-- Mitä? Kykeneekö hän kauhistumaan? ajatteli Albert. -- No,
Jumalan kiitos! Silloin hän on kuitenkin... "Mitä kauhistut,
Sara?" sanoi hän ääneen.
"Mitäkö minä pidän tästä metsästä, Albert!" sanoi matkatoveri, heidän
jatkaessaan kulkuansa Fellingsbrosta ja joutuessaan Käglan metsään.
Sanat lausuttiin melkein hyväilevällä äänellä; hänen mielestään oli
arvatenkin ikävää niin kauan olla seuranpitoa vailla. Kersantti
katsahti hänen puolelleen ja ajatteli: -- Hänellä on kuitenkin kauniin
maiseman tajua! -- Puolittain leppyneenä sanoi hän sentähden... ei, hän
ei virkkanut mitään, vaikka sanat pyrkivät hänen huulilleen.
Lämpimämmällä ja vielä hyväilevämmällä äänellä lisäsi neito parin
minuutin kuluttua: "Sillä täällä on toki auringon siimestä ja suojaa
pölyltä."
-- Niinkö... eikö muuta! -- ajatteli kersantti ja vaikeni durchaus.
Sara Videbeck veti kädestään hansikkaat, tuntien sormensa hikisiksi.
Hän kääri ne kokoon ja pisti kapotin sisään.
Sitten hän alkoi viuhtoa molemmilla valkoisilla pyylevillä, kuopikkaan
kujeellisilla käsillään ylös ja alas ilmaan niitä viileyttääkseen.
Hetken kuluttua huomautti Albert lempeästi, mutta omituisesti,
ikäänkuin jostakin heräten: "Sano minulle, rakas hyvä Sara, eikö
sinulle koskaan öisin tapahdu, että näet unta?"
"Kyllä, kyllä sitä sattuu."
"Mutta siitä kai on hyvin pitkä aika? Et ole ehkä koskaan nähnyt unta
siitä asti kun olit pieni lapsi?"
"Minäkö? Minä näin eilisyönä Arbogassa unta."
"Ah!... No, enkö saa sitä tietää?"
Sara piti kätensä alallaan; hän antoi niiden levätä alhaalla polvella,
ja ne näyttivät siinä olevan ikäänkuin ristissä. "Untani en voi
kertoa", sanoi hän hiljaisella äänellä, "mutta se oli aika kaunis uni."
"Minä puolestani", tokaisi Albert, "en nähnyt unta sittekun olin yöllä
nukkunut, mutta kyllä sitä ennen."
"Oh... sitä en voi ikänä uskoa? Vaikka", keskeytti hän itsensä,
"jokainen uneksii omalla tavallaan ja se kai onkin parasta."
Kersantti otti hänen toisen kätensä. "Kun sinä viime yönä näit unta,
oliko sinulla silloinkin molemmat kädet näin ristissä?"
"En muista missä minulla käteni olivat. Vaikka sen muistan kai
sentään", lisäsi hän hiljaa ja miltei hartaasti.
"Et sinä ainakaan uneksinut metsässä olevasi? Siitä tahdon lyödä vetoa,
ja siitäkin ettet ollut maalla..."
"Ja siitäkin etten ollut järvellä, Albert! En, minä näin unta, että
olin pienen pienessä kamarissa, ruusukkaat paperit seinällä, ja että
jauhoin liitua..."
"Pah..."
"Ja... yhdentekevää, Albert... voinen kai puhua siitä", jatkoi hän
samassa äänilajissa, toisen nyrpistelyä huomaamatta, "minä uneksin
siinä paljon sinusta."
"Ja minä kai myös jauhoin liitua?"
Hän loi kumppaniinsa suuren, lämpimän silmäyksen, mutta käänsi
katseensa maahan ikäänkuin sumun samentamana. Hän nieli huomaamatta
alkavaa itkua, tointui kuitenkin ja sanoi: "Senpä minä juuri hyvin
ymmärränkin, Albert, sillä sinä olet upseeri. Toivoin kumminkin, että
olisit enemmän aliupseeri kuin todella olet."
Tämä puhe oli kersantille selvää arapiaa, ja se ihmettelevä katse,
jonka hän loi tyttöön, ilmaisi tälle riittävästi että hän oli puhunut
tolkuttomia. Hän veti kätensä pois kersantin kädestä.
"Noin sitä voi uneksia", sanoi hän, näennäisesti enemmän itsekseen, "ja
kun herää, on kaikki toisella lailla. Sentähden on parasta, että
jokainen elää vapaana itsekseen, omalla tavallaan eikä reuhdo sitä
rikki toisen takia. Voidaan silti olla hyvät ystävät, ja parasta on
niin. On suloisinta, kun on hyvä olla eikä tuota lähimmäiselleen
kiusaa."
Albert pudisti päätään. Hän puhuu jotakin unestaan ajatteli hän. Neito
kumminkin jatkoi:
"Ja Jumala tietää kai paraiten, millaisiksi hän ihmiset tahtoo, mutta
en minä sitä ymmärrä. On sentään parasta elää, niinkuin Jumala on
ihmisen luonut."
