Tahtoisin kirjoittaa enemmänkin, vaan sydämeni on niin täynnä
tunteita, että se tahtoo pakahtua. Siksi en voi sanoa muuta
kuin sydämelliset terveiset!
_Sama_."
"Tämä kirje ohjasi minun päätökseni. Minä en enää horjunut rikkauden ja
rakkauden välillä, vaan päätin valita jälkimäisen ja rientää paikalla
rakastettuni luo. Siinä tarkoituksessa käskin minä valjastaa
parihevoset vaunujen eteen.
"Mutta samalla, kun minun piti lähteä, sain kirjeen päälliköltäni. Hän
käski minua heti paikalla tulemaan luoksensa. Ehdoton kuuliaisuus
päällikölle, sehän on vanhuudestaan tuttu asia. Siis minun täytyi
lähteä sinne.
"Saavuttuani päällikköni luo, ilmoitti hän, että pataljoonamme on
määrätty lähtemään Suomeen ja lähtö tapahtuu jo huomenna.
"Marian luokse lähtöhomman täytyi siis keskeytyä. Yön seudussa
kirjoitin minä kullalleni:
"Armas oma Enkelini!
Tuhannet sydämelliset kiitokset rakkaasta kirjeestäsi ja palavasta
suudelmasta, jonka minulle lähetit. Minä en koskaan ole epäillyt
sinun rakkaudestasi. Mutta sinä näyt elävän pelon ja toivon
välillä. Muista, herttaseni, ett'ei pelko ole rakkaudessa, vaan
täydellinen rakkaus ajaa pois pelon. Ei sinun, oma lemmittyni,
tarvitse epäillä minun rakkaudestani, joka on kova kuin kuolema.
Minä olen valmis luopumaan kaikesta muusta maailmassa, mutta en
sinusta. Sinun olen minä elämässä, sinun olen minä kuolemassa.
Mikään muu ei voi meitä eroittaa, kuin ainoastaan kuolema.
Tosin äitini on meidän yhdistystä vastaan ja uhkaa tehdä minut
perinnöttömäksi. Sen hän saa tehdä, mutta sinusta ei hän voi
minua eroittaa. Minä en koskaan tahdo nähdäkään hänen ehdokastaan,
josta minä sinulle jo puhuin, sen vähemmin ottaa häntä. Menköön
tämän maailman mammona, minä en siitä välitä. Minä vaan
lauleskelen:
Mitä ompi rikkaus
rakkautta vastaan;
Maast' on kultain kotoisin,
vaan sydän tai vahasta.
Kirjeesi saatuani tahdoin minä rientää heti luoksesi, mutta
virkavelvollisuuteni käskee minun pataljoonamme kanssa lähtemään
Suomeen. Sieltä palattuani tulen luoksesi ja sitte Hertan
alttarin edessä yhdistymme toisiimme ikuisesti.
Rakas kultaseni, luota vaan Jumalaan ja minuun. Minä voin sinun
tähtesi tehdä kaikkea, vaan en voi luopua sinusta. Hellät
suudelmat tuhansien tervehdysten kanssa lähettää sinua ikuisesti
rakastava
_Karpus_."
"Tämän kirjeen lähetin minä Marialle ja seuraavana aamuna ilmoitin
äidilleni, että minun täytyy heti lähteä Suomeen. Hän tuli niin
liikutetuksi, ett'ei saanut muuta sanotuksi kun:
"'Hyvästi nyt, rakas poikani! Voipi käydä niin, ett'emme enää tässä
maailmassa näe toisiamme.'
"Sen sanottuaan vaipui hän sohvalle ja minun täytyi lähteä, otettuani
hellät jäähyväiset. Naimisestani ei ollut mitään puhetta, nyt oli
muutakin ajattelemista.
"Minä olen jo ennenkin käynyt sodassa, mutta niin raskaalla mielellä en
ole koskaan lähtenyt kotoani kuin nyt. En tiedä, nähnenkö enää
milloinkaan äitiäni ja sydämeni lemmittyä, tuota herttaista Mariaa.
Häntä minä säälin enin tässä maailmassa. Hän on alati minun
mielessäni."
