Katso ympärillesi ja näytä iloiselta! Minä tahtoisin kokea sen suloisen
riemastuksen, että sinun kulkiessasi katua joka toinen tyttö pysähtyisi
ajatellen: Kah, kuinka kaunis upseeri tuossa ajaa!
Historian ja maantieteen, jotka aina ojentavat toisilleen kättä, tulee
tässäkin toisiaan auttaa; niin että kun edellinen viimeksi äkkiä
vetäytyi pois ja nyt väistyy taammaksi, alkaa jälkimäinen puhua, ja
puhuu seuraavasti: Mariestadin ja Lidköpingin välinen tie ulottuu aina
Mariestadista Lidköpingiin saakka. Tätä tietä alkoivat molemmat
matkustajat kulkea heti seuraavana aamuna, kastettuaan korppunsa
kahteen kauniiseen aitoporsliini-kuppiin.
Västergötlannin maantiede sanokoon mitä tahtoo ja haluaa eteläisestä
Venernin rannasta, varmaa on, että jollei katso tiehen, joka siitä
menee, niin se ei silmälle tunnu lainkaan epämiellyttävältä. Molempain
matkustajain päästyä Bresäteriin, virkkoi Albert: "Nyt on kysymys
siitä, onko meidän Forshemiin mennessä valittava jumalallisen kaunis
tie Kinnekullan kautta, joka kulkee halki Österplanan pohjoisosan,
sitten Medelplanaan ja Källbyhyn, jota tietä ajamme ohi Hönsäterin,
Hellekisin ja Råbäckin..."
"Råbäckinkö? Olen kuullut puhuttavan Råbäckistä! En ole ollut siellä
ennen", jatkoi Sara, "mutta miksi nyt sinne menisin, kun hän ei enää
asu siellä?"
"Kuka hän?"
"Siellä on enkeli asunut, mutta nyt muuttanut Vetterniin."
"Rouva... minä tiedän... en oikein muista nimeä."
"Minä en myöskään ole häntä nähnyt", jatkoi Sara, "mutta jos hän vielä
asuisi Råbäckissä, niin haluaisin mennä sitä tietä. Hyviä, oivallisia
kirjoja on hän lainannut Gustava tädille Lidköpingiin, ja niitä olemme
molemmat yhdessä lukeneet lomahetkinämme."
"Niitä minäkin tahdon lukea!" huudahti kersantti.
"Niin sinun pitääkin... mutta..."
"Niin, toinen tie jonka voimme valita", selitteli kersantti,
"sitävastoin kulkee alas Enebäckiin päin, Kullenin itä- ja
eteläpuolitse, halki Skälfvumin, ohi Husbyn, ja niin edelleen. Kumpaa
lähdemme?"
"Kuinka minä voin sen ratkaista? Sellaiseen en minä pysty."
"Mutta sinun pitää tietää, Sara, että Hellekis on Västergötlannin
mainioimpia paikkoja: kannattaisi kyllä mennä sitä tietä."
"Jos niin tahdot. Ja jos siellä on isoja taloja ja rakennuksia, niin
kelpaisi kyllä tutustua paikkaan, se voisi kerran tuottaa hyötyä."
Hieman alakuloisena kersantti kääri kokoon keskustelun runolliset
purjeet. Hän ei nyt muutamaan päivään ollut kuullut ammatin asioita
mainittavan, mutta huomasi heti että ne olivat tulossa. Ja kuinka hän
voisi siitä pahastua Saralle? Kumminkaan hän ei tahtonut että niin
jumalalliset paikat kuin Hönsäter, Hellekis ja Råbäck uhrattaisiin
pelkkien lasimestaritoivomusten päämääräksi. Hän päätti siis valita
arkisen valtatien Enebäckin kautta jättäen Kullenin oikealle.
-- Hän on sentään ollut korkeammassakin vireessä, -- jatkoi kersantti
itsekseen, -- niin, parin päivän ajan, ja hänen puheenaineensa, joskin
aina toistensa kaltaisia mitä viisauteen tulee, eivät kuitenkaan alati
ole maistuneet kisälliltä naispukimissa. Hyvä, viaton tyttö rukka! --
lisäsi hän tuskin pidättäen kyyneltä, -- hyvä, rakas! Kuinka väärin
sinua arvostelen! Eikö ole aika hyvä asia, että olet niin järkevä? Sinä
olet rehellisesti ja oivallisesti hoitava itseäsi ja omi...
Hän riuhtaisi hevosia, ikäänkuin äkillinen säikäys olisi yllättänyt ja
hän pelkäisi niiden jonnekin karkaavan. Mutta hän malttoi mielensä ja
jatkoi itsekseen: -- Kaikki mitä voin säästää ja panna talteen, annan
heille, ja senkin täydellisenä, puhtaana lahjana, aivan noin kuin hän
sen tahtoo, minun siihen lainkaan sekaantumatta (ellei vapailla
neuvoilla), kuinka hän sitä käyttelisi. Mutta? hyvä Jumala! omikseni
tahdon heitä sanoa: niin minun tulee, täytyy, niin varmasti tahdon!
