Olemme pitkältä esittäneet surulauluja, sentähden että surumielisyys
enemmän tai vähemmän painaa sumean sävynsä Suomen kansanrunouteen
yleensä. Suomen laulu on kuin sen luontokin vakavaa, sumeaa,
surunvoitteista. Talvi kolkko ja pimeä vallitsee täällä enimmän osan
vuotta. Kesämme on kyllä ihana, kun luonto äkkiä herää horrostaan ja
kiireesti pukeutuu juhlaverhoonsa, kun metsät, harjut, järvet, niityt
uivat valossa ja ilo kaikuu kaikkialla -- mutta suvi on niin peräti
lyhyt, luonto on tuskin ehtinyt virota täyteen eloon, kun se taas
vaipuu hautaansa ja -- tuo tieto sumentaa suvenkin iloa.
Lauluissa kuvastuu laulajan mieliala. Laulaja on oma kansamme ja
tämäpä luonteeltaan ei ole vilkasta ja remuisan iloitsevaa, vaan on
tunnettu juroksi, vakavaksi, useinpa kolkoksikin. Karkean pinnan
alla piilee kuitenkin enemmän kuin outo arvaisikaan, lempeä, hyvää ja
kaunista. Suomalainen on jäykkyydessään hellätuntoinen ja hänellä on
rikas mielikuvitus, siis ominaisuuksia, jotka tarjoovat runoudelle
suopean maanlaadun. Miellyttävä, suloinen on puro, joka iloissaan
hyrskii hiekkaansa myöten, kun valo välkehtii sen vihmoissa, mutta
se tuo heti näkyviin kaikki sulonsa ja sen matalalla pohjalla on
vain soraa ja kiviä. Toista on hiljaisen, syvän lammen laita, joka
salon helmassa piillen kalvoonsa kuvastaa karkean rantatörmän
honkia ja taivaan ikikorkeutta, jota kohden metsän hiljainen humina
kohoo kuin rukous. Hiljainen, miltei autio on rauha metsälammen
laiteella. Wallitseepa siellä sentään elämääkin suven sulopäivinä,
kun kultarinnat kukkuvat, peipot visertelevät lemmenlaulujaan, kun
vuokko avaa sinisilmänsä ja mansikan poski punertaa. Tämmöinen on
metsän lammen ja sen seutujen kauneus: kainoa, hiljaista, puhdasta.
Samanlaatuista on Suomen laulu; uskollisesti se kuvastaa sen maan ja
kansan henkeä, josta se on syntynyt.
Wento-kansallinen piirre laulumme muotokuvassa on myös _yksinäisyys_,
surun sisko, jonka seurassa se paraiten viihtyy. Suru suosii
yksinäisyyttä, yksinäinen on taipuisa vakavaan mietiskelyyn, vieläpä
usein suruunkin. Maamme on ja oli ennen vielä enemmän harvaan
asuttua; virstan verrat vettä ja metsää erotti toisistaan pirtit.
