Saimi istui mukavassa kiikkutuolissa merenpuoleisella penkereellä ja
luki Marcel Prévostin romaania »Vierges fortes». Samoinkuin kaikki
suomalaiset naiset luki hänkin aivan sujuvasti ranskaa.
Kepeä tapa, millä suuri kirjailija käsitteli suomalaisia naisia,
huvitti häntä...
Ehkäpä se on vaatimattomuutta, tuumi hän mielessään, ehkäpä se kuuluu
suurten kirjailijoiden erikoisoikeuksiin, että he voivat käsitellä
tavattomalla varmuudella asioita, joita he eivät yhtään tunne...
Hän oli niin vaipunut lukemiseensa, ettei hän kuullut lainkaan, kun
palvelijatar ilmestyi salin lasiovelle ja kysyi, ottaako rouva herra
Leinon vastaan. Hän sai uudistaa kysymyksensä.
— Herra... ei ole kotona. Sanoitteko herra Leino? ... No, mutta
tietysti, käskekää astumaan sisään ja ilmoittakaa herralle kun hän
palaa kotiin... vastasi Saimi iloisen yllätyksen vallassa.
Ja heittäen romaaninsa hän tarkasteli nopeasti pukuansa; hänellä oli
yllään vaaleansininen pumpulihame, joka oli koristettu vadstenalaisilla
pitseillä. Se puki häntä, sen hän tiesi. Hänellä oli juuri sen
verran aikaa, että hän ehti kiinnittää parilla hiusneulalla tuulessa
pörrööntyneet suortuvansa, kun tohtori Leino visiittipuvussa ilmestyi
hänen eteensä.
— Suokaa anteeksi, että otan teidät täällä vastaan, sanoi Saimi pyytäen
häntä istumaan; mutta minä rakastan tätä nurkkaa ja täällä minä istun
aina lähimpien ystävieni kanssa.
— Kuinkas muuten, Saimi! Tämä veranda on ihana. Ja millainen näköala
täältä on! Aivan verraton! huudahti Leino.
— Eikö totta? Eipä uskoisi olevansa kylmässä Suomessa, aivan
pohjoisnavan kynnyksellä, sanoi Saimi ylpeänä.
Kahden valkoisen pylvään välissä, joita köynnösruusut kokonaan
peittivät, istuivat he yhdessä jutellen, taustanaan syvänsininen meri,
jonka pinnalla purjeveneet kiitivät levitetyin siivin kuin valkoiset
joutsenet. Ja keskellä meren sineä kohosi tummina pilkkuina saaria ja
luotoja, milloin paljaita kalliokareja, joilla lokit ja villihanhet
asustivat, milloin hymyileviä saaria, joilla vihannat koivut
rehoittivat. Puutarha, jonka keskellä kartano sijaitsi, laskeutui aina
meren rantaan saakka.
Kaukana taivaanrannassa kulki Ruotsia kohti suuri höyrylaiva tupruttaen
sakeaa savua...
— Kun näen noiden laivojen kulkevan ohi, kuvailen aina mielessäni
seisovani niiden kannella ja kulkevani kauas, kauas tuntemattomiin
maihin... Mutta tuolla on se, joka saa kaikki salaperäiset matkani
häipymään...
Ja Saimi osoitti kädellään Olavia, joka vaaleine kiharineen ja
valkoisessa puvussaan näytti keskellä ruohokenttää ikäänkuin suurelta
päivänkakkaralta...
Silmät pyöreinä päässä, sormi suussa poika tarkasteli vierasta herraa
äidin rinnalla.
— Tulehan pian, kultaseni, tule tervehtimään Aarno-setää, sanoi Saimi
pojalle.
Pienokainen totteli heti. Heittäen hoitajansa hän suuntasi askeleensa
verandaa kohti. Astuen sitten suoraan Leinon luo hän ojensi hänelle
pienen kätensä ja sanoi:
— Hyvää päivää, setä!
— Terve, pikku Olavi! Annappa minulle suuta!
Ja Leino kumartui lapsen puoleen, joka käänsi hänelle rusoittavan
poskensa. Ja täytettyään kaiken kohteliaisuuden kiiruhti Olavi niin
nopeasti kuin hänen pienet jalkansa sen sallivat hoitajansa ja
leikkikalujensa luo kuulematta vähääkään äitinsä ääntä.