"Niin sinun tulee, ja minusta tuntuu silloin taivaalliselta ilolta
kuulla sinun niin sanovan." -- Albert kavahti säikähtyneenä syrjään
Saran hiljaa näin puhuessa. Oliko hän haaveellisissa tuumissaan
unohtanut itsensä siihen määrin, että oli puhunut ääneen ja paljastanut
sisimmät ajatuksensa?
"Älä pelkää, Albert, minä kuulen sinun kuiskeesi, sinun äänettömimmät
kuiskeesi itsellesi; sillä olen sellainen, että kuulen."
"Suuri Jumala! Kuka sitten olet? Taidatko enemmän kuin muut?"
"Sinä ajat niin hyvin ja mainiosti, Albert; minä rakastan sinua."
"Sinä rakastat minua, mutta et vastaa minulle?"
"Mihin minä vastaisin?"
"Kuinka sinä äsken voit kuulla, mitä vain sieluni vavisten ajatteli?"
"Minä rakastan sieluasi, sentähden kuulen sielusi sanat."
"Mitä ihmettä?"
"Minä käsitän sinua, tarkoitan: ymmärrän ajatuksesi, vieläpä senkin,
mitä vastikään mielessäsi haudoit..."
"Mitä, ammatistako?"
"Niinpä niin... Albert... ikkunalasi ei ole niin halveksittavaa kuin
luulet, Albert. Se sinua talvisin suojaa ulkona olevalta pakkaselta, ja
antaa sinulle kuitenkin valoa samalla. Enin osa elämässä on muuten
sentapaista, että jos se lämmittää, ei sellainen tapahdu ilman
pimeyttä, taikka jos se valaisee, niin tämä harvoin tapahtuu ilman
pakkasta. Ikkuna yksistään... huomaa tarkoin, oma Albert... antaa valoa
pakkasen pääsemättä virtaamaan sisälle; ja se pitää lämmön huoneessa,
säilyttäen kuitenkin samalla valon. Niin on ikkunan laita, ja se
merkitsee enemmän kuin moni käsittää. Sentähden sinun ei pidä ikkunaa
halveksia, eikä vähäksyä Saran ammattia, jolla hän on elättänyt itsensä
ja kaikki Lidköpingin asukkaat, joita hänellä on saattanut olla
autettavina... ja hän auttaa vastakin... ja sinuakin, Albert, jos
joudut pulaan."
"Ei, Sara, sitä sinun ei koskaan tarvitse. Ahkeruus, suuri ahkeruus
ammatissani... sillä minullakin on ammatti!... hyvä, rakas tyttöni, nyt
minä tunnen taivaallisesi, mitä on olla ahkera... minun tulee ja minä
tahdon ansaita!... Tuo sana, joka ennen kuului korvissani niin
kehnolta! Ansaita minä tahdon! Tehdä työtä ja siten auttaa ei
ainoastaan itseäni, mutta... kaikkia Lidköpingissä olevia, joita
minulla saattaa olla autettavana. Ammatti ja ahkeruus... sinä, Sara,
olet opettanut minulle oikeat sanat!" Hän tarttui neitosen käteen.
Maantiede on raukka, joka alinomaa sallii historian itsensä yllättää.
Missä tuo jälkimäinen nyt taas veikään uudelleen voiton? Niin tosiaan,
matkalla Enebackeniin päin. No, ala siis siitä, ja pidä sitten
puoliasi, maantiede!
Enebacken... ja sitten tulevat Holmestadin, Götenedin, Skälfvumin
kirkot, ja vieläpä Vettlösa vähän matkan päässä vasemmalle: anteeksi,
Vättlosahan nimi kuuluu. Sittemmin kuljetaan niin, että nähdään Husbyn
ja vieläpä Klefvan kirkot ylempänä Kulleniin puolella. Edelleen silmää
kohtaa ennen pitkää Brobyn kirkko, Källbyn kirkko, Skebyn kirkko...
Onpa niitä käsittämättömän monta kirkkoa!
Mutta nyt ne loppuvat. Laaja, aava vesi aukenee oikealle ja valtaa
ajajan katseen hurmaavalla kauhistuksella: hän pelkää saavansa koko
Venernin ylitsensä, ainakin pyörännapaa myöten, eikä epäile, että
hyllyvä keltainen hietaranta, jota hän kulkee, kerran on maannut
aaltojen alla. Venern on haltiatar, joka on vetäytynyt vähäisen
syrjään. Kuka takaa, ettei se äkkiarvaamatta hyökkää päälle ja peri
takaisin vanhoja oikeuksiaan? Varsinkin pohjoismyrskyn aikana on tämä
kauhistuttavaa.
Tänään oli tuuli vaiti ja laine hymyili. Sara istui joka silmänräpäys
odotellen näkevänsä Lidköpinginsä. Hän tunsi mitä suloisimpia sisäisiä
muistoja.
