Paljon, paljon jää jäljelle kuitenkin, josta saamme toisiamme
sydämellisesti kiittää, minun nähdäkseni, ja jota ei mikään
raha voi korvata.
Aamulla koputettiin sievästi ovelle. Albert kavahti tuolistaan, myöskin
havaittiin pieni liikahdus tuolla peitteen päällä. Ulkolukkoon
unohtunut avain kierrettiin varsin näppärästi ympäri, ovi avautui, ja
huoneeseen astui Annette kahvitarjottimineen.
"Anteeksi, herttaisin herrasväki, että olen viivästynyt kahvia
tuomasta!" sanoi hän puheliaana ja puuhakkaana, niinkuin toisinaan
sattuvat pikkukaupunkien apuneidot olemaan. "Herra on jo jalkeilla,
näemmä. Anteeksi! Minä tiedän, että muuten matkustajat kernaimmin
juovat aamukahvinsa vuoteessa, mutta Jumala ties miten lie sattunut
tänään, kello on jo puoli seitsemän; monet paroonit pitivät meitä kauan
hääräilemässä eilis-iltana, ennenkuin saatiin heidän mielikseen kaikki
siivotuksi, niinkuin he sen tahtoivat. Jumala antakoon nyt kahvin
maistua ja olla kirkasta!"
Sara kohotti päänsä ja istuutui hiukan nojaten päänaluseen. Annette
astui sängyn luo, niiasi ja tarjosi ja käänsi sen puolen korppukoria,
jossa komein korppu komeili, esille hertta-rouvan otettavaksi.
Albert oli tällävälin vetänyt saappaat jalkaansa. Tuskin huomattava
päännyökkäys Saran puolelta oli hänen äänetön hyvähuomenensa. Tämä
pieni hohde neidon vastaheränneiltä iloisilta kasvoilta oli Albertille
virkistävä aamukoitto. Hän oli huomaavinaan neidon viittovan hänelle;
hän meni istuutumaan leveälle sängynlaidalle, joten yöllä käyttämätön
vuoteen osa venyi levälleen. Annette tarjosi nyt kersantille kahvia.
Hän otti, ja hyvältä maistui.
"Käskeekö herrasväki enempää?" kysyi hän puuhakkaana ovelta. "Miksei",
sanoi Albert. Neito läksi ulos.
Hetken hämillään oltuansa kersantti virkkoi: "Sara hyvä, käsitän sinun
täydellä oikeudella närkästyvän noista vääristä titteleistä, joita
ihmiset sinulle ja minulle antavat; mutta matkalla säästyy meiltä monet
ikävät selittelyt ja typeryydet, jos tämä saa jatkua niinkuin se kerran
on ottanut alkaakseen... vai..."
"Olen oivaltanut saman asian", vastasi neito, "enkä närkästy. En olisi
millään muotoa tahtonut valhetta levittää, mutta kun se on itsestään
syntynyt, niin... ja... Albert, olen kovin iloinen, ettet äsken
käsittänyt minua väärin tai pannut pahaksesi, kun viittasin sinua
tulemaan tänne ja istumaan kurttuun tuon osan sänkyä... onpa kauhean
leveä ja oiva sänky tämä, olen maannut kuin kuningatar... Mutta en
tahtoisi tytön huomaavan, että tuo osa on ollut käyttämättä: hän olisi
siten saanut meistä kummallisia ajatuksia."
Albert puki yllensä takin, lähestyi ovea ja sanoi: "Minä menen alas
katsomaan, että valjastavat hevoset."
Hän teki niin. Tilatut hevoset olivat saapuneet, myöskin parivaunut,
heiniä ja olkia koko pohja täynnä, sekä kaksi istuinta, joina
käytettiin tavallisia kovia maalaistuoleja. -- Hän ei pidä näistä
maalaiskojeista, hän, sen olen kuullut, kestikievarin täytyy lainata
minulle pieluksellinen istuin, -- sanoi hän itsekseen.
