Suomen kansa on erinomaisen taipuvainen vertauksiin. Monta kertaa
päivässä kuulee monta asiaa ja esinettä mainittavan vertauksellisesti.
Esim. varhain noususta sanotaan: "niin on virkku kuin kukko". Ahkerasta
ihmisestä sanotaan: "se on ahkera kuin muurahainen", jota vastoin
laiska verrataan aasiin. "Niin on laiska kuin aasi". Molempien toimista
virketään: "viidesti vireä käypi, kerralla laiska katkeaa". Äiti sanoo
tyttärestään, joka on jäämäisillään vanhaksi piiaksi: "Ei tule
turnuturkki, eikä tahdo taulahattu", ilmoittaen sillä, ett'ei tytär
kelpaa kenellekään. Sanotaanhan miestä, jolla on musta parta,
"pikiparraksi". Epäluotettavasta takausmiehestä sanotaan: "Tuppurainen,
tappurainen on takausmies."
Vertauksellinen oli Ilmarisen takoma Sampo, joka kuvaili elinkeinojen
edistymistä. Samaten oli laita Pohjolan häihin tapettavan häränkin,
jonka sanottiin olleen niin ison, että "Hämehessä häntä häilyi, pää
keikkui Keminjoella". Kuinka suuri vötökkä se lienee sitte ollutkaan,
mutta niin iso se ainakaan ei ollut, ymmärtää kyllä jokainen minun
sanomattanikin. Mutta heittäkäämme nämä vertaukset ja puhukaan
yksinomaan "harakanvarpaista".
Jokainen opettaja ja oppilainen kyllä tietää, mitä harakanvarpailla
tarkoitetaan. Niillä nimittäin ei tarkoiteta niitä varpaita, jotka
harakkalinnun jaloissa ovat, vaan huonoa kirjoitusta, jommoista kaikki
vasta-alkavat kirjoittavat, vieläpä moni, joka ei ole juurtajaksain
oppinut kirjoittamaan oikeaa kaunokirjoitusta, hökertää koko ikänsä
"harakanvarpaita". Myös usea niistäkin, jotka ovat saaneet
perusteellisen opin kirjoituksessa, virkaan päästyään kirjoittaa
rosuuttavat niin huonoa rökellöstä, että harvat sen perille pääsevät,
kun ei tahdo siitä selvää saada. Varsinkin latojat kirjapainossa ovat
ihmeessä epäselvää ja huonoa käsialaa lukiessaan. Syystä kerran eräs
maaherra, joka pyhäkoulussa katseli, kuinka pojat harjoittelivat
kirjoitusta hietapenkkiin, sanoikin:
"Jaa'ah, tuolla tavallahan sitä oppii kauneita ja selkeitä puustavia
kirjoittamaan. Moni virkamies saisi tulla tänne uudestaan kirjoituksen
oppiin, niin ei sitte kirjoittaisi sellaisia 'harakanvarpaita', joita
ei kukaan kuolevainen ihminen osaa lukea, nimistä ei ainakaan mitään
tolkkua saa, ne täytyy panna arvelemalla."
Maaherra itse nim. kirjoitti selvää käsialaa, ja siksi hän antoikin
sille niin erinomaisen arvon. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka
ylpeilevät huonolla kirjoituksellaan, niinkuin moni, etenkin vanha ja
korkea-arvoinen virkamies, joka pitää kunnianansa kirjoittaa niin
epäselvästi, että siitä on vaikea, joskus mahdotonkin selvää saada.
Ja tätä pitää moni typerä korkean opin merkkinä, aivan kuin
esivanhempamme, jotka katoolinopin ja latinankielen kirkossa lakattua,
kuulivat äitinsä kielellä jumalanpalvelusta toimitettavan, sanoivat:
"Ei se ole mitään pyhää ja Jumalalle otollista palvellusta, jota
jokainen ymmärtää ja voipi jäljitellä, vaikka reessä istuissansa, jota
vastaan entinen toimi oli niin pyhää, ettei sitä ymmärtänyt joka
pappikaan, saatikka sitte maallikot ja kollot."
