Mutta sen minä sanon, että jos sinä sitten jonkun verran
matkustelet, niin sitä vastaan minulla ei ole muistuttamista,
ja minä tahdon järjestäytyä kotonani aivan yksin. -- Unohtaako?
Jos sinä nyt kavahtaisit pystyyn, ja juoksisit ulos, ja
matkustaisit Sollebrunniin tänä yönä, unohtaisitko minut silti!
Heidän jäätyänsä yksin, kuten viime luvun lopussa kerrottiin, meni Sara
matkalaukkujen luo ja alkoi erottaa niitä kapineita, jotka olivat
Albertin omia. "Matkustatko heti tänä iltana, vaiko vasta
huomenaamuna?" sanoi Sara, kuitenkin puoliääneen.
"Minne, tarkoitat?"
"Enhän tiedä minne aikonet, Albert. Mutta olethan puhunut siitä että
poikkeisit Mariestadista eteläänpäin suurille maatiloille?"
"Vadsbon kihlakunnan, jossa minulla oli koko joukko toimitettavaa,
olemme jo enimmältä osalta läpikulkeneet. Saan korvata sen
paluumatkalla. Nyt minun tosin on mentävä Odensäkeriin, Sköfdeen, niin,
vieläpä Markaan ja Grolandaan saakka, joten sukkelin tie kai olisi
tässä ulkopuolella Lexbergin luona poiketa Kekestadiin päin eikä
seurata länsitietä Björsäterin kautta ja sitten Lidköpingiin. Mutta
minulla on myöskin toimitettavia Gräfsnäsissä, Sollebrunnin tienoilla,
ja sinne kulkee tie varsin mukavasti ja suorasti Lidköpingin kautta.
Miksen siis yhtä mielelläni heti paikalla voisi valita jälkimäistä
kulkutietä?"
"_Miksen_, sanot. Onhan sinulla oikeus valita kumman haluat?"
"Kyllä, Sara, asioitteni kannalta on minulla kyllä siihen vapaus..."
"Onko sitten muuta estettä? Kumpaa tahdot itse?"
"Sinä kysyt minulta, Sara, ja tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että
tahdon seurata sinua Lidköpingiin. Enkö saa nähdä pientä taloasi?
Pieniä huoneitasi toisessa kerrassa, jotka voidaan vuokrata par exemple
matkustavaisille? ja tuota isompaa huonetta pohjakerrassa, jossa
vastedes aiot pitää kauppapuotia, ja jo ehkä piankin, siinä tapauksessa
että äitisi..."
"Kaikkea tuotako tahdot todella nähdä?"
"Hyvä, rakas Sara, sinä hymyilet. Se on vakaa aikomukseni. Minulla on
monta matkaa tehtävänä täällä Västergötlannissa, edes ja takaisin,
kesällä ja ehkä koko vuoden kuluessa, jos onnistun aikeessani päästä
siirtymään Västgötadalin rykmenttiin, ja se riippuu d'Orchimontista.
jossakinhan minulla näillä kaikilla matkoilla on oleva kotini --
tavaraini tähden. Enkö voisi saada sinulta vuokrata noita pikkuhuoneita
toisessa kerrassa?"
"Lidköpingissäkö? Mutta ethän ole nähnyt niitä vielä. Säästä siksi! Älä
vuokraa, älä osta, ettei näkemätön kosta!"
Tämä kultainen ohje kävi runomittaan ja oli ensimäinen sitä lajia,
jonka kersantti kuuli Saran suusta. Mutta sanat sattuivat hyvin ja
niitä säesti suloinen, miltei hyväilevä äänenpaino. He seisoivat
molemmat huoneessa erään ikkunan luona, olivat uudelleen kierittäneet
kaihtimet ylös ja sammuttaneet kynttilät, hetkisen aikaa ihaillakseen
iltataivaan viehättävää ilmiötä, ennenkuin kävivät makuulle.
"Lidköpingin pikkuhuoneissasi, Sara, on varmaan ruusukkaat
seinäpaperit? Se arveluni ei petä, ja siellä sisällä olet varmaankin
muinen sopivina hetkinä jauhanut liitua?..." Hän piti Saraa sylissään,
tämä katsoi kysellen hänen kasvoihinsa, nähdäkseen laskiko hän pilaa
unesta, jonka hän oli kertonut, -- tuosta Arbogan unesta. Mutta hän ei
nyt huomannut mitään ilvettä, mitään ivaa hänen huulillaan.
