KEHRÄÄJÄ

En ole tavallinen langankehrääjä, jonka rukki lämpimässä

pirttihämärässä hyrrää. Olen kehrääjä kruunun valoisissa saleissa,

jonka kolea yösija on kiviseinäkopissa ja jonka unettomille kasvoille

kuu piirtelee rautaristikon varjot.

Näen ristikon läpi kolkan nukkuvata kaupunkia. Valot ovat sammuksissa.

Yhdessä talossa vaan syttyi tuike keskelle yötä. Liekö lapsi herännyt

eikä ota nukkuakseen.

Nuku, nuku, kaikki nukkuvat, pahat vaan valvoo.

Ei viisas äiti susilla lastansa säikyttele, sudet ovat kaukana, mutta

sanoo: kehrääjä tulee! Ja lapsi kysyy: äiti, mikä on kehrääjä? Niin

äiti sanoo: se on jumalaton sikiönsä surmaaja, joka rikostaan kehrää

tuolla punasten tiilimuurien takana; siellä istuvat rivittäin ja rukit

lupisevat, ja vihaset silmät paistavat kuin öisen huhkaimen, ja vahdit

heitä vartioi, sillä jos kuka heistä vaan irti pääsee, niin verinen

veitsi kädessä se samoo ympäri maailman sinisilmälapsia surmaten. Ja

lapsen sydän kouristuu, ja se nukkuu kauhusta tainnuksiin, eikä

ilmoisna ikinä sitä kehrääjän hirmua unhota, vaan aikuiseksi päästyään

uudet muurit meidän ympärillemme nostaa ja eteemme lisäristikot

rakentaa.

Ja oikeassa olet, äiti, jumalattomia me olemme. Taivaan pyhät me

nauramme ja maailman hyvät me herjaamme. Eikä ole niin pimeätä

salaisuutta, ettemme sitä ilkkuen toisillemme kertoisi. Paatumus meitä

yhdistää rivoksi joukoksi, että vielä yönkin yksinäisyydessä sydäntemme

portit jumalien kolkutusta kestävät.

Mutta nyt sinulle kerron milloin jumala minut jätti, nyt sinulle

salaisen virteni laulan, kelmeän kuun piirtäessä rautaristikon varjot

kasvoilleni.

Mistä syystä tapoin?

Ymmärtämättömyydestä. Olin maailmassa yksin. Sieluni syvin salaisuus

olisi synnyttämisen kautta tullut ilmi,--sellainen salaisuus, jota en

olisi pystynyt ilmaisemaan, en vaikka minua olisi hengettömäksi

tukahutettu tai tulessa elävältä kärvennetty.

Tietysti, ajattelinhan tappaa itseni ennenkuin synnytän, mutta

ruumiinpesijä olisi salaisuuteni nähnyt ja sittenkin kylälle kertonut.

Ja se ei saanut, se ei saanut tapahtua! On salaisuuksia, joiden

ilmitulemisen ajatuskin koskee kipeämmin kuin sydänhaavan raateleminen

soraisella raudalla. Sentähden en tappanut itseäni. En myös karkuun

lähtenyt, sillä olin palveluksessa ja virkavalta olisi minut

saavuttanut.--Ajattelin: menen rannan veteen synnyttämään ja niin lapsi

tukehtuu ennenkuin on elämään ruvennut. Tai ajattelin: kaivan kuopan

valmiiksi, ja ennenkuin ehtii hengähtämään sysään multaa päälle.

