Yliopiston suuri sali oli ääriään myöten täynnä. Tohtori Leino,
pitkässä mustassa takissa astui kateederiin... Valo, joka lankesi
liinaisten uudinten läpi huoneeseen, kalvensi hiukan hänen kasvojansa
ja voimakasta profiiliansa...
Tarkastettuaan nopeasti yleisöä, jonka suurimmaksi osaksi tiedemiehet
ja ylioppilaat muodostivat, hän silmäsi ensin Saimi af Ekiin, joka
istui puoliympyrän muotoisen salin etumaisimmilla penkkiriveillä aivan
häntä vastapäätä, ja alkoi sitten esitelmänsä suomalaisen kansan
alkuperästä.
Ensimäisillä sanoillaan hän voitti jo kuulijakuntansa... Hänen
metallinen ja varma äänensä halkaisi ilman. Hänen lyhyt ja selvä
sanontatapansa ilmaisi, että hän oli varma asiastansa...
Hän kertoi ensin matkastaan Aasiassa, missä hän oli etsinyt Suomen
kansan kehtoa, ja mistä suomalaiset kansanvaelluksen aikana olivat
siirtyneet pohjoisempiin maihin.
»6:nnella vuosisadalla, sanoi hän, oli Bjarmien maa, meidän esi-isiemme
alkukoti, ollut sangen kukoistava ja siihen kuului laajoja aloja
Vienanmeren ja Uralvuorten välillä. Bjarmien maa oli koko suomalaisen
rodun keskus ja pyhättö ja siellä kiersi Pohjolan ja Itämaiden
runoniekkojen ihmeellisiä runoja...»
Leino puhui suomea, tuota soinnukasta ja vokaalirikasta kieltä... Hänen
suussaan se muuttui suorastaan musiikiksi. Mitä kauemmin hän puhui,
sitä valtavammin hän kiehtoi kuulijoiden mielet. Hänen ihmeellinen,
taipuisa, pehmeän hyväilevä, rukoilevan nöyrä, ylpeä ja rohkea äänensä
taipui helposti eri tunnelmien sävyyn ja tunkeutui kaikkien sydämiin
herättäen ihastusta ja intoa. Hetken kuluttua ei koko salissa ollut
ainoatakaan, jota hän ei olisi vallannut...
Yleisö pidätti hengitystään, seurasi jokaista hänen sanaansa ja tunsi
samaa isänmaallista innostusta kuin hän itsekin...
»Meitä on nimitetty nuoreksi kansaksi, jatkoi hän ... Minä panen
siihen vastalauseeni. Eikö Kalevala syntynyt meidän keskuudessamme
jo 8:nnella vuosisadalla, tämä ihmeellinen eepos, joka on ensimäisiä
koko maailmassa. Sellaiset eepokset eivät synny aikakausina, jolloin
kansa on jo kypsä, on saavuttanut lopullisen luonteensa ja kaikki sen
rajat ovat jo tarkalleen määrätyt... Ne syntyvät kansojen olemassaolon
kulta-aikana, jolloin koko kansa on yhtenä kokonaisuutena, jolloin
samat ajatukset, sama usko ja sama sivistys on kaikille yhteinen... Ja
tällaisena loisto-aikana runoileminen ei ole vain yksityisen oikeutta,
muutamien harvojen, jotka eivät voi antaa ilmaisumuotoa muulle kuin
omille tunteilleen, vaan koko kansa haltioituu ja laulaa... Ja
kuvatessaan lauluillaan samalla kertaa sekä sitä ulkonaista elämää,
jota se näkee ympärillään, että sitä sisäistä elämää, joka kukoistaa
sen omassa rinnassa, tuopi se ilmi kaiken sen, mikä on kuvaavaa koko
kansalle. Ennen kaikkea Kalevalassa hämmästyttää meitä se ihanteellinen
sävy, joka puhkeaa siitä joka puolelta ilmi, sen jalo ja valoisa
elämänkäsitys. Vuosisatoja on kulunut Kalevalan synnystä, mutta
suomalainen rotu on pysynyt samana, uskollisena ihanteelleen...»
Nyt kajahtivat kaikuvat hyvähuudot. Eläköön Leino! huudettiin joka
taholta. Sanoin selittämätön innostus puhkesi esiin tässä juhlallisessa
salissa, jota kaksinkertaiset kreikkalaistyyliset pilarit kannattivat...
Liikutettuna ja kalpeana Leino kuunteli tätä riemunpurkausta etsien
katseillaan Saimia... Hänkin oli melkein yhtä kalpea, mutta Leino
huomasi hänen silmissään sellaisen ihastuksen välkkeen, että se tuotti
hänelle paljoa suurempaa tyydytystä kuin kaikki hyvähuudot...
Kun innostus oli tyyntynyt, jatkoi hän:
»Jokainen kärsimyksen ajanjakso herättää intohimoja, nostattaa esiin
luonteita, jotka eivät ole maalle eikä kansalle kunniaksi... Mutta
samalla se kasvattaa myöskin suuria ja uhrautuvia luonteita... Miten
paljon nykyisenä hirveänä aikanammekin voisi kertoa niiden miesten
rohkeudesta, jotka ovat uhranneet kaikki maansa puolesta! ...
