Miellyttävä ja merkillinen väliolento! Maalaistyttö ei,
talonpoikaistyttö ei lainkaan -- muttei myöskään oikein
parempaa säätyä.
Kauniina torstaiaamuna heinäkuussa virtaili paljon kansaa ohi
Ritariholman kirkon Tukholmassa ja riensi Kamarioikeuden ja
Valtiokonttorin välistä mäkeä alas ehtiäkseen ajoissa Mälarin rantaan,
jossa höyrylaivat olivat. Kaikki kiiruhtivat "Yngve Freyn" laiturille
ja soluivat nopeasti porraslavan yli, sillä lähdön hetki oli jo lyönyt
ja laivan kapteeni komensi "vieraat laivasta pois!"
Vieraat sanoivat sentähden lyhyehköt jäähyväiset lähteville ystävilleen
ja palasivat rannalle. Porraslava vedettiin ylös ja laiva lähti
liikkeelle. Muutaman minuutin kuluttua se oli jo kaukana vesillä.
"Turhaan! Liika myöhään, hyvä rouva!" jupisi ilvehtien yksi ja toinen
matkustaja hampaitten kolosta, kun muuan iäkäs rouvashenkilö nyt
laskeutui alas Ritariholman rantaan ja nenäliinaa huiskuttaen sekä
kiihkeästi viittoen ilmaisi olevansa matkustaja, jonka piti päästä
mukaan. Ei ollut purjevenettä rannassa saatavilla, ja laiva itse oli
ehtinyt suoraan Owensin kohdalle, -- niin, jopa se nuolen nopeudella
liiti Linnansairaalan sivutse.
Kuitenkin herätti eräänlaista, joskin äkkiä haihtuvaa mielenliikutusta
matkustajissa, kun he kuulivat etukannelta nuoren matkustajattaren pari
kertaa huudahtavan puoliääneen: "Täti! Täti!" Ollen häpeissään hän ei
näyttänyt tahtovan ääneensä huutaa, mutta kuitenkin saattoi ymmärtää
hänen ikävällä tavalla joutuneen erilleen sukulaisestaan, arvatenkin
lukuunotetusta ja hänelle tärkeästä matkaseurasta.
Mutta ollaanpa usein niin itsekkäitä, että unohdetaan lähimmäisensä; ja
ihmiset, jotka ovat ostaneet matkalipun salonkiin ja peräkannelle,
eivät liioin ota selkoa siitä, mitä tapahtuu rahvaalle tuolla
etukannella ja sen katoksen alla. "Paremmat" matkustajat olivat tällä
kertaa vanhahkoja herrasmiehiä, miltei kaikki ikävännäköisiä. Heidän
seurassaan olivat rouvat ja lapset, eivät juuri kaikkein nuorinta
lajia, mutta sillä hoilakalla ikäasteella, jolloin naiivisuus on
haipunut, tunteen ja järjen vielä ehtimättä sijalle astua. Kaikki
sellaiset ihmiset ovat ylen itsekkäitä, ja varsin ymmärrettävistä
syistä. Nuo hyvin kasvatetut lapset ovat tavallisesti niin
kykenemättömiä tulemaan toimeen omin päin, että he joka hetki huutavat
apua: milloin on kengännauha höltynyt, milloin hansikas pudonnut
järveen, milloin he ovat nälissään, milloin janoissaan, ja koko maailma
on heistä epäkunnossa. Heidän äideillään on siis heistä paljon
rasitusta, paitsi kaikkea sitä vaivaa mikä heillä pakostakin on omasta
ruumiistansa, päästäkseen ylös ja alas ahtaissa höyrylaivaportaissa; ja
perheenisät taasen koettavat kyllä virkistäytyä nuuskaamalla ja
sanomalehtiä lukemalla, mutta tämäkään tuskin tuntuu riittävän.
