Astun väliasemalla kolmannen luokan vaunuun pitkälle junamatkalle.
»Tupakoitsemattomille.»
Vaunu on täynnänsä tärinästä tohloutuneita matkustajia, toiset
makuulla, toiset veltoissa istuma-asennoissa, päivänpaisteelta nurkkiin
suojautuneina, päät kallellaan seinää vasten, sangen haluttomina
siirtymään ja paikkaa vierestään luovuttamaan. Asemasillan
mukulakivistä paistaa sietämätön auringon heijastus ikkunoihin. Joku
lapsi vaan elää, lyö sylkisillä, karamellintahmeilla kämmenillään
ikkunalasiin, hokien: tetä tulee, tetä tulee ... eikä näytä lainkaan
vaivaantuneelta kivihiilenhajusta, kuumantomuisesta ilmasta ja auringon
paahteesta, joka käsittelee häntä kuin paistia.
Huomautettuani vihdoin, että pitkät penkit ovat asetuksen mukaan kolmen
istuttavat, saan paikan upeilevan turistin ja sahaansa piilottelevan
työläisen väliin.
Kukaan aikuisista ei hiisku sanaakaan. Pitkän hiljaisuuden jälkeen
kuuluu ulkoa vihdoin asemamiehen saappaiden kopina, kuuluu hänen kolmas
soittonsa, konduktööri puhaltaa pilliinsä, vihellys--olemme liikkeellä,
tärähtelemme, tärähtelemme kovemmin, tärisemme, lennämme...
Katse alkaa harhailla matkustajasta toiseen. Ei mitään
mielenkiintoista. Yhtä harmaata ja vähäpätöistä kaikki. Luonto
aurinkoineen voi usein olla harmaata ja ikävää, niin että mieluummin on
siihen katsomatta. Mutta kuinka paljon harmaampaa ja ikävämpää voikaan
olla junavaunun unisen riutunut väestö! Suorastaan haluttomuuden
herättäjänä, apatian peruskuvana! Ennen menisi meren yksinäiselle
kalliolle vilpoisten laineiden joukkoon, kuin yhdeltäkään noista
kysyisi minne hän matkustaa ja mitä varten. Matkustakoot minne ikinä
haluavat!
Mutta täytyyhän aivojen aina ajatella ja myös silmän aina katsoa.
Parempi sitten katsoa johonkin yhteen kuin harhailla yhdestä toiseen.
Ja niinpä on vastapäätäni katsottavana jotain epämääräistä harmaata,
tarkemmin nähtynä se on harmaata sukkaa kutova vanha harmaa rouvan
tapainen, sankalasit nenällä. Aurinko syleilee häntä valtoinaan. Hän
tuntuu muita matkustajia jos mahdollista vieläkin ikävämmältä.--Ja
tuohonko nyt saan siis tuijottaa neljä, viisi pitkää tuntia
lakkaamatta! Mikä viehättävä perspektiivi!
Omatunto sanoo tähän: jokaisella noista vähimmistä on oma suuri
kohtalonsa!--Minä vastaan omalletunnolle: tiedän, tiedän, jokaisella,
ihan jokaisella, kunhan vaan ei nyt!
Ja koetan väkisin ummistaa silmäni.
Ei nukuta, katse harhailee omin päin, kunnes pysähtyy taas harmaaseen
rouvaan. Sukkapuikot käyvät vinhaan, hiljaa kilisevät. Välistä on yksi
sukkapuikoista hänen hampaattomien huuliensa puristuksessa, välistä
katse nousee silmälasien ylitse ja ryppyinen suu kuiskaa silmukkojen
luvun. Huh, kuinka aurinko paahtaa häneen! Minun tulee kuuma vaan
katsellessa häneen, vaikka onneksi istun varjossa.
Neljäs asema lähdettyä. Jotain virtoja, siltoja, laitureita,
lautatarhoja... Huh!--Mutta--turisti onkin noussut, kokoilee kamsunsa,
tila väljentyy, olemme työläisen kanssa kahden pitkällä penkillämme.
Vihdoinkin! Saapi ottaa takin napit auki ja antaa liepeiden retkottaa
irrallaan! Mikä autuus! Ikkunat auki kummin puolin! Johan taas olemme
liikkeellä. Läpi vaunun tuulee huikeasti. Roska silmässä. Mutta antaa
olla!
»Jokaisella, ihan jokaisella noista vähimmistä...»--jankuttaa omatunto.
»Jokainen heistä elää jotakin ihmeellistä omaa elämäänsä»--jauhaa se
jauhamistaan. Sepä nyt merkillistä, ajattelen, ei saa rauhaa enää
kurjalla junamatkallakaan! Aina vaan lähimäinen ja lähimäinen!--Mutta
rouvan katse on alkanut tuon tuostakin vilkua kutimesta minuun.
Katseemme ovat kohdanneet yhtämittaa toisensa. On ilmeistä, että rouva
odottaa minun alkavan keskustelun. Äläpäs luulekaan!
Mutta rouva jo hymyilee, näkee ikkunasta lammaslauman säikähtyneenä
pakenevan junaa, katsoo minuun ja--hymyilee. Minun pitää näet silloin
myös hymyillä.
--Minua vaivaa reumatismi, tokasen vihdoin hänelle, osaksi
vaiteliaisuuteni puolustukseksi ja osaksi tyydyttääkseni omantunnon
ryhtymällä vihdoinkin keskusteluun vaunun ikävimmän »lähimäisen»
kanssa, jolla nyt on »oma suuri kohtalonsa» j.n.e.
--A?--kysyy hän katsahtaen lasiensa yli ja anteeksianovasti hymyillen.
Siis venakko! Se vielä puuttui!
Ajattelin kuitenkin, että on hyvä toisinaan harjoituksen vuoksi puhua
tuota kieltä, muuten se minulta kokonaan unohtuu. Ja sanoin siis
venäjäksi, että minulla on pahanlainen reumatismi--tietäisikö hän ehkä
jotain apua siihen.
Venättä kuultuaan hänen kasvonsa kirkastuivat, sukankudin pantiin heti
syrjään ja mitä suurimmalla nautinnolla hän oli heti valmis vaikka
kuinka pitkiin neuvotteluihin.
Hän oli matkalla Hankoniemeen, kylpylaitoksessa olevia sisariansa
katsomaan.
--Vai on teillä reumatismi? Missä? Selässä? Se on ishias, se on ishias!
Se on ishias, sanon minä teille. Tietysti ishias! Ruumiillista työtä!
Niin, niin, ruumiillista työtä! Riisuutukaa alastomaksi, ottakaa lapio
ja kaivakaa, kaivakaa, kaivakaa, kunnes paranee. Ja se paranee pian,
hyvin pian, minä vakuutan. Ei muuta kuin riisuutukaa, lapio ja
kaivakaa. Onko puutarha? On? No ja kaivakaa.
Huomasin kohta, että rouva oli noita automaatisesti puhelevia koneita,
jotka kerran viritettyinä eivät enää lakkaa soimasta. Sangen mukavia
muuten näin matkalla, ei tarvitse paljon vaivata itseään, riittää pieni
»vai niin», joku myminä myönnytykseksi, naurahdus--ja he uskovat, että
heitä on tarkkuudella kuunneltu ja odotetaan vaan lisää kertomuksia.