Puhuessani harakanvarpaista, muistui mieleeni erään vanhan siltavoudin
kertomus. Hän nim. jutteli tässä tuonoin minulle mitä hänen
harakanvarpaansa on hänen kohtaloissaan vaikuttanut. Se kun huvitti
minua, niin luulen, että se suittaa huvittaa muitakin, ja siksi kerron
sen tässä.
Jo piennä poikana, kun siltavouti Matti Lempiäinen ensi kerran
kylänluvuissa näki kirkkoherran kirjoittavan, jylkähti hänen mieleensä
ruveta kirjoitusmieheksi. Kotiin tultuaan otti hän, kynän puutteessa,
hiilen liedoksesta ja alkoi vedellä "viippovaapposia" pitkin tuvan
seiniä. Saatuaan kyllin kirjoitetuksi, huusi hän:
"Katsos isä, kuinka minä kirjoitin, se on niin hyvää kuin
kirkkoherrankin kirjoitus."
"Ei, lapseni, tuo mitään kirjoitusta ole, onhan vaan 'harakanvarpaita'",
vastasi isä. "Muuten on sopimatonta tahrata seiniä. Mutta jos sinulla
on halu oppia kirjoittamaan, niin pyydän minä kirkkoherran tekemään
sinulle kirjoitusaapisen ja hankin lyijykynän, jotta sinä voit opetella
oikealla tavalla kirjoittamaan."
"Tee se, hyvä isä, kyllä minä mielelläni tahdon oppia kirjoittamaan ja
tulla papiksi", virkkoi Matti ilomielin.
"Eihän oppi ojaan kaada muitakaan", sano äiti. "Voithan opetella
sentäänkin kirjoittamaan, vaikka talonpoikanakin olet. Ei meillä ole
varaa sinua koulua käyttää."
Suuri oli Matin ilo, kun isänsä seuraavana sunnuntaina toi
kirjoitusaapisen. Jokaisen kirjaimen kohdalle oli merkitty mistä se oli
aloitettava, joko alhaalta tahi ylhäältä.
"Mutta milläs minä kirjoitan, kun ei ole pännää?" kysyi Matti,
katsellessaan kirjaimia.
Vastineeksi veti isä taskustaan punasen lyijykynän ja ojensi sen
Matille. Sitte meni hän huoneeseen, otti kirstusta suuren tukun vanhoja
kihlakunnan oikeuden pöytäkirjoja, joista repi irti tyhjät lehdet ja
toi ne Matille.
Nyt oli Matti miestä mielestään, kun hän istausi pienen pöydän ääreen
ja alkoi kirjoittaa vääntää Aata. Hän olisi mielellään kirjoittanut
entistä kiukerkoukeriaan, mutta se ei nyt käynyt laatuun, kun piti muka
oppia kirjoittamaan niinkuin herratkin. Ehkä hän kuinka koetti, ei A
ottanut luonnistuakseen, aina se vaan tahtoi tulla hiilikoukun
näköinen.
Monta päivää ei ennättänyt kulua, ennenkun Matti oli kirjoittaa
rötvännyt ne paperit täyteen, mitkä isänsä oli hänelle antanut. Väliin
tuskaantui hän toimeensa niin, että heitti kirjoitusneuvot kaappiin,
kun ei hänen kirjoituksensa tullut yhtäläistä kuin kirkkoherran. Pian
hän taas otti ne takaisin esille ja jatkoi työtänsä entistä
uutterammin.
Seuraavana sunnuntaina meni Matti isänsä kanssa kirkkoherralta
pyytämään jonkunlaista taulun palaista, mihin saisi opetteleida
kirjoittamaan. Kirkkoherra antoi taulun puoliskon ja pyysi
Mattia kirjoittamaan siihen, saadakseen muka nähdä, kummoisia
"harakanvarpaita" Matti teki.
Kernaasti näytti Matti taitoansa. Katsellessaan Matin kirjoitusta,
sanoi kirkkoherra:
"Voithan sinä vielä aikaa voittaen oppia kirjoittamaan, mutta ei tämä
vielä mitään kirjoitusta ole, onhan vaan 'harakanvarpaita'."
