Silloin hän kallistui surumielisenä taaksepäin tuoliinsa ja
laski päänsä selkänojaa vasten. Sinä olet timanttia vailla,
Albert! Uinahda ja nuku, ja supista vaatimuksesi!
Sara Videbeck piti silmällä tavaroitaan, ja ne hänellä oli
matkalaukuissa, myöskin etukannella. Yhdestä hän varsinkin lienee ollut
huolissaan. Sillä eräänä hetkenä, jolloin ketään muuta henkilöä ei
seissyt siellä keulanperässä, hän käytti tilaisuutta, taputtaakseen
sikarinpolttajaa tuttavallisesti käsivarrelle ja huomauttaakseen:
"Sinähän pidät siitä, Albert, että pyydän sinulta pikku palvelusta.
Minulla on tässä matkalaukku, messinkikirjaimet S.V. lukossa; laita
niin, ettei kukaan siihen istahda! Olen alusta alkain ja kaiken päivää
pitänyt sitä piilossa purjeen alla, mutta viime hötäkässä vetivät
esille yhtä ja toista; purje on vedetty ylös, ja matkalaukkuni
putipaljaana."
Albert otti sikarin suusta, katsoi häneen ja sanoi; "Onko matkalaukkusi
niin herkkä, ettei edes niin kevyt ruumis kuin sinun saa siinä istua?
Muutenhan sitä helpoimmin voisi siten vartioida."
"E-ei, tottamaar, en minä, etkä sinä, ja vähimmin joku muu."
"Onko se timantteja täynnä?"
"Jopa nyt!"
"No, mitä siis? Vaikka anna minulle anteeksi, sehän ei koske minua; ole
vain huoleti ja mene itse kunne haluat! Minä vartioitsen laukkuasi."
Sara kiitti häntä moisella silmäyksellä kuin olisi matkalaukku ollut
hänen oma sydämensä. Hän meni poispäin hommaamaan jotakin kaikenlaisten
lippaiden ääressä, jotka oli pannut syrjään kannelle.
-- Mitä voikaan tytöllä olla matkalaukussa? -- aprikoitsi Albert
seisoessaan siinä tähystellen kiiltäviä, keltaisia S.V. kirjaimia, ja
veti julman pitkät savut sikarista. -- Hän on totta tosiaan kuitenkin
rikas nukke, siitä ei käy erehtyminen. Vaikka siitä minä en välitä;
rahoja saan kyllä (samalla hän mutisi salaperäisen perhenimen), ja
Vadsbon maatiloista on minulla määrätty isännöitsijä-osuuteni.
Kirjaimet ovat aika hyvin tehtyjä; onpa siellä messinkiseppiä
Lidköpingissä, jotka johonkin kelpaavat. Seuraankohan häntä sinne
saakka? Minun olisi muuten Mariestadin kohdalla poikettava isolta
tieltä ja ajettava sisämaahan päin. Niin, saahan nähdä. Sinne on vielä
pitkä matka. -- "Kuulkaapas, neitonen tarjottiminenne! Ojentakaas
minulle uusi sikari! En tahdo mennä paikaltani." Perhana, hän ei
kuullut minua! Miten tämä päättyy? Koetanpa polttaa pätkääni vielä
tiukemmalle, mutta se maistuu kuumalle ja savu menee nenästä sisään,
hyi tuhat tulimmaista! Matkalaukku ei ole varsin suuri; pitkä
jokseenkin, muttei leveä; hänellä on varmaan lasilippaita siinä, koskei
kukaan saa siihen istahtaa. Mutta kuka hitto olisikaan kyllin hävytön
istuutuakseen siihen. Muun täällä kannella olevan joukon en ole koskaan
huomannut asettuvan muuanne kuin köysistölle tai pumpulle ja tykkien
päälle. Tämä on varsin säädyllistä ja siivoa kansaa. He ovat niin vähän
julkeita toisten tavaroihin nähden, että par exemple taalalaisneidot
istuutuivat ainoastaan itsensä päälle, hoc est he panivat jalat alleen.
Minkä hävyttömän rahjuksen Sara lieneekään peljännyt rohkenevan...
aha... saatpas nähdä, Albert, hänen tarkoittaneen sinua itseäsi eikä
ketään muuta tuolla kauniilla pyynnöllä, että minä varoisin
matkalaukkua... "katsos riivattua, miltä se maistuu!" sanoi hän ja
heitti lopputyngän järveen: tämä kävi kaiken kärsimyksen yli.
Juuri tässä vaikeassa pulmakohdassa tuli Sara hänen luokseen ja --
mitäpä sanotte? -- pisti uuden sikarin hänen käteensä. "Tulta mulla ei
ole mukanani", sanoi hän, "enkä tahtonut antaa neidon, jolta sikarin
tilasin, sitä sytyttää sinulle tuolla alhaalla, sillä... ja sitäpaitsi
hän ei osaa polttaa. Mutta miten saat tulta, Albe?"
"Kyllä, kas tässä", hän keskeytti, "tulee kapteeni tepastaen oiva
trabucos suussaan. Anteeksi, hyvä kapteeni setä... tehkää hyvin ja
astukaa pari askelta lähemmäksi, niin saan sytyttää. Tämä ihana impi on
pannut minut vartioon, jota kunnon sotilaana en saata jättää."