--Vai reumatismi?! Mikä reumatismi teissä olisi?! Ette te vielä tiedä
mitä reumatismi onkaan. Näkisitte minun sisariani, kas se on toista, se
on reumatismia se! Ja mitä kaikkia parannuskeinoja he ovatkaan jo
koettaneet, ei mikään auta! Oikeata, ainoata oikeata keinoa eivät ole
vaan vielä koettaneet--(huokaus)--eivätkä tule koskaan koettamaan.
Niin, eivät koskaan, eivät koskaan. (Uusi huokaus). Sairasvoimistelua.
Hierontaa. Savikylpyjä. Lääkäreitä joka jäsenelle. Tuhansia, kymmeniä
tuhansia, satoja tuhansia ruplia vaan terveydenhoitoon. Nyt ovat
Hankoniemessä. No, mitäpä siitä, kun rahaa on,--eivät suotta ole
ruhtinattaria.
--Vai niin...
--Te katsotte kummastellen, minä en teistä näytä juuri
ruhtinaalliselta?
Hän vilkutti viisaita silmiään ja nauroi herttaisesti, edeltäpäin
nauttien siitä kuinka paljon hänellä siis vielä oli kertomista.
--En, minä en ole enää ruhtinatar--vieläpä sanon: jumalan kiitos, etten
ole. Mutta se on toinen asia. He ovat. Reumatismi on niin sanoakseni
sukuvika meissä. Yhden sisaristani se on jo kahdeksantoista vuotiaasta
kiertänyt täydelliseksi raajarikoksi, hänen kätensä ovat koukussa,
jalat kangistuneet kokoon, häntä kuljetetaan ratastuolissa huoneesta
huoneeseen, ulkona saa olla korkeintaan jonkun päivän keskikesällä.
Toinen sisaristani on myöskin jo hyvällä alulla, kaikki sorminivelet
ovat kuin punaisia perunoita. Kolmas sisar tosin vasta »tuntee kipuja»,
vasta voihkii ja »etsii asentoja» ... tiedättehän? Mutta mitäs te
tietäisitte, terve ihminen!
--Näytättehän tekin terveeltä.
--Minä olenkin ainoa koko suvussa, minä olen pelastunut.
--Olette ehkä ajoissa ruvennut puutarhassa kaivelemaan?
--Kas teitä vaan, kun pilkkaatte! Mutta mitäpä jos todella olenkin
ajoissa ruvennut kaivelemaan ja juuri siksi pelastunut?--Elämä on
täynnänsä ihmeitä. Ei noita kömpelöjä poppamiehen ihmeitä, mutta
järjellisiä ihmeitä, joilla on tarkoituksia, ja sitä syvempiä
tarkoituksia mitä syvemmälle osaa katsoa. Ihminen esimerkiksi tahtoo
pelastaa toisen, mutta tuleekin itse pelastetuksi--ja vieläpä
pelastetuksi saman henkilön kautta, jonka hän aikoi pelastaa. Aikoi
pelastaa, mutta kiitokseksi tuli itse pelastetuksi. Mitä siihen
sanotte?
Minä haukottelin ja sitä peittääkseni sanoin luonnottoman kovalla
äänellä, käsi suun edessä
--Vai niin...
Hän onneton käsitti kovaäänisyyteni uteliaisuudeksi ja antautui mitä
suurimmalla nautinnolla kertomaan, kuinka hän oli siellä tahtonut
jotakin pelastaa, mutta toinen pelasti ja hän pelasti ja toinen
pelasti, ja pelasti ja pelasti ja pelasti. Minä aivan itkin salatuista
haukotuksista.
--Elimme ylellistä elämää maatiloillamme, keisarillisen perheen jäsenet
kävivät meillä vieraissa... Minä kasvatettiin pensionaatissa
ruhtinattarien ja suuriruhtinattarien joukossa. Oli todella
ihastuttavia tyttöjä ... muutamat ... en voi koskaan unohtaa ... ja
heistäkin vielä moni muistelee minua... Mutta elämämme oli joutavaa,
turhanpäiväistä. Tytöt ovat mainion hyviä, kun vaan eivät ole toisten
tyttöjen joukossa. Yksin ollen semmoisella letukalla voi olla
ihanteita, jopa jumalakin, mutta toisten seurassa ei ole muuta kuin
lemmenjuttuja, pukuja, kujeita, enin sittenkin lemmenjuttuja. Ne eivät
koskaan kyllästytä tyttölaumaa. Kaikilla oli tietysti omat
rakastettunsa, minulla myöskin.
--No niin. Kun minun lemmenjuttuni tuli ilmi, hämmästyivät toverini.
Olin rakastunut hurjastelevaan, rajuun luutnanttiin. Hän oli tosin
ylhäistä, hyvinkin ylhäistä sukua, mutta ylhäinen maailma oli hänet jo
jättänyt, koska skandaalien jälkeen hänen maineensa korjaus oli melkein
mahdoton. Toverit pitivät hänestä paljon, ja kauniin ja jalon näköinen
hän oli ulkomuodoltaan, mutta kaikki yritykset saada hänet lopettamaan
raju juopottelunsa osottautuivat turhiksi.--Minä olin nuorena myös
hyvin kaunis ja voinpa teille kertoa, että minuun oli silmänsä iskenyt
muun muassa--mutta ettehän te tunne meidän suurmaailmaamme, onkin ehkä
parempi että vältän nimiä. Sanalla sanoen, tieto, että olin lemmistynyt
tuohon juopottelevaan, toivottomaan luutnanttiin, sai aikaan mitä
suurimman hämmingin ja hämmästyksen ympäristössäni. Jos te kuitenkin
luulette, että aijon kertoa teille romaanin vanhempieni estelyistä tai
karkausretkistäni, niin erehdytte. Me sisarukset olimme omissa
asioissamme täysin itsenäiset, vanhempamme olivat kuolleet ja
holhoojamme oli aivan vallassamme. Sitä suurempi oli kauhistus
tyttölaumassa, ja heidän virittämänsä vehkeilyt meidän liittomme
lopettamiseksi olivat todellakin suuremmoiset.--Rakastuin häneen
silmittömästi lainkaan häntä vielä tuntematta muuten kuin näöltä. Ensi
näkemältä! Hän taisi olla silloinkin juovuksissa. Näin hänet toisten
upseerien joukossa, suuressa kevätjuhlassa, paraatien jälkeen. Kaikki,
jotka seisoivat hänen ympärillään, katsoivat häneen uteliaasti. Hän
puhui jotain ja sytytteli nauraen paperossiaan. Silloin minä rakastuin
häneen eivätkä silmäni voineet olla häntä hakematta... Voitteko
selittää minulle, miten ihminen saattaa rakastua toiseen näin vaan
näöltä, ensi näöltä,--juopuneeseen,--ja kuinka rakastua!--niin, että
pitää suurimpana onnenaan saada edes vilaukselta nähdä häntä, noin vaan
nähdä hänen päänsä menevän jossain toisten päiden seassa--edes
vilaukselta, sanon,--ja sitten viikkokausia, kuukausia uneksia uutta
tilaisuutta taas vaan vaikka sekunnin verran saada nähdä hänet.
Voitteko selittää?
--Varmaan olitte sentään jo ennen kuullut jotain hänestä.
