Sinä aikana, jolloin Viipurin lääni oli valtiollisessa suhteessa
eroitettu muusta Suomesta, pidettiin Venäjän sotaväkeä ei ainoastaan
kaupungeissa, vaan myös kylissäkin. Raa'at sotamiehet olivat sijoitetut
talonpoikaistaloihin, vaan upseerit ja päälliköt herraskartanoihin;
missä seuduin niitä ei ollut, niin ottivat päällikötkin asuntonsa missä
vain milloinkin soveltui.
Erääseen Törmälä-nimiseen taloon otti asuntonsa joku korkeampi upseeri
v. 1788, kahden miespalvelijansa kanssa, jotka olivat sotamiehiä
samassa komppaniassa kuin herransakin. Upseeri asui kammarissa, vaan
tentsikat (palvelijat) asuivat perheen tuvassa.
Lomahetkillä, milloin ei sotaisia harjoituksia pidetty, tahi käyty
vieraisilla toisten päällikköjen luona, kutsutti upseeri tavallisesti
isännän kammariin "tsajulle", tahi muuten kanssansa juttelemaan ajan
ratoksi. Isännästä, joka oli puhelias mies ja osasi venättä, oli tämä
mieluista; sillä hän halusi kuulla yhtä ja toista, mitä ennen ei ollut
eläissään tullut tietämään. Kesäiseen aikaan kävelivät he joskus
yhdessä joko pelloilla taikka niityillä.
Erään kerran, heidän niityllä ollessaan, sanoi upseeri isännälle:
"Jos minä saisin noudattaa omaa mieltäni, niin minä olisin alhainen
maamies kuin sinäkin, mutta minulle ei ole suotu vapaata valintaa."
"Kuinka niin?" kysyi isäntä. "Olettehan te korkeassa virassa ja mikäli
minä olen tullut tuntemaan, myöskin hyvissä varoissa ja siis
onnellisessa asemassa."
"Jos onnellisuutta käsitettäisiin siltä kannalta, niin minä olisin
ylenmäärin onnellinen", vastasi upseeri. "Minä olen venäläistä
ylimyssukua ja ainoa perillinen. Meillä ovat äärettömät omaisuudet ja
rikkaudella ei ole ääriä ei määriä. Tuhannet orjat työskentelevät joka
päivä meidän rikkauden lisäämiseksi. Heitä voin minä käskeä joko tuleen
taikka veteen ja he ovat valmiit tottelemaan. Mutta kumminkin minä olen
onneton, sangen onneton mies parka."
"Nyt en minä ymmärrä Teitä, herra majuri", virkkoi isäntä. "Olkaa hyvä
ja selittäkää se minulle."
"Sen teen aivan mielelläni", vastasi majuri ja istausi mättäälle.
Samoin teki isäntäkin ja sitten majuri kertoi:
"Isäni kuoli jo minun piennä poikana ollessani ja äitini hoitaa suurta
omaisuuttamme ja hallitsee rajattomalla vallalla. Tietysti hän rakastaa
minua enemmän kuin omaa henkeänsä. Hän tahtoi tehdä minut niin
onnelliseksi kuin mahdollista oli. Siksi aikoi hän naittaa minut.
Morsiamekseni valitsi hän korkeasukuisen ja rikkaan tytön. Kaikki oli
jo valmiiksi harkittu ja hääpäiväkin määrätty.
"Mutta minä tahdoin nähdä morsiantani, jota minä ehk'edes en
tuntenutkaan, ennenkuin meidän häät tulivat. Tätä äitini ei kieltänyt.
Minä läksin siis matkaan. Mutta puolivälillä tuota neljänsadan virstan
matkaa sairastuin äkkiä ja minun täytyi käydä potemaan ensimäiseen
taloon, joka tiellä sattui. Siinä asui kapteeni B:n leski kahden
lapsensa kanssa. He ottivat minut herttaisesti vastaan ja hoitivat
minua miten parhaiten taisivat. Erittäin hellällä huolella hoiti minua
lesken tytär Maria, tuo sinisilmäinen, ihana impynen. Hän valvoi
yölläkin minun vuoteeni ääressä ja oli aina valmis minua palvelemaan.
"Marian sievä, teeskentelemätön käytös, hänen avonainen, terävä
järkensä ja hänen hurmaava kauneutensa miellytti minua niin suuresti,
että minä jumaloin häntä. Hän oli minun mielestäni enkeli, siipiä
vailla. Kun hän pehmeällä kädellään siveli minun kasvojani, niin tuntui
se minua virvoittavan paremmin kuin mitkään lääkkeet. Hänen suurista,
ihanista silmistään kuvastui hänen hellä sydämensä.
"Kun minä toinnuin sairaudestani, päätin minä tunnustaa Marialle
rakkauteni, jota en enää voinut salata. Siihen sattuikin sovelias
tilaisuus.