Mutta en tarvinnut upottaa enkä kuoppaan syöstä. Sillä nähtyään

onnettoman tilani ja etten pystynyt salaisuuttani ilmaisemaan, jumala

sääli minua ja esti murhasta. Onnellisesti ihmisiltä salattuani mitä

tuleman piti, synnytin kenenkään aavistamatta lepikkoon. Odotin

parahdusta, mutta ei parahtanut eikä liikahtanut. Kohottausin

istualleni, ja näin, että napanuora oli valmiiksi kiertynyt kolmasti

kaulan ympäri. Olisi tarvinnut vaan vetää tiukemmalle, niin lapsi olisi

tukehtunut. Mutta jos olisin kierinyt auki, niin olisi ehkä jäänyt

elämään. Minä en tehnyt kumpaakaan. Ja saamatta henkeä se hyvän aikaa

aukoili suutansa, niinkuin vedestä nostettu ahven. Sitten alkoi ruumis

nytkähdellä, vavahti pari kertaa, eikä suu auennut enää.

Olinko minä mikään lapsensurmaaja?

Minkä minä kuolleella teen, ajattelin. Ja salasin kaikki.

Kaivoin sen tunkioon, kun olin kuullut siten nopeimmin murtuvan, ja

myös senvuoksi, että jos se sieltä olisi löytynyt, niin löytäjänä ei

olisi voinut olla kukaan muu kuin se, joka talven tultua tunkion

pellollensa ajaa. Mutta se oli lapsen isä. Ajattelin: nähköön hänkin

mihin on sikiönsä hylännyt!

Ja ilmestyin ihmisten ilmoille niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Eikä kukaan mitään epäillyt. Jumalan kanssa taas luulin asian jo

ennestään niinhyvin kuin sovituksi.

Mutta sitä poloista suun aukomista en voinutkaan unohtaa.

Ja eräänä yönä näin unta, että minä nopeasti kierin auki sen nuoran ja

lapsi avasi silmänsä ja kirkkaasti hymyili minulle. Samassa sillä oli

vaatteet yllään ja minä nostin sen syliini istumaan ja se osasi

lepertää: äiti, äiti! Meillä oli mökki alhaalla harjun rinteellä.

Rappusten edessä oli pyöreä kukkapenkki ja pähkinäpuulehtoja. Ja kun

jätin lapsen yksikseen, noutaakseeni kaivosta vettä, niin minun jo ehti

tulla häntä ikävä, ja mennessäni minä huutamalla puhelin sille, että se

herkeämättä tuntisi läsnäoloni. Ja kuulin sen aina sopertavan: äiti,

äiti! Ja tultuani laskin korvon käsistäni ja taas otin syliini ja se

pienillä kätösillään leikki hivuksieni kanssa ja sivusi kasvojani. Ja

kun moneen kertaan suudeltuani poskia ja kaulaa painoin pääni sen

rintaa vasten, niin lämmin paita tuoksui rakkaalle, rakkaalle

lapselleni.

Herättyäni koetin ensin nauraa.

Seuraavana yönä näin saman unen, enkä minä silloinkaan itkenyt.

Monena yönä näin aina vaan sitä samaa unta, kunnes siitä herääminen

teki kipeämpää kuin jos olisi lävistetty, alkaen päälaelta kantapäähän

asti. Kuinka paljon kipeämmin se koski kuin jos sydämmeni kaikki

salaisuudet olisi maailman kuuluville huudettu!

Aloin ymmärtää, että jokin voima tahtoo saada minut itkemään. Mutta

minä en sittenkään itkenyt, vaan kannoin kuormaa, joka oli raskaampi

kuin jättiläisen, joka hartioillansa koko maailman kantaa.

Olisin kamppailussa ehkä tappiolle joutunutkin, elleivät ihmiset olisi

minua vihdoin jumalan kovista kourista pelastaneet.

Tapahtui näet niin, että vallesmannin metsäkoirat vetivät lapsen

ruumiin tunkiosta ja minut tutkittiin kaiken kylän kuullen, tuomittiin

ja vietiin kehruuhuoneelle. Siitä hetkestä saakka olin unestani vapaa

ja se mikä oli muille rangaistusta se oli minulle sulaa lepoa ja

pelastusta.

Lepoa oli minulle kehrääjätoverini ilkkuva rivous, pelastusta heidän

pohjaton paatumuksensa. Heidän rivoutensa tuli minun rivoudekseni ja

heidän paatumuksensa minun paatumuksekseni muuttui, että yön

yksinäisyydessäkin sydämmeni portit nyt jumalien kolkutusta kestää.