Nämä leveät sanat soivat kersantin korvissa niin hullunkurisilta, että
hän oli purskahtamaisillaan äänekkääseen nauruun. Mutta kunnioittaen
tytön kasvojen ilmettä, joka näytti ylen mietiskelevältä, hän pidättyi
ja koetti syventyä tytön omaan ajatuskulkuun.
"Yhtä tietoa odotan Sara Videbeckiltä", virkkoi kersantti. "Äitisi on
viettänyt onnetonta eiämää isäsi kanssa, sen kuulin eilisistä
kertomuksistasi. Mutta älä sittekään luule, että kaikki paha tulee
miehistä..."
"Sen kai mä tietänen", vastasi neito. "Tunnenhan sorvarivanhimman,
Stenbergin. Hänen vaimonsa on niin ilkeä torakurkku, että mies voi
hukata koko elämänsä hänen tähtensä. Eikä ole parempi asian laita
Sederbomillakaan, jossa rouva on hassahtava ja mies kulkee surusta
hupsuna. Entä Spolanderilla sitten? Ja Zakrissonilla? On samanlaista
kaikkialla, kun vain joutuu niin lähelle, että saa heidät häkissä
nähdä, ja he eivät ennen lopeta kuin ovat tehneet toisensa heittiöiksi
molemmin puolin. Sitä en voi milloinkaan hyväksyä."
"Oliko isäsi, Sara, alusta alkaen ollut äidillesi niin häijy?"
"Jumala sen tiesi. Minä en ollut silloin syntynyt enkä heitä heti
nähnyt. Mutta äitini, raukka, käyttäytyi kai aina omalla tavallaan,
ymmärtääkseni, vaikka hän teki työtä puolestaan. Hän oli kyllä alusta
aika kunnollinen luullakseni, mutta samalla kuitenkin tuhlaavainen,
pahasisuinen. Ja hänen esiintymistapansa, se ei ikänä ollut kovin
herttainen tai erityisen hauska, arvatakseni. Niin että isä, joka
puolestaan taas oli omalla tavallaan, tuli vähitellen tuollaiseksi...
ja vihdoin vihaiseksi ja aivan mahdottomaksi... hui!"
"Tämä käy liian tuskalliseksi, Sara hyvä. Anna Lidköpingin olla mikä
on, emme ole ehtineet sinne vielä. Tiedätkö tämän metsän nimeä?"
"Niin, minä toivon Jumalan antavan anteeksi, että olen sellainen miksi
hän on minut tehnyt. Nimittäin parhaalla tavallani, tietysti. Mutta
että minä kiusaan toista sisimpään helvettiin saakka, taikka että
toinen minut sinne toimittaa, se on turhaa. Mikä metsän nimi on,
Albert, siitä minä en välitä. Mutta sen tiedän että Jumala on luonut
tähdet ja koko taivaan sotajoukot. Ja mitä mieluista ja hyvää on maan
päällä, sen on Jumala luonut ja Kristus on tullut tänne meitä
vapahtamaan. Vaikka en ole herännäisnainen, saatan hyvin ymmärtää,
ettei Kristus ole sitä vastaan että ihmiset pitävät toisistaan
kauniilla tavalla ja täyttävät Jumalan ensimäisen käskyn. Mutta että
niin tapahtuu, että he tekevät toisistaan perkeleitä tai hulluja, sitä
hänkään ei voine hyväksyä. Mutta ihmiset ovat keksineet paljon
hupsutusta toistensa kurjuudeksi, ja kaikkein pahinta on, kun he ovat
saaneet päähänsä, että siitä koituu heille hyötyä. Mitä sinuun tulee,
Albert, niin sinä olet miehenä nuorempi kuin minä naisena, vaikkakin
saatat olla vuotta tai paria vanhempi minua ihmisenä katsoen. Sentähden
olet myös vähemmän viisastunut kuin minä, ja minä tiedän enemmän,
joskin sinä tiedät muuta mikä on kauniimpaa ja iloisampaa. Älä silti
luule että minä olen nyreäluontoinen, minä olen kevyt ja ripsasmielinen
kuin lintu, ja siitä saat olla varma, että minä aion aina säilyttää
siipeni. Jos sinäkin osaat lentää, niin on hyvä, mutta jos olet vain
jaarittelija, niin sano se mieluummin heti suoraan."
Suuri ja juhlallinen äänettömyys.
"Että sinä saatat pahastua ja loukkaantua", jatkoi lasimestarintytär,
"sen olen nähnyt, ja miksipä ei. Kunhan vain tähdellisistä asioista
tulistuisit. Vaikka", hän lisäsi alentaen ääntänsä, "on mahdotonta
sellaista arvioida tai määräillä ennakolta, sen olen kylliksi havainnut
ja kokenut, -- mikä vain kynttä raapaisee toisella, se toisella
vihlaisee sydänjuuriin ja polttaa tärviölle kuin myrkky. Jumala maar
parhaiten tietää, millaisiksi hän ihmiset tahtoo, mutta minä en sitä
ymmärrä."
