Kevät oli tullut.
Äkkiä eräänä päivänä kevät oli tullut lumoavana ja hurmaavana.
Meri ja järvet, tuntiessaan olevansa vapaat talven kovista kahleista,
loiskuttavat iloisesti laineitaan kallionkylkiä vastaan, ja
smaragdinvihreitten niittyjen yläpuolella, joita sinivuokot peittivät,
liitelivät leivoset läpikuultavassa ilmassa ylistäen liverryksillään
kevään ihanuutta.
Kaikki luonnossa valmistautui eloon niiksi muutamiksi kuukausiksi,
jolloin Suomen kesä kestää.
Ennättääkö vilja ja hedelmä kypsyä tuona lyhyenä aikana?
Kiiruhtaakseen tätä ihmeellistä kukoistusta auringonsäteet auttoivat
parhaansa mukaan.
Jo kello kahdelta aamulla aurinko nousee suurena, ihanana: se valaa
suloista lämpöään yli heränneen luonnon... töin-tuskin se suo itselleen
parin tunnin lepoa ja silloinkin kun aurinko on maillaan, on yö siksi
valoisa, että voisi luulla sitä päiväksi.
Luonto tekee kuumeisella kiireellä työtä. Linnut saapuvat etelän
aurinkoisilta mailta ja rakentavat pesänsä, ja järvien pohjasta
nousevat veden pintaan lukemattomat kalat, jotta niiden hopeiset
suomukset kiiltävät auringon valossa. Yöt päivät on luonto täynnä
liikettä ja eloa; jokainen tahtoo elää ja luoda.
Metsä herää; karhu, haukotellen pitkän unensa jälkeen, tunnustelee
kuin aito-herkuttelija ainakin mehiläisten kekoja; kettu jatkaa
keskeytynyttä metsästystään ja ajaa takaa metsän runsasta saalista...
Se ken ymmärtää luonnon kieltä, voi kuunnella metsän salaperäisiä
ääniä. Hän saattaa nähdä puiden puhkeavan lehteen.
Oi! Suomen kevät, se vasta on ihmeellinen herätessänsä!
Ja ihmisetkin, rakkauden ylistyslaulun huumaamina, siunaavat valoa ja
antautuvat epäröimättä elämän iloon.
Viikin kartano on myös täynnä kukoistusta ja iloa.
Ikäänkuin riemun vertauskuvana liehuu kartanon katolla tuulen hengessä
Suomen punakeltainen lippu. Ja kukkivien omenapuiden varjossa, joiden
kukat ovat yhtä hennot kuin nuorten tyttöjen posket, astuu Saimi af Ek
onnesta loistavana pienen lapsensa, Olavin kanssa, jonka kirkkaissa
silmissä taivas kuvastuu.
Pitkin vanhan puutarhan käytäviä hän työntää hitaasti pieniä vaunuja,
jossa pitsipilvien peitossa lapsukainen nukkuu. Kaikkialla kukkivat
unikot ja ruusut levittäen tuoksuaan yltympärille. Kuinka hellästi
nuori äiti kumartuukaan lapsensa puoleen ja hymyilee hänelle! Olihan
tuo lapsi hänen aurinkonsa, hänen onnensa, hänen elämänsä suurin
tarkoitus. Hänhän tulevaisuudessa saisi ohjata hänen tietään.
Tuo lapsi oli tullut juuri silloin, kun elämä oli tuntunut hänestä
aivan tyhjältä ja tarkoituksettomalta; olihan hän se side, joka yhdisti
hänet jälleen Nilsiin ja hänen kotiinsa. Hänen oma poikansa! Millä
ylpeydellä hän lausuikaan nuo sanat.
Ja sillä aikaa kuin lapsi nukkui keväisen auringon hyväilyssä, kävi
Saimi istumaan syreenimajaan ja otti käsityönsä esille. Mutta pian hän
heitti työnsä penkille ja katseen leijaillessa yltympärille hän uneksi
rakentaen uudelleen tuulentupiaan.
Ajatuksissaan hän näki jo Olavin suurena. Ruumiiltaan hän on
täysiverinen af Ek, hänellä on isänsä silmät ja kookas vartalo, mutta
Saimi on antanut hänelle sielunsa: hänestä on kasvava aito-suomalainen
ja vieläkin enemmän! ... hänestä on varttuva aivan erikoinen ihminen,
harvinainen luonne, jalo ja rohkea mies, jonka katse aina on etsivä
ihanteita ja omatunto seuraava oikeutta. Oi! hänen poikansa! Hänestä on
varttuva äitinsä turva ja tuki, hän on sirottava hänen tielleen iloa ja
onnea... Hänestä on tuleva sitä paitsi Viikin kartanon herra!
Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli tämä kaunis maa, nämät metsät ja
pellot hänen omiaan. Puiden takaa pilkisti tiilisen tallirakennuksen
pääty, jossa kaksikymmentä hevosta kopisteli kavioitaan puhumattakaan
varsoista, ja kauempana oli navetta, jossa hollantilaisrotuiset lehmät
pureksivat puna-apilasta...
Siinä oli Olavin koko perintötila, kuninkaallinen perintötila!
Eikö se suuri onni, jota Saimi molemmin käsin oli tavoitellut, ollut
nyt hänen omansa? Lapsi täytti kokonaan hänen elämänsä. Saattoiko hän
toivoakaan sen suurempaa onnea?
Nils eli nyt aivan mallikelpoisesti. Hän oli jättänyt kaupunkimatkansa,
ja tuon onnettoman illan jälkeen hän oli elänyt aivan moitteettomasti,
niin ainakin Saimi luuli.
Hän oli usein poissa kotoa. Monet toimet, joita heidän maatilansa hoito
vaati, veivät häneltä kaiken ajan. Hän oli huvitettu maanviljelyksestä,
ja Saimi oli ylpeä siitä taidosta, jonka hän tällä alalla oli
saavuttanut. Nilsin työinto oli hänelle mieleen. Hänestä tuntui, että
hän rakasti miestään enemmän, kun tämä oli ahkerassa työssä.
