Muistojen Porvoossa tapaamme Runebergin kodissa, hänen puolisonsa
työhuoneen seinällä, suuren himmeän kuvan, josta katsojaan iskeytyy
kaksi läpitunkevaa ruskeaa silmää, kaarevan otsan alta, tummantuuheasta
kiharametsästä. Ollen kodin harvoja maalattuja muotokuvia -- nerokkaan
C.J.L. Almqvistin todella "elävä taulu", käyttääksemme erästä
kirjailijan sanontatapaa -- tämä on todistuksena siitä mielenkiinnosta,
millä Suomen runoruhtinas seurasi silloisen Ruotsin nerollisimman
kirjailijan tuotantoa. Runebergin muutenkin Almqvistia ihaileva
arvostelu lienee riittävänä syynä suomenkieliselle yleisölle esittää
tätä kuuluisaa henkilöä, joka toisestakin syystä, kaunokirjallisen
kiistailun johdosta nerokkaan J.V. Snellmanin kanssa, on ansainnut
huomiota Suomen sivistyshistoriassa.
Kun Ranskasta lähteneen valistuskauden vaikutus Ruotsin kirjallisuuteen
Kustaa III:n, nerokuninkaan, aikana oli saavuttanut huippunsa
hovipiirin hienostuneissa runoilijoissa, alkoi 1800-luvun alkupuolella
jyrkkä vastavaikutus tätä kylmän järjen ja siron ulkomuodon runoutta
vastaan, vaatien tunteen hehkulle ja mielikuvituksen lennolle
liikuntavapautta runouden taikatarhoissa. Ensimäinen sysäys tuli Saksan
romanttisesta suunnasta, ja pian syttyi Ruotsissa ilmisota
"akateemisen" eli järkeilevän ja "fosforistisen" eli "uusromanttisen"
koulun välillä. Tänä Ruotsin runouden kultakautena esiintyivät sen
parhaimmat nerot, kuten _Tegnér, Geijer, Atterbom, Franzén, Wallin_,
kyntäen kukin syvät vakonsa Ruotsin sivistyselämään, samaan aikaan kun
Suomi, Venäjään liittyneenä, alkoi hapuilla epävakain askelin
omintakeista tulevaisuutta kohti.
1830-luvulla Ruotsin kirjalliset olot soluivat uuteen uomaan,
"porvarillisen liberalismin" eli yhteiskunnallisen vapaamielisyyden
väljemmille vesille. Vanhat ihanteet leijailivat liiaksi pilvien
tasalla, sanottiin; siksi oli palattava jälleen tukevalle
maankamaralle, oli lähdettävä todellisuuden arkipiiristä ja siihen
sovellettava elämänihanteet. Kaunokirjallisuuskin muutti muotoa:
helkkyvien runojen tilalle astui suorasanainen romaani ja novelli, joka
nimenomaan, kuten Fredrika Bremerillä, tahtoi esittää "Arkielämän
kuvauksia" (Teckningar ur hvardagslifvet) taikka kaunokirjalliseen
muotoon siirtää ajassa liikkuvat uskonnolliset ja yhteiskunnalliset
uudistusvirtaukset. Jälkimäiseen suuntaan kääntyi myös Bremer, saattaen
Hertha-teoksellaan naiskysymyksen kiivaan pohdinnan alaiseksi. Mutta
etenkin _Carl Jonas Love Almqvist_ on mainittava neron säkenöivällä
voimalla esiinryntäävänä uudistuskirjailijana, samalla kun hänet
runoilijana subjektiivisen, tunnehehkuisen ja fantasiakylläisen
kirjoituslaatunsa tähden voidaan lukea edellisen uusromantiikan
tyypillisimmäksi jatkajaksi.
Almqvistin elämänvaiheet olivat yhtä kirjavat ja särmikkäät kuin hänen
tuotantonsakin. Syntyneenä v. 1793 Uplannissa, Antunan maatilalla, hän
jo kodissaan sai ristiriitaisia vaikutteita, jotka ikäänkuin jakoivat
hänen persoonallisuutensa kahtia. Toiselta puolen hän isältään,
sotakomisarjukselta, peri järkeilevän ja riitaisan kamreeri-sielun,
toiselta puolen äidin haaveilevan herkkä, uskonnollinen luonteensävy
kehitti pojan vilkasta mielikuvitusta ja "runollista sielua". Saatuaan
koulunkäyntinsä aikana lisäksi oppineelta herrnhutilaiselta
äidinisältään, kirjastonhoitaja Gjörwelliltä, tieteellisiä ja
uskonnollisia herätteitä sekä monikirjavasta kaunokirjallisuuden
luvusta runollisia vaikutteita hallitsi Almqvist jo nuoresta pitäen
runsasta ja erilaista sivistysaineistoa. Ylioppilaaksi tultuaan v. 1808
ja maisteriksi v. 1815 hän vietti kesälomat 1814-20 Suomessa Uudenmaan
Fagervikissä kotiopettajana tehtaanisäntä Hisingerillä, jolta ajalta
muutama perheelle omistettu runo on säilynyt. V. 1815 hän oli saanut
viran Kuninkaan kansliassa sekä amanuenssin paikan Kuninkaallisessa
kirjastossa.
Näihin aikoihin tunneherkkä saksalainen romantiikka pani
nuorukaismielen kuohumatilaan, josta se pian pursui laitojensa yli.
Eräiden opettajien ja älykkään oppilaspiirin kesken oli Tukholmassa
v. 1816 perustettu Manhem-yhdistys, jonka puheenjohtajaksi pian
Almqvist tuli. Tämän seuran tarkoitus oli tutustua Skandinaavian
muinaisuuteen sekä aikakausittain tutkia koko ihmiskunnan historiaa
vertauskuvallisesti, "puhdas ruotsalaisuus" silmämääränä. Samalla
Almqvist, joka aikaiseen oli ihaillut Rousseaun luonnonfilosofiaa ja
Thorildin yhteiskunnallisia uudistusaatteita, yhä enemmän innostui
yksinkertaiseen talonpoikaiselämään ja päätti puhdistaa maailman
liikasivistyksen kasvannaisista. Mutta seuran sääntöehdotus sai kokea
ankaraa arvostelua akateemisen suunnan puolelta ja sitä kiellettiin
Almqvistin isän toimesta painattamasta, josta syntyi kiivas
erimielisyys isän ja pojan välillä. Kohta tämän jälkeen A. alkoi
painattaa fantastista rakkausromaania Amorinaa, jonka kuitenkin esti
ilmestymästä eräs hänen setänsä, Hernösandin piispa. Nämä
vastoinkäymiset kehittivät nuorukaisessa sitä yhteiskunnallista
uudistushalua, joka pian ilmeni hänen elämässään ja kirjallisessa
tuotannossaan.