Pelotelkaa lapsianne meillä ja visusti vartioikaa meitä, sillä

totisesti ken meistä täältä vapauteen lasketaan, se levittää saastaa

maailmaan, se kaikki taivaan pyhät nauraa ja kaiken hyvän herjaa.

Korkeammiksi, korkeammiksi rakentakaa muurit ja kaksinkertaisiksi

ristikot vahvistakaa!

»HILJAISUUDESSA»

(Eräs muisto)

Meidän puolentoista-vuotias tyttömme oli sairastunut keuhkokuumeeseen

ja viikon kuluttua tuli vielä aivokuume lisäksi. Hän joko ääneensä

valitellen nyppi huuliaan ja peitettään tai makasi tajuttomana, silmät

auki. Lääkäri, lapsen nähtyään, teki kohta johtopäätöksensä, ja jos

viivytteli sitä meille sanomasta, niin nähtävästi vaan säälistä meihin.

Hän ilmaisi kautta rantain, ettei ollut juuri mitään toivomista, ja

läksi. Kutsuimme vielä toisen lääkärin siinä toivossa että tällä olisi

ollut enemmän luottamusta paranemisen mahdollisuuteen. Tämä toinen

lääkäri alkoikin hoitaa lasta, muutti itse vesikääreitä joka kolmas

tunti ja silmiänsä ummistamatta valvoi kokonaisen yön lapsen vuoteen

ääressä. Mutta aamupuoleen hänkin sanoi, ettei ole mitään toivoa lapsen

paranemisesta, ja matkusti pois.

Auringon noustessa näimme kaikki selvästi, että lapsella oli jo

kuolemankamppaus edessä. Käsissä ja suupielissä alkoi käydä omituisia

nytkytyksiä ja hengitysjaksojen välinen aika oli pidennyt.

Soitimme kolmannen tohtorin. Hän saapui hevonen vaahdossa, pitkä

turkkinsa ja suuri karvalakki ihan lumisina, vaikkei lunta satanut. Hän

hypähti reippaasti reestä ja nousi puoli juoksussa portaita ylös.

--Lapsi parka,--hän sanoo nähtyään pienokaisen ja silittelee sen päätä

ja koettelee suonta,--niitä on paljon tämmöisiä tapauksia tähän

aikaan,--Ja hän kertoo tapauksen, jossa lapsi oli, ihme kyllä,

parantunut.

--Onko siis toivoa?--kysyimme.

--Ei, ei suinkaan. Olen aivan vakuutettu siitä, että huomenna tähän

aikaan kaikki on lopussa, tai ehkä jo tänään iltapäivälläkin,--sanoo

hän rauhallisella ja lempeällä äänellä.

Ja vähän aikaa istuttuansa hän nousee ja sanoo rohkasevasti: »no, nyt

minun täytyy kiirehtiä toisten sairaiden luo, niitä on paljon.» Jättää

hyvästit, istuu rekeen, kuski napauttaa pitkällä pystypiiskallaan

hevosta ja lumipölynä he tuprahtavat näkyvistä.

Iltapäivällä, niinkuin tohtori oli sanonut, piteni hengitysten väli

huomattavasti yhä pitemmäksi ja pitemmäksi, ja vihdoin ei tullut uutta

hengitystä enää ollenkaan.

Kuinka selvää oli, ettei lapselle ollut oikeastaan mitään tapahtunut.

Äsken se vielä hengitti, sitten harvensi yhä enemmän, harvensi niin,

että kului kolme neljä sekuntia ilman hengitystä, vihdoin kuusi

seitsemän sekuntia, kunnes jäi kokonaan tulematta. Sydämmentykytys

samalla tavalla hidastui, harveni ja seisahtui.