missä perhekunnat asuivat yksitellen, harvoin tavaten toisiaan,
harvoin yhtyen isompiin seuroihin, pakinoihin, mieliä ja mietteitä
vaihtelemaan. Ihmisen on kuitenkin luonnollinen tarve lausua
tunteensa, huojentaakseen sydäntään, joko se on suruun pakahtua
tai muuten tunteiden vallassa; ja muiden tuttavien puutteessa
hän lausuu ne itselleen tai on lausuvinaan ne luonnolle, jolle
hän mielikuvituksen voimalla siirtää omaa eloansa ja henkeänsä,
ajatellen luontoa eläväksi ja tuntevaksi kuten hän itsekin. Mikäli
hänessä on taiteellista luomiskykyä, syntyy näistä tunteenilmaisuista
lauluja, virsiä, runoja. Niinpä meidän kansanlauluissa ehtimiseen
huomaa, että suomalaisen paras tuttu ja uskottu on luonto, jonka
keskellä hän elää. Tämä ei ole hänelle elotonta ainetta, vaan
se huokuu läpeensä elämää, tuntevaa ja miettivää henkeä, vaikka
himmeihin salaperäisiin kuviin verhottuna. Suomalainen näkyy
näissä vertauskuvissa aavistaneen korkeamman hengenmailman syviä
totuuksia, hän tajusi luonnon vienoimmat soinnut ja sävelet ja
lausui ne ilmi lauluissaan. Tämän ihmeellisen taidon oppi hän
tuttavallisessa seurustelussaan luonnotarten kanssa yksinäisessä
elämässään salojensa keskellä ja järviensä rannoilla, mutta siihen
sai hän alkuaan Luojalta lahjan tajuta olemuksen salaperäisiä
syvyyksiä. -- Hoitakoon kansamme uskollisesti kallista aarrettansa,
totellen sitä suurta henkeä, joka puhuu luonnossa, sydämessä ja
ilmestyksessä, niin se pienenäkin ja vähän huomattuna, turhaa loistoa
tavoittelematta, täyttää tehtävänsä mailman isojen rinnalla! "Sitä
kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto; Kiitä muille muita maita,
itselle omia maita!"
Niinpä siis: luonto on laulajan ystävä tai tuttava ja esiintyy
mielellisnä ja kielellisnä. "Näin usein jutellaan lintujen, kalain
ja muiden eläväin, jopa puiden, kukkain, kivien ja kantojen, järvien
ja jokien y.m. kanssa". "Yks' on tuuli tuttujani, päivä ennen
nähtyjäni". Ja erinomainen tunteen hellyys vallitsee tässä laulajan
ja luonnon välisuhteessa useinkin: luonto suree ja iloitsee ihmisen
kanssa. Siinä missä on surkea onnettomuus tapahtunut, itkee nurmi,
aho valittaa, ruoho murtuu murheeseen, ettei enää jaksa kasvaa eikä
kukkia. Luonnon hellyyden palkitsee ihminen samallaisella hellyydellä
puolestaan. Niinpä tuo, joka heittää murheensa korpin pois-vietäviksi,
varoittaa lintua lampiin niitä hukuttamasta, sillä
Kalat kaikki huolestuisi,
Ahvenet alas menisi,
Suuret hauit halkiaisi,
Saisi siikaset surut,
Sären lillit liukeneisi
Minun hoikan huolistani.
Kun näin kuviteltiin eläimiä ihmisen tapaan ajatteleviksi,
puhuviksi ja toimiviksi, syntyi eläinsadut, jommoisia meillä on
runsaat varat. Niissä eläimet, jopa puutkin y.m. tarinoivat ja
käräjöivät keskenään. Niiden tarkoituksena on kuitenkin enimmiten
kuvata ihmisoloja, usein antaakseen hyvää opetusta meille.
Suomen kansanlaulussa elää siis luonnon henki, kaino, pilaumaton,
harras huokaus luonnon omasta rinnasta. Se on Suomen luonnon henki,
semmoisena kuin se puhuu hellää-vienoa, sulosointuista, surumielistä
kieltänsä hiljaisissa saloissamme, siintävillä selillämme,
yksinäisillä ahoillamme. Siitä huokailee hiljaa ikävöintä päästä
luomakunnan orjuudesta hengen ylhäiseen vapauteen, valon ja vapauden
kaipaus, lento hengen ikuisille kotimajoille.
Laulumme henki määrää myös sen muodot. Kuvaukset ovat enimmältään
otetut luonnosta ja sen ilmiöistä ja ovat rikkaat, moninaiset,
kauniit ja eloisat kuin luonto itsekin. Tosin niissä ei ole
etelämaisten laulujen rikkaan luonnon värikiiltoa ja kirjavuutta
silmää lumoamassa, mutta niissä on Suomen luonnon suloinen viehätys,
jonka me paremmin oivallamme.
