W. 1839. Lokakuulta.
Kuningasten onni.
Kun muuan Bramina Patnassa aamulla läksi ulos huoneestaan, löysi hän
ovensa edessä kahiloista tehdyn korin, jossa äskensyntynyt poikalapsi
makasi. Hän otti lapsen, piti ja kasvatti sitä huolellisesti ja
nähtyänsä sen olevan harras-oppisen ja muuten hyväluontoisen
antoi sen oppia kaikkia, josta sille mieheksi tultuansa mahtaisi
jotain etua olla. Lapsi kasvoi mieheksi ja ylettiin aikaavoittain
korkeimpiin kunniasioihin, siksi että hän viimein tuli Kuninkaan
lähimmäksi käskynhaltiaksi: Sitte Kuninkaan kuoltua ja
vallanperillistä ei ollen, valittiin hän yksimielisesti Kuninkaan
jälkeenseuraajaksi.
Semmoisena hänen kerta oikeutta uutten alammaistensa kanssa pitäessä
näki kansan seassa vanhan ukon alinomaa puoleensa katselevan.
Kuningas oli havatsevanansa ilon ja lempeyden kyyneleet ukon
silmissä, kun samassa oudonmuotoinen mies astui oikeushuoneesen ja
ukko yhtäkkiä karkasi sen päälle kaikella innolla. Hän veti häntä,
ehkä toinen teki vastakynttä, Kuninkaan istumen eteen ja sanoi:
"Herra! kosta puolestani tälle ilkiälle tähtientutkialle ja kuuntele
armostasi minun elämäni laitaa, joka vähän koskee sinuunki. Minä olen
isäsi, ehken tähänasti ole uskaltanut ilmoittaa itsiäni pojalle,
jonka lapsuudessansa heitin ja jonka rakkautta en ole ansannut. Waan
nähdessäni tämän mieron heittiön, jonka tässä vedin eteesi ja joka
on syy kaikkeen rikokseeni, en voinut hillitä itseäni ja enempi
salasuuttani kätkeä. Heti synnyttyä kannoin sinun tämän pettäjän
luoksi ja pyysin hänen katsomaan, mitä tulevasta elämästäsi olisi
tietävä. Hän oli tähtiä tutkivinansa ja piti muuta ilvettä, jost'
en ymmärtänyt, kun minkä viimein sanoi, että poikani ennen neljää
kymmentä vuotta olisi onnettomin ihminen koko maassa. Peljäten sitä
hirmuista ennustusta katsoin paremmaksi, ettäs kuolisit lapsena,
kun kasvaisit ja tulisit onnettomimmaksi kaikista, sentähden laskin
sinun koriin ja heitin sen avullisen miehen ovelle. Hän ei kuitenkaan
antanut sinun kuolla, vaan kasvatti. Ne neljäkymmentä vuotta ovat
kuluneet ja katso! sinä olet et onnettomin, vaan onnellisin koko
maassa. Sinä olet Kuningas ja rankase nyt tätä konnaa, tätä hävytöntä
valhetteliata, tätä ilkiätä ennustajata ja anna isällesi anteeksi,
mitä hän sinulle tosin isällisestä helleydestä nuorena teki."
Ennustajan ääneti oleminen ja hämmästys, ukon tosi kiivaus, hänen
surunsa ja ilonsa, kaikki vahvistivat hänen puheensa totuutta. Eikä
Kuningas siitä epäillytkään, vaan nousten istumeltansa syleili
isäänsä ja sanoi: "lähimmässä siassa Jumalan ja kansani jälkeen
kunnioitsen ja rakastan sinua, vaan pois se, että rankaseisin tätä
tähtientutkiata. Hänen ennustuksensa, ehkä kuinka kamalalta se
kuuluu, on yhtähyvin täytetty. Neljänkymmenen vanhana valittiin minä
Kuninkaaksi ja sitä on hän ennustanutki. Ohoh isäni! jos tietäisit,
mikä suuri raja on elämän onnen ja Kuninkaallisen istumen välillä,
niin et kyllä soimaisikaan tähtientutkiata ennustuksestaan. Sen
kaihilakorin, johon minun piennä laskit, ja Kuninkaanlinnani välillä
ei ole niin suurta erotusta, kun onnellisuuden ja Kuningas-istumen
välillä. Remusat ilot, joita seuraavat mielikarvaus ja tympeys;
haikiat sydämen nuhteet, joita toiselle ei saa ilmoittaakaan; korkia
virka ja inhimillinen heikkous; ei vapautta, ei lepoa missään; monta
ylistäjätä, ei yhtään ystävätä; katso siinä sen onnettomuuden kuva,
johon taivas on minun määrännyt. Ei kyllin siinä, että tukahutan
sydämeni halut Kuninkaan velvollisusten tähden, usein täytyy myös
panna vastaan kansani rakkaimmia toivotuksia, eikä katsoa sitä,
jos menetän kansan rakkauden ja tulen vihattavaksi. Minun täytyy
vaatia ja pakottaa heitä omain etuinsa heittämisellä kartuttamaan
yhteistä etua ja järjestystä, jot' ei he oikein tunne ja josta he,
sen pahempi, ei paljo huolikaan, jos kuinka tuntisivat. Minun täytyy
olla kolkon ja yksivakaisen, kuni lain; hellän ja lempiän, kuni
isän; terävän kuni miekan, ja mitä minun ei täydy olla! Wähissä
sanottu: minun onneni olisi suurin kumma maailmassa, jota taivas ei
ole salliva. Ei, sanoi hän, kääntäin päin kansaa, ei lapseni minulla
ennen ole mitään onnellisuutta odotettavana, kun näen teidät kaikki
hyvinä, toimellisina ja onnellisina."