Varhain aamuisin Nils läksi ratsain tarkastamaan tiluksiaan, ja
keskustelemaan pehtorinsa ja torppariensa kanssa, jotka usein
tarvitsivat hänen neuvojaan. Kaikki vaativat hänen aikaansa. Usein hän
palasi kotiin hyvin myöhään, parhaiksi päivällisille, palasi väsyneenä,
päivettyneenä, mutta tyytyväisenä ja nuortuneena ulkoilma-elämästä.
Ja kun Saimi, Olavi käsivarrellaan, hymyillen odotti häntä talon
kynnyksellä, niin oli Nils af Ek mielestään onnellisin mies maailmassa,
ja tunnusti onnensa ja ilonsa vaimolleen.
Mutta pilvet samentavat aina liian kirkasta taivasta! ...
Siten elämä kului Viikin kartanossa. Rouva af Ek oli tullut kuukaudeksi
lastensa luo. Nils oli hyvin onnellinen saadessaan pitää häntä luonaan,
ja Saimi koetti parhaansa mukaan olla kohtelias ja ystävällinen
anopilleen. Tämä puolestaan kohteli suvaitsevaisuudella miniänsä
oikkuja, sillä hän alkoi pitää yhä enemmän hänestä. Ja mitenkä hän ei
olisikaan ollut kiitollinen hänelle, joka oli lahjoittanut perillisen
hänen pojallaan ja liittänyt tämän erinomaisen oksan vanhaan,
lahonneeseen puuhun?
Ilo oli siis molemminpuolinen ja tavattomalla huomaavaisuudella ja
punnitsemalla jokaista sanaa koetettiin välttää yksin vähintäkin
väärinkäsitystä.
Eräänä päivänä ennen aamiaista, Nilsin loikoessa riippumatossaan
penkereellä, naiset istuivat puutarhassa, jossa Saimi mielellään vietti
päivänsä... Molemmat naiset, istuen mukavissa pajutuoleissa suuren
punavalkoisen puutarhasuojuksen alla, keskustelivat luonnollisesti
pienokaisesta. Lapsi, joka makasi ruohokentälle levitetyllä peitteellä,
seurasi ihmettelevin silmin suurta perhosta, joka liiteli hänen päänsä
yläpuolella... Ilma oli hyvin kuuma ja Saimi, kauniissa valkoisessa
puvussaan vilvoitteli itseään viuhkalla, iso-äiti sitä vastoin kutoi
pieniä töppösiä Olaville.
Rouva af Ek antoi muutamia iso-äidillisiä neuvoja ja Saimi kuunteli
niitä kohteliaasti. Samoinkuin hänen miniänsäkin ajatteli rouva af Ek
myös Olavin tulevaisuutta ja kuvitteli mielessään häntä jo suurena.
Kumartuen lapsen puoleen hän sanoi suudellen häntä:
— Kuinka onnellinen olenkaan, kun sinä ensi kerran sanot minua
iso-äidiksi!
Kääntyen sitten Saimin puoleen hän lisäsi:
— Kun hän kasvaa suureksi, niin te lähetätte hänet kai Helsinkiin
kouluun? Ja toivoakseni hän silloin saa asua iso-äitinsä luona, Saimi?
Minä tahdon jo edeltäpäin varata itselleni sen oikeuden.
Saimin kulmakarvat vetäytyivät ryppyyn, mutta hän vastasi nauraen:
— No, kun Olavi tulee kouluikään, niin hän joutuu tietenkin
suomalaiseen kouluun.
— Suomalaiseenko kouluun? sanoi rouva af Ek kiihkeästi. Eikö hänelle
sitten opeteta ruotsia, jota te ja me kaikki puhumme? Miksi hänet
pantaisiin suomalaiseen kouluun?
— Minusta se on aivan luonnollinen asia. Enkö minä ole suomenmielinen?
— Rakas lapsi, kyllä minä sen tiedän. Siksi onkin aivan luonnollista,
että hän oppii suomea sinulta, joka sitä osaat. Tietysti Olavin tulee
osata kumpaakin kieltä, mutta minä toivon sittenkin, että te annatte
hänelle ruotsalaisen kasvatuksen.
— Ei mitenkään. Olavi on Suomen kansalainen, ja siksi minusta on paljoa
luonnollisempaa, että hän saa suomalaisen kasvatuksen.
— Minun mielestäni sinun logiikkasi on väärä, rakas Saimi, sillä onhan
Olavilla isäkin; ja hän on ruotsinmielinen.
Vanha rouva puhui hyvin kylmästi.
— Sitä minä en ole unohtanut, mutta olen varma siitä, että Nils ei
vastusta minua tässä suhteessa.
— Mutta minä, jos tunnen oikein poikani, en usko, että hän antaa
myöten... sillä Olavin nimi on af Ek... Eikö totta? sanoi hän kääntyen
Nilsin puoleen, joka lähestyi heitä ja oli kuullut keskustelun lopun.
— On hiukan varhaista, äiti, puhua vielä koulusta ja tulevaisuudesta.
Ja hän suuteli vaimoaan ja äitiään, tyytyväisenä siitä, että hän oli
tullut ajoissa ehkäisemään heidän välistä kiistaansa.
— Entä sinä, Olavi, mitä sinä itse tuumit? Oletko suomen- vai
ruotsinmielinen? sanoi Nils leikkiä laskien ja hypitellen pienokaista
ilmassa.
Mutta tämä, kuin tuittupäinen suomalainen ainakin, alkoi huutaa täyttä
kurkkua. Leikki ei nähtävästi ollut pienelle miehelle mieleen...
— Katsos, hän ei hyväksy sitä kevyttä tapaa, millä hänen isänsä
käsittelee niin vakavaa kysymystä, sanoi Saimi nauraen.
— Ei, kultaseni, minä luulen, että hän tahtoo vain saada
päivällisateriansa, sillä hänen on nälkä; ja hymyillen Nils laski
lapsen äidin syliin...