Jo varemmin oli A. eräissä kaunokirjallisissa teoksissa kiivaillut
yhteiskunnan epäkohtia vastaan; nyt hän päätti teossa osoittaa koko
kultuurielämän onttouden. Hän luopui molemmista viroistaan ja otti
vaimokseen lapsuutensa lemmityn, kouluakäymättömän talontyttären
Antunasta. Tällä oli hyvä käytännöllinen järki, mutta häneltä puuttui
ymmärtämystä A:n korkealentoisiin haavetuumiin nähden. Nuori pariskunta
ynnä pari ystäväperhettä asettuivat erääseen Vermlannin luonnonihanaan
seutuun uudisviljelijöinä. Maamiehen toimilta liikenevän ajan A. käytti
kirjallisiin töihin ja karttojen piirustukseen. Mutta jo parin vuoden
päästä hän kyllästyi tähän "ihannoituun talonpoikaiselämään" ja palasi
Tukholmaan. Täällä hänet kirjailija-ansioittensa tähden v. 1829
nimitettiin "Nya elementarskolan" nimisen opiston rehtoriksi, jonka
ohjelma rakentui uudemmille periaatteille. Tässä toimessa hän herätti
huomiota erinomaisena opettajana ja oppikirjain laatijana erilaisten
opetusaineiden alalla. Samalla hän vilkkaasti jatkoi kaunokirjallista
toimintaansa, käyttäen siihen kaikki joutohetkensä. Näin oli Almqvistin
maine noussut korkeimmalle asteelleen, kun aavistamatta tuli äkkikäänne
hänen elämässään.
Ulkonaisena syynä Almqvistin elämänrattaan kääntymiseen lienee
mainittava hänen v. 1839 hukkaanmennyt hakemuksensa Lundin yliopiston
estetiikan ja uusien kielten professorinvirkaan. Nyt liekehti kauan
kytenyt viha yhteiskunnan laitoksia vastaan ilmituleen. Hänen
kirjailijamaineensa pohjana oli v. 1832 julkaistu ensimäinen osa
"Orjantappuraruusun kirjaa" (Törnrosens bok), joka sisälsi mitä
erilaatuisimpia tuotteita runouden kaikilta aloilta. Yhä enemmän
pohdittuaan yhteiskunnallisia ongelmia hän v. 1839 julkaisi ennen
kielletyn romaaninsa Amorinan sekä novellin "Käy laatuun" (Det går an),
jossa hän puolusti vapaan avioliiton solmimista, pitäen virallisesti
vahvistettua tarpeettomana, jopa henkisesti vahingollisenakin. Jos
edellisen vastaanotto oli laimeanlainen, herätti "Det går an"
tavattoman kiivaan kynäsodan myötä ja vastaan. J.V. Snellman, joka
silloin oleskeli Ruotsissa, kirjoitti novelliin sukkelan "Jatkon",
osoittaen ne surkeat seuraukset, joihin vapaa avioliitto lopulta vie.
Upsalan tuomiokapitulikin ryhtyi asiaan ja haastatti A:n, joka v. 1837
oli vihittänyt itsensä papiksi, vastaamaan mielipiteistään. Hän sai,
vuosikausia ovelasti pidettyään puoliansa, lopulta varoituksen, ja
hänen oli pakko erota rehtorinvirastaan.
Tämän jälkeen A:n elämä synkkeni synkkenemistään. Kirjallinen toiminta
suuntautui yhä enemmän yhteiskunnanvastaiseksi ja kaunokirjailijamaine
himmeni. Vaikka A. työskenteli kuumeentapaisesti vapaamielisessä
sanomalehdistössä ja erinäisissä tilapäisissä toimissa, rappeutuivat
raha-asiat päivä päivältä. Ystävät aluksi koettivat auttaa, ja kuningas
antoi hänelle rykmentinpastorin viran ja pienen palkan. Mutta
vähitellen hän joutui koronkiskureista riippuvaksi. Lopulta tehtiin
häntä vastaan syytös vekselinväärennyksestä ja erään tällaisen suosijan
myrkytysyrityksestä. Vaikka rikosta ei voitu edes todennäköiseksi
todistaa, oli A. kaikissa tapauksissa kasannut niin paljon tulisia
hiiliä päänsä päälle, että hän katsoi parhaaksi karata kotimaasta ja
siirtyä Amerikkaan. Siellä tuntematon "Mr. Gustavi" kierteli kaupunkeja
ja siirtolaismetsiä 15 vuoden kuluessa, elättäen henkeänsä
kielenopettajana ja sanomalehtikynäilijänä, kunnes lopulta koti-ikävä
palautti hänet valtameren takaa Bremenin kaupunkiin. Täällä hän jatkoi
kirjailijatointaan, kunnes v. 1866 kuoli "professori Westermannina"
köyhäinsairaalassa. Tyttärensä hänet sittemmin löysi köyhäin
yhteishaudasta, orjantappuraruusu rintaan kiinnitettynä. Ennen
kuolemaansa A. oli sepittänyt liikuttavan "Jäähyväisrunon elämälle",
jossa hän tekee selkoa elämänsä tarkoituksesta ja periaatteista.
Almqvistin vaiherikkaan elämän puitteihin sisältyy harvinaisen runsas
ja välähtelevän nerokas tuotanto. Se voidaan ryhmittää kahteen osaan:
kaunokirjalliseen ja yhteiskunnalliseen, jotka enimmäkseen sulautuvat
yhteen. Pyrkimyksensä taiteen keinoilla "kuvastaa koko maailmaa" on hän
ilmaissut merkkiteoksessaan Törnrosens bok, jossa hän tutkittuaan
erikoisilmiöiden yhtenäisyyttä ja yhteyden moninaisuutta väittää
maailman olevan yhtaikaa "säveltä, väriä, tuoksua, itkua, hymyä,
runoutta, uskontoa, filosofiaa". Täten hän pyrkii tasoittamaan rajat
eri elämänalojen väliltä ja korottamaan taiteen yksinvaltiaaksi
elämänarvoksi. Almqvistissa yhtyy yksilöisyyden ihantelu
elämänkatsomuksen panteistiseen perussävyyn. Hänen toivonsa oli että
"uudet ruusut kerran kukkisivat", jolloin taide ja uskonto
sulautuisivat kokonaisuudeksi. "Elämän pyhät ilmaukset: työ, kauneus,
rakkaus ovat mystillisen maailmanruusun eri lehtiä. Tästä ruususta oli
hänen oma elämäntyönsä, 'Orjantappuraruusun kirja', kaikista maista,
eri ajoilta ja elämänaloilta saatuine aiheineen, oleva vertauskuvana."
