W. 1839. Syyskuulta.
Kertomus muutamasta varkaudesta.
Wuonna 1837 syksyllä tuli varkaita muutaman sepän torppaan Kerimäellä
ja varastivat pajakalut sepältä, palkeen ja kaikki, mitä vaan
löysivät pajasta, ja kantovat ne veneesen, jolla he olivat yli
järven tulleet. Nämät saivat he onnellisesti veneesen. Mutta nyt
piti vielä syömäainetta saaha ja lähtivät takasin sepän mökkiin,
että eteistuvasta saaha leipiä ottaa, Waan kuin he sinne pyrkivät,
niin sattui talonväkiä havahtemaan ja mänivät ulos kahtomaan mikä
se kartanolla olisi. Samalla lähtivät rosmot pois juoksemaan. Alas
talon rahvas huutaa, minkä keritään, että rosmoloita on kartanolla.
Waan sillä ajalla, kuin rosmot toistais mänivät torppaan, niin sattu
muutama mies soutamaan samaan rantaan, nousi maalle ja teki tulen
rannalle ja aiko siinä maata yötä. Tämä kuin kuuli huuon torpasta,
alas hän huuta vastaan: "missä rosmot? missä rosmot?" Nyt kuuli
rosmot, että jo on ihmisiä heiän veneellänsä. Ei heillä ollut enää
aikaa sinne männä, vaan juosta metsään. Torpan rahvas, kuin kuulivat,
että rannallakin on huutajia, juoksivat sinne ja löysivät hyvin tutun
miehen siellä tulta polttamasta ja alkovat sille haastaa, niin ja
niin rosmot rupeis viemään kaikki elon elämisen meiän mökistä. Ja
samalla mitä he kävelivät rannalla, löysivät veneen hyvin läheltä
miehen tulta ja kaikki pajakalut veneessä. Nyt vasta saivat tietää,
että on sitä talosta katonna tavaraa. Eikä mies, joka tulen rannalle
teki, tiennyt, että hänellä oli tavaravene vartioittavana. Tästä
saivat pois kaikki kapineensa ja rosvoloihen eväslaukku, joka oli
veneessä, tuli sepän omaksi. Wielä kiittelivät he yövierastaan
rannalla, joka heiän onneksi sattu toki tulemaan rannalle, vaikka ei
mies tiennyt ennen koko tavarasta mitään, kuin sitten vasta rahvaan
rannalle tultua. Muutama mies haasto samaa asiaa ja sano tuntevansa
senkin laukun, kenen se on, joka pitäis olla Liperistä kotosin.
(Räätäli Olovi Karjaliinilta Liperin pitäjästä kirjoitettu ja
samoilla sanoilla tähän präntätty).
Pään parannuskeino.
Muuan tohtori ajellessaan läänissään tuli muutamaan kestikievariin.
Päästyänsä taloon tulee mies tohtorin puheille ja sanoo: "voi, herra
tohtori! kuin minun päätäni pakottaa; mitään sillen osais tehä?"
Tohtori meni aivan lähelle miestä ja kahtoi tarkasti silmiin, mutta
tunsi samalla, että viinan löyhkä tuli ulos miehen suusta. Sano
siinä samassa miehelle; "mäne nyt talon emännän luoksi ja pyyä pari
puhasta maitopyttyä ja tuo ne täynnä kylmää vettä tänne kammariin."
Mies oli valmis täyttämään käskyn ja kanto yhen hyväkokosen pytyn
täynnä vettä kammariin ja sano: "eiköhän tämä jo piisaisi?" "Noh ehkä
se piisaa, sano tohtori, lähetäänpäs nyt ulos." Mies läksi eellä,
tohtori perästä ja pysäytti miehen rappuin viereen seisomaan ja
aukasi hänen vaatteensa kauluksen hyvin avonaiseksi, otti vesipytyn
ja alko kaataa sitä miehen pään päälle, Mutta hyvin hiljaan, että
se pitemmältä piisaisi. Mies parka seisoo siinä, eikä tohi mitään
virkkaa, vaan lavat lotisivat, kuin täyty talvipakkasella niin kauan
aikaa siinä seisoa. Wiimmein mäni kengänvarretkin vettä täyteen, että
se yli nousi takasin. Kuin tämä oli tehty, sano tohtori: "mäne nyt
makaamaan ja makaa niin kauan, kuin minä tulen ylös ajamaan." Mies
täytti kaikki, mitä käsketty oli. Tohtori oli aikansa talossa ja
mäni matkoinsa, jätti miehen makaamaan siihen. Totta tuo lienee jo
havannut. (Olovi Karjaliinilta Liperissä kirjoitettu).