— Tuleppa, pieni suomalaiseni, me kaksi ymmärrämme toisemme.
Äidin sylissä lapsi heti tyyntyi.
Ei kukaan ottanut vakavalta kannalta tätä pientä kohtausta. Mutta se
oli sittenkin jonkinmoinen enne: asia oli selvä...
Rouva af Ek ja Saimi tiesivät, että kaksi vastakkaista vaikutusta
tulisi taistelemaan lapsen tulevaisuudesta. »Kuka niistä saisi lapsen
puolelleen?» tuumi rouva af Ek katsellessaan Saimia, joka tarmokkaasti,
tapansa mukaan, astui ruohokentän poikki viedäkseen lapsen sisään...
Heti kun nuori rouva oli kadonnut näkyvistä, alkoi rouva af Ek taas
kutoa, tarkastellen salavihkaa poikaansa, joka oli istahtanut tyhjään
tuoliin ja seurasi silmillään vaimonsa kaunista vartaloa... Tuo katse
ilmaisi niin suurta ihastusta, että rouva af Ek siitä saattoi selvästi
nähdä, miten kysymys Olavin tulevaisuudesta tulisi ratkaistuksi. Nils
oli rakastunut vaimoonsa. Saimi hallitsi häntä kokonaan järjellään
ja tahdollaan, ja samalla myös sillä viehätysvoimalla, jolla hän
vaikutti Nilsin aisteihin... Äitiys oli saattanut koko Saimin olennon
kukoistukseen, ja tehnyt hänet vielä entistäänkin hurmaavammaksi.
Häntä vastaan oli mahdoton taistella. Se oli rouva af Ekin
tunnustettava. Huoaten hän kääri työnsä kokoon ja kääntyen poikansa
puoleen, joka oli kokonaan vajonnut helliin ajatuksiinsa, hän sanoi
hermostuneella äänellä:
— Anna minulle käsivartesi, poikani, minä lähden sisään.
Nils kiiruhti täyttämään äitinsä pyyntöä kohteliaana niinkuin ainakin,
ja saattoi hänet sisään. Painautuen sitten äitinsä puoleen hän sanoi
loistavin silmin:
— Eikö totta, äiti, minä olen onnellinen ihminen?
— Kyllä, lapseni. Mutta on paljoa helpompi saavuttaa onni, kuin
säilyttää se. Pidä varasi, Nils, onni on kumma kapine. Sitä ei saa
ennen aikojaan pakoittaa esille.
Nils ei vastannut mitään, sillä hän tiesi, että monet katkerat surut
olivat tehneet äidin synkkämieliseksi. Ja onnellinen hymy karehti yhä
hänen huulillaan.
Kesä, joka oli harvinaisen kaunis ja kuuma tänä vuonna, kului
nopeasti, liiankin nopeasti. Hyvinkin pian puiden kellertävät lehdet
ilmaisivat syksyn tuloa. Kaikki maatyöt olivat suoritetut. Viljaa
jauhettiin, heinää korjattiin latoihin! Suuret lintuparvet punaisten
pihlajamarjaterttujen houkuttelemina saapuivat Viikin kartanoon
tunkeutuen rohkeasti aina puutarhapenkereelle saakka jyviä nokkimaan.
Se oli varmin merkki syksyn tulosta, väittivät vanhat ihmiset.
Viikin kartanon puutarhassa, missä dahliat ja päivänkakkarat
prameilivat purppuraisina ja kullankeltaisina, kulki Saimi surullisin
mielin. Pari pakkasyötä, niin koko tämä komeus oli mennyttä!
Ajatellessaan pitkän talven tuloa, jota kestäisi kuusi kuukautta,
tunsi Saimi tällä kertaa syvää alakuloisuutta. Luonnon hiljainen
kuolinkamppailu, taistelu elämän puolesta kiusasi häntä suorastaan
ruumiillisesti. Pitkät ajat hän istui meren rannassa, harmaan ja synkän
taivaan alla.
Meri huokaili ja valitti jättiläislaineiden hyökätessä vihan vimmalla
graniittikallioita vastaan... Aallot odottivat kauhulla ikuisen
vihollisensa, talven tuloa. Meren valittava ja hurja musiikki hurmasi
Saimia. Kun tuuli vinkui vinhasti, oli hän ikäänkuin kuulevinaan
ihmisen valitusta ja avunhuutoa...
Ja iltasin nousi usva, tuo sakea sumu, joka kosteana ja kylmänä
tunkeutuu aina luihin saakka.
Silloin Viikin kartanossa pantiin kiireesti sisäikkunat paikoilleen ja
suljettiin balkongien ovet. Ja tulet paloivat takoissa kaiken päivää
levittäen kodikkuutta ympärilleen.
Saimi valitsi itseään ja lasta varten pari huonetta Nilsin työhuoneen
vierestä, sillä hän tahtoi joka hetki itse valvoa lasta. Lapsi
täytti kaikki hänen ajatuksensa. Hän laiminlöi hänen tähtensä kaikki
tuttavansa ja henkiset harrastuksensa. Ei edes politiikkakaan, joka
kuitenkin oli muuttunut yhä uhkaavammaksi, näyttänyt herättävän hänen
mielenkiintoaan.
Nils oli siitä hyvillään. Mutta samalla hän teki sen huomion, ettei
hänellä itsellään ollut juuri sanottavaa sijaa vaimonsa ajatuksissa.
Lapsi oli anastanut hänen paikkansa.
Hän ei kuitenkaan ilmaissut Saimille, missä määrin tämä
väliäpitämättömyys häntä suretti, sillä hän luuli voivansa voittaa
hänet jälleen tuhansilla pienillä keinoilla, joilla hän osoitti hänelle
huomaavaisuuttaan.
Sitä paitsi hän arveli, että aikaa voittaen Saimin äidinrakkaus
tyyntyisi. Mutta kopeudessaan ei Saimi lainkaan huomannut miehensä
helliä moitteita ja yhä edelleen löi hän häntä laimin. Silloin Nils
sanoi hänelle, tällä kertaa varsin jyrkästi, että hänen tuli hiukan
välittää hänestäkin. Mutta Saimi vastasi aivan levollisesti, että niin
kauan kuin lapsi oli pieni, kuului hän kokonaan hänelle.