"Muinenko?" virkkoi Sara. "Se voi vielä monasti tapahtua. Minä en aio
ammatistani luopua."
"Mutta jos minä vuokraan huoneet?"
"Niin minä hoidan asioitani alhaalla pohjakerrassa itsekseni."
"Sinä et siis tahdo konsaan hoitaa mitään ylhäällä minun luonani?"
"Jos sinä jäät sinne jonkun verran asumaan, Albert, niin sinullekin kai
koituu paljon tehtävää omaan lukuusi ja joudut järjestäytymään niinkuin
tarve vaatii. Hyvä ruokapaikka on lähistössä, ja huokeaa siivousta on
helposti saatavissa, samoin pesua ja silitystä hyväntahtoisilta
ihmisiltä, joilla siitä on roponsa toimeentulokseen, Albert. He
voisivat enemmänkin ansaita, ellei ammattikuntia olisi. Mutta sen minä
sanon, että usein kuitenkin haluan kutsua sinut alas pientä
yksinkertaista einepalaa haukkaamaan, jos niiksi sattuu. Ehkä sinäkin
joskus kutsut minut sinne ylös? Mutten ikänä, en ikänä tahdo ottaa sitä
mikä sinun on tahi tuppautua talousasioihisi... ainoastaan vastata
sinulle, jos kysyt minulta neuvoa, jota sitten saat noudattaa tai olla
noudattamatta, miten haluat... ja kaikkein vähimmin koskaan estän sinua
työssäsi. Minä en ymmärrä sinun askaroimisiasi. Siinä on koko paljon
kirjoittelemisia ja tilittelemisiä, kenties, koska sinulla on tekemistä
inspeh -- niin, sama se... Hörstadiuksen ja Selanderin ja Silfverin
kanssa -- ehkäpä Kobergissa... mutta en minä milloinkaan tahdo sinua
siinä häiritä."
"Siitä kiitän sinua, Sara, se on hurjan hyvä asia. Mutta eikö ole
mitään, mikä voisi olla yhteistä ihmisten kesken, jotka..."
"Onhan paljonkin, niin, varsin paljon vielä jäljellä yhteisenä
pidettäväksi, paitsi tuollaiset, Albert. Saanko sanoa sinulle suoraan
niinkuin tarkoitan? Sillä minä olen ajatellut tätä... näinä päivinä..."
"Olen minäkin sitä ajatellut paljon, paljon, saat uskoa, siitä täytyy
tulla tärkein asiamme."
"Kuitenkin saamme varoa, ettei se menisi meiltä rikki liiallisesta
innosta. On puoleksi voitettu, jos asiat otetaan kevyesti ja viisaasti,
tiedätkös, aivan yksinkertaisesti, Albert. Ja juuri niin ne voidaan
ottaa, kun oikein pidetään toisistaan."
Kersantti ei häntä täysin ymmärtänyt, mutta hiveli kaunista hiusrajaa
hänen otsallansa. "Jatka, Sara! Sinun on puhuttava ensin."
Sara kohotti päänsä hänen rinnaltaan, johon se oli hetkisen nojannut,
tuumi kotvasen, mutta sanoi kumminkin: "Koska niin on, että sinä pidät
minusta ja minä sinusta, niin onhan meillä se yhteistä. Se on paljo
sekin, Albert. Ja se on enempi kuin monella on. Mutta jos otamme
pitääksemme paljon muutakin turhanpäiten yhteisenä, niin kerronpa
sinulle mitä siitä seuraa. Jos sinä ottaisit pienen taloni,
elinkeinoni, omaisuuteni, ja rahani -- mitättömän summan, mutta minkä
saatan omistaa tai ansaita -- niin, en tahdo sinulta kieltää, että
voisin käydä kiusalliseksi. Sillä ehket sinä ymmärrä sellaista hoitaa.
Arvatenkaan et tiedä sitä itsekään vielä, kosket ole yrittänyt pitää
taloa ja ammattia; ainakaan minä en sitä tiedä. Ja on hyvin
mahdollista, että levottomuuteni olisi aiheeton ja että hoitaisit
kaikki varsin hyvin; kuitenkin se levottomuus, Albert... niin, tahdon
kertoa sinulle, että niin pian kuin huomaisit minussa sellaista, niin
vimmastuisit. Silloin minä kulkisin itsekseni ja hautoisin salaisia
ajatuksiani. Toisena hetkenä luulisin tekeväni sinulle vääryyttä;
toisena hetkenä huomaisin, että ehkä saattaisin olla oikeassa sittekin,
ainakin eräissä asioissa. Näistä sielun ja mielen tuskista ja
taisteluista kuluisi aika, jota voitaisiin käyttää hyötyyn ja ansioon.