Omituista kansamme luonteessa on, että se kaiken vakavuutensa
ohessa suuresti suosii pilaa ja leikkipuhetta, jolla se lievittää
karkeaa ulkomuotoansa, samoin kuin tuon jöröyden alla asuu enemmän
hellyyttä ja hienoa kaunoaistia kuin outo arvaisikaan. Sama
leikillinen, humoristinen piirre tavataan myös runoissamme ja se
tekee, keskellä raskasta mielentilaa, sukkelalla pilakäänteellä usein
mainion vaikutuksen.
Mitä "Kantelettaren" laulujen sisällykseen eli aineihin, joita
niissä käsitellään, tulee, niin on se pian sanottu, kun muistamme
että tässä ei esitellä ulkonaisia, historiallisia tapauksia,
vaan nämä ovat lyyrillistä runoutta, joissa ihminen etupäässä
laulaa julki sisällisen elämänsä, sydämensä tunteet. Ja nämätpä
ovat yhtä monellaiset kuin elämä oloineen vaiheineen. Näissä
lauluissa siis Suomen kansa kuvailee omaa itseänsä, sisällistä
ja ulkonaista elämäänsä, töitänsä, toimiansa; se laulaa suoraan
sydämestään ilmi ilojansa, surujansa, omituista tunne-elämäänsä ja
mailmankatsantotapaansa. Siinä ne esiintyvät kaikki omituis-olossaan
kuvattuina eri sukupuolet ja ikäkaudet, lapsi, nuorukainen, neito,
mies, vaimo, äiti, isä j.n.e., kuinka ne kukin alallaan elävät,
katselevat mailmaa, tuntevat. Tämän mukaan koetamme runsaasta
aineistostamme valita lauluja kutakin eripuolta valaisemaan.
* * * * *
Lapsuutemme aikaa aina rakkaimmin muistelemme, sen muistot seuraavat
meitä suloisimpina läpi elämämme. Wasta koittaneen elon aamurusko
valaa ihanan kirkkautensa yli kaiken, kajastus Eedenistä välähtää
pienokaisen viattomassa sielussa ja kirkkaasta silmästä. Jotain
semmoista suomalainenkin tunsi; sentähden hän niin kauniisti ylistää
kotia, missä lapsuuden armaat päivät vierivät isän ja äidin
hellässä hoidossa, tietämättä vielä elämän huolista ja harhoista.
Kuitenkin tätä, niinkuin muutakin hyvää, tavallisesti vasta tiedetään
arvossa pitää silloin, kun se jo on menetettyä. Lapsi ei tule
onneansa arvanneeksi; vasta vanhemmaksi tultuaan ja saatuaan katkeria
ja kovia kokea, hän muistaa lapsuuden ihania päiviä ja ylistää
kotiansa. Ylistys aiheutuu kodittomuuden kurjuudesta, kodin ihanuus
kajastaa kaipauksen kaihovalossa. Sentähden näissä runoissa aina
läheisesti yhdistyy molemmat asiat: kodin onni ja kodittomuuden,
orpotilan onnettomuus.
Ottakaamme aluksi yksi kuva, jossa taivas aivan pilvetönnä
kaartelee kotikummun ylitse. Tyttö kertoo untansa, jonka näki
valveilla, tositaiteellisesti:
Nousin aivan aikasehen,
Pesime, kumartelime,
Katsahime kankahalle:
Kankahalla kaunis lampi,
Lammissa venoja kolme.
Yks' on veno kultakokka,
Toinen on hopeakokka,
Weno kolmas vaskikokka.
Minkä noista mille annan? --
Kultakokka taatolleni,
Weikolle hopeakokka,
Weljenpojan vaskikokka.
Katsahime toisen kerran:
Kolm' on neitoa venossa.
Yks' on neito kultakassa,
Toinen on hopiakassa,
Neito kolmas vaskikassa.
Minkä noista mille annan? --
Kultakassa taatolleni, jne.
Katsahime kolmannesti,
Ei ollut lampia enempi,
Eikä lammissa venoja,
Wenosis' ei neitosia;
Lampi oli muuttunut lehoksi,
Haavikoksi neiot nuoret,
Wesikaariksi venoset.