Mutta Nils ei rauhoittunut. Hän kaipasi vaimonsa hellyyttä. Hänen
oli ikävä. Mutta kun hän näki, että Saimi oli yhä yhtä taipumaton ja
vetosi aina vain lapsen oikeuksiin, niin hän moitti katkerasti häntä
siitä, ettei hän ajatellut enää lainkaan vaimonvelvollisuuksia, vaan
ainoastaan äidin.
Nilsin kiihkeys pelästytti Saimia, ja käsitettyään, minkä vääryyden hän
teki häntä kohtaan hän koetti nyt jakautua sekä miehensä että lapsensa
välillä. Ja hän otti myös hiukan osaa elämään ulkopuolella kotia.
Mutta Nils tunsi sittenkin, kuinka kaukana kaikesta Saimi oli. Hänen
sielunsa oli kokonaan muualla. Kuinka toisenlainen hän oli nyt kuin tuo
entinen eloisa ja kiihkeä Saimi! Saimin kylmyys suututti Nilsiä, hän
valitti alituisesti ja pani toimeen kiihkeitä kohtauksia.
Saimi piti puoliaan, kiivaita sanoja vaihdettiin kummankin puolin,
ivallisia ja loukkaavia sanoja... Ja vähitellen se kuilu, joka
henkisesti eroitti heidät toisistaan, tuli yhä suuremmaksi...
Mutta vaikka Nils yhä rakastikin vaimoaan yhtä hellästi kuin ennen,
niin Saimin tunne häntä kohtaan katosi. Huomaamatta rakkaus oli
hävinnyt hänen sydämestään, ikäänkuin se ei koskaan olisi sitä
hallinnutkaan.
Mitenkä se oli mahdollista? Hämmästyneenä Saimi koetti keksiä siihen
oikeata syytä. Oliko hän koskaan oikein rakastanutkaan Nilsiä? Se
tunne, jota hän oli luullut rakkaudeksi, eikö se pikemmin ollut vain
intohimoa ja tunteiden kuohua, joiden olemassa olosta hänellä ei
ennen ollut aavistusta? Ei hän koskaan ollut rakastanut Nils af Ekin
todellista luonnetta, tuota hienoa elostelijaa. Hän oli rakastanut vain
omaa rakkausihannettansa, jolle hän oli antanut Nilsin piirteet...
Tehtyään tämän huomion syvä alakuloisuus valtasi Saimin mielen.
Mutta täytyyhän olla olemassa toisenkinlaista rakkautta, tuumi hän
mielessään, syvää ja voimakasta tunnetta... Mutta sellaista rakkautta
hän ei varmaan koskaan saisi kokea. Hänellä ei ollut siihen oikeutta,
koska hän oli ikiajoiksi sidottu Nilsiin. Ja Lapsi oli hänen ainoa
onnensa. Ja entistä enemmän hän antautui sille.
Kun Nils huomasi, ettei hän voinut enää voittaa entistä paikkaansa
vaimonsa sydämessä, heittäytyi hän epätoivoissaan huvitusten
pyörteeseen.
Entiset tottumukset palasivat jälleen. Nils läksi usein kaupunkiin ja
palasi vasta myöhään illalla hiukan liikutettuna, harmistuneena koko
maailmaan ja itseensä. Usein Saimi valvoessaan tuskissaan vuoteellaan,
näki aamun valkenevan; ennenkuin Nils oli kotona. Tällöin hän syytti
itseään tuntien olevansa suoranaisena syynä Nilsin moitittavaan
käytökseen... Mutta toisaalta, miten hän saattoi osoittaa hänelle
hellyyttä, jota hän ei tuntenut?
Ja vapautuakseen edesvastuusta hän lohdutti itseään sillä, että
Nils oli osoittanut taipumusta väkijuomiin jo heidän lyhyenä onnen
aikanaankin... Ei hänen rakkautensa eikä hellyytensä olisi voinut
voittaa tätä taipumusta.
Joulujuhlat lähestyivät. Nils kutsui ystäviään kaupungista kartanoon.
Niiden joukossa oli myös hänen serkkunsa, kapteeni Etter.
Ja nyt vietettiin hurjan iloista elämää: luisteltiin jäällä,
hiihdettiin, pidettiin päivällis- ja iltakutsuja.
Nils ei näyttänyt koskaan saavan kyllikseen. Aina valmiina
huvittelemaan ja vieraanvaraisena isäntänä hän iloitsi tästä
levottomasta ja kuumeisesta elämästä yhtä paljon kuin hänen vaimonsa
siitä kiusaantui. Mutta Saimin oli pakko talon emäntänä osoittaa
kohteliaisuutta vieraille, vaikkeivät nuo kutsut häntä lainkaan
huvittaneet.
Usein iltapuolisin saapui kaupungista koko liuta iloisia ystäviä, jotka
olivat lähteneet rekiretkelle. Kukin herra oli kutsunut naisen mukanaan
ja ajoi itse, kulkusten kilistessä hevosta, joka oli valjastettu
komeavällyisen reen eteen...
Välistä saattoi täten aivan odottamatta saapua taloon viisi tai kuusi
paria... Vain telefonissa oli ilmoitettu heidän tulostaan.
Luonnollisesti vieraiden tuli jäädä päivällisille. Ja kirkkaasti
valaistussa ruokasalissa kajahti silloin heleä nauru.
Usein ruuan jälkeen tanssittiinkin... Kapteeni Etter, joka oli taitava
soittaja, istahti pianon ääreen soittamaan tulista masurkkaa, ja hetken
kuluttua parit pyörähtivät hurjasti suuressa salissa, kunnes yö kääntyi
aamupuoleen.