Ja että aika menisi hukkaan, olisi kuitenkin vähin asia. Mutta, Albert,
minä tulisin pisteliääksi. Sinä huomaisit minut ärtyiseksi, ensin
jonkun kerran, sitten useammin. Siitä tulisit itse pisteliääksi. Taikka
jos molemmat tukahuttaisimme mielipahat, kulkisimme itseksemme ja
nielisimme, kuten sitä sanovat, niin mieliharmi sensijaan hiipisi
sisällisesti luihin ja ytimiin, tärvelisi terveyttä, ja me kuihtuisimme
ruumiin ja sielun puolesta. Silloin saisimme kai aloittaa runninjuontia
Lundissa tahi ehkä tuhlata rahoja mutakylpyihin, kuten olen kuullut
kerrottavan Porlasta tai Lokasta: sellaiseen, joka vähän hyödyttää, kun
asiat on huonosti. Lisäksi toinen seikka, Albert, jonka myöskin tahdon
sinun hyvin huomaamaan. Tuskista hipiäni pian riutuisi, silmät
himmenisivät, ja minusta tulisi rumempi kuin olen. Sitä sinulla ei
olisi milloinkaan sydäntä minulle sanoa, mutta sinusta usein tuntuisi
siltä. Minä olisin kylliksi viisas sen itse huomaamaan ja kulkemaan
erilläni synkissä mietteissäni siitä mitä minusta pitänet. Ja mitä et
koskaan minulle sanoisi, sen minä kuitenkin keksisin ja arvaisin
itsekseni. Siitä kyllä uneni huononisi, ja sitten päivä päivältä yhä
enemmän kurtistuisin. Albert, niin, rumuudella ei ole rajoja, kun sillä
tavoin alkaa, sen olen ihmisistä nähnyt. Ja miten sinun kävisi? Sinä
koettaisit, jos olisit niin hyvä kuin paras löydettävissä oleva, minua
lohduttaa lempein sanoin; mutta kuinka hyvin tarkoittaisitkin, kuuluisi
se minun korvissani hiukan tyhjältä, koska huomaisin, että valehtelisit
sekaan minua tyydyttääksesi. Se tulisi asiaa pahentamaan, muttei
parantamaan. Ja sinäkin varmaan kyllästyisit, sillä olet kaikissa
tapauksissa ihminen, Albert, sinä kuten minäkin. Sinä kai kuitenkin
vähemmän kyllästynet minuun rumentuneen ruumiillisen ulkomuotoni
vuoksi, kuin sisäisen ärtyisyyden, ikävyyden ja koko sielullisen
häijyyteni takia; ehkäpä minäkin kärsimyksestä lopulta tulisin
järjettömäksi ja salakavalaksi: siten kävisin sinulle yhä
sietämättömämmäksi. Ja se mitä tavallisesti sanotaan lupauksista ja
valoista muuttuu vain tyhjiksi sanoiksi, kun ei kuitenkaan kukaan
säilytä sitä, jota ei yksikään ihminen voi säilyttää, -- minä puhun
siitä sisäisestä sydämen rakkaudesta johonkuhun henkilöön, mikä tässä
kohden on ainoa arvossapidettävä, mutta auttamattomasti häviää, jos
henkilö sielunsa sävyn puolesta käy sietämättömäksi. Olen nyt maininnut
kuinka minä voisin tulla sinulle vastenmieliseksi; samoin kai voisi
tapahtua, että sinäkin ehkä tulisit minulle sietämättömäksi. Mikä
lohdutus sitten on annetuista sanoista? Istua onnettomana itsekseen ja
kantaa jotakin nimeä. Se on kuin arvonimi ilman ammattia. Se on kuin
nimikilpi puodin ulkopuolella, ja kun tulee puotiin ja kysyy tavaraa,
niin ei tavaraa ole, josta kyltti puhuu. Miten silloin menettelee?
Silloin menee ulos suutuksissaan ja sylkäisee nimikilpeen. Eikö se ole
aika hupaista? Sitä minun on usein mieliharmissani täytynyt muissa
havaita, enkä sitä hyväksy. En toivo sinulle enkä minulle niin käyvän,
jos rakastat minua sielun puolesta... silloin olen iloinen ja se on
minulle kylliksi mitä siihen tulee, ja hoidan itseäni kaiken muun
puolesta itse, reippaana ja tyytyväisenä ja uutterana; makaan hyvin
öisin ja olen kaunis päivisin; sen minä tiedän, ja sen olet näkevä.