Hän lähti, ja hetkisen aikaa tingittyään hän sellaisen sai; se
köytettiin uudella marhaminnalla etuvaunuun kiinni. -- Mutta, --
ajatteli taas Albert, -- tässä akselin yläpuolella etupyörän välillä
tutisuttaa riivatusti. On parempi, että talonpoika istuu siinä itse
ajamassa, ja me käymme takaistuimelle tuonne akselien väliin. Muuten
minua enimmin miellyttää itse ajaa ja etummaisena istua, mutta Jumala
ties tuleeko hän siitä iloiseksi, että hevosenhännät ovat häntä niin
lähellä, melkein jalkojen kohdalla. Varsinkin alamäkeen mentäessä ja
hevosten perääntyessä ovat ne melkein ajajan polvessa kiinni. Semmoinen
huvittaa minua, mutta häntä -- niin varmasti luulen -- eivät sellaiset
maalaismetkut ilahduta: menen ylös kysymään missä hän tahtoo istua.
Kersantin kohtelias huolehtivaisuus meni tässä kohden miltei
lapsellisuuteen. Kumminkin hän joustavana ja iloisena hypähti portaita
ylös, oli oven luona, aukaisi ja astui sisälle. Sara seisoi jo
lattialla, puettuna ja valmiina kiireestä kantapäähän. Hattu ei
kuitenkaan vielä ollut päässä, ja kuuden korttelin pituinen
hiuspalmikko ei vielä kokoonpyörrettynä kiemuroille, ollakseen niskassa
kammankannikkeena.
"Nytpä oikeata hyvää huomenta!" sanoi neito. "Emme ole vielä toisiamme
tervehtineet. Olen ikkunasta nähnyt, että vaunut tuolla pihalla jo ovat
esillä. Mutta" -- lisäsi hän lempeällä, aivan hiljaisella ja hieman
epävakaisella äänellä -- "sinun on ollut sangen paha olla minun tähteni
viime yönä."
Hänen olennossaan, seisoessaan siinä lattialla, ilmeni tällöin suuren
kiitollisuuden ilme, yhtyneenä rajattoman luottamuksen iloon kersantin
henkilöön nähden; ja päällepäätteeksi siinä ilmeessä kuitenkin piili
melko sekoitus naisellista leikillisyyttä.
Albert ei vastannut mitään. Mutta hänen oli tässä silmänräpäyksessä
mahdotonta olla tekemättä minkä teki. Hän otti neidon syliinsä ja
suuteli häntä aivan äkisti.
Sara Videbeck meni heti tämän jälkeen heidän kapineittensa luo
tuumimaan ja tarkastamaan, miten kaikki oli pantava vaunuihin
säilyäkseen hyvin. Kun Albert seisoi ovella mennäkseen talonpoikaa
noutamaan, jonka oli kannettava tamineet alas, viittoi neito hänet
takaisin ja sanoi:
"Olen jotakin aprikoinut. On parasta, että sinä yksin kirjoitat
päiväkirjaan matkan varrella ja suoritat kyytimaksun, sillä kyytipojat
osaavat harvoin laskea yhteen, ja he suututtavat minua siinä määrin
tuossa laskeskelussa heidän kanssaan, että menetän malttini. Mutta kas
tässä minun osuuteni kyytimaksusta, laskettuna täältä Mariestadiin:
toinen hevonen minun osalleni, kaksikymmentäneljä killinkiä
peninkulmalta, viisitoista ja puoli peninkulmaa, tekee seitsemän riksiä
kolmekymmentäkuusi killinkiä; vaunurahat neljäkymmentäkuusi ja puoli
killinkiä; lisäkyytiraha Arbogan ja Örebron kaupungista (useampia
kaupunkeja ei matkallemme satu), ja yösija, kaikki tyynni yhteensä
yksitoista riksiä kuusi killinkiä. Kas tässä! En luule laskeneeni
hullusti, sillä olen tottunut ja osaan sen taidon. Laske kuitenkin
itse!"
Nöyryytettynä ja pää kallellaan ei kersantti mitään vastannut, muttei
myöskään kohottanut kättänsä vastaanottaakseen neidon kukkarosta
pyöriviä hopearahoja.
"Albert hyvä", virkkoi hän suruisesti, "ehkä olen erehtynyt, ja sinä et
matkustakaan niin kauas kuin Mariestadiin. Minä luulin sinun eilen
jonkun kerran sanoneen, että sinun oli mentävä Vadsbon kihlakuntaan ja
aina Mariestadiin asti. Laskin yhteisen kyytimme sinne saakka; jos olen
ollut väärässä, niin sano minulle..."
"En minä sitä sureksinut", vastasi hän. "Mutta en tahdo kieltää, että
minua olisi huvittanut maksaa kaikki tuo kirottu kyytiraha yksin
omistani toistaiseksi, sillä en ole vielä juuri velkavankilaan menevä,
ja kun lopuksi en enää saisi ajaa sinun seurassasi, niin olisimmehan
toki voineet selvittää tilit keskenämme sitten... ja..."