He eivät voi suurta huomiota kiinnittää muihin, koska heillä on
kylliksi tekemistä oman itsensä, rouviensa ja lastensa ylläpitämisestä,
ja ennen kaikkea heidän täytyy ylen huolellisesti harkita, mitä
uskaltaisivat laivassa suuhunsa panna, ettei ruumis raukka menisi aivan
pilalle: kaikki siitä luonnollisesta syystä, että kun sielun puhdas
ilo, joka on ruumiin pahoinvoinnille ja heikkouksille paras lääke,
puuttuu, on ihminen alinomaa mille tahansa altis ja voi helposti pahoin
sekä siitä mitä syö että siitä minkä syömättä jättää. Monella laivassa
olevalla herrasmiehellä oli vielä koleran maininkeja muistissa. Eipä
siis ihme, jos itsekukin vain ajatteli itseänsä ja vakain elein, joka
olisi kelvannut Rooman senaattorille, harkitsi, tuumiskeli, neuvotteli
ja vihdoin, mikäli mahdollista, ratkaisi suunnitelmansa matkan
ruokajärjestykseen ja muihin tähdellisiin seikkoihin nähden.
Jos salonkimatkustajain joukosta olisi löytynyt joku nuorehko ja
naimaton mieshenkilö, niin tällaisella varmaankin olisi ollut aikaa
tuntea sääliä etukannella olevaa rouvashenkilö-poloista kohtaan, joka
oli joutunut tädistään erilleen; ainakin hän olisi tähystellyt, minkä
näköinen hän oli, ja tiedustanut hänen nimeään.
Tällä kertaa ei "Yngve Freyn" paremman väen keskuudessa ollut sellaista
mieshenkilöä tavattavissa. Mutta etukannen matkustajain joukossa oli
pitkä ja komea aliupseeri -- niin, suoraan sanoen, kersantti -- joka,
rahallisten esteiden tai muiden syiden takia, tällä matkalla ei ollut
välittänyt olla enempää kuin kannellakulkija. Ollen siisti ja
säädyllinen, hän kuitenkin keskusteli milloin minkin salonkiperheiden
jäsenen kanssa. Häntä ei käsketty pois; sillä hänen viiksensä olivat
tummat, pystyt ja miltei kauniit; hänen virkatakkinsa -- tshakoo --
kyllin sievä rouvia miellyttämään, ja eräänlainen olemuksen miehekkyys
vaikutti, että muuten jäykät ja ylhäiset herrat isät alentuivat
keskusteluun henkilön kanssa, joka näytti vaiteliaisuudellaan lupaavan
olla pysähtymättä aliupseerin arvoon, vaan aikaa myöten nousta, ellei
kapteenin tai majurin, kumminkin luutnantin asteelle.
Nuori, siisti kersantti oli etukannella havainnut neidon, joka oli
joutunut eroon tädistään, ja hänen huomiotansa herätti, että tämä
laivan lähtiessä oli pitänyt päässään sievää valkoista pikku
kamritsihattua, mutta hetken kuluttua oli irroittanut hatun päästään,
esiintyen sensijaan silkkihuivi päälaella, kuten "neitsyillä" on
tapana. Kysymyksenalaista oli siis: oliko tämä matkustajatar neiti vai
neitsy? Ja kummassakin tapauksessa, mistä johtui, että hän oli
vaihtanut päähinettä?