— Hänellä on jo oma tahtonsa! ... Ihmeellistä, kuinka kolmen-vuotias
lapsi voi olla itsepäinen!
— Onko se ihmeellistä! ... Minun mielestäni hän tulee aivan äitiinsä...
— Kiitos! Teidän mielestänne minä olen kovin omapäinen!... Ulkonaisesti
on Olavi ainakin ihan isänsä kuva...
— Ehkä... Mutta hänellä on teidän ilmeenne, teidän uneksiva katseenne...
— Toivoakseni hänellä ei ole sitä. Meidän päivinämme uneksiminen on
vain onnettomuudeksi. Joka hetki ruma todellisuus tuottaa pettymystä...
Paljoa parempi Olaville, jos hänestä tulee käytännöllinen nykyajan
mies...
— Sellainen kuin hänen isänsä on! kuului Nilsin leikkisä ääni,
hänen astuessaan käsi ojossa Leinoa kohti, joka oli noussut pystyyn
huvitettuna tällaisesta esityksestä.
— Iloitsen saadessani tehdä teidän tuttavuuttanne, tohtori Leino.
Vaimoni ei puhu enää muusta kuin teistä. Hän on kovin mielissään
tavattuaan teidät jälleen, ja hänen ilonsa on minunkin.
— Hyvä herra, ilo on kokonaan minun puolellani. Saimi af Ek on ainoa
ystäväni. Lukemattomat muistot sitovat meidät yhteen! Minä tunsin hänet
aivan pienestä...
Molemmat miehet näyttivät mieltyneen toisiinsa. Kuitenkaan Nils af Ek
ei ollut lainkaan niin hurmaava kuin Leino oli otaksunut. Hän teki
häneen miellyttävän, mutta samalla jokapäiväisen vaikutuksen. Hyvällä
alulla oleva kaljupäisyys ja liikalihavuus vaikuttivat osaltaan sen,
että hän näytti hiukan typerältä. Siitä huolimatta oli hän yhä vielä
valkeassa flanellipuvussaan ja ylöspäin väännettyine viiksineen »kaunis
Nils af Ek», jota kaikki naiset ihailivat... Mutta mikä tuossa miehessä
oli voinut lumota hänen suloista ystävätärtään?
Ikäänkuin Nils olisi arvannut Leinon ajatukset jatkoi hän:
— Niin, hyvä herra, te, joka tunnette vaimoni aivan lapsuusajoilta
saakka, huomaatte kyllä, millaisia vastakohtia me olemme. Saimi on
hiukan hempeämielinen luonteeltaan, hän elää toisessa maailmassa
ja vaatii aivan liiaksi elämältä... Siksi se tuottaakin hänelle
pettymyksiä... Minä sen sijaan elän alhaalla maan päällä. Minä näen
elämän sellaisena kuin se on, en pahempana enkä parempana. Minä
noukin tien varrelta niitä kukkia, joita siellä kasvaa, enkä turhan
päiten koeta tavoitella vilunihania. Ja pojastani tulee materialisti
samoinkuin minäkin olen, maanviljelijä ja siis myös onnellinen ja
tyytyväinen ihminen.
— Sehän on pääasia, kun vain tuntee olevansa onnellinen... Mutta onnen
käsite vaihtelee, samoinkuin tietkin, jotka vievät sen perille...
— Se on totta, hyvä herra. Mutta vaimoni on oikeassa, hänestä pitää
tulla nykyajan mies. Mitä enemmän me eroamme omasta ajastamme, sitä
suurempia vaikeuksia nousee meidän eteemme. Lapsia on säästettävä
ankarilta taisteluilta... Unelmat, ne ovat turhia koruja, varsin
epäkäytännöllisiä, vieläpä vahingollisiakin...
— Se riippuu asianhaaroista. Ihanteitta ja unelmitta kauneuskin, joka
kuitenkin on hyvin suuri voima, katoaa.
— Minä puolestani voin tulla toimeen ilman sitä.
— Kullakin on omat mielihalunsa, hyvä herra.
Saimi oli kuunnellut miltei väliäpitämättömästi tätä keskustelua
ottamatta siihen osaa, keinuen vain edestakaisin keinutuolissaan.
