Ken tahtoo lasia leikata, hyvä herra,
hänellä pitää olla timantti!
Kersantti oli lujasti saanut päähänsä, että hän osoittaisi uudelle
tuttavalleen jonkin kohteliaisuuden. Hän meni sentähden alas
ruokasalonkiin ja pyysi ostaa naulan konvehtia. "Ei ollut koskaan
laivoissa myytävänä", vastattiin. -- "Mitä hittoa! Onko täällä sitten
appelsiineja? Sellaisia luulen olevan tuolla korissa esillä?" --
"Kyllä." -- "Hyvä, antakaa minulle neljä."
Tullessaan hedelmät kourassa huomasi hän laivan kannen olevan
seuraavassa asussa ja järjestyksessä. Suurempi osa parempaa kansaa --
herrat, rouvat ja lapset -- oli mennyt alas salonkiin. Muutamat parit
istuivat tosin peräkannella, mutta eivät juuri vilkkaasti
keskustelemassa, jos eivät liioin nukkumassakaan, kuitenkin tyyten
tarkkaamattomina kaikelle mikä heitä itseään ympäröi. Taalalaistytöt
kauimpana keulavantaan luona näkyivät kyyristyneen kiemurassa olevien
köysien yli ja uinahtaneen. Neljä viisi ennen mainittua neitosta oli
kerääntynyt yhteen, selät nojaten puoleksi aukikäärittyä purjetta
vasten. Kapteeni oli luultavasti hytissään; häntä ei näkynyt kannella.
Koneenkäyttäjät touhusivat ahjoksensa ääressä. -- Missä onkaan
henttuseni? -- kysyi itseltään kersantti.
Hän keksi tytön vihdoin istumassa vihreäksi maalatulla sälesohvalla,
joka oli laivanpartaan viereisessä komerossa toisen rataskatoksen
takana. Kersantti huomasi näin syrjäisen paikan varsin mieluisaksi,
meni sinne appelsiineineen, istuutui neidon viereen ja tarjosi.
Tämä nyökkäsi myötäisen hyväksyvästi ja otti esille kukkaronsa.
-- No sun seitsemän sarvipäätä! -- ajatteli kersantti veren noustessa
kasvoihin. -- Eihän tuo toki aikone oikopäätä käteisellä maksaa minulle
appelsiineja? Tällainen alempi porvaristo menköön...
Niin pahoin ei myöskään käynyt. Neito otti virkatusta rahakukkarostaan
hopeasilaisen veitsensä ja kuori sillä appelsiinin, jonka hän
kohteliaasti ojensi Albertille. Sitten hän kuori yhden itselleen,
leikkeli sen kuuteen osaan ja mutusteli mielihyvikseen.
"Kiitos, hyvä Sara!" sanoi Albert ja otti vastaan appelsiininsa. Sitten
hän pyysi ja sai lainata tytön veitsen hedelmänsä paloittelemiseksi.
Hän katseli veistä hieman ihmetellen; se oli perin tylppä, jopa aivan
pyöreäkärkinen, kuitenkaan olematta pöytäveitsen näköinen. Muuten se
oli uusi ja jokseenkin terävä toiselta puoleltaan. Hän ei siitä enempää
välittänyt, vaan sanoi hetkisen kuluttua: "Nyt, Sara, meidän on tultava
lähemmin tutuiksi, ja sinun on sanottava kuinka läheistä sukua olet
tädillesi, hänelle, joka..."
"Ei päässyt mukaan tänä aamuna? Ei käyne vaikeaksi sanoa, arvatenkaan,
minkä verran sukua olen tädilleni."
"Niinpä kyllä, mutta..."
"Niin, olen aika pahoillani, ettei hän ehtinyt ajoissa, Ulla-täti
parka; hänen on nyt ollut pakko ottaa oma kyyti, tai matkata
Göteborgin-dilisanssissa, ja saadaanpa nähdä missä voinemme tavata
toisemme tiellä, jos se ollenkaan tapahtuu. Ehkä hän nyt viipyy
Tukholmassa, kun hänen kävi noin nolosti matkalle lähtiessä. Minulla on
toinenkin täti, tiedätkös, naimaton, nimeltä Gustava, hän asuu
Lidköpingissä ja hoitaa sairasta äitiäni, matkalla ollessani. Mutta
tämä Ulla-täti on kauan asunut Tukholmassa, ja hänen piti nyt vain
matkustaa kotipuoleen minun kanssani vähän tuuleutuakseen, ja oli
tyhmää, että hän kuhnusteli. Mutta sen hän usein tekee, Ulla-täti
parka. Olin myöskin pahoillani omasta puolestani; täti tai joku
sellainen on aina hyvä olemassa matkaseurana. Mutta olinpa varma, eikä
pettänyt luuloni, että matkalla kuitenkin tapaisin jonkun matkustajan,
joka -- syö itse, Albe! En minä yksin syö näitä kaikkia."
"Kiitos", sanoi tämä iloisena saadessaan virkkaa hänkin sanasen.
"Käytkö useinkin Tukholmassa? On tosiaankin pitkä matka Lidköpingistä
Tukholmaan?"
"En ole koskaan ennen ollut Tukholmassa. Minun tarvitsi nyt mennä,
hieroakseni öljyn ja timanttien kauppaa ja tutkiakseni uusinta muotia."
Kersantti katseli tyttöä ihmetellen ja vaikeni. -- Öljyä, -- hän
ajatteli. -- Olenpa tainnut kokonaan erehtyä hänen laadustaan. Hm!
Uusinta muotia? -- Hän mitteli tytön vartaloa kiireestä kantapäähän. Se
oli todellakin aika sorea, nimittäin omaa lajiansa. Vihdoin hän virkkoi
puoliääneen: "Timantteja?"