Tuntien harrastusta neitoa kohtaan hänen ensimäisen onnettomuutensa
tähden alkoi kersantti yhä enemmän oleksia etukannella, jonne hän myös
oikeudenmukaisesti kuului, ja hän herkesi yhä enemmän keskustelemasta
salonkihienoston kanssa. Minusta tuntuu, sanoi hän itselleen, että tämä
kaunis tyttö on neiti -- jostakin maaseudulta arvatenkin -- ja on
matkalla kotiin, jonkun vanhemman sukulaisen seuraamana ja suojaamana,
jonka kuitenkin kahvikuppinsa esti ajoissa ennättämästä laivaan. Kun
näin sattui, luopui neitonen äkkiä neidin hahmosta, ottamalla hatun
päästään, jotta hän välttäisi turvatonna matkustamisen sopimattomuuden,
ja panemalla huivin päähänsä, hän sensijaan tekeytyy neitsyeksi,
samanlaiseksi kuin nuo muut etukannella olevat, neljä tai viisi
neitsyttä, jonkajälkeen hän sellaisena voi kulkea, koko Mälaria
ainakin, ilman panettelua, joskin ilman tätiä.
Olipa tuo perusteellista ajattelua tai ei, kersantti kuitenkin
kiinnitti huomionsa tähän pieneen kohtaukseen. Yhä tuntui hänestä
ratkaisemattomalta, oliko tyttö itsessään parempaa vai huonompaa
kansaa; hän oli kumminkin aika sievä ja siisti tummansinisessä
kapottipäähineessään. Hienosta, vaaleanpunaisesta, miltei valkoisesta
silkkikankaasta tehty iso silkkihuivi, siellä täällä kulkevine kapeine,
vihreine raitoineen, jonka hän oli köyttänyt kiinni leuan alle ja
niskassa kampansa yläpuolella oli aistikkaasti järjestänyt päähineeksi
-- taikka, kuten muinoin olisi voinut sanoa, hunnuksi -- miellytti
kersanttia eikä pannut häntä ikävöimään kamritsihattua. Hän meni alas
kapteenin luo, saadakseen tietoa neidon nimestä. Kun silmäiltiin
matkustajaluetteloa, huomattiin hänen olevan nimeltään Sara Videbeck,
lasimestarintytär Lidköpingistä. Tavattoman seikkaperäinen tiedonanto
höyrylaivan matkustajalistassa! Mutta se johtui siitä, että hänellä oli
mukanaan passi, jota muuten laivassamatkustajat harvoin käyttävät, ja
että hänellä oli ollut kylliksi järjestysaistia jättää passinsa
kapteenille matkan varrella, saadakseen kaikkea mahdollista turvaa.
Kersantti istui moniin ajatuksiin vaipuneena alhaalla ruokasalongissa
-- huomaa: ruokasalongissa -- siinä samassa, jonne etukannen
matkustajat, ainakin riittävän rohkeat ja reippaan näköiset, saavat
ruoka-ajoilla tunkeutua. Oli nyt jokseenkin aamiaisen aika tahi saattoi
helposti siksi tulla, jos tilasi annoksen. Kersantti ajatteli
näinikään. Lasimestarintytär Lidköpingistä -- se on pikkukaupunki,
kaukana, kaukana Tukholmasta. Neiti, tavallaan, kyllä. Porvarintytär,
kuitenkin halvinta porvarisluokkaa. Miellyttävä ja merkillinen
väliolento! Maalaistyttö ei, talonpoikaistyttö ei lainkaan -- mutta ei
myöskään oikein parempaa säätyä. Miksi sellaista oikeastaan on
katsottava? Miksi nimitettävä? On jotakin perillepääsemätöntä tässä
välilajissa. Katsotaanpas -- "tuos tänne pihvipaisti!"
Aamiainen oli ovela pysähdys kersantin harhailevissa ja
selvittämättömissä ajatuksenjuoksuissa. Kun pihvi oli lopetettu, jatkoi
hän itsekseen: -- Tosiaankin, tuhat tulimmaista, hänhän on juuri kuin
minäkin. Mikä olen, par exemple, minä miehiäni? En sotamies. Enkä
upseeri. En huonompaa kansaa, enkä oikein parempaakaan. Annas nähdä --
perhana -- "tuos tänne portteria!"