Mutta puna, joka nousi hänen poskiinsa, ilmaisi sittenkin, ettei hän
ollut niinkään väliäpitämätön kuin miltä hän tahtoi näyttää... Leino,
joka oli huomannut värien vaihtuvan hänen kasvoillaan, käsitti, ettei
hän tahtonut keskustella tästä asiasta miehensä kanssa, sillä hän ei
kuitenkaan koskaan voisi ymmärtää häntä...
»Mutta mikä kumma on voinut viedä hänet tuon miehen yhteyteen?»
tuumi Leino mielessään, niin vähän he hänen mielestään soveltuivat
toisilleen. Miksi Saimi oli mennyt hänen kanssaan naimisiin? Olisiko
tuo mies voinut ulkonaisilla ominaisuuksillaan lumota häntä? Vai
olisiko Saimi, niinkuin niin monet muutkin haaveilijat, joutunut
mielikuvituksensa uhriksi, otaksuen löytävänsä Nils af Ekissä enemmän
kuin mitä hänessä oli?»
Leino nautti täysin siemauksin perhe-elämän suloutta. Saimi oli sulava
ja huomaavainen emäntä tarjotessaan vieraalleen teetä, jota juuri
tuotiin penkereelle, ja tiedustellessaan hänen mielihalujaan hän
hymyili hänelle kuin vanhalle ystävälle.
Ja tämä koti, joka ainakin ulkoapäin näytti niin onnelliselta, ja joka
ilmaisi hienostunutta aistia ja kultuuria, tuntui Leinosta, joka oli
väsynyt yksinäisyyteen ja erämaahan, ikäänkuin kauneuden ja rauhan
keitaalta. Todellisella kaihontunteella hän huomasi siis lähdönhetken
jo lähestyvän.
Nils, jota Leino suuressa määrin miellytti, yhtyi vaimonsa pyyntöön
kehoittaen häntä jäämään päivälliselle...
— Mahdotonta! selitti Leino. Minun täytyy lähteä, sillä muutamat
yliopistoystäväni ja toverini ovat pyytäneet minua kesteihin.
— Teitä juhlitaan aivan liiaksi, sanoi Saimi nauraen. Sellaista se on,
kun on huomattu mies...
— Jospa tietäisitte, kuinka paljoa mielemmin jäisin teidän
seuraanne!... huudahti Leino puoleksi leikillisellä, puoleksi vakavalla
äänellä.
Valkoinen laiva, sama, jolla pari päivää sitten Saimi oli matkustanut
kotiin, vihelsi jo pienen niemen takana... Oli pakko kiirehtiä
rantaan. Nojautuneena vaimonsa käsivarteen, aviomiehen levollinen ilme
kasvoillaan saattoi Nils vierasta aina sillalle saakka, jossa Saimi
heilutti vielä hyvän aikaa nenäliinaansa ja huusi: »Näkemiin asti!»
Leinolle, joka vastasi tervehdykseen nostaen hattuaan.
Palatessaan sinä iltana juhlasta hotelliin, tuntui hotellihuone
Leinosta kovin kolkolta ja surkealta. Kaiken iltaa hänen ajatuksensa
olivat pyörineet tuon vaalean pään ympärillä, jossa hän näki ainoan
onnensa. Ja katkeralla mielellä hän kysyi itseltänsä, mitenkä sellaista
miestä kuin Nilsiä kohtalo oli voinut siihen määrään suosia. Hänellehän
elämä oli suonut aivan kaikki: terveyttä, varallisuutta, onnea, ja
ennen kaikkea tämän naisen, jonka arvoa hän ei lainkaan käsittänyt.
Mitenkä Saimi saattoi olla onnellinen hänen kanssaan?
Ja äkkiä hänen mieleensä muistui, miten Saimi oli hätääntynyt, kun hän
heidän ensi kerralla tavatessansa oli tehnyt hänelle tämän kysymyksen.