Erästä asiaa on kuitenkin sallittava historian edustaa: nimittäin sitä
merkillistä onnea, mikä heillä oli kaiken matkaa, että saivat ajaa
parivaunuissa. Sillä muuten rattaat tavallisesti ovat uhkaamassa
useimpia matkustajia, jotka eivät kulje omin pyörin taikka seiso omalla
pohjalla vaunuissa. Rattailla on joskus ilkeätä ajaa. Oli siis leppeä
kohtalo tässä ollut määräämässä; ja ehkäpä lähin selitys on se, minkä
lääketieteilijät itse... jotka muuten eivät koskaan välitä
kohtalosta... väittävät luonnosta, nimittäin että se erinomaisesti ja
erikoisesti huolehtii naisesta; että se melkein arastelee häntä
vahingoittamasta; on kunnioittava, välttelevä ja varovainen. Tämä on
mystiikkaa, mutta pyhä ajatus. Väistyköön sentähden ihminenkin yhtä
kunnioittavasti syrjään. Polvistukaamme taivaan edessä, joka
tuntemattomana... väärin arvosteltuna... on ympärillämme, niin
läheisenä, niin hyvänä, niin salaperäisenä, niin unohdettuna, ja
kuitenkin niin alati pysyväisenä.
Parivaunujen saamisen onni johtui näille matkustajille usein siitä,
että kun Albert näki hevosten olevan hyviä, ei hän välittänyt vaatia
kyytimiestä, vaan ajoi yksin; josta talonpojat, nähdessään saavansa
kunnolliset ajajat, mielellään suostuvat kiittämäänkin. Siten olivat
nyt kersantti ja Sara kulkeneet yksin koko ajan.
Lidköping tuli. He alkoivat ajaa kaupungin ensimäistä katua, leveätä,
suurta, hyvää; mutta hieman epätasaisesti kivettyä. "Paras Albert,
salli minun astua tässä pois; tämä on lapsuuteni koti: minä tahtoisin
astua täällä jalan. Sinä voit ajaa, minä kävelen yksin."
"Ei, minä astun myös alas, käyn vieressä ja ajan."
"Eipä! Se näyttää pahalta. Ja sitten samalla, Albert, toinen asia. Aja
sinä yksin perille ravintolaan asti tuolle puolen toria. Minä menen
kotitalooni: tahdon tulla sinne ensin yksin. Tahdon nähdä miten on
äiti-raukkani laita."
"Minäkin tahdon hänet nähdä."
"Ei, Albert. Jos hän vielä elää, tuntisi hän kauhua sinut nähdessään.
Sitä minä en tahdo."
"Hyvä Jumala! Mitä sanoikaan?"
"Sillä sinä et mitenkään voisi välttää itseäsi ilmaisemasta: sinä
käyttäytyisit minua kohtaan niin, että hän sinussa aavistaisi kosijan.
Hän vavahtaisi kuvitellessaan sinussa näkevänsä tyttärensä tulevan
miehen. Minulle kävisi vaikeaksi vakuuttaa hänelle, ettet ikimaailmassa
ole tuleva..."
"Häh!"
"Älä kuitenkaan mitään pelkää, Albert hyvä! Sinä tulet pian meille
kotiin, ja saat katsella huoneita, jotka aiot vuokrata. Mutta odota
kunnes annan sinut kutsua. Aja nyt katua suoraan eteenpäin. Ei ole
vaikeata löytää täällä Lidköpingissä. Poikkeamatta mihinkään tulet
tuossa tuokiossa sen sillan luo, josta olemme puhuneet, Lida-joen
yli... tuon, tiedäthän."
"Niin!"
"Sen yli ajat. Mutta katsele näköaloja oikealle ja vasemmalle, sillä
Lidaa ihanampaa jokea ei virtaa minkään kaupungin läpi. Vähän edempänä,
samaa tietä kulkien, tulet torille. Isompaa toria ei ole maailmassa.
Aja suoraan sen poikki etäimpänä vasemmalla avautuvalle kadulle. Se vie
toiselle tullille, josta tie kulkee Göteborgiin. Kun nyt saavut sille
kadulle, vain seuraavaan poikkikujaan torilta katsoen, niin on
ravintola siinä kulmassa. Poikkea siihen, käske kantaa ylös kaikki
kapineemme; ota kamari itsellesi yöksi, tahi siksi kun sinut kutsutan.
Minä lähetän kotoa jonkun oppipojistani tavaroitani noutamaan; sinä kai
tunnet ne erikseen?"
"Ei tosin liene S.V.-merkkiä kaikissa, mutta minä koetan."
"Sinä olet hajamielinen, Albert hyvä. Kun joudut perille, niin syö
vähäsen, vahvista itseäsi, äläkä ajattele niin paljon minua. Tunnet kai
omat tavarasi ainakin? Kaikki mikä ei ole sinun on minun... ja käske
pojan ne noutaa."
"'Mikä ei ole sinun, on minun'!"