"Niin, juuri timantteja, hyvä herra! Ah... ah... sinä luulet ehkä että
piikivi kelpaa, sinä? Eipä toki. Tulta lyömään, kuten kiväärinlukkoon,
siihen piikivi sopii. Mutta kas sillä, joka tahtoo lasia leikata, hyvä
herra, sillä pitää olla timantti!"
Hänen silmänsä aukenivat ja kimmelsivät hänen näitä puhuessaan
ikäänkuin synnynnäisestä, ylevästä itsetunnosta. Hän näytti miltei
ylpeältä, vaikka ylpeyttä muuten ei koskaan ilmennyt hänen katseessaan,
paitsi niinä hetkinä, jolloin hän käänsi jollekulle selkänsä. Hän
antautuikin heti jälleen tuttavalliseksi, huomatessaan Albertin olevan
pelkästä hämmästyksestä pudottamaisillaan appelsiinin. Hän lisäsi:
"Olemme aina muutoin ottaneet liidun Göteborgista, ja olisimme samoin
voineet ottaa öljynkin sieltä; mutta äiti sai kirjeen, että sitä
saataisiin Tukholmassa kahtatoista killinkiä huokeammalla kannu, ja
silloin halutti lähteä tänne kuulustamaan, kun minulla oli täällä
ennestään täti, jonka luona asua. Mutta tuosta uudesta muodista, josta
puhuivat niin laajalti Lidköpingissä, että muka Tukholmassa nyttemmin
olisivat keksineet lasien värjäämistä kirkonikkunoihin, siitä minä en
pidä väliä. En minä ole sellaista Tukholmassa nähnyt. Kävin vasiten
kaikissa kaupungin kirkoissa, eikä se ollut helppo työ, kun niitä oli
niin sietämättömän paljon; mutta siellä ei ollut värjättyä lasia
yhdessäkään. En tiedä, mistä se valhe on lähtöisin, ellei Upsalasta,
jossa jokin asessori kuuluu paraikaa maalailevan erään alttarikuorin
ikkunoita. Minä muuten tahtoisin sitä oppia; sillä meillä on paljo
kirkonikkunain tilauksia sekä -- niin -- että vieläpä alas Skaraan
asti. Sillä Skarassa ei ole ketään ihmistä, joka osaa lasia käsitellä,
ja minä tiesin siitä tulevan suuren ja sievän ansiolähteen, jos
pystyisimme lasia värjäämään verstaassa. Olisimme silloin niin lähellä
ainoat, jotka kykenisimme uutta muotia käyttämään, ja ottaisivat kai
meiltä, niin pian kuin jotakin kirkoissa särkyisi. Mutta yhdentekevää;
sitä muotia ei kuulemma käytetä missään, ja silloin se ei myöskään ole
minkään arvoinen. Timantteja sain oivia, niin että olen matkaani varsin
tyytyväinen, ja entäs öljyä sitten..."
"Mutta mihin Herran nimessä niin paljon öljyä käytät?"
"Kittiin, tiedämmä. Mihinkäs tässä elämässä öljystä muuhun olisi?"
"Mutta miksei isäsi itse niin tärkeissä ja pitkämatkaisissa asioissa
matkustele?"
"Oh, hyvä Jumala! Hän on kuollut kuusi vuotta sitten."
"Sepä oli toinen asia."
"Ja äiti rukkani on vastannut liikkeestä leskenoikeuksiensa
perusteella, tietysti; mutta hän on koko kahtena vuonna ollut alinomaa
vuoteessa, joten voin sanoa itse olevani yksin vastuussa."
"Mutta sanos minulle, kaunis Sara, kuinka vanha par exemple sinä olet,
jos rohkenen kysyä?"
"Neljäkolmatta vuotta ja hiukan enemmän."
"Mitä, onko se mahdollista? Minä pidin sinua kahdeksantoistavuotiaana.
Millaiset posket -- mikä hipiä..."
"Niinpä niin, samat posket mulla oli kahdeksantoistavuotiaanakin.
Sanotaan viskaalintyttärien, mamsselien ja ryökynäin tekeytyvän
nuoremmiksi kuin ovatkaan, kuten kuulin olevan tapana Lundin
kylpylässä; mutta minä katson hyvin vähän kunniaa tuottavaksi näyttää
vanhalta ja sanoa ikänsä nuoreksi. Silloin pidän paljoa parempana tehdä
päinvastoin. Minkä verran vuosia on... jos rohkenen kysyä?"
"Minullako? Olemme melkein yhdenikäisiä. Olen viidenkolmatta vanha."
"Ja minä kun luulin sinua ainoastaan yhdeksäntoistavuotiaaksi
henkilöksi, joka ei vielä ole arvoasteita läpäissyt. Niin
suorasukaisesti sinä käyttäydyt."
"Asteitako? Niin, rakkaani, ollakseni avomielinen, niitä en ole vielä
läpäissyt enkä ehkä koskaan, jos --"
"Mitä... mikä sinä sitten olet?"
"Aliupseeri vain."
"Sellaisia olen ennen nähnyt Skaran porvarien keskuudessa, ja ne olivat
kunnon miehiä. Muistan Lundin kylpylässä... siellä vetelehti
tyhjäntoimittaja-neitejä ja olivat juovinaan terveysvettä yhdestä tai
toisesta syystä: silloin siellä oli myös Västgötadalin ja Skaraborgin
luutnantteja, kapteeneja, majuriloita ja sellaisia, joita sanovat
upseereiksi, jotka myös olivat voivinaan pahoin ja puhelivat neitien
kanssa. Mutta jos minä milloin Lundin kylpylässä näin aliupseereja,
niin ne olivat aina rehtimiehiä, tositautia potevia, jotka eivät
juoneet huvin vuoksi."