Ja tänään, sen jälkeen kuin Nils oli yhtynyt heidän seuraansa, oli
hänen iloisuutensa kadonnut... Hän oli ollut hiljainen, ikäänkuin
poissaoleva... Mutta mitä oikeutta hänellä oli tunkeutua täten Saimin
elämään? Hänen velvollisuutensa oli pysyä vain Saimin lapsuudentoverina
ja tukahduttaa oma tunteensa... Ehkäpä tuo tunne, joka tuntui hänestä
niin vakavalta, ei ollutkaan mitään muuta kuin erehdystä, ehkäpä se
oli vain jälleennäkemisen iloa, kun hän odottamatta oli tavannut sen
ainoan olennon, johonka liittyivät hänen lapsuutensa muistot... ehkäpä
se oli vain ohimenevä, helposti häviävä tunne. Mutta miksi hän koetti
pettää itseään? Tiesihän hän, että Saimi Tervula oli väikkynyt hänen
silmissään ikäänkuin hänen uransa lopullisena päämääränä... Voidakseen
kohota hänen tasolleen oli hän itsepintaisesti taistellut... Oi! eihän
hän merkinnyt mitään Saimille, sillä jos Saimi olisi rakastanut häntä,
niin hän olisi odottanut hänen takaisin tuloaan. Jo hänen ylpeytensä ja
kopeutensakin kielsi häntä ilmaisemasta pettymystänsä... Ainoa keino
oli välttää Saimia. Ja tavattomalla tarmollaan hän syventyi työhönsä
aikoen lopettaa teoksensa, jonka oli määrä ilmestyä julkisuuteen ennen
syyslukukauden alkua. Ja hän luuli olevansa parantunut...
Siten kului pari, kolme viikkoa. Mutta hänen rauhansa rikkoontui
jälleen, kun Saimilta saapui pieni kirje. Tämä kirjoitti:
»Oletteko sairas? Vai oletteko unohtanut ystävänne Viikin kartanossa?
Useamman kerran olen telefonoinut hotelliinne, mutta te olitte joka
kerta joko poissa tai estetty... Se tuntui melkein kuin kiellolta...
Siksi päätin kirjoittaa, aivan kuin yhä olisitte ollut Unkarissa.
Sillä, koska kerran olen löytänyt teidät, en päästä teitä enää
käsistäni. Me odotamme kaikin teitä tänne juhannus-aattona kokkoa
polttamaan. Kielto ei saa tulla kysymykseenkään. —
_Saimi_.»
Saattoiko hän kieltäytyä? Ja minkä esteen hän voisi keksiä loukkaamatta
Saimia ja hänen miestään, jotka osoittivat hänelle niin suurta
vieraanvaraisuutta?
Miten hänen sydämensä iloitsikaan siitä, että hän oli »pakoitettu»
lähtemään! ... Ja hän vastasi myöntävästi ilmaisten iloaan muutamin
sanoin.
Leino ei palannut Viikin kartanoon vain viettämään juhannusta, jota
Suomessa kaikkialla, sekä pohjoisessa, että etelässä, Lapista aina
saaristoon saakka, vietetään kesän kunniaksi polttamalla suuria
ilotulia, vaan melkein joka päivä hänellä oli paikkansa heidän
pöydässään. Nils otti hänet vastaan iloisella naurullaan, Saimi
ystävällisellä hymyilyllä. Olavi yksin, tuntien lapsekasta kateutta,
kohteli oikullisesti silloin-tällöin Aarno-setää, joka kuitenkin
hemmoitteli häntä suuresti.
Ja Nilsin äiti, rouva af Ek, joka ei lainkaan osannut panna kylliksi
arvoa nuoreen tiedemieheen, ja joka sitäpaitsi tunsi perinpohjin
maailman, ei ollut hyvillään näiden lapsuudentoverien ystävyydestä. Hän
teki hienon huomautuksen siitä pojalleenkin, mutta tämän mielestä äiti
oli aivan turhan arka.
— Hyvä jumala, äiti, sinä erehdyt kokonaan. Leino on kunnon mies, ja
onhan aivan luonnollista, että hän saa olla kuin kotonaan Saimin,
lapsuudenystävänsä luona, niin yksin kuin hän on maailmassa. Sitä
paitsi on siitä Saimilla iloa. He puhuvat yhteisistä harrastuksistaan...
Rouva af Ek sai tyytyä tähän vastaukseen. Mutta häntä suretti suuresti,
ettei Nils ollut sen tarkkanäköisempi.