Kohottakaamme kaikki katseemme ihannetta kohti toivoen Suomelle vielä
onnen aikaa... Eläköön Suomi ja suomalaisuus! ...»
Innostuksen myrsky valtasi koko salin. Ylioppilaat, sekä miehet että
naiset heiluttivat lakkejaan kuin valkoisia lippuja.
Mutta Leino ei näyttänyt panevan huomiota kunnianosoituksiin. Hänen
silmänsä etsivät vain häntä, jolle hän koko ajan oli puhunut... Saimi
oli saanut hänet haltioitumaan; hänen hyväksymistään hän koko ajan
oli toivonut. Hän oli tahtonut näyttäytyä tuolle naiselle, jota hän
rakasti, etevänä miehenä, voittajana, jolle tulevaisuus hymyili,
eikä vain entisenä köyhänä, vaatimattomana poikana... Ja hän oli
täydellisesti onnistunut.
Hän ymmärsi sen tuosta liikutetusta katseesta, jolla Saimi vastasi
hänen katseeseensa.
Hän tunsi, että sama tunne sai heidän kummankin sydämet sykkimään, sama
aate yhdisti heitä: kansallisuuden side.
Kun Leino astui alas kateederista, ympäröivät professorit ja ystävät
häntä joka taholta. Hän ei huomannut Saimin lähtöä.
Suosionosoitukset kajahtivat yhä vielä Saimin korvissa, kun hän kohtasi
eteisessä miehensä komea hattu päässä, hienona ja uusissa hansikkaissa.
Tuo näky herätti Saimin ikäänkuin taikaunesta. Ei koskaan Nils ollut
tuntunut hänestä niin vieraalta koko hänen sisälliselle ihmiselleen
kuin tänä hetkenä.
— No, miten hän puhui? kysyi Nils väliäpitämättömästi.
— Aivan ihmeteltävän hyvin! sanoi Saimi antamatta sen enempiä
selityksiä.
Hän ei tahtonut Nilsille mielellään näyttää innostustaan, sillä hän
teki usein pilkkaa hänen suomalaisesta innostaan.
— Sääli, ettet sinäkin ollut kuulemassa! lisäsi hän sitten.
— Hyvänen aika, enhän minä ymmärrä suomea. Ja vain ihailla
esitelmänpitäjää, se ei olisi kannattanut, olihan niitä ilmankin
kylliksi, koska suosionosoitukset kuuluivat tänne saakka... Nehän
huusivat kuin hullut...
Saimi ei vastannut mitään.
— Minä ostin piletit täksi illaksi teatteriin. Siellä esitetään hyvin
hauska huvinäytelmä. Me saamme nauraa...
— En minä ole puettu, vastusteli Saimi, sillä hänen ei tehnyt mieli
seurata Nilsiä sinne.
— Tuo pitsipusero on erittäin hyvä ja hattusi on myöskin komea,
vakuutti Nils tuntijan ilmeellä. Jos tahdot keksiä jonkun verukkeen,
niin tuumi jotakin parempaa, sanoi hän leikkiä laskien.
— No niin, jos mielesi tekee, niin mennään, myöntyi Saimi.
Mutta pitkin iltaa, kun toiset naiset nauroivat täyttä kurkkua
saksalaiselle huvinäytelmälle, ajatteli Saimi vain Leinoa, joka varmaan
oli mennyt Kansallisteatteriin. Juuri samana iltana näyteltiin siellä
kotimaista murhenäytelmää, jonka pääosaa esitti Ida Aalberg, Pohjolan
Sarah Bernhardt.
Seuraavana päivänä sanomalehdet, vieläpä ruotsalaisetkin selostivat
Leinon loistavaa esitelmää ennustaen, että hänestä oli vielä nouseva
suomalaisen puolueen tuki ja kunnia.
Aamiaispöydässä Nils näytti näitä kiittäviä kirjoituksia Saimille ja
sanoi hiukan äreästi:
— Minä en tiennyt, että sinun lapsuudenystäväsi, kotipitäjäsi köyhän
lääkärin poika olisi mikään kuuluisuus... Voi sitä miekkosta! Hänellä
on syytä Caesarin tavoin sanoa: tuli, näki, voitti!
— Pilkkaa sinä niin paljon kuin tahdot, Nils, mutta voin vakuuttaa
sinulle, että sellaista kaunopuhujaa kuin hän ei meillä ole toista,
sillä meidän parhaatkin puhujamme esittävät äärettömän yksitoikkoisesti
ja ikävästi sanottavansa.
— Sinähän voit sitä asiaa paremmin arvostella kuin minä, sillä minä en
käy koskaan esitelmiä kuuntelemassa. Milloin tohtori Leino kunnioittaa
meitä käynnillään?
— Hyvinkin pian, toivoakseni. Tekeekö sinun ehkä mielesi tehdä hänen
tuttavuuttaan? kysyi Saimi hiukan pilkallisesti.
— Ehkäpä kyllä, vastasi Nils lyhyesti.