"Heti paikalla!" vastasi kapteeni. Sara seisoi katselemassa eikä voinut
pidättää äänekästä naurua, kun miehet asettivat sikarinpäät toisiaan
vasten, tuijottavin totisin silmin tähystivät kärkiä ja kiihkeästi
ponnistivat saadakseen toiselta sikarin syttymään. Se onnistui, ja
iloisa kelpo kapteeni meni tiehensä. Omituisin autuaallisin ilmein imi
kersantti molemmat poskiluut täpösen täyteen uutta, tuoretta savua --
sillä onhan tiettyä, että ensisavu parhaalta maistuu -- ja puhalsi sen
ulos aivan hitaasti, mutta hajamielisyydessään Saralle vasten kasvoja.
"Voi toki!" huudahti tämä ja juoksi uudelleen tiehensä etukannen
toiselle puolelle, jossa hänellä oli ennenmainittu lipashommansa.
Albert seisoi siis jälleen yksin laukkunsa -- hänen laukkunsa -- luona
ja katseli painuvaa lempeätä, viehättävää lännenaurinkoa. Oli nyt
saavuttu Galten-selälle, Mälarin perimmäiselle Arbogaan päin. Albert
seisoi tähystämässä aurinkoa, kuten sanottu on, mutta hän tähysti
myöskin toisinaan matkalaukkua. Hän poltti hitaammin nyt, sillä hän
ajatteli, että jos tämä sikari loppuu tuossa tuokiossa, ei käyne yhtä
ketterästi kuin äsken uuden savun saaminen. -- Niin, aivan varmasti on
hänellä lasia laukussa, ja pidän enemmän siitä kuin että hänellä, kuten
kerran luulin, olisi lasia rinnassa tai koko sydän lasinen. Se oli
minun puoleltani tyhmä ajatus... puh!... Mutta en tahdo puhaltaa
liiaksi savua suusta yhdellä kertaa... puh!... Olkoon, että hänen
sielunsa on lasia jonkun verran, eikö minulla voisi olla timantti yhtä
hyvin kuin jollakulla muulla, leikatakseni? Mutta syvälle en tahdo
leikata, sitä ei lempokaan henno niin kauniiseen kristalliin... puh!...
Minä vain piirtelen A:n hänen muistinsa emaljiin; sen toki saanen?
Eihän se liene liikaa... puh! Kaunis hän on totisena, mutta vielä
kauniimpi hymyillessään tuolla tavalla, ja kaikkein kaunein hän oli
äitiänsä itkiessään. Onpa ihmeellistä, että siitä saatoin pitää.
Muutenhan ihminen tavallisesti tulee rumaksi irvistäessään... puh!...
Mutta hänen silmänurkkansa eivät punehtuneet, vaan olivat kirkkaita
kuin... nono, itkua ei kestänytkään kauan.
"Ruori alas, ruori alas!" huusi kapteeni perämiehelleen. "Etkö näe
viittaa, senkin...? Niin, niin, alkaa jo hämärtää", lisäsi hän
hyvänsävyisästi. "Nyt on parasta, että päästän hänet peräsimestä ja
otan sen itse. Arboga-joen suu ei ole kuin muut joutavat jokisuut.
Ruori alas, alas! Kone seisomaan, sen seitsemäntuhatta sarvipäätä! Mene
alas täältä, minä asetun siihen itse. Käske laskea viistopurje alas!"
"Kone seisomaan, seisomaan!" kuului vastaukseksi. Laiva hiljensi
vauhtia, ja taitava kapteeni, joka nyt itse hoiteli peräsintä, sai
aikaa jälleen oikoa suuntaa, niin että viitta kierrettiin onnellisesti.
Mälarin sisin perukka eli sen läntisin alku Kungsbarkarön ja
Björkskogin pitäjäin kohdalla on täynnä pikku luotoja, salakareja ja
maalaisseikkailuja, joista aina on haittaa vesillä ollessa. Nämä pienet
maakärjet, lähinnä Arboga-jokea, ovat matalain Kungsör-niittyjen
jatkona, jotka etäimpänä lännessä vihreän maton kaltaisina näyttävät
yrittävän hiipiä veden alle, ja varsinkaan iltaisin ei voi tarkkaan
erottaa nurmikkolaidan ja Mälarin-laineen rajaa. Purjehtija silloin
ohjaa suuntansa Kungsörin linnan kattoa kohti, joka ei ole kaukana
jokisuusta. Tällä kertaa kuten aina "Yngve Frey" osui oikeaan väylään.
Juuri jokeen päästyä kuului karkea, kuiva ääni ylhäällä laivanperässä
puhuvan naapurilleen: "Kuinka pitkälti meillä nyt on kaupunkiin?" --
"Kuusi neljännestä jokseenkin", virkkoi vastaukseksi toinen ääni
ilmaisten mitä suurinta hyvänsävyisyyttä, avuliaisuutta ja intoa. Ääni
oli sopraano, akkamainen, vaikka mieshän siinä ilmeisesti silti puhui.