Kersantti tunsi olemuksensa äkisti kahtakymmentä vuotta vanhemmaksi
kuin vastikään, ja hän virkkoi: "Sara saakoon kuulla, miten minun
laitani on ollut. Minä en ole mikään ammattimestari, ja niille sinä et
kotoisissa suhteissa suurta arvoa antanekaan, jos saan päättää
siitä mitä olet lausunut sekä isästäsi että muista Lidköpingin
ammatinvanhimmista. Mutta upseerikaan en ole, ja sinun puheentapasi
mukaan se merkitsee, että minä en ole tyhjäntoimittaja tai lavertelija,
ainakaan suuressa mitassa. Olen siis aliupseeri, juuri se vain. Mistä
johtui, että heti eilen niin miellyin sinuun, sitä en nyt kykene
muistamaan, ja pelkäänpä että siitä kertominen kuulostaisi sinusta
liian vähän tähdelliseltä. Sinä.... mitä sinun rivakkaan puheluusi ja
runsaaseen opettavaisuuteesi tulee... niin sinä olet niin ilmeisesti
Länsigöötan kulmilta kuin yksikään tyttö saattaa olla, mutta minä
puolestani olen sitä lajia, että minä en siksi pidä sinusta vähemmin.
Tietenkin sinun siis pitäisi kysyä, mikä minä olen miehiäni ja
missä syntynyt. Sitä et ole tiedustanut, ja tunnustan että se
välinpitämättömyys on hieman loukannut minua. Mutta meidän kesken on
nyt jo aikaa sitten käynyt turhaksi puhua pikku haavoista. Tahdon
senvuoksi mutkattomasti sanoa sinulle, että suuria siipiä ei minulla
ole lentääkseni, mutta aivan vailla untuvia en ole. Palvelukseni
kruunun asioissa on vähäpätöinen. Sen perusteella minulla kuitenkin on
oikeus käyttää sotilaan pukua, ja harjoituksissa olen saanut
ruumiiseeni ryhtiä. Sitäpä mieseläjä enimmin tarvitsee ja -- ellei hän
kerta kaikkiaan ole tyhmä, auttamaton vätys -- pääsee hän sillä niin
pitkälle kuin haluaa maailmassa. Sillä tietojen hankkiminen, se on
kelle tahansa helppo asia. Mutta ryhti ja kunto on vaikeampaa, enkä
tahdo mennä kauemmas esimerkkiä hakemaan kuin sinuun itseesi, Sara
hyvä: et liene suurtakaan oppia maailmassa saanut, ellen ota lukuun
että olet ollut verstaassa opissa, mutta siitä huolimatta en puhu
tyhjää, kun väitän että komeampaa ruumiinryhtiä ei ole kellään tytöllä
kuin sinulla. Olen nähnyt monta ja ollut monessa paikassa, joten saatat
luottaa arvosteluuni. Mutta palajan omiin näköaloihini. Matkustan nyt
Vadsbon kihlakuntaan ja menen sitten niin kauas alaspäin kuin
Gräfsnäsiin, Sollebrunniin ja Kobergiin. Teen joka vuosi jonkunlaisen
kauppamatkan -- ostokset ja tarkastuksen samalla kertaa -- niin, en voi
sitä lähemmin selittää -- eräille tiluksille ja maakartanoille, jotka
omistaa perhe S----; olen tälle kaukaista sukua -- hyvin kaukaista,
Sara. Ansaitsen täten erinäisiä osinkotuloja, paitsi huvin katsella
maailmaa. En ole milloinkaan tehnyt kellekään ihmiselle vääryyttä ja
aion ikipäivinä olla sitä tekemättä. Pitemmälle ei ylety siipieni
lento. Kuitenkin voi sattua, että jos muutaman vuoden kuluttua olen
saanut säästymään jonkun summan, ostan itselleni oman pienen talon
Timmelhedissä, tuolla Ulricehamnin puolella, jossa minulla on tuttavia.
Sinne en kumminkaan tahdo sinua houkutella, sinua joka ehkä kammot
maaseutua, kuten minä en liioin pikkukaupunkeja rakasta, muuten kuin
matkustajana, ja mielelläni lähden niistä pois niin pian kuin voin.
Sinä -- omasta puolestasi -- olet iloinen ja hyväntahtoinen, kun
asiat luistavat, ja on siis ainakin yksi kohta, jossa yhdymme, --
lienee useampiakin, kunhan vain ne keksimme. Joko sitten käytät
silkkipäähinettä tai hattua, pidän sinusta molemmissa tapauksissa. Sinä
kirjoitat, kuten olen nähnyt, hyvää, selvää käsialaa. Mutta lopuksi on
minulla suuri mieliteko keväisin ja kesäisin istuttaa kukkia..."
"Ruukkuihinko?"