"Mutta... älä ole alakuloinen, äläkä kalpea! Sinä olet siivossa
kaupungissa, ettäs tiedät. Katso ihmisiä, kulkeissasi katuja, niin
huomaat, että täällä melkein joka tyttö on miellyttävä... siitä on
Lidköping erikoinen... minä olen kaikkein vähäpätöisimpiä. Katso
ympärillesi ja näytä iloiselta! Tahtoisin tuntea sen salaisen
riemastuksen, että sinun kulkeissasi katua joka toinen tyttö pysähtyisi
ajatellen: kah, kuinka kaunis upseeri tuossa ajaa!"
Kersantti nyökkäsi jokseenkin hilpeästi jäähyväisiksi Saralle, joka oli
astunut alas. Hän ajoi eteenpäin, kuitenkin hitaasti, ja katsoi usein
taakseen jalkaisin astelevaan matkakumppaniinsa.
"Sinä ajat liian kehnosti", sanoi tämä viittoen. "Ei se sovi miehelle."
Kersantti läiskäytti silloin rivakasti ilmaan, hevoset porhalsivat
juoksuun. Sara Videbeck jäi kävelemään yksin.
Hän poikkesi alas jokivarsikadulle, joka johti hänen kotiinsa. Ei ollut
iltamyöhä, mutta kumminkin jo ilta. Useita pilviä liiteli pitkulaisina,
riekaleisina ja selittämättöminä haamuina siellä täällä taivaanlaen
yli; sadetta ei kuitenkaan näyttänyt olevan tulossa. Aurinko leikitteli
alhaalla lännessä yksivakaisten, arveluttavain, hallavanharmaiden
pilvimuodostumain kanssa.
Jalankulkija pysähtyi erään poikkikadun kohdalla, tavatessaan
vastaantulijoita, ja koetti heidän joukostaan keksiä tuttavia.
Pikkukaupungissa melkein kaikki ihmiset tuntevat toisensa. Sarakin
huomasi keitä nämä olivat, mutta vakaaseen keskusteluun syventyneinä ja
joltisenkin välimatkan päässä ollen he eivät häntä havainneet. Hän
tähysteli heidän eleitään, viittoiluaan ja päänkäännnähdyksiään. Mutta
kun he astuivat ohi, kulki hänkin edelleen ja läheni seuraavaa kulmaa.
Täällä hän taas äkkiä pysähtyi ruumissaattueen saapuessa. Sellaisen
kunnioittaminen oli häntä aina pidättänyt. Sitä enemmän nyt, kun hän
hämmästyneenä ja kauhistuneena tunsi tässä saattueessa oman kisällinsä,
mustiin puettuna. Muutamat vanhemmista oppipojista kantoivat
ruumisarkkua. Se oli hänen äitinsä, sitä hän ei voinut epäillä.
Hän yritti hillitä poven hirmuista liikehtimistä, hengityksen
kiihtymystä, kun oli vältettävä sopimatonta esiintymistä kadulla.
Matkapukimissaan, joissa ei ollut merkkiäkään mustasta, ei hän tahtonut
näyttäytyä. "Äiti! Äiti! Enkö milloinkaan enää saa kasvojasi nähdä?"
huudahti hän, väänteli käsiään ja vetäytyi vielä syvemmäksi siihen
nurkkaan jossa seisoi, antaakseen surullisen saattueen kulkea ohi. Hän
oli kuulevinaan lukkarin saattueessa kolkosti mutisevan naapurilleen:
"viime sunnuntai-yönä."
Vakaat vaeltajat eivät häntä huomanneet. Mutta kun arkku oli
sivuuttanut hiljakseen itkevän, piilossaolevan tyttären, kävi hänen
mahdottomaksi jatkaa omaa vaellustansa kotia kohti. Hän näki
saattojoukon kääntyvän kirkolle päin. Oliko nyt hautaus vaiko
ainoastaan väliaikainen maahanpano, ei hän voinut tietää, mutta
vastustamaton voima veti häntä jonkun matkan päässä seuraamaan mukana.
Kaikki oli hänelle vielä sekavaa, kaameata, liian äkisti yllättävää:
äitinsä näkeminen, ainakin hänen arkkunsa koskettaminen huulillaan,
ennenkuin hänet maahan laskettiin, oli välttämätön asia.
-- Viime sunnuntaiyönä? -- tavasi hän ajatuksissaan yhteen. -- Missä
minä silloin olin? Torstaina läksin Tukholmasta. Ellei matka olisi
viivästynyt... ellei... jos... niin olisimme... niin olisin jo
sunnuntai-iltana voinut olla kotona. Nyt on keskiviikko! Mikä oli
sunnuntai-yönä olinpaikkamme'? Mikä? Bodarna, -- hän vastasi itselleen.