Älykäs morsian.
(Muualta.)
Pappi kysyi morsiamelta vihkiissä: "minä kysyn sinulta, Liisa Eerikin
tytär, jos sinä otat j.n.e." Tyttö, joka luuli kysymyksen turhaksi,
vastasi: "vielä hän kysyy!"
Osansaanti.
(Muualta.)
Waras kävi muutaman talon sivu ja sanoi talonpojalle, joka kylvi
peltoansa: "tuosta, mitä kylvät minäkin vielä tulen saamaan osani."
"Ehkä tuletkin, vastasi talonpoika, sillä minä kylvän hamppua."
Mikäs talonpojan eläissä!
(Muualta.)
Mustalainen sanoi kerran: "mikä talonpojalla on eläissä; tynnörin
kylvää, kaks saapi."
Laahattu taethanko.
(Muualta.)
Muuan yksinkertainen mies, joka sontaa hajotti pellollaan,
näki parven variksia lentävän hänen peltonsa seipäihen. Niitä
pelottaakseen osotti hän taethangollaan (taikollaan) ja äänti ikään
kuin ampuvinaan. Samalla sattui metänkäviä, joka turhin oli päiväsä
metässä tallannut ja nyt tahtoi laahinkiasa ulosampua, ampumaan
saman variksen. "Kahos perk..." sanoi sonnanhajottaja, koska kuuli
paukahuksen ja näki variksen maahan putoovan, kahtoin tarkasti
hankoasa, "en minä luullut hänessä ruutia olevan."
Osattoman osa.
(Muualta.)
Maamittari, joka oli jakanut niin, että yksi osakas jäi aivan osatta,
lohtutti häntä sanoin: "elä huoli yhtään, kyllä sinun vuittisi
(osasi) täältä kartasta löytyy."
Worpii.
(Muualta.)
Sotamies, joka ei ollut aivan tarkka ampuja, vaikka hän sen luuli
itestäsä, kehui kerran maaliin ampumisellaan sanoin: "minä vain kuin
ammuin, niin joka kerta huvettiin vorpii (sivute)."
Akan rukous kylväissaän.
(Muualta.)
Muuan akka sanoi kylväissään: "Anna, hyvä Jumala! jyvä jyvästä, kaksi
kahesta."
Yöpäivällä.
(Puoli muualta.)
Muinon mustalainen palkkautu kyntämään päivänlaskuun asti. Mutta kuin
työ pisti hänellen ikäväksi, niin sanoi tuskissaan: "ennen Ristus
avita on yöpuolessa, ennenkuin päivä laskeksen." -- Toinen, joka oli
jonkun ajan muutamassa talossa kasakoinnut, sanoi: "rupes perk...
talonpojalle kasakaksi; iltayöstä lähetään työhön, eikä koskaan ennen
puoltayötä levolle."
Tarina.
(Muualta.)
Kylän läpi ratsastaissani alkoi hevoseni nilkuttaa toista
etujalkaansa; kenkä oli irti, sentähden täydyin viivähtää kylässä,
saada kenkä kiinnitetyksi. -- Sepän luona viipyissäni kokountui
miehiä, vaimoja ja lapsia ympärilleni, niiden seassa eräs
kerjäläisukko, joka anoi jotain almua. Pajan edessä oli vesikuoppa,
jossa vasta raudoitettuja vaunun rattaita jäähdytettiin ja se oli
nyt pisipintana. Kukkaroani auastessa, siitä jotain kerjäläis-ukolle
antaakseni, putosi samassa kultatukaatti ja vierähti kuoppaan,
josta sitä ei enää löydetty. Tienoilla olevat surkuttelivat minua
vahingostani, ukko vaan suu hymyssä lausui: "laivalla meren
rannassa piti Kapteinin kerran maksaa jotakuta laivamiehelle, jossa
tapauksessa hopia riksi putosi veteen. Sitä ei enää saatu ylös.
Waan kala, joka samassa sattui uimaan lähellä sitä paikkaa nieli
sen suuhunsa. Sama kala tarttui jälestäpäin onkeen muutamalle
maanmiehelle, joka veronmaksoksensa oli suuressa rahantarpeessa.