"Ei, tuhat tulimmaista, kylmään maahan tai korkeintaan taimilavaan, jos
kukat ovat sitä lajia, etteivät siedä kylmää maata. Miksei sentään
ruukkuihinkin, pannakseni ikkunoihin."
"Valkoisia leukoijiako?"
"Aivan niin, ne sopivat hyvin ja antavat huoneisiin hyvän tuoksun.
Mutta silloin täytyy kuitenkin..."
"Niin, silloin pitää ikkunaruutujen olla puhdasta, täysin valkoista
lasia, Albert, sillä vihertävä, karkea lasi, johon muutamain
porvariraukkain on tyytyminen, pistää niin silmään kauniiden kukkain
rinnalla, että silloin on parempi olla kukkia vailla ikkuna-aukoissaan.
Muuten pidän paljon lavendelista, joka on väriltänsä harmaansinistä ja
paremmin sopii huoneisiin, joissa asutaan vähemmissä varoissa. Ah,
Albert, näkisitpä pienen kamarini... minulla on leukoijia! Vaikka,
sehän on totta, sinä matkustat mukana vain Mariestadiin, ja minä saan
sitten ajaa yksin alastonta, hietaista rannikkoa Mariestadin ja
Lidköpingin välillä... Voi, se on mitä paljainta, ruminta tietä!
Huolestun ajatellessani matkaa, jota minun siellä on kuljettava."
"Miksi minä keskeyttäisin matkani Mariestadissa? Se ei ole vielä
määrätty. Eikä myöskään ala, niinkuin sinä sanot, ruma tie heti tuolta
puolen Mariestadia. Onhan, paitsi monta muuta paikkaa, ihana Kinnekulle
sivuutettavana Mariestadin ja Lidköpingin välillä."
"No, saattaahan olla, että siellä jossakin on Kinnekulle mutta lakeata
maata on niissä pitäjissä, sen verran muistan, sillä Mariestadiin olen
kerran ajanut Lidköpingistä. Ja mitätön seikka kai olisi, onko siellä
lakeata vai ei, mutta minä kauhistun ajatellessani että..."
-- Mitä, kykeneekö hän kauhistumaan? -- ajatteli Albert. -- No Jumalan
kiitos, silloin hän kuitenkin on... "Mitä sinä kauhistut, Sara?" sanoi
hän ääneen.
"Niin, senpä voinen sanoa, vaikka se kuuluu lapselliselta. Minusta on
ikävää ajaa maalaisrattailla joku rahjus rinnallani. Siksi olenkin
harvoin itse lähtenyt tilausmatkoille ympäröiviin kihlakuntiin, vaan
melkein aina lähettänyt kisällin tahi jonkun luotettavimmista pojista,
vaikka olen siitä kärsinyt suuria tappioita, mutta eihän sitä voi
kaikkea kestää."
"Mitä Herran nimessä, oletko kärsinyt suuria tappioita?"
"Kylläpä vainenkin. Ei ole kai ketään Lidköpingissä, jolta
pojanveikaleet ovat niin paljon palasiksi särkeneet matkalla, ennenkuin
on ehditty panna puitteisiin. Mutta sitä mielipahaa jaksaa sulattaa, se
ei koske sydänjuuriin. Nytpä saan nähdä miten äiti raukkani voi, kun
tulen kotiin."
"Hän kuolee pian, kenties, ja se kai on, kuten olet sanonut, hänelle
parasta. Silloin jäät yksin taloon. Mutta palataksemme matkaan, mitäs
annat minulle, jollen seuraa mukana ainoastaan Mariestadiin, vaan
Lidköpingiin saakka?"
"Ah!"
Tämä pieni ilon huudahdus oli ehdoton; kuitenkin Sara heti malttoi
mielensä, katsoi matkatoveriinsa ja sanoi: "Sinä saat, aivan ensiksi,
minun osuuteni kyydistä..."
"Se on tietty."
"Ja... ellet pane pahaksi, olet saapa leukoijan-oksan, talletettuna
uuteen lippaaseen, johon itse olen leikannut lasin, pannut kultapaperia
alle ja liimannut reunat kiinni."
"Siihen en sentään ole täysin tyytyväinen. Nono, me tuumimme kai
jotakin tiellä, meillä on vielä monta peninkulmaa sitä ennen", sanoi
kersantti.
"Ja ehkäpä", keskeytti neito omituisen hienosti korostamalla, "vakaasti
suutut minuun jo ennenkuin pääsemme niin pitkälle kuin Mariestadiin, --
silloin erkanemme... jo siellä."