"Hyvä!" jatkoi basso ja katsoi kelloa. "Nyt on seitsemän, olemme
perillä kahdeksan aikaan, ainakin yhdeksältä, ja voimme toivoa kunnon
pöytää ja oikeita vuoteita." Nämä sanat vaihtoi keskenään kaksi
perheenisää. "Jos herra parooni käskee", sanoi sopraano (myöskin
parooni), "niin se käy helposti laatuun, varsin helposti, jos pidämme
varamme täällä Kungsörissä ja toimitamme pikalähetin maitse kaupunkiin
tilaamaan meille huoneita, sillä tähän aikaan sattuu paljon matkustajia
yhteen".
"Käykö se päinsä, kapteeni?" kysyi basso ylhäisesti, mutta
välinpitämättömästi. -- "Se käy oleellisesti päinsä, kyllä varmaan,
kyllä", keskeytti kiihkeästi sopraano, ennenkuin kapteeni vielä oli
ehtinyt nousta peräsimen äärestä.
"Voi kyllä tapahtua", sanoi tämä, "vaikkei aivan vaivatta."
"Millä tavoin?" kysyi basso, väsyneenä niin paljoon puhuntaan.
"Kyllä, siinä ei ole vaikeutta, -- varsin näppärästi, ihan helposti!"
kiirehti sopraano kintereillä maailman nopsimmin sanoin.
Kunnon kapteeni peräsimen luona katsoi arvelevasti ympärilleen. "Kyllä
vielä", hän selitti, "saattaa purjevene ehtiä maihin ja ylhäällä
majatalossa tilata miehen, joka ratsastaa kaupunkiin, jos välttämättä
tarvitsee. Mutta minä toivon olevamme siellä yhtä pian kuin hänkin."
"Kyllä niin, kyllä, kyllä", sanoi sopraano, "me ennätämme kai yhtä
nopeaan sillalle, ketterän kapteenimme toimenpiteestä. Mutta sitten
viivästyy, vitkastuu, murenee paljon aikaa maihin mentäessä, niin että
aina on hyvä -- eikö herra parooni tahdo niin? -- Toimitammehan matkaan
pikalähetin, joka tilaa, joka ottaa kaikki huoneet?"
"Olkoon niin!" myönsi uninen basso ja pisti leukansa takin alle.
Sopraano hypähti pystyyn kuin iloinen vinttikoira, muttei kumminkaan
hypähtänyt kauemmas kuin kapteenin luokse peräsimen ääreen, joka oli
aivan lähellä. "Tilatkaa, hyvä kapteeni, tilatkaa, tilatkaa!"
Kapteeni, niin suopealuontoinen kuin olikin, tuntui työlästyvän tähän
hätiköimiseen, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut tehdä paroonille vasten
mieltä, vaan huusi luokseen erään väestään. "Pane ruuhi kuntoon ja
lähde maihin ja..." hän ilmoitti miehelle asian. "Saat sitten soutaa
meidän jäljestämme."
"Niin, parooni kyllä maksaa vaivat, se on tietty, se on tietty,
tietysti!" mutisi sopraano, kääntyen kapteeniin ja puolittain osoittaen
sormellaan takkiinsa kyyristynyttä bassoa.
"Jonkun verran se kannattaakin", vastasi kapteeni yksitotisesti,
pyyhkäisi leukaansa ja tarkasteli molempia rantoja, joiden välillä hän
laivaa ohjasi. Oikeanpuolinen näköala oli laaja ja viehättävä. Niityt,
äärettömän laajalla alalla pohjoiseen ja luoteiseen päin, olivat
täyteen ripoteltuina miljoonia heinärukoja, aivan kuin pienet
leikkaamattomat solmut suuren vihreän kirjausompeluksen nurjalla
puolella.
-- Ja kaiken tämän on Hörstadius vallannut omakseen! Siinä on totta
tosiaan pastoria, -- sanoi kapteeni päätänsä nyökäyttäen, seisoessaan
siinä itsekseen tuumiskellen. -- Siitä miehestä tulee ennen kuolemaansa
rutiköyhä taikka upporikas. Hän on pastori, joka saarnaa heinillä. Hän
voi sanoa kuten sanotaan raamatussa: 'kaikki heinä on lihaa', sillä
näistä niityistä, niin hyvällä arennilla, hän korjaa kosolti puoleensa.
Kamarikolleegio tai sota... en tiedä kumpi... on ollut hänelle
hyvänsuopa. Mutta ihmettelenpä, että hän valtaa tiluksia kaikilla maan
äärillä: ei ainoastaan Kungsörissä, vaan myös Sörmlannissa, niin, koko
valtakunnassa. Eikö hänellä peijakas vieköön ole arenteja aina selvässä
Upplannissa saakka, Sollentunassa? Sepä vasta on aimo taloudenhoitaja,
se Hörstadius! Ja sitten hän kiusaa ruumisraukkaansa maalaiskärryissä
ajelemalla ja kiertelemällä kaiken elämänsä aikaa arentitalojensa
välillä katselemassa ja tarkastelemassa. On siitä siinä helkkaristi
silmälläpitoa, tilojen hoitelemisessa joka haaralla. Ja kun hän noin
liehuu ympäriinsä, on hän kuitenkin omalle ruumiilleen niin tyly, että
nauttii vain vettä. Hörstadius on länsigöötti, siinäpä solmu. Se on
kummallista kansakuntaa! Mutta sitä minä hänessä kiitän, että hän
kuuluu olevan perin oikeamielinen ja hyvänsuopa kaikille tuhansille
rättäreilleen, rengeilleen ja pehtooreilleen, niin että hän lopulta ei
kiusanne ketään enempää kuin itseään. 'Purje alas, nosta lippu!' Ei,
pienempi marttyyri sitä on höyrylaivan kuljettajana... "Tules tänne!