Portterin juotuaan kersantti nousi, kiersi viiksensä kiemuroihin,
sylkäisi syvälle vasempaan salonginnurkkaan ja maksoi aamiaisensa. --
Hm! -- hän ajatteli, -- Sara -- Vid-- Vid-- ei ole mitään syönyt
aamulla. Tekeepä mieleni mennä kannelle katsomaan, voiko hänelle puhua
taikka tarjota -- voiko hän par exemple syödä --.
Kersantin ajatuksenjuoksut, nyt kuten ennenkin hieman harhailevat,
eivät tälläkään kertaa päättyneet, vaan keskeytyivät pysähdykseen.
Saappaat tarkastettiin ja huomattiin kiiltäviksi, virkatakki puhtaaksi
harjatuksi ja mallikelpoiseksi. Tehden kaksi kimmoista harppausta
portaita ylös oli nuori, "rento" sotilas pian taas kannella, katsoi
ympärilleen ja tähtäili laivan keulavannasta.
Ensimäiseksi hänen silmänsä siellä äkkäsivät ryhmän taalalaistyttöjä
seisomassa ennenmainittujen neljän tai viiden neitsyen edessä, joiden
keskellä hieno pää myöskin pysyttelihe, sekä viimeksi pari pikistä
koneenkäyttäjää. Kersantti lähestyi. Hän kuuli taalattarien
kaupittelevan jouhisormuksia, mustia, valkoisia, vihreitä, punaisia,
nimet ja muistosanat niihin taidokkaasti kiedottuina. Ne tahtoivat
neitosia ostamaan, mutta neidot olivat tylyjä ja tinkivät. Sen neidon,
jolla oli helakka päähine, ei kersantti kuullut juuri tinkivän, mutta
hän näki tämän suurella tarkkuudella valitsevan jouhisormuksista ja
vihdoin kiintyvän sileään, mustan ja valkoisen kirjavaan, ilman
muistokirjoitusta. Taalalaistyttö sanoi hintansa, kuusi killinkiä.
Hieno pää nyökkäsi hyväksyvästi, jonkajälkeen pieni kukkaro -- pussi,
kudottu vihreästä silkistä -- otettiin kapotista, ja hopearaha
näyttäytyi kädessä, leväten aika sievästi hansikkaalla, couleur de
lilas. Hopearaha oli Ruotsin pienintä lajia, kaksitoista killinkiä.
"Voitko antaa mulle takaisin kuusi killinkiä tästä tällaisesta?" sanoi
miellyttävä ääni murtaen kauniimmanlaatuiseen länsigötalais-tapaan
ääntämällä r:n hieman sorahdellen. "Kuusi killinkiä pientä rahaa?"
vastasi taalalaistyttö; "voi, hyvä neitsy, sitä minulla kyllä ei ole,
mutta osta samalla kaksi sormusta minulta, niin maksaa tasan
kaksitoista killinkiä. Osta! Osta!"
"Ei toki, ei!" kuului ääni sievästä päästä. Kersantti, joka seisoi
takana ja näki vain niskan, ei saanut muuta todistetta siihen että
vastaus tuli häneltä, kuin että pää kumartui vähäisen eteenpäin.
Kersantti astui nyt hilpeästi esiin ja sanoi: "Sallikaa, neiti Vid--"
hän pidättäysi -- "sallikaa, hm, että minä ostan nuo kaksi
jouhisormusta taalatar-poloiselta." Hän pani kaksitoistakillinkisen
taalalaistytön käteen ja otti muitta mutkitta molemmat mustanvalkoiset
sormukset, joita tyttö piti ylhäällä ilmassa neitojen edessä, toivoen
kaupantekoa. Helakka nainen katsoi hieman kummastuneena sotilaaseen.
Mutta hän, joutumatta hämilleen, otti heti toisen sormuksen, jonka
neito ennen oli valinnut, antoi sen tälle ja sanoi: "Ettekö halunnut
tätä, neiti Sar-- hm -- ettekö juuri tätä? Tehkää hyvin, ottakaa se ja
pitäkää! Minä pidän itse toisen."
