Täällä ei ole ylhäisyyden merkkiäkään, ei korkeanaatelista
ritarihuonelajia, ei myöskään rikkaan ja ylpeän porvariston
raha-aateluutta, eikä sitä alkuylhäisyyttä, joka ilmenee
talonpoikaissäädyn itsenäisessä osassa.
Matkustajilla, jotka katsahtavat ylös rantalaiturista, ei ole edessään
satamaa, aukiota, eikä myöskään selvää katua, vaan mäkitörmä, ja
enimmät rakennukset ovat kylläkin epäkohteliaita kääntämään päätynsä
katsojaan. Siitä huolimatta ja koska laiva viipyy ehkä puolisen tuntia,
astutaan maihin. Täällä ei toki ole vastassa rinkilät kuten
Söderteljessä; kuitenkin, jos astuu varovaisesti nostaessaan jalkansa
laiturille, katsoo eteensä eikä kompastu lahojen lankkujen välisiin
reikiin, niin saattaa hengissä päästä kaupunkiin.
Tämäpä juuri tapahtui kersantille ja vielä eräälle. Kun hän näet seisoi
etukannella ja näki porraslavaa laskettavan maihin, huomasi hän jonkun
matkan päässä hennon pään tuikkivin silmin katsahtavan pientä kaupunkia
kohti. Äkkiä hänelle juolahti rohkeus mieleen; hän päätti välttää noita
vaarallisia sanoja neitsy, neiti, ja ylipäänsä jokaista titteliä.
"Sananen!" hän virkkoi, kääntyen luontevasti neidon puoleen: "Sananen!
Astutaanpas maihin, tulkaa! Täällä laivassa on nyt meluisaa, tulevat
paiskelemaan halkoja ja pitämään muita metkuja. Alhaalla ruokasalissa
on myös rähjäistä; siellä on ilkeätä syödä, sillä -- hm -- tiedänpä
täällä Strengnäsissä erittäin siistin ja hyvän paikan. Aamiaisen
pitäisi mielestäni nyt maistua hyvältä niin pitkän paaston jälkeen."
Neito antoi hänen muitta mutkitta tarttua käsivarteensa, astui
porraslavan yli, turvautui häneen läheisesti vaarallisella sillalla, ja
nyt he seisoivat Strengnäsissä.
"Pidänpä kovin tästä pienestä kaupungista", hän sanoi vapaasti, luoden
ympärilleen iloisia katseita. "Tämä on aivan toista kuin Tukholmassa."
"Kun päästään lähemmäksi, on todella koko sievää", virkkoi kersantti.
"Kas -- kas!" jatkoi tyttö. "Ah, minä hengitän -- mutta -- no niin --
kyllä -- kylläpä vaan. Lidköping on kuitenkin kauniimpi."
Nuori sotilas, ihastuneena siitä että äkkiä ja miltei vastoin luuloansa
kuuli uuden tuttavansa olevan puhelias ihminen, alkoi itse huomata
Strengnäsin varsin hauskaksi. Todellisuudessa onkin asia niin. Kaikki
on vaateliaisuutta vailla. Tultuaan järven rannasta astutaan pelkkiä
kapeita, vääriä kujia tai katuja, jotka luikertelevat mäkien yli.
Pöyhkeää oikoisuutta ei näy tässä yhteiskunnassa. Pienet talot ovat
vanhoja, ystävällisiä, ja huomaa pian niissä olevan ei ainoastaan
päätyjä vaan myöskin julkisivuja sievine ikkunoineen, vieläpä
portteineen, joista tekee mieli astua sisälle. Täällä ei ole
ylhäisyyden merkkiäkään, ei korkeanaatelista ritarihuonelajia, ei
myöskään rikkaan ja ylpeän porvariston raha-aateluutta, eikä sitä
alkuylhäistä, joka ilmenee talonpoikaissäädyn itsenäisessä osassa ja
näyttäytyy sen esiintymistavassa. Ei, täällä ilmenee ainoastaan
kansanomaisuus mitä vaatimattominta lajia. Luulee kaikkien talojen
olevan pursilaivurien, lasimestarien, harjantekijäin, kalastajain
omaisuutta.