Sara katsoi häneen suurin silmin. "Vai niin?" sanoi hän lopuksi ja loi
puolisurullisen katseensa vähän syrjällepäin. "Ei, Albert, älä
jonninjoutavia jaarittele. Kaikki jälestäpäin tulevat tilinteot käyvät
niille ihmisille vaikeiksi, jotka pitävät toisistaan. Sinä joutuisit
yhtä hämillesi silloin kuin nyt ottaessasi vastaan minun osuuteni, ja
minä olisin vielä nolostuneempi, jopa istuisin kuin kuumilla kivillä,
kun kaiken lopuksi en ehkä saisikaan sitä antaa. Olla tuollaisessa
kiitollisuudenvelassa on sietämätöntä."
"Hyvä Jumala, Saraseni, ovatko sitten molemminpuoliset palvelukset...
onko... niin... kiitollisuus ihmissydänten kesken niin sietämätön
tunne?"
"Kiitollisuus... Albert!" (hänen silmänsä suurenivat tällöin
ihmeellisesti) "on niitä asioita, joita ei milloinkaan voi korvata;
suloinen on silloin kiitollisuus, ja jollekulle ikuisessakin
kiitollisuudessa oleminen on suloista silloin. Mutta kyytimaksusta ja
rahasta ruuan ja vuokran ja hutiloimisen tähden, siitä olkoon ken
haluaa kiitollisuudessa, mutta en minä. No niin, se on selvää, että jos
mulla ei rahoja olisi, niin saisin pitää hyvänäni ja ottaa vastaan,
hävetä ja kiittää, itkeä ja kiittää. Mutta päästäkseni siitä, aion olla
koskaan laiskottelematta, ja niin kauan kuin mahdollista on, aion
hankkia varoja. Älä puhu siitä, ota rahat käteen, Albert, ja ole
mies... Voi, paljon, paljon jää kuitenkin jäljelle, josta saamme
toisiamme sydämellisesti kiittää, minun nähdäkseni, ja jota ei mikään
raha voi korvata."
Se kyynel, joka tätä sanottaessa riippui kiiltävänä äärimmällä reunalla
hänen pitkissä tummissa silmäripsissään, ei kuitenkaan vierinyt alas;
se vetäytyi vähitellen taas silmän sisälle. Siis, itkun puhkeamatta
ilmi, yltyi vain katseen loiste, ja se kimmelsi taivaallisesti.
Albert alkoi ymmärtää, ettei ollenkaan ollut halpamaista ottaa vastaan
noita rahoja. Hän otti ne, vieläpä meni niin pitkälle, että hän aivan
tarkoin, ikäänkuin kauppasaksan kädestä saatuina, ne laski. Hän huomasi
summan oikeaksi ja yritti sanoa aivan kylmästi ja tukevasti: "Olet
laskenut oikein, Sara."
Tämä käsitti sen voiton, jonka Albert oli saanut itsestään, ja palkitsi
hänet omituisenlaatuisella nyökkäyksellä: "Sen minä tiesin", hän sanoi,
"mutta eihän haittaa, että kaksi laskee yhteen; tulee silloin aina sitä
paremmin tehdyksi." Samalla hän tarttui pitkään palmikkoonsa, pani sen
sievästi kiemuroille kamman alle niskaan, otti hatun päähänsä ja
lähestyi ovea.
Kersantti unohti kysyä istuinten paikkaa. He tulivat alas pihalle ja
käskivät kyytimiehen mennä ylös tavaroita noutamaan. Hän meni ja toi
mukanaan toisen kapineen toisensa jälkeen, jonka kaiken Sara järjesti
pitkiin ajoneuvoihin, sillävälin kun Albert meni isännän luo, maksoi ja
kirjoitti päiväkirjaan.
"Passia kai pitäisi myöskin katsoa", virkkoi isäntä, "mutta
herrasväeltä sitä ei tarvittane."
"Kyllä tietysti, kas tässä, jos vaaditaan." Albert kääri auki passinsa
hänen silmäinsä eteen.
Hän luki. "Kers... kers... kyllä, se on vallan hyvä. Rouvaa tosin ei
tässä mainita, mutta se ei mitään tee. On mainion hyvä."