Lidköpingin kirkko on asemaansa nähden toisenlainen kuin Mariestadin
siinä, että kun jälkimäinen on erittäin korkealla, valliten koko
kaupunkia ja näkyen kaikkialle, on sitävastoin Lidköpingin kirkko
eräässä kaupunkinsa nurkassa, tosin niin, että sen kaukaa huomaa...
sillä se on sentään melko suuri rakennus... mutta ei siinä määrin että
se heti ja kaikkialla sitoo silmän. Se ei ole saanut sijaansa itse
Venernin varrella kuten Mariestadin kirkko, mutta on paljoa
lehtevämmän, tummemman, hartaamman kirkkomaan ympäröimä.
Sara tahtoi sitä vähemmin lähestyä saattuetta, kun naiset eivät koskaan
kulje mukana sellaisissa, ja varsinkaan ne, joille suru kuuluu, eivät
näyttäydy ulkona ja vähimmin kirkkomaalla ratkaisevassa tilaisuudessa.
Mutta Saran täytyi mennä kirkkomaalle! Jos nyt oli tarkoitus laskea
maan poveen rakkaan maallinen tomu, niin oli hänen katseittensa,
mahdollisimman teroittuneina, yritettävä seurata tätä matkaa sen
viimeiseen huomattavaan silmänräpäykseen.
Hän havaitsi liikutetuin mielin, että kaupungin vähäpätöisin pappi oli
kutsuttu ja saanut tehtäväkseen hautaustoimituksen suorittamisen.
Arkku kulki niiden ihmisten ympäröimänä, jotka olivat olleet
lasimestarinlesken työläisiä; harvoin tottuneina mustissa käymään he
nyt näyttivät huonosti varustetuilta suureksi osaksi lainatuissa,
ainakin ahtaiksi käyneissä vaatteissaan. Mutta kaikkien kasvoissa oli,
Saran nähdessä heidän kulkevan ohitsensa, ilmennyt kalpeuden,
riutumuksen leima. -- Olivatko he menneet noin huonoiksi niiden kolmen
viikon ajalla, jotka olin ollut kotoa poissa? Ei, sen täytynee merkitä
surua tai hartautta, -- toivoi hän. Arkku oli jo kaukana kirkkomaalla,
kun tytär horjuvin askelin myöskin yritti uskaltautua sisäpuolelle.
Siellä hän silmäili ympärilleen joka taholle. Ei ollut keräytynyt
mitään ihmisjoukkoa, johon hän olisi voinut sekaantua täten
uskaltautuakseen lähemmäksi sitä valmiiksi luotua multakumpua, johon
hänen katseensa tuijottivat. Hän vetäytyi siis syrjään korkean
hautakiven luo erään puun juurelle. Ollen itse piilossa sen takana,
saattoi hän kuitenkin nähdä äitinsä viimeisen... ainoan... kunnian.
Laimeata soittoa alotettiin kirkon pienimmällä kellolla, pappi aukaisi
käsikirjan, lukkari ryhtyi virrenvärssyyn.
Nämä äänet kuullessaan Sara vaipui polvilleen nurmikolle syrjäisen
hautakiven luo. Kyyneleitä valui vuolaina tulvahduksina, hänen päänsä
vavahteli alas kukkanurmeen asti, ja hänen kätensä kannattivat painuvaa
otsaa. "Äiti, äiti!" huudahti hän ääneen, sillä hän tiesi, ettei kukaan
kuolevainen täällä häntä kuullut. Autuaallinen muisto kuitenkin samalla
täytti hänen sydämensä. "Olen täyttänyt toivomuksesi, äiti! Alinomaista
varoitustasi olen totellut. Oi, missä nyt lienetkin, anna minulle
siunauksesi!"
Jos vainajan henki nyt silmäili ympärilleen siihen mitä tässä tapahtui,
niin se saattoi tuolla haudan partaalla nähdä nuo mustiinpuetut, jotka
huolehtivasti ja kunnioittavasti -- ei kuitenkaan monin sanoin, sillä
eihän lasimestarinlesken elämässä ollut mitään kehumista --
askartelivat vainajan tomun ympärillä, mutta tässä puun alla, taivaalle
ja elämälle suuremmaksi iloksi, polvistui kauniin kuvan hahmossa
tulevaisuus ja jälkimaailma; tämä kuva saattoi hengelle olla
onnekkaampaa, verrattomasti onnekkaampaa katseltavaa. Taivaallinen
hyve, puhdas siveellisyys, tosi velvollisuus ovat usein jotakin
tuntematonta, väärin arvosteltua, näkymätöntä. Piilossa seisoi tytär,
äänettömänä rukoillen. Ihmiset eivät häntä nähneet. Vilvoittava
tuulonen kulki kukkien yli.
Virrenvärssy oli lyhyt, kellojen soitto pian vaikeni, ja papin sanat
eivät olleet sen useampia kuin käsikirjan. Kaikki päättyi siis
täydelleen kuten pitikin: ei mitään puuttunut, mutta ei myöskään mitään
lisätty. Kisällin sisäänpainuneiden silmien alta näkyi vähäisen sinistä
ylinnä poskilla. Verevät oppipojat tarttuivat tarjolla oleviin
lapioihin ja alkoivat luoda multaa hautaan.
