Isäni oli sotaherra ja valkeankotkan ritari. Mutta hän oli sydämmessään
kansanmies, ja pani minut suomalaiseen kouluun, jossa oli enimmäkseen
talonpoikaisten ja käsityöläisten lapsia. Melkein kaikki olivat paljon
kookkaampia kuin minä, rotevampia ja vanhempia, ja muutamia heistä
sanottiin kuninkaiksi.
Ei heitä sanottu kuninkaiksi samoista syistä kuin oikeita kuninkaita.
Sillä eivät he päässään kruunua eivätkä kädessään valtikkaa kantaneet,
eivät paashit pidelleet heidän purppuratoogansa liepeitä, eivätkä
suopelit olleet henkeänsä ja nahkaansa antaneet tämän toogan
koristeiksi. Vaan he olivat sellaisia kuninkaita, joiden henki haisi
tupakalle, kun he tulivat tunnille, ja jotka uskalsivat
luokkahuoneessakin, juuri ennen opettajan saapumista, aukaista uunin
pellit, ja maassa kyykkysillään istuen vetelivät paperossista nopeita
haikuja, puhaltaen savun uuninpesän vetoiseen nieluun. Tosin taisi nimi
johtua siitäkin, että he olivat aina pallonlyönnissä kuninkaina. Mutta
heidän pääkuninkuutensa oli siinä, että he aina ja jokapaikassa olivat
opettajia vastaan, ja pitivät kaikkia siivoja ja ahkeria mammanpoikia
alamaisinaan.
Kunnioitukseni ja ihailuni näitä kuninkaita kohtaan kasvoi luokka
luokalta yhä suuremmaksi. Sitä suurempi oli kuitenkin suruni sen
johdosta, että he, mitä ylemmäksi tultiin, vetäytyivät minusta
erilleen. Heillä rupesi olemaan erikoisvehkeitä koulun ulkopuolella,
joihin he eivät minua koskaan vihkineet. Arvattavasti he eivät
luottaneet minuun, vaan epäilivät, että jotain voisi tulla tiedoksi
opettajistolle vanhempieni kautta, jotka olivat opettajien
personallisia tuttuja. Kuinka lieneekään ollut, viimeisillä luokilla
meidän eromme kehittymistään kehittyi. Kuninkailla oli keskinäisiä
aikeita, yhteisiä puuhia, ja usein he menivät koulun loputtua suuressa
joukossa salaa minulta jonnekin--en tiedä minne. Totuin tähän asiain
tilaan vihdoin, niin etten edes enää udellutkaan minne he kulloinkin
menivät.
Mutta sitten tapahtui luokan ja opettajiston välillä suuria rettelöitä
erään petosjutun vuoksi, joka oli huomattu tutkinnoissa. Opettajille
tuli tärkeäksi saada syylliset ilmi. Pantiin toimeen ankaroita
tutkistelemuksia. Kuulusteltiin kaikkia yhteisesti ja jokaista
erikseen. Mutta opettajain yrityksistä huolimatta--ilmiantoa ei
tapahtunut. Silloin saapui rehtori luokan eteen ja ehdotti, että
syyllinen ilmaistaisiin koko luokan puolesta, joten ei kukaan
yksityinen tulisi esiintymään toverinsa ilmiantajana. Muussa
tapauksessa uhkasi rangaista koko luokan. Hän kehotti siis luokkaa
pitämään kokousta ja tekemään päätöksensä, ja poistui.
Me pidimme käytävissä kokouksen--meluisan kokouksen.
Ja päätös tuli huimaavan rohkea: ei, vaikka joka mies erotettaisiin!
Oli ilta, kun jälleen kokoonnuimme luokkahuoneeseen rehtoria
odottamaan.