Jyrkkää muutosta ei näkynyt eikä ollut. Ei ollut siinä mitään

luonnotonta, ei mitään kummallista eikä erinomaista. Mutta yhtäkkiä

herää outo sana: kuollut! ja joku--onko se yleinen mielipide,

sopivaisuusko, aivan kuin joku uhkaaja--käskee ajattelemaan, että on

tapahtunut jotain kammottavaa, hirveätä, jota emme osaa suinkaan itse

arvostella, vaan täytyy ainoastaan osata tehdä sitä, mitä tämmöisissä

tilaisuuksissa tavallisesti tehdään, noudattaa juhlallisuutta, puhua

hiljaa, nyyhkyttää j.n.e.--koko tuo pitkä sarja kaikille tunnettuja

tekoja. Vuosisatojen taikauskot kummittelevat niin sen sanan soinnussa,

että ne ihan väkisin jatkuvat selkäydintäni myöten, ja vähän ajan

kuluttua minua kammottaa oman lapseni ruumis ja pelottaa olla yksin

samassa huoneessa vainajan kanssa.

Miksi ihminen ei voi vapautua kuolemankammosta? Miksi vapautuminen

kuolemankammosta ei ole tehty hyveeksi, vaan sitä päinvastoin pidetään

jonkinlaisena uskonnollisena velvollisuutena? Miksi ei jo lapsiin

istuteta luonnollista käsitystä kuolemasta ja juurruteta heistä pois

viimeisiäkin taikauskon ja kammon jätteitä, että heistä kasvaisi

pelkäämättömiä ihmisiä? Miksi ei uskalleta sanoa lapselle: kuolema on

ihmishengen ystävä, kuoleman kammoaminen ja pelkääminen on pimeyttä,

kuolema on yhtä tarpeellinen kuin syntyminen. Pitäisi siis--ja

erittäinkin lasten kasvatuksen nimessä luopua kaikista vanhoista

tavoista, joiden noudattamisella olemme edistäneet väärää

kuolemankäsitystä. Pitäisi myös lakata opettamasta (kuten vielä m.m. Z.

Topelius, vert. »Lehtisiä mietekirjastani» ss. 23 ja 24), että muka

saiturit ja pahantekijät kuoltuansa harhailevat aarteittensa kätköjen

tai pahantekojensa paikkain ympärillä, ja että kaikki muutkin vainajat

ovat muka näkymättöminä läheisyydessämme »vielä jonkun aikaa kuolemansa

jälkeen». Pitäisi niinikään lakata opettamasta, että kuolleet ruumiit

nousevat kerran haudoistaan, kuten uskonnossamme opetetaan. Ja

pitäisi ennen kaikkea luopua salaperäisistä, pakanallisista

hautajaismenoistamme, ja istuttaa lapsiin se käsitys, ettei ruumiista

vapautuneella hengellä ole enää tietysti vähääkään tekemistä mätänevän

ruumiin kanssa,--että kaikkein vähin voi vapautunut henki olla

riippuvainen siitä hautaavatko ihmiset ruumiin siunattuun maahan vai ei

j.n.e.

Niin pitäisi. Mutta kun sitten joutuu silmä vasten silmää tuon

kysymyksen kanssa, niin on sen toteuttaminen paljon vaikeampaa kuin

ajatuksessa näyttikään. Syvälle ovat meidän luuhumme ja vereemme

syöpyneet lapsuudessa saamamme käsitykset, mielikuvat ja

ennakkoluulot,--syvemmälle kuin yksikään meistä aavistaa.