Albert oli saapunut määräpaikkaansa kadunkulmassa, ottanut kamarin
kaupunginravintolan toisessa huonekerrassa ja istuskeli siellä
levottomana, uteliaana ja sanantuojaa odotellen, mieli virittyneenä
milloin korkeampaan, milloin matalampaan äänilajiin. Hän katsoi kelloa,
se oli seitsemän illalla. Hänestä näytti nyt mahdottomalta tilata
hevosia heti huomispäiväksi ja niin pian matkustaa Sollebrunniin päin,
mutta kello kahdeksan huomasi hän juuri sen oikeaksi. Ensin oli hänen
kuitenkin sanottava jäähyväiset -- ja milloin tapahtuisi hänen paluunsa
sopivasti? Nämä kai eivät olleet pulmallisimman laatuisia tuumailuja,
mutta hän oli jo tottunut yhden kanssa tuumimaan niin paljosta; hän
tahtoi tehdä nytkin niin, mutta tunsi olevansa yksin.
Hänen levottomuutensa kohdistui vihdoin yhteen ainoaan
polttopisteeseen: hän istui ääneti, jäykkänä ja tuijottavana
nurkkasohvassaan ihmetellen ettei sanantuojaa tullut. Hän kuuli
tarjoilijattaren sulkevan ulompien huoneiden ovia. Hän huusi tämän
luoksensa jyrisevällä äänellä. Neitonen tuli juoksujalkaa. "Anna
minulle kupillinen teetä!" käski hän ja näytti hurjalta.
Tottuneena tavattomiin vieraihin lähti neito tiehensä kiltisti, ääneti
ja ihmettelemättä. Silloin kersantti huusi hänet takaisin, ja hän
palasi jälleen. "Kuulitko mitä pyysin?" ärjäisi hän. -- "Kyllä, herra."
-- "No jouduta sitten aika pian, minä istun tässä ja odotan!" -- "Ei
herra ole minua odottanut, sen verran tiedän", sanoi neito
loukkaantuneena ja lähti ulos hieman nyrpeissään.
-- Voi, kuinka sinua odotan! -- puhkesi kersantti itsekseen huokaamaan,
kuulematta ulosmennyttä tyttöä.
Teetä tuli, kuumaa ja väkevää! Itse hänkin, joka sitä kantoi, näytti
harmistuneelta, sillä kärsivällisyys voi loppua keneltä tahansa, ja kun
kersantti nosti kuppia huulilleen, poltti hän suunsa niin julmasti,
että huusi: "Oh, lempo!"
"Etkö sinä olisi voinut vähän viivyttää sen tuomista?" karjaisi hän;
"minä en ole luotu kaltattavaksi."
"En minäkään", vastasi lidköpingiläistyttö nokkelasti.
"Oietko hullu?"
"Enpä toki, ei tarvita kuin yksi sellainen."
"Tahdon panna sekaan enemmän sokeria ja kermaa, niin tee jäähtyy",
huomautti kersantti, päästen järkiinsä ja tullen paremmalle tuulelle.
"Paljonko kello on?"
"Se ei minua liikuta."
"Sinäpä olet hiton elävä."
"Suvaitsetteko kupin lisää?"
"Näen kellon olevan pian yhdeksän, eikä kuulu mitään sanaa! Laita
vuoteeni tuossa paikassa, käyn makuulle, niin on jotakin tekemistä.
Niin, kaada kuppi lisää!"
"Onko se juotava vuoteessa?"
"Kaada sinä ja anna sen seistä siinä, niin saanpa nähdä. Minä menenkin
kadulle, katsomaan ympärilleni; mutta jos joku sanantuoja tulee, niin
huuda minut heti tänne ylös! Ja valmista sillaikaa vuode!"
"Juonikas upsieri!" sanoi tyttö hänen mentyään; "mutta hän odottaa
sanaa, ja minä en hänestä välitä." Hän laittoi vuoteen nopeasti ja
reippaasti; hän oli suutuksissaan: pielukset ja hurstit lensivät kuin
riivatut edestakaisin hänen käsissään. Tuossa tuokiossa, kuten
kersantti oli pyytänyt, tuli makuutila kuntoon.
Todellakin alakuloisena, pää painuneena rintaa vasten ja kalpeana,
palasi kersantti. "Eikö mitään sanaa ole kuulunut?" hän kysäisi mitä
sävyisimmällä äänellä portaita alas hypähtelevältä palvelusneidolta.
"Ei, mutta kaikki on ylhäällä kunnossa." Hän katosi alhaalle. Kersantti
nousi portaita ylös.
Päästyään huoneeseensa ei hän puhunut mitään. Hän loi vielä katseen
ikkunasta kadulle, nähdäkseen eikö... Mutta ketään ei näkynyt.
Hän istui kauan ruudun ääressä, mutta mitään ei tapahtunut, paitsi että
ympäristö kävi yhä harmaammaksi. "Minä panen maata!" sanoi hän vihdoin
ääneen, mutta hitaasti ja ikäänkuin horrostilassa. Tähän hänen
väitteeseensä ei kuulunut mitään vastaan. Ketään ei ollut saapuvilla
väittämässä vähintäkään hänen puhettansa valheeksi.