Pari sieviä, sirosti kiemuraisia, tummia viiksiä kohosi kersantin
ylähuulella, joten on ylen uskottavaa, että hän aikoi kohottaa itse
huulta, avata suunsa ja puhua, ehkäpä mainita enemmän Lidköpingiin
matkustamisen korvaamisesta. Mutta Sara oli tuskin lopettanut viime
sanansa, kun hevoset säikkyivät, Jumala ties mitä tien varrella olevaa
risua; ruskearyppyinen kyytimiesukko, omalla tavallaan yhtä uuras
keskustelemaan varsojen kanssa kuin kaksi matkustajaa keskenänsä, oli
päästänyt ohjakset liiaksi höllälle, joten hän ei äkisti kyennyt niitä
pidättämään, vaan juoksijat lähtivät nelistämään ja yrittivät
pillastua. Neriken hevoset ovat oivaa rotua, ja niitä ruokitaan hyvin;
tulisuus, rohkeus, juoksuinto ovat niille ominaisia. Itse Albertin
täytyi siis nopeasti kavahtaa seisomaan istuimen eteen, hän tempasi
ohjakset ukon kädestä ja vetäisi ne tiukasti taaksepäin, niin että
molempain hallavanruskeiden kimojen täytyi taivuttaa kaulansa kuin
korkeat kaaripyssyt, päristää ja työntää turpa rintaa vasten.
Pillastumisesta ei siis tullut valmista, mutta mennä huristiin, niin
että pyörän tulkat olisivat voineet tuleen syttyä, jos olisi
haluttanut.
Kersantin kiharat hulmuilivat takinkaulukselle. Hän oli nyt mielestään
vähintään kahtakymmentä vuotta nuorempi jälleen. Hän katsahti alas
sivullepäin, Sara ei näyttänyt lainkaan hätääntyneeltä huimassa
vauhdissa, ja tämä ilahdutti Albertia enemmän ja suuremmasti kuin
historioitsija pystyy kuvailemaan. Albert ajatteli: -- Tässä on toki
uudelleen eräs kohta, jossa hän ja minä saatamme yhtyä. Ehkäpä joskus
vielä tapaan jonkun lisää.
Mutta totta tosiaan onkin mahdotonta historioitsijan seurata kaikkia
tapahtumia, eikä hänen sovi kertoa kaikkea, pientä ja suurta, sekä mitä
puhuttiin ja oltiin puhumatta, mitä tapahtui ja oli tapahtumatta,
kuinka monasti hattu vaihdettiin huivin sijaan ja päinvastoin! Lyhyesti
sanoen, he tulivat Glanshammariin, tulivat Örebrohon, tulivat Kumlaan,
ja tulivat vielä kauemmaksi.
Mutta vaikkapa ajoneuvot olivat mennä täyttä karkua Glanshammarin
tiellä, ei matka kuitenkaan sitten sujunut yleensä niin nopeaan kuin
ensi laskelman mukaan. Sillä lieneepä siinä koko paljon, kun tarvittiin
neljä yösijaa Arbogan ja Mariestadin välillä? Ja että niin kävi, on
päätettävä siitä, että he ajoivat perille Mariestadiin vasta tiistaina;
he olivat kuitenkin jättäneet Tukholman torstaina, kuten alussa
tiedoksi annettiin. Siis kuusi päivää kaikkiaan, joista yksi Mälarilla
ja muut viisi maitse.
Osaksi kai viivytys johtui siitä, että kun he Bodarna-majatalossa,
jonne jäätiin erääksi yöksi, aamulla nousivat, ei Sara voinut täysin
hyvin. Hän ei ollut ennen joutunut niin suuren mielenliikutuksen
valtaan, ja hänen silmänsä, vaikka nyt melkein kirkkaammat kuin
muulloin, kiiltäen ja täynnä syvintä sydämellisyyttä hänen katsoessaan
Albertiin, ilmaisivat kuitenkin jälkiä siitä että hän tuskin oli
maannut puoltakaan yötä. Tyttö, joka toi kahvia kello puoli seitsemän,
oli siis kovin tervetullut. Oivallinen juoma sellaisessa tilaisuudessa
kuin huomenhetkenä. Mutta se on kai jälleen liian yksityiskohtaista
mainittavaksi?
On siis parasta heti olla perillä Mariestadissa. Sitä ei kenkään voi
auttaa, että matkaa on kestänyt kokonaista kuusi päivää.
Mariestad on syystä siinä maineessa, että se on Ruotsin
luonnonihanimpia pikkukaupunkeja. Kenelle ei muistuisi mieleen tuo
laaja aukea näköala Vänern-järven yli, etenkin kirkkomäeltä katsottuna?
Tai itse kirkko, iso ja korkealla sijaitseva, joka jo ennen kaupunkiin
saapumista kiinnittää huomion ja vetää sen pois oikealle päin tuuheasta
lehtikujasta, jossa (Tukholman suunnalta laskien) matkustaja ajaa?
Vihdoin, kun on saavuttu kaupunkiin ja ehditty alas torin toiselle
puolen, pitkä lauttasilta, idyllisesti uiskentelevana Tida-joen
leveällä, kirkkaalla vedellä? Ja sitten tuolla puolen siltaa sievä
Marieholm, maaherran asuinpaikka, ei kovin upeileva erinomaisen
korkeuden puolesta, mutta sitä viehättävämpi ympäröivän runsaspuisen
kasvullisuuden kannalta? Maanisällisiä muistoja oivallisista läänin
hallitusmiehistä piilee kuin kietoutuneina pehmeisiin, iltatuulessa
notkuviin vaahteran-, koivun- ja pähkinänoksiin ja liehuviin lehviin.
