Siskopiiri hajoo kodin hajotessa. Sitä runo kuvailee näin:
Oli meitä kun olikin
Oli ennen aikoinansa
Siskoja sininen silta,
veikkoja veno punainen.
Tuli tuuli, otti laian,
Tuli toinen, toisen otti,
Kolmansi kokan repäsi;
Tuli viimeinen vihuri,
Sepä vei koko venehen.
Jäi veikot veen varahan.
Kodin ilmasta emme voi lähteä vielä viipymättä vähäsen äidissä, joka
on "kodin aurinko", sen pyhä keskus. Armaan äidin kuva, sen hellyys,
sen itsensä-uhraava rakkaus, se kalliimpana muistona seuraa meitä
läpi elämän. Mitäs suomalainen runo tietää äidin rakkaudesta? Paljo.
Kajahtihan sitä jo niistä kaihon sävelistä, joilla orpo ja koditon
lapsuuttansa muistaa. Noista muistelmista on hänen sydämelleen
rakkahin äiti, siihen kaipaava aina palajaa, sitä hän hartaimmin
aattelee ja muistelee. Tämähän todistaa, että äiti rakasti lastansa.
Rakkautensa lausuu äiti liikuttavan kauniisti esim. kehtolauluissa,
joita on säilynyt useita:
Tuuti lasta, tuuti pientä,
Laulan lasta nukkumahan,
Uuvutan unen rekehen;
Käy, unonen, kätkemähän
Kultaisehen korjahasi,
Hopiaisehen rekehen!
Sitte saatua rekehen
Ajele tinaista tietä,
Waskitannerta tasaista;
Wieös tuonne vienoistani,
Kuletellos kullaistani,
Harjulle hopeavuoren,
Kultavuoren kukkulalle,
Hopiaisehen salohon,
Kultaisehen koivikkohon,
Kussa käet kullan kukkui,
Lauleli hopealinnut!