Ei siis mikään hukattu eli pudotettu ole samassa kadotettu. Se on
huolenpitäjän käteen elikkä talteen annettu, joka kyllä osottaa sen
tositarvitsialle." Wiisaasta puheestansa annoin ukolle enemmin,
kun aioinkaan esinnä, enkä niin suuresti surrutkaan enää kuoppaan
jäänyttä tukaattiani.
Indialaisten kuollonjuhla.
(Muualta.)
Indian maassa Aasiassa on tavallinen, että kuolleita ei haudata,
vaan poltetaan rovioilla. Samalla roviolla polttaa moni leski
itsensä elävänä kuolleen miesvainajansa ruumiin kanssa. Sillä se
katsotaan heidän pakanallisen uskonsa jälkeen hyödylliseksi leskelle,
että hän niin elävänä itsensä polttaa ja luullaan hänen sillä
urhollisuudellansa sovittavan kaikki miesvainajansa synnit, jos
olisivat olleet kuinka suuria. Itsensä sanotaan hänen tästä työstänsä
tulevan paratiisiin ja siellä niin monta kertaa 35 miljuunaa vuotta
riemussa elävän, kun hänellä on hiuskarvaa päässänsä. Mutta jos
hän ei polta itsiänsä, jota laki ei välttämättömästi vaadi, niin
on hänellä siitä koko elinaikuinen häpiä ja muu vastus. Ei siis
ihme, että moniki leski tuliroviolla lopettaa päivänsä. Semmoisesta
lesken itsensä polttamisesta kertoo muuan Euroopalainen, joka sattui
paikalle näkemään, seuraavalla tavalla:
"Eilen illalla näin kauhistavaisen menon, koska muuan leski polttihen
ynnä miesvainajansa ruumiin. Minä ohjattuna murhehuoneesen näin
siellä kuolluen ruumiin laskettuna matolle. Leski istui hajalla
hivuksin ruumiin luona. Sitte havattuansa Esivallan miehen, konttasi
luoksi ja pyysi lupaa, saada polttaakseten miesvainajansa ruumiin
kanssa.
"Niin pian kun Esivallan sallinta tähän hirviään menoon tuli
ilmoitetuksi, nostivat sukulaiset ruumiin paariille ja kantovat
ulos, leskenki päälle istuttua. Niin veivät määrättyyn paikkaansa.
Tihkiältä seurasi rahvasta jälessä. Roviopino oli tehty kuivista
puista ja osittain täytetty kerkiään syttyvillä aineilla. Se oli noin
kahden kyynärän korkuinen, puolenkolmatta kyynärää päältä poikki,
maassa kiini ja onsi sisältä. Ruumis pantiin pinolle ja leski pesi
itsensä ei ulahtaalla olevassa lammissa. Hiukan aikaa oli hän niin
menehtynyt, että sukulaiset täytyivät pidellä häntä käsissään.
"Jällen jaloilleen tointununna repäsi siekaleen vaatteistaan ja
käärei kahdeksanvuotisen poikansa ympärille, jonka kautta pyhitti
poikansa rovion sytyttäjäksi. Lähellä olevat miehet sekä vaimot
lankesivat nyt maahan ja suutelivat hänen jalkojansa. Hän kehotti
kaikkia vaimoja esimerkkiänsä noudattamaan, jos sattuisivat samaan
tilaan. Nyt läheni poika palavalla tulisoitolla pinoa, sytytti sen
ja kohta alko tuli leimuta vallan voimakkaasti. Leski astui myös
lähemmäksi, kierti kolmasti pinoa ja heitteli sinne kainalossaan
kannetusta astiasta pihkaa, sillä tulta paisuttaaksensa. Juoksi sitte
iloten liekkien läpi ja istahti ruumiin viereen. Samassa oli hän
liekiltä sulettu, jota katsojat kiihdyhtivät nakellen sinne hamppua
ja muita sytteitä. Ihonki jo mustuttua paukutti hän vielä käsiänsä
yhteen, siksi että viimein vaipuivat ja koko ruumis oli kun kekäle
vihasten liekkien keskellä.