Selvää on, että tällä ymmärretään ainoastaan sitä Strengnäsiä, joka
kohtaa järveltä nousevaa matkustajaa ja ympäröi hänet, ennenkuin hän
ehtii niinkään pitkälle kuin tuomiokirkon korkealle, puita kasvavalle
kukkulalle, jonka läheisyydessä piispantalo ja muutamat muut ilmaisevat
korkeampaa maailmaa. Mutta kersantti, lasimestarintyttö käsikynkässään,
ei ollut vielä noussut ylänteitä kohti. He eivät olleet edes ehtineet
torille. He olivat tytön huudahtaessa pienen talon ja sen valkoisten
luukkujen näkemisestä pysähtyneet siihen merkilliseen Strengnäsin
sokkeloryhmään pienine käyrine katuineen ja rakennuksineen, joka on
järvenrannan ja tornin välissä. Täällä kersantti vei seurakumppaninsa
korkeille portaille, jotka itse kadulta johtivat alas pihamaalle. Läpi
pihan he astuivat talon portille. "Tässä", kuiskasi kersantti, "asuu
rikas värjäri, joka samalla pitää sievää ja siistiä ravintolaa.
Saammepa nähdä, kuinka puhdasta siellä on." -- Tyttö hengitti kuten
omassa kodissaan, vaikka hän usein lisäsi, että Lidköping oli vielä
kauniimpi.
He astuivat kuistinportaita ja menivät, talon sisäpuolella, jälleen
rappuja ylös; nämä veivät toisessa kerroksessa olevaan isoon
huoneeseen, jossa oli astiakaappi. Se siis oli jonkunlainen ravintola,
ymmärsi Sara Videbeck. Kersantti meni siistin ja iloluontoisen henkilön
luo, joka tiskin takana lautasia pyyhiskeli. "Antakaa meille joku
pikkuhuone -- tuo oikealla -- tai tuo vasemmalla -- yhdentekevää -- ja
aamiainen. Mitä talosta löytyy?"
"Vattuja ja kermaa."
"Jotakin jykevämpää."
"Paistettuja lehtokurppia -- tuoretta lohta --."
"Menköön, mutta sukkelaan! Ja", kuiskasi kersantti viedessään
tuttavansa vasempaan pikkuhuoneeseen, mutta ovella jatkaessaan
puheluaan lautasia pitelevän ihmisen kanssa, "pari lasillista
kirsikkaviiniä!"
Kun he molemmin olivat astuneet pieneen huoneeseen ja hauskuuden vuoksi
-- jos useampia ilmestyisi salitupaan -- sulkeneet oven, otti Sara
Videbeck yltään silkkihuivin ja näytti pään, jota somisti tummanruskea,
kiiltävä tukka, selväjakauksinen, irtokiharoita vailla kulmien kohdalla
(kersantti muisteli niiden kadonneen kamritsihatun mukana), mutta
kuitenkin pari omaakin ja varsin sievää, kummankin korvan takana.
Myöskin hansikkaat, syreeninväriset, hän veti pois ja paljasti kaksi
pientä valkoista, pulleaa kättä, jotka eivät näyttäneet koskaan
askarrelleen karkeassa työssä, mutta saattoivat sietää muistutuksen,
että olivat hieman leveitä, varustettuja sormilla jotka vaikkakin
suloisen miellyttäviä ja pienten kuoppien koristamia nivelten kohdalla,
kuitenkin olivat rahtusen paksunpuoleisia. Että nämä sormet eivät
milloinkaan olleet kannella soittaneet, näppäimiä koskettaneet,
siveltimiä käyttäneet taikka hienojen kirjojen lehtiä kääntäneet, johon
vaaditaan kapeat, notkeat sormenpäät, sen piti kersantti ilmiselvänä.
Vielä varmempaa oli, etteivät ne koskaan olleet lapiota käyttäneet,
kuokkineet, muokanneet paakkuja tai sellaista. Sitävastoin hän jätti
sanomatta, eivätkö ne aikoinaan olleet kittiä sotkeneet, sillä kitti
tekee ihon valkoiseksi ja pehmeäksi. Sen verran käsistä. Muuten henkilö
muissa suhteissa ei ollut lainkaan lyhyt tai pyöreä, vaan varsin
solakka ja pikemmin hieman pitkäkasvuinen.
Tyttö ei istunut hämillään kahden kesken kersanttinsa kanssa. Hän
taittoi lavendelioksan ikkunalla olevasta ruukusta, hykersi sitä
käsissään ja haisteli sitten sormiansa mielihyvissään. Kersantti,
jottei olisi toimeton, taittoi kurjenpolven-lehden ja menetteli omasta
puolestaan sen kanssa samalla tavalla.