Tyyneyttä teeskennellen hän astui luokan eteen kuivana, iänikuisessa
harmaassa puvussaan, suupielet tällä kertaa kalpeina,--mikä ilmaisi
hänen sisällistä kiihotustaan. Verkalleen hän astui ihan luokan eteen,
hieroen niskalihaksillaan ahdasta alaspäistä kaulustansa--kuten hänen
oli tapana. Hän asetti molemmat kätensä tuolinkarmille ja alkoi
odotellen huojuttaa tuolia edestakaisin sen etujalkojen varassa.
Kuoleman hiljaisuus vallitsi äsken vielä niin meluisassa huoneessa,
eikä kukaan liikahtanut siitä asennosta mihin oli jähmettynyt. Yksi
ainoa kaasuliekki palaa sihisi luokan yläpuolella. Se valaisi niiden
päälakeja, jotka istuivat juuri sen alla. Etäämmälle näkyi yhä
himmeämpinä kasvot kasvojen vieressä. Huone oli suuri ja kolkko.
Kun ei kukaan noussut luokan vastausta antamaan, kysyi vihdoin rehtori
pahaa ennustavan hiljaisella nenä-äänellä:
--Kuka siis on syypää siihen teille kaikille tunnettuun
petosyritykseen, joka tapahtui koekirjotuksessa tämän maaliskuun 13
päivänä?
Sama kuoleman hiljaisuus.
Vasta nyt näytti jokainen ymmärtävän missä vaarassa oltiin.
Ja niinkuin hiiret ennenmuinoin olivat unohtaneet päättää kuka heistä
panisi kellon kissan kaulaan, niin olimme mekin unohtaneet päättää kuka
meistä oli astuva rehtorille kieltävää vastausta antamaan. Kokouksessa
oli siitä kyllä tainnut olla vähän puhetta, oli ehdotettu useampia,
vieläpä oli joku kuninkaista minuakin maininnut, mutta minä otin asian
pilaksi, sillä niin suurta kunnioitusta en toki olisi odottanut--minä,
jolle ainoalle ei edes oltu uskottu ketkä kuninkaista syyllisiä
oikeastaan olivatkaan.
Nyt sitä vastoin välähti minussa ajatus, että yhdellä iskulla saavutan
kuninkaitten luottamuksen. Sillä hetkellä jännittyivät kaikki sieluni
voimat ja minä keksin diplomaatisen vastauksen, joka todella pelasti
meidät samalla sekä onnettomuudesta että antautumisen häpeästä.
Kaikki hämmästyivät, kun näkivät minun nousevan ylös.
--Luokka antaa kieltävän vastauksen, sanoin minä.--Ilmiantajaksi ei
meistä kukaan rupea, ei yksityisesti eikä liioin luokkana!--Ei vaikka
joka mies erotettaisiin, lisäsin vielä.
Sanoin ja istuin. Rehtori kalpeni. Pitkän aikaa hän seisoi
äänettömänä ja hieroi kaulustansa. Sitten meni sanaakaan sanomatta
opettajahuoneeseen; sillä kouluneuvosto oli asiaa varten koolla.
Ja muutamien tuskallisten minuuttien jälkeen meille annettiin tieto,
että neuvosto oli päättänyt vielä kolme päivää odottaa tunnustusta ja
muussa tapauksessa erottaa koulusta joka viidennen oppilaan.
Minä olin päivän sankari. Minua lyötiin olalle, minusta sanottiin: kas
se on mies! Ja kulkiessamme parvissa pois koulutalosta,--kun kaduilla
sytyteltiin iltalyhtyjä,--näin ja kuulin, ettei ainoastaan siinä
parvessa, jossa minä kuljin, vaan myös edelläni ja takanani kehuttiin
minua.
Kuninkaitten parvi kulki edellä, ennätti lyhdyn alle kadun kulmaukseen
ja piti siinä lyhyen neuvottelun. Kun me tulimme kohdalle, sanoi
kuningasten kuningas, että eikö mentäisi Majefskiin. Mutta Majefski
taisi olla jokin juomapaikka. Ymmärsin heti, että siinä nyt minulle
tarjottiin avain heidän sisimpään toveruuteensa. Tule meidän kanssamme
juomaan ja osota että olet hylännyt sen mittapuun, jonka mukaan
opettajat arvostelevat siveyttä, niin me sinut tunnustamme!