"Niin, herra isäntä", keskeytti Albert, "totta puhuen kun otin passini,
aioin matkustaa vain yksin. Mutta senhän herra tietää, että usein voi
aikeensa muuttaa, ja niin otin hänet mukaan jäljestäpäin, vaikken
tahtonut vaivata poliisia kirjoittamaan uutta passia."
"No, se on ymmärrettävää; mitä se haittaakaan? Kunnon ihmisiltä, jotka
matkustavat siivosti ja maksavat, ei milloinkaan kysytä passia.
Onnellista matkaa, herra kersantti! Toivon herrasväen olevan
tyytyväisiä hevosiin. Ne ovat minun omiani."
"Vai niin, herra isäntä. No ehkä minä samalla saan maksaa kyytirahan
Fellingsbrohon, niin se on tehty."
"Ei sitä tarvita, vaikka voihan se käydä laatuunkin; renki on juoppo."
"Kas tässä... viidestä neljänneksestä... ja tässä vähän
liiemmaksikin... minne Annette hävisi? Tehkää hyvin, ottakaa tämä häntä
varten!"
"Kiitän nöyrimmästi. Lasillinen, herra kersantti, omasta puolestani,
jos saan tarjota! Näin aamutuimaan se ei haittaa. Sanokaa, eikö kävisi
laatuun, että saisin tarjota rouvalle tuolla ulkona lasillisen? Minulla
on hienoa malagaa."
"Pelkään ettei Saraa haluta näin aikaiseen."
"Siihen on totuttava, herra kersantti. Hei! Lyön vetoa että rouva on
Västergötlannista? Onpas herra kersantti tehnyt oivan valinnan. Tahdon
nyt toivoa, että maalaisvaunut ovat teille mieliksi eivätkä liiaksi
tärisytä; mutta kun ei ole omia ajoneuvoja, niin pitää tyytyä. Olen
itse nainut Västergötlannista, siellä on parasta kansaa. Olen, häpeä
sanoa, sukua eräälle, joka on sukua itse Hörstadiukselle. Olen kerran
ennen teidät nähnyt, herra kersantti: pitkä, kaunis, muhkea mies! Ja
toivon vielä kerran saavani... paluumatkallanne... nöyrin
palvelijanne... nöyrin pal..."
Kersantti ei voinut kieltäytyä juomasta; mutta kestikievarin miltei
isällinen suopeus ja tuttavallisuus loukkasi häntä hieman ja johdatti
hänelle selvästi mieleen aliupseeri-asemansa.
Pihalle päästyään hän näki Saran jo istuvan vaunutuolissa. Isäntä tuli
jäljessä lasi tarjottimella. "Suvaitkaa! Suvaitkaa!" muhoili hän.
Mutta Sara käänsi pois päänsä ja virkkoi kiusaantuneesi, puoliääneen:
"Semmoiseen en menetä aikaa, varsinkaan aamuisin."
Albert tunsi jonkunlaista kirvelyä, ei sanonut mitään, mutta otti
ohjakset ynnä piiskan ja istuutui vaunuihin. Hän ajoi ulos majatalon
portista ja oli hajamielisyydessään vähällä ajaa kiinni.
"Jopa nyt, kas nyt, kas nyt... tämä ei käy laatuun!" huusi Sara.
Kersanttia suututti, koska hän kerskui ajavansa varsin taitavasti. Hän
riuhtoi hevosia ohjaksista, läimäytti piiskalla ja lähti ulos portista
ja sitten pitkin Arbogan katuja länsitullille saakka, niin että
katukivet pölisivät. Että vaunut tätä tehdessä tutisivat ja vavahtivat,
saattaa arvata. "Ajakaa kauniisti, hyvä herra", muistutti renki, joku
istui takatuolissa ja puoleksi kohottautui. -- "Tiedä huutia, sen
vintiö, istu, ja kita kiinni!" karjaisi kersantti.
Oli nyt jouduttu maantielle, joka tasaisena ja oivallisena salli koko
nopean vauhdin, kenenkään siitä tarvitsematta loukkaantua. Renki
vaikenikin ja torkahti, varsinkin kun hevoset eivät olleet hänen
omiaan. Sara oli istunut hiukan hämillään portilta saakka, ja yksi ja
toinen pelokas katse, luotuna oikealle, tiesi tähystelyä, oliko Albert
todella suuttunut.