Näin sanoo Ellen Key, joka pitää Almqvistia "Ruotsin nykyaikaisimpana
runoilijana".
Runoilijakäsityksensä on Almqvist ilmaissut osaksi erinäisissä
tutkielmissa, osaksi eräissä keskusteluissa, jotka "Törnrosens
bok"-sarjan ensimäisessä kertomuksessa Jaktslottet tapahtuvat Neriken
metsästyslinnassa. Siellä sen omistaja -- entinen hovimarsalkka Hugo
Löwenstjerna -- joka ilta kokoo ympärilleen nuorisopiirinsä, jolloin
joku heistä tai kummallinen naapuri, Rikhard Furumo, kukin vuoroonsa
esittää runollisia tuotteita, jotka yhteen koottuina muodostavat
"Orjantappuraruusun kirjan". Väliin siellä myös hämärässä erivärisessä
valaistuksessa -- A. panee painoa väreihin -- esiripun kohottua
esitetään omituisia lyyrillisiä "Unennäköjä" (Songes), joihin Almqvist
itse on säveltänyt yhtä omituisia kuin kauniita sävelmiä.
Almqvist nimittää kaipuutaan yhtenäiseen maailmankatsomukseen
"orjantappuraruusu-elämäkseen". Tämä toiselta puolen on vaipumista oman
sielunsa syvyyksiin, siis puhtainta individualismia, toiselta puolen
kaikkien maailman ilmiöiden sulattamista tähän teoriaan, josta johtuu
yhteiskunnan yksilöä-sitovien perusaatteiden kumoaminen. Edelliseltä
kannalta hän tuli siihen tulokseen, että ainoastaan yksilön tunteen
puhtaus ja luonnonelämän yksinkertaisuus ovat ihmisen arvoisia
elämänohjeita. Jälkimäinen pyrintö saattoi hänet hankauksiin
yhteiskunnan kanssa, pannen kieltämään valtionuskonnon ja yhteiskunnan
muotojen, etenkin virallisen avioliiton oikeutuksen. Tämän elämänsä
dualismin ja sisäisen taistelun hän johtaa vanhemmiltaan saamansa
henkisen perinnön kahtiajaosta, josta hänelle koituivat
"orjantappuraruusun" rehevät ilot ja okaiset kärsimykset.
Almqvistin aaterikkaan hengen ristiriidat näyttäytyivät jo
nuoruusvuosina. Terävä kumouskirjailija Thorild, luonnonfilosofi
Rousseau ja henkiennäkijä Svedenborg ovat kukin antaneet osuutensa
hänen henkiseen kehitykseensä, saksalainen romantiikka sittenkin
vähemmässä määrin. Taipumus romanttiseen haaveiluun näkyy jo aikaisin
allegoorisessa satukokoelmassa "Kultalintu paratiisissa" (Guldfågeln i
Paradis), yhteiskunnallinen uudistushalu omituisessa rakkausnovellissa
Amorina. Jälkimäisen muoto on vaihdellen vuoropuhelua ja eepillistä
kertoilua; sisällys on sovitettu Tukholman ympäristöön, jossa
eriskummaiset seikkailut ja hirmutapahtumat vuorottelevat. Päähenkilö
Amorina on murhakiihkon riivaama neitonen, joka vanhemmiltaan on saanut
perinnöksi kauhean verenhimonsa. Teoksellaan tahtoo runoilija todistaa,
että rikokset ovat perinnäisiä tai ruumiinhäiriöiden aiheuttamia
sielullisia tauteja. Täten hän kieltää tahdon vapauden ja tähtää
tietoisesti "miekankärjen ihmiskunnan arimpaan hermoon". Tämä
nuoruudenteos oli sodanjulistus sovinnaista yhteiskuntaa vastaan.
Muita vaistoelämän välittömyyttä ja luonnon vapautta ylistäviä
kaunokirjallisia tuotteita ovat "Kuningattaren hohtokivikoriste"
(Drottningens juvelsmycke) ja "Kauneuden kyyneleet" (Skönhetens tårar).
Edellisessä Almqvist esittelee "androgynisen" olennon, joka vuoroin
esiintyy pojan vuoroin tytön hahmossa, vuoroin ihmisen vuoroin eläimen
luontoisena. Kaikista rajoituksista riippumattomana se kauheassa
kaameudessaan A:n mielestä vaikuttaa "ihmeelliseltä keväältä,
jäljittelemättömältä keveydeltä ja kristallikirkkaudelta". Ihmisen
suurimpana rikoksena Almqvist pitää "luonteensa ensimäisen uran
rikkimurtamista". Hänen mielestään kaikkinainen harkinta ja
sovinnaisuus rikkoo ihmishengen vaistomaisen välittömyyden.
Jälkimäisessä tunnelmatuotteessa hän antaa julkean jättiläisen halki
avaruuksien hätyyttää taivaallista immyttä; vihdoin tämä haavoittuu
otsaan, veripisara yhtyy silmän kyyneleeseen, joka veren painamana,
mutta veden kannattamana jää riippumaan avaruuteen: "tämä kyynel,
ystäväni, on maailma, jossa asut". Elämän tummat ja valoisat ainekset
siis yhdessä muodostavat sen kokonaisuuden.
Elämän dualismin sovinto, siirtymys maallisesta taivaalliseen
mielialaan tapahtuu lapseksi jälleen tulemisella. Runoilijan
voimanlähteenä oli tietoisuus siitä, että hän mietinnän pirstoavasta
levottomuudesta oli siirtynyt välittömän kokonaiskatsomuksen rauhaan.
Tällaisen sielunrauhan hän luuli löytäneensä alkuperäisen apostoliuskon
iloisesta maailmankieltämisestä. Marjamissa hän nostaa keihäänsä
Paavalin dogmikristillisyyttä vastaan. Ormuzd ja Ahriman tulkitsee
hyvän ja pahan ainaista taistelua ihmiskunnan omistamisesta. "Hyvyys"
esiintyy "hurskaana, halveksittuna, narrimaisena olentona", kuitenkin
kaikkialla "yksin kooten, missä kaikki hajoittaa; yksin rakentaen,
missä kaikki tuhoaa". Kuvaavin on dualismi rikollisen sydämessä.