"Rahvas huusi ja ilotsi lakkaamatta, todistain ei vielä koskaan
nähneensä jalompata ja järkähtämättömämpää vaimoa. Minä seisoin
lähellä pinoa, vaimon kasvot olivat minuun päin. -- En unhota tässä
iässä sitä kaamiata näkyä. Se oli yli kaiken, mitä voidaan sanoa,
kauhia ja hirmuinen. Alussa loisti vaimon katsannossa lempeys,
sitte urostui hän ja kaljahti, sen perästä vallotti heikkous ja
tuskantapanen uuvutus, mutta pinoa kiertäessään palausi entinen kylmä
rohkeus.
"Woi hän olla noin 50 vuoden vanha, miesvainajansa oli elänyt 60
ajastaikaa. Kolme lasta jäi häneltä jälkeensä, yksi tytär 20 vuotinen
ja kaksi poikaa, toinen 8, toinen 7 vuoden vanha."
Näitä lukiessamme emmekö ilolla tuntisi, mikä onnellisuus meillä eikö
ole uskostamme jo tässäkin ajassa pakanauskoisten kansain rinnalla?
Ystävät.
(Muualta.)
Rikkaalla kauppamiehellä oli poika, jota hän sydämestänsä rakasti.
Hän kasvatti hänen suurella huolenpidolla, eikä laiminlyönyt mitään
millä saisi hänestä jalomielisen, siviän, Jumalata pelkääväisen
ja ymmärtäväisen nuorukaisen. Sitte kutsui hänen kerran eteensä
ja sanoi: "poikani! kaikki, mitä säätysi ja virkasi mukaan sinua
hyödyttäisi, olen antanut oppiaksesi. Waan se oppi puuttuu vielä
sinulta, jolla voisit tuntea ihmisten moninaiset mielenlaadut
ja omasuudet. Sentähden toivon sinun lähtevän muutamaksi ajaksi
vieraille maille vaeltamaan. Matkoilla nähdään ihmisiä kaikesta
laadusta ja mitä enemmin niitä nähdään, sitä paremmin opitaan niiden
seassa elämään. Maailma on suuri kirja täynnänsä hyödyllisiä neuoja.
Se on peili, joka silmin nähtäväksi osottaa ihmisten moninaisen
muodon ja josta viisas ennättää sen korkeimman edun tässä elossa,
nimittäin _ystävän_. Poikani! jos löydät yhden ainoankaan ystävän
elämäsi alla, niin on sinulla sulosin ja pysyväisin onni kädessäsi,
jota ei muu, kun kuolema voi kukistaa. Muu onni ja tavarat ovat
tuhansien tapausten alasia, mutta ystävätä ei voi kenkään anastaa.
Etsi siis matkoillasi saada sinulleki joku ystävä ja ele katso
kalliimmiaki kamaroita suureksi ystävän rinnalla."
Nuorukainen jätti hyvästi isänsä ja lähti matkalle, kulkeusi
muutamaan lähimaahan, oleskeli siellä jonkun ajan ja palausi
kotia, ennenkun isä luuli hänen missään vielä tutuksikaan tulleen.
Kummastellen tätä pikaista paluuta sanoi isä hänelle: "no, poikaseni
niinkö palasit pian jällen!" "Isäni, vastasi nuorukainen, sinä sanoit
suurimman tarkoituksen matkallani olevan, että löytäisin yhdenkään
ystävän ja nyt olen löytänyt jo kaksiki kymmentä, jotka ovat varmaan
taattavat, tosiystäväni."
"Hyvinpä kyllä, arveli kauppamies, oletki ystäviä saanut ja niin
vähässä ajassa. Minä itse en ole niin onnellinen ollut. Seitsemän
kymmentä ajastaikaa olen elänyt, koetellut onnen ja onnettomuuden
vaiheita, tullut tuntemaan monta ihmistä, mutta, kaikkein niiden
seassa ja kaikella sillä pitkällä ajalla ei kun yhden ainuan ystävän.
Ja sinä olet muutaman kuukauden ajalla löytänyt kaksikymmentä!
Mutta muistatko vielä, mitä lähtiessäsi sanoin sinulle: _ele kiitä
ystävätä, ennenkun hädässä koettelit_. Nimiystäviä löytyy paljo, vaan
tosiystäviä ylen harvassa. Nimiystävät eivät tiedä, mitä ystävällä
ymmärrettäänkään. He ovat sumun kaltaiset aamulla; niinkun sumu
pakenee ensimmäisen auringon säteen edestä, niin heki ensimmäisessä
hädässä. He kohtelevat yksinkertaista, joka heihin luottaa, niinkun
humaltunut mies kannuansa. Niin kauan kun siinä olutta kesti, katseli
hän sitä sulosilla silmillä, vaan kun se tulee tyhjäksi, hän siitä ei
enää huoli, vaan luopi pois tyköänsä. Pahoin pelottaa minua, poikani,
että ne kaksikymmentä ystävääsi ovat kaikki tämän juopuneen vertasia."