Tyttö katsoi häneen -- kuten hänestä tuntui -- peräti kaunein silmin.
Sormuksen, jonka hän ojensi, tyttö tosin hämillään otti, mutta kun hän
arveli, että tyttö sen panisi siihen sormeen, johon itse oli sen
aikonut, huomasi hän sensijaan tytön, sanaakaan sanomatta, vetäytyvän
hiljaa laivanpartaalle ja päästävän sormuksen järveen.
-- Prosit, kersantti! -- tuumi hän itsekseen, tämän liikkeen
huomatessaan. -- Se tietää sitä, että olen kerrassaan nolattu. Hyvä,
hyvä, veliseni! Miksi häntä neidiksi puhuttelin, kun hän on verhoutunut
huivipäähineeseen ja tahtoo olla tuntematon? Tuollaista sinutellaan,
pikemmin, jos niiksi tulee, ja miksi tarjota tuntemattomalle tytölle
sormusta? ja vielä laivankannella? Hyi häpeä, Albert!
Hän meni vastapäiselle laivanpartaalle ja heitti toisen jouhisormuksen,
jonka jo oli pannut omaan sormeensa, myöskin järveen. Samassa hän
sylkäisi tervehöystykkiin, joka oli siinä vieressä. Sitten hän astui
kierroksen kannen yli laivan perään, ja kun hän taas läheni etukantta,
sattui niin, että hän joutui hienohipiäisen tuntemattoman kohdalle,
joka seisoi katselemassa koneiston liikuntaa.
"Näetkös", hän sanoi ja ojensi kätensä, "minä olen myöskin heittänyt
sormukseni järveen. Se oli kyllä paras, minkä saatoimme tehdä."
Ensin luima silmäily kiireestä kantapäähän, heti senjälkeen tuskin
huomattava, mutta varsin suopea hymyily, vienosti värähtelevä ilme,
joka heti häipyi, oli hänen vastauksensa. "Onko sormus järvessä?
Niinkö?" hän lisäsi.
"Toivon hauen sen jo nielleen", sanoi kersantti.
"Minun sormukseni otti iso ahven."
"Kun nyt", jatkoi kersantti päätä nyökyttäen, "hauki nielee ahvenen,
minkä toivon pian tapahtuvan, niin tulevat kuitenkin molemmat sormukset
lepäämään -- saman -- sydämen alla." Viime sanat kuiskattiin hellästi
venyttämällä, mutta siinä kersantti kuitenkin onnistui perin huonosti.
Tyttö kääntyi äkisti pois vastaamatta ja meni muiden neitosten seuraan.
-- Prosit, velikulta! -- sanoi hän itselleen. -- Nolattu uudestaan! Ja
miksi puhua sydämestä? Ja laivankannella. Mutta yksi asia minua
ilahduttaa: hän ei pannut pahakseen, että uskalsin sinutella häntä.
Sentähden ja siis: ei koskaan enää neiti!
Hän meni alas ruokasalonkiin ja osti itselleen sikarin, jonka hän myös
sytytti, tuli uudelleen ylös, istuutui ylvään ja vapaan näköisenä
matka-arkkunsa päälle, veti pitkiä savuja sikaristaan ja näytti
mainiolta.
Hän näki miellyttävän lasimestarintyttären monta kertaa kulkevan
välinpitämättömänä ohitsensa, välisti siirrellen helakanväristä
silkkisolmua leukansa alla sekä hypistellen prameita kaulahuivin
pitsejä, jotka soluivat alas rinnalle. Hän puheli vilkkaasti muiden
neitosten kera ja näytti ylen ujostelemattomalta.
Sikari, kuten moni muu asia maailmassa, loppui. Kersantti heitti pienen
pätkän, jossa vielä oli tulta, pois luotansa, aikoen saada sen järveen.