"Eräänä aamuna, kun hän kohenteli minun pääalaistani, otin minä hänen
kädestään kiinni ja kuiskaisin hänelle:
"'Maria, minä rakastan sinua!'
"Hän vavahtui ja punastui korviaan myöten, mutta ei vetänyt kättänsä
pois minun kädestäni.
"'Rakastatko sinä minua? Sano hyvä Maria se', jatkoin minä.
"Hieman aikaa kului, ennenkuin hän virkkoi mitään. Vihdoin kuiskasi
hän:
"'Jumala taivaassa tietää, että minä rakastan.'
"Sen sanottuaan katsahti hän minuun ja kirkas kyynel kiilsi hänen
silmissään. Sen minä huomasin, kun hän riensi äitinsä luo, joka häntä
kutsui.
"Kun hän seuraavalla kerralla tuli kamariini, istuin minä jo tuolilla.
Hän katsahti hellästi minuun ja tuli luokseni. Minä otin hänet syliini
ja painoin palavan suutelon hänen punaisille huulilleen, eikä hän sitä
kieltänytkään.
"'Sinä, Maria, olet minun, eikä mikään voima tässä maailmassa voi
ryöstää sinua minulta', sanoin minä ja kiersin käsivarteni hänen
solakan vartalonsa ympäri.
"'Niin olen, jos Jumala sen sallii', vastasi Maria iloisesti.
"Seuraavana päivänä ilmoitin minä kapteenskalle arvoni ja säätyni, jota
he tähän asti eivät olleet tienneet, ja pyysin hänen tyttärensä kättä.
(Sydämen olin minä jo ennen saanut).
"Tuo hyvä rouva hämmästyi, kun kuuli että minä olin ruhtinas N.
"'Tekö herra majuri olette ruhtinas N?' kysyi talonisäntä hämillään ja
nousi seisaalleen.
"'Niin olen, ystäväiseni', vastasi majuri. 'Sallimus on sen niin
säätänyt. Minä kenties olisin onnellisempi, jos en olisi ruhtinas.
Mieleni tekee kadehtimaan niitä, jotka ovat vaan ihmisiä ihmisenä, eikä
mitään muuta. Kastit ja luokat eivät minua ollenkaan miellytä. Koska
me, pyhän kirjan sanain mukaan, kaikki olemme yhtäläisiä Jumalan
edessä, niin miksikäs tässä maailmassa pitää oleman sellainen
säätyeroitus, että toiset jo maailmaan syntyessään ovat ylimyksiä ja
toiset alhaisia ja orjia, vaikka kaikki olemme yhden näköisiä ja yhden
Jumalan tekemiä? Istu, hyvä ystäväni, istu. Minä olen niin iloinen, kun
meitä on tässä kaksi ystävää, eikä yhtään ruhtinasta ja talonpoikaa. Me
olemme tavallisia kuolevaisia ihmisiä, eikä mitään muuta. Me saamme nyt
vapaasti jutella ja hengittää Jumalan raikasta ilmaa'."
Talonisäntä kävi istumaan ja sanoi:
"Jatkakaa vaan, hyvä ruhtinas, kertomustanne. Se minua niin kovin
huvittaa."
"Johan minä sanoin, että tässä ei ole mitään ruhtinasta, eikä
talonpoikaa, vaan kaksi ystävää", vastasi majuri kiivastuneena. "Jos
ette tahdo suututtaa minua, niin kutsukaa vaan minua majuriksi. Sen
arvon olen minä palveluksellani ansainnut, mutta ruhtinaan arvo ei ole
minun ansiotani. Niin kauan kun minä teidän talossa olen, ei minua
kenkään saa kutsua ruhtinaaksi, vaan majuriksi; muistakaa se."
Sitte kun isäntä oli luvannut olla ruhtinaan nimeä mainitsematta,
jatkoi majuri:
"Niinkuin jo mainitsin, hämmästyi tuo kunnon rouva. Toinnuttuaan sanoi
hän:
"'Teidän ruhtinaallinen armonne on hyvä ja ei tee pilkkaa meistä,
alhaisista ihmisistä. Vaikka me olemme köyhät, niin olemme toki Jumalan
kiitos kunniallisia ihmisiä ja se onkin meidän suurin arvomme.'
"Nyt oli minulla vuoro hämmästyä; sillä sellaista vastausta en voinut
odottaakaan. Siksi minun tuli hieman aikaa miettiä, mitä tuohon
sanoisin. Vihdoin virkoin minä:
"'Jos te, hyvä rouva, luulette minun tekevän pilaa, niin te suuresti
erehdytte. Minulla ei ole pilaa, sen vähemmin pilkkaa mielessäni. Jos
voisin teille avata sydämeni, niin te näkisitte, että siellä on puhdas
Jumalan totuus ja ettei siellä ole muuta kuin tyttärenne Marian kuva.
