[Ehkä tässä tilaansa vaikeroin porton lapsi, mutta eipä semmoisen ja
orvon välillä ole tilassa suurta erotusta.]
Eipä kumma, jos tuommoisessa tilassa ollen haikeasti kaipaa ollutta
onneaan, menneitä ilopäiviä, ja niiden valokuvissa mielihalulla
viipyy. Sulomuistojen keskeltä kajastaa tavallisesti armahinna
oman äidin kuva. Orvon sydäntä särkee tieto, ettei omaa emoa enää
milloinkaan saa nähdä:
Kun olin lassa kuuskesoisna,
Olin vilkka virsilleni.
Lankelin jokaisen laakson,
Joka rannan rallattelin,
-- -- -- -- -- nyt
Murehissani murajan.
Laulan mie liki kotia,
Liki vettä vierettelen;
Ehkä kuulisi emoni,
Panisi padan tulelle,
Parasta padan sisälle;
Tulisi kyselemähän:
"Mitä laulat, lapsueni,
Kuta, lintuni, likerrät?"
Ei kuule emo minua,
Jos mie silmillä siherrän,
Tahi kulmilla kuherran;
Ei kuulu emolle itku,
Ei valitus vanhemmalle --
Huuto ei kuulu Tuonelahan,
Walitus manan majoille.