Mutta pätkä oli niin kevyt, että se ennätti vain palasen matkaa
kannelle ja jäi siihen savuamaan. Tuossa tuokiossa ilmestyi jalka,
jossa oli mitä sievin kiiltävä kenkä, ja tallasi siihen niin että se
äkisti sammui. Kersantti nosti silmänsä jalasta ylös henkilöön ja näki
tuon tuntemattoman. Tämän silmänluonti osui häneen. Kersantti kavahti
ylös matka-arkultaan, meni hänen luokseen kohteliaasti kumartaen ja
sanoi: "Kiitos, neitsy kulta! Sikarini ei tosin ansainnut sitä
kosketusta -- mutta --"
Kylmä ja luotansalykkäävä katse oli vastaus. Tyttö käänsi hänelle
selkänsä ja meni.
Hitto hänet vieköön! -- se ajatus mielessä kersantti harppasi punastuen
ja alakuloisena portaita alas ruokasalonkiin. Täällä hän hiipi
pimeimpään soppeen, unelle tai mietelmille soveltuvaan. -- Saakeli
soikoon, Albert! -- hän ajatteli ja pyyhkäisi tukan otsalta. -- Minä
nimitin häntä neitsyeksi, ja sitä hän suvaitsi yhtä vähän kuin aiemmin
häntä neidiksi haukkuessani. Jo nyt on lempo!
Hän ei ollut yksin salongissa! Hän ei senvuoksi puhunut ääneen eikä
puoliääneen. Osoittaakseen kuitenkin sekä itselleen että muille
rohkeutensa huusi hän tuimasti ja äkäisesti luukussa olevalle
neitokaiselle: "Voileipää ja suolalihaa päälle, heti paikalla!"
Tarjoilijaneito toi pyydetyn tarjottimella. "Mene helvettiin
voileipinesi! Enkös minä ole pyytänyt ranskanleipä-voileipää?"
Kilttinä ja tottelevaisena neito meni takaisin tarjottimineen ja laski
näkkileipä-voileipänsä astiakaapin laidalle.
"Lasillinen hautbrionia, neiti! Ja antakaa minun vähemmän odottaa!"
Lasi kaadettiin täyteen ja pantiin tarjottimelle, ynnä uusi kokonainen
ranskanleivän voileipä.
[Se harvinainen tapaus, mikä tässä sattui, että tarjoilijaneito
valmistaa näkkileipä-voileivän, ja kun häntä sitten oikeutetusti
pyydetään se laittamaan ranskanleivästä, ottaa sellaisen kokonaisena,
kahtia halkomatta, on ilmeinen todistus ravintoloitsijain ja -jattarien
hyväntahtoisuudesta antaa kaukaa maaseudulta tulleiden oppimattomainkin
tyttöjen joskus koetella kykyään. Sivistyksen ensi askel on usein
vaikea; ja syydetään nuhteita. Rohkaiskoon silloin kukin mielensä ja
menetelköön jalolla kärsivällisyydellä, kuten tässä tapauksessa!]
"Olenko minä luotu töllistelemään kokonaista leipää, niinkö hän luulee?
Tukholmassa on ihmisillä älyä halkoa ranskanleivät kahtia ja levittää
voita kummallekin puolikkaalle."
Tarjoilijaneito meni jälleen takaisin, otti veitsen ja alkoi halkaista
voileipää.
"Minä pyydän -- saatanan -- olkaa hyvä ja ottakaa uusi ranskanleipä,
halkaiskaa se ja levittäkää voita kummallekin sisäpuolelle, tehkää
hyvin! Siinähän on voita jo ulkopuolellakin! Ottakaa uusi leipä! Kuinka
sitä saa odottaa! Hitossa -- heittäkää pois kaikki tyynni, minun ei ole
nälkä."