Uskonopin vaikutus.
(Muualta.)
Kun kerran Mahomettiläinen maanvaltia istui ruoalla, pudotti
orja, joka ruokia kantoi, tapaturmasta kuuman vellimaljan hänen
päällensä. Wihastuneena katsoi valtia orjaa ja tämä pelvosta vavisten
heittäysi hänen jalkohinsa ja kertoi seuraavat sanat _Koranista_
(Mahomettiläisten raamattu). Näin sanoi hän: _"Paratiisi on niiden,
jotka tukahuttavat vihansa ja hillitsevät itsensä."_ "Minä en ole
vihanen," lausui valtia. Orja luki seuraavan värsyn: _"ja jotka
anteeksi antavat niille, kuin ovat heille väärin tehneet."_ Waltia
katsomatta hänen päällensä sanoi: "minä annan sinulle anteeksi."
Wielä lisäsi orja: _"ja erinomattain rakastaa Jumala niitä, jotka
pahan hyvällä maksavat."_ Nyt ojensi valtia leppiästi kätensä orjalle
ja lausui: "no olkoon niinki! Nouse ylös; minä lahjoitan sinulle
vapauden orjuudestasi ja annan päälliseksi neljä sataa hopiarahaa."
Liikutettuna halaili orja hänen jalkojansa ja sanoi? "Oh minun
Herrani! sinä olet verrattava jaloimmaan omenapuuhun; sen varjossa on
hyvä elää ja se antaa hedelmänsä vielä sillenki, joka sitä kivillä
nakkelee."
Suuttuu kerran viisaski.
(Muualta.)
Mahomettiläinen viisas, Jumalinen mies söi koko paaston ajalla
ainuasten kerran päivässä auringon laskemisen jälkeen, eikä
sillonkaan enempätä kun yhden viinamarjan. Yhtäläiseen tutki
hän Jumalan nimeä, töitä ja olentoa ja rukouksissaan oli hän
niin kiivas ja harras, että taivaan linnut, pitäen häntä muuna
kuvana, ei elävänä ihmisenä, laskeusivat hänen päällensä. Hänen
yksinäinen majansa oli kalkkein onnettomain, lohdutusta kaipaavien,
katuvaisten kokouspaikka. Ne, joita tehdyt syntinsä rasitti,
mielenlevottomuus vaivasi ja omatunto nuhteli, harvoin tämän viisaan
tyköä lohduttamattomina palasivat. Kaikillen oli hän nöyrä ja altis,
kuunteli ja puhutteli kaikkia kärsivällisyydellä, eikä ollut vielä
kenellenkään suuttunut eli närkästynyt.
Muutamana päivänä tuli taas mies hänen tykönsä ja sanoi: "pyhä mies!
minä olen köyhä ja vaivainen. En sitä kuitenkaan niin surisi, vaan
kun näen veljeni eräisessä ansatsemattomassa menestyksessä. Kaikissa
hänelle onnistaa ja taivas näyttää juuri valinneen hänen, heittäneen
minun huolenpidostansa. Minä elän vihattuna ja ylenkatsessa, hän
yhteisessä arvossa ja rakastettuna. Kunne ikäs käännäme, täytyy
kuulla häntä kiitettävän, ja sen pahempi, täytyy minun itseki
toisinaan muiden kanssa ylistellä häntä. Pyhä mies! minä olen
onnettomin kaikista ihmisistä. Rukoile edestäni ja lohduta minua."