Hevosta ajaessaan oli kersantti tähän huviin niin kerrassaan kiintynyt,
ettei hän nähnyt eikä kuullut mitään muuta. Puolen tunnin, koko tunnin
mittaan ei puhuttu halaistua sanaa.
Sara virkahti kerran: "Pölyää!" Tämä totuus oli kumoamaton eikä siis
sen enemmän käsittelyn arvoinen.
Sara huomautti hetken kuluttua jälleen: "Pölyää aika lailla! Luulen
että otan hatun päästäni."
Kersantti oli tällävälin jokseenkin palauttanut hyvän tuulensa, niin
että hän tosin ei vastannut siihen mitä sanottiin, mutta kuitenkin
kysyi: "Tahdotko mieluummin istua takatuolissa? Näen tuon
hallavanharmaan hevoskonin lakkaamatta huiskivan kenkiäsi pitkällä
leikkaamattomalla hännällänsä."
"Se ei ole minulle vasten mieltä, se pölyttää ne puhtaiksi."
"No, sepä hyvä. Silloin et ehkä välitäkään istua takatuolissa?"
"Rengin vieressä? Eikö sinulle täällä etutuolissa riitäkään ajamisen
tilaa, näin ollessamme?"
"Kyllä, mutta renki saisi istuutua tänne ajamaan, ja me voisimme
molemmat istua takatuolissa; siellä sinua vähemmän tärisyttäisi, Sara."
"En voi sanoa, että liioin tärisyttää. Pahemmin tärisi Arbogan
kaduilla."
"Mutta jos ottaisit hatun päästäsi pölyn takia, kuten sanoit, mitä se
toimittaisi? Ei silti vähemmän pölyttäisi."
"Ei, mutta valkoinen kamritsihattu, joka pölyyntyy, on heti pestävä, ja
siitä on vaivaa, sillä se on pestävä itse järvessä harjalla. Sitä
vastoin silkkihuivista pöly heti häipyy, kun sitä vain pari kertaa
viuhtoo kättänsä vasten."
"Niin, jos tahdot vaihtaa päähinettä, niin seisotan heti, ja astumme
ulos."
"Taikka jos minä ottaisin auki sateenvarjon ja sillä pidättäisin
pölyä?"
"Pöly ei ole niinkuin sade" -- keskeytti kersantti -- "joka vain lankee
sateensuojan päälle. Pöly nousee alhaaltapäin ja asettuu yhä pahemmin
pään ympärille; en pidä sateensuojasta kauniilla säällä."
Sara vaikeni. Ajettiin taas neljännestunti keskustelematta. Mutta tällä
ajankohdalla heräsi renki ja rehki siinä määrin, että tuntui olevan
kuin vallankumous vaunujen takaosassa.
"Mitä hän aikonee tehdä kapineillemme!" huudahti Sara ja käänsi
päätänsä. Albert pidätti hevosia ja katsoi taakseen; ei ollut
kuitenkaan sen vaarallisempaa, kuin että renki oli vääntäytynyt
toiselle kyljelleen, koettaakseen torkahtaa sillä puolen.
Mutta täten pääsi Albert palautumaan entiselleen apeasta
mielentilastaan, naurahti sille eriskummaiselle asennolle, johon
Arbogan-torkkuja oli joutunut sisäänpainuneen hattunsa alle ja sanoi:
"Tiedätkös, Sara Videbeck, koska nyt kerran olemme pysähtyneet, niin
viivähdämme rahtusen aikaa; hevoset saavat puhaltaa, olemmehan ajaneet
rivakasti, ja sitten saat sinä sillaikaa muuttaa pölyn takia mitä ikänä
haluat."
Hän hypähti alas, käveli ajopelien ympäri ja antoi matkatoverilleen
kätensä auttaakseen hänet alas. Neitonen nousi seisaalleen, mutta
tapaili kauan jalansijaa kiiltävälle kengänkärjelleen. Pyörännapa
näytti hänestä tervaiselta astuttavaksi. Kersantin mielestä hän tapaili
liian kauan, jonkatähden hän päästi neidon käden ja otti hänet
sensijaan kokonansa, nosti maahan ja sanoi: "Nytpä saat nähdä, että
ajamisesta olet tullut tottumattomaksi seisomaan."
"Oh, minä voin koko hyvin, ja kyllä minä osaan seistä, luullakseni.
Mutta tosin sinä ajat aika nopeasti, Albert, etenkin... tiedätkö,
Lidköpingin maistraatti on julistuksella kieltänyt matkustajia ajamasta
täyttä laukkaa kaduilla."