Niinpä siis syntyi meillekin tuo tavallisissa oloissa niin

luonnolliselta näyttävä hautaamiskysymys. Sekä lapsen äidillä että

minulla oli varma vakaumus siitä, ettei millään ulkonaisella menolla

voi olla mitään vaikuista henkisiin asioihin. Olimme muun muassa

jättäneet lapsemme myöskin kastamatta, koska emme voineet antaa

kasteelle mitään merkitystä. Nyt olisi johdonmukaisuus sitä enemmän

vaatinut hylkäämään myöskin hautajaismenot. Mutta tämä velvollisuus

tuntui sillä hetkellä niin vaikealta, että teki kipeätä ottaa sitä edes

ajatellakseen. Tuhannet syyt olivat puhuvinaan vastaan, alkaen siitä,

että maa oli puolenkyynärän paksuisessa roudassa, korkeiden nietoksien

peittämänä, ja päättyen tuohon kaikkein pahimpaan ja tympäsevimpään:

»mitä ihmiset sanovat!»

Kun kuulin, että vanha palvelijattaremme meni vinnille pyykkivaatteita

järjestämään, minä kiipesin sinne myöskin muka jollekin asialle ja

koetteeksi sanoin aikovani haudata lapsen kotiin.

--Kyllä sen nyt sentään saisi viedä siunattuun maahan,--sanoi hän

nähtävästi loukkaantuen lapsen puolesta. Ja vähän ajan perästä, ihan

kuin kauhistuttava aavistus olisi hänessä herännyt, lisäsi:

--Eikö tänne sitten mitään pappiakaan haeta?

Minä selitin, että ei.

Silloin hän kalpeni ja hänen hyväntahtoiselle luonteelleen vieras vihan

ilme värähti suun ympärillä, kun hän sanoi:

--Niinkö se sitten kuopataan kuin koira vaan!

Ja vaikka hän oli minun palvelijani, tunsin minä olevani hänen edessään

ikäänkuin poikanulikka, jota uhataan jonkun pahanteon vuoksi.

Vielä vaikeammalta olisi minusta tuntunut ilmoittaa aikomukseni

naapurillemme, eläkeukolle, joka auttaa meitä ulkotöissämme. Tämä ukko

on hyvin totinen ja harvapuheinen, ankara vanhantestamentin mies. Muun

muassa ei hän eikä hänen perheensä käytä ruokaan sianlihaa eikä raavaan

verta; hän ei puhu koskaan syödessään, ei myöskään salli pyydystää

kalaa sunnuntaipäivänä, koska Moseksen laissa näitä kaikkia kielletään.

Vaikea on hänen selviytyä paksussa raamatussa. Hän lukee sitä itse ja

punnitsee kaikki omalta kannaltaan. Hän uskoo joka sanan ja koettaa

toteuttaa parhaansa mukaan. Hän pitää nimenomaan kiinni vanhasta

testamentista, ja antaa sille jonkinlaisen etusijan uuden testamentin

rinnalla.--Maallisissa asioissa on hän sitävastoin hyvin kehittynyt ja

tavattoman järkevä. Sitäpaitsi hän on hyvin siveellinen, rehellinen ja

hyvä. Mutta koko elämänsä hän on elänyt suuressa köyhyydessä ja on nyt

vanhoina päivinään vailla kaikkea uskoa tämän elämän paranemisen

mahdollisuuteen. Ei hän sinä ilmoisna ikänä tule minkään

vallankumouksen eduista osalliseksi, eikä häntä myöskään voi auttaa

mitkään kaupunkilaiset työväestön työlakot. Hänen koko elämänilonsa on

pyrkimisessä hengellisten asiain selvyyteen, ja kallionkova on hänen

uskonsa, että selvyyden perille pääsee uppoutumalla yhä syvemmäs vanhan

testamentin sokkeloihin sekä jyrkästi hylkäämällä oman järjen valo.

Kun ajattelin, että tälle ukolle sanoisin »tulkaapa nyt tuonne

metsikköön kaivamaan hautaa lapsellemme» niin valtasi minut jo vaan

ajatellessanikin kauhistus. Jos edessäni olisi ollut koko Suomen kansa,

joka on perkanut tämän maan, pelloiksi kuokkinut sen kantoiset kivikot

ja suliksi kyntänyt sen sitkeät savikot,--jos se kokonaisuudessaan

olisi ollut edessäni vanhoine testamenttineen ja isiltäperittyine

uskoineen, en olisi ollenkaan ollut enemmän hämilläni kuin tämän yhden

ukon edessä. Sillä hän oli minulle Suomen kansa.