Tämä valitus oli ensimmäinen, jota se viisas ilman
kanssakärsivällisyydettä kuunteli. "Pois silmistäni, sinä kelvoton,
pakene pois sinä kaiken hyvän vihaaja, sanoi hän. Sinä et ole
onnellinen, ellet saisi Jumalata itaraksi, veljeäsi onnettomaksi eli
muuten pahanelkiseksi ja vihattavaksi. Pois silmistäni! pois!"
Tarina.
(Muualta.)
Kolme akkaa soutivat kerran myllyltä kotiin. Rupesipa heitä
janottamaan. Arvelivat akat, mikä meillä on pakko paljasta vettä
juoa, kun meillä jauhosäkkiä veneessä on -- kaaetaanpa muuan säkki
järveen, niin saahaan suurusjuomaa. Yksi kaato jauhoja, toinen souti
venettä, kolmas hämmenti melalla jauhoja sekasin. Eipä vielä tullut
hyvää juomaa. Jo kaatovat toisen säkin. Samalla tavalla ei siitäkän
apua. Wieläpä kaatovat kolmannen, että joka akalta meni kaikki
jauhot, eikä siitä tullut sen parempaa juomaa. Wiimein sanovat, että
jauhot taisi mennä pohjaan ja menivät yksi toisen perästä jauhoja
pohjasta hakemaan. Ja siellä taitavat vielä nytkin olla.
Tarina.
(Muualta.)
Kerran istu vanha mies lammin rannalla ja pesi tuohia. Siitä sattu
jalopeura kulkemaan, kysy mieheltä, mitä hän teki. "Jalopeuran
suolia minä tässä pesen," vastasi mies. "No mistä sinä niitä olet
saanut?" sano jalopeura. "Ei minussa näihen saajaa ole, nämät ovat
saamamiehen saamat." Jonka kuultua meni jalopeura pois. Samalla tuli
karhu miehen luoksi ja kysyi, mitä hän teki. Karhun suolia pesevänsä,
sano mies. "Mistäs niitä olet saanut?" arveli karhu. "En minä niitä
saa, vain se on saamamies, joka saapi", sai karhu vastaukseksi.
Jonka kuultua karhukin meni pois. Sitte tuli susi, joka myös kysyi
miehen työstä, jolle mies vastasi, hukan suolia pesevänsä. Hukan
vielä kysyttyä niihen saamisesta, sanoi mies, kun eellimmäisillenki,
ne saamamiehen, ei itsensä saamia olevan. Kohta senjälkeen joutuvat
kaikki yhteen ja alkovat haastaa, mitä kukin oli nähnyt. Jalopeura
sanoi nähneensä miehen jalopeuran suolia, karhu karhun ja hukka hukan
suolia pesevän, jotka kaikki saamamies oli hänelle saanut. Niin
lähtivät kaikki miehen puheille ja kysyivät, minkälainen se saamamies
on, jos he saisivat sitä nähä. Mies vastais: "ette saa sitä muutoin
nähä, kun ette laaji hyvää ruokaa yksinäisen tuvan pöyälle ja itte
mene salapaikkaan tahtomaan, kun se tulee syömään teiän ruokaanne.
Wain minä varoitan teitä pitämään varanne, jos se suuttuu syöessään
ja alkaa marata. Silloin arvatkaa, että ruoka ei ole hyvä ja kahtokaa
itte'kin ettettä tule kuoleman omaksi." Nyt lähtivät miehen luota ja
tekivät niinkuin käsketty oli. Kaikki valmiiksi saatua, jalopeura
nousi uunille, sieltä nähäkseen, minkälainen pyytömies syömään
tulee. Karhu meni lattian alle, jossa oli suuria rakoja, niistä
kahtoaksensa. Hukka nousi orsille päreihin päälle. Samassa tuli
kissa, hyppäsi pöyälle, alko syöä ja marata. Karhu joka oli sillan
alla, pilkisteli rakoloista. Sattupa korva näkymään raosta, jota
kissa luuli hiireksi, hyppäsi kiini karhun korvaan. Karhu kiljasi
minkä jakso, josta kissa säikähti ja ampusi uunin päälle. Jalopeura
parka silloin nurinniskoin lattialle. Siinä kissa taas säikähti ja
juoksi uunilta päre'orsille. Sieltä hukka parahin kanssa lattialle ja
kiitti jokainen, kun pääsi ehyellä turkilla pakoon. Jalopeura suurin
ja väkevin siitä seuruuesta juoksi yhtä kyytiä pois koko meiän maasta
ja paras olisi ollut, jos toisetkin olisivat voineet seurata häntä.
Mutta uupuivat kesken karhu ja hukka ja jäivät tänne.