Lemmenleikki oli tässä seurassa ylimmillään. Nils, entinen Don Juan,
mielisteli naisia, vieläpä erästä nuorta eronnutta rouvaakin. Hän
tahtoi täten herättää Saimin rakkauden jälleen eloon. Mutta Saimi,
vaikka hän olikin harmissaan, pysyi sittenkin aivan väliäpitämättömänä,
eikä ollut mitään huomaavinaan... Saimin kylmyys herätti silloin
Nilsissä vieläkin kiihkeämmän halun voittaa hänet jälleen omakseen.
Vaikka ovet olivatkin suljetut, niin tunkeutuivat sittenkin soiton
säveleet siihen huoneeseen, missä Olavi rauhallisesti nukkui.
Usein, kun seura yltyi liian meluavaksi ja kun imartelu ja mielistely
kävi liian vapaasti, pakeni Saimi lapsensa luo ja purskahti katkeraan
itkuun, kun hänen oli pakko elää tässä ympäristössä, johon hän ei
vähintäkään tuntenut kuuluvansa.
Siten kului useita vuosia...
V
Keskellä Senaatintoria Helsingissä seisoo Aleksanteri II:n, jalon
ja hyvän keisarin patsas... Kiitolliset kansalaiset koristavat sitä
kukilla, ja komeiden ruusukimppujen joukossa näkee usein vaatimattomia
metsäkukkiakin, jotka kansannaisen arka käsi on laskenut patsaan
juurelle... On toukokuun loppupuoli.
Aurinko paahtaa niiden suurien rakennusten kylkiä, jotka kilpailevat
herruudesta tämän torin varrella: siinä on senaatin palatsi,
yliopistorakennus, ja Nikolainkirkko, jonka valkea jättiläisrakennus
hallitsee koko kaupunkia. Yhtenä ryhmänä edustavat siten nämät kolme
rakennusta maan kolmea voimaa: uskontoa, oikeutta, tiedettä.
Vaikka onkin vielä varhainen aamu, on taaja ihmisjoukko kerääntynyt
yliopiston edustalle. Siinä on nuorten ylioppilaskokelaiden vanhempia
ja ystäviä, jotka odottavat sitä hetkeä, jolloin nuo nuoret, saatuaan
kuulla lopullisen ratkaisunsa yliopiston suuressa salissa, rientävät
portaita alas. Odottajilla on kädet kukkia täynnä, useimmilla kieloja.
Nauretaan ja jutellaan, vuoroin suomea, vuoroin ruotsia sillä
yliopistokin on kaksikielinen.
Äkkiä yliopiston raskas pronssiovi avautuu ja vaaleaverinen ja punakka
nuori tyttö ilmestyy ensimäisenä. Hänen perässään kiiruhtavat muut
nuoret ylioppilaat esille. Hetken aikaa nuori tyttö seisoo liikkumatta
korkeiden portaiden ylimmillä asteella, rypistäen kulmakarvojaan
sokaisevassa auringonpaahteessa, ja katse etsii joukon keskeltä
omaisia... Kas tuolla, isä ja äiti! ... »Hurraa! Minä olen hyväksytty!»
huudahtaa hän kirkkaalla äänellä ja hyökäten portaita alas hän
kiiruhtaa heidän syliinsä.
Suudellaan, onnitellaan, kysellään ja ahdistellaan, sitten jokainen
kiinnittää pienen kimpun nuoren tytön rintaan. Hetken kuluttua
hän on kuin kukkatarha, sillä kaikkialla on hänellä noita pieniä
kukkakimppuja, rinnassa, vyötäisillä, yksin käsivarsissakin,
ja riemukulussa häntä kuljetetaan puotiin, jossa hän saa
ylioppilaslakkinsa.
Suomalainen ylioppilaslakki! Millä ylpeydellä suomalainen nuori tyttö
painaakaan tuon lakin vaaleille suortuvilleen! Hän ei vaihtaisi sitä
kauneimpaankaan parisilaishattuun! Hiukan oudolta tuo valkoinen
samettilakki sittenkin näyttää, jota kultainen, seppeleen ympäröimä
lyyry koristaa. Mutta nuo erikoiset lakit sopivat sittenkin hyvin
heidän nuoriin kasvoihinsa ja viattomiin silmiinsä, antaen niille
herttaisen leiman.
Sillä välin kuin ruotsinmieliset ylioppilaat keräytyivät
Esplanaadinkadun varrella olevaan puotiin, suuntasivat suomenmieliset
askeleensa Aleksanterinkadulle... Kaikkialla kielikysymys oli mukana
eroittamassa...
Hiukan erillään ihmisjoukosta, joka alkoi jo hajaantua, seurasi
yksinäinen, noin kolmisenkymmenen korvissa oleva mies suurella
mielenkiinnolla vilkasta elämää ympärillään. Tämän nuorison innostus
miellytti häntä varmaan, sillä valoisa hymy kirkasti hänen tarmokkaita
kasvojaan ja hänen vilkkaat ja älykkäät silmänsä seurasivat
mielihyvällä tätä kaunista näkyä.
Vartalo oli keskikokoinen ja laiha, puku aivan harmaa ja hansikoitussa
kädessä oli komea keppi, johon hän kevyesti nojautui...
Tohtori Leino, Helsingin yliopiston opettaja, etevä historioitsija,
oli juuri tänä aamuna palannut kotimaahan useamman vuotuiselta
ulkomaanmatkalta, ja kuljeskelussaan kaupungilla oli hän sattumalta
joutunut näkemään näiden uusien ylioppilaiden iloa... Nähdessään nämät
nuoret oli hän lapsekkaalla mielihyvällä elänyt uudestaan omat entiset
muistonsa, jolloin hänkin riemun vallassa oli näyttänyt valkoista
lakkiaan nuorelle tytölle, lapsuudentoverille, jota hän salassa
ihaili...
Mitähän tuosta lapsuudenystävästä, iloisesta Saimi Tervulasta olikaan
tullut niiden neljän vuoden kuluessa, jolloin hän oli ollut poissa
maasta? Viimeksi hän oli nähnyt hänet pienellä asemalla, josta
Saarilaan noustiin...