Matti punastui kovin, kun kirkkoherra, samoin kuin muutkin, sanoi hänen
kirjoitustaan harakanvarpaiksi. Ei hän kuitenkaan uskaltanut sanoa
mitään, mutta kovasti häntä harmitti.
Koko talven harjoitteli Matti ahkeraan kirjoitusta. Kesällä paimeneen
lähtiessänsä pisti hän taulunsa muun eväänsä kanssa "kaakkusäkkiin", ja
harjoitteli metsässä mielityötänsä, milloin vaan aikansa myöten antoi.
Noin neljä virstaa Matin kotoa oli varakas Jokelan talo, jonka isäntänä
oli herrastuomari Juho Jokinen. Kuunjoen niityllä yhtyivät Matin isän
ja Jokelan karjamaat yhteen. Jokaisena keskiviikkona ja lauantaina
kohtasivat Matti ja Jokelan herrastuomarin poika Jaakko toisensa
Kuunjoen niityllä. Siellä sitte yhdessä kirjoitettiin ja piirustettiin
eläinten, puiden ja kukkain kuvioita. Joskus oli Jaakon nuorempi sisar
Liisakin siellä, vaikk'ei hän vielä ollut varsinainen paimen, kävihän
vaan suotta aikojaan veljensä rattona jolloinkulloin paimenessa.
Liisakin tahtoi opetella kirjoittamaan ja Matti, ollen mestari
mielestään, opettikin halukkaasti sekä Jaakkoa että Liisaa. Näin oppi
Liisakin tuon salatun kirjoitustaidon.
Jo seuraavana talvena oli pieni Liisa oppinut sen verran, että hän voi
kirjoittaa "koulumestarilleen" Matille:
"Kirjoituskonsti on suuri,
tätä tahdon oppia juuri.
Haluni minut tähän toi
ja pännää käyttelemään soi.
Oi jospa minä oppisin
ja taitavaksi tulisin."
Matti oli sangen iloinen, kun sai Liisalta kirjeen. Hän näytteli ja
luki sitä kotokylänsä lapsille, jotka ihmettelivät että noin pieni
tyttö osaa jo niin kauniisti kirjoittaa.
Vastineeksi kirjoitti Matti Liisalle:
"Et usko, pieni Liisa ystäväni, kuinka iloiseksi minä tulin, kun sain
sinulta kirjan. Minä näyttelin sitä kylän lapsille, ja he ihmettelivät,
kun sinä, vaikka olet niin pieni, osaat jo kirjoittaa. Opettele vaan
eteenkinpäin, sillä ei mikään taito ole niin hyödyllinen kuin
kirjoitustaito. Esimerkiksi, jos ei itsellä ole aikaa mihin mennä, niin
laittaa vaan lähetyskirjan, niin se toimittaa asian. Jos tahdot jotain
asiaa tarkoin muistaa, niin et tarvitse sitä pitää alati mielessäsi,
sen saat kirjoittaa paperille muistiin. Terveisiä laittaa Matti
Lempiäinen."
Sikäli kun lasten ajatuskyky vaurastui, sikäli muuttui niiden kirjeiden
sisältökin, joita Matti ja Liisa tuontuostakin lähettelivät toisilleen.
Kun Liisa pääsi ripille ja sai "maistaa papinnäppiä", kirjoitti hän
Matille:
"Hyvä Matti! Nyt olen minä jo aikaihmisten kirjoissa ja
puolenkymmenvuoden perästä olen minä jo vanhapiika. Kirjoita vastaus,
mitä sinä asiasta arvelet. Terveisiä laittaa Liisa Jokinen."
Vastaukseksi kirjoitti Matti: "Niin totta kuin minä elän, et sinä jää
vanhaksi piiaksi. Ensi syksynä tulen minä sinua kosimaan, jos vaan
luvan saan. Terveisiä laittaa sinua rakastava Matti L----nen."