Tarina.
(Muualta.)
Waimo muuan piti salaukkoloita, joita oli kolme, yksi _Olli ojan
takoa_, toinen _Pekka pellon pientarelta_, kolmas _Niilo niitun päästä_.
Ja vaimo vihasi sentähden omaa miestänsä. Ja tuumasi kerran yhen
salaukkonsa kansa, mitenkä hän saisi miehensä sokiaksi, ettei se
olisi aina haittana toisten kanssa yhtä pitäissä. Salaukko sanoi:
"mene ja kysy kallion haltialta, kyllä se antaa tieon." Oikia mies,
joka kuuli heiän tuumansa ja tiesi vaimonsa menevän kysymään, meni
eilläpäin ja nousi puuhun, joka oli tihiäoksanen. Ja vaimon paikalle
jouvuttua, kysyi eriäänellä: "mitä sinulla on asiaa?" -- "Läksin
tietoa ottamaan, miten saisin mieheni sokiaksi." -- "Kyllä sen saat,
mutta ompa sinulla kolme salaukkoa, jonkatähen sinä omaa miestäsi
vihaat," -- "Kaikkipa vuorenhaltia tietääkin; niin on, niin on
asia", sanoi vaimo. -- "Noh mene nyt kotiisi ja keitä hyvin makia
maitovelli, anna sitä miehesi syöä, niin hän kohta tulee sokiaksi."
Waimo lähti kotiin menemään. Mies kohta alas puusta ja läksi toista
tietä. Niin oli ennen kotona, kuin vaimo, eikä ollut tietävänään koko
asiasta, vaan sanoi vähän ajan päästä: "kuuleppas vaimoseni, mitään
minä saisin syöä puolipäiväseksi!" "Wuota minä keitän maitovelliä",
sanoi vaimo, johon ukko oli hyvin tytyväinen. Sai velli valmiiksi.
Rupes ukko syömään ja alko kohta valittaa, että hänen silmänsä
tuntuu kipiältä ja hieroo niitä käsillään. Waimo sanoi: "kah mikäs
niillä nyt on, terveethän ne ovat tähän asti olleet." Ennen kun ukko
oli päässyt syömästä, niin oli jo olevinaan upposokia, eikä nähnyt
poislähtiä pöyän luota ilman saattamata. Nyt alko vaimolla hyvä
elämä, kun ei ukosta ollut pelkoa. Kului vähän aikaa, kun laahtunaika
joutu. Mies tuumaa vaimolleen, mistä laahtari saahaan. Waimo sanoi:
"annas minä käyn Ollin ojan takoa, kyllä se osaa laahata." "No käy!"
sanoi mies. Olli tulee ja härkä tuoaan tupaan. Ukko haki kirvestä,
jolla härkää päähän lyöä. "Anna Olli näkevä mies lyöpi!" sanoi
vaimo. "Itte isken härkääni, vanhaa vaivani näköä", arveli ukko ja
samassa löi Ollia ohtaan, joka nuorasta piti härkää. "Woi, voi! kun
löit Ollia ja tuohon tapot miehen", huusi vaimo. "Eihän sokia mistä
tieä", sanoi mies ja laittivat Ollin raaon lattian alle. "Mistäs nyt
laahtari saahaan?" arveli ukko. "Minä käyn Pekan pellon pientarelta,
kyllä se sen tappaa," sanoi vaimo. -- "Kay, käy, eukko kulta!" --
Pekka tulee, ukko taas panee Pekan härkää pitämään ja käkee iskeä
vanhaa vaivan näköänsä. Akka kieltää iskemästä, vaan ei tullut apua.
Ukko otti kirveen käteensä ja iski Pekkaa ohtaan. Jopa sekin kuoli.
Taas akalle hätä käteen, kun Pekankin tappo. "Eihän sokia mistä
tieä, sanoi mies, käypikö se ihmiseen taikka härkään." Mikäs nyt
tuumaksi -- ei kun Niiloa niityn päästä hakemaan, joka kohta joutu
paikalle. Ei ukko vieläkän antanut Niilon härkää lyöä, vaan pani
nuoraa pitämään. Waimo kyllä sanoi: "anna Niilo näkevä mies iskee,
ethän sinä näe", johon ukko vaan virkko: "itte isken härkääni,
vanhaa vaivani näköä," ja anto samassa Niilolle semmosen kolauksen
ohtaan, ettei enää toista tarvinnut. Waimo parkasi: "noh, jopaan sinä
Niilonkin tapot ja tahto ukkoansa lyöä, joka kuitenkin jäi siltään."