Mutta jos et minua rakasta... mitä minua silloin auttaa kaikki muu, ja
mitä minä muulla teen? Meille on parasta ja hyödyllisintä vain se että
rakkaus kestää, ja se voi sittekin ehkä loppua; mutta ainakin on
sellaista vältettävä, jonka saattaa aavistaa tekevän kiusaa taikka
voivan tehdä kiusaa, ja joka kaataa rakkauden eikä sitä auta."
"Mutta, Sara, jos me olemme hyviä ja järkeviä ihmisiä, kuten minusta
kumpainenkin olemme, niin pitää meidän kai heti alusta voida... ja
sitten jatkaa... ja minun mielestäni meidän ei pitäisi lukeutua niihin
onnettomiin esimerkkeihin, jotka olet esittänyt?"
"Jos olemme hyviä ja järkeviä ihmisiä, kuten toivon meidän Jumalan
avulla ehkä olevan... niin, Albert, eihän enempää vaadita? Emmehän
silloin muuta tarvitse, kuin harjoittaa sitä mikä hyvyydestä ja
järkevyydestä seuraa toisiamme kohtaan ja kaikkia muita kohtaan, niin
pitkälle kuin ulotumme. Kuka voi sitä estää? Ajattele tarkoin... jos
nyt olemme hyviä ja järkeviä, eikö silloin ole kaikkein tärkeintä, että
niin jatkamme ja rakastamme toisiamme? Ja sen täytyy olla itse asiana.
Silloin on etenkin kaikkea sellaista kartettava, joka voi turmella,
tehdä häijyksi, hupsuksi ja tyhmäksi. Riippuu aina Jumalasta, miten
ihminen jatkaa olemistaan, ja moni voi langeta. Mutta ainakaan meidän
ei ole keskenämme aikaansaatava sellaista, jossa on todennäköistä itua
sydämen täyttämiseen sapella ja aivojen sumentamiseen. Toiset sanokoot
sitä kokeeksi, mutta minä nimitän sellaisia pahoiksi ja epäviisaiksi
yrityksiksi, joita ihmisten ei oikeudenmukaisesti pitäisi toisilleen
tehdä. Sillä jos Jumala itse antaa jollekulle vaivan, jota ei voi
välttää, se on silloin kärsivällisesti kestettävä ja on sellainen koe.
Mutta ihmiset olkoot toimeenpanematta viheliäisiä temppuja, sellaiset
ovat vältettävissä ja vältettäviä, eivätkä ole kokeiksi mainittavia,
varsinkin kun ne useimmin vievät helvettiin, jonne kai mikään
ystävällinen järjestö ei halunne alamaisiansa vetää. Mutta jollet
ajattele kuin minä, Albert, niin sinulla on täysi vapautesi, ja..."
"Kaikissa tapauksissa", keskeytti kersantti, "olet siinä kohden
väärässä, Sara, että turmiota ja onnettomuutta on kaikissa perheissä."
"Kaikissako?" kysyi hän. "Ei, olen nähnyt yhden tai pari perhettä,
jossa elävät hyvin, aika hyvin. Mutta se ei suinkaan johdu siitä, että
heidät on yhteenluettu, mikä ei muualla olekaan auttanut, vaan siitä,
että he sielultaan ja sydämeltään vetävät yhtä köyttä, ainakin sen
verran kuin tarvitaan, ja se aina auttaa, missä niin on."
"Yhteenluettu? Mitä sillä tarkoitat?"
"Että heidän ylitsensä on luettu, tietenkin. Albert rakas, taiat eivät
toimita mitään. On kerran päästävä niin pitkälle, että tässä asiassa,
kuten kaikissa muissa, pyritään siihen mikä todella johonkin kelpaa,
eikä rakenneta kelvottomalle. Siitä ei tule ainoastaan onnettomuutta,
vaan, mikä pahempi on, todellisia paheita. Sillä niin pian kuin ei
toisiaan rakasteta, on oikein ruma pahe että..."
"Taikojako? Mutta minä pidän koko paljon kauniista rukouksesta...
sellaisesta par exemple, jota käytetään, kun kaksi..."