Tähän lopetti ruhtinas kertomuksensa ja pyyhki kyyneleitä silmistään.
Talonisäntäkin oli niin kovin liikutettuna majurin kertomuksesta, että
hänenkin silmistänsä vesi herahti.
Muutama aika kului, eikä mitään erinomaisempaa tapahtunut. Melkein joka
päivä kävi majuri tervehtimässä toisia upseeria ja nämä taas vuorostaan
kävivät majurin luona, jossa he väliin hauskuuden vuoksi koettivat
puhua suomea, jota he jo vähin olivat oppineet täällä ollessaan.
Eräänä aamuna, tavallista varhemmin kutsutti majuri talonisännän
luoksensa ja sanoi hänelle kyynelsilmin:
"Ystäväiseni, nyt meidän täytyy erota toisistamme, en tiedä kuinka
kauaksi, kenties ijäksi. Ruotsalaiset aikovat tulla Parkumäessä rajan
yli. Minun täytyy väkineni esinnä seisoa tulessa. Teidän maamiehet ovat
hirmuiset tappelemaan. Heillä kuuluu olevan aikomus valloittaa
Savonlinna ja sitte koko Viipurin lääni. Meidän vähä joukko voipi kohta
olla piiritetty ja Jumala tietää, näkeekö meistä enää yksikään
isänmaataan ja sukulaisiaan."
Sen sanottuaan pyyhki majuri kyyneltulvan silmistään, eikä saattanut
sanoa muuta kuin:
"Minun äitini, minun Mariani."
Vähän ajan perästä, kun hän oli tointunut, sanoi hän:
"Hyvä isäntä! Me olemme olleet varsin hyviä ystäviä ja minulla ei ole
täällä ketään, johon voisin niin paljon luottaa kuin sinuun. Ole niin
hyvä ja lupaa täyttää minun viimeinen pyyntöni."
"Saatte, herra majuri, olla huoletta, minä teen, mitä suinkin voin.
Saatte luottaa minuun ehdottomasti", vastasi isäntä.
"Niinkun näet, on minulla tässä pieni arkku", vastasi majuri. "Jos
minun on sallittu kuolla sodassa, niin ole hyvä ja vie tämä arkku
äidilleni Pietariin. Arkun kanteen on kirjoitettu hänen osoitteensa,
joten sinun on helppo löytää hänet. Mutta älä anna tätä kenellekään
muille, kuin ainoastaan hänelle itsellensä. Lupaa se minulle
ystävyytemme tähden."
"Minä lupaan sen, ja olkaa huoletta, minä myös täytän lupaukseni",
vakuutti isäntä.
Sitte jätti majuri arkun isännälle ja puristi hänen kättään
jäähyväisiksi. Hän olisi kenties tahtonut jotain vielä sanoa, mutta ei
saanut itkultaan ja mielenliikutukseltaan puhetta suustansa, sen kun
vaan nyökäytti päätään jäähyväisiksi ja läksi. Isäntä huusi hänen
jälkeensä:
"Jumala varjelkoon herra majuria ja saattakoon terveenä takaisin."
Pian oli majuri poissa ja isäntä katseli kyynelsilmin hänen peräänsä
niin kauan, kunnes hän näkyvistä katosi.
Muutamia päiviä kului, eikä isäntä saanut mitään vihiä sodasta.
Eräänä päivänä tuli majurin toinen palvelija Törmälään. Hänen tulostaan
ja surullisesta katsannostaan arvasi isäntä majurille käyneen huonosti.
Kauan aikaa itkeä nyyhki sotamies, ennenkuin sai sanaa suustansa.
Vihdoin sammalsi hän itkusuulla:
"Hän on kuollut."
Enempi ei hän saanut sanotuksi, vaan purskahti taas itkemään.
"Kuka on kuollut?" kysyi isäntä, vaikka hän kyllä arvasi, kenestä puhe
oli.
"Majuri on kuollut, minun hyvä herrani ja majurini on kuollut", vastasi
sotamies. "Hän taisteli urhoollisesti ja kaatui kuin sankari. Luoti
osui hänen sydämmeensä ja lopetti pian hänen jalon elämänsä. Kyllä hän
oli hyvä, hau oli liian hyvä elämään tässä pahassa maailmassa."