"Mutta mitä sinä sitten teit Lundin kylpylässä, Sara? Sinä, terve
ihminen, olit kai matkustanut sinne vain nauttiaksesi ihanasta
luonnosta?"
"Minä olin siellä vain päivän ja sain hyötyä hommistani. Minun täytyi
matkustaa sinne pitääkseni silmällä paria oppipoikaamme, jotka oli
noudettu panemaan ruutuja kylpylänsalonkiin; ne oli rikottu
ihmeellisessä pallonheitännässä kylpylän vieraiden kesken heinäkuun
neljäntenä. Pojista ei milloinkaan voi olla varma; he lyövät tavaran
rikki, sitten he eivät myöskään ymmärrä leikata, huonosti he timantteja
käsittelevät. Koska nyt oli kyseessä suurempilaatuinen työ, menin sinne
itse, enkä sitä kadu. Mitä arvelet, Albe, laitoin viisikymmentäkuusi
pikkuruutua, kaksikolmatta huonommasta, viheriästä lasista, ja kuules,
neljäneljättä kauniista levylasista! Lisäksi myin kymmenen lasirasiaa,
sellaisia kuin vain me valmistamme verstaassa, kultapaperia
alla reunusteina, ja kuusi suurta lyhtyä, joita tarvitsevat
valaistuskojeina, mennessään kellareihin noutamaan selssivettä ja
spa-lientä ja kreutzervrimmeliä ja sellaista. Niinkuin sanoin, minä
näin siellä vain kaksi aliupseeria, vakaita luuvaloisia miehiä,
molemmat Västgötadalin väkeä. Mistä johtuu, että sinä olet aliupseeri
ja kuitenkin niin nuori ihminen?"
"Tukholmassa käyttävät toisinaan nuorempia aliupseereja... varsinkin
kun... niin, näetkös, minä en oikeastaan ole upseerista kaukana...
kersantti."
"Kersantti? No hyvä, oli miten oli. Älä milloinkaan huoli tulla
upseeriksi, luutnantiksi ja sellaiseksi kehnoksi väeksi. Mitä ne
päivävarkaat tekevät muuta kuin puhuvat roskaa neitien kanssa päivisin
ja illoin palvelusneitojen kanssa. Roskaa! Nyt röyhys kaulaan, pian
hampaat naulaan."
Pysähdys.
Sotilas istui hiukan säikähtyneenä kuunnellen avosydämisen ystävänsä
puhekykyä ja rohkeita mielenpurkauksia. Hän oli siitä tietoinen, että
kovin mielellään halusi tulla luutnantiksi, ja toivoi saavuttavansa
tämän viranylennyksen salaisen sukulaisuutensa nojalla erään
pääkaupungissa asuvan korkean perheen kanssa. Hän tiesi myös, että
hänen kassansa oli tällä kertaa koko hyvin varustettu senlaatuista
eräiden maatilain tarkastusmatkaa varten, jolle hänet kesälomallansa
oli lähetetty. Siksipä hän ei tahtonut itseensä sovelluttaa noita
raskasmielisiä loppusointuja: nyt röyhys kaulaan j.n.e. Mutta kieltää
hän ei voinut, että tuommoinen rupattelu neitien ja neitsytten kanssa
oli väliin ollut hänestä mieluista. Hän silmäsi sentähden hämmästyneenä
noin jyrkkiä mielipiteitä lausuvaan Sara-ilmiöön. Hän tarkasteli hänen
kasvojaan; iloiset ja ystävälliset silmät näyttivät olevan
ristiriidassa hänen viimeiseen ankaraan puheluunsa. Vieläpä, kun hän
katseli noita punaisia täyteläisiä, miltei kauniisti muodostuneita
huulia, takana olevine tasaisine, valkohohtoisine hampaineen, sekä
joskus esiinpilkistävää pientä kielenkärkeä, hienointa heleänpunaista
lajia, niin saattoi kai hänenlaiselleen miehelle antaa anteeksi tuon
äänettömän kysymyksen: Eikö nyt kenkään maailmassa ole suudellut tuota
suuta?
Sara katsoi myös kersanttia kasvoihin, kuten tämä häntä, ja vihdoin hän
heleällä, lempeällä äänellä kysyi: "Mitä sinä niin tähystelet?"
Aivan arvaamatta ja urhokkaasti hän vastasi: "Minä istun ja ihmettelen,
eikö kukaan ihminen milloinkaan ole suudellut tuota suuta?"
Äkkiä haihtuva hymy oli neidon koko vastaus, ja hän katseli poispäin
Mälarin ulapoille. Hänen katseessaan ei tällöin näkynyt pienintäkään
keimailua tahi häijyyden hohdetta, mutta toiselta puolen ei myöskään
juuri mitään romantillista, haaveilevan taivaallista. Hän oli
selvittämätöntä välilajia. Ei lainkaan rumaa, mutta ei myöskään syvästi
kaunista. Hän oli sentapaista lajia, josta iloisin ilmein on tapana
sanoa: "Oh, käy laatuun!"
Rohkaistuneena siitä ettei neito ainakaan käskenyt häntä luotaan,
nakellut niskaansa taikka mennyt tiehensä, jatkoi kersantti: "Minä
voisin sinulle paljon sanoa, hyvä Sara, samanlaatuista, jota itse olet
kertonut puhuttavan neideille ja neitosille. Jopa tunnen itsekin, etten
ole moiseen loruun tottumaton. Mutta sinä olet minulle selittänyt,
kuinka sitä vihaat. Minä en tahdo edes puhua sydämestä, koska muistan
aikaisemmin tänään... ja sitäpaitsi luulen, suoraan sanoen, sydämesi
olevan lasia, ja minulla, minulla ei ole hallussani timanttia, ainoata
asetta, jolla merkki voitaisiin sellaiseen piirtää."