Tule perää pitämään, Minä menen alas. Nyt on joki Arbogaan saakka
selvä ja helppo laivan liikehtiä."
Perämies tuli käskystä, kapteeni jätti hänelle peräsimen, meni itse
pois kannen yli ja laskeutui portaita alas alempiin olinpaikkoihin,
missä toti parhaillaan höyrysi. Olipa punssiakin olemassa.
Oli ilta. Päivän haltiatar oli jo lännen puolella vaipunut Kungsörin
niittyjen helmaan, mutta tummanpunainen purppurahohde leijaili vielä
pilven äärellä; se oli viimeinen vaatekappale, jonka kaunotar oli
riisunut yltään, ennenkuin paneutui peitteen alle uinahtamaan. Tuhansia
pitkiä sinipunervia viiruja eteni hohteesta. Monet niistä juovittivat
vettä, ja jotkut myös pirahtivat laivan tavaroille.
Pehmeä käsi kosketti Albertin olkapäätä. Hän tuijotti ylöspäin
punaisista säteistä, joita oli pitkän aikaa seisonut katselemassa,
miten ne keinuivat ja pakenivat läikehtivällä vedenpinnalla. Se oli
Sara, ja hän puheli kuiskaamalla: "Mene nyt täältä, minä sensijaan
vartioin sekä sinun että minun tavaroita, kunnes pääsemme niiden kanssa
maihin. Mene nyt alas juomaan punssilasisi. Mutta ehdittyämme alas
sillalle riennä silloin kiiruusti kaupunkiin ja hanki meille kantajat,
ennenkuin muut matkustajat vievät meiltä miehet."
He seisoivat sattumalta aivan yksin keulassa, niin ettei Saran kai
olisi tarvinnut kuiskata. Mutta Albertin mielestä se kuului niin
hyvältä ja tuttavalliselta, ja neidon sievät kasvot olivat häntä
silloin niin lähellä, että hän, itse sitä tietämättä, suuteli häntä ja
lähti pois kuten toinen oli käskenyt.
Sara Videbeck, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut, alkoi keulan
etupuolella toimeliaasti järjestellä kaikenlaisia suurempia ja
pienempiä asioitaan. Hän keräsi kokoon omat matkalaukkunsa, lippaansa
ja päällysvaatteensa. Hän kantoi myös samaan läjään kersantin
jotakuinkin leveäsiipisen repun, laukun ja matkaviitan. Miten hän ne
saattoi tuntea, sopii kysyä. Mutta sen päivän havainnot olivat hänelle
riittäviä huomatakseen, mihin kapineihin kersantti kierrellessään
laivankantta erityisellä mielenkiinnolla oli luonut huomionsa, väliin
nostellut, siirrellyt, sovitellut niitä ja niin edespäin, jota kelpo
mies ei tee koskaan muille kuin omille tavaroilleen.
Albert meni tosiaankin portaita alas ja otti lasillisen punssia. "Neiti
hyvä, antakaa minulle kiltisti kaksi lasillista lisää, ja antakaa ne
tälle pienelle tarjottimelle. Kannan ne itse, niin ei ketään vaivata."
Ennen niin ankaran matkustajan noin lempeästä äänensävystä iloisena
tarjoilijatar teki nopeasti kuten käsketty oli. Albert otti
tarjottimensa, kantoi sen säyseänä kuin viinuri portaita ylös ja meni
keulaan tarjoamaan matkatoverilleen. "Onko se Carolinaa?" kysyi tämä.
"Minä en juo punssia."
"Juo nyt lasillinen minun tähteni tänä iltana, illempänä tulee
viileätä. Se on hienoa ja hyvää."
"Hyvä", sanoi neito, lasin tyhjennettyään. "Albert, tämä on parempaa
kuin carolina."
"Sitäpä juuri aina olen väittänyt", vastasi kersantti ja tyhjensi
viereisen lasin.
Nyt paukahti tykki tervehtien Arbogan kaupunkia, ja höyrylaiva laski
laituriin oikeanpuoliseen rantaan, kuten tapana oli, alapuolelle
Lundborgin taloa.
Kersantti, notkea, reipas mies ja oivalla tuulella, oli ensimäinen
hypähtämään maihin. Katseltuaan hetkisen ympärilleen lähimmällä kadulla
tapasi hän kaksi joutilasta arbogalaista, joiden kanssa pian sai
sovituksi. He seurasivat häntä alas laivalle kantaen lähistöstä
ottamiansa paareja. Laivalle tultuaan Albert ei ollutkaan tavata
hakemaansa. Hieman hämillään tähysteli hän hämärissä hentoista päätä...
sitä ei löytynyt. Vihdoin hän kuitenkin kannella äkkäsi hattupäisen
Sara Videbeckin. Vaikka nuo kaksi kantomiestä odottivat määräystä, ei
hän kumminkaan malttanut pidättyä muutamia silmänräpäyksiä katselemasta
muuttunutta ystäväänsä.