Ei muuta taas, kun raato lattian alle ja härkä vietin pois. Kohta
sattu tulemaan mies, joka laulain käveli kyliä myöten. Tällen alko
ukko tuumata, jos hän ottais ja kantais miehenraaon lähellä olevaan
jokeen, niin hyvän makson sais. "Miksei," sanoi laulaja. Samassa
nostettiin raato ylös lattian alta, jonka laulaja otti selkäänsä ja
kanto jokeen. Sillä aikaa nostivat toisen taas lattian päälle. "Noh,
jokos veit raaon jokeen?" sanoi ukko. "Jo kyllä," vastasi laulaja.
Ukko alko kopeloia: "täälläpään se vielä on; miks sinä minua narraat
sokiata miestä!" Kun silloin sieppasi laulaja raaon selkäänsä ja
vei aikakyytiä jokeen. Jo laulajan lähettyä nostivat kolmannen. Kun
sitte tuli palkkaansa kysymään, arveli ukko: "no jokos nyt toki sait
sen viejyksi?" "Sinne minä sen vein, jos hän siellä pysyneen", sanoi
laulaja. Ukko taas alko hapuroia ja sano, "täälläpä se vieläkin on,
kun toki kehtaat narrata niin kauan vanhaa näkemätöntä miestä ja
tuota et vie pois, kyllä minä palkkasi maksaisin." "Sekös pahus sitä
aina takasin tuopi!" sanoi laulaja ja kaappasi raaon selkäänsä. Alas
taas mennä sen kanssa joelle. Ukko sanoi vaimolleen: "juokse'paan
sinä kahtomaan, varsinko se niitä jokeen viekään, vai mehtään muunne
heittää." Waimo kääräsi vanhan lakanan päähänsä ja juoksi nurmia
myöten kahtomaan. Laulaja näki lakanapäisen nurmia juoksevan, ajoi
jälestä ja viskasi senkin jokeen, luullen taas kuolleen takasin
juoksevan. Meni sitte ukon luoksi. "Noh, jokos nyt sait raaon
jokeen?" "Jo sain, vastasi laulaja, mutta yritti vieläkin tulla
takasin lakana korvissa. Waan juoksinpa minäkin jälestä, sain kiini
ja annoin sille aika tuiskosen jokeen takasin." Samalla tuli ukkokin
näkeväksi ja makso hyvän palkan laulajalle hänen suuresta vaivastansa.
Tarina.
(Muualta.)
Matti niminen joutomies piti yhtä tuumaa talon emännän kanssa, vaikka
mies vielä eli. Isäntä joka tiesi heiän yhteytensä, varusti muutamana
päivänä tulla kotiin juuri sillä ajalla, jolla luuli Matin olevan
vaimonsa luona, kuin oliki. Waimo oli paistanut piirakkaita Matille,
vaan sattu itte pois olemaan, eikä nähnyt miestänsä kotiin tulevan.
Mies tulee tupaan, täälläpä Matti pöyän päässä piirakkaita syömässä.
Mies suutuksissansa otti ja löi Mattia päähän niin kovasti, että
hän kuoli. Pani sitte varin piiroon Matille suuhun ja meni jälle
ulkotöillensä. Wähän ajan perästä tuli emäntä tupaan, näki Matin
kuolleeksi ja ihmetteli, kuinka hän oli niin kiivasti syönyt, että
läkäytyi. Ei hänellä ollut muuta aikaa tuumata, kun kantaa Matin
raato porstualoukkoon, siksikun sais paremman tilaisuuen muualle
korjata. Kohta joutu isäntäkin kotiin ja arvasi, että raato mahtaa
olla porstuan loukossa. Teki hän tähellisen asian, sieltä jotain
hakeaksensa, mutta vaimo sanoi, ettei se kalu, jota haki, ollut
siellä. Waan mies ei totellut vaimon kieltoa, jonkatähen vaimon piti
ilmottaa kätköpaikkansa. Hän sanoi ukollensa: "minä kannoin sinne
Matin raaon, joka tuli sinun pois ollessasi meille ja jäi yksin
tupaan. Oli hän varkahin syönyt piiroita ja läkähtynyt niihin." Mies
otti Matin raaon loukosta, pani sen naapurin talon varsan selkään,
joka sattu pihalla olemaan, sito vähän kiini, että se pysy selässä,
alas siitä varsa laukata kotiin. Naapurin mies, joka sattu olemaan
pihalla, huutaa: "Matti! Matti! elä varsan selkää katkasee!" Kun
Matti ei totellut, niin varusti pitkän seipään käteensä, juoksi
vastaan ja anto Matille semmoisen kolauksen, että se putos kuollunna
maahan varsan selästä. Tässä kuoli Matti parka jo toisen kerran.