Me menimme eräälle harvinaiselle ja hämäränpuoleiselle poikkikadulle.
Kapean portin läpi pujahdimme lankkuaidan ympäröimälle mäkipihalle, ja
nousimme jyrkkiä rappusia myöten puisen talon toiseen kerrokseen.
Huone, johon tulimme, oli suurenlainen, mutta hyvin matala ja pimeästi
valaistu. Huonekalut olivat alkujaan kai esittäneet jotain punaista
komeutta, mutta olivat aikain kuluessa saavuttaneet samallaisen
rasvaisen täpläisyyden kuin seinäpaperit ja muinoin valkea pöytäliina.
Kun olimme istuneet pöydän ympärille ja kauan aikaa juhlallisina
odottaneet, aukeni ovi, ja eräs naishenkilö, jonka puku oli
täyteläisten rintain alta samalla tavalla tummentunut kuin sohva ja
pöytäliina, kantoi sisälle ison tarjottimen. Se oli täynnänsä kiliseviä
laseja, keskellä oli kannu höyryävää vettä, suuri sokeriastia ja
karahvi keltaista konjakkia.
En ollut eläissäni vielä tämmöistä juomaa ottanut suuhuni. Kuuma vesi
ynnä konjakki maistui minusta kamalan pahalta. Ja minun oli suuresta
onnesta huolimatta perin vaikea pitää suupieliäni hymyssä; ne
kiertyivät ihan vinoon--pöytäliinan, tuon naishenkilön ja nyt vielä
tämän kitkerän sokeriveden takia. Join sentään urhoollisesti kokonaisen
lasillisen, ja minulle laitettiin uutta.
Nyt rupesi yksi kuninkaista laulamaan erästä hyvin pitkää laulua
kolmesta juutalaisesta, jota laulua en ollut ennen koskaan kuullut:
»Det var en gång tre ju-u-dar, ju-ju-ju, ju-ju-ju, ju-ju-ju, tre
ju-udar, det var en gång tre ju-udar».
Ensin tuntui tuo renkutus hirmuisen typerältä. Mutta kuningas otti
alusta ja taas alusta, ja yhä ryhdikkäämmin sekä vaati jokaista
yhtymään loppusäkeeseen. Kun olimme toistaneet laulua puolikymmentä
kertaa, alkoikin se saada merkillistä lentoa ja vauhtia. Mitä enemmän
tahti varmistui, sitä selvemmin siinä alkoi tuntua joku salattu
sisällinen rytmi. Ja tämä nostattava rytmi muuttui jonkinlaiseksi
vertauskuvaksi meidän toveruudestamme, meidän yhteisestä uhmastamme
opettajia vastaan.
»Den förste hette Abraham, a-a-a, bra-bra-bra, ham-ham-ham, Abraham,
den förste hette Abraham!»
Hei vaan! Kippis!
Yksi kuninkaista pani kätensä minun olalleni ja jatkoi laulua. Minä
katson eteeni ja laulan ja näen hänen ja muiden yhdellä tavalla suu
auki, silmät pullollaan laulavan, ja minut tempasee jokin repäisevä
ilonpuuskahdus, avartava ilonvavahdus. Ensi kerran tunnen, että nuo
toverien tutut koulupenkeillä kuluneet takit ja liivit, nuo jokapäivä
nähdyt hiustupsut, nuo ulkoaopitut nenät, silmät ja äänet ovat todella
varsinaisten ihmisten, ystävien, eikä ainoastaan koulupoikain. En
voinut olla ottamatta kaulasta sitä kuningasta, joka äsken oli pannut
kätensä minun olalleni. Hän ei lainkaan oudostellut sitä, vaan
herkeämättä laulamasta--voimainsa yltäkylläisyydessä nosti minut maasta
ja kantoi ympäri huonetta, sekä laski sitten taas alas. Uusi, ennen
aavistamaton toveruus ja uskollisuus yhdisti meidät toisiimme tänä
iltana.
