekästä ja arvokasta. Käsiala
näytti vain hermostuneelta ja tuska väreili joka rivin välissä... »Te
itse saatte päättää, onko se viimeinen kerta...»luki Saimi uudelleen.
Oi! hän tunsi hänet: hän ei osannut tinkiä!
Olisiko hänellä voimaa hyljätä tätä uskollista rakkautta? Voisiko
hän todellakin ikiajoiksi kieltäytyä tästä rakkaudesta, joka niin
kiihkeästi veti häntä puoleensa, voisiko hän tappaa oman tunteensa,
joka täytti koko hänen olentonsa? Ei! tuhat kertaa ei! Hän tiesi, ettei
hänen tahtonsa merkinnyt mitään, kun oli kysymyksessä riistää elämältä
koko sen arvo ja kauneus... Hän ei ollut enää mikään nuori tyttö,
joka tavoitteli ihmettä. Hän on rakkaudestaan itsetietoinen nainen.
Hän tietää, mikä hinta siitä on maksettava. Ero olisi samaa kuin
tuhota kaksi sielua, tuomita ne köyhään ja kurjaan elämään. Yhdessä
he voisivat muodostaa suuren sopusoinnun, omistaa kaikki onnen ja
täydellisyyden lähteet.
»Entäs lapsesi?» kuuli Saimi järkensä tiedustelevan. Miten voit
kasvattaa hänestä oikeutta ja totuutta harrastavan ihmisen, jollei
häntä ohjaa kaikesta moitteesta vapaa äiti? ... Mutta elämä Nilsin
rinnalla, jos hän sydämessään samalla yhä rakastaisi toista, olisi vain
valhetta, lakkaamatonta nöyryytystä, joka saattaisi hänet häpeästä
punastumaan... Voisiko hän todellakin pysyä toisen vaimona, vaikka
hänen sydämessään asustaisi toinen? ... Kun Olavi kasvaisi suureksi ja
voisi arvostella asiaa, niin hän myöntäisi hänen olevan oikeassa, tuumi
Saimi vihdoin onnellisesti hymyillen.
Entäs hänen miehensä? Nils? Hänen onnestaan ei Saimi ollut
edesvastuussa. Nils ei rakasta lainkaan sitä, mikä hänessä on parasta
— ei jumalallista kipinää hänessä, vaan ainoastaan naista. Ja tämä
rakkaus alentaa häntä. Helposti Nils voisi perustaa itselleen uuden
kodin ja saada toisia lapsia, sellaisia, jotka olisivat enemmän hänen
itsensä kaltaisia... sillä Olavista ei koskaan voisi tulla todellista
af Ekiä. Saimi ja hänen lapsensa olivat vain eksyneet vieraaseen
maailmaan, joka kohteli heitä kylmästi ja kovasti. Ja rakkaus, joka oli
hänelle varattu, saisi varmaan hänen sydämensä jälleen lämpiämään ja
jalostaisi hänen sieluaan.
Eikö sellaisen rakkauden vuoksi ollut pakko uhrata kaikki? Aviopuolison
ja lapsen oikeuden yläpuolella kävi yksilön oikeus.
Täten, katse tyhjään ilmaan suuntautuneena, Saimi punnitsi niitä
seurauksia, joita ero Nilsistä toisi mukanaan. Sillä hän oli lujasti
päättänyt ottaa tuon askeleen...
Ja kaiken aikaa mietteihinsä ja ajatuksiinsa vaipuneena hän kuuli
korvissaan kajahtavan taivaallisen musiikin, rakkauden suuren
symfoniian...
* * * * *
Tuntikausia Saimi viipyi nukkuvan lapsensa vuoteen ääressä. Kerran
vielä hän kumartui hänen puoleensa ja suuteli häntä hellästi. Sitten
hän hiipi varpaillaan, jottei hän vain herättäisi pienokaista, omaan
huoneeseensa kirjoittaakseen Leinolle pari sanaa vastaukseksi.
Kynnykseltä hän kääntyi vielä takaisin. Lapsi nukkui yhä.
Tultuaan siitä aivan vakuutetuksi hän palasi huoneeseensa jättäen oven
väliltä auki.
Keskellä huonetta seisoi Nils odottaen häntä.
Siinä ei seisonut enää väliäpitämätön ja kylmäverinen mies, vaan
rakkauden ja mustasukkaisuuden raatelema aviopuoliso. Kärsimättömänä
pitkästä odotuksesta, kasvot tuskanvääntäminä hän astui äkkiä
puolihämärässä pelästyneen Saimin eteen ja puristaen häntä lujasti
ranteista hän kysyi:
— Saitko kirjeen Leinolta? Mitä hän kirjoittaa sinulle?
Loukkaantuneena Nilsin käytöksestä, joka tavallisesti aina osoitti
niin suurta kohteliaisuutta ja antoi hänelle täyden vapauden kaikessa,
vastasi Saimi uhmaavasti:
— Kyllä, sain kirjeen Leinolta, mutta se on minun omaisuuttani.
— Minä tahdon tietää, mitä hän sinulle kirjoittaa.
Saimi ei vastannut mitään. Nils ravisteli Saimia painaen kasvonsa niin
lähelle häntä, että tämä käänsi päänsä inholla poispäin... Nilsin
hengitys haisi väkeviltä...