Saimi läksi silloin pääkaupunkiin ilosta loistavin silmin ajatellessaan
ensimäistä talvea, jonka hän saisi suuressa maailmassa viettää.
Käsissään hänellä oli kukkakimppu, jonka hän arkana oli hänelle
antanut... Hän oli tullut asemalle jättämään Saimille hyvästi, sillä
hänenkin oli pakko lähteä matkalle, vielä paljoa pitemmälle, ja nuo
jäähyväiset tuntuivat hänestä tuskallisilta... Mutta Saimi ei ollut
huomannut hänen arkaa ihailuansa... Olihan hän rikas perijätär, jota
kaikki kumarsivat. Ja mitäpä hän olisi voinut hänelle tarjota? Ei muuta
kuin rakkautensa ja unelmansa...
Ja mietteisiin vaipuneena Leino poistui torilta ja kääntyi alas
Esplanaadinkadulle...
Hänestä oli hauska kävellä täten yksinänsä ja muistella entisiä
muistojaan ja tunnelmiaan...
Esplanaadi, kaupungin hienoin katu, on hyvin pitkä, ja sen molemmin
puolin kohoaa komeita rakennuksia, useita graniittisiakin... Puitten
varjot hyväilevät lukuisia vaaleita pukuja, jotka liikkuvat meren
rantaa kohti... Komeapukuinen joukko, niiden parissa noin kymmenkunta
valkolakkia, täyttää Kappelin penkereen; teen ja leivosten hyvä tuoksu
tunkeutuu sieltä aina meren rantaan saakka sekaantuen sataman hajuun,
ja musiikki ikäänkuin säestää suurten valkeapurjeisten alusten, pienten
veneitten ja höyrylaivojen hiljaista kulkua meren tyynellä pinnalla.
Muutamien pöytien ääressä istuu ruotsin- ja suomenmielisiä hyvässä
sovussa. Vain venäläiset upseerit muodostavat keskellä rauhatonta
valkolakkien merta ikäänkuin pieniä saaria, joita kaikki tarkasti
välttelevät. Leino, jonka mieli tekee olla yksin, kiertää Kappelin
taakse, astuu kenraalikuvernöörin synkän palatsin ohitse ja käy
istumaan eräälle penkille Esplanaadiin.
Täällä, kukkapenkereitten ja ruusupensaiden ympäröimänä seisoo
kansallisrunoilijan, Runebergin muistopatsas, miehen, joka »Vänrikki
Stoolin tarinoissa» on ääriään myöten ylistänyt isänmaanrakkautta ja
laulanut Suomen armeijan kunniaa, tuon armeijan, joka 1808—1809 vuoden
sodassa repaleisena ja ruotsalaisten hylkäämänä taisteli urhoollisesti
venäläistä sotajoukkoa vastaan. Sen voitot olivat kuitenkin turhat, ne
eivät voineet estää lopullista tappiota...
Maalaisväkeä astuu joukoittain käytävää pitkin. Naisten hiukset ovat
sileästi kammatut jakaukselle ja päässä heillä on pitkäripsiset,
vaaleat silkkihuivit. He pysähtyvät heittäen ihailevan silmäyksen
suureen runoilijaan, jonka isänmaallisia runoja jokainen suomalainen
osaa ulkoa. Joka talossa ovatkin Runebergin runoelmat raamatun
rinnalla, niin hyvin matalimmassa majassa kuin rikkaiden palatseissa.
Leino katselee heitä liikutuksen vallassa. Kuinka kelvollisilta ja
rehellisiltä näyttävätkään nuo kirkassilmäiset ja karheapiirteiset
talonpojat!
Suuressa maailmassa, jossa hän oli elänyt, hänen mielestään oli
kokonaan haihtunut tuo naiivi ja avonainen katse, joka oli niin kuvaava
suomalaiselle talonpojalle.
Joukko koululapsia lähestyy. Pieniä tyttöjä lyhyissä hameissa, ja
nuoria poikia, kirjat kainalossa, yhteiskoululaisia, jotka aamutuntien
päätyttyä ovat nyt menossa Fazerille leivoksia syömään. He nauravat ja
juttelevat sydämen pohjasta. Muutamat kansanlapset seuraavat heidän
jäljissään.
Kaikilla heillä oli siniset silmät ja sileä, liinanvalkoinen tukka;
tytöillä kaksi kireätä palmikkoa selässä, puhtaat pumpulihameet ja
puna- tai sinivalkoiset poikkiraitaiset sukat jalassa.
Leino tunsi mielensä lämpenevän katsellessaan tuota pientä joukkoa,
joka näytti niin liikuttavalta yksinkertaisuudessaan... Kuinka
mieluista oli kaiken ulkomaalaisen komeuden jälkeen nähdä näitä
kotoisia, vaatimattomia näkyjä! ...
Äkkiä kuului outoa ääntä. Melu lähestyi, se kuului torin puolelta...
Kadulla »issikat» käänsivät pienet hevosensa syrjemmäksi, ohikulkijat
pysähtyivät ja katsoivat taakseen kasvoillaan synkkä ilme.
Toiset, ikäänkuin pakoon menossa, kiiruhtivat puoteihin. Aivan äkkiä
koko katu tyhjeni... musiikki Kappelissa herkesi... Leinon mielestä
aurinkokin hetkeksi meni pilveen... Mikähän oli hätänä? tuumi hän
huolestuneena ja nousi paikaltaan.
Täyttä laukkaa kiiti joukko kasakoita katua pitkin hevosten kavioiden
kopistessa pyöreitä katukiviä vastaan. Sapelit kilahtelivat,
ja muutamia komentosanoja kajahti, kun venäläiset vahdit
kenraalikuvernöörin palatsin edustalla tekivät kunniaa... seuraavassa
hetkessä kasakat olivat jo kaukana.
Mutta kasakkojen ilmestyminen oli sittenkin ehtinyt lamauttaa kaiken
viattoman iloisuuden, ja kesti hetken aikaa, ennenkuin kaupunki,
häveten tätä sotilaallisuutta, alkoi taas elää...