"Kaunis ja koko sievä huone!" hän huudahti. "Niin, ja kas kuinka mainio
vetokirstu! Onko se saksanpähkinää kenties, vai tammea? Ei, se on
varmaan kiillotettua päärynäpuuta -- voisikohan se olla omenapuuta?"
Kersantti, joka ei koskaan ollut perehtynyt puusepän työhuoneisiin, ei
voinut tähän antaa selvitystä. Mutta sensijaan hän kääntyi toiseen
esineeseen ja huudahti: "Totta tosiaan, leveä, kullattu kehys peilin
ympärillä! Mutta siitä on nyt luovuttu, pitää olla mahonkikehys."
"Mahonkikehys? Jopa vaan! Minä tiedän mikä on parempi. Tehdä itse
peilinkehyskin niinikään lasista; kapeasta, kirkkaasta kruunulasista
suikaleista, jotka ovat jääneet tähteeksi ruudunleikkauksesta.
Semmoiset liitetään yhteen kokonaisiksi kehyksiksi, ja pannaan
maalattua paperia alle. Siitä tulee kauniita kehyksiä. Katsokaapas,
silloin on asia niin, että heijastaudutaan itse peiliin, mutta kehystä
katsellaan huvikseen, ja voidaan panna mitä paperilajia tahansa alle;
siitä voi tulla aika sievää. Eikö -- eikö -- ettekö -- ole sitä
nähnyt?"
Hän näytti samalla joutuneen hiukan hämilleen siitä, miksi vierasta
kersanttia nimittäisi. Mutta juuri silloin tuotiin tilatut tavarat.
Hohtavan valkoinen, joskaan ei hieno lautasliina levitettiin pöydälle,
ja sen päälle asetettiin äskenpyyhityt lautaset.
"Mutta ajatelkaas, jos lähtevät laivoineen luotamme?"
"Eipä niinkään", vastasi kersantti. "Sitä ennen on ammuttava
lähtömerkiksi, ja ampuman lauettua ennätämme kyllä alas rantaan."
[Tätä ei nykyään käytetä kaupungista lähdettäessä, ainoastaan perille
saavuttaessa.]
Hän joka oli tuonut sisälle kestityksen oli jälleen mennyt pois, ja ovi
oli suljettu. Kersantti otti oman lasinsa kirsikkaviiniä käteen ja
sanoi: "Terve matkalle!"
Sara Videbeck otti kursailematta toisen pienen lasin, kilisti isäntänsä
kanssa, nyökäytti hilpeästi päätään ja sanoi: "Kiitos!"
"Sananen yhtä hyvä kuin toinen, ennenkuin juomme", virkkoi kersantti.
"On haitallista ja harmillista, kun ei tiedä miksi toisiaan nimittäisi
-- ja sitten niin -- en tahdo koskaan saattaa ketään pahoilleen,
suutuksiin tai loukkaantuneeksi ja par exemple emmekö voisi toisiamme
par exemple sinutella -- ainakin syödessämme, vai --"
"Sinutellako? Kyllä, olkoon niin." Tämän sanoessaan hän vielä kerran
kilisti, asia oli selvä, ja kirsikkaviini juotiin.
Kersantti muuttui kuin uudeksi ihmiseksi, tämän kiven pudottua hänen
rinnaltaan; hän astuskeli huoneessa, tuli kahta vapaammaksi,
iloisemmaksi ja kohteliaammaksi. Mutta kaunis lasimestarintytär
sitävastoin ei muuttunut vähimmässäkään määrässä. Hän istui pöydän
luona, söi ja otti eteensä, tosin aika viehättävällä tavalla, mutta
mitään suurempaa suloutta ei juuri näkynyt hänen eleissään. Hän
sinutteli uutta tuttavaansa joka kahdeksannella sanalla kainouden tai
isostelun yhtään estämättä. Hän näytti äärettömän kotiutuneelta.
Kersantti, joka ainakin seuratavoissa tunsi etevämmyytensä, oli tästä
tunteesta sitä onnellisempi, ja sanoi: "Hyvä Sara, vähän enemmän
vattuja! Tämä kermahan oli varsin hyvää?"
"Oivallista! Kiitos! Minä muistan tuolla alhaalla Lundin kylpylässä
viime kesänä --"
Hän meni ulos ja tilasi lisää vattuja.