--Kuullut! Mitä muuta minä olisin kuullut hänestä kuin että hän oli
parantumaton hurjastelija! Kerron teille, mitä olin hänestä kuullut.
Että hänen intohimonsa oli suotta pilata nimeään ja mainettaan.
Aivankuin hän ei olisi voinut olla rauhallinen kun vaan jokukaan ainoa
saattoi vielä toivoa hänestä jotakin tulevan! Keskellä päivää, ja
välttämättä kaupungin vilkkaammalla kadulla, tietysti juuri sillä
kellonlyömällä kun parhain kerma oli liikkeellä, hänen piti esiintyä
mitä arveluttavimpien naisten seurassa. Että vaan kaikki näkisivät,
välttämättä kaikki. Intohimo tehdä itsensä mahdottomaksi, voitteko
kuvitella?!
--Se on jo paljon se,--sanoin minä harmaalle rouvalle,--teitä viehätti
hänen rohkeutensa, kaiken sovinnaisuuden halveksimisensa, hänen
ei-yhteiskunnallisuutensa.
Harmaa rouva ei ottanut tätä kuullakseen. Hajamielisesti hänen
silmäyksensä kohtasi minut, kohta siirtyäkseen jälleen omaan
ajatusjuoksuunsa.
--Ei. Mitään muuta kuin pahaa en ollut koskaan kuullut hänestä, pelkkää
pahaa ja häväistystä. Ja merkillisintä kaikesta oli se, että minä
oikeastaan juuri sentähden rakastuinkin häneen. Minä rakastin häntä
niin, että olisin milloin hyvänsä voinut purskahtaa haikeimpaan itkuun,
tai antaa henkeni hänen tähtensä, särkeä oman elämäni, istua
vankeudessa, mitä tahansa, mitä tahansa! Enkä ollut koskaan sanaakaan
puhunut hänen kanssaan! Hm?
--Nyt ymmärrän,--sanoin minä,--teissä oli herännyt halu pelastaa tuo
nuori mies.
Harmaa rouva katsahti minuun niinkuin kaukaisuuteen katsoja, jonka
eteen äkkiä ilmestyy joku esine liian lyhyelle näkövälille. Hänen
täytyi vetäytyä edemmäs minusta, hänen silmänsä suurenivat,
pyöristyivät, ja hän ei hetkeen saanut ääntä suustansa.
--Kuinka te sen tiedätte?
--Äskenhän itse sen minulle sanoitte.
--Pelastaa?! Mutta kuinka »pelastaa»! On suuri eroitus pelastamisen ja
pelastamisen välillä. Kuulkaa kärsivällisesti älkääkä koettako mitään
edeltäpäin arvata, niin kerron teille kaiken alusta loppuun. No niin.
Tehän tiedätte naiset. Rupesin jäseneksi hyväntekeväisyysseuroihin ja
siten pääsin helposti Sashan äidin tuttavuuteen. Jokin vastustamaton
voima heti yhdisti meidät toisiimme ... tuon vanhan kreivittären ja
minut.
--Tahdoitte kumpikin »pelastaa».
--Älkää keskeyttäkö. Ette kumminkaan voi vielä mitään asiasta ymmärtää.
Tahdoimme kumpikin pelastaa, niin. Tunsin heti vaistomaisesti, että
kreivittärellä on sama ajatus kuin minullakin: kaikki käy hyvin, jos
Sasha vaan joutuu naimisiin. Ja yhtä varmasti tunsin, että kreivitär
ajattelee Sashan vaimoksi minua. Ensi katsauksesta, ensi kädenlyömästä
sen tunsin. Ja vielä, että hän huomaa minun tietävän hänen tunteensa.
Olimme kohta kuin tuhannen vuoden tuttuja, meillä ei ollut mitään
toisiltamme salattavaa, aloimme heti puhua »hänestä» aivan kuin se
olisi ollut maailman luonnollisin asia. Kuitenkin oli jokin erotus
kreivittären ja minun tarkoitusteni välillä: kreivitär olisi tyytynyt,
kun vaan olisi saanut poikansa pois paheen tieltä, mutta minun aikeeni
ulottuivat pitemmälle, minä olin päättänyt nostaa hänet myöskin
yhteiskunnallisessa merkityksessä, tehdä hänestä vähintäin ministerin!
--Ja voitteko kuvitella riemuani, kun huomasin hänen todellakin
rakastuneen minuun! Istui kaiket illat kotona kreivittären luona, kun
vaan minä olin siellä, tai kun olimme tanssijaisissa, saattoi minut
kotiin ja meni itse kotiinsa--mitään maistamatta koko iltana. Sellaista
ei ollut vuosikausiin tapahtunut, ja kreivitär oli onnensa kukkuloilla,
rakasti minua yhtä paljon kuin omaa poikaansa--me olimme kaikki
äärettömän onnellisia...
--Kohta alusta aikain sain asiat semmoiselle kannalle kuin olin
itsekseni suunnitellut. Tahdoin johtaa hänen voimakasta intohimoaan
niin, että minun saavuttaminen tulisi hänelle samaksi kuin
yhteiskunnallisen aseman saavuttaminen. Tärkeintä oli siis minulle
peittää häneltä oma rakkauteni. Mikään asia maailmassa ei minulle ole
koskaan ollut vaikeampaa kuin juuri tämä, mutta ei myöskään minkään
asian onnistuminen ole minulle koskaan ollut tärkeämpi kuin tämän.
Teidän Napoleoninne ja Gladstoninne ja Machiavellinne ovat kaikki
suuria diplomaatteja, mutta yksikään heistä ei olisi voinut perille
asti ajaa niin monimutkaista ja niin kaikkea huomiota kysyvää
suunnitelmaa kuin voi olla jonkun naisen edeltäpäin mietitty sotajuoni.
Olihan kysymyksessä vaan silloin osottaa hänelle vastarakkautta, kun
hän puolestaan osotti halua ja innostusta jonkun aseman saavuttamiseen.
Ja tehdä tätä kaikkea niin hienosti, ettei hän ruvennut pitämään
tyhmänä tai kunnianhimoisena tai suorastaan porvarillisena tai myöskään
huomannut tuota pelastamisen tendenssiä. Samalla täytyi katsoa, ettei
tullut ikäväksi, ettei muuttunut konstikkaaksi, että pysyi hänelle yhtä
viehättävänä, ettei hän rakastunut muihin ... ah, te tuskin voitte
milloinkaan ymmärtää näitä asioita. Teidän, miesten diplomatia on aina
suoraviivaista, te aina käytätte jo tapahtuneita asioita ja jo olevia
suhteita selittääksenne ne muka oman harkitun menettelynne
seurauksiksi, mutta nainen todella luo uusia suhteita ihmisten välille
ja siten hallitsee tapausten menoa, siinä se oikea diplomatia vasta
alkaa.
--Kohota yhteiskunnallisesti vaikka kuinka korkealle ei merkinnyt
Sashalle mitään, jos hän vaan katsoi sen tarpeelliseksi. Mutta tähän
asti hän oli luullut, ettei se ollenkaan olekaan tarpeellista. Hän ei
uskonut semmoiseen. Menestys seurasi häntä. Hän sivuutti vanhimmatkin
toverinsa. Kaikki ihmettelivät hänen tavatonta kykyänsä ja
häikäilemätöntä tarmoaan, kun oli kysymyksessä joku todellinen
taidonosotus tai teko, josta paljon riippui. Silloin kuin muut vasta
suunnittelivat ja arvelivat, hän jo löi ja viitoitti tietä. Mutta--
minua suuresti vaivasi ja epäilytti vaan yksi pieni asia: kaikki mitä
hän teki, sen hän teki aina ikäänkuin leikillään, aina vaan sama hymy
huulilla. Hän osasi heti kaikki mitä hänen eteensä pantiin, mutta kohta
ensi katsauksen jälkeen levisi tuo hymy jo hänen kasvoilleen.