Tosin oli hän tänä aamuna vilaukselta nähnyt saman ilmennyksen edessään
muutaman minuutin ajan, mutta hän oli silloin nähnyt neitosen ilman
mielenkiintoa. -- Nyt... onko se hän? -- ajatteli kersantti. Neitinä
hän -- kerran ennemmin huomautuksen saatuaan -- ei lainkaan tahtonut
neitoa pitää. Mutta iso valkoinen kamritsihattu sopi varsin viehkeästi
sievään vapaaseen hienoon päähän, ja muutamat aistikkaat tummat kiharat
riippuivat myös kummankin ohimon kohdalla, niinkuin oikeus ja kohtuus
vaati. Albert viittoi miehille, minnepäin heidän oli mentävä. Sara
sanoi korostaen kolmatta sanaa: "Nämä ovat meidän kapineitamme;
huolehtikaa niistä, etteivät hankaudu paareilla!"
"Ei ole hätää, rouva kulta", vakuutti toinen kantaja.
"Sanokaa itse", huomautti toinen, "mistä rouva on arin, niin panemme
sen paareille päällimäiseksi."
Albert hymyili itsekseen, mutta näki jotenkin hapahkon ja jämeän ilmeen
Saran kasvoilla. He astuivat maihin. "Minne herrasväki käskee mennä?"
kysyi etummainen kantaja.
"Majataloon."
"Vai niin, eikö herrasväki ole kaupungista kotoisin. Silloin saan luvan
mainita", jatkoi mies, "että herralle käypi tärkeäksi kiiruhtaa yösijan
saamista majatalosta, sillä tänne on tullut paljon matkustajia."
"Minä seuraan tavaroita", keskeytti Sara, "riennä edeltäpäin, Albert!
Me kyllä löydämme majatalolle."
Kersantti teki niin. Hän kulki pitkiä Arbogan katuja ja saapui hetken
päästä majataloon.
"Ei ole, ei yhtään", oli isännän vastaus Albertin kysyessä huoneita.
"Mutta minä tulen laivalta ja minun pitää saada yösijaa."
"Niin, vaikka herra tulisi auringosta tai itse hornasta, niin täällä ei
silti enemmän huoneita liikenisi. Täällä ovat parooni ---- ja parooni
---- ja parooni ----, jotka itselleen ja perheilleen jo ovat tilanneet
kaikki huoneet. Ja Arbogassa muuten... niin, kuulustakaa, hyvä herra...
minä epäilen suuresti, sillä markkinat... hmhm... ovat kasanneet
kauheasti ihmisiä."
"No, minä tyydyn yhteen ainoaan huoneeseen" (itse voin maata jollakin
ullakolla, hän ajatteli) "mutta siistiin, kauniiseen. Se saa kyllä olla
pieni. Tehkää hyvin, samantekevää mitä maksaa."
"Onko rouvalla mitään yksinäistä huonetta jäljellä, Annette?" sanoi
isäntä ja katsoi syrjällepäin sivukamariin. "Muutamat penteleen
suurisuiset vapaaherrat ovat vallanneet kaikki, meillä on muuten
huoneustoja kylliksi; mutta he kuuluvat tämän seudun ylhäisöön, ja
sentähden näettekös, hyvä herra..."
"Ei", vastasi Annette, "ei ole."
"Mutta minun täytyy, saakeli soikoon, saada huone", sanoi kersantti
päättävästi ja meni itse sisälle. "Tarvitaan vain yksi vuode. On
mahdotonta ettei sellaista olisi niin suuressa, tilavassa ja kauniissa
hotellissa kuin tämä on. Olen ollut Arbogassa ennenkin ja tiedän, että
pitkä pihanpuolinen käytävä johtaa tuhansiin huoneisiin täällä
sisäpuolella."
"Nono, hyvä herra", sanoi pieni myssypää lylleröinen, talon emäntä.
"Mene, Annette, sinne perimpään päähän katsomaan, voisiko oman kamarini
siivota kuntoon. Hätätilassa saanen jättää arkirauhani oman onnensa
nojaan."
Annette ja kersantti menivät. Hän löysi aika siistin ison huoneen,
antoi suostumuksensa ja kääntyi takaisin. Melkein portilla hän jo
tapasi Saran ja kantajat. Hän osoitti heille tien ylös portaita,
pitkään laudoitettuun luhdin tai arkaadin tapaiseen, joka ulottui
pitkin koko huoneustoa. Sara oli kävelystä ilostunut jälleen ja saanut
poskilleen verevän värin, mutta se kuitenkin pian peittyi pahastuksen
pilveen kantajan kohteliaasti kehoittaessa:
"Astukaa edellä, rouva hyvä!"
Hän palautti kumminkin pian oikean ilmeensä, ja Albertin ja Annetten
seuraamana hän astui osoitettuun kamariin, jonka huomasi oivalliseksi.
Ketterästi ja reippaasti hän järjesti heidän tavaransa toista seinää
vasten. Kantajat maksettiin ja päästettiin menemään. Annetten heille
osoitettua äsken ruokailuun vapautuneen alhaalla olevan pikkuhuoneen he
menivät sinne molemmat ja söivät kehnonlaisen ilta-aterian, joka
varsinkin Sara Videbeckille oli hyvinkin tarpeen.