"Wääräsä luulossa olet sinä, isäni, lausui nuorukainen. Tuiki tarkon
tiedän, että nämät minun ystäväni eivät hyljää minua, jos kuinka
tyhjänä, köyhänä ja onnettomana tulisin heidän tykönsä ja heiltä mitä
tahansa tarvitseisin."
"No käydään koettelemaan, vastasi isä, minä en usko koettelematonta
ystävää." -- "Käydään, käydään," sano poikaki.
Kauppamies teurasti kauriin, pani sen säkkiin ja tahrasi pojan
vaatteet verellä. Pimiän tullen nosti säkin, jossa teurastettu
kauris oli, poikansa selkään ja neuoi häntä, kuinka hänen tulisi
käyttää itsiänsä. Niin lähtivät ja tulivat lähinnä asuvan luoksi
niistä pojan kahdestakymmenestä ystävästä. Poika kolkutti ovelle
ja ystävä avettuansa kysyi syytä tähän myöhäiseen etsikkoon. Poika
vastasi: "olethan sinäki kuullut siitä riidasta, joka on meidän ja
sen lähellä asuvan hoviherran välillä. Äsken kohtasimma toinen toisen
yksinäisellä paikalla kaupungissa. Havattuansa minun julmistui hän ja
karkasi vihan vimmassa päälleni, jotta täytyi kaiken voimin varjella
itsiäni. Minä vedin miekkani, varotin ja vaadein häntä säästämään
henkeänsä, vaan hän vimmassaan syöstäytyi vasten paljasta miekkaani ja
kaatui hengetönnä paikalle. Pelkäsin kostoa ja turmioa sekä itselleni
että isälleni, jos asia tulisi ilmi, liiatenki kun hän elää suuressa
arvossa kuninkaan tykönä ja on muutenki korkiasta suvusta. Sentähden
otin hänen ruumiinsa ja kannoin tänne. Rukoilen sinua, kätke se niin
kauan huoneessasi, että löydän jonkun salasen paikan, johon taitaisin
haudata."
"Pieni on huoneeni eläville, saati kuolleille, vastasi nähtävästi
närkästyksissään ystävä. Paitsi sitä tietää jokainen, kuinka
eripuraisuudessa olet elänyt sen surmatun hoviherran kanssa.
Jokahinen tuntee myös meidän ystävyytemme ja kun helposti arvaavatki
hänen sinulta surmatuksi ja ruumista ei löydettäisi muualta, niin
tokko ei lähdettäisi sitä täältäki etsimään. Ei se auttaisi sinua
onnettomuudessasi, ettäs sihen kietoisit minunki. Ainuan palveluksen,
jonka voin sinulle osottaa, on se, että kätken salasuutesi."
Nuorukainen pyysi ja rukoili apua hädässään, mutta turhaan. Hänen
hyvä ystävänsä tuli aina kylmemmäksi ja vastukset harvemmaksi, niin
että hänen viimein säkkineen täytyi taemmaksi vaeltaa. Hän meni
toisen ystävän tykö, joka samalla tavalla kohteli häntä, ja niin
kävi hän järjestänsä jokaisen tykönä niistä kahdestakymmenestä, vaan
viimeisestä ei ollut enemmin apua, kun ensimmäisestäkään.
"Joko nyt näet, sanoi kauppamies pojalleen, kuinka vähä on
ulkonaiseen näköön luotettava? Kussa on näiden ystäviesi
tosiystävyys, jota ylistellen kiitit? Heti kuultua hätäsi, raukesi
heidän rakkautensa. He ovat valkoseksi sivuttuja seiniä, vedettömiä
pilviä, hedelmättömiä puita. Mutta lähdetäänpä nyt minun ainuan
ystäväni luoksi!" Sinne tultuansa kolkutti kauppamies ovelle.
Ja koska mies sisällä kuuli ystävänsä äänen, aukasi hän oven ja
kysyi sydämellisellä rakkaudella, miksi niin myöhään etsei häntä.
Kauppamies jutteli poikansa valhetellun onnettomuuden ja pyysi
ystävänsä kätkemään ruumista.