Kuka ei muistaisi kaikkea tätä? Muisto kumminkin riippuu siitä onko
käynyt Mariestadissa, sillä pelkkä kuulopuhe ei suuresti auta, täytyy
omin silmin nähdä Tidan leppoisa, viehättävä jokisuu.
Albert ja hänen seuralaisensa saapuivat sinne taivaallisen ihanana
heinäkuun-iltana. Jonkun verran seikkaperäisyyttä on jutelmalle
paikka-paikoin sallittava. Tulee ja pitää siis suoda anteeksi, että
kerrotaan mitä seuraa.
Kaupunkiin tullessaan ja torille päästyänsä eivät he ajaneet suoraan
alas Marieholman-sillalle päin, vaan poikkesivat pienelle
oikeanpuoliselle kadulle, joka ei pääty ennen kuin Vänern-järveen.
Jokseenkin tämän kadun keskivarrella oli talo, joka otti väsyneitä
matkailijoita vastaan.
He astuivat tässä pois vaunuista, huolehtivat kapineiden
sisällekantamisesta, ja kaikki kävi hyvin. Mutta sittemmin Albert
ehdotti, että he illan vielä ollessa niin valoisa ja kaunis lähtisivät
huviretkeilylle pitkin kaupunkia.
Sara oli viime aikana, Bodarna-majatalosta lähdettyä, tullut
vaiteliaammaksi, ei juuri juhlalliseksi -- se sana ei sovi -- mutta
ylevähenkisemmäksi, eikä hän enää niin usein jutellut ammattikunnan
asioista. Paitsi tätä muutosta ei hänessä huomattu mitään muuta kuin
se, että katseen tavallinen veitikkamaisuus oli vaihtunut
jonkinmoiseksi taivaalliseksi ystävällisyydeksi ja sävyisyydeksi miltei
kaikkeen nähden, mitä Albert halusi.
Sanallakaan estelemättä salli Sara hänen ottaa hänet käsikynkkään, ja
hän seurasi kersanttia minne tämä aikoi hänet viedä. Hänellä ei ollut
mitään kävelysuunnitelmaa. Siten oli luonnollisinta ja aivan itsestään
johtuvaa, että he menivät torin poikki alas lauttasillalle, pysähtyivät
sen keskelle ja katselivat Tida-jokea.
Tässä seisoessaan ja pohjoiseen katsoessaan oli heillä rajaton näköala
Vänernin iltakuulakan, vipevöivän vesikankaan yli. He eivät voineet
nähdä missä ja miten järvi yhtyi taivaanlakeen: se näytti kaikki
yhdeltä. "Ja tämänkö nimi on Tida?" virkahti Sara hieman hutjuttaen
päätänsä. "Aivan samoin virtaa Lidakin meidän kaupungin halki, ja sen
sillalta on myöskin yhtä suuri... suuri... suuri näköala Vänernin yli
pohjoiseen päin ja ylöspäin pilvihin saakka, kun on tällainen ilta kuin
nyt! Voi, Albert, Albert! Tässä muistuu juuri mieleeni se hetki,
jolloin minä ja äitini seisoimme Lida-joen sillalla... ja hän heitti...
heitti sormuksen pois... kauas... kauas jokeen..."
Albertia värisytti äkkiä, hän otti neidon taas käsikynkkään ja lähti,
vaikka tämä tuskin sitä tahtoi, takaisin Tida-sillalta poispäin.
Tultuaan ylös kaupunkiin jälleen kääntyivät he sille puolen, jossa
kirkko seisoo. Kirkkotarha, matalan kivimuurin ympäröimänä ja
puu-istutusten ryhmittäin varjostamana, on niin lähellä Vänerniä, että
järvi näyttää olevan jalkain juuressa. Ja itse korkea, harmaa,
kunnianarvoisa kirkko on aivan katsojan ääressä.
Sara pyysi päästä istumaan hautakivelle. Albert istahti viereen. "Sinä
olet niin vaiti, hyvä, rakas Sara, oletko väsyksissä?" Tämä ei edes
vastannut näihin sanoihin, mutta kersantti seurasi hänen silmäyksiään
ja huomasi, että hän kauan ja miltei haaveellisesti (sellaista hän ei
ollut neidossa koskaan ennen nähnyt) katseli paria sievää pikku lasta,
jotka leikkivät jonkun matkan päässä heistä nurmikolla; ne temmelsivät
hurjasti ja löivät leukoijilla toisiaan vasten kasvoja.