Parin viikon kuluttua kirjoitti Liisa Matille: "Rakas Matti! Kiitoksia
paljon lupauksestasi. Minä suostun aivan mielelläni sinun ehdotukseesi.
Sinä olet minun mielestäni paras poika maailmassa ja niin hyvä,
että minä sydämestäni rakastan sinua. Terveisiä paljon laittaa
Liisa J----nen."
Tämän kirjeen saatuaan oli Matti niin iloinen kuin harmaa hevonen. Hän
oli mielestään kuin seitsemännessä taivaassa. Päästä rikkaan ja
kuuluisan herrastuomarin vävyksi ja saada puolisokseen niin kaunis ja
viisas tyttö, kuin Liisa, se on todellisesti suuri onni, semminkin kun
Liisa rakastaa häntä. Hän luki monta kertaa Liisan kirjeen, vaikka
osasi sen jo ulkoakin päin. Nyt ei hän enää, niinkuin piennä poikana,
näytellyt kirjettä kenellekään, eikä puhunut koko asiasta mitään.
Syksyllä kävivät Liisalla monet sulhaset, ja niiden joukossa oli
tuomarin kirjuri Blomberg. Hän oli ollut viikon päivät pitäjän
majatalossa juopottelemassa. Vaan kun rahat loppuivat, eikä viinaa
velaksi annettu, niin meni hän Jokelan herrastuomarilta rahaa
lainaamaan, jotta olisi saanut pitkittää juotinkiaan. Jokelassa sattui
hän näkemään Liisan ja heti syttyi hänen syntinen sydämmensä lemmen
liekkihin. Hän ilmoittikin aikomuksensa sekä herrastuomarille että
Liisalle. Saadakseen heidän suostumaan naimistuumaansa, sanoi hän:
"Mine meni ens guvernööri kanslia, olen siel vähä aika ja tule sitt
vallesman."
Tämän kuultuansa ihastui herrastuomari ja lupasi miettiä asiata. Mutta
Liisa sanoi vanakasti:
"Ennen minä menen oikealle talonpojalle, ennenkuin tuollaiselle
herrahutkalle, joka haisee viinalle kuin sika."
Seuraavalla viikolla olivat välikäräjät ja herrastuomari päätti kysyä
neuvoa itse tuomarilta. Käräjän loputtua ilmoitti hän asiansa
esimiehellensä, joka sanoi:
"Kyll' se toi Blomberg olet varma poika, mutt' on nii suur juoppo,
ett'ei hän voi virkaa saada."
Tämän kuultuansa luopui herrastuomari kokonaan entisestä tuumastaan ja
päätti laittaa Liisansa sille, kenelle hän vaan itse tahtoi mennä. Ja
Liisa puolestaan taasen otti mennäkseen Lempiäisen Matille, niinkuin
hän oli luvannutkin. Heistä tuli onnellinen pari. Mutta tässä
maailmassa ei ole mitään täydellistä. Niinpä ei Liisakaan ollut
kokonaan tyytyväinen onneensa. Hänellä oli kyllä mies, jota hän rakasti
ja joka häntä rakasti, mutta kun se oli vaan paljas talonpoika, ilman
mitään arvonimeä, niin se vähän Liisan ylpeää luontoa halvensi, kun hän
muka oli herrastuomarin tytär ja siis talonpoikaista ylimyssukua. Siksi
mietti hän monennepäin, miten saisi jonkun viran miehelleen. Siihen
sattuikin sovelias tilaisuus.
Eräänä aamuna tuli kuppari-Maija Lempiäisen taloon ja kertoi että
siltavouti Järvelin oli toissa yönä myllärin kanssa juonut ja lähtenyt
juovuspäissään kotiinsa kulkemaan myllyjoen porrasta myöten, pudonnut
jokeen ja kuollut sinne. Vasta eilen iltapuolella löydettiin ruumis
joesta.
Tämä uutinen näytti Liisassa herättävän erinomaisia tunteita. Miehensä
kotiin tultua keskustelivat Liisa ja Matti kauan aikaa keskenään kahden
kesken, ja seuraavana aamuna meni Liisa Jokelaan isänsä luokse.