"Mielelläni kätken, jos vaikka usiampia, vastasi ystävä. Eikä mikään
pelko elikkä vaara taida estää minua kokemasta kaikkia, mitä voin
sinun ja poikasi pelasteeksi. Lähde nyt poikanesi, minä saatan teidät
maakartanohoni, jossa elättä piilossa ja vapaana kaikista oikeuden
etsimisistä."
Kiittäin ystävätänsä nytkin osotetun jalouden ja rakkautensa
puolesta, sanoi kauppamies hänelle: "ei ole mitään hätää; minä olen
ainuastaan valhetellut tämän seikan, näyttääkseni yksinkertaiselle
helppouskoiselle pojalleni, mikä erotus onki ystäväin ja ystäväin
välillä. Hänellä oli kaksikymmentä ystävää, joidenka luona kävimmä,
eikä yksikään olisi auttanut häntä, niinkun sinä minua."
Keino ylösherättää kuolleita, taikka täyttä onnellisuutta ei löydy
maassa.
(Muualta.)
Kuninkaalta kuoli puolisonsa ja häntä ei voitu millään lohduttaa.
Yöt päivät istui, suri ja itki hän sen kuolleen ruumiin vieressä,
ei syönyt eikä juonut, jotta jo peljättiin hänen itsensäki kohta
kuolevan. Niin käytiin ja noudettiin muuan viisas mies, etteikö hän
saisi Kuningasta ylellisestä murehestaan vieroitetuksi. Wiisas tuli
ja astui surutupaan Kuninkaan eteen. "Armollinen Kuningas! sanoi hän,
ele närkästy, että rohkenen sinua lähestyä suuressa Murheessasi. Enkä
tule tyhjillä lohdutuksilla vaivaamaan sinua, vaan ilmoittamaan, että
entinen onnesi on pian jälle palajava. Pian on puolisosi heräjävä
unestaan ja omalla kädellänsä pyhkivä kyynelet silmistäsi. Toki
oudostutti puhettani, mutta minä olen muutamassa vanhassa kirjassa
löytänyt aivan tarkan välikappaleen, jolla voin jälle herättää
puolisosi. Sihen ei tarvita, kun että kolme täydellisesti onnellista
ihmistä kirjoittavat nimensä puolisosi haudalle, niin hän kohta
nousee ja on elävä, kun ennenkin.
"Se pitää kohta tehtämän, sanoi Kuningas, valitse itse ne kolme
onnellista, joita tarvitset. Jos he takasin tuovat kalliin
puolisoni niin olen itse heidän seassansa neljäntenä täydellisesti
onnellisena." Paikalla antoi hän ulos käydä käskyn, että kaikkein,
jotka nautitsivat täyttä onnellisuutta piti löydyttämän itsensä
viisaan tykönä ja antaman nimensä Kuningaspuolison haudalle.
Waivoin oli tämä käsky maakunnassa julistettu, koska muuan nuori
mies juoksi hengästyneenä viisaan eteen ja sanoi hänelle: "nimeni
on _Abraham_, kirjoita se haudalle ja joudu, sillä aika on tärkki."
"Miksikä niin tärkki?" kysyi viisas. "Siksi, vastasi nuorukainen,
että minä rakastan nuorta, ihanaista neitsyttä, täydellisintä Jumalan
luotua olentoa. Tämän täydellisyytensä ohessa on hän kuitenki vähä
muuttelehtavainen ja epävakainen luonnostansa; eilen hylkäsi hän
minun luotaan, vaan kutsui tänäpänä jällen ja nyt minä juuri tällä
hetkellä, olen onnellisin kaikista ihmisistä. Jos vielä huomennaki
lienen, sit' en tiedä. Sentähden joudu nimeni kirjoituksessa!" "Sinä
olet onnellisin ihmisistä, vastasi viisas, niinkauan kun se ihana
neitsyt sinua rakastaa ja sitte kun hän hylkää sinun, olet kentiesi
onnettomin mielestäsi. Mutta hän rakastaa eli hylkää, miten ilma
muuttuu. Wähän kummanlaista on siis onnellisuutesi. Kernaammiten,
kun sinun onnellisuutesi, rupiaisin vilutaudin alaseksi, joka ehki
määräajoillansa palajaa ja jota vasten tiedän olla varusalla. Mene
pois nimenesi, se ei kelpaa."