Häntä minä rakastan koko sydämeni lämmöllä viimeiseen hengenvetooni
asti, eikä tässä ollenkaan tule kysymykseen ylhäisyys tahi alhaisuus,
rikkaus tahi köyhyys, vaan yksinään tuo pyhä tunne, rakkaus.'
"Kun rouva kuuli minun innostuksissani puhuvan sydämeni tunteiden
mukaan ja näki kuinka minun kasvoni hehkuivat, niin tuli hän siihen
vakuutukseen, että puheeni oli pelkkää totta, eikä mitään
teeskentelemistä, ja sanoi:
"'Minulla luonnollisesti ei ole mitään sitä vastaan. Mitä sinä Maria
siihen sanot?'
"'Minä rakastan häntä, olkoon hän sitte ruhtinas, tahi ruhtinaan orja',
vastasi Maria, kävi äitinsä kaulaan ja purskahti itkemään.
"Pyhä tunne valtasi minutkin tällä autuaallisella hetkellä niin, että
minun silmistäni herahtivat kyyneleet.
"Sitte kun äiti oli antanut meille siunauksensa, aloimme me tuumia
meidän yhteen menosta, ynnä muista asiaa koskevista seikoista.
"Minä tahdoin ottaa morsiammeni keralleni Pietariin, mutta rouva ei
antanut siihen sanan sijaa, vaan sanoi aivan vakavasti:
"'Vasta sitte, kun te olette Herran alttarin edessä saaneet pyhän
papillisen siunauksen, vasta sitte voitte matkustaa mihin tahansa;
mutta sitä ennen ei Maria saa askeltakaan ottaa kenenkään miehen kanssa
kotoa lähteäkseen.'
"Vielä jonkun päivän viivyin minä näiden kunnon ihmisten luona,
vahvistaakseni voimiani. Se oli onnellisin aika minun elämässäni. Voi
kuinka mielelläni minä olisin tahtonut jäädä sinne asumaan koko
elinajakseni, jos vaan olisin voinut, mutta velvollisuuteni vaati minua
palajamaan äitini luokse Pietariin.
"Tällä ajalla sain minä tietää että Marian isävainaja oli erinomaisen
urhoollisuutensa ja velvollisuutensa tarkan täyttämisen tähden kohonnut
sotamiehestä luutnantiksi, tullut sodassa ammutuksi raajarikoksi,
jonkatähden hän sai eron sotapalveluksesta taapikapteenin arvolla.
Rouvansa oli erään vänrikin tytär. Miehensä kuoltua ei hänellä ollut
muuta tuloa, kuin se pensioni, minkä hän luutnantin leskenä sai. Heillä
kun oli oma talo ja Maria vielä ansaitsi ompelemisella rahoja, niin
tulivat he toimeen hyvästi, semminkin kun heidän tarpeensakin olivat
vähäiset.
"Vihdoin täytyi minun lähteä. Eronhetki oli raskas meille molemmille.
Minä lupasin pyhällä valalla, ett'en minä eroa Mariasta kun vähäksi
ajaksi vaan. Maria puolestaan lupasi pysyä minulle uskollisena
kuolemaansa asti. Näin erosimme vihdoin toisistamme sillä lujalla
vakuutuksella että olemme toistemme omat elämässä ja kuolemassa. Ja sen
lupauksen me pidämmekin.
"Kotia tultuani kerroin minä äidilleni kaikki tyyni aivan avomielisesti
ja pyysin lupaa saada ottaa vaimokseni Marian, jota minä niin hellästi
rakastin."
"Tiettävästi äitinne antoi siihen suostumuksensa ilomielin", virkkoi
talonisäntä.
"Niin minä luulin ja muutkin järkevät ihmiset olisivat sitä luulleet",
vastasi majuri. "Mutta äitini, sen kuullessaan, suuttui kauheasti ja
käski minut pois luotaan, jonka minä teinkin, ajatellen, että kun hän
tarkemmin miettii asiata, malttaa hän mielensä ja antaa vihdoin
suostumuksensa.
"Seuraavana päivänä uudistin minä pyyntöni. Mutta äitini oli jyrkkä
päätöksessään. Minä lankesin hänen eteensä polvilleni ja rukoilin
hartaasti, mutta turhaan. Hänen sydämensä oli kivikova minulle,
ainoalle pojallensa. Minä itkin ja tein jos jotakin, mutta hän ei
antanut perää, vaan uhkasi ajaa minut luotaan ja tehdä minut
perinnöttömäksi, jos en ottaisi sitä morsiamekseni, jonka hän oli
valinnut.