Kesän kuumimmillaan ollessa, heinäkuussa, Leino saapui melkein
säännöllisesti joka päivä kello yhden laivalla Viikin kartanoon, ja
siellä, sillä välin kuin Nils oli muualla toimissaan, hän seurusteli
Saimin kanssa. He kävivät yhdessä pitkillä kävelyretkillä, he lukivat
yhdessä ääneen tai pelasivat kahden tennistä.
Vaikka he seurustelivatkin näin tuttavallisesti yhdessä, niin saattoi
Leino täydellisesti hillitä itseään. Joskus vain hänen äänensä
ilmaisi hänen rakkauttaan. Kuitenkin se side, joka häntä kahlehti
hänen kartanossa ollessaan, laukesi heti, kun hän iltasin istui yksin
kotonaan, ja hän tunsi suurta, henkistä väsymystä. Hänestä tuntui
vaikealta ottaa vastaan miehen vieraanvaraisuutta, jonka vaimoon hän
oli toivottomasti rakastunut. Hän oli nähnyt siksi paljon Viikin
kartanossa, että hän tiesi, ettei Saimi rakastanut miestään, ja se
ystävyys, jota Saimi useinkin osoitti hänelle, saattoiko se olla muuta
kuin rakkautta? ... Eikö hänen olisi pitänyt rehellisenä miehenä pysyä
ensimäisessä aikeessaan ja paeta rakkauttaan? Mutta hänellä ei ollut
siihen voimaa: rakkaus valtasi hänet kokonaan.
Saimi eli päivästä toiseen onnellisena, ajattelematta mitään. Aluksi
hän oli epäillyt, että Leino nuorena ylioppilaana oli ollut ihastunut
häneen, mutta nähdessään hänen hillityn käytöksensä, heräsi hänessä
täysi luottamus häntä kohtaan. Oli niin mieluista olla hänen kanssaan,
seurustella ihmisen kanssa, joka käsitti vähimmätkin sielun vivahteet!
Ja vähitellen hän antautui kokonaan mieluisan tunteensa valtaan.
Eräänä päivänä, palattuaan pitkältä kävelyltä, he kävivät istumaan
Saimin lempipaikalle, kuusimajaan, joka oli vain parin askeleen päässä
rakennuksesta. Edellisenä iltana oli ollut vieraita talossa, eikä Nils
ollut jaksanut pysyä aisoissa. Koko yön Saimi oli itkenyt. Leino,
joka ei ollut kesteissä ollut mukana, ei voinut käsittää, mikä oli
syynä Saimin alakuloisuuteen, ja arkatuntoisesti hän koetti päästä
hänen surunsa perille. Voimatta enää salata tuskaansa ilmaisi Saimi
hänelle koko avioliittonsa suuren surkeuden. Hän kertoi hänelle Nilsin
onnettomasta taipumuksesta, jota hänen oli aivan mahdoton hallita.
— Hän joutuu yhä enemmän väkijuomien orjaksi, valitti Saimi. Olen
pyytänyt ja rukoillut, että hän lakkaisi juomasta. Hän on luvannutkin
sen minulle ja hänen tarkoituksensa on kylläkin vakava... mutta hän
lankeaa yhä uudestaan... Hänen isänsä oli samanlainen. Ja minä pelkään
hänen poikansa puolesta, kun hän kerta kasvaa suureksi, että isän
esimerkki tulee vaikuttamaan pahasti häneenkin. Mitä minun on tehtävä,
rakas ystäväni? Neuvokaa minua! ... Auttakaa minua!
Aivan kuin lapsi, joka ojentaa kätensä apua pyytäen, kun hän ei löydä
oikeata tietä, avasi Saimikin sydämensä Leinolle. Ymmärtämättä oikeaa
tunnettansa hän ei tullut ajatelleeksikaan, että tuo tie johtaisi
rakkauteen ja että voimakas ja hurja lempi kietoisi hänet pauloihinsa.
Leino joutui kerrassaan pois suunniltansa kuullessaan tämän
tunnustuksen, joka paljasti hänelle Saimin kärsimykset pohjaa myöten...
Mikä elämä kätkeytyikään Viikin kartanon muhkean fasaadin taakse! ...
Kädet kiedottuina polvien ympärille, kauniit silmät surun murtamina
katsoi Saimi Leinoon kuin auttajaansa ja hän näytti niin liikuttavalta
ja suloiselta tuskansa vallassa, että Leino töin-tuskin saattoi
hillitä hurjaa haluaan ja olla sulkematta hänet syliinsä, riistämättä
hänet heti paikalla mukanansa. Ja hänen huulilleen tulvi helliä ja
lohduttavia sanoja...