Muutaman päivän perästä tuli nuori aviopari viisaan eteen. He
olivat neljä vuotta hellimmästi toinen toistansa rakastaneet.
Moninaiset esteet ja koetukset olivat he onnellisesti voittaneet
ja nyt vihdoin altarin edessä yhdistyneet. He puhuivat niin
ihastuttavasti onnellisuudestaan, että viisaalla ei ollut mitään
vastaan sanomista. Kuitenki sanoi hän täytyvänsä koetella, jos
sama onnellisuus olisi oikein vaka ja kestävä. "Tämä koetus, sanoi
hän, olkoon ei pitkä, eikä vaivaloinen. Menkää yhdeksi viikoksi ja
nautitkaa iloa toinen toisenne kanssa ilman mitään muuta huvitusta
ja ypö yksinänne. Itsestänne mahtaa teillä olla kylliksi iloa,
ettettä muuta kaipaakaan. Sitte viikon päästä tulkaa jällen, niin
kirjoitan nimenne." -- Ilolla mieltyivät tähän kokeesen ja rientivät
kahdenkesken nautitsemaan iloa, jota ei kenkään koko viikossa
olisi hämmentävä. Missä ihastuksessa, missä riemussa eikö kulunut
ensipäivä! Seuraava oli jo vähä pensiämpi, kolmantena ikävyivät,
neljäntenä riitausivat ja viidentenä -- erkausivat toinen toisestaan.
Wiisas odotti heitä, vaan ei kuulunut kumpaakaan.
Wasta mainitun nuoren parikunnan perästä tuli kaksi köyhännäköistä,
erinomaista personaa ja pyysivät tulla kuunneltavaksi. He olivat
veljekset ja vanhin heistä alkoi lausua: "köyhiä olemma me
ja alhaisesta säädystä, eikä meillä ole ystäviä, jotka meitä
auttaisivat. Asumma pienessä kaupungissa, jossa tuskin lähimmäiset
naapurimmekaan meitä tuntevat. Sanalla sanottu: emme ole lähelläkään
onnea vaan jos kuninkaalle kelpaisi auttaa meitä, niin pian
puolisonsa herättämiseksi saisi meistä kaksi täysionnellista ihmistä.
Sihen ei tarvittaisi muuta, kun että asettaisi veljeni maaherraksi
syntymäkaupungissamme ja minulle, joka en pyri kunniasioihin,
käskisi rahavoutinsa maksaa sata tuhatta riksiä." "Pian pitää
olla anomuksenne täytetty, vastasi viisas. Minä käyn Kuninkaan
puheille ja epäilemättäki antaa hän teille mitä onnellisuudeksenne
tarvitsetta. Mutta sitä ennen, sanoi hän sille vanhemmalle veljelle,
pitää sinun laittaa minulle kirjallinen todistus joltain, jolla on
sata eli tuhatki tuhatta riksia ja sillä summallansa olisi täydeksi
onnellinen." Ja nuoremmalle sanoi hän: "sinun pitää laittaa minulle
samanlainen todistus joltain pienen eli suuren kaupungin maaherralta.
Sitte olen tekevä, mitä taidan teidänki onnellisuudeksi ja meillä on
kolmen kaivatun siasta neljäki täydesti onnellista ihmistä. Kuninkaan
puolison heräjäminen tulee niin välttämättömästi tapahtumaan."
Weljekset mieltyivät sihen, lupasivat laittaa todistukset ja pian
tulla takasin, vaan eivätpä tulleetkaan. Eivät löytäneet rikasta,
joka ei pyrkinyt rikkaammaksi, eivätkä maaherraa, joka ei olisi
toivonut päästäksensä vaikka Kuninkaaksi. Tainkaltaisilla mutkilla
pääsi viisas monesta muustaki onnellisuuden uneksiasta, joista yksi
toivoi saada jonkun ihanan maahovin, toinen korkian kunniaviran,
kolmas arvomerkin j.n.e. Monen semmoisen hurjan perästä tuli
vihdoin muuan vakainen kelpomies, joka ei toivonut, mitänä. "Herra,
sanoi tämä kelpomies, iloa ja huvitusta minä yksin rakastan, mutta
viisaudeniloa ja huvitusta. Työ, kohtuus ja tytyväisyys ovat ne
välikappaleet, joilla viljelen iloani ja lisään nautintoani. Myös
olen nuori, terve ja melko rikas. Sihen lisäksi on minulla monta
ystävätä, eikä yhtään tiettyä vihamiestä. Waimoni on nuori ja kaunis,
jota rakastan sydämestäni ja hän rakastaa minua. Wiisi vuotta olemma
jo olleet yksissä ja saanet kaksi kaunista lasta, pojan ja tyttären.