Horroksissaan hän riisuutui, laskeusi levolle ja nukahti kääriytyneenä
ravintoloitsijan hurstiin ja harmaantäplikkääseen silkkipeittoon,
itsessään kallisarvoiseen, mutta kersantille tuiki arvottomaan.
Seuraavana aamuna -- joka taas oli torstai, päättäen edellisestä
illasta, joka oli ollut keskiviikko-ilta -- seuraavana aamuna tapahtui,
että kersantti heräsi. Kukaan ei häntä tervehtinyt, kukaan ei hänen
viereltään noussut, kukaan ei päätä nyökyttänyt; eipä edes ketään
tullut huoneeseen, sillä aamiaista hän ei edellisenä iltana
surumielissään ollut lainkaan tilannut. Kuitenkin hän oli siksi mies
puolestaan, että nousi vuoteesta ja asettui lattialle seisomaan.
-- Käsittämätöntä! -- hän ajatteli.
Hän pesi päänsä kylmällä vedellä, pukeutui niin aistikkaasti kuin
sotilaspuvun kuosi salli ja astui vihdoin ison seinäpeilin eteen muuta
järjestämään. Kalpeudessaan hienohipiäiset posket, suuret, tummat ja
nyt kaihoisat silmät, koreaksi käherretty tukka: koko tämä kuva näytti
peilissä siltä kuin hän todella olisi vänrikiksi ylennyt. Tällöin hänet
valtasi suuttumus, että hän oli joksikin aikaa saanut ilmeisen ja
käsittämättömän halun pysähtyä aliupseerin arvoon. -- Tiedä huutia,
veltto maleksija! -- mutisi hän; tummia salamoita syttyi silmäpielissä,
ja hän loi lasin takana olevaan vastapuoleensa vihaisia, tuimia
katseita, jotka tuo peilissä oleva ymmärrettävistä syistä heti heijasti
vastaan. Siten nämä molemmat herrat kiihoittivat toisiaan, ja hetken
päästä kersantti näytti ruotsalaiselta Akhilleelta.
Joku tuli sipsutellen, ovi aukeni ja palvelusneito astui huoneeseen
ilmoittaen, että sanantuoja oli eilis-iltana noutanut tavarat ja että
ne vuokrattavat huoneet...
"Sanantuojako? Ja minä en ole tätä ennen asiasta kuullut!" Ukonilma
uhkasi näissä sanoissa. Tyttö väistyi äkkiä ovea kohden, mutta malttoi
mielensä ja selitti lähetin saapuneen niin myöhään, että herra majuri
silloin jo aikoja oli nukkunut, ja hän ei mitenkään ollut uskaltanut...
"Mistä viesti tuli?"
"Videbeckin matamilta."
"Videbe..." jälleen ukkossilmäys: kuitenkaan hän ei voinut itseltään
kieltää, että niin juuri saattoi tuon väliolennon oikea määritelmä
kuulua, jota hän niin paljon oli mietiskellyt. Itse hän ei sentään
hennonut nimitystä niin lausua.
"Niin, tahi siitä talosta, oikeammin sanoen", jatkoi tyttö; "sillä
matami itsehän on vihdoin poissa. Mutta oppipojat tunsivat hyvin
tavarat ja kantoivat ne emäntävainajansa taloon."
"Vainajan? Mitä sanot? Taivasten tekijä! Kuollutko? Voi... enkä minä
saanut eilen mitään tietää!"
Tyttö vastasi hämillään: "Viestintuoja sanoi, että nuo huoneet, jotka
tahdottiin vuokrata, ne saataisiin nyt, ja että kello kahdeksan tänä
aamuna olisi niitä katsottava. Siksi ei minun mielestäni kannattanut
häiritä herra majuria ennenkuin nyt tänä aamuna kello seitsemän."
"Katsottava kello kahdeksalta, sanoi viestintuoja? Katso tänne! Kello
on neljänneksen kuluttua kahdeksan. Mutta... iankaikkinen Jumala!
Kuollut! Se on mahdotonta! Mahdotonta! Mahdotonta!"
Hän ryntäsi ulos ja kysyi ovella tietä Videbeckin taloon. Palvelusneito
kertoi ja kuvasi sitä, mikäli kersantin kärsimättömyys ja tytön
hämmästys sallivat. Kersantti kiiruhti pois.
Aamu oli ihmeteltävän sädehtivä. Kersantti tuli alas eräälle Lidan
viereiselle kadulle. Päivän raikas, uusi aurinko ja sininen, vihreä,
valkoinen hohto ilmassa, puissa ja... oi, olisihan kersantilla pitänyt
olla tajua nähdä ja ihastella niin runsasta kauneutta! Olisihan hänen
kyllä edellisten päivien kertomuksista nyt pitänyt huomata, että
kuollut "matami" oli äiti Videbeck eikä suinkaan tytär. Mutta hän oli
niin ajatuksissaan, että kulki mitään harkitsematta.