Leikillään hän oli taitava, leikillään hän oli diplomaatti, leikillään
hän meni korkeimpiinkin esittelyihin, minä en kertaakaan huomannut,
että hän missään näissä asioissa olisi koskaan ollut tosissaan.
Tosissaan hän ainoastaan rakasti minua. Ja--ajatelkaa--minuun lämähtää
äkkiä ajatus, että hän onkin oikeastaan paljon korkeammalla minua, joka
olin aikonut hänet nostaa alhaalta muka ylös! Tämä ajatus sekoitti
minut pahan päiväisesti. Minä kadotin käsistäni päälangan siihen
juoneen, jonka olin itse virittänyt. Millä tavalla minä oikeastaan
aijoinkaan hänet nostaa? Olinkohan minä mikään hänen pelastajansa?
Tiedänkö minä ollenkaan minne minä hänet johdan, kun johdan
niinsanotuille kunniankukkuloille? Entäpä jos johdankin harhaan?!
--Tässä minun täytyy kertoa teille myöskin toinen, personallinen suruni
eli onnettomuuteni, painajaiseni, kuinka sen sanoisin.--Hääyönä, ei--
tahdon olla teille aivan suora--ei ainoastaan hääyönä, vaan jo pari
vuorokautta ennen hääyötä, jolloin emme vielä olleet vihityt ja kaikki
olisi voinut tulla peruutetuksi, jos joku välttämättömyys olisi
semmoista vaatinut,--tunsin äkkiä hirmuisen kivun selässäni. Kamalampi
kuin tuo hirveä kipu oli kuitenkin kauhistukseni, sillä minä tiesin
mitä kipu merkitsee. Minun kohtaloni oli oleva sama kuin sisarieni:
minä olin tuomittu loppuijäkseni vaivaisen elämään. Kuulkaa minua
älkääkä tuomitko minua: minä salasin kipuni ... ajatelkaa! Salasin!
Salasin häneltä, jota rakastin! Niin, niin, te ja kaikki muut teidän
mukananne tietysti tuomitsette minua: minun olisi teidän mielestänne
pitänyt ilmaista, menettelyni osottaa mielestänne todellisen rakkauden
puutetta, koska salasin häneltä, että hän oli sitomaisillaan kohtalonsa
vaivaiseen, ainiaaksi vaivaiseen. En tiedä. Mutta jos hän olisi minut
jättänyt, niin hän olisi varmasti ainiaaksi turmeltunut, ja kumpi on
parempaa? Tiedän vaan, että salaaminen oli minulle äärettömän vaikeaa,
ei tosin ensi alussa, mutta aikaa myöten yhä enemmän ja enemmän. Kipuni
olivat välistä aivan sietämättömät, mutta minä vaan hymyilin. Kestin
vuosikausia. Hän ei kertaakaan kysynyt, kuin aivan vaan ohimennen. Ja
minä pääsin sanomalla: ah, kultaseni, se ei ole mitään.--»Mikä onni,
ettei sinun ole käynyt niinkuin sisariesi!»--sanoi hän minulle. Minä
hymähdin, vaikka samassa olin kuin katketa selkäni hirvittäviin
tuskiin. Minä olin hänen pettäjänsä enkä pelastajansa!
--Kun kärsimykseni olivat pahimmillaan aloin lisäksi ja suureksi
kauhukseni huomata, että Sasha oli löyhtynyt päätöksissään olla mitään
juomatta. Hän tosin toistaiseksi tyystin salasi sitä minulta. Ja minä
puolestani, ollakseni saattamatta häntä siihen vaikeaan asemaan, että
hänen olisi ollut pakko valehdella, en koskaan kysynyt häneltä, missä
hän kulloinkin aikansa vietti. Hän näytti panevan suurta arvoa
menettelyyni ja rakasti minua kaiketi senvuoksi vieläkin enemmän. Mutta
yöt hän vietti kuitenkin yhä useammin ulkona, jumalaties missä. Ja minä
tietysti surin itsekseni ja luulin, etten enää voinut olla hänelle
minään viehätysvoimana, joka olisin jaksanut estää häntä vieraasta
yöelämästä. Tietysti oli syy myöskin siinä, että minun täytyi kipujeni
vuoksi lakata seuraamasta häntä jokapaikkaan, niinkuin olin ennen
tehnyt. Mutta pääsyy oli jokin muu. Mitä enemmän hän menestyi, sitä
vaikeampi näytti hänen olevan ottaa asioita totiseita kannalta. Ja mitä
lähemmäksi tulimme hänen ratkaisevaa ylennystänsä--kysymys oli todella
sangen merkitsevästä asemasta ylimmissä piireissä--sitä
välttämättömämpi näytti hänen olevan hakea unhotusta, suorastaan
humaltumista. Ikäänkuin hän, pakottamalla itseänsä siihen mitä kaikki
muut kuitenkin pitivät suurimpana onnenaan ja johon koko maailma aina
pyrki, olisi tehnyt jotain väkivaltaa itselleen, melkeinpä varastanut
tai ainakin ollut sillä tavalla epärehellinen, että hänen täytyi
humaltumisella saada omatuntonsa vaikenemaan. Niin, niin, te katsotte
ihmetellen minuun, mutta minä sanon teille, että maailma on paljon
syvempi ja ihmeellisempi kuin me kuvittelemme. Me tuomitsemme juoppoja,
mutta usein ovat juopot juoppoja vaan siksi, että heillä on
hienostuneempi, arempi omatunto kuin keskitason jokapäiväisillä
ihmisillä... Mutta jättäkäämme tämä asia. Sanalla sanoen: olimme
yhtaikaa sekä saavuttamaisillamme rohkeimman unelmamme että myöskin
saavuttamaisillamme siveellisen turmeltumisen huipun... Minä vaan
kuumeentapaisesti toivoin, että käännös parempaan päin oli tapahtuva,
kunhan tuo ylennyskysymys vaan tulee ratkaistuksi, ja odotin, odotin,
odotin, odotin niinkuin viimeistä pelastustamme,--en koskaan ole elänyt
enemmän tulevaisuudessa enkä koskaan siihen niin kaikkea luottamustani
pannut.
Ja nyt täytyy minun kertoa teille kaikkein suurimmasta kolauksesta,
mitä olen elämässäni koskaan kokenut. Kuulkaa. Eräänä päivänä hän tulee
omalta puoleltaan luokseni ja minä heti hänen tullessaan huomaan, että
jotakin erinomaista on hänelle tapahtunut. Hänen silmänsä ovat
suurenneet, ne yhtaikaa sekä hymyilevät että ovat ikäänkuin ihmeissään,
tukka on epäjärjestyksessä ... sanalla sanoen: hän näyttää aivan kuin
juuri unesta heränneeltä. Minä ensin luulinkin, että hän tulee minulle
kertomaan jotakin ihmeellistä unta, jota oli juuri nähnyt. Hän tulee
aivan luokseni, suutelee minua hellästi, hymyilee onnellisena, niinkuin
aikoisi kohta sanoa, että olemme voittaneet puolenmiljoonan
palkintoarvan...