Eikö minulla siis ole syytä pitää itseäni täydesti onnellisena? Synti
olisi minulla siitä, jos muuta ajattelisinkaan." "Wissisti on sinulla
syytä sihen, vastasi viisas, ja tunnustaa täytyy, kuoleman minua, jos
olisin sinun siassasi, jo vähän pelottavanki." "Aivan tosi, lausui
toinen, tämän elämän nautinnoilla olisi aivan huono arvo, jos ei
niiden loppu toisinaan vähän huolettaisiki." "Oikein sanottu, arveli
viisas, mutta epäilen, että se onnellisuus, jota pelko toisinaan
tapaa, ei ole oikein puhdas ja täydellinen." "Kuolematani, sanoi
mies, minä vähemmiten kaikista muistelen." "Se sitte on toinen asia,
lausui viisas, mutta koe ystäväni saada se peräti pois ajatuksestasi
ja totuta itsesi uskomaan, ettet koskaan kuole. Sitte tule jällen
ja minä kiitollisuudella otan nimesi haudalle kirjoitettavaksi. Nyt
siitä ei vielä ole apua kuolleen herättämiseksi."
Se onnellinen meni ja koki poisvieroittaa kuoleman muiston. Mutta
mitä ennemmin hän yritti olla ilman, ettei koskaan muistaisi
kuolemata, sitä useimmin tuli se hänen muistoonsa ja mieleensä.
Wiimein rupeis kuoleman pelko häntä oikein vaivaamaan. Ei hänestä
siis ollutkaan takasin tuliata. Kolme kuukautta oli kulunut siitä,
kun viisas ensin alkoi täydestä onnellisia kuulustella. Ja kun ei
sillä ajalla ollut ketänä semmoista tavannut, niin epäili vastakaan
tapaavansa. Niin meni Kuninkaan tykö, jonka ensimurhe jo oli niin
antaunut, että viisas rohkeni tunnustaa, epäilevänsä, ei koskaan
löytää täysionnellista ihmistä, jonka nimi kelpaisi haudalle.
"Mihin, sanoi Kuningas, mihin kaikki se tyhjä vaivasi? Mikset heti
kirjoittanut omaa ja jonkun muun kahden viisasten nimeä haudalle
jos siitä olisit apua toivonut? Te viisaat kuitenki aina kehutta
ja kerskaatta, ettei muussa, kun viisauden tutkinnossa ole täyttä
onnellisuutta." "Uh, armollinen Kuningas! vastasi viisas, ne
viisaimmatki meistä ovat kuitenki ihmisiä. Usein pettyvät omilla,
usein toisten luuloilla. Mitä minuun koskee, niin olen kolmekymmentä
vuotta etsinyt viisautta ja onnellisuutta, vaan en ole vielä löytänyt
kumpaistakaan." "Niinmuodoin, sanoi Kuningas, ei ole yksikään ihminen
täydesti onnellinen?" "Ei yksikään, vastasi viisas, ei yksiainuakaan.
Eikä taida'kaan kukaan täällä elossa tulla täydesti onnelliseksi.
Sillä kaikki muuttuu ja ilomme lakastuu, kun kukkanen. Se korkia
puolisosi, jota suret ja kaipaat, uskoi ihanimman ikänsä alla tämän
totuuden. Ylistäin Luojan tahtoa käytti hän tästä vajaavasta elämästä
hyväksensä mitä hänelle oli sallittu, ja on nyt mennyt toiseen
onnellisempaan, josta, joka sinne kerran tuli, ei enää toivo takasin.
Niin mitä sinäki, korkia Kuningas, häntä sieltä paremmasta elämästä
pahempaan toivoisit. Lakkaa suremasta ja tydy Luojan töihin, sillä ei
kenkään taida niitä parantaa."
Wisusti miettien tytyiki Kuningas ja kiitti viisasta vaivoistansa
ja nevoistansa. Eikä olisi enää antanutkaan puolisoansa herättää.
Tavalliset lohduttajamme, aika, toimet, huvitukset ja uudet huolet
lohduttivat hänenki murheessansa.