Lapset eivät näyttäneet köyhiltä eivätkä rikkailta, mutta harvinaisen
kauniilta. Albert viittasi ne luokseen, tuottaakseen Saralle
mielihyvää. He tulivat paljain päin ja suortuvat hajallaan. Sara
vaivoin pidätti kimmeltävän kyyneleen, oli ääneti, mutta taputteli
heidän päätään ja kaulaansa. Albert sanoi:
"Ajatteleppas, Sara, jos näillä kauniilla lapsilla ei olisi vanhempia!"
"Isää ja äitiä eivät he ole voineet olla vailla, koska ovat olemassa."
"Mutta jos heidän isänsä ja äitinsä..."
"Olisivat kuolleet? Niin, silloin heitä kumminkin Jumala suojaa sekä
hyvät ihmiset, joita aina on olemassa. Minä tiedän erään Lidköpingissä,
jolla ei ole lapsia ollut, mutta jonka ilona on ollut omilla varoillaan
auttaa ja vaatettaa useita pienokaisia, joiden vanhemmat... Albert..."
"Ovat kuolleet?"
"Ei, paljon pahempi, tappelivat ja turmelivat toisiaan ruumiin ja
sielun puolesta ja antoivat lasten olla."
"Senlaatuinen lapsi olet itse kerran ollut, Sara."
"Ja armeliasta tätiä, Gustava tätiä, jonka oli tapana hiipiä kotiini
vanhempaini luo, on minun kiittäminen, että olen senkin verran ihminen
kuin olen. Kun isä kuoli, tuli kotona tosin vähän parempaa ja
rauhallisempaa, mutta äiti oli silloin jo niin runneltunut ja
tylsistynyt, ettei hän kelvannut mihinkään eikä enää voinut toipua,
vaikka hänen kyllä muuten olisi silloin ollut mahdollista tulla
ihmiseksi jälleen. Senjälkeen olen varttunut suureksi ja ottanut
ohjakset kotona. Mutta olenpa sellainen, sen todistuksen saanen antaa
itsestäni, etten tahdo suututtaa enkä vahingoittaa ketään -- vähimmin
sinua, Albert. Hirveätä se on ja hirveäksi jää, että ihminen voi saada
oikeuden, joka antaa hänelle tilaisuuden kuolemaan asti tuhota toista.
Siten ei Jumalan ihana rakkaus ainakaan pääse edistymään maan päällä.
En ikänä minä tahdo sitä valtaa toisen yli enkä kenellekään aio antaa
sitä itseni yli."
Albert vaikeni. Hän taputteli lapsia päälaelle.
"Ah, sinä pidät pikku lapsista!" huudahti Sara.
Hänelle vastaamatta sanoi Albert kuitenkin: "Jos nyt näiden lasten
vanhemmat, Sara, olisivat naimatto..."
"Lapset näyttävät hyviltä ja kauniilta; tuntuu siltä että Jumala ja
ihmiset rakastavat heitä."
"Mutta jos vanhemmat eivät ole naimi... eivät huolehdi heistä...
Voisimmehan näiden lasten sijasta, Sara, ajatella nälkiintyneitä,
repaleisia, hyljätyitä."
"Jos vanhemmat ovat hyviä ja järkeviä ihmisiä", virkkoi hän lempeästi,
"niin he kyllä huolehtivat lapsistaan, niin kauan kuin elävät; sen
tiedän niin varmaan kuin ettei kukaan raasta sydäntä omasta
rinnastaan."
"Mutta jos vanhemmat ovat häijyjä ja järjettömiä?"
"Niin, siinä tapauksessa he ovat häijyjä ja järjettömiä, olkootpa
naimisissa tai ei; ja he toimivat sen mukaan, sekä lapsiaan ja itseään
että muita Jumalan luomia viheliäisiä olentoja kohtaan. Sen olen
kylliksi nähnyt ja havainnut, Albert."
"Mutta ero siinä on..."
"Niin, suuri ero. Sen eron olen näet huomannut olevan, että jos ihmiset
alottavat olemalla hyviä ja viisaita, niin saattavat he kyllä jatkaa
niin, vieläpä kasvaakin siinä, jos saavat elää elämäänsä niinkuin
Jumala on heidät luonut, taikka jos heitä ihmiset hyvänsävyisesti
oikaisevat, kun he hairahtuvat, kuten useinkin tapahtuu. Mutta jos
heidät saatetaan olemaan yöt päivät pahassa seurassa, niin he saastuvat
ruumiiltaan ja sielultaan; ja jos he sitä seuraa inhoavat, mutta heidän
kuitenkin on pakko siinä oleskella, niin tapahtuu tavantakaa, että he
katkeroituvat, kiihtyvät ja muuttuvat kuin perkeleiksi."
Albert ällistyi, kuten aina, tämän sanan kuullessaan, mikäli hän ei
itse sitä käyttänyt kirosanana, Hän kuiskaili jotakin itsekseen
herännäisistä.
"Ajattele mitä tahdot, Albert, mutta minä en suinkaan ole herännäinen;
sitä voit kysyä heiltä itseltään, sillä minä jätän sinulle täyden
vapautesi. Kun minä tässä hautakivellä puhun perkeleistä, niin
tarkoitan turmeltuneita, hirveitä ihmisiä, joita kyllä saa kaupungeissa
nähdä, ja maalla kanssa, luullakseni."