»Rakas, rakas Masha, sanoo hän,--olen lukenut muutamia kirjoja, joiden
kansia en ikinäni ennen ole avannut. Nytkin otin aivan sattumalta
käteeni, ja kohta minulle selvisi ihmeellisiä asioita, luin sieltä
suuria totuuksia... Usko minua, Masha, ihmisen ei tarvitse pitää huolta
mistään, ei yhtään mistään,--eikö se ole onnellista?»
Tämmöisiä hän puhui minulle kauan. Ja minä koetin häneltä peittää
kauhistustani, ettei hän huomaisi minun epäilevän häntä hulluksi. Mutta
varmaan kasvoni eivät voineet salata mielenliikutustani, koska hän
äkkiä rupesi nauramaan ja sanoi:
»Mutta Masha kulta, ethän vaan luule minua hulluksi?!»
--Jumala minua semmoisesta varjelkoon! sanoin minä koettaen näyttää
niin luonnolliselta kuin suinkin osasin, mutta oikeastaan menin yhä
enemmän hämilleni ja mietin vaan kuinka saisin lääkärin käsiini.
»Ei, ei, Masha, totta minä puhun, vakuutteli hän,--olen saanut kokea
niin päivänselviä todistuksia, ettei niitä yksikään ihminen voi
epäillä,--niinkuin kaksi kertaa kaksi on neljä, vielä selvempiä, paljon
selvempiä...»
--Mistä todistuksista sinä puhut, rakas Sashani, kysyin minä kaikkein
rauhallisimmalla äänelläni. Hän ei osannut selittää.
»No, kuinka sanoisin,--siitä, että on ... että on...»
Nyt huomasin, että hän tarkoitti sanoa: »siitä, että on Jumala». Mutta
sekä hänen että minun suvussani oltiin sillä sivistyksen tasolla, ettei
milloinkaan puhuttu jumalista, ainakaan ei totisessa merkityksessä. Hän
suorastaan ei saanut tuota sanaa suustansa.
»Siitä, että on--kuinka sanoisin--korkein olento, mutta se on tässä,
tässä» ... sanoi hän ja löi kahdesti rintaansa, etten minä suinkaan
luulisi hänen tarkoittavan jotain kirkollista tai mystillistä jumalaa,
josta piti puhua silmät taivaaseen päin käännettyinä.
Pääsin vielä perille, että se kirja, jota hän oli lukenut, oli--
evankeliumi tai joitakin sen uudenaikaisia selityksiä. Nyt oli mitta
täysi. Ei enää epäilystäkään. Sasha oli tullut mielisairaaksi
uskonnollisista mietiskelyistä!
Käännyin ensi tilassa maan parhaan psychiaterin puoleen. Lääkäri piti
välttämättömänä saada personallisesti puhella mieheni kanssa, mutta
minä en voinut mitenkään keksiä sopivaa juonta, miten järjestää kohtaus
herättämättä epäluuloja miehessäni. Lääkäri alkoi nyt tehdä minulle
kysymyksiä. Minä kerroin kaiken. Kerroin, että mieheni aikoi joistakin
minulle käsittämättömistä filosofisista syistä keskeyttää uransa,
selittäen että muka ihmisen ei tarvitse pitää huolta huomisesta, vaan
tehdä tänään mitä on tänään tärkeintä. Kerroin, että hän oli ollut
saavuttamaisillaan sen aseman, jota kaikki ponnistuksemme olivat
tarkoittaneet, kun katastrofi tuli ja mikään ei voinut enää horjuttaa
hänen päätöstään,--että hän--ajatelkaa!--oli ruvennut kantamaan
lämmityspuita, sahaamaan ja pilkkomaan niitä, ja aikoi koettaa pestä
permantoja ja rappukäytäviä!--että hän ei tahdo antaa palvella itseänsä
kaikkein välttämättömimmissäkään asioissa, kuten saappaitten
kiillottamisessa, vuoteen laittamisessa, vesien kantamisessa, ei edes
kaikkein sopimattomimmissa... No mitä semmoisesta voi tulla!
Ministeriksikö niin pääsee! Auttakaa, auttakaa minua, rukoilin minä
lääkäriä. Hän kuunteli ja tahtoi aina vaan tietää enemmän ja enemmän,
kenties oli hän utelias. Vihdoin hän huomasi kyyneleeni. »Miehenne
yleinen mielentila, vaihteleeko se huomattavasti synkkyyden ja
iloisuuden välillä?» kysyi lääkäri merkitsevästi ja suurella
asianymmärtämyksellä rypistäen silmäkulmansa. Minä selitin, että
synkkyydestä ei ole toistaiseksi mitään tietoa, mutta että iloinen hän
oli rajattomasti, aina vaan yhtä iloinen ja huoleton, aivan kuin
nauttisi elämästä enemmän kuin kukaan muu ihminen. Tämän kuultuansa
lääkäri ei kysellyt mitään enempää. Asia oli nyt hänen mielestään ihan
selvä. Hän mainitsi, että tapaus on hyvin tuttu lääkeopissa, nimitti
latinalaisen nimenkin, mutta olen sen unohtanut. Tuollaisen iloisuuden
hän sanoi olevan varman merkin ja ennusti, että iloisuutta on kerran
seuraava vastaava mielen synkkyys. Mielentilat vaihtelevat moisilla
potilailla, sanoi hän, niinkuin laineet, jotka milloin painuvat milloin
kohoavat. Hän ei antanut minulle juuri mitään toiveita pikaisesta
paranemisesta, kielsipä vaan pahoittamasta sairaan mieltä ja neuvoi
senvuoksi mitenkään vastustamasta hänen aikeitansa ja päähänpistojansa.
Siinä sitä oltiin. Olin tullut apua hakemaan, ja sen sijaan minun piti
vaan olla vastustamatta mieheni hullutuksia!
Koko tämä asia oli minulle kuitenkin suurta tilintekoa itseni kanssa.
Olin niin eläytynyt mieheni ylenemissuunnitteluihin, että ne olivat
kuin minun omia asioitani. Nyt nousi kysymys: olinko minä tuota
yhteiskunnallista menestystä toivonut hänen vai ehkä vaan itseni
tähden? Suruni ja harmini hukkaan menneistä puuhista oli suuri, mutta
jos todella ajattelin häntä, niin ei ollut niinkään syytä suruun. Sillä
katastrofin päivästä asti hän oli ollut juomatta minkäänlaisia väkeviä,
vieläpä oli tupakoimisenkin heittänyt niinkuin se olisi hänelle ollut
maailman helpoin asia, ja nukkui joka yön kotona--uskotteko--pani maata
kymmeneltä ja heräsi kuudelta, aamusin tuskin voiden hillitä itseään
puhkeamasta ilolauluihin, kuten hän itse sanoi minulle. Ja enkö minä
ollut juuri noista paheista tahtonutkin häntä pelastaa? Mitä minä siis
surin? Tietysti omia rauenneita toiveitani. Olin siis oman itseni
vuoksi hänen menestystänsä tavoittanut. Ja olisinko todellakin nyt
vielä koettanut saada hänet luopumaan omista aatteistaan ja taas
antautumaan asemain tavoitteluun, vaikka tiesin, että mikään sellainen
menestys ei voinut antaa hänelle voimaa paheista luopumiseen! Olisinhan
silloin menetellyt niin kierosti kuin suinkin voi. Pelastamisen
asemesta olisin syössyt turmioon!