"Pysähdytkö sinä Arbogaan, jonne höyrylaiva saapuu tänä iltana,
Albert?" Hän kysyi näin läpitunkevin katsein.
"Minäkö? En todellakaan. Minun on mentävä alas Vadsbon kihlakuntaan,
eräille maatiloille, ja sitten ehkä vielä kauemmas Västergötlantiin."
"Silloin me ajamme yhdessä", taas läpitunkeva silmänluonti... "niin
voimme panna parihevoset vaunujen eteen... ja me tasaamme kulut...
ja... sillä minä näen, ettei sinulla ole omia ajoneuvoja mukanasi.
Maalaiskärryt ovat pahat ajaa, ja kyytipoika-viikarit rinnalla, ne
eivät ole minun väkeäni, ne ovat harvoin puhtaita."
Kersantti kavahti pystyyn ja olisi kai sulkenut neidon syliinsä,
elleivät olisi olleet kannella. -- Hänellä on sydän! -- ajatteli hän.
"Istuppas, Albert, niin me yhdessä laskemme kyytirahat huviksemme. Auta
minua, jos erehdyn. Suurin iloni on laskea yhteen päässä. Saapas nähdä:
onhan ensimäinen kyytiväli, Arbogasta laskien, Fellingsbrohon?"
Kersantti istuutui hänen viereensä, hilpeänä ja ilostuneena ikäänkuin
äsken olisi saanut valtakirjan. Neitonen olikin tällä hetkellä, hänen
mielestään, niin säteilevä tahi oikeammin niin suloisen kaunis kuin
tyttö -- hänen mieleisensä -- konsanaan voi olla. Kaikki oli niin
järkevää ja viisasta, ja kuitenkin samalla niin viehättävää.
"No, etkö vastaa minulle?" sanoi neito ja letkautti aivan keveästi
hänen kättään toisella syreeninvärisellä hansikkaallaan, jonka hän
varovasti kyllä oli ottanut kädestään jo appelsiinia kuoriessaan.
"Fellingsbrohon kulkee tie aivan oikein, ja sieltä Glanshammareen",
vahvisti kersantti. "Sitten Vretstorpiin?"
"E-ei, kuules. Meidän täytyy ensin mennä Örebron ja Kumlan kautta."
"Ja sitten Vretstorpiin, se on varmaa. Senjälkeen tulevat Bodarne ja
Hofva, ja sitten olemme kotona."
"Mitä, oletko sinä kotoisin Hofvasta?"
"Minä olen kotoisin Västergötlannista, ja niin pian kuin olen astunut
jalallani Hofvan tantereelle, olen heti kotona." Samalla Sara ojensi
toisen pikku jalkansa ja laski sen perin varmasti ja länsigööttisesti
kannelle.
Albertille koitui nyt uusi tilaisuus ihailla hyvintehtyä kaunista
kenkää. "Onko tuo Lidköpingin työtä", hän kysyi.
"Mitä lajia?"
"Minä tarkoitan, onko siellä niin hyviä suutareita, Lidköpingissä,
että..."
"Se on muhkea, jopa harvinainen kaupunki! Etkö sinä milloinkaan ole
ollut Lidköpingissä?... Suutareita... Onpa kyllä! Meillä on räätäleitä,
hienoseppiä, karkeisseppiä, lippaantekijöitä, puuseppiä, meillä on
kaikkea. Myöskin kauppiaita, ja rikas kapakanisäntä kadun varrella
kappaleen matkaa vasemmalle torilta; vaikka sitä minä pidän
pahana, sillä mokomat elävät toisten rappiosta ja turhista
menoista. Mutta käsityöläinen tekee sellaista, joka kelpaa ja jää
pysyväiseksi maailmaan. Mihin kapakoitsijan tavarat häviävät? Hän on
Göteborgin-dilisanssin asioitsija, ja ylläpitää suuren suurta
tanssisalia, jossa upseerit neitiensä kanssa pitävät kekkereitä. Nepä
ovat joltisiakin tanssiaisia, näetsen! Mutta minä en kuitenkaan hyväksy
kapakkaliikettä. Jos ihmiset olisivat ihmisiä, niin sellaiset ihmiset
pian saisivat muuttaa Lidköpingistä ja lähteä tiehensä. Mutta nyt on
asia niin, että monet tahtovat juoda, pelata ja tanssia, ja... siellä
on mahdottoman iso tanssisali, Albert! Kahdeksan ikkunareikää
pitkinpäin, muistaakseni, ja neljäkolmatta ruutua joka reiässä."
"Eikö sinua, Sara, tanssiminen ollenkaan huvita?"
"Kun olen pitänyt silmällä töitä ja lopettanut ja tunnen oloni
yksinäiseksi, silloin voi sattua että tanssinkin toisinaan, mutta ilman
viulua."
-- Siinäpä oikea tosi-länsigööttitär! -- ajatteli kersantti. Mutta tämä
näytti niin äärettömän lempeältä, niin miltei liikuttavalta tällä
hetkellä, että hän vaikeni. Vähän ajan kuluttua hän jatkoi: "Että
pitääkin äitisi olla niin sairas? Entä jos hän on kuollut, Sara, meidän
saapuessamme... sinun saapuessasi sinne alas?"