Mitä Liisa isänsä kanssa puheli, ei kukaan kuullut, mutta seuraavana
päivänä ajoi herrastuomari nimismiehen luo, ja muutama päivä sen
perästä kävi hän ruununvoudin luona.
Tultuaan ruununvoudin luota, ajoi herrastuomari vävynsä kotiin, jossa
hän puheli vävynsä ja tämän isän kanssa kauan aikaa. Ei kukaan voinut
aavistaa mitä varten herrastuomari näin ajeli ja puuhasi, mutta jotain
erinomaista se oli, sen naapurit kyllä huomasivat.
Eräänä aamuna jo ani varhain läksi Matti nimismiehen pakinoille ja otti
keralleen tynnyrin kauroja, leiviskän verran voita ja sianliikkiön.
Voin ja lihan vei hän nimismiehen kyökkiin, vaan kaurat antoi hän
rengin haltuun, joka ne korjasi.
Kun piika oli ilmoittanut nimismiehelle Matti Järveläisen olevan
kyökissä ja tuoneen lahjoja, kutsutti tämä Matin puheillensa
konttooriin, jossa heidän välillään syntyi seuraava keskustelu, kun
tervehdykset ensin oli laadittu:
"Jassoo, sinä olet Matti Lempiäinen?"
"Niin olen, armollinen vallesmanni."
"Kiitoksia paljon tuomisista! Istu ales."
"Kiitän nöyrimmästi."
"Appesi, herrastuomari Jokinen kävi täällä ja ilmoitti että siltavouti
Järvelin oli kuollut ja pyysi että minä ehdottaisin sinut siltavoudiksi
Järveläisen sijaan, sanoen sinun osaavan kirjoittaa jonkunlaisia
'harakanvarpaita'. Tules tänne pöydän luo ja koettele kirjoittaa tähän
paperiin."
Matti meni pöydän luo, istahti tuolille ja kirjoitti:
"Aloin kirjoittaa kynällä,
Ja panna paperin päälle
Mitä mielessä makasi."
"Jo riittää. Kah, eihän sinun kirjoituksesi ole niinkään
'harakanvarpaita', vaikka appesi niin sanoi. Tämä on oivallista
talonpoikaista kirjoitusta. Osaatko sinä runoillakin?"
"Ei tämä ole minun, vaan Paavo Korhosen sepittämää runoa."
"Oletko sinä mitä asiakirjoja kirjoitellut?"
"Olenhan minä pidellyt perunkirjoituksia, talonjakoja, kirjoitellut
kauppakirjoja, kontrahteja, ynnä muuta sellaista toimitellut ja aina
minun kirjoitukseni ovat kelvanneet sekä oikeuksiin että muihin
paikkoihin."
"Se on hyvä. Kyllä minä puolestani ehdottelen sinua siltavoudiksi
ja minä luulen, ettei herra kruununvoudillakaan ole mitään sitä
vastaan. Kuvernööri taas ei tunne täältä ketään, eikä tule tänne
tunnustelemaankaan, joten hän tekee sen mukaan, miten me täällä
ehdotellaan."
"Kiitän nöyrimmästi herra vallesmannia!"
"Mutta, hyvä ystävä, yksi asia vielä."
"Mikä se olisi?"
"Kun sinä pääset ruunun virkamieheksi, niin sinun pitäisi muuttaa
nimesi, sillä ei ketään virkamiestä ole talonpoikaisella nimellä.
Minunkin kantaisäni oli Kantonen, vaan kun hän kävi koulua, niin
muutettiin hänen nimensä Candoliniksi. Entisen siltavoudin nimi oli
Järveläinen ja se muutettiin Järveliiniksi. Meidän kanttorin nimi oli
ennen Tuuha, vaan sitte kun hän pääsi lukkariksi otti hän nimekseen
Tuhenius. Koulumestarin nimi oli ennen Kolanen, nyt hän on Colérus.