Edessäni ei siis ollut muuta valittavaa kuin antautua ottamaan lähempää
selkoa siitä mitä hän oikeastaan tarkoitti ja löytää jotakin elämisen
ja olemisen mahdollisuuksia tässä asiain täydellisessä mullistuksessa.
Vaimo seuratkoon miestänsä, sanovat vanhat ja minäkin tietysti pidin
sellaista sääntöä vanhentuneena; mutta mitä voi vaimo muuta, jos hän
nimittäin miestänsä todella rakastaa? Siinäpä sitä oikein koetellaan,
rakastaako vaimo miestänsä vai ei. Mutta jos luulette, että minun oli
helppo suorittaa tämä koe, niin suuresti erehdytte, se oli vaikea,
vaikeampi kuin mikään koskaan on ollut. Ajatelkaa asemaani. Kaikki,
kaikki meni nurin, aikomukset, suunnittelut, laskelmat, kaikki
ponnistukset ja kustannukset, joita oli tulevaisuuden varalle tehnyt,
ajatukset, tunteet, mieliteot--kaiken, kaiken piti muuttua. Mitä oli
tottunut ajattelemaan tai tuntemaan, sitä ei enää saanut ajatella eikä
tuntea, sitä ei enää ollut, se oli haudattu ainiaaksi... Sanalla
sanoen: ihminen on kasvanut niinkuin kasvi muiden mukana aukeutta ja
valoa kohden, yhtäkkiä tulee käsi, taivuttaa toisaalle ja sanoo: kasva
tuonne! Hyvä, kasva, mutta mistä ottaa siihen voimaa ja elämänhalua?
Ihminen ei ole yksin eikä muista irrallinen. Hän on myöskin sitä, mitä
muut hänestä ajattelevat ja odottavat. Ja vaikka ei tulevaisuuden
suunnitelmista puhu kenenkään syrjäisen kanssa, on maailmalla kuitenkin
aina joku määrätty ajatus ja odotus tuon ihmisen suhteen, josta hän on
äärettömästi riippuvainen, hän pitää pyhimpänä tehtävänään toteuttaa
tuo ajatus ja odotus, hän taistelee sen täyttämiseksi kuin henkensä
edestä, se on hänen salainen kunnianasiansa, se on hänen kaikkensa
kaikessa, voimansa, elämänhalunsa. Mitä odotti maailma minulta? En
puhunut kellekään aikeistani Sashan suhteen, mutta kuitenkin ajatteli
maailma: hän aikoo tehdä tuosta juoposta ministerin, katsokaamme
onnistuuko hän! Minä tiesin, minä tunsin että maailma niin ajattelee,
ja se oli koko minun elämäni, minä olin kuin arenalla, minä taistelin
toteuttaakseni maailman odotuksen, mitään muuta elämää ei minulla
ollut. Keikauksen jälkeen tuli maailma vieläkin uteliaammaksi--
tietysti! Sisareni neuvoivat minulle avioeroa, ja lakimiehet pitivät
sitä aivan helppona saavuttaa. Mutta--millä syyllä olisin sen voinut
tehdä, kun mieheni oh tavallaan pelastunut eli oli siis tapahtunut
juuri se minkä vuoksi minä tahdoin hänelle uhrautua?!
Sukulaisteni kauhistus kasvoi ylimmilleen, kun me muutimme
pääkaupungista ja asetuimme maalle. Minä itse en suinkaan vähimmin
kärsinyt tästä. Se nosti mullistuksen kukkuroilleen. Kadotin sanan
täydessä merkityksessä en ainoastaan entistä ajatus- ja
tunnemaailmaani, vaan suoraan silmistäni kaiken sen, mihin ne olivat
ennen katsoneet, entiset ihmiset, entiset ystävät, entisen seurapiirin,
tutut kotikadut, rakkaat oleskelupaikat, totutut illanvietot,
teatterit, konsertit, jotka olivat olleet minun oikeata hengitysalaani.
Ja sijaan nousi silmieni eteen oudot metsät, koivikot, lumiarot,
nukuttava hiljaisuus, hitaat, harvasanaiset talonpojat...
Mikäs siinä auttoi? En ole koskaan voinut olla toimetonna. Hiljaisuutta
ja tyhjäntekemistä kammoon enemmän kuin mitään muuta. Rupesin
todellakin talouspuuhiin, uskotteko, menin niin pitkälle, että keitin
ruokia, jopa pesin astioitakin--se on aina ollut erikoisen kauhuni
esine. Mutta minulla on semmoinen luonto, että innostun kaikkeen mitä
ikinäni teen, ja niinpä kävi tässäkin. Tiskasin, pesin, kesät kaiket
puuhasin puutarhassa, minuun kasvoi tietämättäni aivan kuin uusi
luonne, uusia asioita aloin rakastaa, intohimoisesti rakastaa.
Puutarhamme oli syvän joen rannalla korkean pensasaidan ympäröimänä
joka suunnalta. Pensasaitain takana kasvoi ikivanhoja lehmuksia, joten
siellä oli kuin maailman suojatuimmassa ja hiljaisimmassa paikassa.