»Den andra hette Isakob, i-i-i, sa-sa-sa, kob-kob-kob, Isakob, den
andra hette Isakob!»
Kuninkaat kilistelivät laseja minun kanssani ja kuninkaitten kuninkaat
rupesivat tasa-arvoisiksi ystävikseni. Kaikki sinukset ja cosinukset,
kaikki logaritmit ja geometriset sarjat, kaikki oratio obliqvat ja
Westfalin rauhat ne menivät pieniksi ja mataliksi, ne kadottivat sen
merkityksen, minkä opettajat pitkinä, harmaina kouluvuosina olivat
yrittäneet niille antaa, asettuessaan elämän ja meidän välillemme ja
sanoessaan: ainoastaan sinusten ja cosinusten kautta kulkee tie
elämään. Ei! Elämä oli tässä meidän toveruutemme uhmassa. Pieneksi
keräksi meni koko opettajisto ja vieri pois tieltä meidän koskena
kohisevan vapaudenlaulumme tärisyttävästä voimasta:
»Den tredje hette Jakobin, ja-ja-ja, ko-ko-ko, bin-bin-bin, Jakobin,
den tredje hette Jakobin!»
Lauloimme yhä ja yhä uudestaan, kunnes emme enää malttaneet pysyä
paikoillamme. Muutamat rupesivat laulun ohella voimiansa koettelemaan
nostamalla nojatuoleja ilmaan yhdellä kädellä ja yhdestä jalasta: ja
laulun tahtiin sekaantui yhä kimakampia hihkahduksia. Sakean
tupakinsavun vuoksi ei enää näkynyt kuin epäselviä, savussa sikin sokin
hyppeleviä olentoja, tai oikeammin sanoen ikäänkuin yhteydettömiä,
irrallaan olevia ruumiinjäseniä, huitovia käsiä, läheneviä ja eteneviä
naamoja, jotka vihdoin kaikki lauluntahdin jätettyään huikeasti
ääntelivät omiansa.
Muuta en sitten enää muista tästä merkillisestä illasta kuin sen lopun.
Minä menin ulos vilvottelemaan ja kun tulin pimeälle pihatörmälle,
muistan, kuinka melu yhtäkkiä vaihtui syvään hiljaisuuteen, ja äänetön
tähtitaivas katsoi pimeästä suoraan lakittomalle päälaelleni ja
silmiini.
»Se on hyvä»--sanoin minä taivaalle--»ole sinä vaan siellä!»
Kun rupesin astumaan, niin joka askeleella luulin maan olevan kauempana
kuin se oli, joten jalkani siihen ennen aikaa hauskasti töksähtelivät.
Minua huvitti suuresti, etten voinut seista horjumatta paikallani.
Aidan takaa himmeästi paistavan katulyhdyn valossa poksahteli
hengitykseni höyry ilmaan keväisen yön pakastuksessa. Katselin
myhäillen tuota muka niin erinomaisen suoraa aitaa ja ajattelin, että
sekin, niinkuin cosinukset, oli oikeastaan paljon vähäpätöisempi laitos
kuin kuvailtiin, ja että siis myös sen hajottaminen maan tasalle olisi
sangen suotavaa ja paikallaan. Rupesin rynnistelemään sitä vastaan,
mutta se ei huojunut. Löysin tangon ja pujotin sen portinpuoliskon
alle, aikomuksessa nostaa koko portin saranoilta.
Samassa tulivat kaikki pojat ulos. He olivat lähdössä.