Teoksessa "Kolme rouvaa Smoolannissa" (Tre fruar i Småland) Almqvist
tarkemmin esittää tätä ristiriitaa. "Rikosten kautta ihmiskunta on
edistynyt, ja jokainen uusi sivistysjakso on ollut pahin kuolemansynti,
jonka edellinen sivistysmuoto on ennen muita kieltänyt"... "Tämä tai ne
osoittavat portin, josta uusi jakso saapuu: josta ihmiskunta nousee ja
avartuu... Sentähden juutalaiset ristiinnaulitsivat Kristuksen, koska
se, mitä hän saarnasi, avarsi juutalaisuuden rajoja." Tähän tapaan
Ellen Key selostaa Almqvistin kantaa.
Läheistä sukua näille A:n tunnehaaveiluille on hänen uskonnollinen
katsomuksensa. Joskin hän vieroi virallista kristillisyyttä -- vaikka
olikin papiksi vihitty -- hän toiselta puolen on muutamissa teoksissaan
ihmeteltävän liikuttavasti esittänyt tosihurskauden ja hartauden
hyveitä. Sellaisia hehkuvan yleviä ajatuksia tapaa esim. pikkuteelmissä
"Elämän apu", "Ihmisen turva", "Terveyden evankeliumi". "Työn kunnia"
on ihana uskonnollinen hymni, ja idyllinen kansannovelli "Kappeli"
esittää uskonintoisen nuoren papin siunauksellista työtä
luonnonihanassa saaristoseurakunnassa.
Tähän välittömään lapsenuskoon liittyy yksinkertaisen maalaiskansan
ihantelu. Itse oli Almqvist nuorena etsinyt "ihannoidusta
talonpoikaiselämästä" sopivinta elämänmuotoa, vaikkei hänen levoton
henkensä siinä kauan viihtynyt. Hänen kansankuvailunsa panevat
ajattelemaan eräitä myöhemmän ajan ilmiöitä, esim. _Björnsonin_
norjalaisia novelleja. Almqvistin kansannovelleissa on sama
todellisuudentaju kuin myöhemmän realismin tuotteissa, mutta
runollisuutta kannattaa mystillinen tai fantastinen pohjasävel, joka
liittää lukijan näkymättömin sitein metsäkuvaukseen "Grimstahamnin
uudistalossa" tai jännittävään tarinaan "Skällnoran myllyssä". --
Keskiluokan ajatuskantaa valaistaan tukholmalaisen porvarisneidon
sirona kirjevaihtona Araminta May-novellissa ja Kustaa III:n hovipiirin
oopperamaista, onttoa eleganssia jo mainitussa "Kuningattaren
hohtokivikoristeessa".
Kertoilevankin runouden alalla Almqvist osoitti suurta kykyä, kuten
"Artturin metsästys" nimisessä keskiajan-aiheisessa ritarieepoksessa
tai nuubialaista satua käsittelevässä Schemsel-Nihar'issa.
Näytelmärunouteen oli Almqvistilla suuret psykologiset edellytykset,
jos hänen näytelmänsä vain soveltuisivat näyttämölle. Fosforistien
päämies Atterbom ihaili Signora Lunaa, Runeberg kirjoitti ylistelevän
arvostelun Ramido Marinescosta. Kaunis lyyrillinen satunäytelmä on
"Ipsaran joutsenluola", ylevä kristinuskon ylistely "Tadmorin
Isidoros".
Käytännöllisempään suuntaan kääntyi Almqvistin tuotanto, kun hän v.
1839 oli saanut Amorinan ja "Käy laatuun" (Det går an) novellinsa
painetuiksi. Romaanikirjallisuuden alalta hän nyt heittäytyi
sanomalehdistössä kynäsodan tuoksinaan, jossa sai kestää monta kovaa
iskua. Entistä kiihkeämmin hän vaati uudistuksia kirkon ja yhteiskunnan
oloissa, kuten on jo huomautettu. Vapaamielisistä sanomalehdistä
Aftonbladet ja Dagligt Allehanda, jotka ennen olivat häntä
vastustelleet hänen haaveilevan romanttisuutensa tähden, hän nyt sai
äänitorvet uudistustuumilleen, erottuaan rehtorintoimestaan. Hän
kirjoitteli ahkeraan opetuskysymyksistä, harrastaen yksilöllisyyden
kehittämistä sekä välitöntä suhdetta oppilasten ja opettajain kesken.
Yhteiskunnallisia ongelmia valaisi teos "Ruotsalaisen köyhyyden
merkityksestä", joka sisältää erinomaisia huomioita ruotsalaisesta
kansallisluonteesta. Rikollisten parantamista lempeillä
kasvatuskeinoilla hän tarkoitti teoksellaan "Rikollisten kohtelusta".
Lisäksi hän kirjoitteli kansanedustuksen parantamisesta,
raittiuskysymyksestä, ja etenkin naisasiasta. Huomattavin
yhteiskunnallinen reformikirja on sosialismiin vivahtava teos
"Eurooppalaisen tyytymättömyyden perusteet", jonka Almqvist julkaisi v.
1850, vuotta ennen maastakarkaamistaan. Monet muut kaunokirjalliset ja
yhteiskunnalliset teokset -- Almqvist on julkaissut kaikkiaan noin 150
nidettä -- on tässä suppeassa yleiskatsauksessa sivuutettava.
Suurimman melun nosti Almqvistia vastaan hänen kantansa
avioliittokysymyksessä. Edellä on jo viitattu niihin jyrkkiin
mielipiteisiin, jotka ilmenevät Amorinassa. Kun tämä vihdoin saatiin
painetuksi, ei se enää herättänyt erikoisempaa huomiota. Sitä
suuremmaksi nousi myrsky, kun A. samana vuonna (1839) julkaisi nyt
suomennetun tendenssinovellinsa.
Oppineiden kesken on paljon väitelty siitä, mikä sai Almqvistin
yhtäkkiä sotajalalle säännösteltyä avioliittoa vastaan. Toiselta puolen
on siihen pääsyyksi mainittu Almqvistin katkerat elämänkokemukset
vanhempainsa ja omasta avioliitosta. Vanhemmat, kuten jo on
huomautettu, olivat luonteeltaan ja harrastuksiltaan täydellisiä
vastakohtia. Omasta avioliitostaan on A. monessa kohden ilmaissut
pettymyksensä, vaikka hän hyväsävyisenä perheenisänä ei sitä vaimolleen
tositeossa osoittanut. Kun ensimäinen onnenhuumaus Vermlannin
uudismajassa oli häipynyt, huomasi Almqvist yhä enemmän, kuinka vähän
hänen vaimonsa kykeni hänen mystillistä aate-elämäänsä ymmärtämään.