Näiden mahdottomuuden muurien vuoksi oli minulle todellinen kevennys,

kun lapsen äitikin vastusti kotiinhautaamista, sillä se vapautti minut

asian ratkaisemisesta.

Mutta sattui niin, että kuusivuotias tyttäremme kuuli meidän

keskustelumme, ja kun oli päätetty haudata kirkkomaalle, niin hän

rupesi allapäin valittamaan, miksi muka viemme niin kauvas pois. Tämä

teki äitiin syvän vaikutuksen, ja siitä hetkestä huomasin hänen

ottaneen tämän kysymyksen omakseen ja jääneen yhtä raskaasti

kahdenvaiheille kuin olin minä.

Naiset elävät tunnemaailmassa, ja tunteillaan he totuuttakin vainuavat

ja totuuden vihdoin löytävät.

Sitä en silloin ymmärtänyt, vaan pidin ainoastaan omaa järjen syytä

pätevänä ja tuota tunteen syytä asiaan kuulumattomana.

Johonkin päätökseen tullaksemme jätimme kysymyksen kohtalon

ratkaistavaksi. Päätimme niin, että jos pappi suostuu hautaamaan

kastamattoman lapsen tavallisella tavalla kirkkomaahan, niin hautaamme

sinne, mutta jos hän panee esteitä niin hautaamme kotiin ilman mitään

kirkonmenoja. Läksin pappilaan. Kirkkomme on Suomen vanhimpia. Se on

rakennettu kivilohkareista, jotka ovat aikain kuluessa hienosti

sammaltuneet. Molemmat kiviset päätyseinät kohoovat mahtavina,

teräväkulmaisina kolmioina korkean ja jyrkän pystykaton ylimpään

harjaan saakka, joka on pantu niinkuin pärekatto, päreinä vaan

pyöristetyt laudat. Harjalla istuu aina rivi mustia naakkoja, josta osa

tuon tuostakin lähtee lentoon huutaen tuota tuttua: djakke, djakke, ja

palaavat heti jälleen takasin, jolloin toiset lähtevät. Tietysti ovat

kirkon rakentaneet jättiläiset.

Hautuumaan ohi päästyä poikkesin pappilan tielle.

Pian alkoi käänteessä näkyä ensin punainen jyväaitta, ja sitten sen

takaa pappilan rakennuksen laudoilla vuorattu, kellertävänharmaaksi

maalattu pääty. Tämän ei aivan korkean, mutta leveän ja pitkän,

koruttoman, puhtaan talon edessä on laaja, puutarhan tapainen piha.

Mutta tasaisia teitä oli suurella tarkkuudella luotu kaikkialle, joista

tullut lumi oli kasvattanut kinokset vieläkin suuremmiksi, niin että

rakennus ja punertavat taloushuoneet pihan toisessa päässä olivat

ikkunia myöten lumiin uponneet ja näytti pappila kylmän valkeuden

rinnalla sitäkin lämpimämmältä. Päärakennuksen oven edessä oli tuoreita

havuja. Ensin tullaan suureen suljettuun kuistiin, sitten tilavaan ja

korkeaan eteiseen, jossa on vaatenauloja ympäri seiniä ja kaksoisovi

auki ruukkukasveilla täytettyyn saliin; siitä taas on ovi auki vielä

johonkin huoneeseen vasemmalla, josta vanha rovasti nyt paraillaan tuli

minua vastaan. Niinkuin hienosti sammaltunut kirkko, niinkuin tämä

hiljainen pappilan talo ja sen valoisa, kukkainen sisustus teki

turvallisen rauhan vaikutuksen, niin vaikutti rovastinkin vakaa ja

hiljainen olento. Minun asiani tuntui minusta sillä hetkellä olevan

jotakin kolkkoa loukkausta koko tätä vuosisatojen luomaa tyyssijaa

kohtaan, jossa sadat ja tuhannet ihmiset minua ennen olivat käyneet

pyytämässä sekä syntyneitten että vainajiensa siunaamista, ilman että

vähinkään murunen oli tarvinnut rapista kalliista muinaismuistosta.