Sara katsahti ylös, silmissä ihmeellinen ilme. "Jumala on todistajani",
virkkoi hän, tuskin kuultavasti, mutta mitä puhtaimmalla äänellä,
"Jumala tuntee, että rakastan rukouksia. Ja minä rukoilen, Albert, ja
aion rukoilla. Mutta voi, en minä käytä rukouksia sellaiseen, johon ne
eivät päde, sillä se on taikaa ja tyhjää ääntä, ellei vielä pahempaa,
nimittäin herjausta. Rukouksetko? Oi, hyvä Jumala! Ei kaunein rukous
muuta valkoista mustaksi, tai mustaa valkoiseksi. Jos kaksi seisoo
vierekkäin valehdellen jo silloin kiintymystä toisiinsa, jota heissä ei
ole, niin eihän rukous tee valhetta tällöin totuudeksi? Taikka jos he
eivät silloin seiso valehtelemassa, mutta kuitenkin lupaavat sellaista,
jota kenties sitten eivät lainkaan jaksa pitää, eihän sitä voi ehkäistä
mikään lukeminen heidän ylitsensä? ja useimminhan tapahtuu etteivät he
sittemmin pidä mitä heidän käy mahdottomaksi pitää, mutta kumminkin
näön vuoksi ovat pitävinään, heille yhä enentyväksi kiusaksi ja
valheeksi; mitä silloin toimittikaan tuo viheliäinen rukous
edeltäkäsin? Eihän se estänyt niin käymästä? Ja kun he sitten kuitenkin
jatkavat toistensa kanssa, tulevat he yhä törkeämmiksi sielultaan ja
ruumiiltaan... niin, oikeinpa irstaiksi, se on tunnustettava... ja
lopulta sellaisiksi, etteivät enää lainkaan voi käsittää mitä puhdasta
ja kaunista maailmassa on, eivätkä ymmärrä mitään pohjaltaan järkevää
ihmisestä, vaikka heidän ylitsensä on luettu. Senhän alituiseen näkee,
ja sen minä sanon pahaksi tavaksi. Albert! eihän kannata käydä hyvästä,
jalosta tai onnellisesta, ellei sitä ole? Eikä ikänä toimita jonkin
asian saavuttamiseksi käyttää muuta kuin millä sen saavuttaa; niin
minusta tuntuu. Kun minulta puuttuu öljyä kittiin, enhän minä silloin
asetu lukemaan liidun yli, vaan menen ulos hankkimaan öljyä, jota
sekoitan liituun, ja se auttaa. Minä en koskaan käytä taikoja, Albert;
vaikka useat Lidköpingissä heittävät suolarakeita uuniin, kun heillä on
hammassärkyä, ja valavat lyijyä sairasten ihmisten yli, ja panevat
puikkoja puihin. Ja välistä he sanovat tulleensa terveiksi, mikä tosin
voi tapahtua, vaikkei se johdu puikoista, luullakseni. Siten, Albert,
tavataan myös yhteenluettuja, jotka ovat oikein siivoja ja elävät
hyvin; mutta se ei pohjaltaan johdu lukemisesta."
"No, mutta se ei ainakaan vahingoita."
"Kylläpä vainenkin. Sillä kun kerran on luettu kahden sellaisen yli,
jotka eivät kelpaa toisilleen muuhun kuin turmioon ja kurjuuteen, niin
tahdotaan ja väitetään kumminkin, että heidän edelleenkin on oltava
yhdessä ja murjottava toisiaan, vain tuon lukemisen tähden, joka kerran
turhaan tapahtui. Se minun nähdäkseni on varsin vahingollista. On siis
kai pahoin tehty käyttää rukouksia niin, etteivät ne mitään hyvää
toimita, vaan useimmissa tapauksissa aivan kauheasti vahingoittavat.
Oi, hyvä Jumala... siten käyttää rukousta, joka on niin pyhää ja
suloista, kun se joutuu oikealle kohdalleen! Sen minä paraiten tiedän."
"Suloinen tyttö, milloin viimeksi rukoilit?"
"Arbogassa... Albert." Hän kuiskasi tämän ihan hiljaa, ja kuului miltei
siltä kuin olisi sana minun käynyt Albert-nimen edellä; mutta koko ilme
oli liiaksi tenhoava tallennettavaksi, vaikka tuo sekunnin hetki oli
liian syvästi viehättävä ikuisesti unohdettavaksi. Hän vaikeni. Mutta
hän lisäsi heti senjälkeen ääneen: "Sanon sen vielä kerran, Albert:
ellet ajattele niinkuin minä, niin sinulla on täysi vapautesi itseesi
ja asioihisi nähden. Sano se silloin suoraan, sillä minä soisin siinä
tapauksessa, että lähtisit yhtä hyvin tänä iltana tahi huomenna, etkä
tulisi mukaan Lidköpingiin, vaikka Jumala tietää, kuinka mielelläni
tahtoisin sinut matkaani hietaiselle kehnolle tielle."