"Niin, Jumala sen suokoon sille raukalle! Hänellä ei ole elämässä ollut
mitään oikeata iloa. Tuskaa ja surua alati, ja nyt vihoviimeksi vain
pelkkää tautia. Se ei ole kovin helppoa, Albert!"
"Sinä puhut perin murheellisesti. Mutta jos hän heitäksen kuolemaan,
miten silloin käy työpajasi?"
"Niin, silloin ovat oikeudet menneet, enkä voi saada uusia
maistraatilta, sen mä tiedän. Mutta olen kuitenkin asiata miettinyt."
"Niinkö?"
"Niinpä kyllä, sen voin kyllä kertoa", hän jatkoi, hiipi vielä vähän
lähemmäksi Albertia sälesohvassa ja katsoi ympärilleen, ikäänkuin
peljäten että joku asiaton kuulisi hänen salaisuutensa. Kun kuitenkin
laivan kansi, niinkuin ennen on mainittu, tältä puolen oli väestä
tyhjä, kääntyi neiti jälleen hänen puoleensa, näytti ylen
tuttavalliselta ja viisaalta sekä viuhutti pikku hansikastaan ilmassa,
väliin sivaltaen sillä keveästi hänen käsivarttansa.
"Olen mietiskellyt, miten ilman vanhempia ja sisaruksia oleva tyttö
kuten minä on pääsevä elämään... elämään reimasti...", sanoi hän.
"Minulla on riittävästi ja yltäkyllin jo liina- ja pitovaatteita
moneksi vuodeksi enkä kuluta liioin, jota ei tee, kun on huolellinen.
Kun nyt äitini kuolee, en saa kauemmin leikkaella ruutuja ja kitata
suurissa taloissa tai uutisrakennuksissa; se kuuluu ammattimestarille.
Mutta se on aivan ominainen taito, tiedätkös, jota ei Lidköpingissä
osaa kukaan muu kuin minä, sillä olen sen yksin aprikoinut: sekoittaa
liitua öljyyn oikeissa dimensio... ei proportsioneissa...
(dimensioneiksi sanotaan itse lasien laajuutta pituuteen ja leveyteen
nähden, mutta proportsioniksi sanotaan liidun ja öljyn oikeata
yhteensekoitusta ja paljoutta, noita molempia sanoja käytetään vain
meidän ammatissamme, etkä sinä niitä ymmärrä, Albert)... no, nyt tahdon
vain sanoa, että olen keksinyt tässä sekoituksessa proportsionin, jota
ei tiedä kukaan muu kuin minä, ja siitä tulee kittiä niin lujaa, ettei
ilkein syyssade voi sitä liuentaa. Sitä minä aion valmistaa ja myydä
kaikille ammattimestareille; sillä heidän on pakko sitä ostaa sekä
Lidköpingissä että Vänersborgissa ja Mariestadissakin, kunhan oppivat
tuntemaan. Ja he tietävät jo siitä, sillä olen antanut poikieni
matkoillansa sitä toitottaa maailmalle. Itse myyn sitä kotona
kamarissani."
"Mutta naimatonnahan olet turvaton, ja..."
"Sepä jotakin. Juopottelevan ja pahaluontoisen miehen kanssa, kuten
äiti raukkani, -- silloinpa olisin päinvastoin turvaton ja kurja. Ei,
totta tosiaan, minä selviän juuri sellaisena kuin olen. Pientä taloa
Lidan varrella pidämme itse hallussamme. Se on aivan vähäinen puutalo,
kuten jokunen tuolla ylhäällä Strengbyssä... Streng... kuinka se
olikaan?... Niin..."
"Strengnäsissä."
"Ja äitini kuollessa joutuu talo minulle. Äiti rukka! Mutta hän elää
vielä parisen vuotta. Kuitenkin, kun hän kuolee, niin olen saanut
tietää pormestarilta, että minä taloineni ja tonttineni en tarvitse
enempää turvaa, vaikka naimatonna. Talo ei suuria korkoja tuota;
kuitenkin saatan vuokrata pari huonetta ylhäällä, ja alhaalla
pohjakerrassa asun itse. Mutta koska olen tottunut pitämään hauskaa ja
olemaan ihmisten kanssa, en tahdo istua alati itsekseni, vaan aion
avata puodin... pienen puodin... pitäen kauppaa, jota naisväki saa
hoitaa, ja jota ei ole vielä laskettu ammattikunnan alaiseksi. Minä
aion puodissani myydä rasioita, hienoja, kauniita, lasista tehtyjä,
joihin on pantu värillistä paperia lasin alle, jota olen laittanut
monta vuotta, ja johon maalaiskansa on hullaantunut koko ympäröivällä
seudulla, ja lisäksi kotilyhtyjä, juhlalyhtyjä; niin, olenpa oppinut
liittämään peilitinaa lasiin, ja siitä aion tehdä pikku peilejä
pitäjiin. Kenties otan myös puodissani pitääkseni kaupan kaikenlaista
poimintotavaraa, kuten kudoksia, palttinoita, nenäliinoja,
kaulahuiveja, kaikki kotitekoista, kunhan vain varon myymästä
silkkikangasta, joka kuuluu ammattikunnalle. Siitä ei ole tuleva
niinkään pientä kauppaa, kun on ihmisille kohtelias tiskinsä ääressä;
ja minäpä istun puodissani kymmenestä aamupäivällä viiteen illalla,
kauemmin ei kannata. Ennen kymmentä aamusella, ennenkuin aukaisen
puodinoven, valmistelen kaikkia rasioitani ja lasitavaroitani. Iltasin
sekoitan kittiä kaikille ammattimestareille. Siitä tulee hyvä kauppa ja
iloisa elämä."
