Waan mitäpä surra, jos maallista onnea ei liekään sulle suotuna. Se
on katoovaista. Tämän opettaa eräs kaunis runo. Kaunis tuomi yleni
ylpeänä kukkanurmella ja kaikki ihailivat sen koreita valkokukkia.
Lähellä kasvoi alastomalla aholla koivu huononen, jota ei kukaan
huomannut. Mutta tuli toukka, kaivoi tuomen, niin että se kuihtui ja
kuoli, vaan koivuparka jäi seisomaan vähän onnensa varalle.
Parempi tyytyä ja turvata Jumalaan:
Waan ellös sukuni surko,
Kamaloiko ristikansa
Mun poloisen päiviäni,
Angervoisen aikojani!
Eipä heitä Herra Kiesus,
Hylkeä hyvä Jumala.