Samassa silmänräpäyksessä paukahti merkkilaukaus laivasta.
"Kas niin", sanoi neito, nousi ja pani hansikkaat käteen. "Peruuta
vattujen tilaus!"
"Hyvä Sara, istu! Vatut tulevat heti, kyllä me ehdimme sinne alas
rantaan."
"E-ei! Parasta olla täsmällinen. Kysy mitä maksaa!" lisäsi hän, pani
huivin kaulaan ja veti esiin nenäliinan, josta kukkaron toinen pää
pisti esiin.
"Mitä?" tokaisi kersantti. "Minä tässä --"
"Pian, pian!" Neito meni nyt itse hänen ohitsensa tiskin luo salitupaan
ja kysyi, mitä kestitys maksoi.
"Yhden riksin ja kaksikymmentäneljä killinkiä."
"Tässä, hyvä neiti", (hän otti esille vihreästä silkkipussistaan) "on
kolmekymmentäkuusi killinkiä minun puolestani! Se tekee puolet.
Hyvästi, neitsy!" hän senjälkeen nyökkäsi tarjoilijattarelle, joka oli
kantanut sisälle.
Päännyökkäys sekä neidille että neitsyelle oli ystävällinen, mutta
ylimielistä laatua ja näytti ilmaisevan, ettei hän liioin pitänyt väliä
kummastakaan lajista.
Kersantti puolestaan kalpeni ja yritti änkyttää, että hän se oli
tarjonnut, ja hänen piti ehdottomasti maksaa. Mutta Sara Videbeck oli
jo ovella. Aika pakotti. Hän maksoi kolmekymmentäkuusi killinkiänsä,
puri huulta harmistuneena ja lähti ulos neidon jäljissä.
Kun he olivat tulleet kuistinsillalle, menneet läpi pihan ja aikoivat
nousta portaita kadulle, teki neito pienen liikkeen, josta saattoi
päättää, että kersantin tulisi ottaa hänet käsikynkkään. Jonka hän myös
teki.
"Kiitos sinulle, joka veit minut tähän siistiin paikkaan!" virkkoi hän
puolikovaa mitä kauneimmalla äänellä ja kosketti kädellään hänen
kättään, ikäänkuin hiljaa taputtaakseen. "Asuuko tässä rikas värjäri,
kuules? Jo nyt jotakin!"
"Ei kestä kiittää", vastasi hän. -- Sinähän maksoit itse, lisäsi hän
itsekseen mieliharmissaan.
"Kyllä, paljon kiitoksia sinulle: olinpa oikein nälissäni.
Hyvänluontoista ja siivoa kansaa on täällä, minne kääntyykin, ja tämän
kaupungin nimi on Strengnäs?"
"Niin. Minä veisin sinut kovin mielelläni ylös tuomiokirkkoon
katselemaan kaupungin isompia osia. Siellä on kauniita ja varjoisia
puita kävellä siimeksessä."
"Mitä joutavia. Ei, meidän on mentävä laivalle. Siellä jo odottavat."
Heidän siinä reippain askelin kulkiessaan risteilevien kujien lomitse
viittoi Sara mielihyvissään kaikille pikku nurkille joita sivuutti, ja
miten olikaan, hän virkahti:
"Mistäs tiedät, että nimeni on Sara? Minä haluaisin myös tietää mikä
mokoma sinulla on etunimenä?"
"Albert", vastasi kersantti.
"Alber -- annas olla -- niin oikein, sen olen lukenut allakasta, vai
kuinka? Kyllä, sillä nimellä kastettiin myös nikkarivanhin Ahlgrenin
poika, jolle olin kummina viime kesänä. Hän on oiva poika, tiedätkös,
Albe, kiiltosilmäinen kuin emalji."
"Sinähän olet kotoisin Lidköpingistä, ja matkustat arvatenkin nyt
sinne?" uskalsi kersantti kysyä.
"Varovasti! Astu varovasti!" sanoi neito, sillä he olivat juuri nyt
hataralla sillalla. Mutta vaaratta he pääsivät porraslavan yli ja
olivat jälleen laivan maailmassa. Soluttiin irti maasta, rattaat
alkoivat pyöriskellä ympäri. Savupilvet ja jymeä jyske olivat uivan
lohikäärmeen jäähyväiset Strengnäsille.