Kuka oli syypää Kristuksen tappamiseen? Sekö mies, joka hänet 30
markasta antoi ilmi. Annetaan Juudaksen olla. Hän oli ehkä köyhä mies,
vielä päälliseksi perheellinen, ja salapolisin virka oli ehkä hänen
ainoa tulolähteensä. Onko sitäpaitsi valtion ja isänmaan palveleminen
salapolisina häpeällistä? Sentähden, joka Juudasta moittii, hän on
julkikapinassa valtiojärjestystämme vastaan. Juudas oli tyhmä, kun
hirtti itsensä, sillä hänelle oli asianomaisella taholla jo ehdotettu
kunniamerkki virkaintoisuudeata.
Kuka oli siis syypäänä kauheaan tekoon? Nekö sotamiehet, jotka
plutonapäällikkönsä komentamina marssivat yöllä Juudaksen osottamaan
paikkaan, vangitsivat Kristuksen, pistivät piikit hänen käsiinsä ja
löivät ristipuuhun? Mikä perusteeton syytös! Eikö vasta pari vuotta
sitten Saksan keisari korkealta valtaistuimeltansa sanonut palvelukseen
kutsutuille rekryyteille: »tietäkää että sotamiehen täytyy olla valmis
esivallan käskystä hetkenä minä hyvänsä ei ainoastaan vihollista, vaan,
jos tarvitaan, omaa veljeänsä ja isäänsäkin ampumaan!» Ja eikö ihan
eilen tai toissapäivänä tätä periaatetta ole käytännössä noudatettu
kaikkialla muualla? Kuka uskaltaa väittää, että Getsemanen sotamiesten
olisi pitänyt tehdä lakko?
Jos siis sotamiehet ovat ainoastaan käskyn toimeenpanijoita, niin
syyllinen kai on se, joka toi vangitsemiskäskyn kasarmiin. Vallesmanni
toi kuvernöriltä käskyn kasarmiin. Tai sanokaamme suoraan:
kenraalikuvernööri käski. Siihen pysähtykäämme.
Mitä vallesmanniin tulee, niin oli hänellä tietysti perhe ja lapset ja
aivan vähän palkkaa, mutta jos hän olisi virastaan luopunut, niin olisi
sekin vähä mennyt. Hän toimi sitäpaitsi ainoastaan käskyläisenä, eikä
ottanut edes punnitakseen mitään muita mahdollisuuksia. Sama on
kuvernörin laita. Vai olisiko valantehneen käskynhaltijan pitänyt
punnita annettua käskyä.
Kenraalikuvernöristä, Pilatuksesta, taas tiedämme, että hän enin
kaikista tunsikin omantunnon epäilyksiä, ja teki parastaan päästäkseen
koko asiasta. Vasta sittenkuin hänelle huomautettiin, että Kristus teki
itsensä kuninkaaksi ja oli siis kapinoitsija, myönsi Pilatus, että
hänen keisarillisena luottamusmiehenä täytyy tuomita. Hän olisi muutoin
suinpäin lentänyt asemastaan, menettänyt virkansa ja eläkkeensä. Eikö
hänen olisi sittenkään pitänyt tuomita? Helppo sanoa. Hauska olisi
tietää kuka meidän päivinämme jonkun pienen velvollisuuksien
ristiriidan tähden on valmis luopumaan kokonaisesta maakunnasta! Vielä
vähemmän kokonaisesta valtakunnasta.
Piispatko siis ja konsistorion jäsenet, jotka Pilatukselle huusivat:
ristiin naulitse hänet! Mutta voiko heitäkään syyttää? Sillä olihan
päivän selvää, että »jos tuo ihminen saa sinänsä olla, niin roomalaiset
tulevat ja hävittävät koko kansan». Vai kuka meidän päivinämme, nähden
että koko kansa on häviön partaalla, sittenkin menettelisi oikein
ainoastaan siksi, että se on oikein, kävi kansan miten kävi? Kylläksi
hengen miehet omantunnon äänen tiesivät, mutta nytpä ei ollut siitä
kysymys. Arkkipiispa (Kaifas) sanoi konsistorion neuvottelussa
nimenomaan; parempi on että mies häviää, kuin että koko kansa häviää,
eli että politiikka on korkeampi kuin oikeus ja omatunto. Jos taas
mieli menetellä omantunnon mukaan, riippumatta seurauksista, niin on
parasta luopua arkkipiispan asemasta. Tämä tie olisi tietysti
jokaiselle avoinna; entä leipäkannikka? Kaifas ei ollut tottunut
ruumiillisin voimin leipäänsä hankkimaan; hän eli rovastikuntain
tuloista, saarnoillansa ja päällikkyydellänsä;--miten hän olisi
toimeentullut ilman palkkaa ja eläkettä? Hän johti siis mietelmänsä
tämmöiseen tulokseen: jos luovun leipäkannikasta, niin kansa hukkuu. Ja
niin ollen oli hänen pyhä velvollisuutensa pysyä leipäkannikassa.
Emme siis voi mihinkään muuhun päätökseen tulla, kuin että syyllinen
Kristuksen kuolemaan oli leipäkannikka. Ei Juudas, eivät sotamiehet,
eivät vallesmannit, eivät kuvernörit, eivät piispat, eivätkä
arkkipiispat, vaan leipäkannikka, eli se seikka, että ihmiset
leipäkannikan asettavat korkeammalle kuin omantuntonsa. Niinhän se on
vielä tänäpäivänä. Vai kukapa palvelisi sensorina, polisina,
santarmina, valtiopappina, ellei siitä olisi tuloja enemmän kuin
tavallisella työmiehellä? Kahden ja puolen markan päiväpalkasta tuskin
kukaan rupeisi sananvapautta kuristamaan tai kotitarkastuksia
toimittamaan tai saarnaamaan vastoin vakaumustaan. Mutta kymmenestä
markasta ja siitä eteenpäin löytyy näihin virkoihin hakijoita kosolta.
Ja jos valtiomahti tänäpäivänä tahtoisi uudestaan ristiinnaulita
(nykyään kai hirttää) Kristuksen, niin olisi siihen kätyreitä yllin
kyllin.
Näitä asioita silmällä pitäen käy selväksi, missä tarkotuksessa Kristus
puhui niin paljon juuri leipäkannikasta. Hänen vuorisaarnansa koko
ponsi on tässä opissa: »Ei ihminen voi palvella yhtaikaa Jumalaa ja
mammonata; sentähden älkää pitäkö huolta leipäkannikasta, vaan
järjestäkää ensin yhteiskuntanne omantunnon mukaan, niin kaikki hyvät
teille annetaan». Alkuperäiset sanat ovat luettavina Mateuksen
evankeliumin 6:nen luvun 24-33 värsyissä.