"Tiellekö ainoastaan?"
Heidän lämpimät silmäyksensä sattuvat vastakkain; mutta he eivät
katsoneet kauan toisiinsa, ennenkuin silmäilivät ulos ruudusta taivasta
kohti, joka heistä ei näyttänyt tummentuneen, vaikka he olivat
viettäneet pitkän hetken hämärissä. Albert istahti tuolille ikkunan
luo, piti Saraa polvellaan ja muisti nyt tuolle puolen Bodarna sitä
hämärää Arbogan iltaa, jolloin hän myöskin istui ruudun ääressä,
turhaan yritellen siihen nimeänsä piirtää. Kuinka paljon olikaan siitä
saakka muuttunut! Mikä uusi aikakausi! Kuinka toisilla silmillä
kersantti katsoikaan Saraan, ja tämä näytti itse joutuneen toiseen
maailmaan. Kaikki ennen useinkin ilmennyt karskius, nokkeluus,
heilakkamaisuus oli häipynyt. Hänen ulkonäössään oli nyt tietoisen
naiskansalaisen leima; sama järkevyys kaikessa kuin ennen, mutta
järkevyys verhoutuneena sydämellisimmän kiintymyksen, puhtaimman
suloisuuden tuoksuun. Ihmeellisintä oli että se täydellinen vapaus,
jonka Sara kaikesta huolimatta hänelle jätti, matkustaa pois hänen
luotansa jos halusi ja milloin halusi, vähääkään houkuttelematta
kersanttia hylkäämiseen, teki neidon hänen silmissään tuhatkertaisesi
herttaiseksi, hentoiseksi ja miellyttäväksi. -- Ja herttaisuus on
ainoa... ainoa... joka vetää todelliseen rakkauteen. Tämä voi sittekin
ehkä jäädä tulematta; mutta jos mikään on mitään vaikuttava, niin se on
yksinomaan herttaisuus, -- ajatteli hän.
"Mitä sinä katselet tuonne ylös taivaanlakeen, Sara?"
"Aprikoitsen lieneekö sinne pitkäkin matka."
Kersantti painoi hänet rintaansa vasten ja vastasi: "Me olemme jo
tiellä."
"Tielläkö vain?"
"Ei perillä... jos..."
"Albert!"
"Kerro minulle, Sara, vilpittömästi... sinä puhuit äsken siitä kuinka
ihminen sisäisistä huolista ja sielun tuskista voi tulla rumaksi, ja
siinä olit varmaan oikeassa. Me vältämmekin sellaista. Mutta, Sara,
kuulehan... sinä et voi koskaan tulla rumaksi. Se näyttää minusta
mahdottomalta..."
"Sielultamme, Albert, ei sinun eikä minun milloinkaan tarvitse tulla
rumiksi, ja se on minusta kylliksi. Mutta ruumiin puolesta tiedät kai
hyvin, että kun tulee vanhaksi, niin... tuskienkin riuduttamatta."
"Mitä merkitsevät vanhettuneet piirteet, kun hyvä ja tosi henki
kuvastuu puhtaana silmissä ja kaikkien juonteiden ilmeessä? Tämä taivas
se minua vetää ja hurmaa."
"Niin minustakin tuntuu. Jumalan kiitos, sinä et ole houkkio, Albert."
"Ja ruumiinkin piirteet surkastuvat myöhään, vasta varsin myöhään, jos
niissä asuu hyvä, eloisa ja toimelias henki. Niin minä uskon, Sara."
"Sen olen nähnyt Gustava tädistä", virkahti hän.
"Järjestäkäämme siis niin, Sara, että kumpainenkin meistä hallitsee
omaansa. Minä en siis anna sinun huolehtia asioistani, niinkuin et
sinäkään siirrä minulle valtaa omiin asioihisi nähden. Olkoon meillä
ainoastaan rakkautemme yhteisenä. Mutta ajatteles, jos jompikumpi
meistä joutuisi puutteeseen, niin etteivät omat varat riittäisi elämään
ja elatukseen?"
"Eikö sitten rakkaus tahdo antaa apua?" kysyi hän ja hypähti ylös. "Jos
sinä joutuisit hätään, Albert, enkö minä antaisi sinulle varoistani,
niin kauan kuin minulta liikenisi ja huomaisin ettet sinä olisi
huikentelija, kurja tuhlari. Ja jos tulisin hyvin köyhäksi, niin voihan
myöskin tapahtua, että sinä... että sinä tahtoisit lahjoittaa minulle
jotakin?"