Meidän rovastin kantaisä oli Kanninen ja nyt on hän Cannelin ja
kruununvoudin kantaisä oli Salminen, vaan se on nyt Sallmén. Siis
sinunkin olisi muutettava nimesi jo ennen siltavoudiksi pääsemistäsi."
"Eihän tuolla taitaisi väliä olla vaikka hänet muuttaisikin, mutta
minkä nimen minä sitten ottaisin?"
"Eikö sinun nimesi ole Matti Lempiäinen?"
"Niin on, armollinen vallesmanni."
"Sinulle sopisi nimeksi Matthias Lemblin."
"Suostun minä siihenkin, armollinen vallesmanni."
"Ja kuules vielä yksi asia. Kun sinä pääset siltavoudiksi, niin älä
koskaan sano minua armolliseksi vallesmanniksi, sen saavat talonpojat
sanoa, vaan sano aina herra vallesman."
"Hyvä on, kyllä minä muistan, herra vallesmanni."
"Kas niin, tässä saat lapun, jonka viet rovastille ja hän muuttaa sinun
nimesi kirkonkirjoihin ja antaa sitte sillä nimellä sinulle
mainetodistuksen, joka tarvitaan siltavoudin virkaa hakiessa. Parin
viikon perästä saat tulla tänne minun luokseni ja tuoda pappilasta
mainetodistuksesi."
Matti sai nimilapun ja läksi sen kanssa pappilaan, jossa hän esitteli
rovastille asiansa ja antoi hänelle lapun.
"Mistä syystä sinä tahdot nimesi muuttaa?" kysyi rovasti.
"Minä olen aikomuksessa hakea siltavoudin virkaa", vastasi Matti.
"Jassoo, olkoonpa lykkyä tykö! Kyllä minä nimen muutoksen merkitsen",
virkkoi rovasti.
Kotiin tultuaan kertoi Matti Liisalleen miten asia kävi. Liisa oli niin
mielissään, ett'ei hyvä mieli antanut hänelle untakaan, vaan hän
ajatteli tulevaa suuruuttansa.
Matti vei nimismiehelle määrätyllä ajalla "papinkirjansa". Parin
kuukauden kuluttua ilmoitettiin seurakunnalle saarnastuolista, että
kuvernööri on R:n pitäjään määrännyt siltavoudiksi Matthias Lembliinin.
Seurakuntalaiset, jotka eivät ennen olleet moista nimeä kuulleet,
ällistyivät ja sanoivat toisilleen:
"Eikös tällaiseen virkaan olisi ollut oman pitäjän poikia, kun
vieraasta pitäjästä tänne mies määrätään?"
Vasta perästäpäin pääsivät he asian perille ja moni järkevä mies
virkkoi, päätänsä pudistaen:
Ei Matti Lempiäinen ole tullut yhtään paremmaksi, vaikka hän nimensä
muutti. Saman arvon olisimme me hänelle antaneet entiselläkin nimellä.
Muutamia vuosia oli jo Mathias Lemblin ollut siltavoutina, kun eräänä
kesäpäivänä tuli hänen luoksensa rikkaan Junnolan isäntä, vaatien
siltavoutia maksamaan erästä takausta, johon hän muka olisi mennyt
kirjuri Blombergin edestä. Summa oli kaksisataa ruplaa.
Siltavouti ensin hämmästyi ja sitte sanoi hän Junnolalle, ett'ei hän
koskaan ole Lumperin edestä mennyt mihinkään takaukseen, joten siis
velkakirja on väärennetty.
Junnola nosti asiasta kanteen, vaan kun oikeudessa vaadittiin
siltavoutia kirjoittamaan nimensä, niin asia päättyi siten, että
Blomberg tuomittiin väärennyksestä ja siltavouti pääsi vapaaksi. Tästä
sanoi tuomari:
Tämä siltavouti Matthias Lemblinin nimikirjoitus on kaunista käsialaa,
joten se ei voi olla Lemblinin kirjoitusta. Lemblinin kirjoitus tähän
verraten on pelkkiä "_harakanvarpaita_".