Aurinko paahtoi sanomattoman kuumasti ja kasvullisuus oli omituisen,
maasta itsestään nousevan kosteuden vuoksi niin rehevää, etten ole
missään myöhemmin sellaista nähnyt. Se oli kuin minun toinen kotini,
minä tunsin siellä joka puun, joka penkin, rikkaruohojen repiminen oli
minun suurimpia huvejani, oletteko koskaan semmoista tehnyt?--no niin,
te siis tiedätte, mikä nautinto on, kun revittyään rikkaruohot ulos
juurineen, kaivelee käsillään maan rivien välistä pehmeäksi ja
kuohkeaksi, penkin reunatkin, ja ojentaa samalla sen suuntaa, ja sitten
näkee kuinka punajuurikkain punavehreät, suonikkaat lehdet loistavat
auringon säteissä tai päästävät ne läpitsensä muuttuen yhä syvemmin
vihreiksi ja punasemman suonikkaiksi, kasvavat suuriksi--suuriksi ja
maa on niiden peitossa vihreää, kaikki hyönteisetkin, jotka niiden alla
kuljeskelevat. Tiedättekö, minä kerran makasin penkkien välisessä
ojassa ja katselin ikäänkuin salaa sinne lehtien alaiseen, syvän
vihreään maailmaan. Siellä oli suloisen hämärää ja lämmintä, ja mikä
elämä! Tuossa hienon hieno, vaaleanviheriä, juovikas mato taitavasti
kortta ylös nousemassa, siinä nopeajalkainen sarviansa heilutteleva
kovakuoriainen, kaikilla kiirettä ja puuhaa, kaikilla omat ihmeelliset
pienoisrotkonsa ja käytävänsä, ihan erilaisissa muodoissa ja
vaihtelevaisuudessa kuin meidän maailmassamme. Tutustuin niin heihin
siellä, etten tahtonut voida irtaantua. Minä makasin aivan alastomana
enkä kuitenkaan pelännyt mitään pistoja. Muurahaisetkin antoivat minun
olla ihan rauhassa, joskus vaan tekivät nopean retken ylitseni, joka
minua sanomattomasti huvitti. En tarvinnut myöskään pelätä mitään
näkijöitä, sillä pensasaidat olivat hyvin korkeita. Ja minä rupesin yhä
useammin ja useammin olemaan puutarhassani alastomana, aivan
alastomana, ja voin vakuuttaa, että mitään pelkoa hyönteisistä ei ole,
kunhan vaan itse asettuu heihin luottavalle ja hyvälle kannalle. Ainoa
paha oli, että joskus mehiläinen takertui tuuheaan tukkaani, joka oli
selässä hajalla, mutta se sattui ani harvoin. Nuori ruumiini ruskettui
pian ja oli mielestäni hyvin, hyvin kaunis. Tunsin olevani yhtä luonnon
kanssa. Se on suuri, se on ääretön nautinto, se on uskontoa. Kun vaan
tulin puutarhaani, syttyi minuun suorastaan vastustamaton halu
riisuutua alastomaksi. Niin saatoin tuntikausia tehdä työtä lapiolla ja
haravalla, sekä pystyssä että kumarassa asennossa, vuoroin istuen,
vuoroin työntäen, vuoroin vetäen, vuoroin makuullakin, ja mielessä koko
ajan omituinen visertämisen tarve, riemu, halu puhjeta ylistyslauluun,
syleillä jotain näkymätöntä, äärettömästi, äärettömästi rakastettua!--
Ja sitten joskus nukkua väsyneenä lämpimälle mullalle, ah! Ei mitään
pelkäämistä, minä vakuutan! Kerran ollessani pitkälläni näin
vieressäni, kuivuneissa ruohoissa, rabarberien alla pienen pienet sysi
mustat silmät. Hiiri! ajattelin, ja olin kavahtaa säikähtyneenä
pystyyn. Mutta maltoin mieleni, kun muistin mitä juuri olin ajatellut:
ei mikään elukka pure, ellei sitä ahdista, ellei se tunne olevansa
vaarassa. Ja vaikka sykkivin sydämin, saatoin kuitenkin pysyä
liikkumattomana. Hiiri lähestyy, nuuskii minun varpaitani, kohoaa siitä
jaloilleni ja tunnen sen sametinhienot kosketukset, näen sen ihanan,
pienoisen käpälän, vaaleanpunertavan, se aina vaan nuuskii minua ja
sitten taas nopeasti etenee pitkin jalkaa, jo on lanteilla, vaikein
kestettävä oli, kun hiiri kulki vyötäisten yli, mutta siinäpä se
varmaan kuuli sydämen kovan tykytyksen, koska se äkkiä hyppäsi syrjään
maahan ja katosi korteikkoonsa...
Junan pitkä vihellys keskeytti harmaan rouvan kertomuksen. Hän alkoi
hätäillen ja huolestuneena katsella ulos, huomasi jotain, nousi
kiireesti, nosteli matkakapineensa hyllyltä, pisteli laukkuihin
kirjansa ja kutimensa, niin että juna pysähtyi asemalle juuri kun hänen
kertomuksensa oli lopussa ja kapineet kootut.
--Mutta kertokaahan pääasia, sehän on vielä kertomatta!--sanoin minä
pahoillani siitä, että meille tuli ero juuri silloin kun uteliaisuuteni
oli äärimmilleen kohonnut.
--Kuinka niin, pääasia? Olenhan sen kertonut!--vastasi hän
pujahtaessaan vaunun ovesta ulos.--Tässä minun on muuttaminen junaa
tullakseni Hankoniemeen, hyvästi vaan ja suuret kiitokset seurasta,
hyvästi, hyvästi!
Viimeiset hyvästit hän sanoi minulle ikkunaan, ollen itse jo
asemasillalla.
Minä tempasin ikkunan auki ja työntäydyin vyötäisiä myöten ulos. Rouva
alkoi perääntyä ja heilutteli kättään hyvästiksi, hänen ihana
hymyilynsä hurmasi minut, olin kuin rakastunut, hän ei ollut minulle
enää vanha, ei harmaa, hän oli nuori, täynnä elämänvoimaa, täynnä
henkisyyttä.
--Mutta sanokaahan toki kuinka tulitte pelastetuksi, huusin minä, kun
juna jo alkoi liikkua eteenpäin.
--Pelastetuksi! Enkö ole sitä sanonut. Jokeni ja puutarhani on minut
pelastanut. Siitä saakka kuin aloin siellä työskennellä, en ole
reumatismista mitään tiennyt, niin, niin, en mitään, olen terve kuten
näette ... hyvästi, hyvästi ... ainoa koko suvussa ... ei mitään
kipuja ... hyvästi ... hyvästi...
--Missä miehenne?--elääkö?--huusin minä.
Mutta rouva ei enää välimatkan vuoksi voinut vastata. Ihanasti
hymyillen ja päätänsä nyökytellen ja kättänsä sen yli heilutellen hän
katsoi jälkeeni, sitten kääntyi ja meni kannoksineen raiteiden yli
toista junaa kohden. Meidän junamme rupesi tekemään käännöstä ja hän
katosi ijäksi näkyvistäni.
Miksi en keksinyt jatkaa matkaa hänen kanssaan voidakseni olla vielä
hänen seurassaan? Miksi en heti noudattanut omantunnon ääntä, kun se
minulle hokemistaan hoki: »ei pitäisi halveksia vähäpätöisimpiäkään
ihmisiä, jokaisella noista vähimmistä voi olla oma suuri kohtalonsa»,
en totellut enkä alottanut aikasemmin keskustelua, että hän olisi
voinut kertomuksessaan pitemmälle ehtiä? Ja että minä olisin ennättänyt
kysellä hänen miehestään ja heidän nykyisestä elämäntavastaan ja
asuinpaikastaan, tai saada tietää edes hänen nimensä. En ole koskaan
jälkeenpäin mitään tietoja näistä asioista saanut, vielä vähemmän häntä
tavannut ja hänen ääntänsä enää kuullut.
»KUOLEMA, MISSÄ ON SINUN OKAAS?»
(Kukan filosofia)
Lensin siemenenä, tulin kai tuulen mukana...
Alenin, alenin, tartuin johonkin kosteaan, sade vei maan rakoon...
Kaksi vastakkaista mielihalua, joista toinen teki toisensa peräti
mahdottomaksi, riehui minussa ja minä paisuin tämän ristiriidan
vaikutuksesta niin, että lopulta tuskaannuin ja halkesin. Toinen
mielihaluni oli ravinnon kaipuu, ja se synnytti minusta juuren, jonka
haarat, etsien, syventyen, yhä laajeten sitoivat minua kosteaan,
pimeään multaan. Toinen oli päinvastoin intoni irtautua siitä kostean
pimeästä mullasta, jälleen ilmoille noustakseni, jälleen liikkeelle
päästäkseni, jälleen vapautuakseni. Ja se kaipuu kasvatti runkoni.