--Meillä on lapsi kuollut, mutta se oli kastamaton ja minä nyt tulin

kysymään, kuinka tässä on meneteltävä,--sanoin minä.

Rovasti, tottumattomana täällä maalla siihen että ruvetaan heti

paikalla ja seisaaltaan puhumaan asioita, käski minut, vastaamatta

mitään, ystävällisesti sisälle kansliaan, mutta itse meni hakemaan

kappalaista, joka asui samassa talossa ja hoiti kanslia-asioita.

Rovasti ja kappalainen tulivat sisälle.

--Terve, terve,--sanoi jälkimäinen minulle puristaen toverillisesti

kättäni, ja istui heti kirjojen ääreen kirjottamaan määräystä

haudankaivajalle.

--Käy siis laatuun haudata kirkkomaahan?--kysyin minä.

--Tietysti, sanoi hän varmasti. Mutta vanha rovasti oikasi:

--Se tahtoo sanoa, hautaus tulee tietysti tapahtumaan »hiljaisuudessa»,

luetaan ainoastaan Isämeidän ja Herransiunaus.

Sillä aikaa kuin kappalainen kirjotti, otti rovasti puheeksi

kasteasian.

--Miksi ette ole kastattaneet lastanne? Eikö olisi ollut parempi tehdä

niinkuin luterilainen kirkko vaatii?

--Käsitykset vähitellen muuttuvat,--sanoin minä, koettaen sanoa niin

vähän ja niin hiljaa kuin mahdollista.

--Niin, mutta jos käsitykset muuttuvatkin, niin onko silti

välttämätöntä erota kirkosta,--sanoi nyt kappalainen, kääntyen

tuolillaan:--minun mielestäni pitäisi pysyä kirkon yhteydessä ja sitten

vasta, jos näkee olevan jotain korjattavaa tai puhdistettavaa, erottaa

kullasta kaikki se, mikä ei ole kultaa.

Hän oli kirjottanut valmiiksi määräyksen haudankaivajalle, ja jätti

lapun minulle.

Onnellisesti olin siis kaikki esteet välttänyt, ja lupakirja taskussa

läksin nyt kotimatkalle.

Mutta mieli kävi yhä alakuloisemmaksi.

Ei ainoastaan enää maantien lumiset, katkeamaisillaan olevat puut, vaan

sammaltunut kirkko, sen hautuumaa, vanha harmaapää rovasti ja koko

käynti pappilassa herätti yhä voimakkaamman tunnon siitä, että en ollut

tehnyt mitä olisin voinut ja mitä olisin ollut velvollinen tekemään.

Ainoa puolustukseni oli, etten voinut myöskään menetellä vastoin

vaimoni tahtoa: ja tätä puolustusta koetin pitää kaiken aikaa

mielessäni. Mutta siitä huolimatta alakuloisuus ei mennyt.

Tulin kotiin. Vaimoni ensin ilostui, että olimme saaneet oikeuden

haudata sinne mihin muutkin ihmiset, vaikkapa vaan »hiljaisuudessakin».

Hän varustausi nyt vuorostaan matkalle kirkonkylään valitakseen sopivan

hautapaikan. Ja kaikki näytti rupeavan menemään tavalliseen tuttuun

tapaan.

Mutta kun hänkin sitten palasi kotiin, huomasin kohta, että häntä

painoi taas sama raskas mieliala, joka oli häneen tullut kuusivuotiaan

tyttäremme valituksen johdosta.

Kysyin kuinka oli käynyt.

--No, valitsin paikan,--sanoi hän hiukan välinpitämättömästi,--hyvin

kauniin,--näkyy järvi,--torstaiksi lupasi saada haudan valmiiksi.

