Pidoissa siis miesten, laululahjallisten, kyllä kuultiin laulavan,
jolloin tavallisesti kaksi laulaa kilvan, toinen toistaan
parannellen koettaa laulullaan luoda ilmi jos joitakin ihmeitä ja
aarteita, luoda olot ihaniksi, iloisiksi, niin että tuosta laulajien
-- tosin aistilliselta -- käsityskannalta katsoen syntyisi oikea
paratiisi, jos se voisi toteutua eikä olisi pelkkää mielikuvituksen
leikkiä. Mutta sielua virkistää hetkeksi paeta jokapäiväisyyden
huolten erämaasta tuonne haaveiden ilotarhaan kuuntelemaan
sulolähteiden lorinaa, ilolintujen lirinää. Siksipä laulu on
Suomalaisille niin rakasta, Wäinön kannel niin kallis. Niinpä
eräässä runossa toinen laulaja lupaa laulaa rauniot rahoiksi, vuoret
voipytyiksi, kalliot kananmuniksi, somerot suoloiksi, meren mullat
maltaiksi, meren ruovot ruokapuiksi, kaislat kaalimaiksi; lupaa
laulaa tyrskyt tyyntymään, vaahdot vaipumaan, tyrskyt tyynyiksi,
vaahdot vaipoiksi. Kilpaveli lupaa taas vastineeksi laulaa lehdot
leipämaiksi, ahovieret vehnämaiksi, mäet mämmikakkaroiksi,
pienet vaarat piirahiksi, meret mesiksi, hiekat herneiksi, kivet
kiiltäviksi, aallot ahveniksi, luotoset lohiksi jne. N:o 1 lupaa
laulaa kannut muilta mailta punapöyän päähän, N:o 2 lupaa laulaa
ne oltta ja mettä täyteen jne. Näin kilpailua kestää edelleen,
toinen toisensa kimmalla koristaa ja rikastuttaa onnelaansa, kunnes
kilpa päättyy herjauksiin: toinen kerskaa, että hänen laulustaan
jumalatkin lämpiävät ja uhkaa laulaa huonompansa siaksi maata
tuhnimaan, johon toinen vastaa:
Jos tahon tasoille panna,
Wiitsin verroille veteä,
Tyvin laulan tyhvän kuusen
Sinun kurjan kurkkuhusi,
Ettei kurkkusi kumaja,
Henkireikäsi heläjä.