"Sillä tavoin ihmisiä koetellaan, Sara."
"Koetellaanko? Minä arvelen, ettei kukaan, joka tahtoo ihmisille oikein
hyvää, toimita sellaista koettelemusta, jossa suurin osa hukkuu ja
suorastaan uppoaa. Ja kenen onkaan soveliasta ja säädyllistä tuottaa
ihmisille niin helvetillistä koettelemusta, että se päättyy itse
helvettiin? Sitä en nimitä koettelemukseksi, vaan raivohulluudeksi."
Albert säpsähti uudelleen ja kavahti pystyyn kuullessaan nuo hirveät
sanat. Helvetti, raivohulluus ja perkeleet eivät olleet koskaan
kuuluneet siihen keskustelukieleen, jota hän seurassa käytti, paitsi,
kuten sanottu, kirotessaan. Ja Saran seurassa hän ei ollut ikänä
vannonut ainoatakaan sadatusta, ainakaan hänelle itselleen suunnattua,
ei hyvää eikä pahaa.
Mieltänsä hauskuttaakseen hän nosti lapset, toisen toisensa jälkeen,
syliinsä, suuteli heitä lämpimästi ja katsahti hieman arasti alas
neitoon, joka istui hautakivellä. Hän huomasi Saran samalla hetkellä
katsovan ylös häneen ja lapsiin, ja näytti siltä kuin hän puolittain
aikoisi ojentaa kätensä heitä kohti. Häntä kiinnitti ihmeellisesti tämä
taulu. Hän ei ollut maalaaja, sävelniekka eikä runoilija; hän ei siis
osannut piirtää, laulaa eikä itselleen ilmaista mikä häntä niin
viehätti tuon istuvan, ylöspäin tähystävän naisen kuvassa. Eikä
tämäkään ollut luonteeltaan runollinen. Puhtaan ja taivaallisen
teeskentelemättömän olennon kuva on yhtähyvin jotakin.
"Nyt... nyt tule sisälle, Sara! Ilta joutuu joutumistaan, saatat
kylmettyä. En ikimaailmassa tahtoisi, että sinä vilustuisit." Hän antoi
taas lapsille useita suuteloita ja pieniä hopearahoja; he juoksivat
laulaen tiehensä, ja hän otti Sara Videbeckin käsikynkkäänsä.
"Vilustuisin? Toivon ettei niin käy. Minun on koko lämmin, Albert,
vaikka asia lienee niin, että sinä et milloinkaan näe minua palavissani
tai huomaa poskieni hehkuvan."
Ennenkuin he astuivat pois kirkkomaalta, kääntyi Sara vielä kerran
taakseen, katseli majesteetillista, korkeata, harmaata kirkontornia
heidän takanaan ja taivutti huomaamattomasti vartaloaan, ikäänkuin
olisi niiannut jäähyväisiksi... tahi ehkä kiitollisuudenosoitukseksi
siitä hauskuudesta, joka hänellä oli ollut pienokaisista kirkkomaalla.
Albertin sydän keveni jälleen hänen päästessään kadulle. Sara asteli
myös keveänä, raskasmielisenä ja melkein kimmoisena hänen vierellään.
He alkoivat jutella matkasta ja kaikenlaisista tarvikkeista. Ennenkuin
tiesivätkään, olivat he saapuneet majatalon luo, jossa heidän tavaransa
jo olivat, tilavassa, kauniissa, rattoisessa kamarissa.
Kuitenkin tuli pian niin hämärä, että palvelusneito toi huoneeseen
kynttilöitä, laski alas kaihtimet sekä kysyi mitä herrasväki käski
illalliseksi, ja tahtoivatko he syödä alhaalla yleisessä huoneessa,
vaiko ylhäällä itsekseen.
"Aluksi noutakaa ruokalista, neito hyvä, niin määräämme sitten muun."
Tyttö meni. "Huvittaako sinua olla tuolla alhaalla kansan parissa?"
kysyi Albert.
"Ei... eikä millään muotoa tänä iltana!" sanoi hän. "Olemme nyt
Mariestadissa, ja meillä on yhtä ja toista juteltavaa ja laskettavaa
keskenämme, jos täällä eroamme ja sinä menet etelään, mutta minä
länteenpäin. Syödään vaan täällä ylhäällä."
Tyttö palasi ja toi ruokalistan. Albert määräsi ruokalajinsa, jotka
pitivät yhtä Saran maun kanssa paitsi siinä, että tämä otti salaattia
lihan kanssa, hän sitä vastoin mieliruokaansa kurkkuja. "Ja kattakaa
meille pöytä täällä ylhäällä", sanoi kersantti. Neitonen meni ja
palasi; kaikki joutui kuntoon. Pienen, hilpeän ja tuttavallisen aterian
jälkeen korjattiin ruoka pöydältä, ja he jäivät yksin.