"Sepä on tyhmä maistraatti, Sara. Minä kyllä varon matkustamasta
Lidköpingiin. Mutta suoraan puhuen, eikö sinua janota tässä hiivatin
pölyssä? Tiedän pienen lähteen täällä mäkirinteessä. Eikö sinun
mielestäsi tämä seutu ole sangen kaunis?"
"Sanotaanko tätä seuduksi? Onko meillä pitkä matka Fellingsbrohon?"
"Mutta eivätkö sinua miellytä kauniit maisemakuvat?"
"Maisemakuvatko?" kysyi hän ja katsoi välinpitämättömästi ympärilleen.
"Ne ovat niin harvoin luonnollisesti maalattuja, Albert. Äidillä oli
pari maisemakuvaa riippumassa isän ajoilta työhuoneen seinällä, mutta
minä olen käskenyt viedä ne ullakolle."
"Vai niin. Mutta etkö sinä huomaa, että tässä on näköala? Katso
tuonnepäin... tuolla etäimpänä lännen puolella on ihana Frötuna, ennen
Dalsonin, nyt kreivi Herrmansonin maatila."
"Näköaloja meillä on joka puolella, minne vain käännyn, nähdäkseni.
Mutta sanos, eikö tämä sitten ole pitäjä? Västergötlannissa meillä aina
on pitäjiä, niin pian kun tullaan kaupungin ulkopuolelle. Ja joka
pitäjällä on ammattimestarinsa suutarin- ja räätälintöissä, jolla saa
olla oppipoikia, mutta ei kisälliä. Mutta minua ilahduttaa, vielä eivät
pitäjät ole päässeet niin pitkälle, että pitävät omaa lasimestaria,
minun tietääkseni eivät ainakaan Lidköpingin lähipitäjät, sillä sen
minä tiedän, että olen monta kertaa lähettänyt Rådaan, Asakaan,
Göslundaan, Säfvarediin, Linderfvaan, Hofbyhyn, Trassbergiin, vieläpä
Skallmejaan asti, ja panettanut heille lasia."
Kersantti oli tällävälin asettunut hevosten luo seisomaan ja puheskeli
niiden kanssa, koska hänestä näytti mahdottomalta houkutella kaunista
tyttöä mihinkään järjelliseen keskusteluun maaseudun suloudesta. Lienee
kuitenkin hänen puolusteekseen mainittava, että Arbogan ja Fellingsbron
välinen seutu ei ole ylenpalttisen kaunis.
"Mitä tietä sinä kuljit ylös Tukholmaan, Sara?" kysyi hän hetken
kuluttua, kun tämä oli korjannut hattunsa asianomaiseen rasiaan ja
sensijaan pannut vaaleanharmaan, ison, kiiltävän ja kauniin
silkkihuivin päähänsä.
"Kuljinko ylös?" sanoi hän.
"Niin, Sara, etkö sinä mennyt samaa tietä ylös Tukholmaan, kuin mitä
nyt kuljemme? Minusta näytät jotenkin välinpitämättömältä tämän puolen
tiehen ja esineihin nähden."
"Ostin matkalipun Thunbergissa", vastasi hän, "lähdin sillä matkalle
Källandsön kohdalta, kun laiva Vänersborgista tullen kulki ohi, ja
sitten se purjehti ja kuljetti minua ristiin rastiin, kunnes saapui
Tukholman Ritariholmalle."
"Mutta minusta näytti Arbogassa siltä, kuin tarkoin tuntisit majatalot
ja kaupungit, joiden sivu ja kautta meidän tällä matkalla on
kuljettava."
"Se on tietty, että minun piti ne tuntea, kun oli aikomukseni valita
tämä tie paluumatkalla, ja sen minä tein syystä että minulla on
toimitettavia Örebrossa ja Hofvassa. Minun on siellä myytävä vähän
peilitavaraa Selinille, se saa korvata matkan. Eikä ole mitenkään
vaikeata pitää muistissa majataloja. Kas tässä saat nähdä, Albert! Olen
tehnyt luettelon kaikista paikoista, peninkulmamäärineen, jotka
kirjoitin muistiin Warodellin puodissa Tukholmassa, siellä saamani
tiedonannon mukaan. Ja sitä listaa luin ulkoa eilis-iltana, ennen
nukkumistani."