Saran silmät, suu ja posket loistivat hänen puhuessaan. Mutta kersantti
kysyi: "Aiotko sinä istua sillä lailla koko vuoden umpeensa etkä
milloinkaan liikkua ulkona taikka hengittää ihanaa maalaisilmaa?"
"Auringon noustessa menen ulos Trufveen päin johtavalle tielle. Sen
teen kesäisin joka aamu, kun muuten on kirkas ilma."
"Tru... mikä se on olevinaan?"
"Se on Trufve, tiedämmä. Se on Richertin kaunis herraskartano
Mariestadin tiellä, näet. Jos vain kaupungista sinnepäin vievä tie ei
olisi niin hirveän hiekkainen. Mutta minä en välitä siitä, en kulje
sitä niin usein. Monena aamuna istun mieluimmin kotona. Mulla on
salvioita ja muita ruusuja ikkunoissa, ja lavendeliruukut vielä hankin.
Sitäpaitsi näen Lida-joen ikkunain ääressä, ja kauniimpaa jokea ei ole
olemassa. Jos tahdon nähdä enemmän vettä, on minulla iso Vänern
nähtävänä, kun ikkunoista tähystelen ulos Hållandsön ääressä
ammottavalle ulapalle; se on mulla edessä, kun vain silmään ulos
ikäänkuin kaupunginsillalle päin."
"Ja kun tulet vanhaksi, kaunis Sara?"
"Jos elän noin viisikymmenvuotiaaksi, niin aion mennä tavaroineni
markkinoille. Sillä niin kauan kuin olen nuori, on parempi istua kotona
pienessä kauppapuodissani."
"Astuu mielellään tiskin luo, jossa niin sievä kaupitsijatar istuu
myymässä", virkkoi kersantti.
"Mutta sillä iällä on ilkeätä matkustaa markkinoille", jatkoi neito,
hieman poispäin kääntyneenä. "Joutuu... niin. Kun pääsen noin
viidenkymmenen ikään, silloin arvelen sen olevan ohi; silloin käynee
sitävastoin kauppa huonommin kotona puodissa, ja tahdon silloin yrittää
markkinoilla, ellen sitä ennen ole pannut säästöön jotakin summaa, niin
että saatan elää nurkumatta, kuten toivon. Sillä saattaahan elää hyvin
sievästi ja kuitenkin voida varsin hyvin, niin pian kuin..." (tällöin
vaipui hänen katseensa ja ilme synkkeni).
"No niin, Herran tähden! Mitä sinä tarkoitat?"
"Niin, minä tarkoitan, jos varoo ottamasta itselleen kiusanhenkeä, joka
syö suuhunsa ja menettää turhuudessa tai hulttiopäisyydessä kaiken
minkä toinen vaivalla ja mielihalulla on koonnut. Mitäpä auttaa olla
kunnollinen, kun kiusanhenki on sitä kunnottomampi ja mässäilee
uurastajan työllä? Ja kuinka voi työtä tehdä ilolla ja mielihyvällä,
kun ei ole siihen sydämen halua, vaan kurkunpää tuskaan turtuu..."
"En ymmärrä sinua."
"Niinkö? Hm."
"Jumalan tähden kerro mitä tarkoitat!"
"Niin, siinäpä kylläkin on kertomista, kenties. Olin ulkona eräänä
Mikkelinpäivän iltana äitini kanssa; oli jo syyspuoli ja tuuli
puhalteli, ja hänen tukkansa liehui hilkan ympärillä. Epätoivoissaan
juoksi hän ylös isollesillalle päin, joka johtaa Lidan yli
kotikaupungissamme; minä olin silloin viisitoistavuotias ja juoksin
perässä. Ajattelin hänen hirveässä tuskassaan hyppäävän alas veteen.
Mutta kun minä pysyin jäljessä, hillitsi hän itsensä ja otti minut
syliinsä, seisattui sillan kaidepuun ääreen ja katsoi taakseen. Ei
ollut ketään ulkona jalkeilla. 'Sinun tähtesi tahdon jättää sen
tekemättä', kuiskasi hän. 'Tahdon elää ja olla piinattavana, kunnes
sinä vartut vähän isommaksi. Mutta tälle kirous ja sadatus! Siitä minun
ainakin on päästävä irti!' Tällöin olin näkevinäni raivon vaahtoa
äitini huulilla; hän tempasi sormesta kultasormuksensa ja heitti sen
kauas Lida-jokeen."
Kersantti kalpeni; hänelle muistui mieleen jotakin samanlaista tänä
aamuna laivanpartaalta.
"Äitisi taisi olla hieman kärsimätön avioliitossa", tuli hän
sanoneeksi..
"Hyi... hyi... herra!" huudahti Sara silmät säihkyen ja unohti
sinuttelunsa. "Albert!" hän lisäsi kuitenkin heti lempeämmällä äänellä.
"Kaksikymmentä kertaa potkittu hevonen, joka yhdennelläkolmatta
kerralla potkaisee takaisin, ei ole kärsimätön. Ja se on totinen tosi
Jumalan edessä" -- sanoi hän lopuksi, tuskin kuuluvalla, mutta
hartaalla ja soinnukkaalla äänellä -- "yksi oli, joka alinomaa
muistutti ja sanoi ja julisti, että äitini tulisi yhä paremmaksi... tai
jalommaksi luulen heidän sanovan... tällä tuskalla, mutta se oli valhe.