Puolituntinen kului. He lähtivät sitten yhdessä ylös ruokahuoneesta, ja
Annette kulki edellä avatakseen yömajan oven.
"Jumala suokoon herrasväen olla tyytyväisiä!" sanoi Annette. "Meillä ei
ole parempaa, monien matkustajien tähden. Minä tuon teille kohta valoa
tänne." Sitten hän niiasi, astui ulos ja jätti heidät kahden kesken.
Leveä, ihanasti valmistettu vuode ilmaisi minä hyväntahtoinen Annette
oli heitä pitänyt. Heti paikalla ehkäistäkseen kaiken hämilläolon,
sanoi Albert: "Sara hyvä, minä istun ajoneuvoissa tuolla alhaalla,
taikka lepään yöni heinäluhdissa. Ihmispoloisten tyhmä päähänpisto
sinua nimitellessään kiusoittaa minua yhtä paljon kuin sinuakin; mutta
ei sille mahda mitään, että suurelliset paroonit ovat niin tarkkaan
ottaneet kaikki huoneet, että minä olen voinut saada vain yhden ainoan,
ja senkin tuskalla. Kuitenkin toivon, että täällä voit hyvin, pysyt
häiritsemättä ja nukut makeasti."
Sara oli tällä välin riisunut hattunsa ja pannut sen tuolille; hän
astui matkatoverinsa luo ystävällisin elein ja vastasi: "Tee miten
tahdot ja istu ulkona, missä haluat, Albert. Saatan kai ymmärtää, että
nostat melua tästä yhdestä, siististä, kauniista huoneesta ja katsot
tyhmäksi että on vain yksi. Jos sinä olisit syntynyt, kasvanut ja
sitten koko elämäsi asunut niinkuin minä vain yhdessä ainoassa
huoneessa, joka päivällä oli työhuone ja yöllä meidän kaikkien
makuuhuone (sillä ne huoneet, jotka kotitalossa jäivät vapaiksi, oli
puutteen takia vuokrattava pois), silloin et liioin puhuisi tästä
joutavasta asiasta. Mutta vaikket oikein lienekään kuten monet muut,
saatan kumminkin ymmärtää, että olet kasvanut moniin hassuihin
ajatuksiin. Sentähden, hyvä Albert... niin, tee miten haluat, mutta
minä vakuutan sinulle, että jos jäät tänne sisälle sensijaan kuin
istuisit yön ajan ulkona römssyilmassa, niin minä en pidä sitä lainkaan
minäkään; ja toivoisin sinun katsovan asiaa samalta kannalta, sillä
juuri siten se vähimmin merkitsee."
-- Jos sinä jäät sisälle, sitä minä en pidä lainkaan minäkään! --
vihloi kuin kaiku kersantin sydäntä, ja noin itsetuntoa musertava, noin
julma ja masentava katsantokanta mykisti hänet kokonaan.
"Albert!"... hän jatkoi, meni häntä lähelle ja otti hänen kätensä...
"älä erehdy minusta äläkä ihmettele! Jos lasken pois ne kotona vietetyt
yöt jo aikoja sitten, jolloin isä vielä eli, enimmäkseen jäi pois,
mutta joskus kuitenkin saapui kotiin ja rajusti meluten, tapellen,
Jumala nähköön, ja kiroillen mellasteli kello neljään aamulla, niin
voin sinulle vakuuttaa, että muuten aina öisin oli niin hiljaista
työhuoneessamme, jossa makasimme, ettei pieninkään lasi särkynyt.
Siihen olen tottunut. Mutta mene sinä kernaasti ulos, Albert hyvä,
sillä sinä huomaat ehkä paljonkin tässä pikkuasiassa, enkä minä voi
sinua muuttaa."
Nyt hänen täytyi hymyillä, sitä ei voinut auttaa. Hän päästi immen
käden. "Oli miten oli", vastasi hän, "nyt menen ainakin aluksi ulos
tilaamaan hevosia huomiseksi."
"Se on tietty että sinun nyt tulee mennä! Niin", keskeytti Sara äkkiä,
"huomenna on liika myöhäistä saada kaikkea kuntoon. Meidän täytyy olla
aikaisin valmiit. Ja sinä jäät mihin haluat tänä yönä, mutta ota
kamarinavain mukanasi, ulos mennessäsi, ettei kukaan muu erehdyksestä
tule sisään, ja sano neidolle tuolla alhaalla, ettei hänen tarvitse
mitään kynttilöitä tuoda tänne. Minä näen kyllä paneutua levolle."
Albert meni. Seisoessaan ovella hän kääntyi taakseen. Silloin Sara
seisoi keskellä lattiaa ja niiasi: "Hyvää yötä, Albert, näemme toisemme
huomenna!"
Hän kumarsi, sulki oven ja otti ulos avaimen. -- "Sinua
käsittämätöntä!" kuului hampaiden kolosta. -- Hyvää yötä! Näemme
toisemme vasta huomenna! Onko se olevinaan kutsu palata tänä iltana? Ja
kuitenkin näyttivät hänen ensi mainintansa viittaavan sinnepäin. Minä
menen astumaan pari kierrosta pihalla.