Kauhistuneena tästä näystä, joka oli ikäänkuin taisteluvaatimus
Suomelle, aikoi Leino poistua Esplanaadilta, joka on koko kaupungin
keskustana... Mutta hänen huomionsa kiintyi erääseen naiseen, joka
suuntasi kulkuaan Esplanaadia kohti, ja epäröiden hän pysähtyi.
Vaistomaisesti hänen silmänsä seurasivat tuota naista, sillä hänen
liikkeissään tuntui olevan jotakin tuttua... Hänellä oli yllään sininen
kävelypuku ja sen alla ohut valkoinen pusero, ja hänen nuorekkaita,
kauniita kasvojaan varjosti suuri, musta olkihattu, jota koristivat
komeat sulkatöyhdöt...
Hän astui nopeasti, katsoen suoraan eteensä, kiinnittämättä huomiotaan
siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kädessä hänellä oli pieni,
punaisella nauhalla sidottu käärö. Vasta sitten, kun hän oli aivan
lähellä, tunsi Leino hänet. Nopeasti hän astui häntä kohti nostaen
hattuaan ja huudahtaen loistavin katsein:
— Saimi Tervula!
Nainen pysähtyi, punastui eikä tuntenut puhuttelijaa heti; mutta äkkiä
iloinen ilme puhkesi hänen kasvoillaan esiin:
— Oi! tekö se olette! Suokaa anteeksi, etten heti tuntenut teitä, mutta
teidän sileäksi ajetut kasvonne ovat muuttaneet ulkonäköänne!
Sydämellisesti hän ojensi Leinolle molemmat kätensä ja lisäsi:
— Miten iloinen olen tavatessani teidät ja saadessani olla ensimäisiä,
jotka toivottavat teidät tervetulleeksi taas Suomeen!
Leino ei voinut irroittaa katsettaan lapsuudenystävänsä loistavista
kasvoista, ja ihastuneena hän kuunteli tätä ääntä, jonka pienimmätkin
värähtelyt olivat hänelle ennestään niin tuttuja; vaistomaisesti he
alkoivat astua rinnakkain, suunnaten askeleensa satamaa kohti...
Vähä-väliin he pysähtyivät:
— Minä näin sanomalehdistä, että teidän oli määrä tänään palata. En
tiennyt, että laiva Kööpenhaminasta jo oli saapunut... Te olette paljon
matkustellut?
— Olen, olenhan nähnyt koko laajalta maailmaa. Kävin aina Aasiassa
asti, Himalayan seuduilla, jossa suomalaisten kehdon sanotaan olevan.
Kirjoitan parhaillaan historiallista teosta suomalaisista... Sitten
kävin Unkarissa serkkujamme tervehtimässä, sanoi hän nauraen... Minä
kerron matkoistani ensimäisessä esitelmässäni yliopistolla, huomenna
iltapuolella... Ehkäpä tekin tulette kuuntelemaan?
— Tietysti, vaikka asunkin maalla, olen ollut kolme vuotta jo
naimisissa...
Saimi puhui nopeasti, katsomatta Leinoon... Hänellä oli hämärä tunne
siitä, että lapsuudenystävä oli ollut hiukan huvitettu hänestä...
— Naimisissa! toisti Leino hämmästyneenä. Sitä ei kukaan ole kertonut
minulle... Mutta matkalla ollessa vieraantuu niin helposti ystävistään.
Te olette siis naimisissa?
Ja kun Saimi ei vastannut mitään tuntiessaan salatun moitteen noiden
sanojen alla, kysyi Leino edelleen:
— Kenen kanssa?
— Nils af Ekin... Mieheni on tilanomistaja ja me asumme Viikin
kartanossa, lähellä Helsinkiä.
— Entäs... oletteko te onnellinen? Suokaa anteeksi epähienouteni,
huudahti Leino huomatessaan, että Saimi jälleen punastui...
Tuo sopimaton kysymys oli hänen tahtomattaan livahtanut hänen
huuliltaan. Hän oli ikäänkuin astunut harhaan. Hän ei tuntenut enää
entistä ympäristöään. Kaikki oli kokonaan muuttunut Suomessa!
— Minulla on pieni, ihastuttava poika, vastasi Saimi vältellen.
Puhuessaan lapsestaan Saimin ääni ilmaisi hellyyttä ja ylpeyttä.
Leino ei voinut pidättäytyä sanomasta:
— Kylläpä elämä tuottaa meille monta yllätystä! En koskaan olisi voinut
aavistaa, että ensimäinen nainen, jonka tapaisin kotoisella maaperällä,
olisi pieni lapsuudenystäväni, jonka kanssa muinoin leikin Saarilan
kauniissa puutarhassa... Rakas vanha Saarila! ... Käyttekö siellä usein?
— Oi! te ette tiedä, että täti raukkani on kuollut, siitä on tuskin
vuottakaan. Aivan äskettäin vasta heitin surupukuni... Ja Saarila
on kokonaan muuttunut. Tätini perusti sinne orpokodin. Nykyään
noilla varjoisilla lehtikujilla juoksentelee parikymmentä lasta...
Oi! muistattehan, Aarno... — Saimi epäröi hetken, ennenkuin hän
uskalsi nimittää häntä ristinimeltä — kuinka me olimme piilosilla
tuossa vanhassa puutarhassa, jossa kasvoi »keisarinkruunuja» ja
»luutnantinsydämiä»?
— Enkö minä muistaisi? Aivan kuin eilispäivän! Aasiassa,
yksinäisyydessäni, korkeilla vuorilla ollessani tai oleskellessani
yksinäisissä kylissä teltassani, kun kaikki nukkuivat ja yksinäisyys
painosti minua, palasivat mieleeni lapsuudenmuistot... Ja minä
ajattelin pientä tyttöä, jolla oli pitkät vaaleat palmikot ja joka
kiusasi minua alituisesti... Nyt minun keijukaisprinsessastani on
tullut hieno nainen ja onnellinen äiti...