Sillä sen minä tiedän, että hän tuli vuodesta vuoteen huonommaksi. Mitä
suurimmasta siisteydestä ja kunnollisuudesta muuttui hän lopulta
epäsiistiksi, rehjuiseksi ja huolimattomaksi, niin että itkin sitä
ajatellessani." (Sara itki nytkin). "Oltuaan hurskas ja jumalinen
ihminen ei hän lopulta tahtonut katsoakaan virsikirjaan... ja
viimeiseltä... voi..."
"Toivu toki!"
"Vielä tänäpäivänä on äitini vuoteen omana, ja tiedätkö mistä syystä?
jumala meitä varjelkoon... juopumuksesta. Se ei ole naisihmiseksi
kunnon käytöstä, Albert!"
Kersantti nousi, tunsi kylmää hikeä virkatakkinsa alla, riisui sen ja
leyhytteli itseään nenäliinalla. Kenties risteilivät muutamat hänen
parhaat aikeensa tällä hetkellä hänen aivoissaan. Mutta hän oli nuori,
eikä sydän ollut paatunut. Hän tunsi sääliä ihmisiä kohtaan, eikä hän
myöskään ollut kyllin puolioppinut esittääkseen tavallista väärää
puhepartta, että pahoin on hyvin. Hämmästyksen ja ihmettelyn valtaamana
joutui hän haastelussaan kuitenkin taholle, jota sotilaat harvoin
lähestyvät: hän istuutui tuttavallisesti ystävän viereen, joka oli niin
äkkiä käynyt avosydämiseksi, ja kysyi: "Sano minulle vilpittömästi ja
suoraan, Sara, oletko sinä kuten on tapana sanoa herännäinen?"
"Herännäi... oh, en toki. Sellaisia on Västergötlannissa kylliksi ilman
minuakin."
"Mutta luet kumminkin joskus raamattua?"
"Raamattua? Kyllä."
"Silloin tunnet myös Jumalan ensimäisen, suuren, yleisen käskyn...
anteeksi, se kuuluu hieman... 'kasvakaa, lisääntykää ja täyttäkää maa!'
Eikö tätä käskyä ole noudatettava?"
Kotvasen mietittyään, silti hämilleen joutumatta, hän vastasi:
"Sisältäähän tuo Jumalan käsky..."
"Että miehen ja vaimon tulee olla yhdessä..."
"Mutta ei se käsky sisällä, että miehen pitää elää yhdessä kenen naisen
kanssa tahansa maailmassa, minun nähdäkseni, tahi naisen ottaa mikä
hyvänsä mies, joka on hänen osakseen osunut kaikenlaatuisten sattumien
ja aiheiden perusteella. Muistelen kirjoitetun olevan, että mikä on
ihmiselle oleva avuksi, se kai ei saa olla hänelle lankeemukseksi? Sekä
sielun että ruumiin turmioksi, mutta eniten sielun. Vaan niinkuin on
vältettävä ja väistettävä suurta vaaraa, onnettomuutta ja hätää, ja
ennen kaikkea kartettava oleskelua huonossa ja turmiollisessa seurassa,
niin lienee kai myöskin lupa karttaa..."
Samassa kuului kova natina höyrylaivan etukeulasta, ja kapteeni ynnä
eräs koneenkäyttäjä tulivat juoksujalkaa ylös. Ei ollut kuitenkaan sen
pahempaa kuin että köysi oli katkennut, joten pieni pingoittunut purje
joutui lerpattamaan hieman huolimattomasti, huiskien hetkisen
edestakaisin tuulessa. Oli nyt päästy ulos eräälle Mälarin suuremmalle
selälle, Granfjärdille, jossa Blackeniin siirryttäessä melkein aina käy
kova veto. Ankarampi aaltoilu pani kaikki matkustajat liikkeelle:
kannelle kerääntyi joukko kasvoja, joita koko edellisenä päivänä ei
oltu huomattu, mutta nyt ne luola-asukkaiden tavoin kömpivät esiin
alimaailmastaan, salongista. Tuokion hulmuttuansa purje saatiin
kokoonkäärityksi ja pantiin uuteen asentoon tuulen vaatimusten mukaan.
Tuli jälleen tyyni ja hyvä olla, vaikka puhaltelikin melkoisesti. Mutta
nämä laivat, jotka kulkevat sisäisen tulen voimalla, eivät suuresti
välitä tuulesta ja aallokosta, vaan kyntävät varmaa väyläänsä,
puuskuipa myötä tai vastaan, taikka -- kuten nyt -- laitapuolelta.
Granfjärdillä on monta vaarallista kohtaa, lymyluotoa ja salakaria,
jonkatähden siellä on paljon sattunut haaksirikkoja siihen aikaan kun
purjehdittiin ilman tulta ja usein oli luovittava. Taitavinkin perämies
huomasi silloin, niin hyvin kuin tunsikin karit ja meriviitat, olevansa
kykenemätön niitä aina väistämään, kun hänellä peräsimen apuna ei ollut
käytettävänään muuta kuin isot, laajat, raskaat, tuulen heittelemät
purjeet, jotka parhaallakin kääntelyllä ja luovailulla kuitenkin varsin
usein riuhtoivat hänet sinne, minne ei ollut lainkaan halua; sillä
purren perämies-parka ei kaikitenkaan ole enempää kuin ihminen?
Nykyään, kun vesilläkulku käy tulen voimalla, viillätetään suoraan
päämäärää kohden, luovimatta, eikä käytetä purjeita useammin kuin
tuulen ollessa senlaatuinen, että se edistää vauhtia. Perämiehen tulee
tosin nytkin tuntea meriviitat ja salakarit, se on tietty; mutta jos
hän ne tuntee, niin hän saa ne helposti väistetyksi, ellei ole
pöllöpää. Höyrypurjehduksen ainoana suurena vaarana on tulipalo; mutta
tähänkin nähden voidaan pannun rakentelussa ryhtyä sellaisiin
varokeinoihin, että sellaista tapahtuu harvoin taikka ei milloinkaan.