Sekä isäntä että koko talonväki itkivät, kuultuansa tämän
odottamattoman uutisen. Työhön ei ollut sinä päivänä halua kenelläkään,
eikä se olisi sujunutkaan, jos vaikka he olisivat sitä koettaneet
tehdäkin. Niin haikama ja kaiho oli heillä, sillä koko talon perhe,
yksin lapsetkin, rakastivat majuria.
Jonkun ajan perästä tuli eräs upseeri muutamain sotamiesten kanssa
Törmälään ja veivät mennessään majuri-vainajan viimeiset tavarat, jotka
siellä vielä olivat jälellä. Mutta arkkua ei isäntä antanut, eikä
upseeri sitä edes kaihonnutkaan.
Parin viikon perästä matkusti isäntä arkun kanssa Pietariin. Arkun
kannella olevan osoitteen avulla löysi hän sen kartanon, tahi
oikeastaan palatsin, jossa majurin äiti asui. Palvelija, komeissa
vaatteissa, tuli häntä vastaan ja tahtoi ottaa arkun ja viedä sen
ylhäiselle emännälleen, mutta isäntä ei antanut, vaan selitti, että
häntä oli käsketty antamaan se ruhtinattarelle itselleen, eikä
kenellekään muulle. Sen kuultuaan laittoi palvelija hänet menemään
edelleen.
Siellä oli toinen, yhtä komeasti puettu palvelija, joka saattoi hänet
edelleen. Törmälän isäntä hämmästyi, nähdessään sellaisen loiston
ympärillään, jota hän ei osannut uneksiakaan. Seinät olivat peitetyt
silkillä ja suurilla peileillä, joista hän näki monta kuvaansa
yht'aikaa. Vihdoin saapuivat he suljetun oven eteen, jota palvelija
vienosti kolkutti. Kun sisältä äännettiin, aukasi palvelija oven ja
käski isännän astua sisään.
Komeassa sohvassa istui mustissa vaatteissa vanhanpuoleinen nainen.
Tälle kumarsi ja niiasi isäntä hyvin syvään. Nainen nyökäytti päätään
tervehdykseksi.
Nähdessään arkun isännän kädessä, vaaleni ruhtinatar ja painoi päänsä
kämmeniensä väliin. Törmänen ojensi hänelle arkun, kumartaen. Hän otti
sen ja laski edessään olevalle pöydälle. Sitte avasi hän arkun omalla
avaimellaan, otti sieltä erään paperin ja luki sen. Suuret kyyneleet
tippuivat ruhtinattaren silmistä paperille. Vihdoin putosi kirje hänen
syliinsä ja hän nojautui sohvan tyynyä vasten itkemään.
Tällä ajalla oli isännällä tilaisuus katsella ympärillensä. Sali oli
kaunistettu kaiken maailman taideteoksilla ja monellaisilla kukkasilla.
Laessa riippui suuri kristalliruunu ja seiniä peittivät suuret
kuvataulut kultaisissa puitteissa; lattia oli kokonaan verhottu
kauneilla matoilla. Jos mihin loi silmänsä, niin kaikkialla kohtasi
rikkauden ja ylellisyyden loisto.
Vihdoin nosti ruhtinatar päänsä ja käski palvelijan saattamaan vieraan
erityiseen kammariin, sekä antamaan hänelle ruokaa ja juomaa. Sitte
pyysi hän isäntää tulemaan huomenna uudestaan puheillensa.
Monen, toinen toistaan komeamman huoneen läpi kuljettuaan, saapuivat he
siihen huoneeseen, joka isännälle oli määrätty asuttavaksi. Palvelija
kehoitti isäntää pyytämään mitä vaan haluaisi, joko ruokaa taikka
juomaa.
Syötyään ja juotuaan juohtui isännälle mieleen, että hän oli jättänyt
hevosensa erään kauppiaan kartanoon ja tahtoi mennä sitä katsomaan ja
ruokkimaan. Hän läksi kammarista, mutta ei osannutkaan ulos. Hän aukasi
yhtä ja toista ovea, vaan ne eivät näyttäneet mikään vievän ulos.