"'Johan sinä häpäiset koko meidän ylhäisen ruhtinassukumme tuollaisella
halpamaisella käytökselläsi', sanoi äitini. 'Mitähän hovissa
sanottaisiin, jos saataisiin tietää sinun hullut tuumasi. Varmaankin
luultaisiin sinun kadottaneen järkesi ja tulleen heikkomieliseksi. Ei,
minä en anna perää sinun hassutuksillesi.'
"Minun täytyi tyhjin toimin palata kammariini. Siellä minä heittäysin
divaanille ja itkin, itkin kuin pieni lapsi. Sydämessäni kirosin minä
kaikkea ylhäisyyttä, korskeutta ja rikkautta. Miksi eivät kaikki
ihmiset voi olla yhtä-arvoisia, jommoisiksi Jumala on ne luonut?
Miksikä minun piti syntymän ruhtinaana tähän itsekkääseen ja
vallanhimoiseen maailmaan? Mitä hyödyttää minua kaikki tämän maailman
mukavuudet, kun en saa tehdä omantuntoni mukaan?"
"Eihän teidän olisi tarvinnut niin kovin säikähtää, vaikka äitinne
uhkasi teidät perinnöttömäksi tehdä", sanoi talonisäntä. "Olisittehan
te saanut kumminkin isänne perinnön. Ja paitsi sitä, olihan teillä
virka sotaväessä ja siitä palkkaa, niin että toimeentulosta ei olisi
mitään hätää ollut, vaikka äidinperintö olisi mennytkin."
"Sinä et näy tuntevan näitä asioita", sanoi majuri. "Isälläni ei ollut
paljon muuta omaisuutta, kuin ruhtinaallinen arvonsa. Äitini on kaikki
se suuri omaisuus, mitä meillä on, ja tiettävästi hän saa tehdä sen
kanssa mitä tahtoo. Meillä, rikkailla ja ylimyksillä ei ole virastamme
mitään palkkaa, vaan me palvelemme palkatta siksi, että virka-arvo
pikemmin kohoaisi. Ja sen se tekeekin. Vasta sitte, kun olemme täysin
palvelleet ja eroamme, saamme sen pensionin. Ja paitsi sitä, niin on
siinä monta mutkaa ja temppua, ennenkuin erisäätyiset saavat mennä
keskenään naimisiin ja kaikkiin näihin temppuihin tarvitaan vanhempain
lupa. Siksi se minuun koski niin kovin, kun äitini ei antanut
suostumustansa. Minä en ymmärtänyt miten olla, kuin eleä. Olla rikas ja
tottunut elämään yltäkylläisyydessä, ja yhtäkkiä tulla köyhää
köyhemmäksi, oli asia, joka minua kovin huolestutti.
"Minä olin jo vähällä mennä äitini luo ja luvata hänelle luopua
Mariasta ja ottaa se ylhäinen tyttö, jota minä en tuntenut, enkä
tietänyt oliko hän kala vai lintu. Näissä mietteissäni kävelin minä
kamarissani, pää pyörällä. Silloin tuotiin minulle kirje, ja se oli
Marialta. Hän kirjoitti näin:
"ljäti rakastettuni!
Minä pelkään, ett'et Sinä ole kylliksi ajatellut meidän yhdistystä.
Sinä olet ylhäinen ja rikas, minä alhainen ja köyhä. Minä tunnen,
että on väärin pitää niin korkeita ajatuksia; Mutta uskotko Sinä,
että Jumala voipi vihastua heikon naisen rakkaudesta. Minä luulen,
ett'ei Hän sitä tee ja sentähden minun rakkaudellani ei ole mitään
rajoja. Sinä voit hyljätä minut ja ottaa vertaisesi, rikkaan ja
ylhäisen puolison, mutta Sinä et voi kieltää sitä, että köyhä ja
alhainen Maria rakastaa Sinua kuolemaansa asti. Hylkää minut, jos
voit, ja tee mitä velvollisuutesi käskee. Anna minun kätkeä
sydämeeni rakkauteni ja kuolla sen kanssa. Minä en uskalla toivoa
Sinua. Sen vaan tahdon sanoa, ett'ei minun rakkauteni saa estää
eikä himmentää Sinun onneasi. Tosin minulla maailmassa ei ole
mitään turvaa, vaan onhan minulla ylhäinen Isä joka pitää huolen
orvoista ja köyhistä, siis minustakin. Siihen minä luotan.
Kohdatkoot minua maailmassa mitkä vaiheet tahansa, mutta Sinua en
minä voi unhottaa. Oi jos Sinä olisit minun vertaiseni, silloin
minulla olisi toivo saada sinut puristaa omanani palavaa sydäntäni
vasten, mutta nyt -- -- --? Minä en voi toivoa, vaikka rakastaa
voin hamaan hautaan asti. Palavat suudelmat lähettää onneton
_Maria_.