Tästäkös hätä tappajalle. Hän otti ja kanto Matin raaon lähellä
olevalle rannalle ja pani veneesen istumaan, airot käsiin, piipun
hampaisiin, tulipakkulan piipun päälle, niin työnti ulos rannalta ja
tuuli vei hänen yli selän, jossa sattu nuotanvetäjät juuri vetämään
nuottansa. Matti tulee kohti, apajamiehet huutavat jo Matin etäällä
tullessa: "Matti! Matti! elä tule apajan päälle!" Waan Matti ei ollut
tästä milläänkän, vain tulee juuri apajan päälle ja sattu suoraan
tulemaan kahen veneen väliin, jotka jo olivat yhistyneet yhteen.
Tässä anto nuottamiehet Matille semmoisen pamauksen, että täyty Matin
kuolla kolmannen kerran, jossa hänen raatonsa kukaties taiettiin
järveen viskata. Sihen vasta loppu Matin elämä.
Graeca sunt; non leguntur.
Kajaanista 3 Heinäkuuta 1839.
H. W. Wähällä oli viime Toukokuun alussa lähetetty kirjasi jäädä
iäti vastamatta. Sillä samana Heluntaipäivänä, jona olin itseki
hukkua, katosi kirjasiki lakkaristani. Muuta puolluspuhetta ei siis
tarvinne'kaan tämä myöhänen vastaukseni, jonka tähden alan suorastaan
selvitellä syitä vähän muista eritapaseen Suomen kirjotuslaatuuni,
josta mainitussa kirjassasi mainitset.
_Esinnä_ sanoit oudostelevasi, etkä tietäväsi, minkä tähden kirjotan
_ottavi, menevi, katsevi_ j.n.e., enkä tavallisemmalla laadulla:
ottaapi, meneepi, katseleepi j.n.e. -- Itsekullaki Suomen kielen
Lausukalla (Verbum) pidämmä olevan 8 Tapaa (Modus), niinkun siitä
asiasta 1837 Mehiläisen Lokakuun osassa koimma laviammalti kertoa.
Näillä Lausukkain Tavoilla on sitte jokaisella oma erityinen Wartensa
(Radix), niinkun siitäki on mainitun vuosikerran Marraskuullisessa
osassa kerrottu. Kunki Tavan Warresta saadaan Kohdat eli Siat
(Personae) samassa Tavassa, sillä että Warteen liitetään omituiset
päätteensä, kohdallisissa Tavoissa nimittäin. Warsikohta Lausunta- ja
Arvelotapain Yksikössä (3:tia Sing. Praesent. Judicat. et Conjunct.)
todenmukasimmasti alkuansa sai eripäätteensä -hi (-he), niinkun
Arvelotavassa vieläki usein sanotaan: ottanehe, menehe, katsellehe,
sen siaan kun toisin kuuluivat: ottanee, ottanevi, ottaneevi,
ottaneepi, ottanoo, ottanoovi, ottanoopi j.n.e. Tämä pääte -hi
(-he) on yhtä sanaa, kun mikä nyt sanotaan: hän, han. Mutta vaikka
onki Arvelotavassa mainittu pääte vielä sillänsäki tavattava, niin
sitä Lausuntatavassa ei kuitenkaan enää nähdä muuttumattomana.
Lausuntatavassa on h taikka kadonnut ja i eli e yhteenjuossut
edellisen äänikkeen kanssa (ottaa), taikka on h muuttunut joksi
toiseksi v, p (ottavi, ottapi). Wiron kielessä on se muuttunut
kerakkeeksi b. Näin näistä v, p, b arvellessamme luulemma kaiketi'ki,
että h paremmin on taitanut muuttua kerakkeeksi v, kun kerakkeiksi
p, b. Eikä ole sen juuri tarvianut suorastaan muuttua'kaan, vaan
on tainnut ensin kadota edellisen äänikkeen ja seuraavan välillä,
joita sitte kuitenki on pantu v erottamaan, etteivät juoksisi
kaksi äänikkeeksi, samate kun sanoissa _koan, oluen_ j.n.e. v
usein työnnetään ääniketten väliin, jotta kuuluvat _kovan, oluven_
j.n.e. Samalla tavalla on h Nimukkoihin liitetyissä päätteissä
monella tavalla muuttunut, jotta sanotaan esimerkiksi: _poikoahan,
poikoaan, poikoanan, poikoasa, poikoansa_ j.n.e. Wielä seki asia
on muistettava, että Monikkoluvussa v aina on pysyvä ja ylehensä
tahallinen, niinkun sanotaan _ottavat, menevät, katselevat_ j.n.e.