"Hyvä Jumala, mitä kysytkin, Sara! Mutta kun meidän kesken on molemmin
puolin niin, eikö meillä silloin jo ole varamme yhteisinä?"
"Ei, siinä on äärettömän suuri erotus. Jos minä lahjaksi annan sinulle
jotakin, rahaa tai muuta, niin sinä sitten menettelet sen kanssa ja
käyttelet sitä aivan miten haluat. Siitä ei voi mitään pahennusta
syntyä: se jää sinun omaksesi, niinkuin sekin mitä sinulla ennen oli.
Ja jos sinä kysyt minulta neuvoa sen käytöstä, niin minä vastaan, ja
sinä sitten toimit neuvoonkin nähden niinkuin sinusta parhaalta
näyttää. Sillä tavoin ei lahja vähääkään häiritse vapauttasi ja
omintakeisuuttasi. Niinikään, jos sinä tahdot minulle jotakin
lahjoittaa, niin sinun on se annettava minulle samalla ehdolla,
pelkkänä sydämellisyyden antina, iloksi ja hyödyksi, jota saan kääntää
ja käyttää miten haluan ja tarvitsen. Sellaiset lahjat ja vastalahjat
ovat silloin ihmisille avuksi, mutta ei keskinäiseksi turmioksi
niinkuin se jokapäiväinen rettelöiminen, jota ihmisillä muuten on
runsain määrin keskenään."
"Eivätkö siis ihmiset koskaan voi hoitaa taloutta yhdessä?"
"Saattavathan he koettaa. Jos taloudenpito menestyy, niin voihan sitä
jatkaa, niinkuin jatketaan paljon muuta mikä menestyy. Jos sen taas käy
hullusti, niin onhan viisaasti tehty siitä lakata, kuten muusta
hullutuksesta. Mutta kahden välistä rakkautta, sitä on ylinnä kaikesta
pidettävä sellaiselta suojattuna ja rauhoitettuna. Sitä ei milloinkaan
ole saatettava kärsimään tai riippumaan ykdessäasumisesta tai
taloudenpidosta, ja miten siitä saattaa selviytyä. Minusta on parasta
etteivät he koskaan muuta yhteen, sen minä saan sanoa; koska ihmiset,
jotka toisiaan rakastavat, paljoa pikemmin ärsyttävät, suututtavat ja
vihdoin turmelevat toisensa, kuin muut, jotka eivät välitä toisistaan
ja sentähden katselevat monta asiaa kylmäkiskoisesti. Mutta jos he
vihdoin tahtovat koettaa sitä turhaa huvitusta, että antavat kahden
pään hallita maallisia asioita, joita hoidetaan paraiten ja jotka
pysyvät selvimpinä, kun niitä ei sekoiteta, vaan hoidetaan kummankin
henkilön puolelta erikseen, joka ohjaa paraiten oman päänsä mukaan...
niin olkoot ainakin niin viisaita, että lopettavat sen, ennenkuin
heidän rakkautensa haihtuu, kuten helposti voi tapahtua! Sillä mikään
lasi ei ole kauniimpi kuin sydämen kiintymys, muttei mikään emalji
hauraampi. Sen voin ymmärtää."
"Niin ollen kai olisi parasta, ettemme ainoastaan olisi asumatta
yhdessä, vaan ettemme myöskään näkisi toisiamme liian usein?"
"Sinähän aiotkin tehdä monta matkaa, Albert?" virkkoi Sara luoden
katseen, joka ei ollut läheskään tuskallinen.
"Niin minun täytyy. En voi sitä välttää."
"Kuinka iloisena ajattelenkaan sinua sitten poissaollessasi! Ja niin
kaunis, kuin silloin olet sielussani, olisi sinun vaikea olla, Albert,
jos jäisit kotiin. Mutta sinähän palaat! Ja joka kerta kaksin verroin
tervetulleena!"
"Mutta, hyvä Jumala..."
"Sillä tavoin on rakkaus kestävä. Sinä pääset minua näkemästä kaikkina
tyhminä, ikävinä, häijyinä... niin sellaisina hetkinä, jolloin on aivan
tarpeetonta toisiaan nähdä. Ja jos sinullakin on sellaisia toveja,
sillä olethan ihminen, Albert, niin minäkin pääsen sinua silloin
näkemästä."