Oi! eihän hänellä ollut oikeutta lausua niitä eikä tunnustaa
rakkauttansa. Olihan Saimi toisen vaimo, ja hän kirosi sitä lakia, joka
antoi tälle kelvottomalle aviomiehelle kaikki etuoikeudet, jota vastoin
hän itse, vaikka hän olisi ollut valmis rakkaudessaan uhraamaan kaikki
hänen onnekseen, oli aivan voimaton! ...
Eikö sitä paitsi olisi ollut väärin, jos hän tänä epätoivon hetkenä
olisi tunnustanut hänelle rakkautensa tietämättä tunsiko Saimi
vastarakkautta. Tuhansista pienistä seikoista hän saattoi otaksua, että
Saimikin rakasti häntä, mutta hänellä ei ollut siitä sittenkään mitään
varsinaisia todisteita... Eikö hän vain lisäisi hänen suruansa, jos hän
tunnustaisi hänelle kaikki?
Ja kasvot tuskan vääntäminä hän mietti...
— Aarno... sanoi Saimi valittavalla äänellä, miksi te ette
vastaa minulle? Halveksitteko te minua, kun paljastan teille
avioliittosurujani? ... Kyllähän minä tiedän, että minun pitäisi
vaieta, mutta kolme kokonaista vuotta tämä taakka on painostanut minua.
Minä tukahdun salaisuuteeni, eikä minulla ole ketään... Luulin, että
voisin turvautua teidän ystävyyteenne...
— Saimi, huudahti Leino liikutettuna Saimin moitteesta, älkää epäilkö
ystävyyttäni... Mutta minäkin kärsin... Minäkin, samoinkuin te,
olen tienkäänteessä, enkä tiedä, mitä tietä minun tulee kulkea...
Voidakseni auttaa teitä, antakaa minulle hiukan miettimisaikaa...
Minä tahdon tarkemmin ajatella sitä, mitä olette minulle uskonut, ja
keskustelkaamme siitä sitten lähemmin. Nyt minun täytyy lähteä...
Suokaa anteeksi, että näin jätän teidät, mutta minun täytyy saada olla
yksin...
Hänen voimansa olivat aivan lopussa. Hän tunsi, että jos hän viipyisi
vielä hetkenkin, niin hänen täytyisi pakostakin tunnustaa noille
rukoileville silmille rakkautensa. Eikä sitä mikään sitten voisi
auttaa. Mielemmin sittenkin paeta... Ja nähdessään Leinon kalpeana ja
liikutettuna ja voimatta ymmärtää mitä hänen mielessään liikkui, väisti
Saimi levottomana hänen katsettaan ja sanoi:
— Lähdettekö te? Eikö teillä ole muuta minulle sanottavana?
— Oi, älkää kiusatko minua, Saimi, minä pyydän teitä hartaasti!
huudahti Leino epätoivoissaan...
Sitten, hilliten liikutustaan hän lisäsi levollisemmin:
— En voi jäädä... En saa sitä tehdä... Muuta en voi sanoa... Mutta minä
palaan pian...
— Milloin?
— Ylihuomenna.
— Se on siis sovittu. Ja minä odotan teitä aamiaiselle?
— Minä tulen.
Leino tarttui Saimin käteen, ensi kertaa hän painoi siihen polttavan
suudelman; sitten hän läksi äkisti, katsomatta kertaakaan taakseen...
Hän pakeni epätoivoissaan pois.
Saimi koetti häntä pidättää, huutaa hänen jälkeensä... Mutta hän oli jo
kaukana.
Vavisten suutelosta, joka yhä poltti hänen kättään, silmät kiintyneinä
siihen suuntaan, jonne Leino oli kadonnut, tunsi Saimi äkkiä valon
tunkeutuvan sielunsa kaikkein pimeimpään sopukkaan.