ja että Tehtävän Muodon Mainintatavan Menevässä Ajassa (Praes. &
Futur. Particip, Activ.) on v tavallisempi kun p, taikka _katseleva_
tavallisempi kun _katselepa_. Ja koska sanotaan yhdellä äänikkeella
_ottava, katseleva_, niin pidämmä mukasempana myös yhdellä
äänikkeellä sanoa _ottavi, katselevi_, jolla tavalla enimmästi
kuuluvatki Wen. Karjalassa, niinkun edellä luettavaa selitystämme
myöten emme tiedäkään, mistä siihen se toinen ääniki olisi tuleva,
muusta kun pilauneesta kielitavasta. -- Ne nyt ovat mainittavimmia
syitä sihen kirjotuslaatuumme ja muita taitaisi löytyä.
_Toiseksi_ kysyt, minkätähden tänä vuonna olen ruvennut kirjottamaan:
_ele, ellös, elköön_ j.n.e., koska tavallisemmasti kirjotetaan: _älä,
ällös_ j.n.e. Tätä kysymystäsi sopii vastata toisella: minkätähden on
sanaa _ele, ellös_, jolla tavalla sitä toisessa puolessa Suomenmaata
vieläki äännetään, ruvettu kirjottamaan _älä, ällös_? Eikö se
epäilemättäki ole yhtä rotua, kun Lausukkatapanen Wälikkäsana en, et,
ei, emme j.n.e.? Lausukoista elän, pidän j.n.e. johdetuita ei sanota
elälen, pitälen, vaikka a oli itsessä Päälausukassa, vaan sanotaan
_elelen, pitelen, elele, elellös, elelköön_ j.n.e. Niin miksi sitte
tässä johdesanassa _e_ vasten yhteistä lakia muutettaisi äänikkeeksi
_ä_? Niin luulemma, että sanat _älä, ällös_ j.n.e. ovat alkuansa
äkkinäisiltä kirjottajilta kirjohin tulleet ja kirjoista Hämeessä,
Uudella maalla ja osittain muuallaki kielehen ruvenneet.
_Kolmanneksi_ arvelet parempi olevan vanhalla tavalla kirjottaa
_kuin_ eikä _kun_ (kuni). Näistä sanoista olen jo ennen (Kesäkuun
lopulla 1836) ajatukseni sanonut ja vasta nyt kokoan samassa paikassa
jo edellisestäki sanasta _ele, ellös_ kirjottaneeni. _Kuin (kuinka)_
on Jaksintasia (Jatructiv.) sanasta _ku_ Monikkoluvussa, Wälikkäsanan
tapaan (adverbialiter) käytetty; _kun_ Hallinta- (Genetiv.) eli
Jaksintasia Yksikössä enimmästi Sidesanan (Conjuctio) tavalla
käytettävä; _kuni_ muu samasta sanasta johdettu Wälikkä. Mutta ei
ainoasti kirjoissa, myös kansanki puheessa, ehk' ei kuitenkaan
kaikin paikoin, käytetään sanaa _kuin_ niiden toistenki siasta.
Sopimattomasti sanotaan paikoin esimerk. _sen saapi sanottuansa, kuin
on ilman oltuansa_ (pitäis olla: kun on i. o.); _kuin mun tuttuni
tulisi_ (p.o. kun mun t. t.); _parempi jäämä, kuin uupuma_ (p.o. kun
uup.) --
_Neljänneksi_ katsoisit sopivammaksi kirjottaa Wajantasian
(Caritivus) yhdellä kun, kahdella t:llä, s.o. sopivammaksi kirjottaa
_hevoseta, leivätä, tanhuata_ j.n.e. kun hevosetta, leivättä,
tanhuatta. -- Tätä Siaa ääntävät Suomalaiset paikoin yhdellä,
paikoin kahdella t:ellä. Jälkimmäistä tapaa katsoma paremmaksi, ehkä
kyllä onki edellinen kirjoissa tavallisempi. Kahdesta syystä on
se parempi. 1:ksi, kun Wajantasiaa kaksos t:llä kirjotetaan, niin
se joka sanassa on helposti Kohdintasiasta (Infinitiv.) erotettu.
