(Huom. pieni ivan kirppu lopussa!) Samaan tapaan kysymillä ja
vastauksilla syntyy seuraava kuvitelmasarja:
Mikä tuolla näkyvi? Talo, talon takana lampi, lammin laiteella
vene, veneen sisässä kätkyt, siinä hursti, hurstin hulpiloissa
veikko, veikon olkapäällä kirves, kirveen kasassa lastu. --
Minne lastu singahtavi,
Sinne kirkko tehtänehe,
Sinisillä siltasilla,
Punaisilla portahilla.
Wieras kirkon tekee, patsaat panee, kirkon kirjoittaa. Isä ikkunat
tekee, veikko penkit veistelee, emo lattiat lakoo, sisko sillat
siivoaa. (I 215.)
Ja näinpä lapsi yks' kaks' rakensi komean kirkon! tämmöinen
lorulaulu saattaa tietysti jatkua loppumattomiin, kun kieli ja mieli
on irrallaan ja sana antaa sanalle aihetta, alkusoinnun vauhtia
auttaessa. Kts. esim. I 234.
Poikalapsissa ilmaantuu reipas, raikas, iloinen luonnollisuus,
karkeampaa laatua kuin tytöissä, usein yltyen vallattomaksi.
Luontonsa mukaan poika onnelansa rakentelee:
Jos ma laululle laseme,
Laulan ma meret mesiksi,
Meren hiekat herneheksi,
Meren kivet kirstuloiksi,
Meren kaislat kaupungiksi,
Laulan neien kaupunkihin,
Liitän linnani sisähän. -- --
Nain ma tuosta nuoren neion,
Otan linnasta lihavan,
Jonka kanssa kallottelen.
Tuosta kasvan kaunihiksi,
Paisun linnan paimeneksi,
Suorin poikaset sotahan,
Nuoret miehet miekka vyölle.
Itse linnassa lihoan,
Juon olutta minkä jaksan.
Sure en sitte Suomen maita
Enkä Suomen neitosia.