Mitä sinä rytyyttelet?--kuulin minä jonkun tovereista sanovan ja
minulle pantiin lakki päähän. Toinen kysyi minulta: »Mistä vihat?»
Minä sanoin:
--Se on hävytöntä!
He kysyivät:
--Mikä on hävytöntä?
Minä vastasin:
--Nämä portit täytyy nostaa saranoilta, että ihmiset pääsee kulkemaan.
Ja samassa toinen isoista portinpuoliskoista irtautuikin
yläsaranastaan, ja kallistui pahasti retkalleen alemman saranan varaan.
Nyt ei pikku ovi, joka oli isossa portinpuoliskossa, lainkaan päässyt
aukenemaan. Pojat kävivät käsiksi isoon porttiin, nostaakseen sen
jälleen paikoilleen. Mutta se höltyi alemmastakin saranasta ja kaatui
suuresti rämähtäen katukäytävälle. Laajalti kajahtelivat tyhjät kadut
öisessä hiljaisuudessa.
--Prrrr--Polisi!--prr--pr--pr--Toinen polisi!--Prrr--kolmas!--prrrr--
joka suunnalta!
Me käpälämäkeen.
Minne kaikki yhtäkkiä ennättivät kadota, en tiedä,--loukkoja löytyy
onneksi aina, kun pojat niitä tarvitsevat,--mutta minä ainakin jouduin
kahden kuninkaan väliin, jotka tarttuivat minuun kainalojen alta ja
läksivät juoksuun.
Pääni upposi hartiain väliin ja vilistävät jalkani tuskin ulottuivat
maahan, kun he minua kummaltakin puolen kannattaen huikeassa lennossa
etenivät kotiani kohden. Siellä he auttoivat minut lankkuaidan yli--
sillä oven avaamiseen ei ollut aikaa,--ja itse häipyivät
kuulumattomiin. Seisoin henkeäni pidätellen aidan takana. Kuulen kuinka
poliisi juoksee kulman ohi, meidän kadullemme poikkeamatta. Ei siis
tavottanut heitä. Ja minä huokasin kevennyksestä. Nyt, luulin, on
onneksi kaikesta päästy. Mutta voi kauhistusta!
Seuraavana päivänä ilmestyi poliseja kouluun. He olivat päässeet
perille, että yölliset mellastajat kuuluivat meidän kouluumme. Nimiä
eivät olleet saaneet tietää.
Ja rehtori lähetti vahtimestarin tiedusteluretkelle, ja vahtimestari
palasi ja oli tainnut käydä Majefskissa, sillä hän toi rehtorille
tiedon, että mellastajat olivat olleet meidän luokkalaisiamme. Nimistä
ei hänkään ollut saanut tietoa.
Mutta kun minä vihdoin tahdoin mennä tunnustuksille, näyttivät
kuninkaat minulle nyrkkiä, sillä he pitivät sellaista niin perin
tyhmänä aikeena.
Kuninkaitten mielestä oli päivän selvää, että jos yhden tai kahden
kaikissa tapauksissa piti erota koulusta, niin erota piti tietysti
niiden, joilla tietojensa puolesta oli vähin toiveita päästä luokalta
ja sittemmin yliopistoon. He neuvottelivat keskenään. Kahdella heistä
oli todellakin vähänlaisesti toiveita. Nämät menivät rehtorin puheille
ja ottivat kaikki niskoillensa, sekä petoksen että nyt tämän
portinkaadon. Ja he erotettiin koulusta.
En ole edes kuullut mitä heistä sitten tuli ja minne ne elämässä
joutuivat.
Mutta se tieto on minussa säilynyt, että olin ollut kuninkaiden
seurassa, ei niiden, jotka kulkevat kruunu päässä, purppurassa ja
suopelinnahkoissa, vaan oikeiden kuninkaiden, niiden, jotka ansaitsevat
kaikkien runoilijain ylistystä,--jotka ovat todellisia voiman ja
vapauden kuninkaita!