Edettiin aika nopeaan ja ripeästi, joskin kannella alkaneesta
hyörinästä luonnollisesti johtui, että kersantin ja Saran keskustelu
ihmiskunnan suurimmasta ongelmasta keskeytyi. Reippaan luonteensa
kannustamana oli kersantti juossut paikalle ja tarrannut purjeeseen
kapteenin suureksi hyödyksi ja huviksi. Siitä seurasi heidän keskensä
veljenmalja, kannen alla kapteenin hytissä. Historia sivuuttaa
kokonaan, miten päivällisaterioiminen laivassa tapahtui, sillä siitä on
kansimatkustajalla ylen vähän käsitystä. Hän vain huomaa auringon
alenemisesta taivaanrantaan ja tarjoilijaneitojen alituisesta
juoksentelusta, täytetyt kahvikupit tarjottimella, että päivällisen
täytyy olla jo tarjottu. Salonkiasukkaat ovat ratkaisseet sen asian
keskenään; ja kun joitakuita luola-ilmiöitä hieman iloisempina
tavallista tai ainakin silmistään vähemmän tympeinä tähän aikaan nousee
kätköstään, niin saattaa kansaan (etukannen matkustajiin) kuuluva
ymmärtää, että herrasväki on pitänyt kestiä.
On kumminkin totta, kuten tämä kertomus ennenkin on huomauttanut, että
jokunen rohkeampiluontoinen kansikulkija saattaa ainakin laskeutua
ruokasalonkiin ja siellä kiireimmän kautta haukata palasen ja nousta
jälleen kannelle. Mutta naisten, jotka kuuluvat kansaan, on todella
vaikea olla. Kuinka he elävät siellä etukannella, on monta monituista
kertaa historioitsijaa ihmetyttänyt. Ei pidetä oikein säädyllisenä,
että he tuovat ruokaa mukanaan ja ovat omissa eväissään. Ja yleisestä
runsaasta ravinnosta, jonka höyrylaivan keittiö valmistaa, eivät he
myöskään hevillä saa mitään, kun heillä itsellään ei ole kansipaikkaa
parempaa. Sattuneehan näidenkin naisten joukossa olemaan joku
rohkeampi, joka laskeutuu luola-asutuksen kaikkein pyhimpään ja hankkii
makupalan, viedäkseen sen sitten ulkoilmaan. Mutta sitä ei katsota
hänen puoleltaan häveliääksi. Mieltäviihdyttävänä seikkana on tässä
toki kahvi, joka ei ole ruokaa, mutta aika hyvää kuitenkin, kello
neljältä tai viideltä. Se tulee itsellään ylös pyhäköstä kannelle,
neitojen lennättelemänä, joista vähemmän äreät suvaitsevat
suostuttelua, niin että poloinen kansi-ihminenkin voi saada kupin
kuumaa. Sara piti varansa ja sai todella kupillisen; hän näyttikin niin
kauniilta ja siistiltä, että kahvinkantajattaret päähineeseen
katsomatta kernaasti olisivat halunneet lukea hänet herrasväkeen.
Käsittämättömältä tuntui tosiaankin, että hän, jonka hopearahoja
sisältävään kukkaroon oli monesti silmäilty, ei ollut ostanut
salonkilippua ja laittautunut luolaihmiseksi kuten joku toinenkin.
Mutta hän olikin kai siis niin mieltynyt raikkaaseen ilmaan ja tahtoi
kartella kaikkea ummehtunutta tai uumenia ylimalkaan.
Juodessaan kahvinsa ja päättäessään pyytää kupin lisää muisteli hän
sydämellisen ilahtuneesti ja kiitollisesti kersantti Albertin
ehdotusta viedä hänet maihin pieneen hauskaan, punaiseksi maalattuun
pikkutupa-kaupunkiin (nimi oli häneltä taaskin haipunut), missä hän oli
ilman hankausta ja ikävyyksiä saanut siistin, hyvän ruoka-aterian, joka
oli aamiaisenkin nimellä käynyt hänellä päivällisestä, niin että hän
nyt kahvin tultua tunsi olonsa kylläiseksi, vapaaksi ja onnelliseksi.
Kersantti itse oli luontuvampi ahmimaan, ja niinkuin tässä
kertomuksessa on mainittu hänen jo aamupäivällä pariin kertaan käyneen
turvautumassa tarjoilukaapin apuun silloin kokemissaan kiusoissa,
samoin oli hän nytkin jälleen alhaalla.
Kapteenin kanssa syntyneen tuttavallisuutensa perusteella hän nyt kulki
ylös ja alas ilman mitään vavistusta, miten vain halusi, niin usein
kuin henki päälle tuli, ja piti vaseti tuntea hänen matkalippunsa laatu
tietääkseen, että hän ei kuulunutkaan herrasväkeen, vaan oli kansaa.
Mitä, miten, missä ja milloin hän söi, ei mainita; otaksutaan vain,
että hän nautti päivällisen. Hän oli nuori ja tervetarpeinen, niinkuin
niitä Jumala on luonut; mutta hän ei millään muotoa ollut herkkusuu,
juoppo, ahmastelija, raakimus tai muutenkaan luola-ihminen. Ei hänkään
näyttänyt viihtyvän uumenissa: hän meni ylös niin pian kuin voi ja
näkyi ihan erityisesti harrastavan sitä ilmaa, joka puhalteli
keulavantaan kohdalla, sillä siellä hän eniten pysytteli ja oli nyt
uudestaan sytyttänyt sikarinsa.