Uupuneena kiihkeästä työstä oli Leino palatessaan Suomeen toivonut
löytävänsä turvallisen ja rauhallisen sataman, jossa hän voisi
lepuuttaa sieluaan ja ruumistaan. Hän oli hautonut mielessään hilpeitä
tuumia: lähteä kesäksi Savoon saadakseen jälleen nähdä entisen
lapsuutensa kodin, tuon yksikerroksisen, keltaisen rakennuksen
tuuheiden puiden ja pensaiden keskellä, jossa hän oli viettänyt
surullisen lapsuutensa ankaran isän kurittamana ja uskonnollisen äidin
hoivaamana, jonka huulet eivät olleet koskaan hymyyn taipuneet. Joka
kerta, kun isän ankaruus nosti hänen mielensä kapinaan, oli hän paennut
Saarilaan, järven toiselle puolen. Siellä hänen pieni, surunpainostama
sydämensä oli aina löytänyt lohdutusta... Saarilan iloisen nuoren
neiden keveä käsi oli parantanut kaikki hänen sydämensä haavat...
Siitä ajasta saakka oli Saimin kuva painunut syvälle hänen mieleensä...
Hänen nuoruutensa oli ollut raskasta taistelua, samalla kertaa sekä
opiskelua että elatuksen hankkimista... Hän ei ollut koskaan saanut
kokea toveriensa viatonta iloa Hänen luja tahtonsa yksin oli antanut
hänelle voimaa kestämään kaikkia niitä nöyryytyksiä, jotka seurasivat
köyhyyden mukana, ehkäpä myöskin... pienen lapsuudentoverin muisto, tuo
ainoa valonsäde hänen elämässään...
Hän oli nyt päässyt miltei päämääränsä perille... Kaunis tulevaisuus
oli hänelle avoinna... Hänen nimensä historioitsijana alkoi jo olla
tunnettu, teoksillaan hän oli ansainnut hyvin ja onni näytti hymyilevän
hänelle.
Oi! kaikki nuo unelmat kunniasta, kuinka turhia ne olivat hänen
mielestään tänä hetkenä, jolloin hän tunsi itsensä niin vieraaksi
omassa maassaan. Ei omaisia, ei kotia, ei kerrassaan mitään. Oi! kuinka
yksinäisyys painosti häntä! ... Mielellään hän olisi luopunut kaikesta
menestyksestä ja kunniasta, jos hän olisi voinut sulkea syliinsä sen
ainoan olennon, johon hän oli kiintynyt. Mutta tuo ilo oli häneltä
kielletty.
Tuntien vastustamatonta halua saada vapaasti hengittää ja liikkua Leino
astui mietteisiinsä vaipuneena Tähtitornin vuorelle, josta avautuu
silmien eteen aava meri, laaja Suomenlahti syleillen hellästi niemen
kärkeen rakennettua pääkaupunkia.
Raitis tuuli karkoitti hiukan hänen alakuloisia mietteitään. Kaukana
taivaanrannassa hän näki Gråhaaran majakan, tuon tulisilmän, joka
pimeän ja sumun halki ensimäisenä tervehtii valollaan kotimaahan
palaajata... Ja Viaporin linna, jonka kanuunat olivat käännettyinä
hymyilevää kaupunkia kohti, kimalteli auringonsäteissä.
Oi! tuo Viapori! ... Sen antautuessa vanha ruotsalainen maakunta oli
muuttunut suuriruhtinaskunnaksi, jota venäläinen keisari hallitsi... Ja
kuitenkin, kuinka jokaista kovaa iskua seurasi aina jokin hyvitys...
Jollei Suomea olisi riistetty Ruotsilta, niin ehkei tätä kansallista
herätystäkään olisi ollut, josta hän oli niin ylpeä...
Meren ulapalla oli venäläisiä mustia torpeedolaivoja ja korkealla
kummulla, sillan toisella puolella, kohosi kopeana ja kauniina,
ikäänkuin alituisena varoituksena, venäläinen kirkko kullattuine
kupuineen.
Jostakin kaukaa kuului venäläisen laulun säveleitä tuulen kannattamina
tänne saakka...
— Kuinka kaikki Suomessa on muuttunutta! huudahti Leino epätoivoissaan,
ja hän laskeutui jälleen nopeasti alas kaupunkiin...
Mutta hän oli kuulevinaan myrskyn ryskettä, joka pauhasi jossakin
idän puolella; myrskyn, jonka huminaan sekaantui kiusatun kansan
tuskanhuuto...