Vaimo taasen; joka oli suhteellisesti lahjakas, mutta ei osannut
muodostaa kotiansa viehättäväksi, vetäytyi raskasmielisenä kuoreensa.
Tästä johtui, että Almqvist useinkin lähti pitkille matkoille halki
Ruotsin maakuntien, joilta retkiltä hän tuotannolleen ammensi rikkaita
vaikutteita, taikka lähetti perheensä maalle lepäämään. Näin oli
olemassa juopa puolisojen välillä, josta A. ei syytä yksin vaimoaan.
Avioliitosta puuttui se "sydämellinen rakkaus ja henkinen sopusointu",
joka -- tarvitsematta ulkonaista sidettä tai kaavaa -- Almqvistin
mielestä yksin voi tehdä avioliiton onnelliseksi. Sentähden hän myös
jyrkästi tuomitsi sellaiset avioliitot, jotka eivät perustu rakkauteen.
Jo nuoruudenteoksessaan Parjumouf hän lausui nämä ankarat sanat:
"Hirtetään setelinväärentäjät -- mutta se, joka tuhansista muista
syistä, muttei rakkaudesta, yhdistyy henkilöön jota ei rakasta, ja
siten muodostaa kelvottoman kotoisen piirin -- eikö hän tee rikosta,
jonka oma suuruus ja jonka arvaamattomat seuraukset nyky- ja
jälkimaailmaan levittävät paljon kauheampia onnettomuuksia kuin
miljoonain setelien väärentäminen?"
Toiselta puolen on johdettu Almqvistin avioliittokauhu kirjallisista
vaikutteista. Yleensä katsottiin 1700-luvulla ja 1800-luvun
alkupuolella rakkauden vaatimusta avioliiton solmimiseen ylemmissä
säädyissä vähemmän tärkeäksi. Rahalliset näkökohdat useimmin asian
ratkaisivat. Englannin kaunokirjailijat olivat jo kauan saarnanneet
vaimon käytännöllistä riippumattomuutta avioliiton omaisuusyhteydestä
sekä hänen oikeuttaan omintakeiseen työhön ja kasvatukseen;
ranskalaiset taas, kuten _George Sand_, painostivat eroottisen tunteen
oikeutusta virallisten avioliittositeiden edellä. _Rousseaun_ "La
nouvelle Héloïse" ja _Goethen_ "Die Wahlverwandschaften" lienevät
jossakin määrin olleet Almqvistille tienviittana. Englantilainen
käytännöllinen katsantokanta kuvastuu Fr. Bremerillä, eroottinen
tunteenpuhtauden vaatimus Almqvistilla. Ehkä vielä enemmän
vaikutti Almqvistiin Ranskan sosialistinen (saint-simonilainen)
avioliitonpohdinta, joka muun muassa sai aikaan, että hän novellinsa
päähenkilöt valitsi aliluokan piiristä, sillä painostaen
riitakysymyksen koskevan koko yhteiskuntaa.
Det går an-novellissa Almqvist esittää aliupseeri Albertin, joka
Mälarin-laivassa on matkalla sisämaahan, eräitä maatiloja tarkastamaan,
ja lasimestarintyttären Sara Videbeckin, joka samassa laivassa on
kotimatkalla Lidköpingiin, missä hän, äidin ollessa rappiolla, johtaa
isä-vainajan lasiliikettä. Laivalla tehty tuttavuus johtaa siihen, että
nuoret yhteisissä maalaisvaunuissa tekevät matkan Lidköpingiin.
Arkaluontoisista tilanteista selviytyy Sara tahdikkaasti, kunnes
lopulta matkatoverit toisiinsa kiintyneinä päättävät siirtyä asumaan
saman katon alle. Mutta ei laillisesti vihittynä parina, vaan niin
kauaksi kuin rakkautta riittää. Tämän on Sara matkalla Albertille
selvittänyt, vedoten vanhempainsa onnettomaan avioliittoon, jossa isä
on juonut kaiken omaisuuden ja äitikin lopulta langennut juoppouteen.
Siksi Sara myös tahtoo että vaimon pitää yksin hallita omaisuuttaan.
Tällä n.s. vapaan rakkauden julistuksella ei Almqvist kuitenkaan
tahtonut puolustaa tilapäisten, höllien siteiden solmimista. Siitä hän
päinvastoin varoittaa monessa kohdin, esim. "Eurooppalaisen
tyytymättömyyden perusteissa", jonka ensi luku käsittelee
avioliittokysymystä. Hän vain tahtoo sanoa, että yksistään se
avioliitto on todellisesti hyväksyttävä, jossa vallitsee äsken
mainittu "henkinen sopusointu". Sen solmimisessa ei kirkollinen tai
siviili-vihintä anna avioliitolle pyhyyden arvoa, koska se kuitenkin
asiain vaatiessa on purettavissa. Mitä lapsiin tulee, siirtyvät ne
Almqvistin mukaan yksinomaan äidin holhouksen varaan, kun taaskin mies
maksakoon osuutensa valtion "lastenvakuutusrahastoon" kasvatusta
varten.
Tällaiset mielipiteet, koulunjohtajan esiintuomina, herättivät
luonnollisesti suuttumuksen myrskyn. Ei ymmärretty eikä tahdottu
ymmärtää, että Almqvist teoksellaan tahtoi korottaa avioliittokäsitteen
arvoa eikä vetää sitä lokaan. Kirjoituksia ja lentolehtiä sinkoili
tuhkatiheään. Kun harvat uskalsivat puolustaa noin muka epäsiveellisiä
ajatuksia, ryhtyi Almqvist itse eri salanimillä kantaansa selvittämään
-- tapa, jota hän muutenkin ovelasti osasi käyttää. Huomattavimmat
vastustajat Almqvist sai kirjailijaystävistään J.V. Snellmanista ja
August Blanchesta. Selostan tässä lyhyesti heidän vastakirjoituksiansa
(O. Sylwánin mukaan).
_J.V. Snellman_ julkaisi v. 1840 "Tauluna elämästä" Almqvistin
novelliin jatkon, joka oli painoasultaan tämän kaltainen ja muuten
terävästi jäljitteli sen kirjoitustapaa Almqvistin suureksi harmiksi.