Vihdoin tuli eräs palvelija, jolle hän selitti asiansa. Tämä saattoi
hänet ulos ja laittoi piharengin oppaaksi, sekä pyysi isännän ajamaan
hevosensa tänne, jossa se kyllä hyvin hoidetaan. Isäntä teki niin ja
pääsi sillä tavoin hevosen hoidosta huoletta.
Seuraavana päivänä kutsutti ruhtinatar isännän puheillensa. Nyt oli hän
erittäin ystävällinen, ojensi kättä ja pyysi vierasta istumaan. Sitte
pyysi hän isännän kertomaan kaikki, mitä hän vaan voi suinkin tietää
nuoresta ruhtinaasta. Sen tämä tekikin ja vielä niin laveasti, kuin
talonpojilla ennen aikaan oli tapana kertoa. Varsinkin Marian ja
majurin rakkautta kuvaili hän oikein karjalaisen vilkkaalla
kaunopuheliaisuudella.
Kuultuansa, miten helliä rakkauden kirjeitä nuoret kirjoittelivat
toisilleen, hyrähti ruhtinatar itkuun ja sanoi:
"Voi raukkojen rakkautta,
voi maailman rikkautta."
"Minä tahdon palkita sen, mitä olen laiminlyönyt. Minä laitan noutamaan
Marian luokseni ja teen hänet perillisekseni. Muita perillisiä ei
minulla maailmassa ole."
Sitte tiedusteli hän isännältä, kuinka kauan tämä malttaisi viipyä
Pietarissa ja pyysi isäntää olemaan heillä kortteeria niin kauan kun
häntä vaan haluttaa täällä olla. Isäntä kiitti ja jäi taloon olemaan.
Kolme vuorokautta Pietarissa oltuansa päätti Törmänen lähteä kotiinsa
ja aikoi käydä sanomassa jäähyväiset ruhtinattarelle. Juuri kun hän
aikoi lähteä, tultiin häntä kutsumaan ruhtinattaren luo. Palvelijan
saattamana meni hän ruhtinaan huoneeseen.
Ruhtinatar otti hänet lempeästi vastaan ja käski istumaan. Sitte
ilmoitti hän että oli antanut noutaa poikansa morsiamen luoksensa ja
tehnyt hänet perillisekseen. Sen sanottuaan aukasi hän kammarin oven ja
huusi: "Maria, tule tänne!"
Samassa astui esille nuori, solakka, mustiin puettu nainen, joka sanoi
vieraalle hyvin kohteliaasti hyvän päivän. Sitte esitteli ruhtinatar
vieraallensa:
"Tässä on minun poikavainajani morsian ja minun perilliseni Maria."
Vaikka hieman kalvea, oli Maria ihmeen ihana impi, niin ihana, jottei
Törmänen ollut milloinkaan niin kaunista naista nähnyt. Kun hän ojensi
sievän kätensä vieraalle, oli se pehmeä kuin sametti.
Sitte pyysi Maria vierasta kertomaan, mitä hän tiesi siitä hyvästä
ruhtinaasta. Sen tämä tekikin, alkaen siitä hetkestä, jolloin majuri
heille tuli, siihen asti kun hän heiltä läksi ja kuinka he surivat
häntä koko perhe. Kun hän mainitsi ruhtinaan palavasta rakkaudesta ja
uskollisuudesta Mariaa kohtaan, tillahti Maria itkemään ja sanoi:
"Hän rakasti minua ja oli minulle uskollinen kuolemaansa asti; samoin
tahdon minäkin tehdä ja elää yksin hänelle."
"Tee niin, rakas lapseni!" sanoi ruhtinatar itkussa suin.