Hän suoritti alhaalla hevostilaus-asiansa ja ilmoitti Annettelle
ettei mitään valoa tarvittu, mutta kahvit oli tuotava ylös
täsmälleen kello kuusi aamulla. Sitten hän aprikoitsi pihalla
tavatakseen vaunuja makuusijaksi. Mutta sellaisia ei näkynyt.
Muutamista pystyynkäännetyistä aisoista, jotka hän vajan raoista
huomasi, oivalsi hän kaikenlaisia herrasvaunuja olevan saatavissa,
mutta ne olivat lukon takana. Hän kulki alas viettävää pihamaata. Yö
näytti tulevan sateinen. Hän tuli tallin luo ja koputti ovea. Sieltä
ärjäisi päihtynyt tallirenki: "Mene helssinkiin!"
-- Onpa se kestikievari-riivatti säntillinen, joka niin aikaiseen
sulkee kaikki vajansa, porttinsa ja luhtinsa! Prosit, kersantti, täällä
sulle tulee hauskaa, kun olet irtikiskottu koko ihmiskunnasta. Menenpä
hetkeksi jälleen katsomaan, miten Sara näyttelee hyväntuulisuutta ja
ottaa minut vastaan, ja sitten tulen taas tänne vaatimaan mokomaa
penteleen helssingin tallirenkiä kallistamaan minulle korvansa.
Tähän suunnitelmaan hänet uteliaisuus viekoitteli. Mutta hän kulki
kuitenkin ensin monta kertaa edestakaisin särmikkäästi ja kehnosti
kivitetyllä pihalla, jolloin usein töytäisi jalat yhteen, ja puheli
itsekseen. -- 'Hyvää yötä', hän sanoi, se on totta, mutta hänen äänensä
silloin hieman värähti, sen huomasin, viehkeästi, selittämättömästi,
aivan kuin sydämen pohjasta. Sen voi selittää miten haluaa eikä sen
tarvitse merkitä täydellistä välinpitämättömyyttä taikka jäykkää
hyvää-yötä, ikäänkuin jäähyväisiä. Asia saattaa olla päinvastoin. Minun
tekee mieli asettaa hänet koetteelle, kiusata häntä eikä mennä ylös.
'Näemme toisemme huomenna!' siis emme tänä iltana? Aikaisemmin oli
kumminkin jätetty oman valintani varaan määrätä kummin päin haluaisin?
Minäpä koettelen häntä: pistäydyn ylös minuutiksi, puoleksi minuutiksi.
Hän nousi hiljaa portaita ylös, kulki pitkän käytävän päähän, asetti
avaimen varovasti lukkoon, aukaisi oven, astui sisälle. Täällä oli
äänetöntä. Hän lähestyi puolipimeässä. Saran vaatteet olivat
säntillisesti tuolille asetettuina ja kokoonkäärittyinä. Entä hän itse?
Kersantti ojensi päänsä katsoakseen. Hän nukkui, kasvot käännettyinä
seinää vasten.
Albertin ensimäinen tunne oli viileä hurmaus, sillä olematta runoilija,
saatikka haaveellisen uskonnollinen, mutta aivan yksinkertaisesti
aliupseeri, lumosi hänet vastustamattomasti niin yksinkertainen ja
suuri vapaus, niin puhdas ja teeskentelemätön hyve. Neitonen --
tietämättä eikö hän kuitenkin palajaisi, kuten hän nyt tosiaan teki --
oli pannut maata tyynesti ja raittiisti ja heti nukkunut, ilman
sisäistä kapinaa, ilman arveluita, ilman koru- ja lorulauselmia.
Mutta Albertin seuraava ajatus oli vähemmän mieluisa. Hän käsitti
neidon ihan varmaan puhuneen täyttä totta kylmästi lausuessaan, ettei
hän olisi asiasta millänsäkään, jos kersantti jäisi sinne. Mitä tämä
siis hänelle merkitsi? Samaa kuin tuoli... pöytä... ovenpieli... saman
verran.
Musertavaa! Menehdyttävää! Tuolinhan kauneinkin tyttö ilman haitatta
sallii pukeutuessaan olla saapuvilla! Ylen mairittelevaa nauttia samaa
suosiota!
Albert veti saappaat jalastaan, astui ääneti ja lyyhistyneenä yhden
kierroksen lattian yli, riisui takkinsa, ja koska hän äsken oli
haaveillut tuoleista, haki hän sellaista ja tapasi erään laitanojilla
ja suunnattomalla selkänojalla varustetun, noita historiallisia
tuoleja, joita vielä 1600-luvulta löytyy vanhoissa linnoissa tai
pikkukaupungeissa, jonne ne ovat joutuneet huutokauppojen hajoittamina
maailmalle.
Hän kantoi ison nojatuolinsa hiljaa ikkunan luo, istuutui siihen,
kurkisti ulos ruuduista, katseli taivaankantta ja aikoi nukkua. Mutta
hän ei voinut edes haukotella. Tuoli oli pehmeä, mutta hänen rinnassaan
tuntui pistoksia, ja koko huone oli kylmässä, pimeässä tympeydessä
hänen ympärillään. Hän katsoi sänkyyn päin. Se hohti valkoiselta,
emännän puhtaan, vastamankeloidun pieluksenpäällisen vaikutuksesta.
