Sotaan lähtiessä nuorukainen tuntee rintansa uljaasti paisuvan
suuren tehtävän edessä, vaikkei toisaalta voi olla tajuamatta asian
vakaistakaan puolta. Siitä riitainen mieli sukeuu sanoiksi näinkin
kauniisti:
Suku suuresti surevi,
Heimokunta hellehtivi
Saavani minun sotahan
Rautakirnujen kitahan,
Sortuvan sotatiloille,
Wainoteillä vaipuvani.
Waan elä sure sukuni!
Emmä silloin suohon sorru,
Enkä kaa'u kankahalle,
Kun minä sotahan kuolen,
Kaa'un miekan kalskehesen.
Sorea on sotainen tauti -- --
Äkin poika pois tulevi,
Potematta pois menevi,
kaihtamatta lankeavi.