Kun isäntä oli kertomuksensa lopettanut, kutsui ruhtinatar
palvelijansa, jonka käski tuomaan heille lasit viiniä. Se oli
Törmäsestä outoa, kun naiset kilauttivat viinilasinsa hänen lasiansa
vasten ja sitte vasta ryyppäsivät. Viinit juotua sanoi isäntä
jäähyväiset ja kiitti vierasvaraisuudesta. Lähtiessä pisti ruhtinatar
isännälle sadan ruplan setelin kouraan ja Maria antoi viiden ruplan
kultarahan. Talonväki pyysi vierasta vastakin käymään heitä
tervehtimässä, kun hän vaan milloin liikkuu Pietarissa.
Kotiin tultuaan kertoi Törmänen laveasti Pietarissa-käynnistään ja
miten hyvästi häntä siellä pidettiin majuri-vainajan kotona. Hänellä
oli siitä kertomista moneksi aikaa.
"Kyllähän Maria lupasi pysyä ruhtinaalle uskollisena kuolemaansa asti,
mutta sitä minä en usko. Noin nuori ja kaunis nainen ei saa rauhaa olla
yksinään. Onhan niitä rikkaita ja nuoria ylimysten poikia, jotka
viettelevät hänet naimisiin", lasketteli isäntä joka kerran, kun tuli
puheeksi Maria.
Melkein joka vuosi kävi Törmälän isäntä Pietarissa ja samalla
tervehtimässä ruhtinatarta ja Mariaa. Joka kerralla oli hän yhtä
tervetullut ja sai aina lähtiessään runsaasti rahaa ja muutakin
kavetta. Viime kerralla kyseli Maria isännän kotia, ynnä tietä sinne,
luvaten käydä joskus katsomassa niitä paikkoja, joissa hänen rakas
ruhtinaansa oli oleskellut.
Kymmenen vuotta oli kulunut ruhtinaan kuolemasta, kun eräänä kauniina
kesäpäivänä tuli Törmälän taloon ylhäinen nainen. Hän ajoi vaunuilla,
joita veti pari mustia hevoisia. Isäntä meni vierasta vastaan.
"Vieläkö isäntä tuntee minua, kun emme pariin vuoteen ole nähneet
toisiamme?" kysyi vieras noustessaan vaunusta.
"Kyllähän minä luulen tuntevani ja ainakin arvelen teidän olevan neiti
Marian, ruhtinas majurin morsiamen", vastasi isäntä.
"Aivan oikein osattu", virkkoi vieras. "Minä olen se sama ihminen. Minä
pyydän teitä olemaan niin hyvä ja näyttämään minulle kaikki ne paikat,
joissa ruhtinas-vainajani kävi ja oleskeli teillä ollessaan."
"Sen teen aivan mielelläni", vastasi isäntä. "Käydään nyt ensin siihen
kamariin, jossa ruhtinas asui, ja sitte katselemme muita paikkoja."
Vieras seurasi isäntää. He istuivat ja juttelivat kamarissa kauan
aikaa.
Maria kertoi että ruhtinatar oli jo kuollut ja että hän nyt yksinään
omistaa koko sen suuren omaisuuden, joka ruhtinattarelta jäi. Hän otti
äitinsä luokseen asumaan ja veljensä hoitamaan suurta omaisuuttansa.
Veli on jo naimisissa ja hänen lapsensa ovat Marian rattona. Talvella
he asuvat Pietarissa, vaan kesällä maatilallaan. Veli asuu alati
maalla, mutta hänen vanhemmat lapsensa asuvat mummonsa ja tätinsä luona
talvisaikana Pietarissa.
Sitte tahtoi Maria nähdä sitä niittyä, jossa ruhtinas-vainaja kertoi
talonisännälle rakkausseikkansa. Isäntä vei vieraansa niitylle ja
osottaen ladon luona olevaa suurta mätästä, sanoi:
"Tuo on juuri se mätäs, jossa ruhtinas istui silloin, kun hän minulle
kertoi rakkausseikkansa ja oli niin liikutettu, että hän itki, ja
minäkin itkin. Silloin minä ymmärsin miten kovin hän teitä rakasti ja
oli valmis teidän tähtenne uhraamaan kaikki tässä maailmassa. Hän
rakasti teitä kaikesta sydämestänsä ja oli teille uskollinen kuolemaan
asti. Tämän mättään olen minä säilyttänyt ruhtinaan muistoksi ja olen
antanut sille nimeksi _ruhtinaan mätäs_. Sen toisen mättään, jonka
päällä minä istuin, otin minä pois ja vein karjapihaan. Mutta ruhtinaan
mätäs saa olla siinä, ainakin niin kauan kun minä ja poikani elämme."