Toiminta on siirretty noin kymmenen vuotta myöhemmäksi. Albert
kersantti on omilla opinnoillaan ylennyt luutnantiksi, hyljännyt Sara
Videbeckin ja siirtynyt Tukholmaan. Sara ei tahtoisi hänestä luopua,
mutta ei myöskään luovuta isälle lapsia. Tukholmassa Albert ihastuu
neiti Celestineen, jolla on avioliitosta sama käsitys kuin Saralla, ja
he rakentavat vapaan avioliiton. Albert on eronnut sotapalveluksesta
ja elättää aluksi molempia muotokuvien maalauksella. Mutta
omantunnonvaivat Saraan nähden, epäluulo Celestinen uskottomuudesta ja
taloudelliset huolet tekevät Albertin elämän onnettomaksi. Silloin hän
tapaa kerjäläispojan, jonka huomaa omaksi pojakseen Saran kanssa.
Epätoivoisena hän viimeisillä rahoillaan lähettää pojan leipurinoppiin
ja itse hukuttautuu Norrströmin virtaan. --
Snellmanin vastauksessa on huomattava mielikuvituksen lento, jota ei
odottaisi abstraktiselta filosofilta, jäljittelyn sattuva kärkevyys
sekä hieno ja syvä ironia. Almqvist puolestaan närkästyi siinä määrin
Snellmanin salanimiseen "Jatkoon", että hän Aftonbladetiin otetussa
vastineessaan syytti tätä "petoksesta" ja "rahakeinottelusta". Välit
rikkoontuivat, mutta paranivat myöhemmin. Toisena Almqvistin
vastustajista esiintyi tunnettu kaunokirjailija _August Blanche_. Hän
julkaisi vielä uuden jatkon Snellmanin teokseen nimellä: "Sara
Videbeck. Taulu elämästä. Jatkoa novelliin Det går an N:o 1 ja Det går
an N:o 2". -- Albert onkin pelastunut virrasta ja ruvennut
näyttelijäksi. Matkoillaan hän Lidköpingissä tapaa sekä Saran että
Celestinen, kummankin uusiin seikkailuihin antautuneina, samoin kuin
itsekin oli tehnyt. Nyt esiintyy ennenmainittu leipurinoppilas,
varastaa Albertin lompakon ja joutuu vankeuteen, jolloin vasta
Albertille selviää, että varas on hänen ja Saran poika. Tarinan lopuksi
Albert hukuttautuu Venneriin neljän rakastajattarensa kanssa -- kaksi
on tullut lisää! Vainajain lapset päättävät Lidköpingin pappi ja
pormestari lähettää kasvatettaviksi -- Tukholman Nya elementarskolaan,
siis Almqvistin opistoon! -- Vaikka Blanchen esitys yleensä on karkea
ja liioiteltu, on siinä sattuviakin piirteitä, esim. Amorinan
loppukohtausta ivallisesti mukaileva hukuttautumisnäytelmä.
Mainitut kaksi hyökkäystä olivat liberaalisen puolueen huomattavimmat.
Kun Almqvist puolustautui omana arvostelijanaan ja sai puolelleen
Eos-lehden toimittajan, Lenströmin, jatkoi Snellman itsepäisesti
arvostelua Freja-lehdessä, jonka toimittaja oli Blanche. Tällöin
Almqvist iski myrkyllisin nuolin Blanchen persoonalliseen maineeseen,
josta johtui pitkä ja Almqvistille vähemmän kunniakas riitajuttu.
Mutta myöskin uusromantiikan leiristä käytiin Almqvistin kimppuun.
Upsalan professori _Palmblad_, entinen akateemisen koulun vastustaja,
otti Almqvistin koko tuotannon arvostelun alaiseksi ja antoi
Almqvistille neuvon jättää yhteiskunnallisen kaunokirjailunsa ja
jälleen "runovaunuissaan" kohota "runouden valoisimpiin ja
sinitaivahisiin avaruuksiin". Palmblad muun muassa kertoo "herra Hugon
akatemiassa" toimeenpannusta kilpailusta Det går an-kirjan
vastustamiseksi, jolloin pääpalkinnon sai herra Hugon sisar, neiti
Eleonora, joka tiesi kertoa Saran lopulta -- hurskaan kirkkoherra
Carlssonin käännyttämänä -- suostuneen lailliseen avioliittoon Albertin
kanssa.
Monet muut vastaväitteet -- niiden joukossa suomalaisen ylioppilaan _Z.
Cajanderin_ (Sakari Sakarinpojan) -- on tässä sivuutettava.
Mainittakoon vain, että Almqvistin teos antoi aihetta useihin
avioliittoa pohtiviin kaunokirjallisiin teelmiin, kuten Sophie von
Knorringin kuuluisaan "Torppariin".
Mikä sitten oli Almqvistin tarkoitus tendenssinovellillaan, jota hän ei
tahtonut siksi tunnustaa? Siitä ovat tutkijat häntä eri tavoin
arvostelleet. Niinkuin moni lausunto teoksessa "Eurooppalaisen
tyytymättömyyden perusteet" osoittaa, ei hän ainakaan tarkoittanut
kaikenlaisten löyhien hetkenliittojen perustamista, kuten monet hänet
käsittivät. Päinvastoin hän tahtoi avioliiton korotettavaksi
korkeammalle tasolle henkisen harmonian vaatimuksellaan. Kuinka
tämmöinen teoria, sitä seuraavine ristiriitoineen lastenkasvatukseen
y.m. nähden, oli käytännössä toteutettavissa, siihen ei Almqvist
kyennyt antamaan tyydyttävää vastausta. Otettakoon kuitenkin tähän
hänen avioliittosysteeminsä pääkohdat äskenmainitun yhteiskunnallisen
teoksen perusteella (J. Mortensenin mukaan): 1) avioliitto on
solmittava rakkaudesta, ei ulkonaisista, taloudellisista tai yksinomaan
lihallisista syistä; 2) puolisot eivät saa sitoa toisiaan vihkimisellä,
voidakseen erota, valtion tai kirkon asiaan sekaantumatta, jos liitto
osoittautuisi epätyydyttäväksi; 3) he eivät saa taloudellisesti riippua
toisistaan, vaan elättäkööt kukin itsensä; 4) äiti omistaa ja kasvattaa
lapsen, joka myös hänen omaisuutensa perii. Tämänlaatuisia
periaatteita, joista Almqvistin aikalaiset niin suuresti pahastuivat,
on myöhemmin, 1880-luvun realistisessa kirjallisuudessa, totuttu
näkemään paljon räikeämmässä muodossa, jonkatähden nykyajan lukijaan
Almqvistin esitys vaikuttaa verraten vaarattomalta.