Viimein hän näki pienen punaisen puutalon, joka vivahti Strengnäsin
taloihin, kuitenkin hyvin säilyneen. Pitkä rivi kadulle siroteltuja
havuja osui hänen tielleen; se sävähdytti sydäntä: hänen oli nyt
seurattava kuolonjälkiä.
Lauta-aidan portinsäppiä nostamalla hän joutui avaralle,
vastalakaistulle pihalle. Hän nousi matalille, mutta leveille
kuistinportaille. Itse eteisovi, jokseenkin iso, oli koristeltu
vaahteran- ja koivunlehvillä. Eteislattia tuoksui kirveliltä ja
tuoreelta mesiangervolta. Tämä vienonsuloinen tuntu siis häntä kohtasi,
mutta hänen polvensa vavahtivat, sillä hän aavisti, että sillä oli
tavanmukaisena tarkoituksenaan salata hirvittävyyden huurua.
Häntä vastaan tuli iäkäs nainen, siisti, mutta ylen köyhästi puettu,
murheen ilme leppoisilla kasvoillaan. Jälleen vihlaisi hänen sydäntään.
-- Tämä on varmaan vanha Maija! -- hän ajatteli. Mitä hän sanoisi?
Kuinka alottaisi? Vihdoin hän änkytti:
"Olen saanut kuulla, että täällä olisi huoneita..."
"Vuokrattavanako? Kyllä, toisessa kerrassa, jos saan luvan herralle
näyttää."
Hän meni portaille päin, mutta häntä kammotti, sillä jos Sara todella
oli kuollut, mitä Herran nimessä hän silloin huoneilla tekisi? Hän oli
kompastua ensimäiseen askelmaan, kääntyi vanhaan palvelijattareen päin,
tahtoi jotakin kysyä, mutta kieli kieltäytyi tottelemasta. Kuitenkin
jotain tehdäkseen hän sanoi: "Ennenkuin menen ylös, ilmoittakaa minulle
vuokran määrä!"
"Kaksikymmentä riksiä vuodelta, mutta kaksitoista puolelta vuodelta,
hyvä herra. Tehkää hyvin..."
-- Kylmät, synkät, viiltävät sanat! Mutta minua hävettää olla menemättä
ylös, kun olen tänne tullut, -- ajatteli hän. Hän lensi portaita ylös.
Näyttäjätär vei hänet kahteen pieneen huoneeseen, joissa oli ruusukkaat
seinäpaperit. "Tehkää hyvin, istukaa ja tarkastelkaa niitä tällä
välin", sanoi hän, meni ulos ja sulki oven.
-- Istuisinko? En totta tosiaan. Suuri Jumala, mitä minulla on täällä
tekemistä? Millaiset huoneet kumminkin! Hauskat, taivaallisen hauskat!
Täällä on äsken pesty, ikäänkuin se olisi tapahtunut viime yönä,
järjestetty, puhdistettu, ja ihkasen uudet kaihtimet nostettu ylös.
Vierasta on odotettu, näkyy. Ja leukoijat ikkunoissa! Kas, mitä peilejä
kehyksineen! Kehykset myös lasisia, kultapaperia alla. Aivan niin, ja
sisähuone? Sielläkin ruusukkaat seinäpaperit, mutta toisella tavoin.
Voi, kun saisikin täällä asua, ja... jos... niin, jos... hyvä
Jumala!... Näistä pienistä huoneista hän aivan varmaan näki unta tuona
yönä Arbogassa, jolloin...
Ovi aukeni. Nainen astui sisään. Kersantti kavahti vähän syrjään,
huomatessaan mustan tytön, ratiinipukuisen tytön, jolla oli Saran pää,
lempeästi hymyilevänä hänen hämmästykselleen; rinnan yli kaartui leveä,
hienoksi kangistettu linonkikaulus, posket olivat valkoiset.
"Minulla on surua, kuten näet", virkkoi neito.
"Kuinka olenkaan iloissani! Sinä elät? Sinä hymyilet?" huudahti
kersantti.
Se suru, josta Sara puhui, verhosi hienona hämäränä hänen silmiensä
ylintä laitaa. Mutta silmävalkuaisen emalji hohti sinivalkoisena, kuten
aina ennenkin, ja silmäterät kiilsivät. "Albert!" sanoi hän.
Kersantti ei vastannut mitään, vain katsoi.
"Mitä pidät näistä huoneista? Tahdotko ne vuokrata? Mutta et voi niitä
vielä paljon tuntea. Enkö minä nyt saa pyytää sinua alas omaani, niin
saat nähdä minkälaista minun puolellani on. Aamiainen odottaa. Ja
jollet alota matkojasi heti tänään, niin pyydän sinut luokseni
päivälliseksikin. Käykö tämä kaikki laatuun, Albert?"
Toinen ei kuitenkaan puhunut mitään. Mutta koko hänen kasvojensa
ilmeessä oli vastaus: "Käy laatuun."