Astiakaapin vieressä seisova neitsy mutisi hieman terävästi jotakin
ylhäisistä matkustajista. Tätä ei kersantti lainkaan pannut pahakseen,
vaan astui esiin ja maksoi voileivät. -- "Minä olen ne tilannut", sanoi
hän, "tässä rahaa!"
"On levotonta vatsassa -- niinpä niin!" virkkoi eräs mustiinpuettu
matkustaja. Kersantti kääntyi taakseen ja tunsi kalpeista, mutta
kiiltävistä kasvoista sekä vaaleansinisistä, pyöreistä linnunsilmistä
Ulricehamnin kirkkoherran.
"Ohoh, nöyrin palvelijanne! Siinähän on herra kirkkoherra Su--,
epäilemättä matkalla alaspäin?"
"Niinpä niinkin."
"Minä menen myös Västergötlantiin, mutta se ei merkitse minulle
kotiin-, vaan poispäin", sanoi kersantti ja tarttui koneellisesti
suureen, moitittuun, mutta maksettuun kokoleipä-voileipäänsä,
töllistäen siihen elokkaasti.
"Niinpä käy", sanoi kirkkoherra, "toinen matkustaa ylös-, toinen
alaspäin. Minä menen Ulricehamniin."
"Niin, ja --" (kersantti tyhjensi hautbrion-lasinsa, joka oli ollut
tarjottimella odottamassa).
"Niin kauan kuin on voimissaan, on terveellistä noin kulkea edes
takaisin", virkkoi kirkkoherra.
"Siinäpähän se menee, niinpä kyllä" -- (kersantti nielaisi nyt loput
tilaamastaan).
"Jättääkö herra kersantti Tukholman pitkäksikin aikaa?"
"Minulla on kolmen kuukauden loma. Saanko luvan tarjota lasin, herra
kirkkoherra? Mitä käskette? Portteria vaiko portviiniä?"
"Niinpä niin, vatsa on levoton Mälarilla. Jospa niin olisi,
olettakaamme portviiniä tai portteria!"
Kersantti käski tuoda molempia, ja kirkkoherra, kykenemättä
ratkaisemaan niiden paremmuutta, joi pohjaan kumpaisenkin, päättäen
puheensa kutsumalla mitä lämpimimmin ja vierasvaraisimmin nuoren
sotilaan käymään Ulricehamnissa ja Timmelhedissä korvaamassa
vahinkoansa.
Kersantti kumarsi, maksoi tilaamansa ja juoksi uudelleen kannelle
ilostunein mielin.
Katsellessaan ympärilleen seutuja, joiden ohi laiva pyyhälti, huomasi
hän sen olevan poikkeamaisillaan Strengnäsiin. Iso tuomiokirkko näkyy
purjehtijoille jo kaukaa, ja sen majesteettinen torni vallitsee
laajalti Södermanlannin seutuja. Vasta lähemmä tultua havaitsee ryhmän
pieniä punaisia puurakennuksia, tasasuhdattomasti kasattuina kirkon
alapuolelle, ja ainoastaan punaruutuinen lukio- ja kouluhuoneusto
korkeudellaan erottuu muista vajanmuotoisista hökkeleistä. Kun vihdoin
saapuu vanhan rikkinäisen sillan luo ja pysähtyy, niin sanoo itselleen:
tämä on Strengnäs.
[Tästä käsikirjoituksen kohdasta ja muutamasta muusta vähän tuonnempana
olevasta huomaa, että tapaus on sattunut monta vuotta takaperin. Sillä
nyt tapahtuu maihinnousu Strengnäsiin säännöllisen kadun päässä, joka
vie suoraan torille, ja komean laiturin luona. Mutta joku vuosi sitten
on aivan varmaa, että laskettiin maihin vähän kauempana, juuri sen
ränstyneen sillan luona, jota tässä kuvataan, minkä yläpuolella heti
mäentörmät ja Strengnäsin sokkeloryhmä kohtaavat sinne saapunutta.
Tekijä.]