Taiteelliselta kannalta Det går an-novellilla on suhteellisesti korkea
arvo; se on Almqvistin paraimpia. Luonteenkuvaukset ovat sattuvia ja
paikallisväritys oivallinen. Albert edustaa järkevää ja käytännöllistä
porvarissäätyä, jonka elämänkäsityksessä on monta jaloa piirrettä. Sara
taas on tyypillinen pikkukaupungin "mamsseli", katsantokannaltaan ahdas
ja pikkumainen, mutta sannalla hienotunteinen, säästeliäs, rehellinen
ja kelpo tyttö. Hänen vastahakoisuutensa laillistettuun avioliittoon on
kyllin perusteltu synkkien kotiolojen kuvailulla. Sovinnaista
avioliittoa vierovat mielipiteet astuvat näkyviin vain kylmästi
harkitsevista puheista. Harvoin tunne-elämä pääsee valloilleen, mutta
silloin hän voi esiintyä naisellisen vienonakin. Muuten käyttää
Almqvist, siirtyen arkimaisesta runollisuuteen, usein hienoa ironiaa ja
hymyilevää huumoria, joka antaa teokselle taiteellisen leiman.
Almqvistin esteettiset ansiot J.V. Snellmankin tunnusti, kuten näkyy
hänen v. 1842 Frejassa julkaisemastaan Gabrièle Mimanso romaanin
arvostelusta. Hän sanoo: "joka sivulla tuntee mestarin käden ja
siveltimen, värit niin vaihtelevat ja loisteliaat, kuin ainoastaan hän
ne ymmärtää valmistaa, puolihämyt niin viehkeät ja kirmakat, jotka
yksin hän niin viisaasti voi jaella ja arvioida". Mutta tästäkin
kirjasta hän sanoo puuttuvan "sisäistä totuutta", joten "sen laskee
kädestään kylmästi ihaillen tekijää, lämpiämättä tapauksille tai
henkilöille".
Muutenkin Suomessa, aivan toisin kuin Ruotsissa, Almqvistilla on aina
ollut ihastuneita lukijoita. Nuorison ihailun häntä kohtaan tulkitsee
kaunosielu _Fredrik Cygnaeus_ kyhäelmässään Literaturens varg i Veum:
"Ensi hetkestä, jolloin tämä kirjallisuuden satakäsivartinen Briareus
suurisuuntaisena esiintyi, sinkosi hänen neronsa tuotteista sähkökipinä
kaikkiin nuoriin sydämiin, jotka täällä joutuivat niiden kanssa
kosketuksiin. Ei vielä koskaan ole runoilija nykyaikaisella kielellä
niin yleisesti, niin nopeasti, niin syvästi tarttunut kaikkiin sielun
soittimiin kuin Almqvistin mahtava henki Suomen rajojen sisäpuolella."
Nerokkaimman puolustajansa Almqvist sai _J.L. Runebergistä_. Jo
Törnrosens bok-sarjan ensimäisten osien ilmestyessä hän erilaisesta
maailmankäsityksestään huolimatta asetti Almqvistin tavattoman
korkealle. Mutta he yhtyivät yhdessä kohden: että kunkin todellisen
runotuotteen tuli hersyä välittömästä sieluninnoituksesta. Hän oli
valmis asettamaan Almqvistin Ruotsin kaikkien aikojen kaikkien
runoilijain yläpuolelle, etenkin draamallisena kirjailijana. Kun muiden
runoilijain tuotteet, näytelmätkin, kulkivat lyyrilliseen suuntaan, oli
Almqvistin laita toinen. "Kaikki on hänellä eloa, liikuntaa,
luonnehikkuutta, ja muutamilla harvoilla, mutta kirkkailla
siveltimenvedoilla hän piirtää kuvan, ulkoisen tai sisäisen, ja
kiiruhtaa toiseen. Kekseliäisyydessä -- se on yleisesti tunnustettua --
ei hänellä ole vertaistaan Ruotsin kirjallisuudessa." Kun Almqvistissa
oli moitittu elämän varjopuolien esittämistä, epätaiteellista ja
eriskummaista kielenkäyttöä, vastasi Runeberg: "Ei mikään voi olla
väärempää. Sommitteluissaan hän kaikkialla ilmaisee terävintä
taiteilijakatsetta, ei koskaan kadota kokonaisuuden näkemystä, kuinka
rikkaana se levinneekin... Hänen runoilussaan on sentähden, sen
luonteen ja ulkoasun todellisuudentajusta huolimatta, samalla jotakin
taivahisen hienoa ja haaveilevaa, jotakin tuulikanteleen kirkkaista,
mutta henkevistä sävelistä." Runeberg silti huomauttaa heikkouksiakin
eräissä mainitun teoksen osissa, esim. yleiskuvailun epävarmuutta ja
henkilökuvien puuttuvaa havainnollisuutta "Metsästyslinna" novellissa.
Sattuvimmin hän lienee ilmilausunut Almqvistin runouden mystillisen
perussävyn seuraavassa "Naarashirvi" (Hinden) novellia koskevassa
vertauskuvassaan: "Jos tahtoisi kokonaisuutta johonkin verrata, niin
sitä voisi verrata syvään, aavistukselliseen metsään, jonka halki
kulkee, usein kävelyn vaivaamana, mutta kaikkialla ikäänkuin
näkymättömäin henkien ympäröimänä. Häiriintyy, havahtuu, hymyilee.
Mutta tuokion kuluttua on jälleen haltioitunut ja odottaa sykkivin
sydämin ilmestystä."
Runebergin _puoliso_, joka yleensä ei taipunut miehensä
Almqvist-ihailuun, on kirjailijana historiallisissa romaaneissaan
tietämättään saanut häneltä syviä vaikutteita tyyliin ja kuvakieleen
nähden. Vielä suuremmassa määrässä tämä huomataan _Z. Topeliuksen_
nuoruudentuotteissa. Itse hän tunnustaakin tämän ihastuksensa seuraavin
sanoin (Svea-kalenterissa 1892): "Hän (Almqvist) ilmestyi kuin kuusta.