Kun Saimi ei sittenkään vastannut, vaan katseli häntä vain kopeasti,
huulet lujasti yhteenpuristuneina, riisti Nils vihan vimmassaan hänet
syliinsä ja peitti hänen kasvonsa hehkuvilla suudelmilla.
— Sinä olet minun vaimoni! sanoi hän vihoissaan kerta toisensa jälkeen.
Saimi työnsi hänet koko voimallaan luotansa. Hänen kasvonsa olivat
kuolemankalvakat, mutta silmissä paloi kiihkeä tuli ja hänen huulensa
vapisivat. Rinta kohoili aivankuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan...
Ikäänkuin taisteluun vaatien Saimi mittaili häntä katseillaan.
Äänettömyys vallitsi huoneessa, hirveä hiljaisuus hämärässä kesäisessä
yössä. Ja lapsi nukkui viereisessä huoneessa...
Se liikahti vuoteessaan.
Nils horjahti, ikäänkuin hän olisi herännyt äkillisestä
hulluudenpuuskasta ja rukoili Saimilta anteeksi ... Häpeissään, aivan
masentuneena hän peitti kasvonsa käsiinsä.
— Mene! sanoi Saimi vihdoin hilliten suuttumustaan. Huomenna, kun olet
levollisempi, tahdon puhua kanssasi.
Ja Saimi palasi lapsen huoneeseen.
Hän polvistui pienokaisen vuoteen ääreen. Täällä oli se pyhäkkö, jonne
myrskyt ja intohimot eivät päässeet tunkeutumaan.
Jos hän hetkenkin vielä oli epäröinyt eroa, niin tämä kohtaus riitti
nyt hänelle viittaamaan tietä, jota hänen tuli kulkea.
Sade oli lakannut. Taivas tuikki ihmeellisen kirkkaana.
Saimi astui ulos balkongille, josta meri näkyi koko avaruudessaan...
Katsellessaan tuota ääretöntä ulappaa hänen mielensä rauhoittui ja
kiihko asettui. Hän ikäänkuin tunsi kylpevänsä tämän sopusointuisen
luonnon puhtaassa ilmassa, joka ymmärsi häntä siksi, että se oli
lähtenyt samasta jumalallisesta lähteestä kuin hänen oma sielunsakin.
Kevyt yöllinen tuulahdus leikitteli koivujen latvoissa, jotka
ylettyivät aina balkongin kaidepuuhun asti. Ja Saimista tuntui
ikäänkuin ne olisivat hyräilleet hänelle ikuista lohdutuksen ja rauhan
säveltä...
X
Palattuaan Helsinkiin odotti Leino Saimin vastausta kuumeisella
kiihkolla.
Hän laski, ettei kirje voinut saapua ennen kuin kaikkein varhainten
seuraavana aamuna puolipäivän aikana. Ilta, koko pitkä ilta oli hänellä
vielä edessään.
Ikävässä hotellihuoneessaan, jossa matkakapineet olivat hajallaan, hän
istuu mietteihinsä vaipuneena ja sanoo vihoissaan: »Kuinka voimaton
ihminen sentään on kohtalonsa käsissä!»
Hänen elämänsä draama kulkee ratkaisuaan kohti — aivan umpimähkään.
Matkustaako hän pois vai eikö? Vuoroin hänen ilonsa kuohahtaa
korkealle: Saimi ei voi uhrautua... Vuoroin taas epätoivo saa hänet
tuskasta vapisemaan.
»Onko mahdollista, kysyy hän ihmeissään itseltään, että rakkaus voi
siihen määrään kahlehtia ihmisen sydäntä ja sielua? Tulevaisuuteni,
aikeeni, koko elämäni uhraisin mielelläni rakkauteni puolesta.»
Hän alkoi tutkia itseään ja elämäänsä. Hänen vikansa ja heikkoutensa
nostattivat punan hänen poskipäihinsä... Oi! hän olisi tahtonut olla
arvokas Saimin edessä!
Ilta tuntuu loppumattoman pitkältä... Musiikki Kappelissa soittaa
suomalaisia ja ruotsalaisia kansanlauluja. Se kuuluu tänne saakka.
Selittämätön alakuloisuus valtaa hänen mielensä...
Yö lähenee, kuutamon kirkastama elokuunyö... Hän ei voi nukkua, ja
istuen ikkunan ääressä hän katselee Döbeln-laivan mustaa varjokuvaa,
joka huomenna ehkä on kuljettava hänet tuntematonta maailmaa kohti. Ja
hänen ajatuksensa liitävät Saimin luo, joka epäilemättä tänä hetkenä
uneksii hänestä...
Vihdoin aamupuoleen hän vaipuu syvään uneen.
Seuraavana aamuna, Leinon aikoessa lähteä ulos, tuodaan hänelle Saimin
kirje, jota hän niin kiihkeästi oli odottanut. Hän ottaa sen vapisevin
käsin vastaan ja alkaa lukea...
»Ystäväni, odotan teitä tänä iltana kello seitsemältä lempipaikallani,
kuusimajassa. Tulkaa laivalla, nouskaa maihin naapurilaiturillamme ja
kulkekaa polkua pitkin... Minä tulen teitä vastaan...