Vähän ajan perästä hän sanoi alakuloisena:

--Tiedätkö, minä olin aivan pakahtua suruun, kun kahlasin siellä

lumessa ja hain paikkaa.--Ja itkuun heltyen hän lisäsi: »Miksi

todellakin viedä niin kauas!»

Silloin minä menin sen eläkeukon luo.

Hän oli kotona ja saattoi minut pieneen ja matalaan erikoiskamariin,

jossa oli hyvin moniruutuinen, vihertävää päivänvaloa päästävä ikkuna

ja sen päällä kahtaanne jakaantuvat sanomalehtipaperista leikatut

kellastuneet uutimet koristettuina muutamilla punaisilla paperikukilla.

Ikkunan edessä oli pöytä ja valkoinen liina. Mustuneihin seiniin olivat

lapset naulanneet joitakin laatikkojen päältä otettuja kansikuvia.

Vielä oli huoneessa pari tuolia ja piironki, jonka päällä myöskin

valkonen liina, ja ruostunut peili.

Me istuimme vastakkain, hän valoa vastaan, minä selin ikkunaan.

Nyt oli se hetki, jolloin minä istuin Suomen kansan edessä. Hikipisarat

nousivat otsalleni.

--Aijomme haudata lapsemme tänne kotimetsikköön,--sanoin.

Oli pitkä äänettömyys.

Hän, ystävällinen hymy huulillaan, näytti tavottelevan jotain vastata,

veti sitä varten jo henkeäkin, lipatti huulillaan, mutta ei löytänyt

mitään sanottavaa. Hänenkin ohimoissaan suonet paisuivat ja hieno hiki

nousi otsalle.

Hetken kuluttua sanoin minä:

--Taitaa olla vaan hyvin kova routa maassa?

Ja hän, aivan kuin olisi ilostunut, että kysymyksen teoreettisesta

puolesta oli päästy, alkoi hyvin toimellisella äänellä laveasti

selitellä, ettei se routa mitään niin kovaa ole, kun lumi tuli tänä

vuonna aikaisin ja keskeytti maan jäätymisen.

Näin vähän oli Suomen kansalla sanomista. Hienotunteisuudesta suruamme

kohtaan se vältti väittelyn eikä sanallakaan arkaan kysymykseen

koskettanut.

Illalla loin tien auki sille paikalle kotimäen rinteeseen, jonka olimme

hautapaikaksi valinneet, Se ei ollut talon vieressä, vaan vähän

alempana, metsikön rinnassa. Siinä kasvaa vierekkäin kaksi vanhaa

kuusta, joitten ympärillä on hyvin taajassa näreitä; alempana, järvelle

päin on koivuja ja lyhyttä lepikköä. Lunta ei tässä kuusikossa

ollutkaan paljon, kun se oli kaikilta tuulilta suojassa.

Merkitsin paikan neljällä paalulla. Kun seuraavana aamuna tulin

paikalle, oli eläkeukko jo puhkaissut roudan kangella ja kaivoi hautaa.

Lapset koristivat sitten hautakuopan kuusen havuilla. Ja tätä

tehdessään he lauleskelivat.

Erittäin selvästi muistan, kuinka minä, vanhat taikauskot vielä

minunkin veressäni, aijoin ensin kieltää heitä laulamasta, mutta sitten

riemastuin ajatuksesta, että lapsilla ei enää ole minun taikauskojani,

ja annoin heidän laulaa.

Palvelustyttömmekin, joka ensin oli niin julmistunut, otti innolla osaa

lasten puuhiin.--»Ei se enää tunnu minusta miltään», sanoi hän.

Kun me sitten loimme haudan jälleen umpeen, viserteli lähioksalla pieni

lintu talven syvässä hiljaisuudessa. Ja hiljaisuus oli varmaan vielä

syvempi kuin minkä rovasti olisi osannut hautauksellemme antaa...

»VELVOLLISUUS»