2:ksi tulee kielenoppinen johto keraketten _k, p, t_ katoamisesta
eli muuttumisesta umpinaisten tavuutten edellä selvemmäksi. Sanot
sen alkuperäsin kuuluneen _hevosettaka, leivättäkä_ ja siitä sitte
loppu-äänikkeen poisjäämällä ei tainneen tulla kun _hevosetak,
leivätäk_ ja kerakkeen _k_ puoli h:ksi, (') muutamalla _hevoseta',
leivätä'_. Taisi kyllä niinki tapahtua, mutta kun kuitenki
loppuäänike ja edellinen k olivat meneviä, niin mielestämme tekivät
paremmin, jotka antovat ne suorastaan mennä, että tuli jäämään
ainoastaan _hevosetta, leivättä_, Sillä voittivat vielä senki,
etteivät enää tulleet niistä johdetuissa Mainikoissa (Adjectiv.)
hämmennystä tekemään, semmoisissa nimittäin, kun _hevoseton,
leivätön_ (alk. hevosettoma, leivättömä).
_Wiidenneksi_ oudoksut sanoja _mikäli, kukali_ j.n.e., jonkalaisia
välistä sanot tavanneesi. Outoja lienevätki paitsi Karjalassa, jossa
kyllä ovat tuttuja. Sanotaanpa sanalaskussaki: _Sikäli_ vesa väetsen,
_kukali_ itse kanto kasvo. Ei haittaisi, vaan olisi ehkä voitoksi
kielellemme, jos tulisivat muuallenki tutuiksi, koska sievemmästi
ja yhdellä sanalla toimittavat, mitä muuten pitäisi kahdella eli
usiammalla. Esimerkiksi edellinen sanalasku pitäis muuten sanottaa:
_sitä myöten_ vesa väeksen, _kuta myöten_ k. k. Arvelisimma niiden
ennen olleen varsinaisia Sioja (Casus), vaan jotka myöhemmin oikiasta
alkuperäsestä arvostansa alenivat Wälisanain tavalla käytettäviksi.
Semmoisia ovat nykyään jo mainitut _mikäli, sikäli, kukali_ ynnä
monein muiden, niink. _täkäli, tuokali, toisakkali, peräkkäli,
loitokkali, muuakkali, vierekkäli, metsäkkäli_ j.n.e.
_Kuudenneksi_ muistutat vieraskielisistä nimistä, semmoisista, kun
_Korintho, Heirodoto, Aleksandro, Theisei, Atrei, Lykaaona, Atheina_
j.n.e. ja tahtoisit niitä kirjotettavaksi _Korinthi, Herodoti,
Aleksanderi, Theseys, Atreys, Lykaoni, Atheni j.n.e. Kyllä niin
miks' eivät olisi'ki somemmat silmän nähdä, liiatenki sen silmän,
joka niitä on tottunut Ruotsin kielellä melkein samalla tavalla
kirjotettavaksi näkemään. Mutta jos Ruotsalainen kielensä luonnon
mukaan useammissa vieraissa sanoissa poisheittää viimeisen äänitteen
ja sitä seuraavan kerakkeen, niin pitääkö sentähden Suomalaisenki
ne poisheittää ja, koska kielen luonto ei suatse jollai kerakkeella
päätyvätä sanaa, antaa sille peräti uusi äänike päätteeksi? Eikö
ainaki ja epäilemättä ole parempi päättää sana sillä alkuperäsellä
äänikkeellänsä? Mutta tämä Ruotsin mukaileminen on nykyään niin
vallassaan, ettäpä kirjoittavat _Romi_-ki, eikä _Roma_ (oikeemmin:
Rooma), jolla tavalla Latinalaiset. Paremmin luontoansa seuraava
näyttää kielemme ennen olleen, esimerk. sihen aikaan, kuna sanat
_aluna, hamina, sirkilä, herra, lato, leiona, telta, rantu, tina,
lakana, saha, Simona, Salomo, Jonas_ (Jonaan), _Lukas_, (-kaan),
_Kaarlo, Wilppu_, ynnä moninaisten muiden, tulivat kieleen otetuksi.
Nykyiset ihmiset niiden siasta olisivat tehneet _aaluni, hamni,
sirkkeli, herri, laata, leioni, tältti, ranti, tenni, laakani, sooki,
Siimoni, Salomoni, Jonas_ (Jonaksen), _Kaarli, Wilippi_ j.n.e. Waan
kummatka ompi luontevammat? -- Greikalaisten ja Latinalaisten nimien
suomentamisessa olemma aina kokeneet erottaa varren itse päätteestä.
Warren olemma miten mahdollinen sisällänsä pitäneet, vaan päätteen,
joka alkukielissänsä oli Greikalainen eli Latinalainen, olemma
Suomen kielessä tehneet Suomalaiseksi, kuitenki aina niin likipitäin
alkukielistä päätettä, kun mahdollinen. (Lisää toiste.)