Muuten se hänestä oli kuollut ja tarkoitukseton.
Näin hän istui hetken torkahtaen, jotakin tehdäkseen. Mutta siitä
huolimatta hän näki. Mitä hän näki? Pitkä lehtikoriste vieri hänen
sisäisen silmänsä editse. Siinä esiintyivät kaikki menneen päivän
pienet eri tapahtumat, ja Saran kuva uusiintui alati, mutta perin
lempeänä, iloisena. Ensi aluksi tuokiotilaisuus Strengnäsissä, jolloin
he alkoivat sinutella toisiaan; sitten, kun neito nouti sikarin, sitten
j.n.e., j.n.e., j.n.e. -- Voiko olla mahdollista, tämänvertaisen
jälkeen, että hän sinua vihaa? kysyi hän itseltään.
-- Tyhmä kersantti! -- hän huudahti melkein puoliääneen ja tuijotti
ylös katonrajaan; -- vihaako hän minua? Sitä hän varmaankaan ei tee.
Vihataanko tuolia? Vihataanko pöytää? Vihataanko huonekalua? Jotakin
yhdentekevää... jotakin tyhjänpäiväistä... jotakin minunlaistani!
Hän hörösti korviaan kuullakseen, eikö neito sentään jollakin lailla
nukkuisi levottomasti. Mutta ei kuulunut mitään. -- Sara Videbeck ei
ole niitä jotka näkevät unia -- huokasi hän ja sulki silmänsä. --
Lopulta hänellä kai sittekin on lasinen sydän, kova ja kylmä, kiiltävä
mutta jäykkä. Hän tosiaan ei välitä vihasta eikä rakkaudesta. Mutta
mikä hän sitten on itse? Hän on itse tuoli, tunteeton, ikäänkuin hän
olisi pitänyt minua tuolina ja sanonut sen minulle avosydämisesti.
Hyveellinenkö? Saatanko sanoa tuolia hyveelliseksi? Hän ei ole mitään
siihen suuntaan, jota minä tarkoitan, ei hyvä eikä paha. Kuinka voin
nimittää tyhjänpäiväistä hyveeksi tai edes paheeksi? Mutta anteeksi,
kersantti, sinä olet väärässä, -- jatkoi hän vähän ajan kuluttua, --
hän ei ole, kuten sinä sanot, tyhjänpäiväinen siihen suuntaan;
muistatko par exemple nuo vilkkaat silmänluonnit? Tuon lämpimän
suun?... Silloin ja tällöin... ei, kyllä hänellä on mieltä, ole siitä
varma, mutta olenko minä oikea mies, kas se on toinen kysymys. Mikä hän
sitten on? Irstasko? Huuti hiiteen, se ei voi juolahtaa mieleeni.
Mutta väliolento hän on, jota en ymmärrä, vaikka reuhtoisin ohimoni
rikki. Tahtoisin tulla runoilijaksi jälleen, olenhan vasta
viisikolmatta-vuotias!
-- Voi, -- hän jatkoi, -- jospa saisin nukkua! Huomenna tulee hyvä. --
Tästä toivomuksesta huolimatta katseli hän nyt parhaillaan ulos
ikkunasta ja taas ylös taivaankantta kohden, joka oli seestynyt ja
alkoi tähtiä ilmaista. Hän hieroskeli kädellään ruutua, saadakseen
kaiken huurun pois. -- Mikä on itse tämä ruutukaan? -- alkoi hänen
tuumiskelunsa. -- Mikä on tässä maailmassa lasiruutu? Se on välilaji,
sekin, välilaji sisä- ja ulko-olion välillä, kumma kyllä; sillä itse
ruutua ei näy, ja kuitenkin se niin jyrkästi erottaa pienen
ihmismaailman Sisällä ja äärettömän suuren Ulkona. Minä en voi ruudussa
itsessään nähdä mitään, mutta sen läpi näen kumminkin nyt taivaan
tähdet. Ruutu on mitätön, ehkä halveksittava, ei juuri sentään alhainen
olento, minun mielestäni, muttei myöskään ylen korkea arvoltaan, niin,
juuri kuin par exemple minä itse! Ah, tahtoisin mielelläni kaivertaa
nimeni ruutuun; minulla on vain piikivi täällä liivintaskussa. Tekeepä
mieleni koettaa, onko hän puhunut totta, väittäessään että sillä ei
voitu lasia leikata.
Hän otti sen esille ja koetti. Mutta joko oli pii liian tylppä taikka
hän ei uskaltanut suuremmalla ponnistelulla aikaansaada rapinaa:
ainakaan hän ei kyennyt mitään merkkiä piirtämään. Silloin hän
kallistui murheellisena takaisin tuoliinsa ja laski päänsä nojaa
vasten. -- Sinä olet timanttia vailla, Albert! Uinahda ja nuku... ja
supista vaatimuksiasi! -- Yhä utuisemmaksi kävi olo hänen sisäiselle
näkemykselleen; yhä tylpemmiksi ja harmaammiksi sen haamut. Valtimot
tykyttivät ilman kuumuutta; aivan hitaasti ja kumeasti sykähteli sydän.
Maailmankaikkeus oli ylen ikävä. Hän nukkui uneen.