Ensimäinen vaikute oli ihmettely, toinen kysyvä epävarmuus, kolmas
ihailu, joka useimmissa nuorissa pian yltyi ihastukseksi. Ei ollut
koskaan luettu moista. Tyylin rohkeus ja omaperäisyys, sisällyksen
mystillinen runous, jossa hentoisin romantiikka vuorotteli
kisailevan, joskus verisen satiirin kanssa, kaikki lumosi kuin jokin
unennäön kaltainen." Topeliuksen aikaisemmista runoista varsinkin
"20-vuotiaana" ja "Valdemarin salaisuus" innoituksen välittömyydessä
ja tunteen intohimoisessa kiihkeydessä vetävät vertoja Almqvistin
tunne-"hymistyksille". Mutta varsinkin Topeliuksen historiallisissa
romaaneissa, "Talvi-iltain tarinoissa" ja "Välskärin kertomuksissa"
huomaa Almqvistin vaikutusta. Ei niin ettei Topelius itsenäisesti olisi
keksinyt ja kehittänyt aiheitansa. Mutta yhteisiä kosketuskohtia on
esim. salaperäisyyden tavoittelu, kertomuksen keskeyttäminen tekijän
mielipiteen selvittelyillä sekä yliluonnollisten voimien käyttäminen
toimintaan vaikuttavina. Almqvistiin viittaa myös välskärin ja hänen
yliskamaripiirinsä käyttäminen kertomuksen kehyksenä samoin kuin Hugo
Löwenstjernan perhepiirin Almqvistin "Metsästyslinnassa".
"Det går an"-kysymyksen pohdintaan on Topelius tavallaan ottanut osaa
novellissaan "Suomen herttuatar", jossa hän on esittänyt Eva Merthenin
kohtalon niin, kuin voisi sellainen joskus "käydä laatuun".
Nuoruudessaan Topelius innokkaasti harrasti Almqvistin edistysmielisiä
aatteita, vaikka hän vanhemmiten jonkin verran vieraantui hänen
yhteiskuntaa myllertävistä tuumistaan. Kauniin todistuksen Almqvistin
oikeamielisestä arvioinnista on Topelius antanut lehdessään Helsingfors
Tidningar v. 1843: "Hänen maansa ja hänen aikalaisensa eivät ymmärrä
häntä ja parjaavat hänessä eroa tekemättä oikeata ja väärää... Mutta
seikka, jonka moni tietäjäkatse jo varmuudella ennustaa, on semmoinen,
että yhden tai korkeintaan kahden ihmisiän kuluttua, kun tuskin kukaan
muistanee nyt pöyhkeästi rehentelevää kynäsotaa, saatikka niiden nimiä,
jotka ovat sitä käyneet... silloin Almqvistin teoksia luetaan niin
kaukana kuin Ruotsin kieltä puhutaan, ehkäpä hyvän matkaa kauempanakin,
ja harvoja nimiä Ruotsin kirjallisuudessa on jälkimaailma asettava
tämän rinnalle."
Tähän Topeliuksen ennustukseen saatamme lopettaa. Paljon kauniita
suurmiestemme arvosteluita -- mainittakoon niistä etenkin Fredrik
Cygnaeuksen ja Lars Stenbäckin kirjoittamat [ks. _A.H. Bergholmin_
"Studier öfver C.J.L. Almqvist"] -- voitaisiin lisätä, mutta pääasia
on todeta, että Almqvist-arvostelu tällä puolen Pohjanlahtea kaiken
aikaa on pysynyt järkevämmällä ja ymmärtävämmällä tasolla kuin
Ruotsissa. Vasta 1870-luvulla ilmestyi Ruotsissa kaksi arvokasta
Almqvist-elämäkertaa (_Ahnfellin ja Lysanderin_), ja myöhemmän ajan
tutkimus (_Ellen Key, Sylwán, Mortensen, Ruben Berg_) on myöntänyt
Almqvistille kirjallishistoriallisen kunnian olla Ruotsin rikkaimpia
kirjailijaneroja. Tosin Suomessakin Almqvistin myrkytysjuttu ja
äkillinen maastapako herättivät aikoinaan hänen ihailijoissaan syvää
surua, mutta arvostelu pysyi sittekin säädyllisyyden rajoissa. Kun
Runebergiltä kerran kysyttiin hänen kantaansa Almqvistin vaarallisiin
mielipiteihin nähden, vastasi hän sattuvasti: "ne eivät ole
kapalolapsia varten". Ja kun Runeberg ainoalta Ruotsin-matkaltansa
palatessaan v. 1851, jolloin hän surukseen ei enää saanut Almqvistia
tavata, kohtasi Topeliuksen syntymäkaupungissaan Pietarsaaressa,
mainitsi tämä ohimennen Almqvistin nimen; silloin Runeberg värähtelevin
äänin tarttui hänen käsivarteensa ja lausui nämä merkilliset sanat:
"Näetkös, kun Herramme soittaa kauniin sävelmän, ei hän välitä, vaikka
valitsisi särkyneen viulun." Kun Topelius myöhemmin kerran oli
Runebergin vieraana Porvoossa, tuli Almqvistin pako Ruotsista puheeksi.
Topelius kertoi tämän jälkeen kääntäneensä työhuoneessaan riippuvan
Almqvistin kuvan seinää vasten. Siihen Runeberg lyhyesti huomautti:
"Käännä sinä se jälleen oikeaan asentoon!" Huolimatta Almqvistin elämän
rikkinäisistä puolista, ei Runeberg siis lakannut pitämästä häntä
Ruotsin kirjallisuuden verrattomana mestarina. Samoin uudempi
kirjallisuustutkimus on kääntänyt Almqvistin kuvan jälleen oikeaan
asentoonsa ja myöntänyt hänelle sen leimuavan neron arvon, jota hänen
aikalaisensa Ruotsissa eivät tahtoneet hänelle tunnustaa.
Tässä tarjotaan nyt suomalaiselle yleisölle lähes 80 vuotta ruotsiksi
ilmestymisensä jälkeen ensimäinen suomennos Almqvistin kuuluisasta
avioliittonovellista Det går an. Jo 1840-luvulla Aug. Ahlqvist julkaisi
pari Almqvistin kansannovellia suomeksi, mutta senjälkeen on hänen
teoksistaan tietääkseni vain pari pienempää suomennettu. On nyt valittu
juuri tämä teos, koska sen aikoinaan herättämä huomio lienee
verrattavissa vain 1880-luvun kynäkiistaan Henrik Ibsenin
avioliittodraamoista. Johdannossa olen ottanut varteen huomatuimmat
tutkimukset Almqvistista sekä saanut arvokkaita huomautuksia prof.
_Yrjö Hirniltä_ ja toht. _A.H. Bergholmilta_, jotka ovat lukeneet
käsikirjoitukseni ja joille täten lausun syvän kiitollisuuteni.
Kustantajan toimesta käännätetään edelleen muitakin suuren runoilijan
hengentuotteita.
_Suomentaja_.
Käy laatuun.
Viikon vaiheet.