Albert katseli hänen luetteloansa ja huomasi siinä varsin selvän
naiskäsialan. -- Ja tätä hän loikoessaan pänttäsi päähänsä, ennenkuin
nukkui eilis-iltana, juuri kun minä...! -- (masentava ajatus viilsi
Albertin sydäntä). "Sinä et tosiaankaan askarrellut mielenkiintoisissa
asioissa ennen nukkumistasi", virkkoi hän ääneen ja silmäsi häneen
happamesti.
"Pänttäsin päähäni kaikki, neljännesmäärät ja nimet; se ei ollut
ikävää. Ja sitten laskin päässä kyytiosuuteni, tietääkseni kuinka
paljon minun oli annettava sinulle lähtöaamuna; se oli hauskaa:
ajattelin silloin sinua... ja nukuin väleen ja makeasti."
"Niinpä niin, tuo viimeinen juuri oli sopiva aihe nopeaan nukkumiseen",
huomautti Albert. Nyt olivat hevoset puhaltaneet riittävästi, ja
kersantti, ei juuri parhaalla tuulella, suuttuneena ainakin ihmisten
unenlahjoista, meni rengin luo ja herätti hänet aimo työkkäyksellä.
"Hannu, Mikko tai Tolvana, mikä lieneekin nimesi, onkos laitaa maata
tällä tavalla, kun on kyydittävä matkustajia? Ylös nopeasti ja alas
istuimelta, heti!"
Unenpöpperössä ja hämillään karkean ankarasta äänestä, renki loikkasi
vaunuista tottelevaisena ja orjailevana, kuten kaupungissa palvelijain
usein on tapana. "Mikä hätänä?" sanoi hän.
"Sepä on, että köytät marhaminnat tänne ja muutat vaunutuolit! Pane
talonpoikaistuolisi etummaiseksi ja istuudu itse siihen ajamaan.
Fellingsbrohon vievä tie on nyt niin tasainen ja hyvä, että suurin
pöllökin voi sitä ajaa. Minua huvittaa ajaminen vain silloin kun se on
vaikeata ja tukalaa. No, annas mennä joutuin, sanon, uninen rahjus! ja
sido tämä pielustuoli tuonne taa, keskelle vaunuja, niin istuudumme
siihen."
Renki muuttui vähitellen kohteliaaksi ja totteli nopeasti "herra
upsierin ortelia." Sara Videbeck ei tämän keskustelun aikana virkkanut
sanaakaan, mutta hymyili silloin tällöin pikku pistopuheille, joita hän
ymmärsi.
Nyt istuuduttiin vaunuihin toisella tavoin. Renki oli nyt ajamassa ja
muuttui tästä hommasta pian aivan mainioksi. Hän tahtoi näyttää
reippauttaan, läimäytti hevosta, ja ajaa karautti niin että "lemmon
lailla mennä huristiin", runoilijan sanontatapaa käyttääksemme.
Tuossa tuokiossa tultiin Fellingsbrohon. "Katsos, mitkä isot,
kauniit, punaruskeat talot!" olivat Saran ensimäiset sanat
pitkän vaitiolon jälkeen. Hän tarkoitti arvattavasti noita kahta
Fellingsbro-rakennusta, jotka kääntävät päätynsä maantietä kohden,
seisovat perin tasasuhtaisina, tilava, neliskulmainen, puhdas pihamaa
etualalla niiden ja puutarhan välillä, ja joita talonpojilta kuormineen
suojaa tienviereinen säleaita.
Albert ei vastannut mitään Saran ihmetellessä taloja, astui vaunuista,
selvitti nopeasti asiat ja sai hevosia Glanshammariin ynnä yhtä hyvät
vaunut ja tuolit. Uudelleen noustiin ajopeleihin: uusi kyytimies,
ruskeanryppyinen, mutta pirteä ukko, sai ajaa hevosiaan itse, ja siinä
kohden ei mitään menetetty, sillä hän lasketti hyvällä tiellä aika
kyytiä. Hetkisen kuluttua tie kääntyi vasemmalle, etelään, ja
saavuttiin metsiin. Ukko puheli hevosilleen lakkaamatta kumeankarheaa
ja murisevaa kieltä, jota, vaikkei ollutkaan ruotsia, ne hyvin
ymmärsivät; tässä sitä ei kuitenkaan voi sanoin ilmaista. Iloiten siitä
että yksin sai niiden kanssa puuhailla, ei ukko kuullut eikä nähnyt
mitään muuta kuin hevoset ja tien.