Sokaistuna tästä äkillisestä rakkaudesta, joka, sen hän nyt
selvästi tunsi, valtasi hänet kokonaan ikäänkuin nuoruudenvoimalla
ja onnenriemulla, jäi hän paikoilleen istumaan voimatta ajatella
mitään tai liikuttaa jäsentäkään... Hän tahtoi pidättää luonaan
ikiajoiksi tämän suloisen tunteen, tämän unohtumattoman hetken,
jolloin hän ensi kertaa tunsi rakkautta sellaisena kuin hän oli sitä
kuvaillut mielessään, niin kauniina ja suurena, että hän pelkäsi sitä
kosketellakin...
Äkkiä kuului askelia ja Nils tuli esiin puitten lomasta ja suuntasi
kulkunsa majaa kohti.
— Oletko yksin? kysyi hän hämmästyneenä. Missä Leino on?
— Hän läksi jo.
— Mutta tehän menitte yhdessä kävelemään. Minä odotin teitä
ulkokartanolla, jonne lupasitte tulla minua vastaan!
Ja Nils, jota Saimin lyhyt vastaus ihmetytti, sanoi uudelleen:
— Minkä tähden hän läksi? Sitä minä tahtoisin tietää... Eihän sitä
tuolla tavoin vain lähde ystäviensä luota, joiden vieraana on joka
päivä.
Ja istuutuen Saimin viereen penkille hän tarttui hänen molempiin
käsiinsä ja katsoi häntä silmiin, sillä hän tiesi, etteivät Saimin
silmät osanneet valehdella. Mutta Saimi käänsi katseensa toisaalle.
Silloin epäilys iski Nilsin mieleen kuin salama. Hän muisti äitinsä
järkevät neuvot sekä muutamien ystäviensä hienot viittaukset, ja hän
huomasi, miten kiihtyneeltä Saimi näytti. Hänelle selvisi äkkiä, että
Leino oli kiehtonut hänen vaimonsa sydämen. Mutta olihan hän myöskin
ollut hullu voidessaan näin kauan olla sokea. Hän kumartui Saimin
puoleen ja kysyi vihasta värisevällä äänellä:
— Sano minulle totuus, Saimi. Mitä on tapahtunut?
Saimi vetäisi suuttuneena kätensä irti:
— Sinä teet minulle pahaa, Nils, sanoi hän uhmaavasti. Sinä puhuttelet
minua tavalla, joka ihmetyttää minua...
Nähdessään Saimin suuttuvan sanoi Nils alistuen:
— Suo anteeksi Saimi, ei se ollut tarkoitukseni... Leino on sinun
lapsuudenystäväsi, ja minusta on aivan luonnollista, että hän käy näin
usein meillä... Minulla itsellänikin on huvia hänen seurastaan... Minä
kunnioitan häntä ja toivoakseni hän ansaitsee sen täydesti. Mutta
minä en siedä sitä, että sinun maineeseesi tulee vähinkään tahra. Ja
teidän tuttavallisuutenne on viime aikoina mennyt luvallisten rajojen
yli. Te olette alituisesti yhdessä, te haette yksinäisyyttä... Teidän
välillänne on olemassa ikäänkuin joku salaliitto... Ja nyt minä tapasin
sinut aivan poissa suunniltasi täällä yksin, ja Leino on lähtenyt pois
sanomatta edes hyvästi... Myönnähän toki, Saimi, että se tuntuu hiukan
oudolta ja että panet kärsivällisyyteni koetukselle!
— Aarno oli huononvointinen. Lähtiessään hän pyysi minun viemään
sinulle hänen terveisensä perille... Hän tulee tänne ylihuomenna,
niinkuin tavallisestikin... Siinä kaikki!
Nils kuunteli puoleksi voitettuna:
— Onko siinä todellakin kaikki? Eikö sinun tarvitse syyttää itseäsi
mistään, eikä häntä liioin? Sano totuus minulle, Saimi... Katso minuun!
pyysi hän.
— Siinä kaikki, vastasi Saimi hyvin hiljaa, häveten valhetta, sillä
Leinon suudelma poltti yhä hänen kättään, eikä hän uskaltanut katsoa
miestään suoraan silmiin.
— Hyvä, minä uskon sinua, Saimi; ja Nils nousi mennäkseen. Olavi
odottaa kärsimättömästi meitä. Hän tulee tännepäin yhdessä äidin
kanssa. Tule, mennään heitä vastaan.
Sanaakaan sanomatta Saimi nousi ja seurasi miestään.