Maria kävi "ruhtinaan mättäälle" istumaan ja sanoi:
"Kiitoksia paljon, hyvä isäntä, kun olette minun ruhtinas-vainajani
muistoa niin kunnioittanut ja käskenyt poikannekin sitä tekemään! Kas,
tässä on se kirje, jonka rakas ruhtinaani minulle kirjoitti ja josta
hän teille puhui. Ottakaa ja lukekaa se."
Samalla veti Maria taskustaan kirjeen ja ojensi sen isännälle, joka
katseli sitä vähän aikaa, antoi sitte kirjeen takaisin ja sanoi:
"Minä en osaa venäläistä kirjoitusta lukea, vaikka minä kyllä osaan
venättä puhua."
Maria otti kirjeen takaisin ja luki sen isännälle, joka tarkkuudella
sitä kuulteli. Sitte sanoi Maria:
"Minä olen sen oppinut ulkoa, kun tuhansia kertoja olen sen lukenut."
"Minun mielestäni oli ruhtinaan äiti siihen syypää, ettei teistä tullut
paria", virkkoi isäntä.
"Oi, älkää sanoko niin, hyvä isäntä", vastasi Maria. "Meidän äiti oli
herttaisin ihminen maailmassa, vaikka hän, kun asia esitettiin hänelle
niin äkkiä, ei voinut antaa suostumustansa, semminkin kun hän oli
katsonut pojallensa toisen morsiamen, joka oli sekä arvonsa että
varallisuutensa puolesta ruhtinaan vertainen. Mutta kyllä ajan
kuluessa, kun hän tuli tuntemaan meidän molempain lujan rakkauden,
olisi hän ilomielellä suostunut meidän yhteen käymiseen. Hän rakasti
poikaansa yhtä paljon kuin minäkin, siksi ei hän olisi voinut sitä
kieltää, vaikka minä olin alhainen ja köyhä. Se oli oikeastaan sota,
eikä äiti, joka meidät eroitti."
"Te olette vielä yksin, neiti Maria. Miks'ette ole mennyt naimisiin?"
kysyi isäntä.
"Minäkö naimisiin muiden kanssa, kuin oman ruhtinaani, -- ei ole voinut
tulla kysymykseenkään. Minä elän ruhtinaani muistolle. Hänen
rakkautensa on minulle liian kallis, unhottaakseni sitä. Me lupasimme
rakastaa toisiamme kuolemaan asti. Hän on sen lupauksensa täyttänyt ja
minä myös tahdon sen täyttää. Se on pyhä vala, siksi en minä voi
sitä rikkoa. Tosin minulla on ollut paljon tarjokkaita, mutta
ylenkatseellisesti olen minä heidät kaikki hylännyt. Minä sain
lukemattomia kirjeitä, joihin yhteenkään en vastannut. Minä sain
suullisia rakkauden tunnustuksia, joihin minä vastasin paikalla
kieltävästi. Nyt jo pari vuotta olen minä saanut olla rauhassa, kun
olen vetäytynyt yksinäisyyteen ja keikarit ovat nähneet vaivansa
turhaksi", vastasi Maria innokkaasti.
Sitte sanoi Maria jäähyväiset ja kiitokset isännälle, pisti sadan
ruplan setelin isännän kouraan ja sanoi vaunuun noustessaan:
"Ei teidän tarvitse rahojen puutteessa olla. Tulkaa vaan luokseni ja
ilmoittakaa tarpeenne, niin saatte minulta rahaa. Minusta on se niin
hyvää, kun te rakastitte ruhtinastani ja pidätte hänen muistonsa
kalliissa arvossa. Minä olen hänelle uskollinen kuolemaani asti."
Isäntä kiitti, kumarsi ja sanoi:
"Se on jalomielisesti tehty, -- olla _uskollinen kuolemaan asti_."