"Mutta, elävä Jumala... Sara, minä en käsitä... mihin tämä johtaa?
Saattaahan keksiä sen että unohtaa toisensa?"
"Ne jotka sietämättömiin asti hankautuvat toisiansa vasten alinomaa, ne
unohtavat toisensa nopeimmin, Albert, tai jos he toisiaan muistavat,
niin se tapahtuu tuskaa muistellen, niinkuin muistetaan sormen
vihottumia."
"Hui toki!"
"He ovat läheisiä ruumiita mutta kaukaisia sieluja. Kuten sanotaan
raamatussa: he ylistävät minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on
minusta kaukana."
"Sinä olet sittekin herännäinen!"
"Läheisistä sieluista kaukaisine ruumiineen minä, jos niiksi tulee,
kuitenkin enemmän pidän."
"Mutta eivätkö molemmat voi olla läheisiä?"
"Toisinaan, Albert. Nyt on meidän välimme sellainen. Mutta... ja
Lidköpingiin tahdon sinua seuraamaan. Mutta sen minä sanon, että jos
sitten jonkun verran matkustelet, sitä vastaan ei minulla ole
muistuttamista. Ja minä tahdon kotona järjestäytyä aivan yksin. --
Unohtaako? Jos sinä nyt kavahtaisit pystyyn ja juoksisit ulos ja
matkustaisit Sollebrunniin tänä yönä, unohtaisitko minua silti?"
"Sara, sinä seisoisit alati edessäni!"
"Ja minä näkisin sinut kaikista ikkunoistani. Koetapas! Matkustapas
suotta!"
"Salli minun viivähtää vielä hieman."
"Unohtaako? Kun kylmäkiskoisuus pääsee ihmisten väliin, silloinpa
unhotuskin luiskahtaa seuraan. Mutta matkat ja etäisyydet, mitä ne
merkitsevät? Maantiet eivät pysty asettamaan etäisyyttä sielujen
välille. No, en minä tahdo että olisit poissa puolta vuotta enempää,
sen kyllä tunnustan."
"Sinä hengität niin suloisesti!"
"Unohtaako?" sanoi hän jälleen hetkiseksi vaiettuaan. "Ehkä, jos sattuu
että rakkaus loppuu muutamilta, unhotuskin silloin voi ilmaantua: mutta
ainakin on varmaa -- ja sen minä tiedän -- ettei sydämen iloista
muistoa säilytä sellainen, mikä haaskaa pois itse rakkauden.
Sentähden..."
"Niin, en tahdo nähdä enkä käydä liian usein tervehtimässä sinua, Sara.
Mutta jos saan vuokrata pikkuhuoneesi ja siellä istua itsekseni omassa
työssä, niin ei mikään maailmassa, et sinä itsekään, voi estää minua
maalaamasta kuvaasi eteeni, ei toki siveltimellä, sitä en osaa... voi,
jospa osaisin!... Ja jos sairastuisit, silloin tahdon tulla alas ja
istua vuoteesi ääressä."
"Se riippuu taudista, Albert hyvä. Pidän mieluimmin Maijan luonani, hän
sen paremmin ymmärtää."
"Mutta... hyvä Jumala... jos... minä vain ajattelen... jos par exemple
minä itse sairastuisin?"
"Se on aivan toinen asia. Silloin minä tulen ylös sinun huoneisiisi ja
istun luonasi yöt päivät, jos tarvitaan, vuoteesi ääressä. Minä suljen
puodin ja kirjoitan sen ulkopuolelle: matkoilla. Siinä on tiedätkös se
ero, että jos mies on sairas... oikein, niin ettei se ole tyhjää lorua,
vaan että hän todella makaa vuoteessa... ei ole mitään epämiellyttävää,
ikävää tai rumaa olla siinä saapuvilla; se minusta sopii. Mutta
vuoteessa oleva, sairas naishenkilö, keuhkotautinen tai sentapainen,
hän on paras olemaan itsekseen, Albert. Kuitenkaan, jos jotakin minulle
tapahtuisi, ei minulla ole sitä vastaan sanottavaa, että sinä viivyt
kaupungissa... talossa... yläkerrassa. Jos..."
"Hyväinen aika! Mitä tarkoittaa kumma katsantosi?"
"Jos tällöin joutuisin kuoleman partaalle, silloin tahtoisin, Albert,
että sinä tulisit alas minun huoneeseeni... vähää ennen kuolemaani...
minun luokseni!... ja... sillä tätä kättä tahtoisin suudella kaikkein
viimeiseksi maailmassa." -- -- --