— Entäs te, te olette nyt kuuluisa mies, innokas isänmaanystävä,
huudahti Saimi koettaen tekeytyä iloiseksi, sillä hänen äänensä
oli kovin surullinen... Uskokaa minua, minä olen seurannut kaikkia
teidän matkojanne sanomalehdistä... Kaiken sen, minkä he ovat
kertoneet kuuluisasta kansalaisestamme, osaan minä aivan ulkoa.
Minä tiedän, minkä menestyksen te olette saavuttanut Lontoossa,
ja nyt viimeksi Kööpenhaminassa... Minä tiedän, että olette monen
tieteellisen seuran jäsen... Oi! kuinka minä olen ylpeillyt vanhasta
lapsuudenystävästäni... ja kuinka iloinen olen tavatessani hänet
jälleen.
Saimi katsoi Leinoa suoraan silmiin nähdäkseen hänet taas aivan kuin
ennenkin... Hetken aikaa heidän katseensa sulivat toisiinsa ja silmissä
heijastui yhteinen ilo.
Sitten kääntäen pois katseensa mutisi Leino:
— Oi! Saimi, te olette aivan ennallanne! ... aina valmis lausumaan
lohduttavia sanoja... Kiitos teille näistä sanoistanne, jotka suuressa
määrässä helpoittavat takaisin tuloani kotimaahan, jossa olen aivan
yksin, jossa ei kukaan läheinen odota minua.
— Ja te, te olette sama tuittupää kuin ennenkin käydessänne Saarilassa,
kiihkeä ja itsepäinen, kun isänne tahtoi teistä pappia, sanoi Saimi
nauraen.
Toisiinsa syventyneinä he olivat koneellisesti astuneet Kappelin
ohitse huomaamatta tuttavia, jotka tervehtivät heitä. Ja astuttuaan
tyhjän torin poikki he saapuivat satamaan, jossa pienestä valkoisesta
höyryaluksesta tuprusi savua...
— Tällä laivalla minä palaan kotiin, sanoi äkkiä Saimi riistäytyen irti
muistoistaan. Tulin tänä aamuna aivan yksin kaupunkiin onnitellakseni
erästä nuorta tyttöä, joka sai ylioppilaslakkinsa.
— Olitteko tekin aamulla yliopiston edustalla? huudahti Leino
hämmästyneenä.
— Olin... Entäs te? ...
— Minä myöskin. Katsokaas, Saimi, te näkymättömänäkin veditte minua
puoleenne...
— Sen minäkin luulen, ja toivon hartaasti, että piakkoin voisin vetää
teidät Viikin kartanoonkin... Huomenna tulen luennolle ja niinpian
kuin teillä vain on vapaata aikaa, toivon saavani teidät luoksemme.
Lupaattehan, eikö totta? Tulettehan varmaan?
Laivarannassa Saimi puristi Leinon kättä. Sitten hän astui kevyesti ja
notkeasti laivaan.
Matkustajia saapui rantaan. Siinä oli hirveätä hälinää, korien-
ja pakettientuojia vaikka kuinka paljon, aivan mahdotonta vaihtaa
sanaakaan tällaisessa melussa.
Paljain päin katseli Leino Saimia, joka haki itselleen paikan laivan
kokkapuolelta... Samassa hän huomasi pienen paljasjalkaisen tytön,
jolla oli kaupan kielokukkia; hän osti kimpun, ja kumartuen eteenpäin
hän ojensi sen Saimille laivan juuri irtaantuessa rannasta.
Silmät ilosta loistaen hän huudahti:
— Onnea matkalle.
Ja Leino pisti kiiltävän hopearahan pikku tytön kouraan, joka jäi aivan
sanattomaksi tällaisesta anteliaisuudesta.
Nojautuen molemmin kyynärpäin laivan reunaa vasten katseli Saimi
Leinoa, jonka olennon rajaviivat häipymistään häipyivät, ja hän tunsi
suurempaa iloa tämän odottamattoman kohtauksen johdosta, kuin mitä hän
tahtoi itselleen tunnustaa.
Hänellä näytti olevan tavattoman voimakas tahto, mutta samalla hän
oli hyvin tunteellinen, tuumi Saimi mielessään. Aivan kuin muinoin
nuorena poikanakin... Ja hänen harmaanvihertävissä silmissään, jotka
alituisesti vaihtelivat väriään, heijastuivat kaikki meren eri
vivahdukset... Oi! kuinka toisellainen hän oli kuin kaikki ne miehet,
joiden seurassa hän tavallisesti oli... Yksin hänen käytöksensä,
hänen pukunsa kuosi, kaulahuivin hillitty väri ilmaisi hienostunutta
aistia... Ja hiukset, jotka olivat tummanruskeat väriltään, olivat
vasemmalta puolelta jakauksella, muoti, mikä ei lainkaan ollut
tavallinen Suomessa... Pienimpäänkin yksityiskohtaan hänen olennossaan
oli Saimi kiinnittänyt huomionsa...
— Ei, ulkomuodoltaan hän ei ole suomalainen vähimmässäkään määrässä,
tuumi Saimi, sillä hänen kasvonsa ovat hienot ja kapeat, nenä kaareva
ja hipiä kalpea... Suomalaiset ovat tavallisesti vaaleanverisiä,
pyöreäkasvoisia ja punakoita... Mutta sydämeltään ja luonteeltaan hän
on aitosuomalainen, päätti Saimi edelleen ikäänkuin puolustukseksi,
jotta hän ei tuntuisi liian vieraalta omalle heimolleen...
Laivan pujotellessa luotojen ja saarien lomitse, pysähtyen huviloiden
rantaan, laskien väkeä maihin ja ottaen uusia matkustavia, tunsi Saimi
valtavan ilontunteen kohoavan rinnassaan. Ensi kertaa vuosikausiin oli
hän kuullut oman äänensä, omien tunteittensa kaiun... Ja hän tunsi
olevansa vähemmän yksin maailmassa...