Näin heräsin uuteen elämään, ratkaisemattoman ristiriitani ihmeelliseen
sovitukseen: saan ravintoa mullasta, mutta en ole sentään mullassa;
juureni tähden en pääse paikaltani, mutta sentään tunnen kuinka jokin
ihanan lämmin ja kuiva hivelee lehtiäni, jotka olen kasvattanut
ikikaipuun vertauskuvaksi: minulta sammunutta valoa tavottaviksi,
vapauteen kurottaviksi käsivarsiksi.
Sillä jos joku luulee, että olin uudessa elämässä valon ja irtautumisen
kaipuuni kadottanut, se suuresti erehtyy. Se kaipuu oli päinvastoin
muuttunut elämäni sisimmäksi sisällöksi. Siitä kaipuusta syntyi alati
anovien ja rukoilevien lehtieni keskelle pieni nuppu, joka sitten
eräänä kauniina päivänä, keskipäivällä,--voi ihme!--puhkesi, avasi
värikkäät lehtensä ja minä näin valon, näin auringon täydeltä terältä.
Suoraan minuun se katsoi ja minä siihen, välittömästi, suoraan
elämänantajan hehkuvaan, kuumaan sydämmeen!
Ja seurasin sen kulkua aamun noususta päivän laskuun, katsettani siitä
kääntämättä. Yöksi vedin terälehteni umpeen, mutta uuden aamun
noustessa jälleen näin aurinkoni silmästä silmään ja taas join elämää
sen hehkuvista säteistä.
Ja niin muuttui elämäni sulaksi nautinnoksi ja minä aloin unohtaa, että
kaipuuni olikaan paitsi valoa vielä jotain irtautumista tarkottanut.
Vaan suuri elämännautintoni ja päivän kuumat säteet yksissä neuvoin
kasvattivat sisimpään, peitetyimpään ytimeeni pisaran kaikkein imelintä
nestettä. Ajattelin: onkohan se elämän nestettä minulle itselleni,
etten ikinä, en ikinä tästä onneni nautinnosta pois kuolisi? Ja
tuoksuin onnesta, varjelin pisaraani kuin aarretta. Kasvatin heteeni
kiinteiksi vartijoiksi sen ympärille ja emini nielun paisutin melkein
läpipääsemättömän ahtaaksi sen päälle.
Ja puhkesin onneni täyteen kukoistukseen.
Tunsin, että jotakin oli tulossa, mutta mitä se oli, en aavistanut.
Niin aavistaen voi tuntea vaan se, joka tuntee suurta, suurta onnea.
Eräänä päivänä, kun oli vähän märkää ripotellut ja minä, peläten
koko-päivän-sadetta, olin jo painanut pääni alas, ettei vettä olisi
päässyt minun niin runsaspölyiseen, hentoon heteistööni, aurinko äkkiä
välähtikin esille entistä kuumemmalla ja kirkkaammalla voimalla.
Onnellisena nostin pääni, ja tuskin ehtivät verholehteni kuivaa, kun
tuli se, jota olin aavistanut...
Minä tuuperruin ja nuokahdin melkein maahan asti...
Herranen aika, saako niin tulla!--En ehtinyt ummistaa terääni... Ja
kuinka rajusti! Ei--ei! Koko heteistöni menee sekasin! Pöly kaikki
mullin mallin! Mitä haet sinä? Sitä pisaraako? Vallaton, ei
milloinkaan, ei milloinkaan! Se on aarteeni, se on onneni, se on
elämäni! Pysähdy pörriäinen! Ei, ei aijotko sisääni tunkeutua? Seisatu!
Mieletön mettiäinen, mitä teet sinä? Ai, ai,--ei, ei!
Se puhkasi minut. Se runteli minut. Se tunkeutui syvimpään, perimpään
pohjaan ... ja otti! Otti pisarani?
Voi minua! Kallelleen on pääni nuokahtanut, yksi terälehdistäni roikkuu
irrallaan, heteissäni suuri sekasorto, toiset poikki, toiset rikki,--
emi sydämmeni auki, täynnä sekaantuneen hedepölyn tahraa...
Meni kauneuteni, meni tuoksuni, meni haluni päivään katsoa ja sen
kulkua seurata... Vieras oli minulle sen säde, tunnoton sen lämmön
kosketus. Oliko päivä taikka yö--yhtäkaikki minulle. Itkin kohtaloani,
luulin kuolevani. Vääryydeltä näytti kuolemani.
Mutta siihen kohti, missä pisarani ennen säilytin, nyt alkoi
kihelmöiden nousta niinkuin pientä rupea. Sitten pallosiksi erottuivat.
Mitäs tämä?--ajattelen. Tunnen: jokin kasvaa minussa, nopeasti,
monilukuisena... Tarvitsevat minun nesteitäni, käyvät yhä raskaammiksi.
Varreltani, haluttomuuteen herpauneelta, uutta ryhtiä ja ojennusta
kysytään. Valon voimaa heille imeäkseen lehtien täytyy levetä,
tummeta...
Heteitten ja terälehtieni pudottua olin luullut onneni jo menneen. Minä
houkka! Onni tuhat kertaa suurempi on kannettavanani: elänhän nyt
jotain varten! Heitä armaitani, lapsiani varten. Mitä tekisinkään enää
terälehdilläni ja kauneudellani kaikella?
Yksi huoli vaan, sekin rakas, koska heitä tarkottaa:
En saa maasta ravintoa tarpeeksi kaikille, liekö vika mullassa vai
juurissani. Laajennan juuriverkkoani, kaikkiin suuntiin uudet haarat
lähetän, ja niiden päät tuhansiksi rihmasiksi hajotan: niukkana on
ravinto, ehtyy mujujen voima, loppuu multa lokeroista. Salaan sitä
heiltä, levitän yhä uudet juuriverkot, uudet haarat, uudet rihmaset
hajotan, etteivät he, ylimmällä latvallani nuokkuessaan, sinä ilmoisna
ikänä minun huoliani huokailisi.
Suljenko heidät kuoreen, peitänkö koteloon, ettei myrsky vie? Ei, en
sulje kuoreen, enkä peitä koteloon: eivät päivää näkisi, eivät kuulisi
sateen rapinata korteikossa. Vaan peitän heistä jokaisen hienoilla
untuvaisilla, keveillä-keveillä terhenhöyhenisillä varustan, ettei
päivä polta eikä vesi vahingoita. Ja sitten pienillä-pienillä hakasilla
sidon itseeni.
Mutta ihmeitä on kukan elo täynnä.
Eräänä kauniina aamuna, kun kaste juuri oli kuivanut,----puh!--he
irtautuivat minusta... Ja mitä näen minä,--nousivat ilmaan,
kasvattamani untuvaiset siipinänsä.
Lapseni, lapseni, minne te--? Jätättekö minut--!
Mutta he--kuulivatko jotain vai näkivät jotain, jota en minä enää voi
nähdä enkä kuulla--he vaan kohosivat ja aamutuulen vieminä hiljaa,
tasaisesti etenivät ... etenivät ... hajosivat ... katosivat...
Olin antanut heille sen irtautumisen, joka oli ollut unelmaini unelma.
Itse puolestani tuskin voin lasteni lähdettyä kunnolleen enää
seistakaan. Vähinkin tuulenhenki huojuttaa ja kaataa melkein maahan
asti, en jaksa nousta. Lehteni lakastuvat, rungolleni hiipii ruoste
ruskea. Mutta armas on kuolemani, heidän valoista onneansa ajatellen.